|
Post by submarine on Aug 11, 2015 16:17:33 GMT 3
Muut, yleismaallisemmat murheet saivat hetkeksi nyt jäädä, kun mietittäväksi astuivat paljot konkreettisemmat ja tämänhetkisemmän huolet, kuten lähteminen matkaan ja se, miten vähän minkäänlaisia varusteita kaksikolla taisi vieläkään olla... mukaanlukien vaatteita. Haeklin oli pakko myöntää, että hänenkään vaateparressaan ei ollut mitään kehumista, se kun oli nyt vielä kärsineempi kuin ennen temppeliin lähtöä, mutta Spyron oli jo käytännössä katsoen tuhoutunut olemattomiin. Poika kyllä vakuutteli ettei moinen haitannut, mutta kaikesta huolimattakin se sai hänet ainakin ajattelemaan jotakin. Tenkan ottaminen esille ei varmastikaan ollut mieluisaa kummallekaan, mutta siitä huolimattakin punatukkainen uhrasi hetkisen lepakkomaisen matkalaisen kohtalon miettimiselle, ennen kuin paljasti moisessa piinassa olevan jopa jotakin syytäkin. Se syy taisi paljastua hetkeä myöhemmin varsin oudoksi, jopa ihmeelliseksi metallinutuksi, joka ei kuitenkaan millään tapaa tuonut mieleen mitään maallista metallia... tai maallista nuttuakaan. "Kaiketi se on... jonkinlainen suoja. Ei siitä ainakaan helpolla mennä läpi. Mutta tällainen ei tuntuisi päällä varmasti melkein yhtään miltään. En tiedä kuka tämän on tehnyt tai miten mutta... mutta tällainen on varmasti... hirvittävän arvokas", nuorukainen lopulta vastasi Spyron ihmetellessä kapistusta, käännellen sitä varovasti käsissään niin että poika näkisi siitä kummatkin puolet. Hänen oli vaikea edes kuvitella miten moinen esine oikein oli tehty, mutta siinä oli epäilemättä ollut jotakin ylimaallista. Kuka tahansa soturi olisi varmasti maksanut moisesta melkeinpä kangasta kevyemmästä suojavarusteesta ties mitä, ja sen jälkeen kantanut sitä aina päällään. Eh, kaiken kaikkiaan moinen oli varmasti palvellut lepakkomaista omistajaansa varsin hyvin... joskaan ei tarpeeksi hyvin, pahimman hädän hetkellä. Paita itsessään tosin oli edelleenkin täysin ehjä, mikä taisi silti puhua puolestaan.
"Yleensä rengaspanssari sillä tavalla... pujotetaan yhteen isoista, paksuista renkaista. Sillä tavalla toistensa läpi. Mutta tämä on kuin... kudottu tai jotakin. Nämä näyttävän melkein joltain... villasilmukoilta. Paitsi että ne ovat metallia", Haekli jatkoi ääneen, ihmetellen Spyron kanssa kapistusta edelleenkin. Hän ei osannut edes uumoilla miten moinen oli tehty, mutta selvästikään kyse ei voinut olla vain materiaalista. Pelkät ohuen ohuet metallisilmukat olisivat repeytyneet auttamatta hajalle jos kyse olisi ollut vain niistä, mutta kaikesta hienoudestaan huolimattakin punatukkaisen pitelemä paita tuntui hirvittävän jämäkältä heti kun sitä yritti kiskoa mitenkään väärään suuntaan. Se oli siltikin niin kepeä että lapsikin olisi voinut sitä pitää... ja sentapaiselle Haekli sitä ojensikin, tarjotessaan varustetta Spyrolle kuin vihjaillen, että paremman puutteessa tämän tulisi pukea se ylleen. Moinen häkelsi nulikkaa selvästikin melkoisesti, mutta Haekli nyökkäsi siltikin mahdollisimman rohkaisevasti. "Eh, jos se hajoaisi niin... no, ei se kyllä olisi erityisen hyvä panssari. Minusta tuntuu että tämä ei hajoaisi vaikka yrittäisitkin. Eihän se hajonnut edes... no, edes kun se kaikki tapahtui", nuorukainen lopulta vastasi, onnistuen latistamaan itseään taas melkoisesti muistaessaan ja muistuttaessaan kaikesta aikaisemmin tapahtuneesta, olkoonkin että se oli tarkoitettu vain sanojen vahvistukseksi. Edes hirvittävä, ruumiin olemattomiin polttanut tuli ei ollut pystynyt tuhoamaan panssaria... olkoonkin ettei siitä myöskään ollut ollut paljoa iloa siinä kohtaa. Mutta siltikin. Tummanahkainen kiirehti sanoissaan keksimään jotakin rohkaisevampaa. "Eh, siis. Enhän minä tietenkään halua että mitään tapahtuu mutta... mutta tämä olisi varmasti parempi kuin ei mitään, jos jotain sitten kuitenkin tapahtuu", hän lisäsi varovaisesti, silmäillen Spyroa kun tämä tarkasteli panssaria edelleenkin varsin empiväisesti.
Spyron seuraava huoli taisikin olla huomattavasti aiheellisempi. Haeklikin kurtisti mietteliään hankalana kulmiaan, kun Spyro alkoi arastellen muotoilla kysymystä siitä, oliko paidan ottaminen vain tällä tavalla sopivaa Tenkan kohdattua loppunsa karusti. Kieltämättä tuntui rumalta vain viimeistellä kaikki anastamalla vielä vainajan omaisuuttakin, mutta toisaalta Haekli ei tiennyt, mitä muutakaan he edes voisivat tehdä. Ei ollut enää edes ruumista murehdittavaksi. "No... niin kai. Ei se ainakaan enää tarvitse sitä. Ja... ei se kyllä kuulukaan tänne. Ei se varmasti haittaisi ketään vaikka... vaikka sen ottaisikin. Eihän täällä ole ketään enää muutenkaan emmekä me edes tiedä mistä se oikein tuli alun perinkään. Ei sitä voi palauttaakaan mihinkään", nuorukainen lopulta järkeili, osaamatta kuulostaa erityisen innostuneelta tai tyytyväiseltä asiasta, mutta keksimättä kuitenkaan mitään suoranaista vastalausettakaan kaikelle tälle. Tapa, jolla Tenkan kuolema ei tulisi kaiketi vaikuttamaan yhtään mihinkään edes tämän vertaa, tuntui haljulta. Se sai nuorukaisen tuijottamaan vaitonaisesti hetkisen maahan, ennen kuin hän sitten irvisti ja puuskahti. "Ja sitä paitsi, sehän yritti... estää meitä edes pääsemästä tänne ja jätti meidät sinne. Kyllä sellaisesta nyt varmasti on oikeus vaatia edes jotain... korvausta", Haekli tokaisi lopulta jopa aavistuksen napakasti, yrittäen selvästikin kuulostaa painokkaalta ja vakavalta. Hän tuijotti hetken tiukasti Spyroon, ennen kuin äkkiä irvisti uudestaan ja antoi katseensa langeta alas, pudistaen varsin huterasti päätään. "Anteeksi. En minä tietenkään tätä siksi ajatellut. Mutta... mutta tästä voi olla apua jos tapahtuu vielä jotain", hän mutisi hiljaa.
"Minä... sirottelin sen tuhkat tuuleen. Mietin että... että olisi ollut haljua vain jättää ne sinne. Se kai... oli matkalainen muutenkin. Ehkä se osaisi arvostaa sellaista. Nyt se menee sinne minne tuuli vie. Ehkä jonnekin kauas", Haekli kertoi lopulta hiljaisen, tukalan hetken jälkeen. Sanat olivat varovaisia ja melkoisen tukalia, melkein kuin jonkinlaisia anteeksipyyntöjä äskeisestä tahdittomuudesta. Kukaties he voisivat ainakin löytää jotakin lohtua ja mielenrauhaa siitä, että Tenkan eteen oli tehty kaikki mitä yleensä ottaen tässä nyt pystyi. Se tosiasia, että alkutekijöihinsä hajonneen lepakon tuhkaa oli ollut kovin vaikea erottaa kaikesta muusta tuhkasta, ja että hän oli lopulta vain kahminut mitä pystyi ja toivonut parasta, oli kukaties hyvä jättää mainitsematta. Ajatushan oli tärkein... kaiketi?
|
|
|
Post by spyrre on Aug 11, 2015 18:55:12 GMT 3
Kaiken synkkyyden keskelläkin onnistui sentään löytymään ainakin hetkeksi jotakin, joka soi ihmetystä tällaisessakin tilanteessa kun Haekli veti esille kauniin, hentoisen rengaspaidan, jonka Tenka oli jättänyt jälkeensä. Spyrokaan ei osannut kuin räpytellä ymmyrkäisiä silmiään kun nuorukainen käänteli esinettä hänen edessään esitellen tämän käsittämättömän hienoa pintaa, jonka oikeastaan pystyi tunnistamaan jonkinlaiseksi metalliksi vain tämän kiillosta hämärässäkin kammiossa, vaikka häkeltynyt poikakaan ei kyennyt ymmärtämään miten mistään metallista saattoi tehdä jotain tällaista... saati sitten miten ohuet punokset eivät antaneet periksi piiruakaan kun Haekli nykäisi näitä tavalla joka jo sai hänet odottamaan särkyvien renkaiden helähdystä. "...hitto. En edes tienny että tuollaisia voi... tehdä" purppuratukka henkäisi päätään pudistaen toiselle kun kapinetta kaiketi jo tutkimaan ehtinyt nuorukainen esitteli nuttua kunnioittavasti, saaden pojan jopa kumartumaan varovasti aavistuksen lähemmäs paremmin nähdäkseen. "Eh. Ei se kyllä taida olla edes mitään... tavallista metallia. En ole koskaan nähnyt kellään mitään.... tuollaista" se onnistui lopulta vain puuskahtamaan epäuskoisesti, rohkenematta kuitenkaan edes yrittää koskea ohutta, kimmeltävää punosta... ja tuskin olisi rohjennut muutenkaan, ellei Haekli olisi äkkiä ojentanut paitaa varovaisesti hänen suuntaansa.
Tyrmistynyt poika tuntui hieman jopa järkyttyvän moista käännettä jumittuen hetkeksi seinän viereen pälyilemään neuvottomasti tummaa nuorukaista ja tämän pitelemää esinettä viileään kiveen nojatessaan. Purppuratukka tuskin tiesi itsekään häkeltyikö enemmän itse ihmeellistä paitaa vaiko sitä, että jotakin tällaista ojennettiin hänelle, mutta lopputulos taisi kuitenkin olla joka tapauksessa likimain samanlainen hämminki, joka jätti hetkeksi varjoonsa jopa aiemmat kärvistelyt. Haeklin rohkaisevaksi tarkoitettu huomautus sai varsinkin loppupuolellaan Spyronkin liikahtamaan aavistuksen tukalasti paikoillaan tämänkään selvästikään haluamatta ajatella aiempia tapahtumia (joista ei kyllä mitään muistanutkaan... onneksi tai epäonneksi), tämän kuitenkin lopulta nielaistessa hiljaa ja ojentaessa kätensä tarttumaan varoen hienoon punokseen toisen tarjotessa tätä. Vaikka empikin vieläkin silminnähden jäi nulikka siltikin tutkailemaan itsekin melkoisen kunnioittavin elkein pitelemäänsä hämmentävän kevyttä esinettä. Tässäkin oli epäilemättä jotakin suorastaan ylimaallista mutta kuitenkin jollakin tavalla lohdullisen konkreettista kun hän juoksutti varoen sormiaan ohuen metallisen punoksen ylitse, voimatta kuitenkaan olla vielä vilkaisematta Haeklia melkoisen hämillään kun tämä huomautti että paidan ottaminen saattaisi olla melkoinen apu, jos jotain tapahtuisi. Kumpikaan heistä tuskin halusi ajatella enää lisää kauheuksia tulevaksi, mutta tämä taisi ikävä kyllä olla silti karu tosiasia että moiseen olisi varauduttava edes jotenkin, jonkin tällaisen ollessa vielä suorastaan todennäköistä heidän harhaillessaan ties missä villeillä seuduilla. Siltikään, poika ei voinut olla empimättä asian suhteen.
Aivan vain arvokkaan esineen lisäksi Spyroa vaivasi selvästi jokin toinenkin, melkoisen raskas asia, mikä ei kyllä saanut Haekliakaan selvästikään tuntemaan oloaan yhtään paremmaksi. Tukaluus Tenkan suhteen nosti väkisinkin päätään pojan kykenemättä aivan noin vain jättämään huomiotta sitä, mistä kaunis panssaripaita oli tullut, ja tämä jäikin hetkeksi jälleen silmäilemään Haeklia varsin kahden vaiheilla. Ajatus siitä, että lepakko oli nyt, oikeasti, lopullisesti ja hirvittävällä tavalla kuollut, oli eittämättä lohduton siitäkin huolimatta ettei tämä lopulta ollut ollut erityisen lämpimissä väleissä heidän kanssaan, eikä tämän jälkeen olennon tavaroiden haaliminen itselleen tuntunut kovinkaan hyvältä... ei edes, vaikka purppuratukka tiesi järjellään itsekin ettei Tenka tarvitsisi enää mitään maallista. Poika epäröi hetken painoaan jalalta toiselle vaihtaen kun Haekli sanoikin asiat ääneen, voimatta lopulta muuta kuin nyökätä vaisusti huokaisten tälle. He olivat vielä keskellä ties mitä, eikä edes hienon panssarin ottaminen olisi enää keneltäkään pois... vaikka tämä ikävältä tuntuikin. Vaikka ei osannutkaan muuta kuin myötäillä epämukavasti nuorukaisen sanoja, sai toisen puuskahdus Tenkan käytöksestä ja siitä, kuinka tämä oli jättänyt heidät jälkeensä purppuratukankin hätkähtämään hieman ja katsahtamaan nuorukaista melkoisen tukalasti. "Eh? Mutta..." Yllättynyt poika töksäytti, osaamatta kuitenkaan viimeistellä häkeltynyttä puolittaista protestiaan, jääden sen sijaan pälyilemään napakkaa olemusta tavoittelevaa Haeklia. Eittämättä lepakko oli tehnyt mitä oli tehnyt, mutta... hän tuskin oli enää edes ajatellut tätä paljoakaan enää sen jälkeen kun he olivat kuitenkin selvineet koboldien kylään. Epäilemättä heidän sanatta jälkeen jättämisensä oli ollut varsin... ikävä teko, mutta Spyrokaan ei näyttänyt siltä että olisi silti kokenut oikeudekseen vaatia edesmenneeltä jotakin korvausta.... eikä lopulta tainnut Haeklikaan, sanoistaan huolimatta. Varsin pian nuorukaisen kärkevä asenne rakoili, päästäen pintaan sen saman epävarmuuden ja tukaluuden jonka kanssa he molemmat epäilemättä painiskelivatkin. Kun toisen ryhti jälleen lysähti nuorukaisen mutistessa ilmoille jonkinlaisen anteeksipyynnön räpäytti Spyrokin silmiään hieman hämillään, ennen kuin tämäkin päästi kurkustaan jälleen pienen huokaisun toista hetken vilkuiltuaan. Kaiken ahdingon keskellä taisi lopulta olla hyvinkin ymmärrettävää että pyrki löytämään jostakin edes jonkinlaista varmuutta jostakin ja poikakin taisi lopulta tajuta tämän, laskien itsekin hetkeksi katseensa takaisin hienoon paitaan käsissään.
".... no... juu. Niinhän se... Kaipa... kai olet oikeassa. Se... ei se tarvitse tätä enää" se henkäisi vaisusti itsekin, kohauttaen sitten kevyen synkeästi harteitaan ja suoden uuden nyökkäyksen kun toinen kertoi jopa sirotelleen lepakon jäännökset tuulen vietäväksi. Tämä oli kaiketi pieni ele, mutta lopulta kaikki mitä he saattaisivat edes tehdä... ja rehellisesti, sai Spyronkin tuntemaan jollain määrittämättömällä tavalla olonsa edes aavistuksen paremmaksi, vaikka joku tällainen asia tuskin oli edes mahdollista vain pyyhkäistä olemattomiin. "...hyvä. Sitten se... ei ainakaan vain jäänyt sinne. Äh. Kai se oli oikein tehty. Parempi kuin vain..." nulikka mutisi sormeillen metallisia punoksia hetken hiljaa. Väkisinkin hänen mieleensä häivähti kauhea kuva jossakin alhaalla surmattuina retkottavista temppelin vartijoista, jotka tuskin saisivat osakseen edes tällaista... urakka taitaisi olla aivan liian suuri heidän tehtäväkseen, puhumattakaan surkeista olosuhteista, eikä poika voinut olla jälleen huokaamatta surkeasti ennen kuin tämä kuitenkin pudisti päätään kuin karistaakseen ajatuksen mielestään. Oli kuitenkin ikävä fakta että heillä oli jo muutenkin hirvittävästi ponnisteltavaa vain päästäkseen pois täältä, saati siitä mitä sitten tapahtuisi... oli kaiketi vain... pakko yrittää ja olla ajattelematta liikoja... jos tämä vain oli mahdollista.
Tovin hankalan emminnän jälkeen huomio laskeutuikin jälleen takaisin kiiltelevään metallista kudottuun nuttuun, joka kiilteli vieläkin purppuratukan käsissä. Epäröinnistään huolimatta tämä tuntui lopulta sisäistäneen sen ettei heillä ollut paljoakaan valinnanvaraa kuin vain tehdä minkä saattoivat ja alistua tilanteeseen.... mikä kaiketi sisällytti arvokkaan panssaripaidankin ottamisen, jos tämä saattaisi tuoda heille edes jonkinlaista turvaa matkalla. "...eh. Ehkä.... Tenkalla taisi olla aikalailla kaikkea.... hienoa muutenkin. Se lintukin, ja... ties mitä. Ehkä se... ymmärtäisi, tai... ainakin sen että me... tarvitaan tätä" Spyro huokasi viimein paitaa silmäiltyään. "En tiedä, ehkä sulla olisi sitten enemmän käyttöä sille, jos... jos jotain käy, mutta..." poika lisäsi varovasti hetken pohdittuaan vilkaisten toista hiustensa lomasta, ennen kuin kuitenkin henkäisi hiljaa. Jollakin tavalla olisi kaiketi tuntunut jokseenkin luontevammalta jos Haekli olisi ottanut panssarin itselleen, Spyron kykenemättä vieläkään olemaan tuntematta itseään kaivertavan syylliseksi siitä että oli kiskonut nuorukaisen mukaan tällaiseen... puhumattakaan siitä että toinen oli joutunut hyvin pitkälti seisomaan hänen ja ties minkä kauhean välissä jo useaankin otteeseen... eh, vaikka taisi olla totta ettei hänellä nyt edes ollut kuin hädintuskin huopia suojanaan. Oli kaiketi vain pakko yrittää jättää tois-sijaiset mukavuus-asiat ja huolet sikseen ja yrittää keskittyä konkreettiseen. Spyro odotti vielä hetken nuorukaista vilkuillen siltä varalta jos tämä sattuisi kuitenkin haluamaan hienon paidan itselleen, ennen kuin lopulta päätyi tutkailemaan kapinetta aiempaa huomattavasti konkreettisemmin jos näin ei käynyt, kaiketi lähinnä tarkastellakseen kuinka tämä olisi parasta kiskoa päälleen. Tuntui tämä epäluontevalta tai ei, tämä taisi lopulta olla aihe, josta oli harvinaisen turha jäädä pähkimään varsinkaan tässä tilanteessa liian pitkäksi aikaa. Moraalikysymykset ja näiden oikeutus tällaisessa taisivat olla ylellisyyksiä, joita saatettiin ryhtyä pohtimaan kunnolla vasta sitten kun heillä oikeasti ei olisi suurempiakaan huolia... ja tämä ei varmasti ollut nyt. Eikä hänestä rehellisesti tainnut nyt moiseen edes olla.
|
|
|
Post by submarine on Aug 14, 2015 13:37:56 GMT 3
Tenkan kohtalon miettiminen taisi edelleenkin olla varsin haljua itse kullekin, mutta jollakin tapaa Haeklista alkoi tuntua, että tämä tarjosi edes jonkinlaisia mahdollisuuksia asioiden selvittelemiseen. Spyrokin tuntui löytävän jonkin verran rauhaa siitä tosiasiasta, että lepakkomaisen matkalaisen eteen oli tehty kaikki, mitä tällaisessa tilanteessa nyt edes saattoi tehdä. Oli haljua että se oli niin vähän, mutta kaiketi heidän ei ainakaan tarvinnut potea syyllisyyttä asiasta. Eihän se ollut edes ollut heidän vikansa. "Se varmaan... tiesi ainakin riskit. Se ei varmasti ollut ensimmäistä kertaa tekemässä jotakin tällaista. Siis... tunkemassa vanhoihin, vaarallisiin paikkoihin. Eivät ne varmaan ihan tällaisia ole olleet mutta... sellaisia on paljon syrjäisillä paikoilla, ja ne ovat kyllä vaarallisia. Ei se ainakaan... tehnyt mitään minkä seurauksia ei olisi ollut valmis kohtaamaan. Kai", nuorukainen lisäsi varovaisesti kaksikon miettiessä asiaa. Hän hypisteli mietteliäästi miekkansa kahvaa, tuijottaen sitä kuin yrittäen löytää jotakin vastauksia piinallisiin kysymyksiinsä.. Tenka oli kyllä vaikuttanut juurikin jonkinlaiselta... seikkailijalta. Sellaiselta, joka vaaransi henkeään pahoissa paikoissa elääkseen. Aivan varmasti sellaisessa elämässä tuli ainakin nopeasti tietoiseksi siitä, millaisiin vaaroihin itseään laittoi. Kukaties oli sopivaa ajatella, että kuka tahansa sellaiseen ryhtyvä ja vielä uudelleen (montakin kertaa) sitä tekevä oli ikään kuin... valmistautunut myös siihen että asiat saattaisivat mennä huonosti. Punatukkainen ei tiennyt oliko asia näin, mutta niin hän saattoi uskoa ja toivoa. "Ei sekää tuota paitaa varmasti mistään sepältä hankkinut. Tai mistä tuollaisia tuleekaan", nuorukainen huomautti vielä perään, yrittämättä kuulostaa ainakaan syyllistävältä tai haastavalta. Sanojen oli tarkoitus olla pelkkä huomautus siitä, miten tällaisissa asioissa keskellä tällaisia paikkoja ei kaiketi ollut mitään ihmeellistä tai kamalaa. Tenka todennäköisesti olisi ymmärtänyt jos olisi enää... ollut olemassa.
Hetkisen Haekli seisoskeli vaiteliaan mietteliäänä, miettien itsekin omia sanojaan ja sitä karua, kovaa elämää josta hekin kaiketi olivat nyt saaneet aivan liian suuria maistiaisia. Oli vaikea edes kuvitella että kukaan oikeasti eläisi kohdaten tällaisia riskejä kerrasta toiseen, mutta joihinkin se tuntui vetoavan. Hän kuitenkin havahtui hätkähtäen hereille, kun Spyro äkkiä alkoikin paitaa tarkasteltuaan empiä, ehdottaen että hänellä saattaisi olla sille enemmän käyttöä. Punatukkainen vilkaisi aavistuksen yllättyneesti poikaan, ennen kuin pudisti sitten päätään vakaasti. Hänen ei tarvinnut edes miettiä asiaa. "Eh, ei. Sinä tarvitset sitä enemmän. Kyllä minä pärjään... jos pärjään. Minulla... on muitakin keinoja. Mutta sinulla... sinulla on jo jotakin vialla ja..." nuorukainen aloitti, vaieten kuitenkin kesken sanojensa. Eittämättä se mitä hän aikoi sanoa oli helposti arvailtavissa, mutta hän ei pystynyt siltikään löytämään kunnollisia sanoja asian imaisemiseen. Tuntui ikävältä vain töksäyttää pojalle, ettei tämä osannut mitään tai pystynyt edes puolustamaan itseään, vaikka asia eittämättä niin olikin. Silmukkapaita tarjoaisi edes jotakin suojaa jos jotakin tapahtuisi... ja jokin paha aavistus kertoi nuorukaiselle, että jotakin saattaisi tapahtua useaankin kertaan ennen kuin tämä kaikki olisi ohi. "Minä haluan että sinä otat sen. Se... se ainakin pitää sinut varmemmin hengissä kuin minä", harmaanahkainen lopulta ähkäisi, onnistuen kuulostamaan taas varsin tukalalta viimeisten sanojensa myötä. Spyro eittämättä tarvitsi kaiken avun mitä saisi, eikä hän tosiaankaan uskonut olevansa edes parhaasta päästä. Olisi ollut väärin evätä pojalta edes vähän lisää suojaa.
Kaikeksi onneksi Spyrolla ei tuntunut olevan halua tehdä asiasta lopulta sen suurempaa kiistaa. Poika tuntui hyväksyvän silmukkapaidan omistajuuden, ja alkoikin varovaisesti tarkkailla sitä, siihen malliin että yritti ratkoa itselleen miten kapistus toimi ja miten se puettaisiin päälle. Haekli katseli sitä hetken ennen kuin varsinaisesti tajusi mitä toinen haki. Sitten hän rykäisi varovaisesti, kuin hakien puheenvuoroa. "Se on varmaan paras nostaa ylös niin, että saat kädet ensin hihoista. Ja sitten pään. Eh, metalli ei jousta, joten sitä pitää vähän... taiteilla", nuorukainen lopulta tarjosi puoliavuliaasti, elehtien käsiä nostavaan tapaan havainnollistaakseen toiselle mistä oli kyse. Vaikka taikakaluista puhuminen toikin sanoihin hieman epävarmuutta, tuntui hän siltikin tietävän varsin hyvin mistä puhui, ainakin mitä tuli rengaspanssareihin ja sensellaiseen noin nyt yleisesti. Oli kaiketi hyvä ainakin olettaa, että ihmeellinen silmukkapaitakin käyttäytyi samalla tavalla, tai että sen pukeminen päälle ainakin onnistuisi samaan malliin. Punatukkainen kurtisti kulmiaan kuin yrittäen muistaa jotakin, ennen kuin avasi suunsa. "Sitä vastaan ei kannata harata, eikä sitä voi pakottaa mihinkään. Metalli ei varmasti piittaa vaikka sitä yrittäisi kuinka riuhtoa päälle. Sitä voi vain myötäillä", Haekli lisäsi vielä hetken perästä. Sanat tulivat kuin ulkoa, kuin hän olisi muistanut ne jostakin kaukaa menneisyydestä. Hetken hän maisteli niitä itsekin, aavistuksen epävarmasti, ennen kuin kallisti päätään haikeasti.
"Minun... kouluttajani sanoi niin. Silloin aikanaan. Silloin kun minun vielä piti osata tällaisia asioita", Haekli totesi hetken hiljaisuuden jälkeen huterasti. Hän ei aivan edes osannut päättää miltä hänen olisi pitänyt kuulostaa, ja sävy jäikin varsin tunnistamattomaksi. Tällaisten asioiden muistelu teki selvästikin kipeää, mutta hän yritti silti pitää pahimman loitolla ja keskittyä olennaiseen. Siltikin punatukkainen jäi häilymään itsekseen, tuijottaen hetkisen hiljaa lattiaan. Hänellä ei ollut mitään oikeaa tapaa käsitellä tällaisia muistoja.
|
|
|
Post by spyrre on Aug 14, 2015 17:22:08 GMT 3
Niin tukalaa kuin jonkin tällaisen asian käsitteleminen varsinkin juuri nyt olikin, oli Spyronkin lopulta pakko tyytyä vain henkäisemään jokseenkin surkeasti kun Haeklikin pohdiskeli Tenkan kohtaloa ja sitä kuinka lepakko oli kuitenkin lähtenyt tähän kaikkeen aivan itse, vaikka olikin sattunut törmäämään heihin matkansa varrella. Nulikka luimistui aavistuksen muistellessaan kuinka olento olikin matkan varrella muistuttanut heitäkin kuinka suurta vaaraa kohti he edes suuntasivat... mutta siitä huolimatta se olikin ollut lepakko itse, joka lopulta oli kohdannut kauhean kuoleman täällä keskellä muinaista temppeliä... vaikka tämä tosin tuskin oli ollut kaukana heiltäkään. Purppuratukan kurkusta kantautui pieni hermostunut henkäisy tämän osatessa lopulta vain nyökätä vaisusti Haeklin sanoille ennen kuin poika laski jälleen huomionsa pitelemäänsä kimmeltävään metallipaitaan. Rehellisesti hänkään ei osannut uskoa että tällaisia esineitä -- tai edes Tenkan oudon linnun kailtaisia -- saattoi vain ostaa jostain, joten saattoi hyvinkin olla mahdollista että tämä oli saanut nämä jostakin koluamistaan kyseenalaisista paikoista... Temppeli ei selvästikään ollut ainoa outo paikka johon lepakko oli suunnannut vaikka olikin jäänyt viimeiseksi... ja nyt oli kaiketi heidän vuoronsa yrittää haalia ympäriltään mitä vain, joka auttaisi heitä selviämään vielä jotenkin poiskin. Oli parasta kaiketi vain yrittää olla ajattelematta ruumiinryöstöä sellaisena... Ei sillä, että ruumistakaan kyllä olisi ollut enää edes olemassa, vaikka tämäkään ei ollut ajatus joka sinänsä sai Spyroakaan tuntemaan oloaan erityisesti ainakaan huojentuneeksi.
Lopulta pojan oli hieman nujertuneesti myönnyttävä paidan ottamiseen... tosin, jokin tuntui vieläkin saavan sen empimään. Hetken kaunista metallipunosta hypisteltyään nulikka päätyikin vielä vilkaisemaan kysyvästi Haeklia pitelemänsä esineen ylitse. Toinen tuntui suorastaan yllättyvän hänen ehdotustaan että kukaties tällä olisi enemmän käyttöä epäilemättä jopa soturillekin kelpaavalle hienolle panssarille, mutta nuorukainen ei tuntunut edes empivän pudistaessaan päätään. Siltikin Spyro tuntui jäävän hetkeksi pälyilemään toista jokseenkin neuvottomasti nuttu käsisään, mutta lopulta nulikallakaan ei tainnut olla paljoakaan vasta-argumentteja tähän järkeilyyn. Eh, hän tunsi eittämättä olonsa jokseenkin kyseenalaiseksi ottaessaan jotakin tällaista, mutta Haekli tuntui tarkoittavan mitä sanoi... ja tällä taisi olla paljonkin perää. Toisen huomauttaessa että tällä oli lopulta muitakin keinoja joihin yrittää turvata kuin panssaripaita rypistyivät nulikan kulmat aavistuksen lisää tämän kuitenkin empiessä jälleen saamatta mahdollisesti esiin pyrkiviä sanoja ilmoille. Hitaasti sormet kävivät jälleen pyyhkäisemässä tukalasti laihan rintakehän ylitse ennen kuin poika huokaisi hiljaa, laskien hieman katsettaan. "Äh. No... juu. Kaipa..... jos olet... varma" se mutisi hieman epämääräisesti, osaten lopulta viimeistellä tämän vain pienellä mutta vakavalla nyökkäyksellä. Asiat saattaisivat vieläkin hyvinkin olla menossa varsin ikävään suuntaan... eikä hänellä tainnut olla rahkeita alkaa väittää muuta jos nuorukainen halusi hänen ottavan paidan, vaikka toisen viimeiset tukalat sanat saivat nulikankin vilkaisemaan toista kuontalonsa varjosta. Toinen vaikutti vieläkin varsin hankalalta kaiken suhteen kuten epäilemättä hänkin, nulikan kuitenkin luoden uupuneen, mutta varsin kiitollisen, vaikkakin aavistuksen vaivihkaisen katseen nuorukaisen suuntaan. Kukaan tuskin olisi kyennyt syyttämään jos Haekli olisi saanut tarpeekseen tästä kaikesta viimeistään pahimman välikohtauksen jälkeen, mutta... siinä tämä silti vieläkin oli, ja yritti auttaa häntä kaikesta huolimatta. Tämä oli epäilemättä enemmän kuin mitä purppuratukka oli rohjennut odottaa oikeastaan tähänkään saakka, puhumattakaan siitä ettei nuorukainen näyttänyt vieläkään siltä että olisi ollut aikeissa vain jättää häntä... ja tämä merkitsi kaiken rinnallakin paljon.
Tällä kertaa vain hetken epäröityään kohottikin purppuratukka viimein metallista punotun kauniin nutun uudemman kerran tarkasteltavakseen eteensä. Paitaa silmäiltiin nyt jopa aavistuksen enemmän tarkoituksenmukaisin elkein vaikka nulikka ei vieläkään tuntunut olevan aivan varma miten jotakin tällaista käsiteltiin, pidellen hentoista punosta edelleen kukaties hieman liiankin varovaisesti. Toviksi se tuntui tosin harhautuvan vain ihmettelemään ohuenohutta, monimutkaista pintaa hämärässä silmiään siristellen kunnes kuitenkin havahtui hätkähtäen kun tumma nuorukainen selvitti avuliaasti kurkkuaan. Poika nosti katseensa hieman silmiään räpäyttäen ennen kuin hoksasi pienellä viiveellä mitä toinen tarkoitti. "...ehh. Ai, juu. En ole koskaan pitäny mitään tällaista, niin...." se selitti itsekin hieman köhäisten, nyökäten kuitenkin sitten toisen sanoille, kuitenkin vilkaisten Haeklia aavistuksen kulmiaan kurtistaen. Varsinkin viimeiset sanat tuntuivat saavan toisen jälleen synkeäksi joka sai pojankin nopeasti huolestuneeksi, tämän kuitenkaan osaamatta lopulta muuta kuin huokaista ja jättää nuorukaisen omaan rauhaansa. Raskaat muistot vainosivat selvästi eikä näiden härkkiminen luultavasti ainakaan auttaisi, ja nulikka päätyikin viimein vain kohottamaan nuttua kokeilevasti edessään.
Hetken aikaa poika silmäili kiiltävää metallia hämärässä kammiossa kuin jotakin melkoisen vierasta katsellen. Hän tuskin oli koskaan edes pidellyt käsissään mitään panssarintapaistakaan puhumattakaan jostakin tällaisesta, mutta Haeklin neuvot taisivat kuitenkin käydä järkeen, vaikkei nulikka voinutkaan olla tuntematta oloaan hieman vaivautuneeksi omasta epäluontevuudestaan. Se joutui pyörittelemään kapistusta vielä hetken ennen kuin tuntui pääsevän hieman perille tästä, päätyen kuitenkin viskaamaan tämän vielä hetkeksi käsivarrelleen sitoakseen huopansa pikaisesti vyötäisilleen likimain pois tieltä. Lopulta hetken askartelun sekä pienimuotoisen huitomisen (ja muutaman epämääräisesti huojahdellen töksäytetyn kirosanan) jälkeen nulikka onnistuikin lopulta kiskomaan kapineen niskaansa, löytäen jopa reitin ulos toiselta puolelta. Purppurainen kuontalo sekä kalpeat nokiset kasvot ilmaantuivat metallirenkaiden kilinän säestämänä jälleen esille, eikä nulikka voinut olla päästämättä pientä yllättynyttä äännähdystä kurkustaan. "Eh. Hitto. Olit oikeassa... Se... ei paina oikein mitään" nulikka töksäytti hetken ihmeteltyään ja nuttua jokseenkin epäluontevasti päällään nyittyään kuin olisi syystä tai toisesta olettanut kapineen mystisesti muuttuvan raskaammaksi heti päälle puettuna. Kukaties odotus olisikin saattanut pitää paikkansa jonkin toisen panssarin suhteen mutta nyt vaikka metalli tuntui viileältä tottumattomalla iholla, kävi nutun keveys ja hienous nyt entistä selkeämmäksi. Hetken aikaa nulikka käyttikin nykien nuttua päällään, päätyen tosin ohimennen hieman irvistäen kiskomaan kauluksen renkaisiin takertuneita villejä hiuksiaan vapaaksi. Eh, olisi kaiketi toivottava että tällainenkin panssari olisi tarpeeksi turvatakseen edes jotakin... mutta ainakin tämä peitti alleen varsin ahdistavan ammottavan haavan hänen rinnassaan, mistä Spyronkin oli oltava sanattoman helpottunut. Ainakin viilto olisi nyt pois silmistä, vaikka poika ei osannut olla toivomatta jollakin oudolla tavalla että olisi edes tuntenut tämän jollakin tavalla. Tämä outo kivuttomuus kielikin edelleen koko vamman luonnottomuudesta... ja muistutti niistä hirvittävistä asioista joita saattaisi tapahtua heti kun viilto viimein päättäisi ilmaista olemassaolonsa. Poika nielaisi pyyhkäisten sormillaan jälleen rintansa ylitse nyt sentään tuntien vain sileät metallirenkaat sormiensa alla, ennen kuin nosti katseensa kysyvästi (ja vieläkin vaivihkaa jokseenkin huolissaan) tumman nuorukaisen suuntaan, kaiketi odottaen tältä jonkinlaista ilmaisua siitä mitä tehtäisiin seuraavaksi.
|
|
|
Post by submarine on Aug 15, 2015 14:52:40 GMT 3
Haekli jäi mietteidensä kanssa tarkkailemaan sivummalta, kun Spyro askarteli silmukkapaidan kanssa, yrittäen parhaansa mukaan saada kapistusta päälleen. Totta puhuen hän seurasi toimitusta korkeintaan puolella silmällä, osaamatta tähän hätään edes peitellä poissaolevuuttaan. Hän tuijotti jonnekin jalkojensa suuntaan, kasvoillaan halju ja hankala ilme. Jokin aikaisemmissa sanoissa oli selvästikin herättänyt punatukkaisessa melkoista hankaluutta, jolla ei tuntunut olevan mitään hyvää tapaa purkautua. Hän häilyi epävarmasti paikallaan, osaamatta tehdä oikein mitään, kiertäen ajatuksissaan varsin tuttua mutta yhä edelleenkin aivan yhtä halvauttavaa kehää. Tumma sormi hapuili huterasti miekan kahvalla, nyt jo hajamielisemmin ja alitajuisemmin, mutta sekään ei tuntunut tarjoavan minkäänlaista helpotusta. Vasta Spyron ihmettelevä ilmoitus päälle puetun silmukkapaidan painottomuudesta sai nuorukaisen havahtumaan siinä määrin, että hän osasi taas huomioida jopa asioita ympärillään. Jokseenkin hämmentyneesti hän kohotti katseensa toiseen, kuin yrittäen ymmärtää mistä oli kyse. Oivallus taisi lopulta tulla enemmänkin asiayhteyden kuin sanojen itsensä perusteella, ja tapa jolla harmaanahkainen nyökkäsi oli varsin hutera. "Aa, no hyvä. Siitä on varmasti apua jos... jos tapahtuu jotain", Haekli lopulta vahvisti toiselle, nyökäten aavistuksen epävarmasti, kuin olisi ollut jokseenkin hukassa asioiden suhteen juuri nyt. Sanat kuulostivat mahdollisimman helpon kautta valituilta ja helpoilta, kuin hän ei tähän hätään olisi aivan pystynyt muuhunkaan.
Vasta hätäisen vastauksensa jälkeen Haekli alkoi edes näyttää siltä, että yritti jollakin tavalla saada taas otetta tilanteesta itsessään. Hetken hän vain tuijotti poikaa suuret, keltaiset silmät epätarkasti seisoen, ennen kuin näytti edes tajuavan että hänen piti tehdäkin jotakin. Vasta nyt hän varsinaisesti edes tarkasti panssariin pukeutuneen nulikan läpi paremmin, siinä määrin että mietti asiaa jopa itsekin. Oli pakko myöntää, että Spyro näytti varsin oudolta edes näin kevyessä panssaripaidassa, ja melkeinpä mietteliäästi punatukkainen kohottikin kättään, koskettaen kevyesti pojan panssaroitua olkaa. Se sai hänet äkkiä kurtistamaan kulmiaan, oudoksuen. Jokin havainnossa ei aivan täsmännyt, vaikka hänellä itselläänkin meni hetki tajuta, mistä tarkalleen oli kyse. "Tämä... tämä on niin ohut että minun pitäisi tuntea sinut sen alta. Mutta... minä en tunne mitään. Kuin tämä olisi oikeaa rengaspanssaria. Tai jotakin muuta", nuorukainen ähkäisi lopulta, yrittäen nyt puristaa sormensa Spyron hartian ympärille jo hieman lujempaa, kuin etsien kunnollista otetta nulikasta joka jollakin järjettömällä tavalla ei tuntunutkaan sormissa. Mutta vaikka silmukkapaita oli hämmentävän ohut, ei hän siltikään pystynyt tuntemaan mitään muuta kuin sen. Ei hartian luita eikä ruumista muutenkaan. Hämillään hän tarrasi kiinni myös pojan toisesta kädestä, mutta tämä olisi yhtä hyvin voinut olla kaksinkertaisen, todellisen rengaspanssarin peitossa. Kädet eivät tunteneet mitään muuta kuin metallin joka tätä peitti, eikä hän selvästikään pystynyt puristamaan sitä tarpeeksi lujaa aiheuttaakseen toiselle minkäänlaista epämukavuutta.
"Eikö... eikö tämä oikeasti paina yhtään mitään? Tämä tuntuu lujalta kuin jokin oikea panssari", Haekli hapuili lopulta epävarmasti, vilkaisten melkeinpä hämillään Spyroon. Pojalla ei varmasti ollut ainakaan mitään syytä valehdella, mutta hän pystyi jo itse näkemään, että silmukkapaidan kepeydestä huolimatta hänen käsillään ei ollut nulikkaan mitään vaikutusta. Hän kyllä näki miten paita mukaili tätä, mutta... jotenkin se silti käyttäytyi kuin jokin huomattavasti paksumpi ja peittävämpi. Melkein vastahakoisesti, mutta voimatta kuitenkaan olla kokeilematta, kohotti punatukkainen äkkiä nyrkkiään, ennen kuin mottasi kevyesti poikaa olkapäähän. Se ei ollut mikään isku, pelkkä kopautus jonka olisi pitänyt vain saada tämä horjahtamaan, mutta sen sijaan hän värähtikin itse tuntiessaan, kuinka käsi tömähti jäykkää, periksiantamatonta pintaa vasten. "Ehh. Vaikka... vaikka nämä renkaat olisivat miten lujia, ei tämän silti pitäisi voida vain... pysäyttää näin. Tässä on nyt jotain... jotain", nuorukainen mutisi hämillään. Sitten, jo aavistuksen vähemmän varovasti, kuin olisi unohtanut silmukkapaidan olevan yhä Spyron päällä, hän iskikin sitä jo oikeasti nyrkillä - ja irvisti kevyesti nyrkin kohdatessa jälleen jotain ikävän kovaa ja jämäkkää. Spyroon se ei ainakaan vaikuttanut, mikä nyt jälkiviisaasti taisi olla varsin huojentavaa. Hetken hämmentynyt, näkemästään jollakin maagisen kiinnostuksen tavalla lumoutunut nuorukainen napautteli nyrkkiään panssaria vasten, koputtaen sitä mietteliäästi kuin olisi tutkinut jotakin huonekalua.
"Joku on nähnyt paljon vaivaa tämän eteen", osasi Haekli lopulta todeta hämillään. Selvästikin ylimaallinen silmukkapaita kiinnosti häntä eittämättä melkoisesti. Se oli ollut ihmeellinen jo aikaisemmin, ja nyt se oli sitä vielä enemmän. Vielä äsken hän oli ollut aavistuksen epäluuloinen siitä, miten aivan liian ohut suojus voisi mitenkään suojata miltään kunnolliselta huitaisulta, mutta selvästi sen tekijä oli ottanut moisen huomioon. Melkeinpä kuin loppusilauksena ja vahvistuksena sanoilleen hän äkkiä painoikin kummankin kätensä Spyroa vasten ja työnsi lujasti... ja ähkäisi hädissään kun poika äkkiä lensikin varsin normaalin näköisesti ja kaikkea muuta kuin kevyesti jaloiltaan. Jälleen tavarat lentelivät, kun poika rojahti niiden keskelle. "Äh, hei! Se... se ei toiminut", nuorukainen ähkäisi hämillään, tuijottaen äkkiä tylysti maahan tönäistyä poikaa järkyttyneenä. Tämä oli kopautellessa tuntunut niin jämäkältä, ettei hän mitenkään ollut osannut odottaa tämän vain... lentävän jaloiltaan aivan normaalisti heti kun hän tönäisisi tätä. Kukaties moista olisi pitänyt osata ennakoida, mutta jälkiviisaus harvoin auttoi yhtään mitään. "Eh... oletko kunnossa? Anteeksi, minä... kai innostuin vähän liikaa", nuorukainen mutisi hämillään, kumartuen auttamaan toista ylös. Taikuus harvoin oli aivan niin yksiselitteistä kuin uskalsi toivoa...
|
|
|
Post by spyrre on Aug 16, 2015 12:36:53 GMT 3
Jälleen hetkeksi hämärään kammioon laskeutui aavistuksen levoton hiljaisuus, Spyronkin keskittyessä hetkeksi näpertelemään hänelle ojennetun hienon rengaspaidan parissa. Vaikka pojalla olikin toviksi puuhaa askarrella tottumattomasti kapine likimain päälleen, taisi tämä silti laittaa merkille kuinka Haekli tuntui synkistyvän tukalasti taustalla, kuin jokin olisi jälleen syönyt nuorukaista ja pahasti. Kukaties tämä kannustikin nulikkaa kiirehtimään kun se kiskoi nutun viimein päänsä ylitse, jääden kuitenkin kapinetta nykien aluksi vilkuilemaan jälleen huolestuneen vaiteliaana Haeklin suuntaan kun nuorukainen näytti jääneen synkkiin ajatuksiinsa. Sentään hänen yllättynyt havaintonsa metallipaidan luonnottomasta keveydestä havahdutti toista jossain määrin... vaikka rehellisesti nuorukaisen typertynyt ilme tämän kohottaessa katseensa ei saanut kuontaloaan renkaiden lomasta nyppivää Spyroakaan erityisen vakuuttuneeksi siitä huolimatta että toinen tapailikin nopeasti jonkinlaista varsin haparoivaa, ja jokseenkin puolivillaista vastausta. Pojan kulmat rypistyivät aavistuksen lisää tämän vilkaistessa uudemman kerran paidasta tummaan nuorukaiseen. "...eh. No. Toivottavasti. Se on vaan kai aika.... no. Toivottavasti ei liian ohut" nulikka myötäsi hieman varovasti, kieltämättä itsekin enemmän tai vähemmän epämääräiseen sävyyn toista pälyiltyään kuin olisi halunnut sanoa jotain muutakin, niin avutonta kuin olisikin ollut vain tiedustella oliko Haekli kunnossa, varsinkin jossain tällaisessa tilanteessa. Se taisi lopulta tietää tämän itsekin harhautuen vain empimään paikalleen, tajuten sentään nuorukaisenkin havahtuvan tarpeeksi jäädäkseen viimein silmäilemään hänen päällään riippuvaa panssaria tarkemmin kuin jopa tätä arvioiden.
Moinen huomio sai lopulta pojankin enemmän ajan tasalle, tämänkin päätyessä nopeasti räpäyttämään hieman silmiään ja vilkaisemaan aavistuksen hankalasti liikahtaen päällään riippuvaa metallipunosta, tätä hieman vaivautusteesti sormissaan nykien. Hän ei pystynyt vieläkään olemaan pelkäämättä että saattaisi varomattomalla liikkeellä vetäistä ohuen pinnan rikki, mutta hänen päällään riippuva viileä metalli tuntui silti sen verran vieraalta että onnistui harhauttamaan nulikkaa hetkeksi niin ettei tämä oikeastaan tuntunut heti edes hoksaavan Haeklin nostaneen toisen kätensä puristamaan hänen luisevaa olkapäätään. "Näyttää... aika oudolta. Ehh. En ole koskaan edes ajatellut että joskus mulla olisi jotain.... tällaista" tämä puuskahti melkoisen hämillään osaamatta tuntea oloaan oikein millään tavalla luontevaksi katsellessaan itseään panssarissa, kuitenkin havahtuen kohta Haeklin suorastaan oudoksuvaan ilmeeseen. Purppuratukka räpäytti silmiään katsahtaen huolissaan toisen panssarin pinnalle aseteltua kättä ja sitten jälleen kysyvästi nuorukaista itseään kuin poika ei olisi ollut aivan varma mistä oli edes kysymys, ennen kuin toinen viimein puhui, ilmeisen typertyneenä havainnostaan. Huomautus siitä, ettei Haekli kyennyt tuntemaan mitään ohuenkaan metallin lävitse tuntui saavan Spyronkin oikeastaan vasta nyt hoksaamaan saman asian. Purppuratukankin ilme kieltämättä venähti aavistuksen kun sekin laski hämmentyneenä katseensa tummiin, olkapäätään kokeilevasti puristaviin sormiin, pojankaan osaamatta hetkeen kuin tuijottaa tätä edes kun Haekli päätyi hapuilemaan kaikkea muuta kuin varovaista otetta hänen käsivarrestaankin.
"....ehh. Hitto" yhtälailla typertynyt nulikkakin onnistui viimein puuskahtamaan, tuijottaessaan epäuskoisesti toisen käsiä kuin yrittäen päätellä puristiko tämä todella niin napakasti kuin miltä näytti, pojankaan selvästikään kykenemättä arvioimaan tätä kuin vain silmämääräisesti. Näyn ja tuntemuksen yhteensopimattomuus tuntui sen verran absurdilta että nulikkakin tuntui vajoavan epätietoiseen sanattomuuteen hetkeksi, ennen kuin tämä löysi itsestään pienellä viiveellä jälleen jotain tolkkua. "Ei se edes... en edes huomannut että... ei kai sen näin pitäisi toimia?" se töksäytti, nostaen ymmyrkäiset silmänsä toiseen, saaden kuitenkin vastattua toisen kysymykseen neuvottomalla pään pudistuksella. Paita oli vieläkin kevyt kuin kangas hänen päällään, ja hän kykeni tuntemaan tämän viileän ja sileän pinnan itsessään, mutta... tämä taisi lopulta olla kaikki. Ei merkkiäkään siitä että häneen olisi edes tartuttu, vaikka hän kykeni näkemään tämän itse. Kokemus oli varsin typerryttävä, niin nulikalle itselleen kuin epäilemättä toisellekin. Hän tuskin kykeni vertailemaan millään tavalla miltä tämä tuntui normaaliin panssariin verrattuna, mutta jopa poikakin osasi arvata ettei tämän olisi kuulunut tuntua ainakaan... tällaiselta.... varsinkaan jonkin näin hentoisen punoksen. Kaiken järjen mukaan hänen olisi pitänyt tuntea hyvin kun Haekli hapuili tiukempaa otetta hänen käsivarrestaan, mutta siltikään näin ei vain... tapahtunut. Nulikka tuijotti tätä hetken typertyneesti, kunnes hoksasi hieman jälkijunassa nuorukaisen irrottaneen otteensa ja nostaneen kättään tavalla, joka viimein sai purppuratukankin kasvoilla häivähtämään aavistuksen huolestuneen ilmeen.
Haeklin kokeilevasti kohotettu nyrkki taisi onnistua nappaamaan Spyronkin sen verran yllätyksellä, ettei poika ehtinyt varsinaisesti edes protestoida huolestuneesta katseestaan huolimatta ennen kuin nuorukainen jo tömäyttikin kätensä hänen olkaansa vasten, saaden pojan säpsähtämään kuitenkin enemmän yllätyksestä ja äkillisestä liikkeestä kuin iskun voimasta. Tämä räpäytti jälleen muutaman kerran silmiään tuijottaen vuoroin toisen nyrkkiä, ja vuoroin Haeklia joka oli tainnut puolestaan (ainakin värähdyksestä päätellen) tuntea oman kopautuksensa toisin kuin nulikka itse. "Mi... Eh, en kyllä vieläkään tuntenut... mitään. Olisihan sen pitänyt nyt edes... tuntua" pojan kurkusta karkasi viimein tyrmistyneenä, tämän osaamatta itsekään selvästikään suhtautua asiaan. Hetkeksi sekin harhautui tökkimään ohutta metallipunosta aavistuksen epäluuloisesti, tämän kuitenkin keskeytyessä nopeasti kun omaan tutkimukseensa uppoutunut Haekli äkkiä kohottikin kätensä uudestaan ja iski nyrkkinsä uudestaan, tällä kertaa huomattavasti kovempaa vasten panssaria. Spyro päätyi säpsähtämään aavistuksen järkyttyneenä moisesta, mutta mahdolliset protestit kuivuivat nopeasti kasaan kun poika tajusi ettei ollut vieläkään tuntenut koko huitaisua... toisin kuin ilmeisen kivuliaasti irvistävä Haekli.
Kukaties hieman vähemmän hämmentävässä tilanteessa purppuratukka olisi saattanut päätyä nopeastikin tiedustelemaan huolestuneesti miten kivuliaasti ilmehtivälle nuorukaiselle oli käynyt, mutta nyt tämä taisi itsekin tuntea olonsa aivan liian surrealistiseksi oikeastaan tajutakseen moista. Pieni järkytys siitä, että toinen oli tosiaan jopa päätynyt huitaisemaan häntä korvautui nopeasti uudella häkellyksellä ja hämmingillä kun isku pysähtyi jälleen ohueen metallipintaan, oikeastaan edes huojauttamatta huteraa nulikkaa tämän sisällä... tai tämän kykenemättä vieläkään tuntemaan että mitään oli edes tapahtunut. "...hitto. Ei vieläkään...! Miten... miten tämä on edes mahdollista? Vaikka... vaikka se olisi paksumpikin...." Spyro haparoi toinnuttuaan yllätyksestään tarpeeksi pukeakseen nämä edes jonkinlaisiksi sanoiksi, tuntumatta hämmingissään edes reagoivan siihen että Haekli tuntui harhautuneen naputtelemaan häntä nyrkillään jokseenkin kyseenalaisesti. Taisi olla varsin ilmeistä että joku oli kuin olikin nähnyt paljon vaivaa nutun eteen, mutta poika ei tainnut vieläkään onnistua oikein sisäistämään miten jokin tällainen edes toimi senkään vertaa kuin hämmentynyt Haekli. Tämä kykeni vain luomaan toivottoman hämmentyneen katseen toiseen kun nuorukainen mutisi ilmoille jotain, ennen kuin tämä viimein kohottikin molemmat kätensä panssaria vasten... ja tuuppasi. Tällä kertaa, juuri kun hämmentynyt kaksikko oli viimein lähes luullut että oli ymmärtänyt kapineesta edes jotain, eivät seuraukset jääneet huomaamatta edes Spyrolta. Poika ehti hädintuskin päästää ilmoille säikähtäneen äännähdyksen kun luja tönäisy äkkiä viskasikin nulikan nurin lattialle metallirenkaiden kilinän saattelemana.
Tämä päätyikin rysähtämään enemmän tai vähemmän lennokkaasti sekalaisen tavaran sekaan tavalla, mikä luultavasti oli kaikkea muuta kuin mukava jo valmiiksi huteraksi olonsa tunteneelle nulikalle. Hetken aikaa se vain makasi rähmällään maassa satunnaisten esineiden vieriessä kolisten kiveä myöten ympärillään, kuitenkin räpytellen ymmyrkäisiä silmiään tavalla kuin poika olisi yrittänyt vielä käsittää miten oli edes päätynyt lattialle, ennen kuin katse viimein tarkentui hätääntyneen Haeklin suuntaan. "....egh. No se... tuntui" ähkäistiin vieläkin jokseenkin typertyneeseen sävyyn kun nuorukainen kiirehti hätäisesti auttamaan häntä ylös. Kesti pienen hetken ennen kuin häkeltynyt ja vieläkin eittämättä melkoisen suurisilmäinen nulikka onnistautui punnertautumaan istualleen lattialle toisen avustuksella. Tämä taisi sentään näyttää huomattavasti enemmän typertyneeltä kaikesta kuin kaunaiselta vaikka päätyikin hieraisemaan irvistäen runneltua häntäluutaan jota ympärille kääräisty huopa ja satunnaiset vaatteenriekaleet tuskin olivat onnistuneet suojaamaan paljoakaan, ennen kuin poika sai viimein nyökättyä toisen kiusaantuneelle tiedustelulle. "Luulisin... eh, hitto. Miksihän... miksi se nyt ei toiminut? Kyllähän se äskenkin.... Meniköhän se jo rikki tai jotain" vieläkin jokseenkin päästään pyörällä oleva Spyro mutisi pyyhkäisten huterasti kasvoilleen nyt varsin lahjakkaasti pelmahtaneita entistäkin villimpiä suortuviaan silmiltään, tässä kuitenkaan kovin hyvin onnistumatta. Poika ei tuntunut vielä rohkenevan yrittää uudestaan jaloilleen mutta päätyi kuitenkin pudistamaan päätään ja luomaan jokseenkin epäluuloisen katseen yllään riippuvaan metallinuttuun, kuin olisi epäillyt kapineen jotenkin tehneen äskeisen tahallaan. Jokin koira (tai mahdollisesti joku vieläkin kyseenalaisempi eläin) tähän tuntui olevan nyt haudattuna... vaikka ainakaan Spyro ei varsinkaan nykyisessä äkillisen särkyisessä olotilassaan osannut ottaa tolkkua mikä. "Eihän tässä ole ainakaan... mitään järkeä" se päätyi lopulta vain ähkäisemään, kuin jonkinlaisena neuvottomana protestina virityksen äkilliselle petollisuudelle, hetkeksi jopa huomattavasti huolestuttavammat asiat (ja kaiketi Haeklin tahattoman osallisuuden) lähes unohtaneena. Ota nyt tällaistenkin ties millaisten kapineiden oikuista jotain selvää... vaikka nämä sanat olikin taidettu heittää ilmoille jo monta kertaa heidän saavuttuaan mystiselle temppelille.
|
|
|
Post by submarine on Aug 17, 2015 12:48:00 GMT 3
Vielä oletettuakin ihmeellisemmäksi paljastuneen silmukkapaidan kevyt koettelu taisi iskeä ällikällä kummankin kaksikosta, mutta vielä enemmän ainakin Spyroon iski, varsin kirjaimellisesti, se kun Haekli erehtyi sitten sysäämään poikaa kaksin käsin. Moinen paljastui varsin nopeasti erheeksi, joskaan siitä ei kaikeksi onneksi seurannut mitään erityisen kammottavaa. Nuorukainen auttoi nulikan pystyyn varsin kiireesti ja hämillään, käyttäytyen taas kuin olisi pelännyt tämän olevan aikeissa särkyä. Hän itse oli enemmänkin järkyttynyt, mutta pystyyn päässyt Spyro näytti piakkoin enemmänkin jo hämmentyneeltä. Punatukkainen taisi kuitenkin olla hieman paremmin selvillä siitä mitä juuri oli tapahtunut, sillä hämmennyksen sijaan hän kohottikin kevyesti kulmiaan toisen ihmettelylle, pudistaen kevyesti päätään kun tämä epäili kapistuksen hajonneen. "Eh, tuskin. Se olisi aika huono suoja jos nyrkillä hajoaisi", nuorukainen vastasi, ennen kuin kohotti kätensä ja mottasi poikaa varovasti uudelleen olkaan. Siinä ei ollut paljoakaan voimaa, mutta jälleen oli helppoa huomata, että käsi pysähtyi panssaria vasten paljon jämäkämmin kuin sen olisi kaiken järjen mukaan pitänyt. Hän tuijotti sitä hetken ennen kuin päästi kevyen äännähdyksen, joka olisi voinut olla mietteliäskin. "Panssari vain ei muutenkaan suojaa tuollaiselta. Tai siis, vaikka jokin olisi miten kova, voi sen silti nostaa ylös... tai heittää maahan. Vaikka jollakulla olisi levypanssaria, niin minä voisin silti tehdä tuon saman sille... tai siis, sen voisi tehdä sille", punatukkainen selitti, korjaten nopeasti sanojaan muotoon, joka tuntui vähemmän röyhkeän ylimieliseltä. Hänellä ei todellakaan ollut halua tai aikomustakaan lähteä tempomaan nurin mitään levypanssareihin sonnustautuneita ritareita, mutta monen oli kuitenkin teoriassa mahdollista... siis tiukan yleisesti. "Minä vain... innostuin ja harhaannuin. Anteeksi", hän lisäsi vaisusti, pudistaen melkeinpä päivittelevästi päätään.
Vaikka Spyron kaataminen olikin selitettävissä, ei se tainnut silti muuttaa sitä tosiasiaa että silmukkapaita itsessään oli vieläkin melkoinen ihmettelyn aihe. Ohut ja hentoinen kapistus teki itsepäisesti jotakin mihin sen ei minkään järjen mukaan olisi pitänyt pystyä, ja tuntui uskovan olevansa jotakin huomattavasti jämäkämpää kuin olikaan - joskin ero tavanomaisiin liikoihin luuloihin taisi olla, että sillä oli rahkeita niihin. Haekli tuijotti pojan päälle puettua nuttua mietteliäästi, päästäen muutamankin epämääräisen äännähdyksen. Selvästikään mitään suurta inspiraatiota ei ollut iskemässä, mutta kuten usein, tuntui punatukkaisella silti olevan jokin puolittainen käsitys siitä, mistä tässä ehkä oli kyse. "Eh, no. Se on selvästikin... maaginen. Jotenkin se käyttäytyy kuin paljon paksumpi panssari. Paksu rengaspanssari tai jotain sellaista. Eh, jos se on niin jämäkkä, niin se torjuisi varmaan miekankin tai nuolen... vaikka siis tietenkään me emme kokeile sitä ainakaan nyt", nuorukainen lopulta tokaisi ääneen, täydentäen nopeasti sanojaan jottei olisi järkyttänyt nulikkaa. Kukaties panssari olikin varsin kestävä, mutta sitä olisi parasta kokeilla jollakin aivan muulla tavalla kuin tempomalla poikaa aseilla... ja jossakin aivan muussa paikassa, jonakin aivan muuna aikana. Nuorukainen silmäili kapistusta vielä hetken, mutta pudisti sitten kuitenkin kevyesti päätään kuin havahduttaakseen itsensä, ennen kuin vilkaisi nyt varsinaisesti purppurapäiseen.
"No, olipa se mitä olikaan, se on selvästi parempi kuin mitä edes odotettiin. Se on kai ainakin hyvä. Eh, meidän on varmaan parempi miettiä sitä enemmän kun on luppoaikaa. Minä... en usko että meillä on sitä nyt", Haekli totesi lopulta, kohauttaen kevyesti olkiaan niin ruumiillisesti kuin henkisestikin. Hänen olisi kukaties pitänyt ihmetellä silmukkapaidan ominaisuuksia enemmänkin, mutta juuri nyt hänen olonsa moisia asioita kohtaan oli melkoisen turha. Viime päivien jäljiltä jokin tällainen oli lopulta varsin vähäistä ja harmittoman oloista. Lisäksi se oli varsin harvinaisella tavalla jopa jokin positiivinen yllätys. Oli parempi olla ronkkimatta sitä liikaa, ettei se vain hermostuisi ja muuttuisi joksikin ikävämmäksi. "Meidän pitäisi varmaan lähteä kohta liikkeelle. Eh, noita portaita on... aika paljon. Voidaan kyllä levätä matkalla, mutta noiden laskeutumisessa menee paljon aikaa. Eh, minä... minä haluan pois tästä paikasta mahdollisimman pian. Täällä viipymisestä ei voi seurata mitään hyvää", nuorukainen mutisi, hieraisten käsiään yhteen varsin hankalan oloisena. Nyt kun mikään ei varsinaisesti estänyt enää häipymästä paikalta (tai siis ainakana yrittämästä), tuntui hankalalta vastustaa mielihalua tehdä juurikin niin mahdollisimman nopeasti ja hätäisesti.
"Yritetään löytää Nitte alhaalta ja kysyä siltä miten täältä pääsee pois. Eh, kyllä se varmaan... kyllä se varmaan auttaa kuitenkin", Haekli jatkoi, empien varsin epämiellyttävällä tavalla sanojensa kanssa. Niistä kalskahti epävarmuus, joka tuskin lupaili ainakaan mitään hyvää. Siltikin hän kohotti varovaisesti säkkiään, johon oli pakannut jo melkeinpä kaiken mitä aikoi mukaan ottaa. Viimeisenä punatukkainen kurotti nyt lattialta oudon kirjan, jota oli aikaisemminkin silmäillyt. Toisin kuin kaikki muut, sitä hän ilmeisestikään ei ollut aikeissa jättää tänne. Se katosi kanteen kirjailtuine outoine symboleineen säkin syövereihin, ennen kuin nuorukainen puristi sen suun kiinni.
|
|
|
Post by spyrre on Aug 17, 2015 15:51:39 GMT 3
Hetkellinen ihmettelyyn harhautuminen oli tainnut kokea melkoisen äkillisen lopun, mutta lennokkuudestaan huolimatta ei tästä tainnut sentään seurata mitään erityisen kriittistä vaikka tumma nuorukainen kiirehtikin pelästyneenä lattialle rysähtäneen purppuratukan avuksi. Spyro tuntui olevan vieläkin hieman pyörällä päästään, mutta tämä taisi johtua lähes enemmän muista asioista kuin varsinaisesti kaatumisesta vaikka tämä olikin saanut pojan irvistelemään hieman. Hetken haparoituaan tämä onnistuikin jo kömpimään takaisin jaloilleen Haeklin avustuksella, tosin ilmeisen hämmentyneenä (ja jopa hieman epäluuloisenakin) yllään riippuvaa, metallisesti kilahtelevaa nuttua kuontalonsa varjosta vilkuillen. Vaikka kapineen kokeilusta olikin seurannut pieni odottamaton välikohtaus tuntui nyt huomattavasti varovaisemmaksi käynyt Haekli saaneen kuitenkin jonkinlaista käsitystä asioista. Kintuillaan vieläkin hieman huojahteleva poika loi hämmentyneen katseen nuorukaiseen kun tämä pudisti päätään hänen epäilyilleen tapaan, joka kieli ettei toinen ollut yhtä ymmällään tapahtuneesta, ennen kuin päätyikin yrittämään selittää asiaa hänellekin. Uusi havainnoillistava, mutta kevyempi mottaus hänen olkaansa sai nulikan aluksi kallistamaan päätään kuin tämä ei olisi ollut aivan varma miten lyönti varsinaisesti erosi tönäisystä varsinkaan tässä yhteydessä kun molempien olisi kaiken järjen mukaan pitänyt riittää tuntumaan ellei viskaamaan hänet jaloiltaan, mutta hetken kuunneltuaan alkoi nulikan kasvoille ilmaantua häivähdys oivallusta. Se vilkaisi silmiään räpäyttäen ensin toista ja sitten ohutta metallipunosta päällään ennen kuin pojan kurkusta karkasi pieni jonkin verran vähemmän hämmentynyt äännähdys. "...ehh. No... siinä on kyllä kai... järkeä. Jotenkin" Spyrokin myönsi tovin selitystä pohdittuaan. Toisen kiusaantunut pahoittelu innostumisestaan sai pojan sentään nopeasti huokaisemaan ja pudistamaan hieman päätään kuin sekään ei hetkellisestä säikähdyksestä huolimatta olisi lopulta hetkahtanut kaatumista erityisemmin, varsin kun kyseessä oli kuitenkin melkolailla vahinko... vaikka olihan poikaa jo kieltämättä viskottu paljon ja huomattavasti pahemminkin varsin lyhyen ajan sisällä jolloin jokin tällainen tuntuikin eittämättä melkoisen pieneltä haaverilta. "Äh, ei se mitään, mä vaan... yllätyin myös. Kaipa nyt tietää edes tuonkin" se kuittasi kohauttaen olkapäitään, päätyen nykimään nutun helmaa itsekin hieman hankalana parempaan asentoon. Nyt kun toinen oli selittänyt asian kuulosti tämä jollakin tavalla suorastaan loogiselta (kaikessa kummallisuudessaan kaiketi) eikä poika voinut olla tuntematta oloaan hieman hölmöksi ettei ollut tajunnut tätä itse... vaikka turha tätä kaiketi oli jäädä kärvistelemään, varsinkin kun kukaan muu ei onneksi ollut ollut edes näkemässä kömmähdystä.
Kun Haekli jäi pahimman hämmingin selvittyä silmäilemään kiiltävää rengaspaitaa mietteliäästi äännähdellen, harhautui Spyrokin hetkeksi vilkuilemaan kysyvästi toisen suuntaan varovaisen kokeilevasti toista metallista hihaa sormillaan nykien. Tumman nuorukaisen olemus viesti pojallekin tämän selvästi ymmärtävän aiheesta jotakin mikä lopulta taisi jo itsessään tuntua melkoiselta salatietoudelta purppuratukan mittapuulla, ja tämä valpastuikin nopeasti uudelleen kun toinen puhui jälleen. Vaikutti siltä että jo poika itsekin oli päätynyt epäilemään ainakin jollakin tavalla samaa Haeklin huomauttaessa paidan maagisuudesta, ja nulikka päätyikin lähinnä mutristamaan aavistuksen toteamukselle kuin epämääräiset aavistelut olisi juuri vahvistettu... vaikka tämän enempää purppuratukka tuskin osasi arvioida jotain tällaista. "Se on kyllä melko... outoa. Kunhan se ei tee mitään... muuta ainakaan" se mutisi itsekin kapinetta hetken epäluuloisesti sormellaan tökittyään kuin nähdäkseen päättäisikö tämä alkaa lentää, puhua, räjähtää spontaanisti tai jotakin muuta kyseenalaista, ennen kuin rohkeni viimein rentoutua aavistuksen kun kapine kaikesta huolimatta tuntui käyttäytyvän likimain kuten elottoman metalliesineen kuuluikin... yliluonnollista keveyttä ja kestävyyttään lukuun ottamatta. Ilmeisesti jokin tällainen pienen vainoharhankin uhalla tuntui huolestuttavan nulikkaa enemmän kuin tumman nuorukaisen toteamus miekoista ja nuolista sekä kapineen mahdollisesta kokeilusta, moisen saadessa osakseen vain pikaisen hieman varautuneen vilkaisun vaikka toinen päätyikin nopeasti tarkentamaan sanomaansa ettei moista sentään kannattaisi ainakaan yrittää, epäilemättä Spyronkin helpotukseksi. Kaipa se, ettei toinen kuitenkaan vaikuttanut varsinaisesti ainakaan huolestuneelta koko kapineesta rauhoitti poikaakin jonkin verran, vaikkei tämä voinutkaan olla pälyilemättä panssaria hieman epämääräisesti.
Toviksi harhautunut Spyrokin havahtui nopeasti puuhistaan Haeklin lopulta todetessa päätään pudistaen että heidän olisi kaiketi parasta jättää enempi ihmettely sikseen, ja keskityttävä siihen mitä edessä vielä olisi. Vaikka selvästi vierasti vielä metallia (varsinkin potentiaalisesti noiduttua sellaista) yllään ei tämä tainnut nyt olla yksi purppuratukankaan suurimmista huolista kaiken muun rinnalla tämänkin päätyessä nopeasti irrottamaan levottomasti ohutta metallista reunaa nykivät sormensa hieman syyllisesti syystä tai toisesta, pojankin päätyessä nyökkäämään toisen sanoille. "Eh. Ai niin. Juu. Kai se olis... parasta" tämä myötäsi hieman mutisten, vaikka sanoissa eittämättä särähti jälleen nopeasti aavistus pientä, verhottua tukaluutta kun edessä odottava joukko huomattavasti konkreettisempia (ja hermostuttavampia) huolia ilmestyi jälleen häälymään heidän eteensä. Spyro kirskautti hampaitaan vastustaen kuitenkin halua pyyhkäistä jälleen rinnassaan ammottavaa haavaa joka sentään nyt oli armollisesti metallisen paidan peitossa kurottaenkin sen sijaan nykimään niin paitaa kuin ympärilleen kääräistyä huopaa paremmin päälleen. Ei tainnut kuitenkaan olla epäilystäkään siitä että tumma nuorukainen oli oikeassa purppuratukankin nyökätessä tämän toteamukselle omien hieman puolivillaisten toimiensa lomasta vaikka toisen epämukava maininta edessä odottavista huimaavan korkeista portaista tuskin olisi houkutellut häntäkään. "No juu... eh, en mäkään. Onhan niitä paljon, mutta.... Mitä nopeemmin päästään pois, niin sen parempi. Ja kunhan löydetään Nittekin" poika kannatti, tuntuen kuitenkin jäävän hetkeksi epäröimään syystä tai toisesta. Hämärässä siristelevä katse kävi aavistuksen kärvistellen kammiosta alas kurottavissa portaissa kerran jos toisenkin kun Haekli poimi vielä viimeisiä tavaroita säkkiinsä, ennen kuin nulikka viimein nielaisi hieman.
"Kai me... löydetään se vielä. Toivottavasti sille ei ole ainakaan sattunut mitään. Se... eh. En muista kauheasti, mutta... se sen käsikin..." tämä mutisi viimein, hieraisten tukalan neuvottomasti arpista rannettaan metallisen punoksen lävitse. Hän muisti tapahtumia vieläkin varsin hajanaisesti (ja muisteli näitä muutenkin varsin vastentahtoisesti) mutta hänen mielessään kummitteli vieläkin hirvittäviä muistikuvia verissään kyhjöttävästä naisesta puristamassa julmasti silvottua kädentynkäänsä. Eh, pronssisuomuinen oli kaiketi selvinnyt Haeklin puheista päätellen, mutta nämä viimeiset muistot (taikka tapa, jolla nuorukainen nyt tästä oli puhunut) eivät olleet omiaan saamaan Spyroa vieläkään ainakaan erityisen rohkaistuneeksi. Poika henkäisi jälleen vaisusti, kunnes hetken jonnekin alaviistoon pälyiltyään havahtui hoksaamaan että Haekli tuntui olevan valmis pakkauksensa suhteen. Nulikka hätkähti hieman nostaen katseensa toiseen sekä tämän pitelemään säkkiin kiskaisten hieman painunutta ryhtiään suorempaan kuin jo odottaen (tai peläten) kehotusta suunnata alas portaisiin. Jokin tuntui kuitenkin pidättelevän tätä saaden purppuratukan rypistämään aavistuksen kulmiaan ennen kuin se viimein säpsähti, luoden lähes kiireisen katseen ympärilleen hämärässä salissa kuin jotain hakien.
"Äh..! Hitto... Kissa...! Sekin... sekin pitäis varmaan etsiä! Ei se tännekään voi jäädä. Täällähän voi olla vielä jotain jossain, ja.... sehän voi eksyä" poika ähkäisi antaen katseensa viimein pyyhkäistä kohti kauempana raollaan häämöttävää ovea, jonka välistä kajasti vieläkin ulkona odottavan maiseman punertava valo. Eh, kaipa hän oli jo tottunut siihen että katti oli monesti omilla teillään, mutta vaikka temppeli kaikesta päätellen oli nyt huomattavasti rauhallisempi kuin oli ollut eläimen jättäminen omillaan jonnekin aiheutti silti melkoisia kylmiä väreitä hänen niskaansa... puhumattakaan siitä ettei hän ollut varma kuinka otus onnistuisi löytämään heidät omillaan jostakin tällaisesta paikasta. Tai rohkenisiko tämä edes poistua puutarhasta jonne oli kadonnut... jos tämä enää edes oli täälläkään, jos Haeklikaan ei ollut nähnyt otusta pitkään toviin. Varsin huolestunut katse kääntyikin nopeasti jälleen nuorukaiseen, kaiketi toivoen että tällä saattaisi olla jonkinlaista käsitystä siitä missä eläin piileskelisi... Vaikka jos otus oli luikkinut tiehensä jonnekin mystiseen puutarhaan, saattoi olla ettei toinen tiennyt yhtään sen paremmin kuin hänkään.
|
|
|
Post by submarine on Aug 19, 2015 13:22:33 GMT 3
Ihmettelyn ja tuskailunsa jälkeen kaksikko tuntui olevan vihdoinkin valmiina, tai ainakin melkein valmiina, lähtemään kiipeämään pitkiä portaita takaisin alas temppeliin - olkoonkin, että ihmettelyä ja tuskailua oli varmasti edelleen luvassa. Totta puhuen sellainen taisi jatkua saman tien, kun puheeksi tuli Nitte, ja se miten tämä pitäisi kaiketi etsiä että he pääsisivät edes pois koko temppelistä. Haekli ei juuri osannut peitellä tiettyä vastahankaisuuttaan koko asian suhteen, eikä Spyrokaan tuntunut olevan mitenkään erityisen mielissään koko asiasta. Hän tuli totta puhuen vilkaisseeksi nulikkaan jokseenkin hankalasti, kun tämä otti puheeksi pronssisuomuista kohdanneet ikävyydet. Se oli vilkaisu joka tahtomattaankin kieli, että asiaan sisältyi jotakin ikävämpääkin kuin vain menetetty käsi, mutta jonka ottamista esille hän empi melkoisesti. Toisaalta, hyvässä tai pahassa asiat eittämättä selviäisivät ajan kanssa kuitenkin... "Eh... niin no. Kyllä se kai temppelissä on pysynyt. Kyllä se löytyy, mutta... tämä kaikki on kai jättänyt siihen melkoiset... jäljet", nuorukainen lopulta mutisi puolittaisesti, löytämättä lopulta mitään parempiakaan sanoja. Hän vilkaisi purppurapäiseen nulikkaan uudemmankin kerra, kuin varmistaen että tämä ymmärsi asioiden olevan ikävällä tolalla. Kukaties sanoilla ei edes ollut mitään muuta tarkoitusta, kuin pyrkiä valmistamaan tätä vähemmän mukaviin asioihin... ja kukaties samalla häntä itseäänkin. Jokin oli selvästikin vialla pronssisen suhteen varsin ikävästi. Punatukkainen huokaisi syvään, ennen kuin puristi sitten päätään, tietämättä selvästi itsekään mitä muuta olisi voinut sanoa koko asiasta. Jokin Nitestä puhumisessakin kiusasi häntä tavalla, joka oli eittämättä hyvin, hyvin huolestuttava. Spyro ei varmastikaan ollut saanut nähdä kaikkea ikävää, mitä tästä kaikesta oli seurannut.
Vaikka Nitte olikin yksi huoli, taisi Spyro äkkiä keksiä jonkin huomattavasti konkreettisemmankin. Haekli tuli räpäyttäneeksi silmiään aavistuksen yllättyneesti vaiteliaisuutensa keskeltä, vilkaisten toiseen kuin ei olisi ollut heti varma mistä oli kyse. Pieni, valkea eläin oli eittämättä tuntunut kovin pieneltä tämän kaiken keskellä, ja vasta epämukavan silmänräpäyksen jälkeen hän edes varsinaisesti muisti sen olemassaolon - ja poissaolon. Toista se kuitenkin selvästikin huolestutti, mikä pakotti hänetkin keskittymään asiaan. Ensialkuun harmaanahkainen teki varsin epämääräisen elkeen, kuin olisi ollut aikeissa vain vastata ettei tiennyt otuksesta sen paremmin, mutta sitten hän kuitenkin hillitsi itsensä. "Eh, minusta tuntuu ettei se ole täällä. Se varmaan meni jo alas. En ole ainakaan nähnyt sitä missään täällä vaikka olenkin ollut täällä suurimman osan ajasta. Eh, ja tämä ei lopulta ole kamalan suuri paikka. Eikä täällä ole oikein mitään syötävää sille", nuorukainen lopulta vastasi, elehtien puolittaisesti taakseen ovelle ja sen takana avautuvan puutarhan suuntaan. Äänensävystä päätellen hän oli lopulta melko varma sanoistaan, vaikka ei kaiketi uskaltanutkaan vannoa mitään täydellisen varmasti. Siltikään hän ei uskonut että eläin oli ainakaan täällä... mikä tosin tekisi sen löytämisestä eittämättä varsin työlästä jatkon kannalta. "Se varmaan pakeni niin kauas tästä kaikesta kuin pystyi. Eh, ja ne... demonitkin katosivat sieltä alhaalta. Ei sillä varmaan mitään hätää ole... mutta en kyllä ihmettele vaikka se ei edes uskaltaisi palata itse ylös", hän lisäsi varovaisesti, vilkaisten kuitenkin samalla painokkaalla sivusilmällä portaiden suuntaan. Harmaanahkainen yritti kyllä parhaansa mukaan suhtautua vakavasti asiaan, mutta oli pakko myöntää että kadonnut katti tuntui hänestä aavistuksen toissijaiselta juuri nyt, kun heidänkin henkensä olivat vaarassa. Pojalle se kuitenkin oli selvästi tärkeä, ja hän yritti sentään huomioida tätä.
Muutaman hetken Haekli seisoskeli aavistuksen hankalasti paikoillaan, vilkuillen vuoroin Spyron ja vuoroin portaikon suuntaan. Häntä poltteli jo suunnata pois täältä, alas ja mahdollisimman kauas koko temppelistä, mutta toisaalta Spyro ei varmastikaan poistuisi temppelistä, ennen kuin löytäisi Kissan. Ongelma sai hänet vaihtamaan painoa jalalta toiselle epämukavasti, ennen kuin hän lopulta yskäisi kuin pyytäen lupaa jatkaa. "Eh, me voimme varmaankin etsiä sitä alhaalta sitten. Kyllä se varmasti on vielä jossain täällä. Kunhan vain... kunhan vain päästään portaat alas. Kyllä se varmasti olisi jo tullut sinun luoksesi jos olisi täällä. Ei se varmastikaan pysyisi piilossa jos vain tietäisi että olet pystyssä", nuorukainen yritti järkeillä asiaa, pyrkien kaiketi vakuuttelemaan niin itseään kuin toistakin siitä, ettei heillä ollut ainakaan syytä jäädä ahdistavaksi muuttuneeseen puutarhaan etsimään kissaa. Ei hän uskonut sen olevan täällä muutenkaan, mutta purppurapäisen vakuuttelu pelkillä sanoilla ei välttämättä ollut aivan niin yksinkertaista... "Jos yritetään vaikka huutaa sen perään alhaalla? Kyllä se varmasti tulee kun vain kuulee", Haekli lisäsi vielä toiveikkaasti. Hän kyllä tiesi miten epämääräiseltä sekin kuulosti, mutta toisaalta hänellä ei ollut aavistustakaan siitä miten kissoja olisi muuten edes pitänyt etsiä. Hänellä ei ollut erityisen montaa aavistusta kissoista muutenkaan. Eh. Paremman puutteessa nuorukainen korjaili vyölleen ripustamaansa miekkaa, naputtaen sormea sen pontta vasten levottomasti.
|
|
|
Post by spyrre on Aug 19, 2015 17:25:24 GMT 3
Vaikka hirvittävän korkeat portaat tuskin houkuttelivat heistä kumpaakaan edes nyt kun näitä saataisiin edes kavuta suhteellisen rauhassa, taisi pitkän matkan alas suuntaaminen alkaa olla varsin pian edessä... mutta esiin taisi silti olla nousemassa nopeasti jälleen toinenkin asia, joka huolestutti lähes vieläkin enemmän. Uutta metallinuttuaan epämukavasti nykivä Spyrokin jätti kapineen hetkeksi sikseen jäädessään vilkuilemaan ilmeisen tukalaksi mennyttä Haeklia kun varovainen maininta Nitestä sai tämänkin selkeästi tolaltaan. Spyrokin oli jo osannut uumoilla etteivät asiat selvästikään olleet kunnossa pronssisuomuisen naisenkaan kannalta, mutta tumman nuorukaisen elkeet kertoivat että tilanne saattoi hyvinkin olla vieläkin pahempi. Neuvoton poika pälyili toista levottomana huolestuneen rypyn tämän otsalla syventyessä entisestään Haeklin epäröidessä, ennen kuin tämä vastasikin selkeän varuillaan... ja kaikkea muuta kuin toiveikkaasti. Toinen sentään arveli naisen olevan vielä temppelissä, mutta vaikka nuorukaisen pahaenteiset sanat jäivätkin melkoisen ympäripyöreiksi tajusi purppuratukkakin nopeasti asioiden vaikean tolan, joka sai tämänkin epäröimään selvästi. Spyrokin liikahti tukalasti paikallaan vilkaisten vielä kerran empien kohti portaikkoa, kunnes tämä joutui vain tyytymään nielaisemaan ja nyökkäämään vaisusti. Hän ei tiennyt miten pronssinen nainen löydettäisiin tai mitä sen jälkeen tapahtuisi, mutta... silläkin uhalla etteivät he olisi tervetulleita oli kaiketi silti yritettävä eikä poikakaan väittänyt tämän suhteen vastaan, vaikka tämän hutera ryhti painuikin jälleen melkoisesti ajatuksen edessä. Häntä korvensi ja hävetti vieläkin se mitä kaikkea hän oli saanut aikaan... eikä tämä selvästikään ollut ollut jättämättä jälkiä Nitteenkään, tavalla tai toisella. Kukaties he olivat tulleet mukaan ainakin omalla tavallaan "auttamaan" naista ratkaisemaan mitä temppelissä tapahtui, mutta se oli lopulta hyökkääjien sijasta ollut hän joka oli jotenkin... särkenyt kristallin ja polttanut kauniin kammion karrelle... ja mitä ikinä muuta sitten olikaan tapahtunut. Ajatus sai jälleen melkoiset kylmänväreet kulkemaan nulikan selkärankaa myöten pojan laskiessa hetkeksi katseensa hampaitaan kiristellen alas.
Niin painostavalta kuin kaikki tämä tuntuikin, oli tämä lopulta vain kohdattava, ja nyt eteenpäin ajoi niin huoli Nitteä kohtaan kuin jo lähes polttava halu päästä pois kuolemanhiljaisesta temppelistä. Lopulta vaitelias Spyrokin suoristi ryhtiään, tuntuen oivaltavan äkkiä jotakin mikä selvästi huolestutti poikaa melkoisesti. Valkeaa kissaa ei näkynyt tai kuulunut missään, eikä edes vahtia näiden päivien ajan pitänyt Haeklikaan tainnut tietää eläimestä yhtään tämän paremmin päätellen hänen saamastaan epätietoisesta katseesta kun poika otti huolestuneena asian puheeksi. Spyro tuskin piti huolta lopulta millään tavalla tois-sijaisena ja olisikin saattanut joutua nopeasti varsin pois tolaltaan jos moista olisi kyseenalaistettu, nuorukaisen sentään epämukavuudestaan ja hämmingistään huolimatta vastatessa pojan neuvottomaan katseeseen tapaan, joka kertoi tämän jopa pohtineen asiaa... tai ainakin nyt kun nulikka oli ottanut asian puheeksi, mutta poika tuntui epätietoisuudessaan kuitenkin tarttumaan sanoihin ja jäävän hieman kulmiaan kurtistaen kuuntelemaan. Toisen arvio siitä, että saattoi olla ettei katti enää edes ollut puutarhassa vaan että tämä oli paennut mahdollisimman kauas aiemmasta kauheasta metakasta sai nulikankin liikahtamaan huolestuneena ulos johtavaa, valoa kajastavaa ovea vilkaisten. "Eh. Mutta... niinno. ....ehkä. Se... eh. En usko että sekään on koskaan joutunut ennen mihinkään.... tällaiseen" poika mutisi viimein, pyyhkäisten törröttävää kuontaloaan tukalasti. Vaikka tämä kuulosti aluksi siltä että olisi saattanut epäillä, tuntui tämä hetken mietittyään päätyä varovasti myötäilemään nuorukaisen arviota siitä että katti oli vain järkyttynyt ja häipynyt niin kauas kuin vain mahdollista. "Jos säkin olet ollut täällä melkein koko ajan, niin.... ehh. Ehkä... ehkä se on sitten siellä jossain. Luulis että silläkin on jo nälkäkin" purppuratukkakin arveli viimein, silmäten vielä ympärilleen hämärässä kammiossa. Hän oli varsin huolissaan Kissasta, mutta eittämättä nulikka tuskin tunsi oloaan vieläkään kovin hyväksi eikä tämä luultavasti ollut nyt muutenkaan kunnossa kyetäkseen pohtimaan asioita hirvittävän syvällisesti oltuaan lopulta vasta hetken kunnolla hereillä, sen lopulta päätyessäkin vain luomaan uuden levottoman, mutta yhtälailla uupuneen katseen Haekliin. Kukaties olisi voinut vielä epäillä eläimen vain tunkeneen piiloon jonnekin mistä tämä ei ollut suostunut näyttäytymään mutta toisen sanoissa taisi lopulta olla järkeä Spyronkin mielestä vaikka poika tuntuikin empivän hieman, ennen kuin tämä kuitenkin lopulta nyökkäsi voipuneesti ehdotukselle etsiskellä eläintä alhaalta kunhan sinne saakka päästäisiin.
"Äh. No... juu. Ehkä... ehkä sekään ei ole kauhean kaukana" nulikkakin henkäisi viimein, nykäisten vielä epämääräisesti huopaa ympärillään kunnes tuntui yrittävän terästäytyä edessä odottavan koettelemuksen vuoksi, ja haparoi sitten varovaisen askelen kohti alas temppelin uumeniin kurottavaa huimaavaa portaiden jonoa. "Kunhan... kunhan päästään vielä pois täältä" mutistiin vielä vaisusti, kaiketi jonkinlaiseksi rohkaisua hapuilevaksi toiveeksi, nulikan seisahtuessa kuitenkin vielä epäröiden vilkuilemaan jännittyneesti siristellen alas, kuin lähes odottaen täällä väijyvän jotakin. Mielessä kummittelivat vieläkin painostavat muistikuvat jotka olivat tarttuneet tiukasti varjostamaan lähes kaikkea temppelissä eikä poika aivan heti rohjennut uhmata näitä. Hetken aikaa se sormeili jälleen levottomasti huopansa reunaa, ennen kuin vilkaisi vielä neuvottomasti taakseen, kuitenkin yrittäen valmistautua astumaan eteenpäin ottaen muutaman epämääräisen askelen edestakaisin paikallaan kuin vastahakoinen eläin. Hän lopulta halusi pois täältä aivan yhtä paljon kuin toinenkin... eikä ylhäällä levittäytyvään ihmeelliseen puutarhaan lopulta liittynyt ainakaan yhtään mukavampia muistoja kuin alakerrosten sokkeloisiin käytäviinkään.
|
|
|
Post by submarine on Aug 20, 2015 13:11:38 GMT 3
Kissan kohtalo ja pelkkiin lupauksiin sen löytymisestä alhaalta luottaminen tuntui tuottavan Spyrolle melkoisia ongelmia, mutta loppujen lopuksi tällä ei tainnut itsekään olla juuri sen parempaa ajatusta siitä, miten eläintä olisi voinut etsiä - paitsi kukaties aivan vain etsimällä. Kummallakaan kaksikosta ei tosin tainnut olla suurtakaan halua jäädä koluamaan läpi vuorenhuippua, josta oli muodostunut kaiketi jo jonkinlainen kaiken tähän asti tapahtuneen kammottavan edustaja. Haekli melkeinpä huokaisi helpotuksesta, kun poika alkoi varovaisesti myöntyä siihen, että otus tuskin oli ainakaan lähettyvillä. Hän kuitenkin hillitsi itsensä ja nyökkäsi vain varovaisesti. "Tuskin kukaan meistä on joutunut mihinkään... tällaiseen", nuorukainen vastasi hetken perästä, pudistaen kevyen tukalasti päätään. Puistatti ajatella, että jotkut sellaiset kuin Tenka kokivat tällaisia asioita melkeinpä rutiininomaisesti, mutta toisaalta hän rohkeni epäillä, josko moni näistäkään oli päässyt todistamaan jotakin aivan... tällaista. Eittämättä heillä olisi melkoinen tarina kerrottavanaan jos he koskaan pääsivät pois... joskaan punatukkainen ei ollut mitenkään varma siitä, että haluaisi koskaan kertoa tätä tarinaa yhtään kenellekään. Unohtaminen tuntui kutsuvammalta vaihtoehdolta... vaikka siihen tuskin vielä olikaan mahdollisuuksia. "Ehkä se on löytänyt... jotain. Eh, täällä on paljon nurkkia joissa voi olla rottia tai jotakin", Haekli ehdotti varovaisesti Spyrolle, kun havahtui tämän murehtiessa siitä oliko Kissa saanut tällä aikaa syödäkseen. Hän ei tosin osannut kuulostaa turhan toiveikkaalta omistakaan sanoistaan juuri nyt. Vaikka nurkkia eittämättä olikin, oli niissä vielä vähän aikaa sitten parveillut pieniä demoneita, jotka todennäköisesti olivat tehneet selvää kaikista rotista ja kaikesta muustakin minkä olivat vain löytäneet. Nyt ne olivat kaiketi kadonneet, mutta tuskinpa uutta saalista oli ehtinyt vielä ilmaantua.
"Tuskinpa se on kauaksi ehtinyt. Minä... tarkastin pari kerrosta, ja siellä alempana ei ole oikein muuta kuin samanlaisia käytäviä ja holveja. Eh, siellä on onneksi ainakin rauhallista nyt", Haekli vastasi toisen lopulta myöntyessä kokonaan kissan etsiskelyyn alhaalta temppelistä. Hän ei ollut aivan varma, puhuiko poika juuri nyt Nitesta vaiko katista, mutta todennäköisesti vastaus päti aivan yhtä hyvin kumpaan tahansa. Kumpikaan tuskin oli hortoillut vielä kauas... joskin muisto alakerrosten tutkimisesta sai punatukkaisen silti värähtämään silminnähden. Selvästikään niiden tonkiminen edes tyhjinä ei ollut ollut mitenkään erityisen mieluisaa puuhaa. Hän sormeili hetken miekkaansa yhä hermostuneesti, ennen kuin nyökkäsi pojan sanoille. "Kyllä me pääsemme. Kunhan vain pääsemme ensin alas ja... mietimme sitten tilannetta. Mitä kauemmas päästään tästä kaikesta, sitä parempi", nuorukainen vastasi toisen mutinaan, pudistaen uudemman kerran päätään. Ensihätään hän tarkoitti totta puhuen lähinnä vuorenhuippua ja rakennusta jossa kaikki oli tapahtunut, mutta pidemmän päälle sama päti todennäköisesti aivan yhtä hyvin koko temppeliinkin. Kunhan vain Nitte löytyisi ja he saisivat tältä edes jotakin vastauksia... "Äh, no. Turha sitä on miettiä enempää nyt. Paras lähteä liikkeelle", tummanahkainen tokaisi, vilkaisten vielä Spyroon ja kammion nurkkaan jättämiinsä tavaroihin, ennen kuin sitten kääntyi ympäri ja suuntasi kohti portaita, yrittäen kaiketi toimia jonkinlaisena rohkaisevana esimerkkinä. Samalla hän kuitenkin vilkaisi pariinkin otteeseen taakseen, kuin varmistaen että poika tosiaan pysyi perässä... ja yleisesti ottaen edes tolpillaan. Tuntui helpottavalta päästä liikkeelle, mutta hän ei totta puhuen uskaltanut olla erityisen varma toisen voinnista vieläkään, kuten ei tämä edes itse.
Hetken Haekli vilkuili alas valtavia, loputtoman pitkältä tuntuvia portaita, tuijottaen pimeyteen, joka nielaisi ne varsin nopeasti. Kummallakaan kaksikosta ei ollut nyt soihtua tai lyhtyä, jollaisia heitä ylös tuuppineilla hyypiöillä oli ollut mukanaan. Pitkät portaat olivat aivan tarpeeksi tukalat jo muutenkin, ja pimeässä niiden kapuaminen tuntui melkeinpä jo hulluudelta. Aavistuksen levottomasti punatukkainen vilkaisi Spyroon takanaan, tavalla jonka olisi helposti voinut tulkita epävarmuudeksi. Hetken saattoi näyttää jo siltä, että kaksikko joutuisi miettimään uudelleen ja tekaisemaan jostakin soihdun... mutta ei kuitenkaan. Hetkisen Spyroon vilkuiltuaan nuorukainen äkkiä kohotti kätensä kuontalonsa joukkoon, ja nykäisi siitä jälleen irti purppuraisen huivinsa. Varovaisesti hän työnsi sen kädenmitan päähän itsestään ja päästi irti, kuin aikoen antaa sen pudota. Maaginen kapistus ei kuitenkaan tehnyt mitään sellaista, vaan jäi aikaisempaan tapaan ilmaan, pysyen lennossa omalla oudolla tavallaan. Se kiersi ilmeisen omistajansa kerran ympäri, eikä hän enää säpsähtänyt tai varonut sitä samalla tavalla kuin aikaisemmin. "Me tarvitsemme valoa. Sen verran että näemme kulkea", punatukkainen tokaisi äkkiä yleiseen sävyyn, kuin olisi enemmänkin ilmoittanut asian kuin varsinaisesti yrittänyt saada keneltäkään apua. Siltikin ilmassa liehuva kangas tuntui ymmärtävän, sillä jostakin sen sisältä syttyivät jälleen liekit, jotka jäivät tanssimaan sen reunoilla kevyesti. Nyt se ei leiskahtanut ilmiliekkeihin kuten aikaisemmin, vaan jäi palamaan kuin joukko kynttilöitä, tasaisemmin ja hienovaraisemmin. Valaisemiseen se silti eittämättä riittäisi.
"Eh, minä olen ehtinyt... totutella tähän viime päivinä. Se on... kätevä", Haekli tokaisi varovaisesti taakseen Spyrolle, vilkaisten samalla kuitenkin sivusilmällä nyt liekehtivää huivia joka pyöri edelleen hänen päänsä lähettyvillä. Oli vaikea sanoa, johtuiko kevyt empiminen enemmänkin jostakin epävarmuudesta kapistusta kohtaan, vaiko tiedosta että toinen ei välttämättä ottanut tällaisia asioita erityisen hyvin. Mitään suurta pelkoa tai epäluuloisuutta ei ainakaan pystynyt havaitsemaan, ja varsin pian punatukkainen tuntuikin unohtavan luonnonvastaisesti toimivan kapistuksen omaan arvoonsa, antaen sen valaista itsekseen tietä. "Tuota... no. Varo jalkojasi", nuorukainen osasi lopulta vain tarjota enää toiselle, ennen kuin otti itse ensimmäisen askeleen alaspäin pienempiä, sivustaa myöten kulkevia portaita jotka oli tehty suunnilleen heidän kokoisilleen. Hän melkeinpä empi ottaa tukea seinästä ja sen uskomattoman tarkoista kuvioinneista, joita ilmassa leijuva huivi nyt valaisi. Samaan tapaan se valaisi myös kattoon asti ja sitä pitkinkin kulkevat kuvat, jotka jatkuivat yhtä äärettömän pitkälle kuin itse portaatkin. Ne eittämättä vaativat heti huomiota kiipeäjältä... mikä taisi totta puhuen olla melkoisen vaarallista suunnittelua. Kehotus varoa jalkojaan saattoi hyvinkin olla aiheellinen, sillä tällaisessa ympäristössä, etenkin nyt kun kukaan ei ollut tuuppimassa vauhtia miekalla uhaten, silmät eittämättä harhailivat. Kukaties se, että Haekli oli nähnyt tämän kaiken jo aikaisemminkin, auttoi edes vähän, mutta lopulta hän sai nopeasti huomata vilkuilevansa itsekin aivan liikaa aivan liian yläkenoon. "Minä en tiedä edelleenkään miten joku on saanut nämä aikaan", harmaahipiäinen mutisi laskeutuessaan, tuijottaen kattoon kaiverrettuja lohikäärmeitä ja maisemia. Kyseessä ei ollut edes mikään toistuva kuvio, vaan selvästi ajatuksella ja antaumuksella tehtyjä, uniikkeja taideteoksia. Ne kertoivat kukaties jopa tarinoita... jos vain uskalsi kiinnittää niin paljon huomiota.
|
|
|
Post by spyrre on Aug 20, 2015 15:43:46 GMT 3
Taisi tulla melkoisena helpotuksena kireälle Haeklillekin kun levoton Spyro päätyi myötäilemään tämän arvioita siitä, että Kissaa olisi mahdollisesti parasta etsiä jostakin alempaa samalla kun he hakisivat Nitteäkin. Jäi pieneksi kysymysmerkiksi hoksasiko voipunut nulikka tätä itse vai jäytivätkö muut asiat vielä liikaa epävakaata mieltä, mutta kaiketi edes jonkinlainen selkeämpi suunta ja tavoite soi tällekin konkreettista tarttumapintaa mikä saikin pojan hiljakseen tuntemaan olonsa hieman läsnäolevammaksi... joka tosin ei poistanut hänen mielessään vellovia huolia. "...äh. Ei kyllä" se myötäsi mutisten nuorukaisen levotonta huomautusta siitä että tuskin kukaan heistä oli kokenut mitään tällaista, nulikan pyyhkäistessä henkäisten noen tahrimia kasvojaan sormillaan. "....eikä toivottavasti enää muutenkaan" tämä ei voinut olla lisäämättä hetken kuluttua entistäkin vaisummin, ilmeisen tukalasti. Tämä kaikki oli eittämättä jotain minkä Spyrokin mielellään unohtaisi jos kykenisi... vaikka rehellisesti poika ei nyt tiennyt kuinka tämä voisi olla mahdollista. Hän ei voinut olla pelkäämättä että aiempi kohtaus saattaisi toistua varoituksetta hetkellä millä hyvänsä ajatuksen saadessa nulikan liikehtimään jälleen melkoisen kireästi, vaikka tämä yrittikin parhaansa mukaan keskittää hajanaisen mielensä nyt johonkin konkreettiseen. Se valpastuikin hieman kun nuorukainen vastasi hänen tukalaan mutinaansa ja kohotti katseensa toiseen, tämän ajatusten epäilemättä seuraillessa hyvin paljon Haeklin vastaavia. "No juu. Äh. Mikä vaan muu paikka on parempi kuin.... tämä" purppuratukka myötäsi nyökäten epämääräisesti mutta painokkaasti Haeklin pohdintaan, kuulostaen varsin vakavalta sanojensa suhteen siitä huolimatta ettei sillä ainakaan tainnut olla aavistustakaan mihin temppeliltä olisi edes suunnannut. Se taisi kuitenkin olla varsinkin nyt tähän hätään huomattavasti myöhempiä huolia. Oli kaiketi vain parasta yrittää ajatella asioita yksi kerrallaan, nulikan tuskin nyt nykyisessä kunnossaan edes pystymättäkään paljoa enempään... ja ensimmäinen asia listalla taisi olla huimaavien portaiden laskeutuminen.
Vaikka Spyro lopulta hivuttautuikin varuillaan kohti pimeitä askelmia, pysähtyi poika kuitenkin empimään näiden yläpäähän ilmeisen hermostuneena. Se vilkuili hampaitaan kiristellen alas pimeyteen nykien vastahakoisesti huopansa reunaa, havahtuen kuitenkin katsahtamaan toisen suuntaan kun Haekli astahti rohkaisevasti eteenpäin aikeenaan ilmeisestikin laskeutua edeltä portaita, joita nuorukainen oli kaiketi jo ehtinyt kulkea useampaankin otteeseen kuluneiden päivien aikana. Spyron oli vieläkin varsin vaikea sisäistää kulunutta aikaa pojan luodessakin toiseen melkoisen huolestuneen katseen kuin olisi vielä pelännyt hirviöjoukon herroineen vaanivan jossakin näkymättömissä. Tämä liikahtikin levottomasti kun tumma nuorukainenkin tuntui empivän, pojankin oivaltaessa ongelman joka tämän oli pysäyttänyt vasta pienellä viiveellä. Varsinkin pahimmillaankin vain hämärän kammion jälkeen alhaalla odottava pimeys oli suorastaan läpitunkematonta... puhumattakaan vaarallisesta askelmissa, joissa yksikin varomaton liike saattaisi hyvinkin osoittautua kohtalokkaaksi. Tämä sai pojankin huolestumaan melkoisesti ja pälyilemään yhtälailla hankalana toisen suuntaan, tämän ehtimättä kuitenkaan sanoa mitään ennen kuin nuorukainen äkkiä kurottikin kätensä hiustensa sekaan kuin jotain etsien. Kesti silmänräpäyksen jos toisenkin ennen kuin hämmentynyt purppuratukka edes hoksasi mitä toinen teki tämän jäädessä seuraamaan hämillään kun toinen veti esille jotakin kirkasväristä ja lepattavaa... joka äkkiä lehahti ilmaan nuorukaisen kädestä.
Poika oli epäilemättä jo lähes unohtanut oudon huivin kaiken hämmingin ja paniikin keskellä, sen harhautuessakin hetkeksi melkoisesti siristellen tuijottelemaan lepattelevan kapineen suuntaan kuin ei olisi hetkeen tiennyt miten olisi reagoinut tähän tai mitä toisen kädeltä edes pyrähti. Kuitenkin näky taisi soittaa jotakin kelloa purppuratukan päässä tämän lopulta perääntymättä kuin vain puolittaisen askelen kankaan lehahtaessa ilmaan. Jos se ei ollutkaan suoranaisen innoissaan tajutessaan luonnottoman huivin olevan vielä läsnä (ja edelleen yhtä outo kuin aiemminkin), oli poika tainnut jo ehtiä kokemaan tarpeeksi paljon kamalampiakin asioita kavahtaakseen enää pahemmin pelkkää kangasta. Se jäikin lopulta vain vilkuilemaan Haeklin suuntaan lähinnä epätietoisesti, kaiketi olematta varma mitä toinen oikein aikoi... vaikkei voinutkaan olla vilkaisematta huivia aavistuksen epäluuloisesti tämän jäädessä kaartelemaan nuorukaisen pään ympärille. "...ehh. Mitä se..." poika aloitti varovasti tätä hetken pälyiltyään, vaieten kuitenkin kun Haekli puhui, tällä kertaa kuitenkin kaiketi suoraan huiville... ja tämä vastasikin kuuliaisesti roihahtamalla mataliin, lämpimiin liekkeihin. Spyron kurkusta karkasi pieni, rehellisen yllättynyt ääni kun liitelevä kangas äkkiä valaisi heidän tietään tasaisesti alaspäin petollisessa portaikossa, päätyen luomaan vielä jokseenkin hölmistyneen katseen Haeklin suuntaan kun tämä totesi varovaisesti että oli jo ehtinyt totuttelemaan tällaiseen. Saattoi olla ettei poika hämmingissään ehtinyt edes hoksata toisen häivähtävää epävarmuutta mutta ainakaan se ei kommentoinut tätä vilkuillen valossa siristellen niin nuorukaista kuin lentävää huiviakin asetelmaa pahaenteisissä portaissa sulatellen, kunnes se lopulta henkäisi ja nyökkäsi aavistuksen epävarmasti. "No... juu. Kunhan... se ei ala riehua" se mutisi hieman varuillaan kaiketi oudoksuen vieläkin aiemmin niin kärkkään huivin säyseää liitelyä, nyökäten kuitenkin hieman varmemmin nuorukaisen varoitukselle. Eh, nyt heillä kaiketi oli sitten valoa, mutta askelmien laskeutuminen vaatisi silti varovaisuutta...
Epäröityään vielä hetken niin korkeita portaita kuin leppeästi liekehtivää, liitelevää kangasta silmäiltyään, päätyi Spyrokin viimein astumaan varovaisesti eteenpäin tumman nuorukaisen jälkeen. Näky niin massiivisista portaista heidän vierellään kuin loputtomasti alas varjoihin kurottavista pienemmistäkin askelmista oli vähällä saada pojan jalat notkahtamaan tämän haparoidessa nopeasti tukea seinästä vierellään... tämän kuitenkin hoksatessa säpsähtäen mihin oli tarrannut. Purppuratukka ähkäisi ja irrotti kiireesti otteensa häkellyttävän yksityiskohtaisen, irvistävän kivisen lohikäärmeen päästä joka kiemurteli ylväästi seinää myöten valtavat siivet kattoon levittäytyen, kuin olisi suorastaan pelännyt reliefin yrittävän oikeasti puraista. Poika luimistui nopeasti syyllisesti tämän tuiman mutta elottoman tuijotuksen edessä, ennen kuin laski kiireesti katseensa sen sijaan jalkoihinsa. Spyro tuskin oli lopulta onnistunut ensimmäiselläkään kerralla katsomaan kovinkaan tarkasti ympärilleen kavutessaan näyttävää portaikkoa, ja nytkin näky taisi kuumottaa sitä melkoisesti kun purppuratukka alkoi hivuttautua hampaitaan kiristellen alaspäin tumman nuorukaisen ja tämän lentävän huivin jäljessä. Niin arkkitehtuuri kuin koristelukin olivat epäilemättä henkeäsalpaavia tulen luomien häilyvien varjojenkin keskellä, ja väkisinkin pojankin silmät lopulta harhautuivat pälyilemään yhtälailla ihmetyksen ja arkailun sekaisesti heitä ympäröiviä kaiverruksia jotka tuntuivat täyttävän kaikki kiviset pinnat heidän ympärillään. Nyt se sentään piti tarkasti pienen etäisyyden seinään hypistellen sen sijaan epämääräisesti toista metallista hihaansa sormissaan, uskaltamatta kuitenkaan kiirehtiä huterilla kintuillaan liikaa. Näky kiehtoi selvästi Haekliakin nulikan vilkuillessa tuon tuostakin ympärilleen katselevan nuorukaisenkin suuntaan, tämänkään kuitenkaan osaamatta kuin pudistaa hämmentyneesti päätään toisen ihmettelevälle mutinalle.
"Eh. En tiedä. Niitä on niin... paljonkin. Ihan ympäriinsä" sekin henkäisi vaisusti kuin olisi pelännyt korottaa ääntään liikaa, ennen kuin kirskautti hampaitaan ja laski jälleen katseensa jalkoihinsa. Ihmeelliset kaiverrukset suorastaan pyörteilivät heidän ympärillään saaden pojan tuntemaan olonsa entistä sekavammaksi, ja hetkeksi tämän oli pakko keskittyä vain askelmiin vakauttaakseen huojahtelevat jalkansa. Nyt heidän perässään ei sentään kärkkynyt enää ketään ajamassa heitä eteenpäin ja purppuratukka lopulta tuntuikin pystyvän etenemään hiljakseen kompuroimatta... vaikka tämä kieltämättä taisikin vaatia pojalta melkoista keskittymistä. Nokiselle otsalle oli jälleen noussut muutama ryppy ja hengitys kulki yhteenpurtujen hampaiden lomitse nulikan kuitenkaan enää edes vilkaisematta taakseen ylös, kohti hetki hetkeltä himmeämmäksi käyvää valonkajastusta. Oli kuin se olisi yrittänyt parhaansa mukaan paeta ylimaallisen, turmellun puutarhan läheisyydestä siitä huolimatta että tämä tarkoittaisikin takaisin alas synkkyyteen luikkimista... vaikka kaipa melkoiseksi helpotukseksi edes Haekli tuntui tietävän (toivottavasti) mitä tehdä, eikä uupunut poika halunnutkaan päästää tätä näkyvistään kun varjot palavan huivin kajon ulkopuolella alkoivat syventyä entisestään heidän ympärillään. Ja portaat jatkuivat, kurottautuen loputtoman tuntuisesti alas pimeyteen, temppelin ikiaikaisen hiljaisuuden alkaessa peittää ylhäältä puhaltavaa viimaa jälleen alleen.
|
|
|
Post by submarine on Aug 21, 2015 13:51:02 GMT 3
Niin epäilyttävä kuin omapäisesti liitelevä ja liekehtivä huivi Spyrosta eittämättä olikin, oli pojalla siltikään tuskin valitettavaa tavasta, jolla se valaisi kaksikon pitkää taipaletta alas portaita. Koko porraskäytävän mitalta kattoon louhituista aukoista työntyi kyllä sisään kevyt valo, mutta veisi vielä useita tunteja ennen kuin aurinko olisi tarpeeksi korkealla valaistakseen paikkaa todella. Ainakin Haekli oli varsin tyytyväinen esineen olemassaolosta juuri nyt. Portaat olivat kyllä ällistyttävän säännöllisiä ja tasaisia, niin että niitä olisi pystynyt laskeutumaan sokkonakin, mutta mahdollisuus katsoa jalkoihinsa ei kuitenkaan ollut pahitteeksi. Portaiden helppous antoi kuitenkin aikaa ajatella ja kiinnittää huomiota muuhunkin. Punatukkainen uhrasi siitä suurimman osan Spyron tarkkailuun, pälyillen tasaisin välein taakseen kuin varmistaakseen, ettei nulikka ollut aikeissa tuupertua ja syöksyä tuhoonsa... ja kiskaista häntäkin mukaansa siinä samalla. Mutta siitä huolimattakin hänellä oli paljon aikaa ihmetellä myös sitä käsittämätöntä taitoa ja huolta, jolla koko porraskäytävä oli tehty. Sen lukemattomat kaiverrukset ja kuvioinnit eivät selvästi menneet ohi purppurapäiseltäkään. "Niitä on kaikkialla, eivätkä ne minusta missään kohtaa toista itseään. Joka kohdassa on ainutlaatuisia kuvia. Minusta tuntuu että ne kertovat... historiasta tai jotakin sellaista. Ehkä niiden on tarkoitus... osoittaa miten mahtavista asioista on kyse", nuorukainen vastasi taakseen Spyron ilmaistessa omaa ihmetystään ääneen. Hän oli lopulta ehtinyt mietttiä koko asiaa melkoisesti, ja vaikka kunnioituksen herättäminen tarkoituksena olikin pelkkää arvailua, oli se silti eittämättä se, mitä tästä kaikesta seurasi. Varovaisesti, melkein kuin uskoen tekevänsä jotakin väärää, harmaahipiäinen eteni ottaen samalla koko ajan tukea seinästä toisella kädellään. Kuviot ja kaiverrukset risteilivät aivan samaan tapaan hänen sormiensa allakin, vaikka ne olivatkin pienempiä kuin hyvin korkealla katossa komeilevat, kukaties aivan vain siitä syystä ettei niitä olisi nähnyt ylhäälle asti muuten.
"Eh, oikeastaan tämä pelkkä portaikkokin olisi melkoinen ihme jo ilman mitään kaiverruksiakin. Ei kukaan pysty tekemään näin järjettömän suoria ja tarkkoja portaita näin... loputtomiin", Haekli mutisi puoliksi itsekseen jatkaessaan eteenpäin. Hän ei ollut varma miten järjettömästi työvoimaa tällaisen rakennelman veistäminen kivestä olisi vaatinut, mutta nopeakin arvio alkoi välittömästi tuntua tähtitieteelliseltä. Kaupungin kokoinen palatsikin olisi todennäköisesti vaatinut vähemmän vaivaa... ja jo sellaisten tekeminen vaati todennäköisesti armeijoittain työntekijöitä. Tapa, jolla valtavan vuoren läpi oli kaiverrettu lohikäärmeenmentävät portaat, tuntui käsittämättömältä. "Ehkä... ehkä tähän on käytetty geomantiaa. Tai siis ei geomantiaa vaan... no, sitä mitä lohikäärmeet tekevät. Lohikäärmeiltähän se kaikki alun perin tuli. Tai siis... ei geomantia, mutta epäsuorasti se kuitenkin... tai no, niin. Jotakin sellaista", nuorukainen aloitti, vaikuttaen siltä kuin olisi ollut aikeissa rakennella kovinkin suuria ajatuksia koko asian suhteen. Äkkiä hän kuitenkin vaikeni, vilkaisten melkein hämillään toiseen, kuin olisi tajunnut varsin nopeasti miten samantekevää hänen jorinansa nulikalle eittämättä oli. Tällä ei ollut aavistustakaan taikuuden syvällisemmistä teorioista, eikä pienintäkään halua myöskään oppia. Lopulta hän tyytyikin elehtimään melkeinpä vähättelevästi ilmaan, huitaisten kädellään kuin merkiksi siitä, ettei sasian tarkemmilla seikoilla ollut niinkään väliä. "Taikuudella tällaista voisi ehkä saada aikaan. Hirvittävän paljon hirvittävän säännöllistä, tasaista rakennelmaa. Se pitäisi vain valmistella oikein. Mutta... näistä kaiverruksista minulla ei ole aavistustakaan. Mikään taikuus mitä minä tiedän ei voi tehdä niin. Ehkä lohikäärmetaikuus, mutta... siitä ei kaiketi tiedä kukaan mitään muutenkaan", punatukkainen lopulta ähkäisi, joutuen auttamatta myöntämään oman avuttomuutensa ja voimattomuutensa jonkin tällaisen edessä. Hänellä ei ollut aavistustakaan, ei minkäänlaista... eikä myöskään kykyä edes kuvitella millaista taikuutta tähän olisi vaadittu.
Olipa porraskäytävä miten uskomaton tahansa, eteni matka sen läpi varsin hitaasti. Kaiverruksissa riitti kyllä katsottavaa lähestulkoon loputtomiin, mutta kaikesta ihmettelystä huolimattakin Haeklin oli pakko myöntää, että se kävi nopeasti puuduttavaksi ja särki pahasti silmiin. Lohikäärme lohikäärmeen perään oli kuvattu erilaisissa tilanteissa ja ympäristöissä, erilaisista syistä. Loppujen lopuksi ne saivat aikaan jopa varsin haljun ja lannistuneen olon, suorastaan korostivat miten auttamattoman paljon kaiken tämän alapuolella niitä katsova olikaan... olkoonkin että koko temppeli tuntui menettäneet viimeaikaisten tapahtumien jäljiltä suuren osan arvostaan ja merkityksestään. Haekli ei osannut sanoa, miten sen olisi pitänyt vaikuttaa olotilaan. Paremman puutteessa hän vilkaisikin taas Spyroon, arvioiden tämän vointia. "Eh, miten jaksat? Pitäisikö meidän levätä vähän? Ei meillä kuitenkaan ole mikään kiire. Tai siis... ei niin kiire ainakaan. Voidaan vaikka miettiä tilannetta sillä aikaa", nuorukainen lopulta ehdotti, vilkaisten taas taakseen Spyroon. Hän ei ollut varma siitä miltä toinen näytti, lähinnä koska ei rehellisesi pystynyt sanomaan, millä tapaa tämä olisi voinut näyttää enää juuri sen huterammalta kuin oli näyttänyt jo muutenkin. Loputtomien portaiden kiipeäminen tuntui jo muutenkin typerältä ja vaaralliselta juuri nyt, mutta lopulta heillä ei tainnut olla juurikaan vaihtoehtoja. "Minulla on vielä vähän vettä jäljellä. Jos haluat", hän tarjosi varovaisesti, pysähtyen paikoilleen ja kohottaen pitelemäänsä säkkiä.
|
|
|
Post by spyrre on Aug 21, 2015 18:21:12 GMT 3
Spyrolla tuskin oli ollut samanlaista tilaisuutta totuttautua niin temppelin ihmeisiin kuin omapäiseen, elävään kankaaseenkaan kuin Haeklilla, joka oli sentään viettänyt (tai kaiketi ennemmin joutunut) viimepäivät suhteellisen rauhassa kaikkien ihmeiden ympäröiminä... vaikka oli vaikea kuvitella että tämäkään aika oli luultavasti ollut mitenkään erityisen viihtyisää, oli tällä silti ollut tilaisuus ainakin yrittää ajatella asioita. Huterasta ja eittämättä vieläkin rehellisesti varsin eksyneeltä vaikuttavasta pojasta puolestaan tuntui vieläkin hämmentävällä tavalla että kaikista tapahtumista oli kulunut varsin määrittelemätön aika, josta hän ei saanut millään tavalla kiinni... mutta siltikin viimeinen, kauhea kaaos oli ainoa mitä hän varsinaisesti jollakin tapaa muisti, saaden tämän tuntumaan jäytävästi siltä että tämä ei voinut olla vielä kovinkaan kaukana. Kaiketi tämä oli hetken henkeään vedettyään alkanut sentään sisäistää jotenkin mikä nykyinen tilanne oli, purppuratukan liikkuessa kuitenkin vieläkin jokseenkin kireästi ja epävarmasti... joka saattoi johtua paljonkin vain hetki sitten päälle iskeneestä kohtauksesta. Tämä oli ymmärrettävästi säikäyttänyt heidät molemmat pahemman kerran... mutta nyt nulikkakin yritti sentään kääntää huomionsa nykyhetkeen, tuijotellen tiukan keskittyneesti porras kerrallaan eteneviin jalkoihinsa... ja pälyillen ajoittain niin ympärillään pyörteileviin, huivin valaisemiin kaiverruksiin jotka peittivät muinaista kiveä. Tämä taisi olla ensimmäinen kerta kun hän varsinaisesti kykeni edes katsomaan näitä kunnolla... siitä huolimattakin että tämä näytti vieläkin arastuttavan ihmetyksen täyttämää poikaa melkoisesti. Haeklin ääneen tuomat hämmästelyt näistä saivat Spyronkin vilkaisemaan toisen suuntaan ennen kuin tämäkin nosti katseensa jälleen hetkeksi jaloistaan ylös pyyhkäisemään täyteen kuvioitua näkyä. Nuorukaisen havainnot osoittautuivat nopeasti todeksi vaikka poika ei ollut tainnut hoksata tätä vielä itse, tämänkin kuitenkin kurtistaessa hieman ihmeissään kulmiaan kun tajusi kaiverrusten tosiaan olevan jotain huomattavasti mutkikkaampaa kuin vain kaikkialla toistuvia lohikäärmeiden kuvia. Nämä muodostivat jonkinlaisen valtavan kokonaisuuden, joka tosin olisi vaatinut varmasti hirvittävän paljon aikaa vain päästä perille tästä... puhumattakaan siitä, kuinka tämä kaikki oli aikoinaan edes tehty.
Spyron oli hidastettava muutenkin varautunutta etenemistään pojankin jäädessä hetkeksi pälyilemään niska kenossa yläviistoon kun tämäkin yritti rohkaistua ottaakseen selvää kiveä peittävistä kuvioista jotka ympäröivät heitä. Eittämättä tarkemmin katsottuna kuvien massasta alkoi hahmottua jonkinlaisia skenaarioita, kuin tarinan kappaleita, jotka kaikki kietoutuivat toistensa lomaan häkellyttävällä tavalla. Poika tihrusti hetken ylös ennen kuin tämän oli viimein pakko laskea katseensa hiljaa ähkäisten kaiken ylikuormittamana, tämän kuitenkin onnistuessa nyökkäämään huterasti nuorukaisen sanoille, yhtälailla ihmetyksestä häkeltyneenä. "Hitto... se... näyttää kun niissä ainakin... tapahtuisi jotain. En kyllä saa niistä oikein mitään selvää... niitä on niin paljon" purppuratukka ähkäisi pyyhkäisten ohimennen kasvojaan kämmenselällään tuntiessaan epämääräisen kevytpäisen tuntemuksen häivähtävän jälleen tukalasti ylitseen. Taisi lopulta olla mahdotonta muutenkaan vain hahmottaa kaikkea vilkaisulla tai parilla mutta Haeklin pohdinta mahdollisesti historiallisista tapahtumista kuulosti kieltämättä uskottavalta, eikä Spyro voinut olla nostamatta katsettaan jälleen pian takaisin ylös tutkimaan lukemattomien kivisten lohikäärmeiden mylläkkää. "Onko nuo kaikki oikeasti ollut... jotain mitä on ollut? Niitä on... hirveästi" se osasi lopulta vain toistaa neuvottomasti päätään pudistaen. Kiveä peitti lukematon määrä lohikäärmeitä, enemmän kuin hän olisi osannut kuvitellakaan, ja ajatus siitä että nämä kaikki saattaisivat olla olleet todellisia tuntui varsin pyörryttävältä. Kukaties jos hän olisi ollut kunnossa ja heillä olisi ollut aikaa, olisi kaiverruksista saattanut mahdollisesti olla mahdollista alkaa hahmottaa jotakin mutta nyt nämä saivat hänessä aikaan vain epämääräisiä kylmiä väristyksiä, eikä niin hänellä kuin Haeklillakaan varmasti ollut aikomustakaan jäädä temppelin uumeniin yhtään pidemmäksi aikaa kuin heidän oli pakko. Heidän niskaansa oli jo kaatunut aivan tarpeeksi asioita jotka varmasti vainoaisivat vielä pitkään, eikä purppuratukalla ollut ollut aikaa käsitellä edes näitä.
Lopulta ympäröivän arkkitehtuurin ihmettely vei sentään huomiota jossain määrin helpottavan konkreettisiin asioihin, levottoman Spyronkin kuunnellessa Haeklin pohdiskeluja kavutessaan sileä porras kerrallaan alemmas vain leimuavan huivin etäällä pitämään pimeyteen. Toisen huomautus valtavista, suorastaan yliluonnollisen tasaisista askelmista jotka laskeutuivat heidän vierellään sai pojan irrottamaan myös hetkeksi huomionsa kuvioista ja vilkaisemaan näiden suuntaan varautuneesti. Vaikka loputtomat kaiverrukset taisivatkin olla omiaan viemään katseen mukanaan, olivat epäilemättä jo aivan itse "lohikäärmeiden portaatkin" hämmentävä suoritus niiltä, ketkä nämä ikinä olivatkaan aikoinaan rakentaneet. Poika vilkuili näitä hieman arkaillen kuontaloaan pyyhkäisten, päätyen kuitenkin katsahtamaan näitä hämmästelevää Haeklia tapaan, joka taisi kertoa purppuratukan olevan eittämättä varsin hataralla pohjalla toisen taikuuden pohdiskelun suhteen. Se kallisti aavistuksen päätään silmiään räpäyttäen kun toinen tuntui innostuvan geomantiasta ja lohikäärmetaikuudesta joka kaiketi liittyi tähän jotenkin, osaten lopulta lähinnä kohauttaa jokseenkin hämillään harteitaan tälle. "...ehh. En tiedä. ...ehkä? Mä... en tiedä miten se oikein toimii. Ehkä... jotkut pystyy sellaiseen. Jotenkin" nulikka arveli varovaisesti, jääden räpyttelemään jälleen hetkeksi nuorukaisen suuntaan kun tämä tuntui oivaltavan harhautuneen hieman turhan hankaliin vesiin ajatuksineen purppuratukan kannalta. "Kai tässä on ainakin... ihan liikaa kaikkea että kukaan olis voinut vaan... rakentaakaan tätä. Tai tehdä noita kaikkia kuvia. Varmaan sen täytyy olla... jotain taikuutta" tämä myötäsi viimein hieman neuvottomasti. Haekli sanoi ettei tiennyt tästä kaikesta mitään, mutta tämä oli selvästi kuitenkin paljon paremmin perillä näistäkin asioista kuin hän mikä kieltämättä sai Spyron tuntemaan olonsa hankalaksi. Kaiketi hänen olisi pitänyt osata kommentoida paremmin... tai edes jotenkin, mutta... hänen oli vaikea edes saada kiinni mistään magiaa koskevasta... oli kyseessä lohikäärmetaikuus tai ei.
Hetkeksi ajatuksiinsa harhautunut Spyrokin havahtui kuitenkin nopeasti kun Haekli äkkiä tiedustelikin hänen oloaan temppelin ihmeiden hämmästelyn lomasta. Poika hätkähti katsahtaen toista, tajuten vasta nyt kääntää harhautuneen huomionsa itseensä yhtäaikaa painostavan ja typerryttävän ympäristönsä sijasta. Tämä oli päätynyt hidastamaan huomaamattaan kulkuaan jonkin verran kaiverruksia katsellessaan, ja poika ottikin yskähtäen hieman nopeamman askelen eteenpäin kuroakseen kiinni nuorukaisen keräämää etumatkaa, vetäisten lysyyn painunutta ryhtiään pystympään kuin hieman syyllisenä hidastelustaan. "...ehh. Ai. Kaipa mä... onneksi nyt ollaan edes menossa alaspäin" se mutisi, kohauttaen henkäisten olkapäitään, voimatta kuitenkaan olla vilkaisematta jokseenkin epävakailta tuntuvia jalkojaan varuillaan. Askelmia oli jo jäänyt taakse monta, mutta edessä siinsi näitä vielä enemmän ja kärvistelystään huolimatta pojan oli lopulta pakko tiedostaa ettei hän tainnut olla lähellekään parhaimmassa kunnossaan nyt... niin fyysisesti kuin henkisestikään. Kurkkua poltti, hengitys kulki aavistuksen pihisten jännittyneiden leukojen välistä ja hän tunsi jalkojensa vapisevan heti näille tilaisuuden moiseen antaessaan, vaikka nämä vielä sentään kestivätkin. Nulikka epäröi seisahtuen hetkeksi portaille vilkuillen huolestuneen Haeklin pitelemää säkkiä hieman alahuultaan puraisten, kunnes tämä viimein nyökäytti aavistuksen nujertuneesti päätään. "...äh. Ehkä... Jos hetkeksi. Voisin... voisin ottaa ainakin vähän sitä vettä" se myöntyi lopulta, henkäisten joka suuntaan törröttävän kuontalonsa alta voipuneesti. Ohimennen poika hapuili jälleen varovasti tukea kaiverretusta seinästä vieressään vaikka tämä saikin jälleen osakseen hieman syyllisen vilkaisun, tämän kaiketi päätyessä lopulta tulokseen ettei tähän koskeminen luultavasti kaiken jälkeen ainakaan haittaisi... tai sitten että tämä oli kaiken uhallakin ainakin pienempi paha kuin tasapainonsa menettäminen nyt. Olo ei eittämättä ollut se paras nyt, mutta sentään jollakin tavalla huomattavasti... fyysisempi kuin aiemmin, mikä sentään toi aavistuksen jonkinlaista helpotusta. Heillä oli edessään vieläkin enemmän ongelmia kuin millään tavalla varmoja asioita, mutta jos ei muuta, oli heillä sentään konkreettinen tavoite... ja jollakin tavalla fyysinen jomotus onnistui kiskomaan huomiota pois omituisesta mielenperällä kaihertavasta tunteesta josta poika ei yrityksestään huolimatta tuntunut pääsevän kokonaan irti. Kunhan he vain pääsisivät takaisin alas.... ehkä he olisivat jo pitkän askelen lähempänä ulos pääsyä... tai niin Spyro ainakin halusi toivoa.
|
|
|
Post by submarine on Aug 23, 2015 16:09:50 GMT 3
Kumpikin kaksikosta oli eittämättä aivan yhtä ällistynyt ja hämmentynyt mahtavasta, tajuntaa uhmaavasta portaikosta siinä mistä kaikesta muustakin mahtavassa temppelissä. Haeklilla ei parhaalla yrittämiselläkään ollut kovinkaan hyviä vastauksia Spyron tyrmistyneisiin kysymyksiin kaiverruksien tekotavasta tai niissä näkyvistä aiheista, sillä hän itsekin pohti huterasti varsin samanlaisia kysymyksiä. Oli mahdotonta sanoa millaisia tarinoita kiveen oikein kätkeytyikään, mutta siitä huolimattakin ne loivat varman ja kiistämättömän vaikutelman siitä, miten he näkivät nyt vihjeitä asioista jotka olivat paljon suurempia ja ikuisempia kuin... no, ainakaan punatukkainen. Hän tuli heittäneeksi aavistuksen kiusaantuneen katseen taakseen Spyroon, kuin ei olisi ollut aivan varma miten poikaan olisi pitänyt suhtautua kaiken tämän rinnalla. Moinen oli omiaan aiheuttamaan reilusti päänsärkyä. Tämä oli lohikäärme... mutta ei kuitenkaan ollut. Jo varsin mahtavallakin tasolla oli kaiketi todistettu, että tämän olemassaolossa oli jonkinlaisia... ristiriitoja. Oli parempi yrittää olla ajattelematta koko asiaa. "Minun... minun kotimaassani geomantialla on luotu mahtavia asioita. Melkein... kaikki. Sillä on muovattu koko maa pelkästä armottomasta ja villistä erämaasta asumiskelpoiseksi ja komeaksi. Tieverkostot, kanaalit, valtavat muurit, jopa mahtava palatsi joka pääkaupungissa kohoaa. Ja se on vain pieni pala siitä, mihin lohikäärmeiden mahti pystyy", nuorukainen tokaisi lopulta taakseen toisen ihmetellessä miten koko mahtava paikka oli voitu edes rakentaa. Hänen äänessään oli varovainen rippunen jonkinlaista ylpeyttä, mutta samalla myös paljon suurempi kauhallinen hankaluutta ja haljuutta. Kukaties hän oli ajatellut aiheen olevan hyvä tapa harhautua muista päänvaivoista, mutta se oli selvästikin ollut virhearvio. Hän jäikin hetkeksi varsin vaiti, jatkaen eteenpäin epämiellyttävän hiljaa.
Lopulta, osittain tarpeesta löytää jotakin muuta mihin keskittyä, ja osittain yksinkertaisesti käytännön pakosta, Haekli keskitti huomionsa omien murheidensa sijaan jälleen Spyroon. Poika ei vaikuttanut selvästikään, edes sivusilmällä katsomalla, kovinkaan hyvävointiselta, ja kaiken muun ohessakin hänen oli pakko olla varsin huolissaan tästä. Hän pysähtyi ja tiedusteli tämän voinnista ennen kuin tarjosi mahdollisuutta pysähtyä hetkeksi ja juoda ainakin hieman vettä. Pojan kevyt, orastava vastahankaisuus oli jo vähällä saada hänet avaamaan uudestaan suunsa, lausumaan jonkin lisävakuuttelun, mutta kaikeksi onneksi taisi lopulta olla selvää jopa nulikalle itselleen, ettei tämä ollut millään muotoa loistavassa kunnossa. Hän huokaisi helpotuksesta, ennen kuin sitten nyökkäsi toisen myöntyessä. "Vaikka onkin paras häipyä täältä heti kun vain pystymme, ei tämä silti varmasti ole hetkistä kiinni. Eh, etenkin jos niistä on kiinni pystymmekö edes jatkamaan", nuorukainen vastasi lopulta, irvistäen kevyesti tajutessaan sanoista kalahtavan kalskahduksen, joka tuntui huomattavasti ikävämmältä kuin hän oli tarkoittanut. Siltikin se piti eittämättä paikkansa, olkoonkin ettei hänellä ollut mitään halua lähteä pelottelemaan toista tai itseään ajatuksilla portaista putoamisesta tai jostakin muusta vastaavasta. Kukaties juuri ne ajatukset saivatkin hänet viittaamaan vierellä kulkevaan, huomattavasti valtavampaan portaikkoon, jota kukaan tavallinen kuolevainen ei varmasti olisi pystynyt kiipeämään mihinkään suuntaan. "Mennään tuohon. Eh, noilla portailla pystyy ainakin istumaan varmasti paremmin. Eipähän tarvitse pelätä ainakaan... no, eipähän tarvitse murehtia haavereista", nuorukainen tokaisi lopulta, vilkaisten vielä Spyroon ennen kuin astui pieniltä portailta valtavalle askelmalle. Ne kulkivat aivan vierekkäin, niin että joiltakin portailta pystyi astumaan tasanteille ilman mitään vaikeuksia.
Helppoudesta huolimattakin Haekli melkeinpä arkaili laskea jalkaansa valtavalle askelmalle. Se tuntui suorastaan siltä, kuin hän olisi ollut tekemässä jotakin kiellettyä ja luvatonta, menossa johonkin missä hänen ei kuulunut olla. Kaiverrukset ja valtava koko olivat selvästikin tehneet melkoisen vaikutuksen, ja lopulta olikin melkeinpä pieni pettymys, että myös valtavan askelman kivi tuntui aivan samalta hänen jalkojensa alla. Pelkkää sileää, kylmää kiveä, ei mitään sen erikoisempaa. Hän tunnusteli sitä hetken, ennen kuin lopulta vilkaisi Spyroon, nyökäten tälle kuin merkiksi siitä että valtava porras oli tosiaankin turvallinen. Hän astui hieman edemmäs ennen kuin istui alas niin, että toisellekin olisi tilaa. Pienuudentunne oli melkoinen, sillä vaikka punatukkainen olisi levitellyt vapaasti jalkojaan, ei hän siltikään olisi ollut missään oikeassa vaarassa edes pudota. "Eh, noniin. Minulla on tässä vielä vähän vettä", nuorukainen tokaisi, vilkaisten Spyroon ja odottaen että tämä istuisi viereen. Varovasti hän tarjosi nassakkaansa pojan suuntaan, odottaen että tämä varmasti sai siitä otteen. Elkeet olivat ehkä liioittelevankin varovaisia, mutta juuri nyt ne tuntuivat melkeinpä oikeutetuilta. Purppurapäisen tilanne oli ehdottomasti sellainen, jossa ei voinut varoa liikaa. Hän tarkkaili toista samalla kun antoi tämän vetää henkeä. "Minulla on kai vähän ruokaakin täällä vielä... jos haluat, siis", harmaahipiäinen lisäsi vielä varovaisesti, kiskoen esille muutaman palan kuivalihaakin siltä varalta, että toinen löytäisi itsestään myös tarpeeksi nälkää niiden järsimiseen. Hänellä itsellään ei sellaista ollut ainakaan tähän hätään, ja varsin nopeasti huomio kiinnittyikin taas valtavaan rakennelmaan, joka häämötti heidän ympärillään nytkin joka suunnassa. Jokin sen tuijottelussa herätti hänessä äkkiä yllättävän huvittuneen ajatuksen, ja hän puuskahti kevyesti, kuin jollekin huonolle vitsille.
"Moni tekisi varmaan... mitä tahansa jos pääsisi tällaiseen paikkaan ja näkisi edes pienen osan siitä mitä me olemme nähneet. Moni lohikäärmeiden taikuutta ihmetellyt ei koskaan ole oikeasti löytänyt siitä juuri mitään jälkiä. Mutta me vain haluamme pois täältä mahdollisimman nopeasti", Haekli totesi lopulta ääneen, vilkaisten toiseen aavistuksen hämillään kuin tajuten, miten oudolta moinen itsekseen puuskahtelu varmasti vaikutti. Hän huokaisi ja pudisti päätään, pystymättä karistamaan itsestään sitä, miten hullua tämä kaikki oli. "En minä siis tietenkänä halua tänne jäädä. Kunhan vain... no, tämä kaikki on täysin sekaisin. Minä... en edes tiedä mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella. Kunhan... kunhan vain ainakin päästäisiin pois täältä ja johonkin missä voi edes... edes miettiä asioita. Sen verran että tietää mitä pitäisi edes tehdä... tai mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella", nuorukainen lopulta ähkäisi melkeinpä selittelevästi toisen suuntaan, pudistellen tukalasti päätään. Tämä kaikki oli uskomattoman sekaisin, eikä hän ollut varma oikein mistään. "Tämä... varmaan ei ollut yksi niistä vuorista tai tehtävistä, jotka auttavat löytämään itsensä", Haekli lopulta huokaisi, viitaten siihen mitä oli sanonut ensimmäisenä iltana, ennen tätä kaikkea, nuotion ääressä. Siitä kaikesta tuntui juuri nyt olevan hirvittävän kauan, ja tuntui melkeinpä katkeralta ajatella miten vähän hänellä vielä silloin oli ollut aavistustakaan siitä, millaisiin vaaroihin tässä jouduttaisiin. Tukalasti hän vilkaisi edelleen yläpuolella leijailevaan huiviin, tietämättä vieläkään mitä siitäkään olisi pitänyt varsinaisesti ajatella.
|
|