|
Post by spyrre on Jul 31, 2015 21:14:28 GMT 3
Hampaitaan ahdistuneesti kiristelevä nulikka joutui vetämään muutaman kerran syvään henkeä lattialla kyhjöttäessään kun tämä pinnisteli tukaluutensa kynsissä, sentään yrittäen hillitä itsensä... ja vaikka tämä lopulta ei kyennyt salaamaan tämänhetkistä huonoa oloaan paljoakaan, taisi pahin paniikinomainen hämminki ja häpeä edes olla hiljakseen hellittämässä. Ties mitä kamalaa Spyro oli pahimmassa ahdingossaan jo ehtinyt odottamaan, mutta ainakin poikakin taisi alkaa hiljakseen löytää edes jonkinlaista otetta itsestään ja ajatuksistaan tajutessaan että Haekli kuunteli hänen töksähtelevät kertomuksensa lähinnä huolestuneelta ja epätietoiselta näyttäen, kuin tämä ei tosiaankaan olisi kaikesta huolimatta tuominnut häntä tästä kaikesta. Purppuratukka tuskin kykeni vieläkään pääsemään eroon tunteesta kuinka tämä kaikki oli pohjimmiltaan hänen syytään, jos ei muuten niin aivan vain siksi etteivät he ilman häntä olisi edes olleet täällä, mutta kun nuorukainen hetken kuunneltuaan rauhoitteli varovasti että vaikka jotakin kauheaa olikin ollut vähällä tapahtua, oli tältä kaikelta silti vältytty. Niin tämä kuin Nittekin olivat kunnossa... tai ainakin suurinpiirtein... ja ainoa, joka ei ollut ehtinyt ulos liekkien täyttämästä kammiosta oli se, joka oli ollut jo alunperinkin avun ulottumattomissa. Tenkan mainitseminen sai tukalan irveen häivähtämään Spyron kasvoilla tämän rohjetessa kuitenkin jo vilkaista Haekliakin tämän puhuessa, varovaisesti mutta sentään huomattavasti vähemmän välttelevästi, ennen kuin tämä laski hieman henkäisten katseensa johonkin rintaansa peittäviä kankaita puristaviin käsiinsä.
"Kaipa... hyvä että... ehdit ulos. Ja sait Nitenkin sieltä" se mutisi viimein vaisuhkosti, vaikka pronssisuomuisen mainitseminen kirvoittikin pojan suunnalta pian jälleen epämukavan hampaiden kirskautuksen. "Mä... äh. Yritin vaan auttaa, mutta..... siltikin... mä melkein vain... annoin sen kapineen sille tyypille. Kai olisinkin, jos se ei olisi...." poika jatkoi hetken tukalan hiljaisuuden jälkeen, keskeyttäen kuitenkin kesken kuin sanat olisivat jälleen saaneet hermostuneisuuden puskemaan pintaan vain johtaessaan ajatuksia takaisin tähän suuntaan. Purppuratukka näytti vieläkin eittämättä kalpealta ja huteralta, ja pitkän tajuttomuudenkin jälkeen erottuivat vaaleista kasvoista silmiä varjostavat tummat läiskät hämärässäkin, mutta sentään tämän ääni taisi hiljakseen olla löytämässä hieman enemmän sujuvuutta ilmeisen epämukavasta aiheesta huolimatta. Spyro oli hetken hiljaa sormeillen huopansa reunaa ennen kuin ähkäisi pudistaen hieman päätään, antaen katseensa sitten pyyhkäistä syyllisesti kohti kammiosta alas johtavia huimaavan korkeita portaita, jotka vielä kummittelivat sirpaleisina muistikuvina hänen mielessään kuin he olisivat vasta vähänaikaa sitten kavunneet nämä ylös. "....ei kai ihmekään jos Nitte on vihainen" se totesi vaisusti, henkäisten hieman. "Kiitos kun... äh. Jäit odottamaan kuitenkin, vaikka... En tiedä olisinko itsekään uskonu että kukaan selviäisi jostain... tällaisesta" lisättiin vielä hankalana, pojan vaietessa jälleen hetkeksi. Kaiketi hänkään ei voinut muuta kuin yrittää toivoa että Haekli olisi oikeassa ja outo irrallisuudentunne menisi vielä ohitse omia aikojaan, vaikka jollakin häiritsevällä tavalla hänen oli vieläkin aavistuksen hankala saada kunnolla otetta asioista. Kuitenkin hänen oli oltava helpottunut ja kiitollinen siitä että toinen oli jäänyt lähistölle pitämään häntä silmällä siitä huolimatta että hän oli ilmeisesti muuttunut tultasyökseväksi, raivoavaksi hirviöksi tämän silmien edessä.
Kun Haekli jäi sulattelemaan hänen eittämättä yhtälailla epätietoista selitystään vastahakoisesti esille otetusta vaikeasta tilanteestaan, jäi Spyrokin hetkeksi tuijottelemaan hankalasti alas, osaamatta salata paljoakaan sitä kuinka kipeä aihe lopulta oikeastaan olikaan. Kaiketi hänen olisi pitänyt tottua tähän jo ajat sitten mutta vielä vuosienkin jälkeen jo vain asiasta puhuminen sai hänet tuntemaan olonsa vieläkin ahdistuneeksi ja eksyneeksi... puhumattakaan siitä, mitä vain hetki (tai kaiketi oikeasti muutama päivä) sitten oli tapahtunut. Ymmärrettävästi tummalla nuorukaisellakin tuntui olevan vaikeuksia keksiä jotakin sanottavaa tällaiseen eikä Spyro yllättynyt kun tämäkin vajosi hetkeksi epätietoiseen hiljaisuuteen, kuitenkin tavoitellen kohta jonkinlaista vastausta joka sai nulikankin kohottamaan jälleen hetkeksi päätään toista kohti. Silläkin uhalla että vaikuttaisi synkistelevältä taikka katkeralta poikakaan ei osannut vastata rohkaisua hapuileviin sanoihin kuin huokauksella ja neuvottomalla laihojen harteiden kohautuksella, varsin uupuneen olemuksen häivähtäessä jälleen nulikan ylitse. Hän oli yrittänyt elätellä samaa toivoa että jokin ratkaisu oli oltava jo kauan, jopa sinnitellen tämän voimin eteenpäin, mutta nyt poika ei rehellisesti tiennyt oliko hän tehnyt oikein edes pyrkiessään epätoivoissaan tänne... tai mitä olisi tehnyt seuraavaksi. Laihat sormet nousivat jälleen pyyhkäisemään tukalasti luisevan rintakehän ylitse purppuratukan kuitenkin rypistäessä kulmiaan ja vilkaistessa toista aavistuksen valppaammin kun Haekli kertoi Nitestä, tämän reaktiosta ja siitä, kuinka nainen saattoi mahdollisesti jopa... tietää jotain. Kuitenkin kun Haekli kuvaili tämän kovia sanoja sekä reaktiota, painui pojan ryhti jälleen melkoisesti. "Se... äh. Ei edes... sanonut mitä se...?" purppuratukka aloitti tukalan liikahduksen keralla hetken aikaa epäröityään, ennen kuin veti henkeä hampaidensa lomasta ja laski jälleen katseensa hetkeksi jokseenkin surkeana. Kukaties... kukaties hänessä tosiaan oli jotain vialla ja hän oli jo osannut arvellakin ettei Nitte olisi tippaakaan tyytyväinen siihen mitä oli tapahtunut, mutta siltikin naisen kylmä asenne pisti häntä ikävästi. Varsinkin, jos pronssisuomuinen oli tiennyt jotain, mutta silti päätellyt välttelemään jopa Haekliakin... Äh. Kaiketi... nainenkin tarvitsi vain aikansa sulattaakseen kaiken tapahtuneen, tämän selvästikin otettua varsinkin temppelin kohtalon (ja varmasti omansakin) varsin raskaasti... Vaikka hänkään ei voinut olla käymättä melkoisen hermostuneeksi ajatellessaan mitä oli mahtanut tapahtua niin, ettei pronssisuomuinen halunnut edes olla hänen lähellään... ellei tämä johtuisi siitä, että Nitte tosiaankin piti häntä syypäänä kaikkeen. Ehh.
Niten ajatteleminen sai selkeästi Haeklinkin silminnähden epämukavaksi, eikä Spyrokaan lopulta rohjennut enää ottaa Nitteä nyt tarkemmin puheeksi, vaikka päätyikin hetkeksi vilkuilemaan nuorukaista huolestuneesti. Katse kävi levottomana jälleen portaissakin, ennen kuin poika kirskautti hampaitaan kurottautuen kohta kuitenkin tavoittelemaan hieman haparoivasti jälleen vesikuppia lattialta toisella kädellään. Siemaus vettä ja pala ruokaa olivat tuoneet mukanaan hävähdyksen enemmän eloa mutta nämä olivat silti olleet aivan liian vähän ainakaan tyydyttääkseen monen päivän nälkää ja janoa, eikä poika kärvistelystään huolimatta voinut olla tarttumatta näihin uudestaan kun oli saanut olonsa tasaantumaan aavistuksen verran... ja kaiketi tämä toi hetken verran jotakin muuta ajateltavaakin johon oli huojentavan helppo tarttua. Kuitenkin kun Haekli tiedusteli varovaisesti lisää aiemmasta, ehdottaen mahdollisesti avun kysymistä joltakin velholta, päätyi poika lähes säpsähtämään. Huteriin käsiin nostettu vesikuppi läikäytti reunansa ylitse hieman sisältöään lattialle purppuratukan kääntäessä silmiään räpytellen katseensa toiseen, ennen kuin poika ähkäisi ja pudisti nopeasti päätään. "Mi-- Enhän mä voi vaan-- " se aloitti lähes ajatusta hieman järkyttyneenä, ennen kuin ravisti uudestaan päätään, kuin tämän olisi ollut hankala edes pukea sanoiksi sitä mitä yritti ilmaista, vaikka tuskin oli vaikeaa nähdä nulikan joutuneen jälleen äkkiä melkoisen tolaltaan. "Mistä niistä tietää mitä ne sellaiset aikoo. Varsinkin jos... ne ihan... vielä tietääkin, että... Niistä ainakin tulee... ongelmia" töksäytettiin ilmeisen hermostuneesti, pojan laskiessa nopeasti katseensa jälleen vesikupin ympärille puristuneisiin käsiinsä. "Äh. Se... ei olis ensimmäinen kertakaan. Mä tiedän että sä olet sentään erilainen, ja sä oletkin auttanut paljon, mutta... ei niistä muista voi tietää" poika onnistui jatkamaan hankalana hetken tukalan hampaidenkiristelyn jälkeen päätyen vilkaisemaan toista enemmän tai vähemmän syyllisesti, kaiketi tajuten itsekin kuinka epämääräiseltä tämänkin täytyi nuorukaisen mielestä kuulostaa. Kaiketi purppuratukka oli jo päätynyt sisäistämään sen faktan että Haeklikin oli kaiketi luettavissa ainakin jonkinlaiseksi velhoilijaksi, mutta vaikka Spyro selkeästi tunsikin olonsa varsin epämukavaksi taikuuden suhteen oli nuorukainen silti aivan eri asia kuin jokin... ties mikä paljon enemmän noitavoimia omaava hiippari. Kukaties toisen ehdotus ei sinänsä olisi ollutkaan kovinkaan perustelematon ajatus hakea apua sieltä, joka saattaisi oikeasti jopa asioista tietää, mutta... tämä ei selvästikään ollut suunta josta nulikka tuntui uskovan ainakaan apua saavansa. Varsin nopeasti se jäikin jälleen melkoisen tukalasti liikehtimään paikoilleen, vilkaisten hieman varovaisesti Haeklin mietteliäästi hypistelemää kirjaa kuin olisi epäillyt kapineenkin saattavan juonitella jotakin. Hän ei ainakaan muistanut nähneensä kirjaa aikaisemmin, tämänkin kaiketi ollessa jotakin mitä toinen oli löytänyt temppelistä... vaikka tämä opus näyttikin huomattavasti vanhemmalta ja mystisemmältä kuin ne pari muuta, jotka nuorukainen oli myös raahannut paikalle, joka eittämättä lisäsi tämän epäilyttävyyttä Spyron silmissä.
"...egh. Mä... en kyllä tiedä enää mitä pitäisi edes tehdä, mutta..." Spyron oli pakko myöntää vaisusti hetken emmittyään, pojan kuitenkin yskähtäessä tukalasti ja värähtäen peitteidensä sisällä kammiossa puhaltavan viiman pyyhkiessä ylitseen, päätyen pyyhkäisemään jälleen irvistäen rintaansa. Tokeentuessaan hiljakseen enemmän alkoi hän tulla entistä enemmän tietoiseksi siitä kuinka hänellä ei oikeastaan ollut yllään kuin jostain haalittuja tekstiilejä... vaikka tästä ei tainnut lopulta olla varaa valittaa, jos hänen omat vaatteensa olivat muuttuneet vain epämääräisiksi riekaleiksi. Tämä tuskin oli nyt hänen suurin huolensa, mutta... ei tämä lopulta oloakaan pahemmin parantanut, vaikka olikin oltava kiitollinen edes Haeklin jostakin löytämistä huovista.
|
|
|
Post by submarine on Aug 1, 2015 12:26:17 GMT 3
Vaikka jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen oltiinkin päästy, oli tilanne siltikin tukala, ja oli pakko myöntää ettei Niten ilmeinen suhtautuminen ja käytös ainakaan helpottanut kenenkään oloa juuri nyt. Haekli olisi melkeinpä mieluummin ollut hiljaa koko asiasta, häntä ei olisi huvittanut piinata Spyroa vielä tämän kaiken lisäksi niilläkin asioilla, mutta toisaalta hän ei halunnut myöskään salailla tältä mitään. Melkeinpä vaistonvaraisesti hän yrittiensihätään hapuilla jonkinlaista vakuutusta siitä, ettei kyse varmasti ollut mistään suoranaisesta vihasta, mutta lopulta hän ei pystynyt vain väittämään moista tietämättä millään muotoa pitikö se paikkaansa. Punatukkainen liikahti epämukavasti, vilkuillen toisen ahdingon edessä ympärilleen ennen kuin lopulta yritti avata suunsa tarjotakseen edes jonkinlaista selitystä. "En tiedä onko se... vihainen tai... muutenkaan. Se on kai aika... tolaltaan. Ehkä sekään ei edes tiedä mitä tapahtuu ja haluaa vain... olla rauhassa tai jotakin. Kai meidän on pakkokin vielä etsiä se ja... ja kysyä asioista. Mutta kai se vain haluaa olla rauhassa. Se otti tämän kaiken aika raskaasti", nuorukainen lopulta ähkäisi, tietäen hyvin miten paljon vähätteli. Nitte oli ollut tolaltaan tämän kaiken suhteen jo ennen kuin kaikki kammottavat käänteet olivat tapahtuneet. Spyrokin eittämättä muisti koko hirvittävän tilanteen viimeisen hetket ja kohtalokkaan miekaniskun, joka oli pudottanut pronssisen maahan kaikesta vastarinnasta huolimattakin. Jos ei muuta, taisi nuorukaisen ilme kertoa ainakin sen verran, että hirvittävä vamma ei ollut mystisesti vain parantunut viime päivien aikana. Hän pudisti kevyesti päätään, tietämättä edes mille tarkalleen, ennen kuin vilkaisi taas Spyroon. "Ehkä se tietää enemmän näistä asioista. Ehkä... ehkä se puhuu enemmän kun sinäkin olet taas paikalla. Ei se minusta välittänyt suuremmin missään kohtaa", hän yritti vielä, yrittäen paremman puutteessa käyttää vaikka itseensä kohdistunutta kylmäkiskoisuutta jonkinlaisena selityksenä. Kukaties se auttoi, kuakties ei.
Voimatta oikein muutakaan, ehdotti Haekli sitten, että he ainakin harkitsisivat jonkin velhon puoleen kääntymistä asioissa. Kukaties koko heitto oli tarkoitettu pelkäksi yritykseksi saada Spyro ajattelemaan jatkoakin, tai ainakin sitä että jatkoa jopa oli tulossa, mutta siitä huolimattakaan tämän reaktio asiaan ei tullut aivan ylätyksenä - joskin harmaanahkainen joutui silti myöntämään itselleen, ettei ollut odottanut aivan näin rajua vastarintaa. Hän melkeinpä hätkähti vilkaistessaan ääntään kohottaneeseen, järkyttyneeseen nulikkaan, kun tämä alkoi vastustella velhoja ja taikuuteen luottamista. Melkoisen nopeasti pystyi ainakin sanomaan, ettei kyse ollut tosiaankaan vain yleisestä epäluuloisuudesta, vaan todellisesta pelosta ja karsastuksesta. Hän kurtisti kulmiaan huolestuneesti ja kallisti aavistuksen verran päätään, tarkkaillen nulikan reaktioita varuillaan. "Niin, mutta..." nuorukainen aloitti, vaieten kuitenkin huultaan purren kuin ei olisi halunnut lähteä ainakaan inttämään asioista. Poika selvästikin pelkäsi rajusti, ja totta puhuen tällä taisi olla syitäkin. Hän kallisti päätään hankalasti myös toiselle puolelle, kun tämä ähkäisi hermostuneesti, miten velhoista seurasi aina ongelmia ja miten näistä ei voinut koskaan tietää. Monikin vastalause yritti parhaansa mukaan nousta nuorukaisen kurkusta ylös pelkästään vaistonvaraisena reaktiona, vaikka hän onnistuikin vaientamaan ne. Purppurapäinen yritti kyllä parhaansa mukaan korostaa, ettei lukenut häntä muiden velhojen kanssa yhteen, mutta siitä huolimattakin moisen parjauksen kuuntelu oli hankalaa... olkoonkin, että siihen oli selvästi syitä. "Minä... tiedän että jotkut voivat... käyttää ikäviä keinoja ja pyrkivät toisinaan... tekemään vähemmän mukavia asioita. Mutta... mutta eivät kaikki ole sellaisia. Enkä minä tiedä mitä me sitten edes teemme jos... jos sieltäkään ei voi hakea apua. Ei tuota noinkaan voi jättää", Haekli ähkäisi lopulta tukalasti, viitaten nopeasti ja tukalasti kädellään kohti Spyron rinnassa edelleen ammottavaa haavaa. Hänellä ei ollut aavistustakaan mitä muuta tähän kaikkeen olisi voinut ehdottaa, ja hankala ristiriita teki olosta entistäkin tukalamman.
Haekli sanoi kukaties vielä jotakin muutakin, mutta se ei koskaan kiirinyt Spyron korviin asti. Jokin jossakin muualla, jossakin pojan sisällä, ei äkkiä kaiken huomion. Jo kun tämä oli järkyttynyt ja säikähtänyt nuorukaisen ehdotusta, oli pojan rinnassa äkkiä syttynyt viiltävä kipu, joka oli kuitenkin ollut vielä pieni ja helposti sivuutettavissa. Se oli hukkunut tyrmistyksen ja järkytyksen alle, ja totta puhuen alkanut jo hiipua mielenliikutuksien kanssa pois. Mutta nyt, kun sen olisi pitänyt jo kadota, se tuntuikin äkkiä nousevan uudelleen pintaan, kuin jokin häiritty, sohaistu peto. Äkkiä purppurapään läpi iski viiltävä, raastava kipu, kuin tämän rintaan olisi äkkiä isketty miekka. Tämän lihassa, luiden alla, kaiken ytimessä, jokin viilsi hirvittävällä tavalla, eikä se tuntunut olevan aikeissa häipyä noin vain. Kipu suorastaan laajeni ja levisi, kunnes yhtäkkiä se viilsi ylöspäin kuin rintaan survaistu miekka olisikin äkkiä kiskaistu rajusti Spyron läpi liikkeelle. Se viilsi ylös, läpi rinnan ja kurkun, suoraan päähän. Ja päässä se viilsi vieläkin syvemmälle, lihan läpi jonnekin sinne, mitä se piilotteli sisällään. Jokin muukin tuntui halkeavan tuskaisesti, jokin joka oikea ase ei olisi voinut edes koskettaa - tunne, joka toi aivan liian tarkasti mieleen sekaiset, välähdyksenomaiset tapahtumat, kun tämä oli tarttunut kiinni kristallikuulaan. Jokin halkesi, ja se oli Spyro itse, sisimmässään. Äkkiä olikin kaksi Spyroa, ja kumpikin niistä oli täynnä tuskaa ja kärsimystä. Kuin kaksi vaikertavaa peilikuvaa, tai kuin kahtia haljennut peili, joiden kumpikin puoli peilasi jotakin, mikä seisoi niiden kummankin ulkopuolella. Ja jossakin takana... karjui lohikäärme.
Joku ähkäisi jostakin hyvin kaukaa, sokaisevan tuskan ja poltteen läpi, äänellä joka tuntui hirvittävän vähäpätöiseltä, mutta silti pohjattoman järkyttyneeltä.
|
|
|
Post by spyrre on Aug 1, 2015 14:37:50 GMT 3
Puheen kääntyessä jonnekin omille teilleen kadonneeseen Nitteen, laski jo valmiiksikin hutera tunnelma nopeasti jälleen monta astetta vaikka huolestunut Haekli pyrkikin selvästi varomaan sanojaan... mutta taisi olla ikävä tosiasia, ettei tätä asiaa voinut mitenkään ilmaista kovinkaan kauniisti jos pyrki olemaan edes jollakin tasolla rehellinen. Spyron kulmat olivat hiljakseen rypistyneet entistä tukalammin pojan lyyhistyessä jokseenkin nujertuneesti sanojen edessä tämänkään selvästikään osaamatta ottaa pronssisuomuisen reaktiota ja katoamista oikein mitenkään muutenkaan kuin että tämä oli luultavasti vieläkin hyvin tolaltaan kaikesta tapahtuneesta.... ja tämäkin ilmaisu saattaisi hyvinkin olla melkoisesti alakanttiin. Nainen oli ollut raivoissaan jo ennen kuin pahimmat asiat olivat edes tapahtuneet, ja jos tämä kieltäytyi vieläkin nousemasta takaisin temppelin huipulle ja kartteli niin häntä kuin Haekliakin, ei olento ollut selvästikään ainakaan unohtanut mitään... Vaikka tumma nuorukainen yrittikin pehmentää sanojaan haparoimalla ettei Nitte välttämättä ollut vihainen käytöksestään huolimatta sai toinen lähinnä uuden melkoisen surkean katseen purppuraisen kuontalon varjosta nulikan osaamatta selvästikään olla yhtään sen enempää vakuuttunut asiasta kuin toinenkaan. Poikakin tuntui jännittyvän tukalasti kuten toinenkin aivan vain ajatellessaan pronssisuomuista ja missä jamassa tämä mahtoi olla, siitäkin huolimatta että Haekli vihjasi varovasti että tämä saattaisi jopa tietääkin asioista enemmän kuin oli suostunut sanomaan. Spyron kasvoilla häivähti jälleen silminnähtävä annos ahdistuneisuutta, ennen kuin tämä kirskautti hampaitaan vastahakoisesti. "....ehh. En... tiedä. Se kaikki oli kyllä kamalaa, mutta... Ehkä se ei halua nähdä ainakaan mua enää nyt kun..." poika mutisi pyyhkäisten sormensa jälleen sekaisen kuontalonsä lävitse, selvästikään tuntematta itsekään oloaan kovinkaan mukavaksi Niten etsimisen suhteen. Varsinkin jos tämä halusi olla rauhassa ja vältteli heitä tarkoituksella, mutta... oliko heillä tosiaankaan muita vaihtoehtoja? Rehellisesti hän ei ollut alkuunkaan varma suostuisiko pronssisuomuinen puhumaan yhtään suopeammin tai tekemään mitään muutakaan kun hänkin olisi läsnä ajatuksen saadessa pojan jälleen varsin syylliseksi ja kärvisteleväksi. Jos tämä ei ollut aiemmin piitannut Haeklista, saattaisi tämä nyt suorastaan vihata häntä kaiken jälkeen... vaikka niin ahdistava kuin ajatus olikin, ei nulikka voinut olla olematta silti melkoisen huolissaankin tästä vaikka hän tunsikin olonsa jälleen melkoisen neuvottomaksi.
Kumpikin heistä taisi kärvistellä likimain yhtäpaljon pronssisuomuisen naisen pohtimista, ja hetken hiljaisuuden jälkeen Haekli käänsikin puheen muualle, tapaillen varovaista ehdotusta siitä miten hankalaan tilanteeseen voisi mahdollisesti hakea apua. Tämä oli epäilemättä tarkoitettu kääntämään huomion muualle, tai ainakin konkreettisempiin asioihin kuin kärvistelyyn, saaden kuitenkin aikaan Spyron suunnalta huomattavasti vahvemman reaktion kuin nuorukainen oli selvästikään odottanut. Poika päätyi näyttämään suorastaan järkyttyneeltä ehdotuksesta hakea apua vierailta velhoilta, eivätkä tämän ilmoille töksäyttämät hätäiset protestit selvästikään miellyttäneet toista. Nulikka taisi tajuta tämän nopeasti itsekin mikä sai tämän entistäkin tukalammaksi, sen kuitenkin nostaessa itsekin varautuneen katseensa vilkaisemaan Haeklia kun tämä hetken hämmingin jälkeen toi ilmoille varovaista vastalausetta moiseen vastahankaisuuteen. Purppuratukka luimistui hermostuneesti pälyillen puristaen vieläkin kuppia käsissään tämän jäädessä kuitenkin epäröimään, ennen kuin pojan kurkusta kantautui jälleen jonkinlainen tukalan vastahankainen ähkäisy. "...egh. No... en mäkään, mutta.... Mistä niistä sitten tietää kuka on sellainen, ja... niille pitäisi kertoakin kaikki. Sitten ne ainakin tietää että en voi edes..." se töksäytti värähtäen huopansa sisällä päätyen itsekin pyyhkäisemään hankalana rintaansa kankaan lävitse, kunnes poika äkkiä sävähti terävästi ja haparoiva repliikki katkesi kuin veitsellä leikaten. Eittämättä Spyro oli ollut itsekin huolissaan kristallin repäisemästä haavasta, mutta tämän luonnoton kivuttomuus salli hänen sentään jättää tämän huomiotta niin kauan kuin tätä epämiellyttävää viiltoa ei tarvinnut katsoa, ja tämä olikin onnistunut toviksi painumaan lähes taka-alalle niin ettei tämän äkillistä, vaivihkaista jomotusta ollut ehtinyt edes laittaa merkille konkreettisemmalta tuntuvien huolien ja kiihtymyksen seasta... siihen saakka kunnes tämä äkkiä hyökyi varoituksetta esiin intensiivisyydellä joka nappasi järkyttyneen pojankin täydellä yllätyksellä.
Jos tumma nuorukainen sanoikin vielä jotain, Spyro tuskin ehti edes tajuta tätä kun jokin äkkiä iski häneen, kuin näkymätön miekka joka upposi syvälle luisevaan rintaan. Tuska, joka tästä seurasi oli äkillinen ja armoton, raastaen syvemmältä kuin yksikään fyysinen ase luultavasti olisi pystynyt iskien yllätetyn pojan kerrasta lähes tainnoksiin ennen kuin tämä ehti edes ymmärtää mitä tapahtui. Purppuratukasta irtosi typertynyt, rehellisen tuskainen äännähdys nulikan painuessa äkkiä kouristuksenomaisesti kaksinkerroin lattialle henkeään kuumeisesti haukkoen. Tämän puristama vesikuppi kolahti lattialle läikyttäen sisältönsä pitkin viileää kiveä, mutta poika tuskin edes tajusi tätä sen enempää kuin mitään muutakaan sätkähtäessään muutaman kerran tuskissaan kuin kuolemaa tekevä kala kuivalla maalla... ennen kuin kivun raastama keho äkkiä jännittyi paikoilleen, kuin olisi lopulta tosiaankin heittänyt henkensä. Nulikka makasi maassa kouristuksenomaisesti päätään puristaen, kuin yrittäen epätoivoisesti estää kalloaan halkeamasta kahtia, kivun samentamat silmät jonnekin tyhjään tuijottaen kuin tämä ei olisi nähnyt enää mitään ympäriltään... vaikka muille näkymättömissä hänen sisällään tapahtui yhtäkkiä jälleen jotakin hirvittävää, joka sai sydämen takomaan mielipuolisesti kauhusta kuin yrittäen iskeä itsensä vapaaksi hänen rintalastansa lävitse.
Niin järkyttävää ja äkillistä kuin ensimmäinen kipu olikin ollut, se mitä tästä seurasi oli entistäkin hirvittävämpää kun tämä laajeni iskien ensin lävitse koko kehosta, upoten viimein syvälle hänen kalloonsa, jonnekin fyysisen kivun ulkopuolelle. Tätä olisi epäilemättä ollut äärimmäisen vaikea uskoa kaiken raastavan tuskan keskellä, mutta tuntui tämä vielä pahemmalta kun jokin hänen ytimessään räsähti säröille... ja halkesi tavalla, jonka poika kauhukseen tunnisti. Jokin oli jälleen kiskomassa häntä rikki suoraan sisältä päin kuin kristallinen esine olisi jälleen hänen käsissään, kunnes hän tunsi tajuntansa jälleen sirpaloituvan... ja jossakin syvemmällä näiden takana raivosi jälleen hurjistunut, tulta syöksevä peto. Tällä kertaa kauhistunut poika ei kuitenkaan kurottanut tätä kohti, suorastaan kavahtaen tuskassaankin tätä intensiivisen polttavaa raivoa joka lohikäärmeestä hyökyi, yrittäen epätoivoisesti tarrata sirpaleisiin ympärillään kiskoakseen nämä takaisin kasaan... jotenkin, vaikka kauhun ja tuskan lamauttama hajotettu mieli kykeni hädintuskin ymmärtämään mitään muuta ympäriltään. Jälleen kerran ulkomaailma oli luiskahtanut silmänräpäyksessä jonnekin hänen ulottuviltaan... kuten kukaties entistä suuremmaksi kauhukseen poika itsekin, kun sumentunut tajunta räsähti väreileviksi, tuskantäyteisiksi sirpaleiksi... lukuunottamatta raivokkaasti riuhtovaa lohikäärmettä.
|
|
|
Post by submarine on Aug 2, 2015 12:42:24 GMT 3
Kipu ja raivo väistyivät hitaasti ja haluttomasti, kuin yrmeä peto joka härkki saalistaan, ennen kuin lopulta suostui myöntämään, ettei siitä irtoaisi minkäänlaista huvitusta. Hyvin, hyvin hitaasti, vailla minkäänlaista tyydytystä tai helpottavaa höllennystä, kipu ja jostakin kaiken takaa nouseva raivo vetäytyivät takaisin jonnekin, jättäen peräänsä vain pirstaleita. Ja vaikka hiljalleen myös hajaantunut ja pirstottu Spyro alkoi jälleen löytää omia palojaan, saattoi tämä silti tuntea, koko ajan, miten ne eivät todella olleet yhdessä. Kuohahduksen jälkeen ne palasivat taas samaksi kokonaisuudeksi, mutta ilman todellista eheyden tunnetta. Kuin peilinsirpaleita, jotka joku asetteli varovaisesti takaisin paikoilleen yhdeksi palapeliksi, mutta ilman mitään mikä todella piti niitä siinä. Jokaisen hirvittävän pienen pirstaleen välissä oli halkeama, rako joka edelleenkin kulki läpi mielen. Nyt ne olivat ilmeisempiä, mutta kun ne huomasi, pystyi sanomaan niiden olleen siinä koko ajan. Vieläkään ei ollut yhtä Spyroa, joka oli jonkin ihmeen kautta vain tokeentunut. Nyt oli vain joukko Spyroja, jotka olivat kerääntyneet jonkinlaiseen epämääräiseen kasaan. Yksi ainoa kuohahdus riittäisi varmasti kiskomaan ne taas erilleen. Kun tuska ja sekasorto väistyivät edes hieman, alkoi niiden takaa häämöttää taas oikeakin maailma. Hiljalleen suuri, kivinen sali oli muuttumassa taas todelliseksi, kuten myös kirpeän viileä ilma joka sen läpi virtasi. Samaan tapaa myös Haeklin nukkumapaikakseen kasaamat huovat, joilla Spyro juuri nyt holtittomasti kellotti muuttuivat hieman todellisemmiksi... kuten myös sekaiset, sinne tänne lennelleet tavarat, jotka olivat ilmeisestikin saaneet kyytiä kohtauksen aikana. Se kaikki alkoi pikkuhiljaa muuttua todellisemmaksi... kuten myös jotain välittömämpää.
Se, mikä ensin oli näyttänyt pelkältä mustalta möhkäleeltä sameissa, tuskaisissa silmissä, alkoi hitaasti saada muitakin muotoja ja värejä. Ensin siihen ilmaantui kaksi suurta, keltaista ympyrää, ja sitten sen päälle alkoi piirtyä punaistakin. Jollakin tavalla möhkäle tuntui myös liittyvän siihen meteliin, joka Spyron korviin nyt hyökkäsi, tai ainakin se tuli sen suunnasta. Sekaista ja hätäistä mölyä, joka piinasi jo muutenkin piinattuja aivoja ja iski jokaiseen tajunnassa vaanivaan, terävään halkeamaan. Mutta möhkäle ei piitannut moisesta, se jatkoi metelöintiään. Se oli epämiellyttävän lähellä, ja epämiellyttävän kovaääninen, mutta se ei selvästikään aikonut lopettaa hyökkäystään. Hetken verran olisi kukaties voinut luulla, että purppurapäinen poika kouristeli yhä tuskasta ja paniikista, mutta jossakin vaiheessa alkoi kukaties käydä ilmeiseksi, ettei tämä itse ollut syypää siihen, että tämän koko ruumis tuntui nykivän ja sätkivän. Siihen saattoivat liittyä ne kaksi epämääräistä uloketta, jotka pitelivät tästä kiinni, ja jotka tuntuivat ravistelevan nulikan hartioita niin että pää pyöri. Se oli itsepintaista ja rajua, eikä yllä häälyvä möhkäle tuntunut antavan mitään armoa. Hetken verran näytti jo paremmalta kun toinen ulokkeista irtautui pojasta, kohoten jonnekin pois häiritsemästä tätä. Mutta sitten se palasi, laskeutui alas hirvittävän kovaa - ja suoraan vasten purppurapäisen pojan kasvoja. Ketara pyyhkäisi terävästi ja kipeästi naaman ylitse, panikoivalla nopeudella ja voimalla joka pelkäsi tehdä jotakin sellaista, mutta joka yhtälailla kammosi myöskään jättää tekemättä. Vaan kukaties ratkaisu oli sillä oikea, sillä terävä, kipeä pamahdus tuntui kuin tuntuikin olevan juuri se, mitä nulikka juuri nyt tarvitsi. Äkkiä samea ja tuskaisa näkökenttä tarkentuikin melkoisesti, jopa niin että möhkäle muutti taas muotoaan: Haeklin järkyttyneet kasvot tuijottivat Spyroa.
Haekli ei todellakaan olisi halunnut noin vain huitaista äkkiä maahan kaatunutta, kouristelevaa ja sitten täysin liikkumatonta poikaa, mutta paniikissa ja hädässä keinot olivat loppuneet nopeasti kesken. Ensin hän oli yrittänyt huutaa ja ravistella, saada nulikkaan edes jotakin yhteyttä, mutta moisella ei ollut tuntunut olevan mitään väliä. Ääni päässä oli käskenyt jättämään pojan rauhaan, mutta paniikki oli liian suuri. Tämä oli jo kerran menetetty, eikä hän noin vain voinut menettää tätä saman tien uudestaan. "Spyro! Kuuletko!? Sinun... sinun pitää herätä nyt!" nuorukainen huusi vasten pojan kasvoja, ravistellen tätä vielä lisää panikoivan rajusti, ennen kuin sitten äkkiä ja järkytyksenomaisesti tajusi, että nulikassa tuntui olevan jälleen jotakin epämääräistä tolkkua. Hän ähkäisi häkeltyneenä, ennen kuin päästi järkyttyneenä irti pojasta, kompuroiden kauemmas kuin peläten rikkovansa tämän nyt. Moinen taisi olla melkoisen harkitsematonta, sillä toisen päästäminen putoamaan kiviseen lattiaan, edes muutaman vaaksan korkeudesta, ei varmastikaan tehnyt hyvää. Siltikään hän ei ehtinyt miettiä sitä haukkoessaan järkyttyneenä henkeään äkillisen paniikin jäljiltä. "Spyro... oletko sinä... oletko sinä kunnossa? Haluatko... jotain? Minä... minä kaadan sinulle vettä. Älä nouse! Ole siinä! Älä ainakaan yritä nousta!" punatukkainen ähkäisi hädissään, huitoen torjuvasti toisen suuntaan kädellään ennen kuin tämä ehti edes tehdä mitään. Hän näytti siltä kuin ei olisi ollut varma mihin suuntaan olisi pitänyt nyt revetä. Lopulta hän ei kuitenkaan osannut heti tehdä muutakaan, kuin tuijottaa hädissään toista, odottaen jonkinlaista, mitä tahansa merkkiä siitä, että tämä oli tosiaan tolkuissaan.
Tajunnan huterasti toisiaan vasten lepäävät sirpaleet hiersivät vastakkain, kivuliaasti ja terävästi.
|
|
|
Post by spyrre on Aug 2, 2015 14:52:17 GMT 3
Ei ollut tarvittu kuin vain varomaton, tukalien tunteiden kiihdyttämä silmänräpäys ahdingon edessä, ja kaikki niin tuskaisessa pojassa kuin tämän ympärilläkin oli äkkiä täynnä kaaosta, kauhua ja sirpaleita. Viiltävä, ylikuormittava kipu väijyi silti vieläkin armottomasti tämän yllä ja iski edelleen kaiken ylitse lamaannuttaen palasiksi kiskotun mielen, joka hädintuskin kykeni saamaan otetta enää yhtään mistään kakofonisessa kaaoksessa, mutta hiljakseen, kukaties kauhistus sitä kohtaan mikä ärjyi ja tempoi jossakin kaiken takana alkoi hitaasti ja kivuliaasti kiskoa hajanaisia sirpaleita takaisin yhteen. Taisi olla lähes mahdoton sanoa johtuiko tämä sirpaleiksi särjetystä nulikasta itsestään vaiko jostakin muusta joka oli lopulta kyllästynyt palasiksi raastamaansa saaliiseen, mutta tuskaiset, lukemattomat mielensirpaleet tuskin kykenivät hahmottamaan tästä paljoakaan, vaikka nämä saattoivatkin jollakin tapaa aistia että jotakin tapahtui. Palasia aseteltiin hitaasti paikoilleen mutta nämä olivat vieläkin vain palasia ilman koherenttia kokonaisuutta, vain odottaen uutta tökkäisyä joka levittäisi sirpaleet takaisin silmittömäksi kaaokseksi. Poika saattoi tuntea tämän jossakin sisimmässään, tai nyt kaikissa niistä, mikä sai tämän lähes pidättelemään henkeään mielessään... mutta huolimatta siitä että tämä jo odotti kauhulla uutta iskua, tätä ei kuitenkaan vielä ollut tulossa. Jokin, joka oli pirstonut kaiken aineettoman ympäriltään vetäytyi hitaasti ja vastahakoisesti jonnekin vieden aiheuttamaansa kaaosta mukanaan, mutta hän kykeni tuntemaan ettei tämä kadonnut minnekään. Tuntemus vain painui jälleen jonnekin, takaisin pinnan alle ja tajunnan ulottumattomiin, mutta tämä oli vieläkin läsnä... kuitenkin suoden viimein tilaa epätoivoisesti kamppaileville sirpaleille hakeutua jälleen kohti jonkinlaista kokonaisuutta. Hitaasti ulkomaailmakin alkoi varovaisesti ja epäluuloisesti kiinteytyä hänen ympärillään... vaikka tämäkään ei kieltämättä ollut piinatun, ja vieläkin eittämättä olonsa hajanaiseksi ja särkyneeksi tuntevalle pojalle kovinkaan miellyttävä kokemus.
Raastavan tuskan täyttämät hetken kuin tyhjiön ympäröiminä olivat tuntuneet kestävän vähintään pienen, hirvittävän ikuisuuden, mutta kun tämä sekä kaiken taustalla riuhtova hurjistunut peto viimein alkoivat hiipua, palasivat aistit tarttumaan ympäröivään maailmaan hitaasti tajunnansirpaleiden mukana. Kuitenkin tämä todellisuuteen palaaminen oli kaikkea muuta kuin helppo taikka kivuton.... varsinkin ottaen huomioon ettei konkreettinen ulkomaailmakaan tuntunut vain odottavan kärsivällisesti paikallaan hetkeksi ulos lipsahtaneen nulikan palaamista. Hitaasti ja tukalasti alkoi samentuneisiin silmiin jälleen piirtyä hämärää, varjojen täyttämää kivistä kammiota ja sitten seuraava asia joka nopeasti seurasi tätä oli epämääräinen havainto siitä, että joku tuntui ravistelevan häntä vääjäämättömän itsepintaisesti. Kaikki tuntui vieläkin kuitenkin varsin kaukaiselta ja epätodelliselta maassa retkottavan pojan hädintuskin reagoidessa edes kovakouraiseen retuutukseen taikka meteliin ympärillään tämän yrittäessä vielä haparoida otetta siitä että oli vielä itse olemassa kaiken keskellä, kunnes äkkiä jo valmiiksi hajanaisen ja särkevän pääkopan ylitse iski äkkiä nopea, odottamaton kipu. Tämä sai viimein jossain tajunnan rajamailla häälyvän nulikan säpsähtämään kivuliaasti ähkäisten kun aineettomuuden lävitse välähti jotakin huomattavasti fyysisempää. Jokseenkin päämäärättömästi tyhjyyteen tuijottavat tummat silmät räpsähtivät pelästyneenä tarkentuen viimein vaivalloisesti yllään riehuvaan tummaan hahmoon, josta alkoi hahmottua jo jotakin huomattavasti ymmärrettävämpää kuin epämääräisiä huitovia muotoja. Äkkiä periksiantamattomasta metelistäkin oli hahmottumassa lähes ymmärrettäviä sanoja saaden pojan siristämään kivuliaasti yrittäessään haparoivasti kiskoa itseään kohti todellisuutta.
Hetken aikaa holtittomasti ravisteltu purppuratukka tuijotti järkyttyneenä ylleen kumartunutta Haeklia kuin ei olisi ollut aivan varma mitä edes katsoi, kunnes se viimein veti kivuliaasti henkeä yhteenpurtujen hampaidensa lomasta. Taisi olla pieni kysymysmerkki oliko Spyro vieläkään täysin tolkuissaan mutta ainakin purppuratukan kasvoilla kävi tukala, epämukava irve kun tämä kohotti ähkäisten huterat kätensä jälleen puristamaan kalloaan. Hänen päätään vihloi vieläkin, syvemmältä kuin varmasti olisi pitänyt, ja nyt naamaakin pisteli kivuliaasti joka sentään onnistui kiskomaan hitaasti jälleen kohti konkreettisempaa todellisuutta. Poika onnistui vastaamaan nuorukaisen hätäiseen huudahdukseen aluksi vain pienellä vastahakoisella "egh" -äännähdyksellä, joka kuitenkin muuttui nopeasti yllättyneeksi, säikähtäneeksi vinkaisuksi kun toinen äkkiä irrotti otteensa ravistelemastaan nulikasta päästäen tämän lysähtämään takaisin selälleen lattialle. Viimeistään tämä taisi lopulta iskeä kertaheitolla tolkkua Spyroonkin. Pelästynyt poika oli vähällä ponnahtaa refleksinomaisesti ylös istualleen, päätyen tosin lähinnä sätkähtämään epämääräisesti paikallaan kolauttaen takaraivonsa uudestaan lattiaan ennen kuin tämä tuntui viimein tajuavan missä edes oli. Nulikka makasi hetken henkeä haukkoen paikallaan, kunnes kohotti vaivalloisesti päätään löytäessään hätääntyneen Haeklin vierestään. Jokin hiersi vieläkin kivuliaasti hänen mielessään mutta tämänkin lomasta hän kykeni tajuamaan toisen ilmeisen paniikin, vaikka pojalla menikin hetki ennen kuin tämä pystyi vastaamaan.
"....egh. Mitä... se..." Spyro onnistui viimein ähkäisemään vieläkin päätään puristaen, ennen kuin vaikeni kuitenkin uudestaan tajuten sentään noudattaa nuorukaisen kiireistä toppuuttelua nousta... tai sitten nulikka ei vain ollut vieläkään tarpeeksi mukana laittaakseen hanttiinkaan. Se ähkäisi, retkahtaen takaisin pitkäkseen taljoille tasaamaan henkeään, päätyen kieltämättä näyttämään vieläkin hyvin hukassaolevalta ja hampaitaan kiristelevältä. Kuitenkin Haeklin ilmeinen hätä iski kuitenkin tajuntaan saaden tämän pian tihrustamaan jälleen toisen suuntaan entistä sekaisemmin kasvoillaan riippuvan kuontalonsa alta, kunnes se pienellä viiveellä onnistui suomaan jonkinlaisen epämääräisen nyökkäyksentapaisen, vaikka tämä aiheuttikin jälleen pienen irveen nulikan kasvoille. Hänen sydämensä takoi vieläkin, mutta vaikka pahin kauhu olikin laantumassa hänen alkaessaan tajuta olevansa jälleen likimain läsnä jossakin, ei poika silti rehellisesti tiennyt saattoiko vakuuttaa toiselle olevansa kunnossa vaikka olisi halunnutkin. "Se... egh. Se... tapahtui taas" se töksäytti viimein sekavasti äänessään vieläkin melkoista tukaluutta ja sekavuutta... mutta myös uupumusta kuin äskeinen verottanut huteran pojan voimia ja hermoja melkoisesti. "Äh. Se taisi mennä... ohi. Mitä... mitä se oli? Se vaan..." hermostunut, haparoiva lause hiipui vaivalloisesti, Spyron osaamatta kuin luoda neuvottoman, pelokkaan katseen yhtälailla hädissään tuijottavaan Haekliin ennen kuin ähkäisi jälleen ja kohotti irvistäen kätensä takaisin kasvoilleen. Hänen sisällään ja ympärillään velloi ja vihloi vieläkin vaikka hän alkoi tuntea hitaasti olevansa jälleen likimain järjissään ja hengissä... vaikkakin järkytyksen puristaessa rintaansa vieläkin kivuliaasti. Hän ei tiennyt vieläkään mitä oli edes tapahtunut, mutta hän tiesi kokeneensa tämän aikaisemminkin.... ja nyt outo voima oli äkkiä hyökynyt varoituksetta hänen kimppuunsa, ilman kristalliakaan. Ajatus oli typerryttävä ja hyytävä, eikä Spyro hetkeen uskaltanut liikahtaa paikaltaan pelosta, että hirvittävä kokemus saattaisi vielä palata... ja hajottaa hänet tällä kertaa lopullisesti.
|
|
|
Post by submarine on Aug 4, 2015 15:20:04 GMT 3
Helpotus oli melkoinen, kun Spyro lopulta osoitti jonkinlaisia huteria elonmerkkejä, olkoonkin ettei se vielä riittänyt juurikaan lieventämään Haeklin paniikkia. Hän tuskin ehti edes kuunnella nulikan sekaisia sanoja kiirehtiessään kaatamaan vettä tälle. Jos asiaa olisi ehtinyt miettiä tarkemmin, olisi varmaankin voinut todeta, että kupillinen vettä tuskin helpottaisi ratkaisevasti jotakin tällaista, mutta punatukkainen ei juuri nyt ehtinyt pähkiä moisia, ei tarkasti eikä epätarkasti. Hänen piti tehdä edes jotakin toisen eteen, eikä hän tähän hätään keksinyt oikein parempaakaan. Vesi tuskin ainakaan pahentaisi tilannetta, joten tässä paniikissa se tuntui melkoisen varmalta valinnalta. "Älä liiku! Se voi... tapahtua uudestaan jos kiirehtii!" nuorukainen ähkäisi pojalle, jolla ei selvästi ollut mitään aikomustakaan nousta. Sanoja tuskin olisi edes tarvittu, mutta harmaanahkainen ei selvästikään ehtinyt miettiä tilannetta liiaksi kiirehtiessään vesinassakan kanssa ja etsiessään jostakin edes jonkinlaista kuppia, joka ajaisi asiansa. Spyrolle aikaisemmin annettu astia oli kaiken keskellä pyörinyt johonkin eikä hän ehtinyt etsiä sitä, joten paremman puutteessa nuorukainen hapuili huteriin käsiinsä nopeasti omansa, alkaen kaataa siihen vettä. Moinen tarkkuutta vaativa työ ei tuntunut hätäisyydessä onnistuvan lähekääs kuten olisi pitänyt, ja loppujen lopuksi hän tulikin roiskineeksi vettä sinne tänne, niin kiviselle lattialle kuin vanhoille, mystisille kirjoillekin. Se ei häntä kuitenkaan huolettanut, kun hän lopulta vettä edelleen läikyttäen kumartui hätäisesti purppurapäisen suuntaan, vähällä survaista omassa hädässään koko kupin vain toisen naamaan. Viime hetkellä hän onnistui kuitenkin rauhoittumaan tarpeeksi edes varoakseen, tuhlaten hetken jopa toisen hermostuneeseen tarkkailuun.
"Oletko... pystytkö nousemaan? Edes vähän? Minulla... minulla on vettä tässä", Haekli lopulta ähkäisi Spyrolle, empien kuin olisi pelännyt, että tämä oli nyt niin hutera ja heikko, että yksi ainoa kosketuskin saattaisi särkeä pojan kuin lasin. Se, että hän oli tullut aikaisemmin huitaisseeksi tätä vasten kasvoja kaikkea muuta kuin hellästi, ei tähän hätään tuntunut kovinkaan merkitykselliseltä. Hetken hän vilkuili epävarmasti ja varuillaan toiseen, tietämättä mitä tehdä juuri nyt, ennen kuin päätyi varovaisesti työntämään vesikupin toisen käteen, auttaen tätä pystympään jos poika yrittäisi... tai jättäen tämän visusti rauhaan jos ei. Tilanne tuntui juuri nyt varsin tukalalta ja hankalalta, eikä toinen selvästikään tiennyt juuri sen paremmin mistä oli kyse... kuten ei aikaisemminkaan. Hän tuijotti tätä hetken huolestuneesti vaiti, vetäen tukalasti henkeä, ennen kuin tavoitteli jotakin sanoja. "Se... sinä... se näytti siltä kuin olisit jotenkin... hajonnut. Tai siis... jotenkin kuin... en minä tiedä. En osaa selittää. Sinä vain... aloit heijastaa... kaikkea. Itseäsi. Tai jotakin sellaista", nuorukainen tapaili tukalasti, yrittäen löytää sanoja joilla olisi kuvannut äskeisiä tapahtumia, joista Spyro itsekään ei tuntunut olevan millään tapaa selvillä. Ilmeisesti tämä oli tuntunut jotenkin samalta kuin aikaisemminkin, mutta nulikka oli selvästikin silti järkyttynyt ja hämmentynyt. "Se... ei selvästikään ole vielä ohi. Jos se kerran... toistui taas", punatukkainen lisäsi vielä huterasti, tuijottaen toista huolissaan suurilla, keltaisilla silmillään. Hän empi jatkaa, vaikka samalla häntä selvästi polttikin kuumeinen tarve sanoa jotakin... eikä varmaankaan ollut erityisen vaikea arvata, mitä se mahtaisi olla.
"Spyro, meidän... meidän täytyy tehdä jotakin tälle. Jos tämä jatkuu niin... niin se voi olla vaarallista. Jotakin selvästikin... tapahtui. Se kuula teki jotian sinulle ja... ja siitä voi seurata jotain kamalaa. Sivussa... on nyt sirpale sitä ja se tekee jotakin. Eikä tuollaista voi vain... repiä pois tai jotain. Siihen tarvitsisi jonkun joka tietää näistä asioista", Haekli lopulta ähkäisi, voimatta olla vaitikaan. Spyro oli tehnyt jo kantansa velhoihin hyvin selväksi, mutta siitä huolimattakin näytti pahasti siltä, ettei kristallinsirpale ja kaikki siihen liittyvä kammottava juuri moisesta piittaisi. Jotakin kamalaa oli selvästikin tekeillä, eikä hän voinut vain katsoa sitä vaiti. Mutta toisaalta hän ei voinut tehdäkään mitään, ei ainakaan itse. Hän saattoi vain sanoa mitä heidän nyt pitäisi tehdä, olipa se sitten oikein tai väärin. "Jos me emme tee mitään tälle niin... niin siitä voi seurata ihan mitä tahansa. Jos sinussa on muutenkin jo jotakin... jotakin ongelmia, ja nyt tämäkin, niin siitä voi seurata... ihan mitä tahansa! Taikuus voi saada aikaan kamalia asioita jos sitä sotketaan näin. Se voi olla vaarallista sinulle tai... tai ihan kaikille muillekin. Meidän pitää edes tietää mitä tämä tarkoittaa", nuorukainen jatkoi hammasta purren, välittämättä toisen reaktioista, joiden arvasi olevan kaikkea muuta kuin myönteisiä. Tilanne oli nyt selvästi sellainen, ettei kummallakaan heistä ollut mitään todellista käsitystä siitä, ja tällaisissa asioissa se tarkoitti, että olisi pakko etsiä joku jolla olisi. "Jos... jos edes mennään puhumaan Nitelle ensin?" harmaanahkainen ehdotti vielä varovaisesti, hieroen käsiään yhteen rauhattomasti. Hän tunsi itsensä voimattomaksi ja ahdistuneeksi tilanteessa, josta ei ymmärtänyt läheskään niin paljoa kuin olisi pitänyt.
|
|
|
Post by spyrre on Aug 4, 2015 18:49:45 GMT 3
Vieläkin maassa kyhjöttävä, henkeään haukkova purppuratukka oli selvästikin vähintään yhtä hukassa kaiken suhteen kuin melkoisen rehellisen paniikin kouriin joutunut Haeklikin, vaikka tämän siristelevät silmät olivat vihdoin alkaneet löytää jälleen ymmärrettäviä näkyjä ympäriltään. Se onnistui nyökäyttämään vaivalloisesti päätään hampaitaan kiristellen kun toinen esteli häntä hätäisesti liikkumasta, ja jäi kokoilemaan itseään taljoille nuorukaisen kiirehtiessä noutamaan vettä. Spyro tuskin ehti pohtimaan sen enempää janoaan tai oikeastaan mitään muutakaan puristaessaan vieläkin tuskaisesti päätään vapisevilla käsillään kuin keskittyen epätoivoisesti pitämään itsensä kasassa, mutta kaiketi se oli kuitenkin tarpeeksi ajan tasalla kuullakseen tumman nuorukaisen sanat, jotka saivat pojan jännittymään ja tihrustamaan toisen suuntaan käsiensä lomasta. Ajatus siitä, että äskeinen saattaisi vielä toistua taisi olla ehdottomasti tarpeeksi pitääkseen nulikan aloillaan tämän kuitenkin käydessä nopeasti jälleen ilmeisen pelokkaaksi, senkin selvästikin pelätessä itsekin samaa. Mutta vaikka hän teki parhaansa maatakseen paikoillaan ja odottaakseen oudon, hälyttävän tuntemuksen hiipuvan, tuntui tämä roikkuvan huolestuttavan tiukassa hänen päänsä sisällä. Olo oli vieläkin hutera mutta ennen kaikkea kyseenalaisen irtonainen ja hajanainen tavalla, jota nulikka tuskin olisi kyennyt edes määrittelemään tarkemmin... eikä tämä tähän hätään edes yrittänyt, jo aivan vain likimain rauhallisena pysymisen vaatiessa aivan tarpeeksi. Vaikka makasikin liikkumatta paikoillaan oli sentään helppo nähdä että tämä oli jälleen tajuissaan koko kiristyneestä olemuksesta sekä ahdistuneesti kärvistelevistä kalpeista kasvoista, siitä huolimatta että nulikka tuijotti jähmeästi jälleen jonnekin ylös. Se tuntui joutuvan käyttämään suurimman osan keskittymisestään haparoidessaan epätoivoisesti otetta itsestään joka tuntui vieläkin olevan kylmäävällä tavalla hajanainen pojan edes kiinnittämättä suuremmin huomiota hätäisesti tavaroiden seassa kolistelevaan Haekliin, ennen kuin nuorukainen viimein kiirehti lähemmäs.
Spyro säpsähti valpastuen kuitenkin nopeasti tajutessaan toisen jälleen vieressään, hätääntynein elkein ja vesikuppi käsissään. Hieman samea katse tarkentui tummaan nuorukaiseen, ennen kuin poika ähkäisi vaisusti ja irrotti suorastaan vainoharhaisen varoen otteensa päästään hetken epäröityään, kuin olisi tosiaan pelännyt hajoavansa uudestaan herpaantuessaan hiemankin. Näin ei kuitenkaan tuntunut käyvän ainakaan vielä, vaikka hänen olonsa oli vieläkin kaikkea muuta kuin hyvä, purppuratukan onnistuessa lopulta henkäisemään, toiselle varovaisesti nyökäten. "Kai, mä... luulen. Odota vähän" mutistiin vastaukseksi, tämän sentään kuulostaessa ilmeisestä arastelustaan huolimatta sentään likimain koherentilta. Kukaties vesi ei olisi tähän hätään ollut lähellekään se heidän suurin huolensa, mutta kuten nuorukainenkin, taisi poikakin nyt kaivata kipeästi jotakin konkreettista tuekseen. Hetken hampaitaan kiristeltyään se alkoikin lopulta vääntäytyä hitaasti ja liioitellun varovaisesti istualleen taljoille täriseviin käsiinsä nojaten. Vaikka ponnistus saikin jälleen tukalan irveen häivähtämään nulikan kasvoilla, onnistui se lopulta jollakin tapaa kiskomaan itsensä ylös Haeklin avustuksella, jääden hetkeksi syvään hengittäen tasaamaan itseään. Poika nyökkäsi toiselle voipuneesti, päätyen kuitenkin ähkäisemään ja huojahtamaan hieman kun nuorukainen lykkäsi vesiastian hieman liiankin hanakasti hänen kasvojensa eteen. "..äh! Hei, odota--" se vinkaisi huteran protestoivasti, onnistuen sentään kuitenkin löytämään jälleen tasapainonsa ennen kuin lysähti takaisin selälleen. Epävarmasti vapisevat kädet kurottivat lopulta ottamaan vesikupin vastaan jännittyneen henkäisyn keralla, Spyron vilkaistessa vieläkin yhtälailla itseään kokoilevaan Haekliin. Äskeinen oli selvästi säikäyttänyt toisenkin pahanpäiväisesti eikä nulikka voinut olla näyttämättä kaikesta huolimatta jokseenkin syylliseltä, sen päätyessäkin viimein vain ähkäisemään ja kohottamaan kupin hetkeksi huulilleen.
Viileä neste pisteli hänen kurkussaan mutta vaikka saikin nulikan irvistämään tuntemus oli kuitenkin jollakin tavalla lähes lohdullisen konkreettinen kaiken keskelläkin, joka tuntui saavan purppuratukankin rauhoittumaan aavistuksen. Kun Haekli henkäisi hänen vieressään tavoitellen sitten hajanaisia sanoja siitä mitä oli nähnyt, poika kuitenkin säpsähti jälleen, laskien kupin huuliltaan ymmyrkäisten silmien hakeutuessa uudelleen toiseen. "Sä... eh. Näit... sen?" se töksäytti, tyrmistyneenä enemmänkin siitä että äskeinen oli ilmeisesti ollut nähtävissä jopa hänen päänsä ulkopuolella kuin epäuskoisesti toisen sanomaan, nulikan jäädessä hetkeksi tuijottamaan toista silmiään räpytellen. Tämä tuskin edes huomasi maahan ja taljoille läikyttämäänsä vettä epätietoisuuden ja pelon häivähdellessä kasvoillaan, pojan viimein ähkäistessä ja pyyhkäistessä jälleen tukalasti irvistäen ohimoitaan sormillaan. "Miten se.... ähh. Enhän... enhän mä ollut lähelläkään sitä kapinetta nyt" nulikka ähkäisi viimein kuin vaisuna, epätoivoisena protestina kaikkeen, selvästi kuitenkin jo kavahtaen itsekin sitä, mitä tämä epäilemättä tarkoitti. Tiesi hän vieläkään mitä oli tapahtunut tai ei, Haekli oli selvästi nähnyt tämän myös kuvailujen tuodessa hyytävällä tavalla mieleen sen hajoamisentunteen joka oli ollut vähällä pyyhkäistä hänet jälleen mukanaan... mutta tällä kertaa hän ei varmasti ollut tehnyt mitään mikä olisi voinut aiheuttaa tämän. Kristalli makasi nyt sirpaleina mustuneen kammion lattialla, mutta silti tämä oli epäilemättä tehnyt.... jotain, joka ei ollut aikeissa vain päästää häntä kynsistään.
Hetkeen Spyrokaan ei osannut muuta kuin pälyillä yhtälailla järkyttyneenä tuijottavaa Haeklia neuvottomasti, mutta hiljakseen kasvavalla jännityksellä kun tumma nuorukainen tuntui haparoivan jonkinlaista jatkoa. Saattoi olla että poikakin osasi jo aavistaa mitä toinen oli aikeissa sanoa, tämän luimistuessakin nopeasti hermostuneena Haeklin viimein puhuessa. Mutta tuli tämä yllätyksenä tai ei, toisen hätäiset sanat saivat kuitenkin aikaan melkoisen kiristymisen sekä järkyttynyttä silmien räpyttelyä. "...ehh. Mi- Mutta---" neuvoton poika yritti ähkäistä, kuitenkin kompuroiden sanoihinsa onnistumatta enää saamaan näistä kiinni kun nuorukainen jatkoi, purppuratukan voimatta muutakaan kuin jäädä kuuntelemaan pelokasta vuodatusta. Kokemus oli ollut hirvittävä jo vain kerran, puhumattakaan toisesta... sekä ajatuksesta että tämä saattaisi hyvinkin tapahtua vielä uudestaankin, mutta siltikin nulikkaa selvästi hirvittivät toisen ahdistuneet vakuutukset että heidän oli haettava apua... ennen kuin tästä kaikesta seuraisi jotain vielä hirveämpää. Tukala poika yritti vielä muutamaan kertaan avata suunsa sanoakseen jotain, mutta jokainen näistä kerroista johti kuitenkin vain emmintään ja tuskaiseen ähkäisyyn. Haeklin vuodatusta sentään kuitenkin kuunneltiin, tummien silmien laajentuessa hiljakseen pelästyksestä entistä enemmän. Niin paljon kuin hän kavahti puheita velhoista ja ties mistä hiippareista, onnistui tämä toinen asia saamaan vieläkin kylmäävämpiä väristyksiä hänen selkärankaansa.
"Se.... hitto. Meinaatko, että yksi niistä paloista on...?" typertynyt nulikka henkäisi viimein järkyttyneenä, kohottaen epäröiden toisen kätensä pyyhkäisemään irvistävää rintaansa. Varuillaan ja vastahakoisesti tämä pälysi alas, kohti ammottavaa haavaa kuin olisi pelännyt tiedostaa tätä siltä varalta että tällainen saisi aikaan jälleen jotain hirveää, ennen kuin kuitenkin empi, rohkenematta kuitenkaan koskettaa tätä. Hän oli luullut että yksi sirpaleista oli vain... osunut häneen, mutta.... ilmeisesti asian laita ei tainnutkaan olla aivan näin yksinkertainen. Hetkeen poika ei tuntunut tietävän miten olisi reagoinut moiseen, mutta tämä ei lopulta tuntunut kyseenalaistavankaan sitä mihin Haekli tuntui uskovan, vaikka nuorukainen ei kaiketi itsekään tiennyt mitä tällaiselle olisi voinut edes tehdä. Jollakin tavalla toisen sanoissa oli jopa jonkinlaista... hyytävää järkeä, vaikka Spyro ei kyennyt vieläkään ymmärtämään miten tämä oli mahdollista... tai ainakaan sitä, miten kirotussa hän oli onnistunut selviämään elossa moisesta. Jos yksi kristallin sirpaleista oli tosiaan nyt hänessä... Kireän hetken verran poika ei voinut kuin tuijottaa ristiriitaisten tuntemusten vaihdellessa kasvoillaan kohti suurisilmäistä nuorukaista, kuin epätoivoisesti elätellen toivoa että toinen saattaisi vielä päätyä huomaamaan erehtyneensä... mutta tätäkään ei tainnut olla tapahtumassa.
"Miten se-- äh. Eihän... miten sen sitten saa pois? Jos se... tekee vielä jotain tällaista, niin mä en tiedä voinko..." tämä ähkäisi kauhistuneena yrittäen selvästi itsekin vielä päästä epätoivoisesti selville edes jostain, ennenkuin poika henkäisi uudestaan ja pudisti tukalasti päätään, entistä empivämmän hermostuksen noustessa tämän kasvoille. "...mutta... Jos nekin... eh. En tiedä. En mä tiedä missä edes olisi joku sellainen joka tietäisi, ja... miksi ne auttaisi? Ei mulla ole rahaakaan, eikä... Kaikki voi mennä vielä... pahemmaksi" se yritti vielä vaisusti kärvistellen, laskien katseensa pälyilemään jälleen jonnekin alas hampaitaan kiristellen. Se ei ollut selvästikään tippaakaan innoissaan ajatuksesta lähteä etsimään ties mitä velhoa, joka tekisi ties mitä... mutta rehellisesti hän ei ollut varma kumpaa mahdollisuutta kavahti nyt enemmän. Sitä, että lähdettäisiin etsimään jotain tällaista.... vaiko sitä että näin ei tehtäisi, ja se, mitä kristalli sitten ikinä olikaan tehnyt jäisi paikoilleen. Spyro värähti, pyyhkäisten sormensa harottavan kuontalonsa lävitse, jääden sitten puristamaan jälleen kuppia käsissään, kyeten hädintuskin kohauttamaan neuvottomasti harteitaan toisen sanoille Niten etsimisestä. Tuntui lähes absurdilta kuinka hän saapuessaan oli vain toivonut löytävänsä edes vihjeen umpikujalta tuntuvaan tilanteeseensa peläten tämän paljastumista, mutta nyt..... Kuinka... saattoiko jostain tällaisesta edes... selvitä?
|
|
|
Post by submarine on Aug 5, 2015 14:05:02 GMT 3
Tilanne oli eittämättä tukala itse kullekin, eikä se tuntunut olevan menossa ainakaan selkeämpään suuntaan. Haeklikaan ei lopulta osannut kuin viskoa huteria ehdotuksia ja lisää huolia, tietämättä millään muotoa mitä todella olisi pitänyt tehdä. Ei hän tiennyt mistään tällaisesta yhtään mitään, hädin tuskin edes ymmärsi että kyseessä oli jonkinlainen maaginen sekaannus. Hän oli oppinut aivan muunlaisista asioista, ei... tällaisesta. Eikä Spyro selvästi tiennyt yhtään sen paremmin mistä oli kyse, olkoonkin että poika joutui kammottavaa kyllä kokemaankin tämän kaiken. Kukaties jos osat olisivat olleet toisin päin ja punatukkainen olisi voinut tuntea mistä oli kyse... mutta samalla, vasten tahtoaankin, hän joutui olemaan varsin tyytyväinen ettei ollut sentään toisen asemassa. Eipä tosin niin, että se tilanteen hankaluutta olisi muuttanut muutenkaan, kun poika sitten huterasti tiedusteli häneltä, oliko hän nähnyt miten tämä oli saanut haavansa. Se sai hänet räpäyttämään silmiään aavistuksen hämillään ja päästämään sekaisen äänen. "No... en suoraan, mutta... en minä keksi muutakaan mistä tuo olisi tullut. Se... räjähti ihan sinun käsissäsi ja ne sirpaleet olivat niin teräviä että kauempaakin oli vaarallista. Ei sitä ehditty miettiä kun kaikki... muu tapahtui, mutta on silti ihme että... että sinuun ei osunut tuon enempää", nuorukainen lopulta vastasi, yrittäen parhaansa mukaan kuulostaa järkeenkäypäiseltä. Varovasti hän kohotti sanojensa vakuudeksi vasenta kättään, avaten kämmenensä. Siinä oli aikaisempi, miekasta tullut arpi, mutta kädensyrjässä oli nyt myös ikävännäköinen, joskin harmiton haava, joka näytti siltä kuin joku olisi huitaissut veitsellä pikkusormen puolelle. Kipeä mutta harmiton haava, joka tosin taisi liiankin hyvin osoittaa miten vaarallisia sirpaleet olivat olleet. "Sinä varmaan... aloit muuttua melkein samalla hetkellä tai... tai jotakin sellaista. Vain yksi ehti osua. Jos... jos et olisi muuttunut, niin olisit varmaan... sinulle olisi varmaan käynyt pahasti. Vaikka... jos et olisi muuttunut eikä mitään olisi tapahtunut, niin ei se kuulakaan ehkä olisi tehnyt mitään", harmaanahkainen lopulta totesi varsin avuttomasti, levittäen aavistuksen verran käsiään varsin huteraan sävyyn. Tämä tuntui kaikki hyvin sekaiselta vaikka mitä teki.
Hetkeksi Haekli vaikeni, kun Spyro jäi ahdistuneesti mutta ilmeisen vakavissaan pohtimaan hänen sanojaan ja ehdotuksiaan siitä, miten heidän pitäisi ainakin harkita jonkun asioista enemmän tietävän puoleen kääntymistä. Oli ainakin jossain määrin huojentavaa, ettei tämä ainakaan saman tien protestoinut erityisen hanakasti vstaan, vaan selvästikin edes mietti asiaa, niin epämiellyttävää kuin se varmasti olikin. Siltikin hän tarkkaili tätä melkoisen huolestuneesti, kuin peläten että hetkenä minä hyvänsä nulikka saattaisi kuitenkin vain hylätä ehdotuksen niine hyvineen. Tuskin hän olisi voinut syyttääkään tätä, poika oli eittämättä peloissaan ja ahdistunut tästä kaikesta... ja niin oli hänkin. Mutta kun hänen ehdotuksiaan ei heti tyrmätty, uskaltautui hän varovaisesti jatkamaankin, niin paljon kuin nyt vain edes osasi. "Se... se kuula oli jokin mahtava esine. Sellaiset mahtavat takikaesineet toimivat yleensä jollakin tietyillä tavoilla, mutta ne ovat... jäykkiä. Ne tekevät jotakin tiettyä, ja niissä on hirveä määrä voimaa sitä varten. Jos sitä häiritsee jokin mikä oikeasti pystyy vaikuttamaan siihen, niin... sitten voi tapahtua kamalia. Ei sen tarvitse olla edes mitään yhtä voimakasta, kunhan jotakin mikä... sotkee asioita. Sellainen määrä voimaa vetää itsensä solmuun jos jokin vain sotkee sitä ja... sitten voi tapahtua ihan mitä vain. Taikuus... on monimutkaista ja siinä on kamala määrä erilaisia voimia, jotka voivat vaikuttaa toisiinsa hirveän monilla tavoilla", nuorukainen yritti parhaansa mukaan selittää, yrittäen epätoivoisesti muodostaa samalla itsekin jotakin käsitystä tilanteesta. Hän elehti huterasti käsillään, yrittäen muodostaa niillä jonkinlaisia käsitteitä ja kuvia joista ei itsekään ollut aivan varma. Varovaisesti hän osoitti kohti Spyron rintakehää, kuin olisi yrittänyt havainnollistaa jotakin. "Lohikäärmeissä... on kai muutenkin hirveästi voimaa. Ja jos sinulla on jotakin... ongelmia sen kanssa, niin ehkä se vaikutti siihenkin. Tai jotakin sellaista, mitään muutakaan minä en oikein keksi. Se kuitenkin kai oli jokin lohikäärmeiden taikaesine. Ehkä... ehkä lohikäärmeet yleensä toimivat tietyllä tapaa ja siksi se oli määritelty tarkkaan? Ja jos sinä et toiminut niin, niin sitten... sitten voi tapahtua jotakin. Jotakin mikä on... pahaksi kaikille. Sellainen määrä mahtia ei vain... katoa mihinkään. Ne muut sirpaleet olivat vain pelkkää rikottua kristallia, mutta... jonnekin se mahti meni. Taikuus etsii itselleen... paikkoja. Minusta tuntuu että se purkautui sen sirpaleen mukana... sinuun", hän lopulta päätteli, kallistaen päätään melkeinpä pahoittelevasti kun ei pystynyt tarjoamaan mitään tämänkään parempaa. "Tai... tai sitten ei. Minä en tosiaankaan tiedä paljoa näistä asioista", hän myönsi turhautuneesti.
Olivatpa selittelyt vakuuttaneet Spyron tai eivät, tuntui poika siltikin harkitsevan hänen ehdotuksiaan edes jollakin puolikäytännön tasolla, sillä äkkiä Haekli hätkähti kun tämä lausuikin jo varsin konkreettisen kysymyksen. Siitä, miten sirpaleen saisi edes poistettua, ja siitä miksi kukaan edes auttaisi heitä. Toinen kysymys oli aavistuksen helpompi, mutta toinen... toinen olikin jo huomattavasti hankalampi. Kumpikin vaati punatukkaiselta silti melkoisen tukalaa miettimistä, ja hetkeksi hän vaikenikin kokonaan, jääden vilkuilemaan hankalasti jonnekin sivulleen. Tummat sormet käväisivät raapimassa päänahkaa työläästi, ennen kuin hän avasi varovaisesti suunsa. "Se... sirpale ei ole vain sirpale. Tai siis... jos siellä on jotain niin se on varmasti hyvin maaginen. Sellaiset asiat eivät toimi kuin tavalliset. Siis kun... se on sinun sydämessäsi tai jossain... sielläpäin. Jos se olisi tavallinen sirpale tai tavallinen mikään niin... niin sitten se olisi jo vienyt hengen. Saman tien. Koska sinä elät vielä niin... sitten meillä on toivoa. Sitten se on maagisia asioita, ja niitä voi ratkoa taikuudella", nuorukainen lopulta totesi, harhaillen nyt vahvasti teoreettiselle tasolle ja melkein kehämäisiin päätelmiin. Lopulta hän ei osannut omassa huteruudessaan selittää asiaa muutenkaan kuin sillä, että taikuudesta syntynyt haava olisi taikuudella ratkaistavissa, vaikka tiesikin miten surkealta moinen kuulosti. "Tässä on selvästi kyse mahtavista voimista ja monimutkaisista asioista. Sellaisia... on vaikea ymmärtää pelkällä järjellä. Tai siis, kyllä se toimii järjellisesti mutta... sitä varten pitää tietää melkoisesti asioita. Minä en tiedä niitä asioita", hän myönsi voimattomasti, tehden avuttoman käsienheiton. Tilanne tuntui kiristävän nuorukaista sen verran, että hetken hiljaisuuden jälkeen hän äkkiä ähkäisi ja kiskoi itsensä pystyyn, astuen pois seinän vierestä. Paikoillaan istuminen ei tuntunut oikealta tavalta ratkoa tilannetta juuri nyt, ja hän jäi askeltamaan epämääräisesti sinne tänne, yrittäen ainakin näyttää siltä kuin olisi miettinyt asiaa enemmänkin.
"Minä... en ole varma mitä me voisimme tarjota kenellekään joka voisi auttaa. Minulla... ei ole kamalasti mitään, mutta... mutta täällä olisi varmasti jotain jos etsittäisiin. Vaikka... en tiedä olisiko se hyvä", Haekli tokaisi hetken perästä, vilkaisten ympärilleen melkeinpä syyllisesti tajutessaan, että ehdotteli nyt jotakin epäilyttävästi temppelin ryöväämiseltä kuulostavaa. Tarkoitus oli kukaties hyvä, mutta ajatus oli silti melkoisen halju. Sitten hän kuitenkin vilkaisi melkeinpä mietteliäästi Spyroon, mutristaen aavistuksen verran suutaan. "Ehkä... ehkä joku voisi auttaa aivan vain sen takia, että saisi käsiinsä jonkin... mahtavan maagisen sirpaleen. Pitää se saada pois joka tapauksessa", nuorukainen ehdotti varovaisesti perään, vaikka ei onnistunut kuulostamaan erityisen varmalta edes itsekseen. Hän vilkaisi uudemman kerran ympärilleen, ennen kuin laski hetkeksi katseensa voimattomasti käsiinsä, tuijottaen niitä kuin katkerana siitä, miten niistä ei tällaisella todellisen hädän hetkellä ollut kuitenkaan mitään apua - kuten ei ollut ollut aikaisemminkaan. Jonkinlainen ajatus kuitenkin käväisi punatukkaisessa päässä, ja hän kohotti katseensa uudestaan Spyroon, nyt aavistuksen määrätietoisemmin. "Mitä jos... mitä jos se ei olisikaan velho? Tai siis... ihminen? Minä olen kuullut... tai siis, eivätkö... eivätkö lohikäärmeet osaa tällaisia asioita? Taikuutta? Siis... lohikäärmeet yleensä? Eikö... sellainen auttaisi toista lohikäärmettä? Etenkin jos kyse on jostain tällaisesta? Sellainen ei varmaan... ole kiinnostunut lohikäärmeisiin kajoamisesta muuten kun on itsekin lohikäärme?" hän lopulta ehdotti varovaisesti, yrittäen parhaansa mukaan muodostaa jonkinlaista koherenttia suunnitelmaa. Sellaista tarvittiin nyt kipeästi, vaikka hän itsekin oli vasta hädin tuskin toipunut edes siitä hämmennyksestä, että Spyro oli ylipäätään noussut vielä jaloilleen viime päivien jäljiltä.
|
|
|
Post by spyrre on Aug 5, 2015 18:02:56 GMT 3
Vaikka tämä selkeästi kärvisteli melkoisesti vieläkin, ei melkoisen tolaltaan oleva purppuratukka osannut lopulta muuta kuin kuunnella tukalasti kun Haekli kävi läpi asioita, joista hän itse ei rehellisesti ymmärtänyt paljoakaan. Ilmeisesti ei nuorukainenkaan, mutta selvästi enemmän kuin Spyro ainakin sen suhteen että toinen saattoi sentään vetää jonkinlaisia johtopäätöksiä ja arvioita asioista, olivat nämä kukaties hieman huteralla pohjalla tai eivät. Poika kykeni vain tuijottamaan toista suurin silmin, varsin ahdistuneita ryppyjä kalpealla otsallaan kun nuorukainen puhui, tämän selvästikin pinnistellessä kyetäkseen ymmärtämään mitä toinen oikein sanoi... ja sulattaakseen tämän jotenkin niin, ettei olisi panikoinut samantien uudestaan eteensä aseteltujen, epäilemättä kauheiden seurauksien edessä. Haeklikin näytti hyvin pelästyneeltä kaikesta, mutta tämä yritti silti selittää vaikeita asioita parhaansa mukaan... eikä Spyrolla lopulta tainnut olla paljoakaan mitä tämä olisi osannut sanoa tähän. Nulikka pälyili toista edelleen pelästyneenä ja varautuneena lattialla huopansa sisällä kyhjöttäessään, näyttämättä kuitenkaan epäilevän tumman nuorukaisen sanoja sen enempää kuin aiemminkaan. Kukaties tämä oli varsin tietoinen ettei ainakaan itse tiennyt tippaakaan paremmin taikka poika vain luotti toisen yrittävän parhaansa mutta tämä kuitenkin riitti, tolaltaan olevan ja uupuneen nulikan osaamatta alkuunkaan lähteä edes setvimään jotakin tällaista nyt hajanaisessa ja ahdistavan hauraassa mielessään. Se oli lähes unohtanut käsissään puristamansa vesikupin jälleen jäätyään kuuntelemaan vain hypistellen tätä levottomasti sormissaan istuessaan, tummien kulmien rypistyessä entistä tukalammin kun nuorukainen yritti luonnehtia mitä oli nähnyt... ja vahvistaen pelon siitä että yksi räjähtäneen kristallin sirpaleista oli saattanut hyvinkin upota häneen. Ja Spyro saattoi vain kuunnella neuvottomana ja kauhistuneena, irvistäen aavistuksen kun toinen näytti kättään jota yksi sinkoilevista sirpaleista oli viiltänyt. Pojan oli vieläkin varsin hankala hahmottaa että tapauksesta jonka hän hädintuskin muisti, mutta joka tuntui tapahtuneen vain hetki sitten, olikin todellisuudessa kulunut jo päiviä, mutta vaikka tuntuikin oudolta nähdä toisen jo tyrehtynyt haava joka oli ilmeisesti syntynyt samalla hetkellä, sai tämä silti varsin huolestuneen katseen purppuraisen kuontalon alta. Oli kaiketi helpotus ettei toiseen ollut osunut tämän pahemmin... pojan tosin osaamatta vielä sanoa itsestään oliko hirvittävän onnekas vaiko epäonnekas sen suhteen että hänen oma sirpaleensa oli ilmeisesti iskeytynyt häneen vasta hänen muututtuaan ja oli ilmeisesti tarpeeksi maaginen ollakseen olematta välittömästi kuolettava, edes paikassa jossa tämä oli nyt.
Mutta niin huolestuttavaa kuin sirpale hänen rinnassaan epäilemättä olikin, taisi mahdollisesti vaarallinen sydämen lähelle uponnut esine itsessään olla asia, joka huoletti ainakin purppuratukkaa huomattavasti vähemmän kuin nämä muut tähän liittyvät asiat. Spyro liikahti hankalasti hampaitaan kiristäen ja pyyhkäisi uudemman kerran haparoiden rintaansa hieman kauempaa ammottavasta haavasta nostaen kuitenkin nopeasti huomionsa jälleen Haekliin kun tämä vastasi, nuorukaisen yrittäessä epätoivoisesti pohtia sirpaletta sekä särkynyttä kristallia. Vaikka toinen eittämättä tunsi olonsa riittämättömäksi ladellessaan vain arvauksia sekä mutuilua hirvittävän mutkikkaasta ja vaikeasta asiasta, taisi kaikki toisen sanoma olla lähes jonkinlaista mystistä salatiedettä kuuntelevalle purppuratukalle päätellen ainakin siitä kuinka tämä ilmeisestä epämukavuudestaan huolimatta ei rohjennut keskeyttääkään, kuunnellen kaikkea ahdistuneen epätietoinen ja hukassa oleva ilme kasvoillaan. Kukaties tummahipiäisen nuorukaisen teoriat olivat vain arvailua minkään paremmankaan puutteessa mutta nämä taisivat silti olla ainoa punainen lanka tässä mitä heillä edes oli, eikä Spyrolla ainakaan tuntunut olevan halua, kykyjä taikka hermoja tarttua kyseenalaistavasti mihinkään tästä. "Mä... ehh. En... tiedä. Se ainakin tuntui siltä silloin, että se olis.... kai etsinyt jotain. Jotenkin. Ehkä se kaikki meni sitten väärin kun..." purppuratukka tapaili viimein vaisusti hetken epätietoisesti kuunneltuaan, päätyen kuitenkin värähtämään jälleen ahdistuneesti ja laskemaan hetkeksi katseensa hillitäkseen ylitseen häivähtävän pelokkaan aallon harhautuessaan muistelemaan tapahtunutta toisen sanojen valossa. Niin ahdistavalta kuin tämän ajattelu tuntuikin, taisi toisen pohdinnoissa olla silti ainakin jonkinlaista järkeä. Kukaties... hän tosiaan oli... viallinen jollakin tapaa, ja tämä oli villinnyt kristallin.... vaikka pojan oli hyvin vaikea kuvitella miten kokemus, mitä esine oli tehnyt olisi voinut olla mitään muuta kuin hirvittävä kenellekään. Spyro kirskautti hampaitaan pudistaen sitten ähkäisten päätään kuin yrittäen karistaa moiset muistot mielestään, kuitenkin rypistäen nopeasti jälleen kulmiaan kun Haekli jatkoi huomauttamalla ettei kristallissa pesinyt mahti voinut kadota, vaan.... tämä oli saattanut... mennä jonnekin. Poika ei voinut olla vilkaisematta toista kerran jos toisenkin kasvavan järkytyksen vallassa tajutessaan mitä nuorukainen sanoi, ennen kuin tukala, epäuskoinen irve levisi jälleen tämän kasvoille. Hän ei missään tapauksessa olisi tahtonut uskoa jotakin tällaista, mutta... sitä tuskin kumpikaan heistä kykeni kieltämään että kauhea ilmiö oli vain äsken tapahtunut uudestaan ilman mitään näkyvää syytä... joka kuitenkin, hyytävää kyllä, saattaisi hyvinkin selittyä sillä, että hänen sisällään muhi nyt jotakin muutakin kuin vain kappale kristallia... aivan päätellen siitäkin, että hän edes oli enää elossakaan nyt. "....hitto" se osasi vain ähkäistä hetken verran vastahankaisen levottomana liikehdittyään, värähtäen jälleen ennen kuin pyyhkäisi vapisevin sormin kuontalonsa lävitse ja laski katseensa jonnekin alaviistoon jalkojensa ja pitelemänsä vesikupin suuntaan. Jokin tällainen oli ehdottomasti enemmän kuin hän kykeni ymmärtämään tai sulattamaan... mutta alkoi uhkaavasti vaikuttaa siltä että Haekli oli vähintään ainakin lähellä totuutta, halusi kumpikaan heistä sitä tai ei.
Tovin tukalan hampaiden kirskuttelun ja kärvistelyn jälkeen onnistui ilmeisen kahden vaiheilla painiskeleva poikakin töksäyttämään ilmoille joitain epämukavia kysymyksiä, jotka pakottivat Haeklinkin miettimään hetken yhtälailla hankalin elkein. Hiljaisuuden paisuessa painavammaksi pälysi Spyrokin viimein hermostuneesti purppuraisten suortuviensa seasta toiseen kunnes nuorukainen viimein jatkoi... eittämättä kaikkea muuta kuin rauhoittavaan sävyyn, mutta... kaiketi sentään edes kuulostavan uskovansa että tässä oli vielä jotakin toivoa.... vaikka purppuratukka ei rehellisesti tuntunut olevan vieläkään aivan perillä siitä, kumpi tähän hätään tuntui olevan pahempi; itse vaiva vaiko tarjottu lääke. Nuorukaisen selittäessä että epäilemättä maagisen katastrofin hoitaminen saattaisi hyvinkin ratketa enemmällä taikuudella luimistui jännittynyt purppuratukka melkoisesti lisää kuin yrittäen epätoivoisesti suojautua kaikelta ympärillään, ennen kuin tämän kurkusta hetken ahdistuneen hiljaisuuden jälkeen purkautui katkera ähkäisy. "....mutta... äh. Ei tässä... missään ole mitään järkeä" poika henkäisi ilmoille epätoivoisen vaisun protestin, laskien sitten surkeasti katseensa takaisin alas tietämättä mitä muutakaan olisi tehnyt. Kaikki oli vieläkin sekavaa, ahdistavaa, ja... väärin, ilmeisen pahasti, eikä kumpikaan heistä mahtanut tälle mitään... tai kaiketi sillekään, mitä tapahtuisi jos hirveä, mystinen voima päättäisi alkaa raastamaan häntä vielä uudelleen hajalle. Tai mitä tämä kukaties saattaisi tarkoittaa kaikille muillekin hänen ympärillään. Hän oli jo kerran muuttunut hallitsemattomasti polttaen kaiken ympäriltään... eikä hän uskaltanut edes ajatella mitä olisi tapahtunut elleivät Haekli ja Nitte olisi ehtineet ajoissa ulos kammiosta.
Tämä kaikki oli epäilemättä varsin raskasta mietittävää, varsinkin heidän nykyisessä tilanteessaan, heille molemmille. Spyro ei tuntunut hetkeen kykenevän muuhun kuin kyhjöttämään turrasti paikoillaan käsiinsä unohtunutta kuppia puristaen, vaikka loikin hetkellisen huolestuneen katseen Haekliin kun nuorukainen kömpi jaloilleen paikaltaan askeltamaan levottomasti edestakaisin. Poika ei selvästikään ollut vieläkään millään tasolla levollisin mielin mistään (tämän kevyt värinä huopansa alla ei välttämättä johtunut edes kokonaan hämärässä kammiossa vallitsevasta viileydestä) mutta tällä ei tuntunut olevan oikein mitään mitä ahdistunut ja epätietoinen nulikka olisi osannut ehdottaa mihinkään, tämän kuitenkin kohottaessa hieman päätään kun tumma nuorukainen jälleen puhui, pohtien vastalauseiden puutteen rohkaisemana ääneen sitä, mistä apua saattaisi edes yrittää hakea. Kuitenkin toisen pohdiskeleva mutina siitä mitä he voisivat edes tarjota palkkioksi mahdollisesta avusta sai eittämättä Spyronkin räpäyttämään silmiään lähes järkyttyneenä vain ajatuksesta haalia jotakin arvokasta temppelistä mukaansa, edes tällaista tarkoitusta varten. "Eihän.... eihän me.... voida. Mä jo... se kristallikin on jo hajalla, ja se koko paikka...... En mä voi vaan alkaa vielä..." nulikka haparoi surkean ahdistuneena antaen katseensa pyyhkäistä neuvottomasti kohti raollaan kohti puutarhaa avautuvaa ovea, ennen kuin tämä laski jälleen ähkäisten katseensa. Koko temppeli oli luultavasti jo nyt häpäisty, eikä hän voinut olla kokematta hirvittävää syyllisyyttä edes ajatellessaan vielä yrittävänsä ryövätä paikan, joka epäilemättä oli --- tai oli ollut --- hyvinkin tärkeä... vaikka hänellä ei ollutkaan edes tarjota mitään muutakaan ratkaisua tähän. Haeklin seuraava varovainen ehdotus siitä että kukaties itse sirpale saattaisi riittää palkkioksi jollekulle ei myöskään tainnut varsinaisesti huojentaa purppuratukkaa tämän liikahtaessa jälleen empivästi kerran jos toisenkin. "...ehh. Niinno. En mäkään sitä ainakaan halua pitää, mutta..." mutistiin hetken kuluttua Spyron pyyhkäistessä hankalana jälleen törröttävää kuontaloaan. Rehellisesti hän ei ainakaan halunnut missään tapauksessa jäädä enää lähellekään kirottua kristallinpalasta siinä vaiheessa jos tämä onnistuttaisiinkin jotenkin kiskomaan irti, mutta silti tässäkin oli jotakin äärimmäisen hermostuttavaa, vaikka poika ei kyennytkään määrittelemään tätä kovinkaan tarkkaan. Kaikesta päätellen nuorukainen uskoi jo aivan vain kristallin sirpaleessakin, tai ainakin tässä yhdessä, pesivän vielä melkoisesti mystistä mahtia, jolla epäilemättä saattaisi olla kauheita seurauksia väärissä käsissä...
Seurasi jälleen pieni tukala hiljaisuus molemmin puolin, kaksikon yrittäessä epätoivoisesti löytää jonkinlaista ratkaisua tilanteeseen, jossa ainakin Spyron näkökulmasta tuntuivat likimain kaikki vaihtoehdot olevan lähinnä huonoja ja hermostuttavia sellaisia. Poikakin oli ehtinyt vajoamaan hetkeksi synkeään, neuvottomaan hiljaisuuteen jonnekin alas tuijottaen kunnes Haekli äkkiä seisahtui, korottaen äänensä uudestaan. Nuorukainen kuulosti yhtäkkiä pohtivammalta ja määrätietoisemmalta kuin äsken saaden purppuratukan valpastumaan ja nostamaan huomionsa varovaisen kysyvänä toiseen. Nulikan ilme kävi nopeasti eittämättä entistäkin hämmentyneemmäksi pienen päänkallistuksen keralla kun toinen ehdotti josko se, jolta haettaisiin apua ei olisikaan velho... tai edes ihminen. Äkillinen huomautus lohikäärmeistä tuntui nappaavan pojan syystä tai toisesta pienellä yllätyksellä kuin tämä ei varsinaisesti olisi tullut edes ajatelleeksi jotain tällaista, sen jäädessä hetkeksi räpyttelemään ymmyrkäisiä silmiään toiselle. Kesti muutaman silmänräpäyksen että sanat taisivat upota huteran nulikan mieleen, joka syystä tai toisesta sai aavistuksen häkeltyneen ilmeen leviämään pojan kasvoille. "Ehh? No.... en... eh. En tiedä. Ehkä, voi kai olla että... joku saattaisi, jos... Mutta... en kyllä tunne ketään sellaistakaan" Spyro myönsi viimein varovaisesti, luoden kuitenkin uuden melkoisen syyllisen katseen Haeklin suuntaan. "Mä... ehm. En ole koskaan oikeastaan tuntenu kauhean montaa muuta, ja... ei mulla ole hajuakaan missä ne jotka voisi jotain tehdä edes on. Jos nekään voi" tämä mutisi, liikahtaen uudemman kerran epämukavasti. Ajatus, että jos se jolta apua mahdollisesti kysyttäisiin olisikin toinen lohikäärme kyseenalaisen velhon sijaan oli kaiketi ainakin hieman vähemmän silkkaa paniikkia aiheuttava, mutta purppuratukka ei silti osannut näyttää tämänkään edessä suoranaisen helpottuneelta. Kyseessä oli kuitenkin kokonaisuudessaan asia, jonka hän olisi kaikkein mieluiten välttänyt aivan kokonaan, mutta.... hänellä ei tainnut olla valinnanvaraa. Vielä vähemmän hän halusi että hirvittävä kristallinsirpale, tai mitä ikinä hänelle olikaan tapahtunut jäisi paikoilleen. Vaikka tämä taisi tuoda heti mukanaan uuden ongelman siitä, mistä edes lähteä etsimään auttamishaluista lohikäärmettä... jollaisia saattaisi hyvinkin olla vieläkin harvemmassa kuin mahdollisia velhoilijoita. Eh.
|
|
|
Post by submarine on Aug 6, 2015 14:04:55 GMT 3
Haeklin huterat selitykset eivät selvästikään onnistuneet vakuuttamaan Spyroa oikein yhtikäs mistään, mikä ei kaiketi lopulta ollut mikään ihme. Hän itsekään ei ollut erityisen vakuuttunut sekaisista, teoreettisista hapuiluistaan, ja olo oli rehellisesti samanlainen kuin huteralla jäällä astellessa. Hän ei tiennyt mitään varmaa, eikä osannut lopulta muutakaan kuin lausua hyvin summittaisia teorioita. Spyro tuskin olisi vakuuttunut tai rauhoittunut edes täysin konkreettisista ja tarkoista selityksistä, puhumattakaan hänen huterista ja epävarmoista selittelyistään. Mokoma tukaloittikin oloa vain entisestään, ja oli oikeastaan melkoisen helpottavaa siirtyä aiheesta edes johonkin hieman konkreettisempaan, kuten siihen kuka sitten saattaisi pystyä auttamaan ja tarjoamaan kunnollisia selityksiä koko asian suhteen. Ensimmäiset huterat ajatukset vaikka sitten temppelin ryöväämisestä jollekin velholle maksamiseksi eivät selvästikään uponneet, eivät edes punatukkaiseen itseensä, mutta toinen, avulias lohikäärme vaikutti jo huomattavasti miettimisen arvoisemmalta idealta... olkoonkin ettei asia tainnut siltikään olla niin yksinkertainen. "... niin no. Kaipa... kaipa lohikäärmeet ovat aika harvinaisia muutenkin. Kaiketi... ne pysyttelevät paljon omissa oloissaan", nuorukainen myönsi hetken hiljaisuuden jälkeen, onnistumatta kuulostamaan kuitenkaan aivan luontevalta. Niin kyseenalaisia kuin moiset oletukset ehkä olivatkin, oli hän siltikin kaiketi ajatellut, että purppurapäinen nulikka olisi tuntenut edes... no, jonkin toisen lohikäärmeen, tai ainakin tiennyt mistä sellaisia saattaisi löytää. Selvästikään asiat eivät olleet aikeisa olla aivan niin yksinkertaisia, ja se pakotti hänet taas miettimään. Toinen käsi kohosi raapimaan tukalasti leukaa. Spyro ei näyttänyt aivan vakuuttuneelta tästäkään suunnitelmasta, mikä pakotti harmaanahkaisen kiusaamaan aivojaan entistäkin pahemmin edes jonkinlaisen vastauksen toivossa.
"Minä... olen kai kuullut että täältä länteen olisi enemmän lohikäärmeitä. Että... niitä olisi jotenkin alkanut kokoontua jonnekin rannikolle. Minä... eh, minä en ole täältäpäin, ja niistä asioista tiedettiin vähän siellä. Mutta kai se on silti melkoisen... huomattavaa, niin paljon että siitä ainakin tiedetään sielläkin. Että lohikäärmeitä on jotenkin alkanut... kokoontua sielläpäin. En tiedä mitä se tarkoittaa, mutta... ehkä niitä sitten on sielläpäin", Haekli lopulta totesi varovaisesti, kuulostaen epävarmalta melkein jokaisesta sanasta. Tuntui typerältä edes ottaa esille jotakin outoja huhupuheita, joista hänellä ei ollut minkäänlaista todellista ymmärrystä, ja punatukkaisen koko olemus lysähtikin melkoisesti kasaan, kuin moisen epämääräisyyden ottaminen esille olisi saanut kaiken tuntumaan entistäkin hankalammalta. Hän pyyhkäisi turhautuneesti kuontaloaan, siitä huolimattakin että sitä pideltiin jo edes jonkinlaisessa järjestyksessä, ja vilkaisi Spyroon melkeinpä avuttomasti. "En minä tiedä onko tämä yhtään mitään. Vain jotakin.... huhuja kai. Luulisi että täälläpäin siitä tiedettäisiin enemmän jos se on mitään, mutta en minä sellaisesta ole kysellyt. Enkä kyllä tiedä että miten sinne edes pääsisi. Tai miten siellä katsottaisiin... no, muita", nuorukainen ähkäisi, tehden elkeen joka näytti noin nyt suunnilleen siltä, kuin hän olisi yrittänyt vilkuilla itseään. Hän oli jo muutenkin täysin hukassa tällaisten asioiden kanssa, ja totta puhuen alkoi entistäkin enemmän tuntua siltä, ettei hänellä ollut edes mitään asiaa sekaantua johonkin tällaiseen. Tietysti hän halusi auttaa poikaa, mutta... mitä hän oikeastaan saattoi edes tehdä? Mitenkään? Huterasti nuorukainen lähti askeltamaan tukalaa, mietteliästä kehää kivisellä lattialla, ennen kuin sitten vilkaisi hermostuneesti ympärilleen, kuin havahtuen äkkiä johonkin uuteen, kaikkea entisestäänkin tukaloittavaan pelkoon.
"Minä... en tiedä miksi ne... ne hyypiöt eivät vielä ole palanneet takaisin tänne. Luulisi että vaikka niiden herra tarvitsikin apua niin... niin niiden ei olisi hankala palata takaisin jatkamaan sitä mistä aloittivatkin. Ne kuitenkin... eiväthän ne voineet vain pelästyäkään", Haekli mutisi pitkän, tukalan hiljaisuuden jälkeen, vilkuillen ympärilleen kuin peläten voivansa koska tahansa nähdä miten jossakin nurkassa vaanisi yksi kammottavan Karaghainin palvelijoista. Aivan liian tuoreet muistot näistä saivat hänet hytisemään, ja tukalasti hän vilkaisi Spyron suuntaan, joskaan ei aivan tähän. Totta puhuen katse meni pojan ohitse ja takertui seinään vasten nojaavaan vanhaan miekkaan jonka hän oli raahannut huteraksi itsepuolustukseksi ties mistä. Hetken hän tuijotti sitä, melkein kuin oikeasti arvioiden mahdollisuuksiaan jos jotakin todella tapahtuisi. Sitten hän kuitenkin laski lannistuneesti katseensa lattiaan ja ähkäisi. "Minä... en edes tiedä mitä ne kaikki tekivät. Ne kaikki... osasivat selvästi jotakin, mutta minä en tajunnut mitään siitä. Minä en pystynyt estämään niitä tekemästä mitään ja... ja ne olivat kaikki selvästikin hirveän voimakkaita. Minä... luulin että sellaisia olisi harvassa ja että ne tekisivät jotakin... järkevämpää. Mutta ne vain... kumartelivat sitä herraansa. Se Diavaikin vain... se olisi tappanut minut ihan heti jos... jos se ei olisi kiinnostunut muusta", nuorukainen inahti. Hän piti katseensa visusti maassa, melkeinpä häpeällisesti. Hän kyllä ymmärsi hyvin että jossakin tällaisessa tilanteessa oli hoopoa tuntea edes syyllisyyttä omasta voimattomuudestaan, mutta se kirvelsi vain pahemmin. Se kirvelsi, ja kaiken lisäksi se teki olon vielä tukalammaksi. Juuri nyt he olivat aivan ehdottomasti muiden armoilla ja saattoivan vain elätellä toivoa siitä, että paenneet hyypiöt olivat kiireellisempiä jonkin muun kanssa... ellei jokin estänyt näitä palaamasta. Hän ei tiennyt, eikä halunnutkaan tietää.
"Meidän pitäisi... varmaankin yrittää miettiä miten täältä pääsee pois. Siis heti kun vain olemme siinä kunnossa. Minusta tuntuu että... täältä ei löydy ainakaan mitään vastauksia enää. Vaikka ne lähtivätkin", Haekli totesi hiljaa, vilkaisten uudemman kerran varovaisesti Spyroon. Poika tuskin olisi valmis lähtemään liikkeelle hetimiten, tai kiipeämään edes alas hirvittävän pitkiä portaita, eikä hän halunnut tätä hoputtaakaan. Mutta samalla tässä paikassa viipyminen tuntui painostavalta ja ahdistavalta. Kuin olisi ollut saaliseläin petojen luolassa, ainoana armonaan se että ne olivat nyt metsästämässä jotakin muuta...
|
|
|
Post by spyrre on Aug 6, 2015 17:27:32 GMT 3
Vaikka tilanne alkoi hiljakseen olla edes hieman rauhoittumaan päin, ei kumpikaan heistä selvästikään osannut tuntea oloaan vieläkään erityisen selkeäksi taikka helpottuneeksi oikein... no, mistään. Ainakaan Haeklin ehdotukset eivät ilmeisestä emminnästä huolimatta olleet saaneet aikaan varsinaisia vastaväitteitä, siitä huolimatta ettei ollut vaikea nähdä Spyron olevan vieläkin varsin tolaltaan. Hänen sydämensä takoi edelleen rinnassa, pojan onnistuessa sentään viimein havahtumaan tarpeeksi laskeakseen kupin käsistään lattialle vaikka tämä ei voinutkaan olla luomatta melkoisen hankalaa katsetta yhtälailla haparoivaan nuorukaiseen tämän puhuessa. "Eh. Kaipa. En tiedä mitä muut yleensä tekee, mutta.... mä... ehm. Olen kai pysynyt muista vähän kaukana. En mä olis varmaan kertonut Nitellekään tästä, jos se ei olis vaan... huomannut itse" nulikka mutisi tukalasti, haroen hetken aikaa syyllisenä kuontaloaan ennen kuin tämä viimein huokaisi itsekin aavistuksen nujertuneesti. Mikään ei selvästikään ollut taas mennyt oikein, tai ollut aikeissakaan käydä yhtään helpommaksi... tuskin jokin tällainen olisi tosin sellaista ollut muutenkaan edes ilman hankalia käytännönongelmia. Eh, kaiketi hän oli olettanut omaavansa syynsä pysytellessään aivan suosiollakin kauempana suurimmasta osasta lajitovereistaan jos näitä oli joskus harvoin vastaan tullut, mutta nyt poika ei voinut olla epäilemättä oliko kukaties tehnyt virheen tämänkin suhteen.... vaikka kaipa se oli varsin myöhäistä kärvistellä tämänkin suhteen.
Kaikki tämä tuntui ymmärrettävästi olevan varsin hankalaa Haeklinkin kannalta, mutta selvästä epätietoisuudestaan huolimatta nuorukainen osasi kuitenkin tuoda esille uuden varovaisen ehdotuksen hetken asiaa pohdittuaan. Spyro räpäytti epätietoisesti silmiään toisen mainitessa epäröiden mitä oli kuullut rannikolle kokoontuneista lohikäärmeistä. Poika ei selvästikään tuntunut olevan yhtään sen enempää varma tästä kuin toinenkaan, tämän kuitenkin päätyessä rypistämään hieman kulmiaan toiselle kuin nulikkakaan ei olisi ollut aivan varma mistä moisessa oli kysymys... ja miten tällaiseen pitäisi edes suhtautua. "...kokoontua? Ehh. En muista olenko mäkään kuullut kauheasti tuollaisesta, mutta... Ei kai ne yleensä... tee niin?" se ei voinut olla pohtimatta aavistuksen varautuneelta kuulostaen. Hetken aikaa sekin tuntui miettivän hieroen epämukavasti kylkeään kuitenkin (kaiketi huomaamattaankin) hieman kauempaa ammottavasta haavastaan, kunnes tämä kohotti kuitenkin katseensa jälleen toiseen kun tumman nuorukaisen ryhti lysähti tämän kaiken epätietoisuuden edessä. Poika jäi hetkeksi silmäilemään toista nuutuneesta olemuksestaan huolimatta jokseenkin huolissaan, kunnes sekin huokaisi hieman. "...niinno. Eh. Kaipa... tännekin tuli lähdettyä aika huhujen perässä, vaikka... se ei tainnutkaan olla kauhean... hyvä idea" purppuratukka puuskahti vaisusti, ennen kuin kohautti hieman varovaisesti olkiaan tovin epäröityään. "Äh, no. En tiedä mitä ne tykkäisi jostain sellaisesta kuin mäkään, mutta.... Eh. En muista tarkkaan, vaikka voi olla että Zara puhui joskus siitä, että siellä rannikolla olisi jotain. Tai luulisin, että se meinasi sitä, mutta siitä on jo kauan. Ehm. Vaikka... en mäkään siitä kauheasti muuta tiedä. Äh. Anteeksi" tämä mutisi ja huokaisi jälleen tukalasti kuontalonsa alta, nojaten sitten aavistuksen eteenpäin, kietaisten kätensä ja huopansa neuvottomin elkein paremmin ympärilleen. Mutta vaikka jokin tällainen epäilemättä kuulosti oudolta jopa Spyron korvaan, ei tämä tainnut olla nyt se asia, joka tuntui uupuneesta ja ahdistuneesta nulikasta siltä suurimmalta huolelta. Konkreettisten asioiden pohtiminen oli vieläkin hankalampaa kuin olisi pitänyt, mutta vaikka olikin tavallaan aavistuksen helpottavampaa miettiä jotakin tällaista ei jossakin taustalla kärkkyvä kylmäävä tunne joka varjosti nyt kaikkea siltikään ollut kaukana. Tähän kaikkeen liittyi aivan liikaa asioita joita hän ei ymmärtänyt, ja jotka tuntuivat hänelle aivan liian suurilta sekä pelottavilta...
Neuvottomasti maassa kyhjöttävä poikakaan ei tuntunut osaavan hetkeen sanoa paljoakaan, tämän päätyessä lähinnä pälyilemään levottomasti edestakaisin astelevaa, varmasti likimain yhtä ahdistuneeseen Haekliin yrittäen kokoilla vieläkin hermostuttavan hajanaista olemustaan. Kuitenkin kun toinen tuntui äkkiä muistavan jotain havahtui poikakin nopeasti hieman enemmän, tummien silmien laajetessa kuin tämäkin olisi vasta nyt muistanut tiehensä kadonneet hiipparit. Purppuratukkakin jännittyi luoden epätietoisen kireän katseen ympärilleen, ennen kuin hermostunut huomio palasi takaisin nuorukaiseen siitä huolimatta ettei Haeklikaan tuntunut tietävän yhtään häntä paremmin vastausta kaiketi melkoisen oleelliseen kysymykseen. "... hitto. Luulis, että... niillä olisi kyllä ollut aikaa tulla takaisin, jos olisivat meinanneet. Se sekopää tuntui kuitenkin haluavan sen kristallin aika paljon, niin..." levoton poika myötäsi tukalasti, vaieten värähtäen kesken viimeisen lauseensa, kuin ei olisi rohjennut viimeistellä tätä... niin kristallin muistelun kannalta, kuin sarvekkaan miehen aikeidenkaan. Mutta nyt kun toinen oli ottanut asian esiin, kysymys taisi oikeastaan ollakin varsin aiheellinen... varsinkin jos kohtauksesta kristallin kammiossa oli jo kulunut oikeasti useita päiviä. Purppuratukka kirskautti hampaitaan ajatukselle vilkaisten itsekin varuillaan niin alas johtaviin portaisiin kuin tumman nuorukaisen vilkuilemaan miekkaankin seinänvierellä kuin jonkinlaista kiintopistettä etsien, oivaltaen kuitenkin pienellä viiveellä nuorukaisen entistä vaikeamman ilmeen. Spyro rypisti huolestuneena kulmiaan kun toinen jatkoi kärvistellen siitä, kuinka hirmuhallitsijan hirviöjoukko olisi epäilemättä nujertanut heidät kaikki hetkessä jos olisivat ehtineet. "...äh. Ei meistä oikein kukaan tainnut voida niille kauheasti. En tiedä olisiko kukaan muukaan kyllä.... en ole koskaan nähnyt mitään... tuollaista" sekin henkäisi viimein epämukavasti paikallaan liikahtaen, kaiketi pistäen merkille toisen suorastaan häpeällisen olemuksen. Jonkin tällaisen kohtaaminen oli epäilemättä äärimmäisen vaikeaa, kun joutui myöntämään kuinka alakantissa ja avuton olikaan kaiken edessä, eikä nulikankaan omatkaan tuntemukset tainneet olla kovinkaan kaukana tästä vaikka se oli kaiketi lopulta ollakin ollut hänen muuttumisensa joka ajoi murhaavan joukkion tiehensä. Se tuskin kuitenkaan lohdutti erityisemmin purppuratukkaa itseäänkään, vaan lähinnä päin vastoin. "...toivottavasti ne ei tulekaan enää takaisin" tämä mutisi hetken kuluttua vaisusti, hampaitaan kirskauttaen. Oli tulevaisuudelta odotettavissa mitä hyvänsä, tuskin kukaan heistä halusi ainakaan nähdä yhtäkään näistä hiippareista enää uudelleen... vaikka, jos sarvekas hirmuhallitsija oli ollut kyseenalaisen kristallin perässä ja kapine oli nyt sirpaleina... kaipa sitä saattoi toivoakin ettei tällä olisikaan enää asiaa heidän peräänsä. Tosin, rehellisesti purppuratukka ei tiennyt osasiko olla nyt niinkään optimistinen.
Tämäkin aihe oli epäilemättä epämukava, ja kun Haekli hetken emmittyään totesikin ettei temppeli selvästikään ollut enää hyvä paikka olla (jos tämä oli koskaan tätä ollutkaan) tuntui huomautus havahduttavan jälleen Spyroakin hieman, saaden tämän nostamaan päätään. Nulikka näytti epäilemättä vieläkin huteralta ja yhtälailla tukalalta, mutta vaikka tämä pyyhkäisi jälleen nielaisten sormillaan kasvojensa ylitse ei silläkään tainnut olla mitään suurempaa halua viipyä tällaisessa paikassa yhtään pidempään kuin oli pakko. Ilmeisesti he olivat jo nytkin viipyneet temppelissä useita päiviä, vaikka ajatus oli eittämättä hänelle vieläkin varsin hämmentävä, päätyi kalpea poika kuitenkin nyökkäämään toiselle ilmeisen kannattavasti. "Eh. Ehkä... juu. Se on varmaan... parasta. Meidän... meidän pitää päästä pois täältä. En kyllä halua ainakaan jäädä odottamaan niitä" se myötäsi henkäisten, ennen kuin suoristautui vaivalloisesti istuallaan kuin olisi kaavaillut yrittävänsä jaloilleen. Selvästikin nulikkakaan ei tuntenut oloaan alkuunkaan viihtyisäksi täällä, vaan tajusi nopeasti kun asia tuli puheeksi kaipaavansa suorastaan kuumeisesti pois... nyt, kun heillä viimeinkin oli mahdollisuus tehdä niin. Tosin, se miten tämä onnistuisi taisi olla vielä aavistuksen auki, mutta... Spyro ei ollut tainnut ehtiä miettiä tätä niin pitkälle. Kaiketi heidän olisi aloitettava ensin etsimällä Nitte jostain, mutta kaipa se oli sen ajan murhe. Hän vain halusi ulos täältä... eikä kaikesta päätellen Haeklikaan tuntenut oloaan yhtään paremmaksi.
|
|
|
Post by submarine on Aug 8, 2015 13:58:26 GMT 3
Vaikka lohikäärmeiltä avun kysyminenkin taisi olla huteralla tavalla muodostumassa jonkinlaiseksi suunnitelmaksi, ei kummallakaan kaksikosta selvästikään ollut oikein mitään kunnollista käsitystä siitä, mistä moisia saattaisi löytää. Haeklillakaan ei ollut tarjota kuin hutera, summittainen huhu, johon Spyrolla ei selvästikään tuntunut olevan oikein mitään kovinkaan selkeää lisättävää. Ilmeisesti tämä oli kuullut asiasta korkeintaan yhtä paljon, jos senkään vertaa. Ja jos totta puhuttiin, ei nuorukainen oikein ollut osannut edes odottaa muuta. Lopulta hän päätyikin vain pudistelemaan päätään toisen anteeksipyynnöille, heilauttaen torjuvasti kättään. "Eh, ei se ollut kuin vain jokin huhu. Lohikäärmeistä on varmaankin ihan tarpeeksi huhuja muutenkin. Luulisi että samanlaisia löytää mistä tahansa kunhan vain kysyy. Ehkä... ehkä meidän pitää ensin etsiä edes joku joka tietää jotakin niistä asioista. Että voimme löytää jonkun joka... no, tietää näistä asioista", nuorukainen lopulta vastasi, huokaisten aavistuksen verran tajutessaan, mihin muotoon sanat olivat asettuneet. Se muoto vihjaili pahasti siihen suuntaan, että kaikki oli menossa hyvin, hyvin mutkikkaaksi, enemmän kuin hän osasi vielä edes aavistella. Juuri nyt tuntui hankalalta ajatella edes koko asiaa mitenkään selkeästi, ja hän joutuikin ravistelemaan päätään sen selvittämiseksi. "Ei sillä kai vielä ole edes väliä. Niitä asioita voi kai miettiä sitten kun päästään edes pois täältä. Eh, on varmaankin parempi ottaa asia kerrallaan", punatukkainen lopulta totesi, hieroen kevyesti ohimoitaan kuin koko asia olisi ollut jo nyt vaarassa aiheuttaa ankaraa päänsärkyä. Sitten hän kuitenkin havahtui ja vilkaisi poikaan melkeinpä syyllisesti, laskien kätensä nopeasti alas. Tässä tuskin tarvittiin enää enempää kärvistelyä.
Tarpeellista tai ei, taisi kärvistelyä olla siltikin luvassa lisää kun puheeksi tulivat jälleen kerran hirviöiden herra ja tämän palvelijat. Haekli ei tosiaankaan ottanut aihetta esille mielellään, monestakin syystä, mutta toisaalta tuntui ettei hän voinut jättää sitä sikseenkään. Hänellä oli ollut moneen otteeseen aikaa ajatella asiaa ja pelätä, ja epätietoisuus siitä miksi kammottavat hyypiöt eivät vieläkään olleet palanneet korvensi melkoisesti. Kaiken järjen mukaan näiden olisi pitänyt kyllä ilmaantua jo takaisin jos vain olivat ilmaantumassa, mutta moisesta oli todella hankala mennä mihinkään takuuseen, ja se sai suorastaan vainoharhaiseksi. Harmaanahkainen melkein säpsähti Spyron puhuessa, havahtuen epämukavista mietteistään. Hän vilkaisi tähän aavistuksen hankalasti, ennen kuin pudisti epätietoisesti päätään. "Ehkä ne... säikähtivät. Ei siinä kai ollut oikein aikaa miettiä asioita ja... en tiedä. En tiedä miksi ne eivät ole palanneet. Tiedän vain että me olemme hengissä vain ja ainoastaan sen takia", nuorukainen lopulta totesi, yrittäen ensialkuun rakennella edes jotakin selitystä, ennen kuin joutui vain epätietoisesti levittämään kätensä ja toteamaan oman tietämättömyytensä koko asiasta. Jonkun muun, melkein kenen tahansa muun, kohdalla olisi tuntunut melkoisen uskottavalta vedota tällaisessa tilanteessa pelkoon tai johonkin sellaiseen, mutta... oli vaikea kuvitella, että tällainen joukko hirvittävän voimakkaita ja hirvittävän hulluja hirviöitä vain pelästyisi ja pakenisi. Olisi kaiketi pitänyt olla vain tyytyväinen, mutta epätietoisuus kalvoi... kuten myös kaikki muu koko tilanteesta. "Jos minä olisin vain osannut... ajatella. Jos olisin vain onnistunut... jos en olisi vain jähmettynyt kuin... kuin jokin riistaeläin", Haekli ähkäisi, osaamatta löytää Spyron sanoista juuri nyt minkäänlaista kunnollista lohtua. Hänen olisi pitänyt pystyä tekemään enemmän. Hän tiesi sen. Ja silti hän ei ollut pystynyt yhtään mihinkään. Kaikki oli ollut täysin turhaa, ja aivan yhtä hyvin hän olisi voinut viskoa hyypiöitä vaikka kivenmurikoilla. Kukaties se olisi onnistunut jopa paremmin. "Ne olivat oikeassa kun sanoivat ettei minusta ole tällaiseen. Kyllä ne tiesivät sen. Kyllä ne näkivät että minusta ei ole mihinkään", hän mutisi, sekoittaen tuskaisesti kuontaloaan kädellään kuin olisi epätoivoisesti yrittänyt riuhtoa jotakin irti hiuksistaan. Lopulta se jokin tuntui tottelevankin, ja punainen huivi irtosi. Se jäi roikkumaan surkeasti hänen käteensä samalla kun sekainen tukka levisi auki.
Haekli seisoi epämiellyttävän pitkän hetken vaitonaisesti paikoillaan, tuijottaen myrtyneesti ties minne ajatukset synkeinä. Hän ei saman tien edes vastannut Spyron myötäillessä että heidän olisi parasta lähteä täältä, tuijotti vain ties minne. Hetkeksi hän tuli puristaneeksi silmänsä tiukasti kiinni, kuin jostakin äkillisestä kivusta, ennen kuin ähkäisi uudemman kerran niin että hartiat lysähtivät. Lopulta hän nyökkäsi, mutta sanoja oli silti vaikea löytää. Silti hänen oli pakko vastata lopulta edes jotakin, niin karvaalta kuin se juuri nyt tuntuikin. Olisi kaiketi parempi kärvistellä asioita vasta sitten, kun ei tarvitsisi huolehtia muustakaan. Se aika tosin oli tuskin tulossa aivan pian. "No... niin kaiketi. Tuota... pääsetkö ylös? Me voimme varmaan... levätä tässä vielä hetken ennen kuin lähdemme alas. Ne portaat ovat melkoisen pitkät. Eh, vaikka nyt kukaan ei kaiketi ole sentään tönimässä eteenpäin", nuorukainen lopulta vastasi, ravistaen päätään kevyesti kuin karistaakseen ainakin pahimmat huolensa hetkeksi. Se tuskin onnistui erityisen hyvin, mutta siitä huolimattakin hän astui takaisin tavarapaljouden yli nulikan vierelle, kumartuen alas keräämään tavaroita jonkinlaiseen kasaan. Etsimisestä huolimatta hän ei selvästikään ollut löytänyt erityisen kehuttavia matkavarusteita, jos niitä nyt edes oli etsitty, ja suurin osa tavarasta, vanhoista kirjoista ja oudoista lohikäärme-esineistä, ei näyttänyt sellaiselta, että niitä olisi kannattanut erityisemmin raahata mukanaan. Siltikin hän alkoi, kaikista itsesyytöksistään huolimattakin, vyöttää löytämäänsä miekkaa kupeelleen. Sen ottaminen mukaan tuntui silti paremmalta kuin jättäminen. "Kukaties... kukaties pystyn edes paremmin epäonnistumaan jos en ole tyhjin käsin", hän mutisi, niin hiljaa että sitä tuskin edes kuuli.
|
|
|
Post by spyrre on Aug 8, 2015 21:13:08 GMT 3
Entisestään mutkistuvat asiat eivät olleet selvästikään parantamassa heidän kummankaan oloa kun hermostunut kaksikko yritti päästä edes jonkinlaiseen ymmärrykseen siitä, mitä seuraavaksi olisi edes tehtävä. Spyro jäi vilkuilemaan Haeklia syyllisesti kun toinen yritti saada siihen mistä apua voitaisiin edes hakea jonkinlaista suuntaa, vaikka tämä ei selvästi helppoa ollutkaan. Poikakin päätyi huokaamaan aavistuksen tukalasti ennen kuin nyökkäsi nuorukaisen ympäripyöreälle pohdinnalle joka kuitenkin toi ilmi selvästi ettei heillä kummallakaan ollut aavistustakaan millä mahdollisesti kiireellistä (vaarallisesta puhumattakaan) ongelmaa voitaisiin lähteä selvittämään, mutta tämä toisi epäilemättä matkaan paljon mutkia... eikä tämän ratkeamisesta ollut siltikään minkäänlaisia takeita. Purppuratukka värisi uudelleen ajatukselle, vaikkakaan empimisestään huolimatta hermostuneella pojalla tuskin oli minkäänlaista varaa väittää vastaan. "...äh. Kaipa... pakko vaan... Kunhan... kunhan tämä ei ainakaan jää... tänne" se henkäisi vaisusti antaen sormiensa pyyhkäistä jälleen kärvistelevästi kädellään rintansa ylitse, ennen kuin vaikeni jälleen nielaisten. Ajatus ties mitä suunnittelevasta kristallinsirpaleesta jossakin hänen sisällään oli vieläkin hirvittävä, eikä poika tuntunut kykenevän tähän hätään edes käsittelemään asiaa ilman että hänen pulssinsa kohosi samantien uhkaavasti. Hän ei lopulta voinutkaan muuta kuin käpertyä paikalleen huopansa sisälle ja puristaa hetkeksi silmänsä kiinni. Oli kaiketi pakko vain yrittää koota itsensä jotenkin, ja yrittää olla ajattelematta liikaa.... ainakaan hirvittävää kristallia taikka jossain hänen mielensä perällä häilyvää tunnetta, joka jo itsessään kieli että vaikka äskeinen kohtaus oli hellittänyt, oli tämä silti saanut aikaan jotain joka ei vain katoaisi itsekseen... jos tätä enää edes saisi korjattuakaan. Poika ei rehellisesti tiennyt, mutta... hän ei voinut nyt vain... jäädä kärvistelemään tätä vaikka kiusaus vain lyyhistyä johonkin olikin hyvin suuri.
Tuskin saattoi sanoa että konkreettisetkaan asiat toivat tähän hätään paljoakaan lohtua kaiken epätietoisuuden ja hermostuksen keskelle, varsinkaan kun Haekli otti vielä puheeksi Karaghainin sekä tämän hirviömäisen joukon. Mies oli ilmeisesti kaikonnut temppelistä jotenkin kun hurjistunut lohikäärme (joka oli ollut ilmeisestikin... hän, vaikka tämä ei siltä järkyttyneestä nulikasta tuntunutkaan) oli kaiketi onnistunut telomaan tätä pahasti, mutta jos mies oli ollut vakavissaan havittelemassa kristallista kuulaa käsiinsä olisi luullut että tämä olisi lähettänyt edes hirviönsä takaisin tarkistamaan tilanteen siltä varalta että kristalli olisi nyt saatavilla... mutta näin ei ilmeisesti ollut käynyt, edes näiden päivien aikana. Polviinsa huterasti nojaava poika ei voinut olla itsekin vilkaisematta hänen puhettaan säpsähtävää Haeklia epätietoisesti kuontaloaan haroen kun nuorukainen lopulta pohti että joukko olisi saattanut... säikähtää tiehensä. Tämä arvelu sai selvästi hermostuneen nulikankin epäileväksi, vaikka tämä hetken kulmiaan huolestuneena rypisteltyään ei voinutkaan kuin kohauttaa neuvottomasti olkapäitään toisen johtopäätökselle. Epäilemättä tuntui varsin kyseenalaiselta ettei kukaan näistä ollut saapunut tarkastamaan tilannetta tai edes kostamaan, varsinkin kun kumpikin heistä taisi olla kivuliaan tietoinen siitä että he olisivat jo kaikki kuolleita jos näin olisi käynyt... mutta siltikään, yhtäkään hirviötä tai edes näiden demoneita ei ollut tainnut näkyä vilaukseltakaan päätellen siitä mitä Haekli oli hänelle kertonut. Kaiketi tämä oli hyvä, mutta.... silti epäloogista ja suorastaan outoa. "...jos se lohikäärme -- eh, tai... mä, kai -- kävi sen tyypin kimppuun... Ehkä se on kuollut tai jotain" Spyro mutisi hetken varautuneesti pohdittuaan, osaamatta kuin vilkaista nuorukaista neuvottoman epämukavasti... ja syystä tai toisesta myöskin jälleen lähes varovaisen hermostuneena. Tämä ei selvästikään vieläkään omannut minkäänlaista käsitystä siitä mitä oli tapahtunut ja tämän ajattelu oli varsin hyytävää... eikä pelko siitä mitä toinenkaan saattaisi nyt hänestä ajatella ollut vielä kokonaan väistynyt. Kuitenkaan ainakaan hän ei pystynyt äkkiseltään keksimään muutakaan syytä mikseivät hirviöt ja näiden herra olleet palanneet ilmeisen suuren suunnitelmansa pariin vaikka nämä olivat ilmeisesti pitäneet tätä äärimmäisen tärkeänä. Siltikin, jostakin määrittelemättömästä, vainoharhaisesta syystä purppuratukan oli hyvin vaikea vakuuttua varsinaisesti tästäkään että hirvittävä Karaghain vain nujertuisi tällä tavalla... tai edes hirviöjoukko tämän ympärillä, ja poikakin vaikeni jälleen nopeasti uuden tukalan hampaiden kirskautuksen keralla. Nämä olivat selvästi nähneet hirvittävän määrän vaivaa vallatakseen temppelin tämän vartijoilta ja penkoakseen tämän läpi niin, ettei kukaan saisi asiaa selville, mutta siltikin nämä tuntuivat nyt vain.... kadonneen.
Spyro ei kuitenkaan selvästikään ollut ainoa joka koki olonsa neuvottomaksi ja avuttomaksi. Luodessaan varovaisen katseen tumman nuorukaisen suuntaan, oli pojankin varsin helppoa huomata tämänkin ahdistus kaiken edessä. Oivallus sai aikaan nopeasti melkoisen huolestuneen kulmien kurtistuksen kun nulikka jäi silmäilemään yläviistoon kohti nuorukaista kun tämä mutisi ahdinkonsa synkästi ilmoille. Hetken aikaa ilmassa riippui jälleen tukala hiljaisuus Spyronkaan tietämättä mitä olisi sanonut, mutta tumma katse pälyili silti hetki hetkeltä hankalampana Haeklin suuntaan kun tämä nyhti punaiset hiuksensa auki huivin otteesta kuin tämä kaikki olisi ollut varsin tuskaista ajateltavaa toisellekin. Poika seurasi tätä katseellaan tummien kulmien kurtistuessa neuvottomasti entisestään, ja kerran jos toisenkin tämä yritti avata suutaan kuin tavoitellen sanoja, ennen kuin se viimein päästi rehellisen ahdistuneen ähkäisyn itsekin, pudistaen hieman päätään. "Ei kukaan meistä osannu odottaa, että... Kaipa... kaikki meni aika pahasti pieleen muutenkin. Olisi kai vaan pitäny... pysyä poissa" se sai viimein vaisusti ilmoille, luoden itsekin toisen suuntaan varsin nujertuneen ja surkean katseen pyyhkäistessään sormensa jälleen purppuraisten hiustensa lävitse. "En mäkään... äh. Kai tämän olisi pitäny olla jonkun muun homma yrittää täällä jotain kuin meidän. Jonkun paremman ja... en tiedä. Sankarin, tai sellaisen. En mäkään tiennyt että... tämä kaikki on ihan liian... isoa" tämä jatkoi mutisten hetken epämukavan hiljaisuuden jälkeen. Vapisevat sormet kohosivat jälleen hieman kuin aikeissa kurottaa pyyhkäisemään rinnassa ammottavaa haavaa, kunnes nämä kuitenkin epäröivät ja vetäytyivät takaisin kireästi, kuin viilto olisikin ollut väijyvä kita täynnä teräviä hampaita, valmiina iskemään kiinni heti varomattomalla hetkellä. Poika olisi halunnut epätoivoisesti sanoa jotakin lohduttavaa, mutta katkera pala oli noussut kuristamaan hänenkin kurkkuaan pakottaen hänet nieleskelemään hetkeksi katse jossakin määrittelemättömässä alaviistossa.
Hämärä kammio hiljeni jälleen kaikkea muuta kuin helpottuneissa merkeissä, kummankin heistä jäädessä hetkeksi kokoilemaan hermojaan ja ajatuksiaan... vaikka lopulta edes yksi asia taisi olla selkeää heille molemmille. Niin ahdistavaa ja sekavaa kuin kaikki olikin, aivan ensiksi heidän olisi päästävä pois temppeliltä ja vasta sitten saatettaisiin yrittää miettiä muita asioita enemmän kun he voisivat vetää henkeä jossakin kaukana muinaisesta, mystisestä ja nyt häväistystä monumentista. Spyro pälyili vielä hetken kasvoillaan riippuvien hiustensa alta kärvistelevään Haekliin ennen kuin veti henkeään ja suoristautui hieman nielaisten paikallaan, nyökäten toisen kysymykselle. "Kai... täytyy vaan... yrittää. Kunhan vain päästään pois täältä" nulikka henkäisi vastaukseksi, hieroen vielä hetken päätään toisella kädellään. Hänen olonsa oli vieläkin rehellisesti kaikkea muuta kuin hyvä, mutta nulikallakaan ei selvästikään ollut mitään halua viivytellä tässä paikassa joka oli hyvin nopeasti mystisyydestään ja jylhyydestään huolimatta aiheuttanut vain muistoja, jotka vainoaisivat luultavasti vielä pitkään... jos näistä enää voisi edes päästä eroon. Moisia tuskin saattoi juosta pakoon, mutta poika ei tiennyt mitä muutakaan olisi tehnyt kuin yrittänyt. Kaikki ympäröivä, painostava "suuruus" ja tuhossaankin eittämättä merkityksellisyyden tunne oli jotain, mikä ei saanut ainakaan nulikkaa tuntemaan oloaan muuta kuin entistä tukalammaksi ja tänne kuulumattomammaksi, joka toi mukanaan lähinnä vain entistä kuumeisemman halun paeta ennen kuin jotain kauheaa jälleen tapahtuisi.
Kun tumma nuorukainen siirtyi jälleen lähemmäs keräilemään tavaroitaan lattialta havahtui nulikkakin pienellä viiveellä seuraamaan toisen puuhia. Kaipa heidän olisi hiljakseen valmistauduttava raahautumaan jälleen huimaavan korkeat portaat takaisin alas, ja sitten ties minne, mutta vaikka toinen tuntuikin yrittävän keskittyä nyt tavaroihinsa ei purppuratukka voinut olla havaitsematta vieläkin melkoista kärvistelevää katkeruutta nuorukaisen suunnalta. Kieltämättä tunne oli eittämättä varsin tuttu ja Spyro jäikin hetkeksi pälyilemään toista huolestunein elkein. Kukaties poika oli sattunut kuulemaan toisen mutinat tai ei, mutta tämäkin tuntui empivän tovin kuin olisi halunnut sanoa jotain, ennen kuin tämän kurkusta viimein kantautui pieni huokaisu. Se nykäisi vielä aavistuksen haparoiden huopaansa ennen kuin alkoi varovaisesti kiskoa huteria jalkojaan alleen. Tämä sai pojan kiristelemään aavistuksen hampaitaan mutta lopulta tuntui onnistuvan, tämän jäädessä hieman huojahdellen hakemaan tasapainoaan jaloillaan toisella kädellään seinään nojaten.
"Tuota... tarvitsetko apua, tai jotain?" se tiedusteli varovasti hetken toisen tavaroiden keräilyä seurattuaan, saaden viimein pienellä viiveellä laskettua hieman siristelevien silmiensä katseen alas päällään pitelemäänsä huopaan kuin olisi vasta nyt tullut edes ajatelleeksi tätä tarkemmin. "...egh. Hitto. Taidan tarvita uudet vaatteetkin. Jotenkin" mutistiin lopulta nujertuneesti, pojan henkäistessä ja vilkaistessa enemmän tai vähemmän kiusaantuneesti lähes paljasta, palaneiden kankaanriekaleiden peittämää käsivarttaan. Eittämättä tämä taisi lopulta olla jokseenkin pieni ongelma verrattuna kaikkeen muuhun, mutta ei tämäkään ollut ainakaan omiaan parantamaan oloa.
((Vähän sekavaa taas kaiketi, mutta. Kissan saa sitten tempaista jostain jos niikseen kun alkaa olla ajankohtaista.))
|
|
|
Post by submarine on Aug 10, 2015 13:00:51 GMT 3
Tukalaa taisi yhä olla puolin ja toisin, kun ajatukset pyörivät jossakin huteran tulevaisuuden ja epämukavan jo tapahtuneen välimaastossa. Kukaan tuskin pystyi olemaan millään tapaa tyytyväinen siihen mitä temppelissä oli tapahtunut, etenkin kun se kaikki tuntui edelleenkin uhkaavalta ja vaaralliselta, vielä tällä hetkelläkin. Niin Haeklilla kuin Spyrollakaan ei ollut esittää kuin varovaisia, melkeinpä toiveajattelulta tuntuvia arvailuja, jotka tuntuivat totta puhuen melkeinpä vain lisäävän epävarmuutta ja ahdistusta tämän kaiken suhteen. Kukaties asiat olivat hyvin ja hirvittävä Karaghain oli saanut surmansa... tai sitten ei ollut. Moinen heittely toi vain kouriintuntuvammin esille sen tosiasian, ettei heillä tosiaankaan ollut mitään muutakaan, mitä olisi voinut tehdä. Punatukkaista se jäyti pahasti. Todella pahasti. "Minun olisi pitänyt voida edes... edes jotakin", nuorukainen puuskahti melkein mielenosoituksellisesti, kun Spyro yritti parhaansa mukaan vedota siihen, ettei kukaan muukaan ollut voinut oikein mitään koko tilanteessa, ja miten tällainen olisi kuulunut jollekin suuremmille ja paremmille... kuten sankareille. Sana sai hänet irvistämään kipeästi, kuin siinä olisi ollut jokin erityisen kipeä piikki, ja hetken hän tuijotti visusti lattiaan hampaat melkein kirskuen. Kumpikin käsi puristui kivuliaaseen, tukalaan nyrkkiin, kun hän yritti tehdä jotakin kaikelle ikävälle ja kivuliaalle sisällään. Sille ei juuri nyt tuntunut olevan mitään kunnollista paikkaa, ja lopulta hän kirahtikin vain epätoivoisesti. "Minä... minun piti olla joskus sankari. Minä luulin että minä olisin. Mutta se olikin vain... vain joku muu. Minusta oli vain roikkumaan perässä", Haekli ähkäisi lopulta. Hän vilkaisi Spyroon vaisusti, ennen kuin sitten kuitenkin laski katseensa, pystymättä häätämään kaikesta huolimattakaan tunnetta siitä, että oli ainakin osittain syypää tähän kaikkeen. Hän antoi sanojensa roikkua ilmassa, haljuina ja karvaina.
Niin surkeaa ja kärvistelevää kuin kaikki olikin, ei asialle lopulta voinut tähän hätään mitään. Moinen tuntui vain entistäkin katkerammalta, mutta lopulta Haekli ei voinut muutakaan kuin sitoa punaisen huivinsa takaisin päähänsä ja keskittyä nykyhetkeen ja siihen mitä vielä oli tehtävissä. Se oli lopulta melkein helpottavaa, monellakin tapaa. Ensinnäkin se oli jotakin mitä tässä saattoi vielä tehdä, ja toiseksi jotakin mihin saattoi tähän hätään takertua sysätäkseen kaiken muun ainakin hieman kauemmas. Ja kolmanneksi, paikasta häipyminen oli yksinkertaisesti konkreettinen helpotus, kuten myös kaikki sitä mitenkään edesauttava. Haekli keskittyi hetkeksi siihen, vilkaisten jokseenkin huolissaan Spyroa kun poika kömpi vaivalloisesti pystyyn, mutta kiirehtimättä kuitenkaan hosumaan kun tämä näytti löytävän jalat alleen itse. Hän keskittyi omiin valmisteluihinsa, mutinoihinsa ja epäluuloihinsa. Tavaroiden joukossa lepäsi myös säkki, joka totta puhuen näytti siltä kuin se olisi ommeltu kasaan häthätää ja pakon edessä vasta juuri äskettäin, ja siihen punatukkainen alkoi kasata niitä vähiä tavaroita, jotka tuntuivat mukaanottamisen arvoisilta. Niitä ei ollut paljoa, ja erilaiset sekalaiset temppelistä löytyneet esineet saivat jäädä paikoilleen. Tavaroita pakatessaan hän tuli säpsähtäneeksi ja vilkaisteksi Spyroon, kun tämä äkkiä kohotti ääntään suorastaan varovaisesti. Harmaanahkainen vilkaisi tähän hämillään ennen kuin vastasi. "Eh, kyllä minä saan nämä kasaan. Kunhan otat nyt ainakin varovasti. Meidän pitää ehkä vielä katsoa alhaalta onko siellä mitään mikä olisi hyödyksi. Eh, meillä on... pitkä matka edessä", nuorukainen vastasi lopulta, vilkaisten kyhäämäänsä säkkiä, joka ei tosiaankaan ollut vielä erityisen täyden oloinen. Totta puhuen siellä oli hädin tuskin mitään, niukkaa vesileiliä ja yhtä niukkaa matkamuonaa lukuunottamatta. Varsin huterat matkatarpeet... olkoonkin että ne eivät olleet olleet juuri sen mittavampia heidän tullessaankaan. "Vaikka... kai meidän pitää löytää Nittekin. Ihan vain että... pääsemme pois, kaiketi", hän lisäsi hetken hiljaisuuden jälkeen, vaihtaen epämukavasti painoa jalalta toiselle. Pronssisen naisen etsiminen ja vaivaaminen ei selvästikään ollut miellyttävä ajatus, mutta siltikin se taisi olla edessä, halusivatpa he tai eivät.
Hetkisen Haekli mietti asioita kulmat kurtussa, ennen kuin havahtui sitten uudemman kerran kun Spyro äkkiä mutisikin jotain vaatteistaan. Hän vilkaisi poikaan uudemman kerran, päästäen sitten jokseenkin myötäävän ja huteran äännähdyksen, siihen malliin että oli kyllä samaa mieltä mutta ei tiennyt mitä asialle olisi voinut tehdä, niin tukala kuin se olikin. Pelkissä huovissa ja kärventyneissä kankaanriekaleissa kuljeskelu oli eittämättä kaikkea muuta kuin mukavaa, mutta muutakaan ei tainnut juuri nyt olla tarjolla. "Eh, no juu. Minä yritin kyllä katsoa edes jotakin, siltä varalta että sinä vielä... heräisit, mutta täällä ei ole oikein mitään. Minunkin vaatteeni ovat kaiketi vähän... isot. Ja... sitten minulla ei olisi vaatteita", nuorukainen lopulta vastasi aavistuksen hankalasti, yrittäen kaiketi vaikuttaa parhaansa mukaan anteeksipyytelevältä siitä, ettei pystynyt oikein parempaankaan. Hän oli löytänyt huopia toisen peitoksi ja lämmikkeeksi, mutta tälle sopiviksi vaatteiksi muuttuminen lohikäärmeiden kivisessä temppelissä keskellä kaukaisia vuoria olisi ollut melkoisen mahdoton temppu melkein kenelle tahansa. "Eh, enkä minä ainakaan osaa ommella tällaisista mitään kamalan järkevää. Kai minä osaan... paikata vaatteita, mutta... no, ei tällaisesta kankaasta varmaan mitään hyvää saisi aikaan muutenkaan", tummanahkainen jatkoi lopulta, tökkien varpaallaan maahan levitettyä huopaa joka oli samaa kangasta kuin nekin, jotka oli kääräisty Spyron ympärille. Hän pyöritti varvastaan hetken karkeassa, paksussa kankaassa, ennen kuin kurtisti kulmiaan kuin jostakin ikävästä ajatuksesta, jota koko aihe kiusasi esille. "Tenkalla... oli kai vaatteita. Mutta ne paloivat sen mukana. Siitä ei jäänyt jäljelle melkein yhtään mitään", hän lopulta totesi vastahakoisesti, kuin peläten ottaa aihetta esille. Asian ajattelu häiritsi nuorukaista selvästikin pahasti, ja hetkeksi hän unohtui tuijottamaan johonkin epämukavaan tyhjyyteen kasvot kurtussa ja tukalina. Tuli, joka pystyi suorastaan polttamaan olemattomiin, oli eittämättä mahtavaa...
"Vaikka... vaikka siltä jäi kai edes jotakin", Haekli äkkiä lisäsi, havahtuen omasta hiljaisuudestaan. Hän vilkaisi huterasti Spyroon, ennen kuin sitten äkkiä kumartui taas alas, noukkien jotakin muun tavaran joukosta. Kun hän nosti esineen ylös, olisi ensin voinut luulla sen olevan kangasta. Jotakin sädehtivää, hopeista kudosta, joka roikkui sitä varovaisesti pitelevistä käsistä kuin hienoin kangas. Sitä se ei kuitenkaan ollut, vaan tarkempi silmä erotti lankojen sijaan pieniä metallisia renkaita, jotka nivoutuivat yhteen uskomattoman tarkasti. Se oli pienempää ja hienotekoisempaa kuin tavallinen rengaspanssari, hienot renkaat olivat mutkikkaammissa ja hankalammissa kuvioissa, mutta siitä huolimattakin kyseessä selvästi oli jonkinlainen panssaripaita. Punatukkainen piteli sitä varovaisesti ja kunnioittavasti käsissään levittäessään sen auki näyttääkseen Spyrollekin. Se ei tuntunut painavan juuri mitään. "Tämä ei palanut muun mukana. Se lojui siellä nurkassa ja minä... kaiketi yritin puhdistaa sen parhaani mukaan. Eh, minä en edes tiennyt että sillä oli tällainen. Tämä on niin kevyt että se oli varmaankin sen vaatteiden alla. Mutta se on tehty jostain hirveän kestävästä. Se ei hajoa vaikka on näin kevyt", nuorukainen selitti, yrittäessään melkeinpä havainnollistavasti kiskoa rengaskudosta eri suuntiin. Se ei antanut myöten yhtään, vaikka näyttikin päällisin puolin varsin heikkotekoiselta. Kyseessä oli eittämättä jonkinlainen arvokas kapistus, ja nuorukainen tuijotti sitä suorastaan kunnioittavasti, tietämättä selvästikään mikä se tarkalleen oli. Sitten hän kuitenkin kohotti katseensa melkein mietteliäästi Spyroon. "Eh, tämä... ei varmaan ole mitenkään ihanteellinen, mutta... se ei ainakaan ole raskas. Vaikka ei se kyllä lämmitäkään. Mutta... ehkä tämä olisi parempi kuin ei mitään? Vaikka olisikin huopia päällä. Ehkä se ainakin... suojaisi jos tapahtuu jotakin", Haekli lopulta totesi, enemmänkin vihjaten kuin suoraan ehdottaen mitään sanoillaan. Siltikin tapa, jolla hän varovaisesti hivutti rengaspaitaa Spyroa kohti, taisi kertoa jo varsin paljon.
|
|
|
Post by spyrre on Aug 10, 2015 18:38:21 GMT 3
Ahdistavat aiheet olivat omiaan luomaan myöskin ahdistunutta tunnelmaa, joka vaikutti selvästi molempiin kärvistelevästä kaksikosta. Helpotus siitä, että Spyro oli jälleen tolkuissaan taisi olla jäänyt lyhyeksi ja korvaantunut pojan itsensäkin kannalta jännittyneellä epätietoisuudella kun ajatukset kääntyivät hänen tilanteestaan myös kohti mystistä Karaghainia, jonka kohtalosta (tai kaiketi lähes enemmänkin suunnitelmista) heillä ei ollut minkäänlaista aavistusta... ja tämä söi selvästi Haeklia vähintään yhtä paljon kuin häntäkin. Poika jäi silmäilemään toista huolissaan päänsä aavistuksen kallellaan kun Haekli mutisi lohduttomasti että olisi pitänyt kyetä edes... johonkin, kun kaikki oli alkanut sortua heidän niskaansa. Tunne taisi olla hyvin pitkälle samaa ahdistunutta katkeruutta jota hänkin tunsi, tämän saadessa nulikan rypistämään neuvottomasti kulmiaan. Hänen olisi luultavasti pitänyt yrittää sanoa jotain, mutta hän ei rehellisesti tiennyt mitä, varsinkaan kun purppuratukka tuskin kykeni käsittelemään moisia tuntemuksia edes itsensä suhteen... siltikin, oli eittämättä huolestuttavaa tajuta nuorukaisenkin painiskelevan vastaavan riittämättömyyden kanssa... vaikka hän saattoi ymmärtää tämän liiankin hyvin. Kun toinen vielä jatkoi mutisten lohduttomasti että tästä oli ollut tarkoitus tulla joskus jotakin suurempaa, jopa sankari, tuntui hämmentynyt Spyrokin valpastuvan aavistuksen, huolestuneiden ryppyjen pojan otsalla syventyessä hitaasti. Kuulosti siltä, että tämä jonka toinen nyt toi esille oli jotain, joka oli vainonnut tummaa nuorukaista kukaties jostakin menneisyydestä eikä välttämättä täysin edes liittynyt nyt tämänhetkiseen ahdinkoon... mutta oli kuinka oli, tämä selvästi teki toiselle äärimmäisen pahaa, mitä tämä sitten ikinä tarkoittikaan. Purppuratukka pysyi hetken vaiti silmäillen toista hiljakseen syventyvän kulmienrypistyksen keralla, kunnes tämäkin ähkäisi ja laski surkeana katseensa käsivarttaan raaputtaen. "Eh... Hitto. Kuulostaa... kamalalta" se onnistui tapailemaan viimein vaisusti, osaamatta kuitenkaan muuta kuin luoda toiseen neuvottoman, varovaisen katseen. Hän tiesi kuinka turhalta moisen avuttoman myötätunnonilmaisun täytyi kuulostaa, mutta... saattoiko hän sanoa lopulta muutakaan, tietämättä mistä edes oli kysymys. Jos ei muuta, sen hän ainakin saattoi aavistaa ettei Haekli selvästikään muistellut tätä millään tavalla mielellään, joten taisi olla parasta olla ainakaan kysymättä asiasta enempää. Kyseessä oli selvästikin jotain arkaluontoista ja epäilemättä kaikkea muuta kuin hyviä muistoja...
Tovin aikaa tummaa nuorukaista kuontalonsa alta surkeasti pälyiltyään havahtui Spyrokin lopulta tukalista ajatuksistaan enemmän konkreettisempiin aiheisiin. Pois pääseminen temppelistä motivoi selvästi heitä molempia varsinkin nyt kun kumpikaan ei edes tiennyt mitä muutakaan heidän olisi pitänyt tehdä, ja tämä ajoi pojankin viimein yrittämään varovaisesti jaloilleen. Hetken aikaa se itsekin tuntui pelkäävän saattavansa vielä kaatua seisten hetken lähes henkeään pidätellen seinään nojatessaan, kunnes tämän kurkusta viimein karkasi hiljainen, aavistuksen helpottuneempi henkäisy. Jalat tuntuivat vielä huterilta mutta sentään kestivät, pojan tästä varmistuttuaan jäädessä vielä hetkeksi seuraamaan Haeklin puuhia kun tämä kokosi tavaroita karkeasti kokoon kursittuun säkkiin. Pakattavaa ei lopulta tainnut olla kovinkaan paljoa, ja purppuratukka päätyikin lopulta vain nyökkäämään hieman huojahdellen Haeklin sanoille, että tämä pärjäsi tavaroiden suhteen. Tuntui kieltämättä hieman ikävältä vain seistä paikoillaan katsomassa kun toinen joutui tekemään kaiken, mutta oli kaiketi myönnettävä että nuorukaisen sanoissa oli perää. Heillä kuitenkin oli vielä paljon tehtävää ennen kuin he pääsisivät lähtemään... ja tämäkin oli vielä melkoinen kysymysmerkki miten tämä onnistuisi. "... no juu. Kaipa... ehkä sieltä löytyy vielä... jotain" purppuratukka myötäsi uupuneeseen sävyyn vaikka tämä vilkaisikin aavistuksen hermostuneesti kohti alas johtavia portaita kun nuorukainen mainitsi Niten etsimisen, ennen kuin tämä huokasi vaisusti uudestaan. Oli kaiketi vain pakko toivoa että pronssisuomuinen nainenkin oli kunnossa vaikka Haeklin varautunut asenne tähän pisti Spyronkin silmään, saaden hänet varsin hermostuneeksi tämän suhteen mitä he saattaisivat kohdata tämän löytäessään... kunhan he nyt vain onnistuisivat löytämään tämän. "Pakko kai senkin on jossain täällä vielä olla" lisättiin vielä hieman epämääräisesti, enemmän varovaiseen kuin suorastaan toiveikkaaseen sävyyn, ennen kuin nulikka vaikeni uudestaan epämukavasti kuontaloaan sormillaan haroen.
Nitenkin pohtiminen oli selkeästi ongelmallinen aihe omalla tavallaan, jättäen heidät molemmat tuntemaan olonsa melkoisen tukaliksi. Taisi olla pieni helpotuskin kun ajatukset saattoi kääntää hetkeksi huomattavasti välittömämpään suuntaan vaikka tämäkään ei lopulta ollut aivan yksinkertaista, pojan jäädessä jupisemaan eittämättä melkoisen surkeiksi riekaleiksi käynyttä asustustaan. Tämän havaitseminen viimein kunnolla oli omiaan saamaan nulikankin hankalaksi kun tämä huopaa vieläkin ympärillään puristaen jäi tutkailemaan korventuneita kangasriekaleita yllään, pienen irveen käydessä tämän kasvoilla. Vaatetuksesta ei tosiaankaan ollut tarpeeksi jäljellä suojaamaan enää oikein miltään, ja peitteestään huolimatta purppuratukka saattoi jälleen tuntea vuoristoviiman purevan luihin ja ytimiin... eivätkä jo alunperinkin kärsineen paidan hihat enää riittäneet edes peittämään alleen rumasti arpeutuineita luisevia ranteita. Nulikka yskähti pyyhkäisten tukalasti toista rannettaan sormillaan ennen kuin kuitenkin nyökkäsi huokaisten Haeklin pohdinnoille. "Äh. Kaipa. Hyvä kun... löysit nämäkin. En tiedä miten tämäkin edes tapahtui" se mutisi aavistuksen nujertuneesti. Hän olisi varsinkin nyt kaivannut kipeästi vanhaa viittaansa ja tämän luomaa suojaavuuden tunnetta, mutta... hänen oli kaiketi pakko vain hyväksyä ettei tästäkään ollut enää mitään jäljellä... kuten mistään muustakaan. Poikakin tuntui olevan melkoisen ymmällä niin sen suhteen mitä oli tapahtunut kuin mitä asialle edes saattaisi tehdä, tämän vilkaistessakin hieman Haeklin suuntaan kun nuorukainen totesi osaavansa ainakin jollakin tavalla ommella... vaikkakaan tuskin tarpeeksi tähän hätään. "Eh. No. Kun olisi edes jotain mitä paikata, mutta..." nulikka huokaisi, kohauttaen sitten neuvottomasti olkapäitään vilkaisten nuorukaisen tutkivasti tökkivää karheaa kangasta. Hän tuskin tiesi mitään ompelusta tai räätälöinnistä senkään vertaa kuin Haekli, joten... oli kai pakko yrittää tulla toimeen sillä, mitä nyt edes oli. "...ei kai sillä ole väliä. Enköhän mä pärjää. Kunhan vain päästään pois täältä" se puuskahti viimein, yrittäen ohimennen nykiä vaivihkaa hytisten huopaansa paremmin ympärilleen.
Kuitenkin kun Haekli kohta otti puheeksi Tenkan, päätyi raskaasti kiviseen seinään nojautunut Spyrokin säpsähtämään ja nostamaan katseensa. Muistutus lepakosta oli selvästi varsin vähän heistä kummankaan mieleen pojan ryhdin painuessa nopeasti hieman lisää pienen tukalan hampaidenkirskautuksen keralla kun nuorukainen totesi itsekin selkeän vastentahtoisesti että olennolla oli sentään ollut vaatteita, mutta... nämä kaikki taisivat olla jo lohduttomasti tuhkaa, siinä missä Tenka itsekin. Muistikuva seinän vierellä retkottavasta, armottomasti palasiksi raadellusta olennosta kirvoitti purppuratukankin kurkusta vaisun ähkäisyn pojan käydessä nopeasti jälleen varsin ahdistuneeksi ja tukalaksi muistaessaan että oli ilmeisesti polttanut ruumiinkin olemattomiin.... Haeklinkin jäädessä hetkeksi tuijottelemaan hankalasti tyhjyyteen ei Spyrokaan voinut olla vilkaisematta tätä kerran jos toisenkin hiustensa alta kuin yrittääkseen päätellä kuinka nuorukainen suhtautui johonkin tällaiseen, kunnes sekin laski hiljaa katseensa hetkeksi. Ei sillä, että nulikka olisi lopulta ollut ainakaan erityisen pettynyt siitä ettei päässyt ryöväämään kuolleen lepakon varusteita tämän päältä, mutta tumman nuorukaisen äkillinen lisäys siitä, että jotain oli kuitenkin tainnut jäädä jäljelle sai tämän kuitenkin kääntämään huomionsa takaisin toiseen silmiään räpäyttäen. Vaikka Spyro tuskin omasi suurtakaan käsitystä mitä aiemmin oli tapahtunut tuntui se, että jäljellä olisi jotain muutakin kuin tuhkaa jopa yllättävän tämän hieman kun poika jäi hämmentyneenä seuraamaan kun toinen alkoi etsiä jotakin esille muiden tavaroiden joukosta. "...ehh. Mikä--" kummastunut poika aloitti aavistuksen varautuneena, säpsähtäen kuitenkin hiljaiseksi kun nuorukainen suoristautui hämärässäkin kiiltävä vaatekappale käsissään, jääden hetkeksi hölmistyneenä siristelemään silmiään tämän suuntaan kuin yrittäen päästä perille mitä toinen piteli.
"...onko se... tuota... panssaria?" se sai viimein töksäytettyä ilmeisen kahden vaiheilla ilmoille päätään puolelta toiselle kallisteltuaan, ja ilmaa varuillaan nuuhkaistuaankin. Oivallus tuntui hämmentävän Spyroakin melkoisesti, varsinkin kun Haekli kertoi kapineen selvinneen vahingotta jopa kiveä korventaneesta tulimyrskystäkin, puhumattakaan siitä että purppuratukka tuskin oli koskaan nähnyt mitään tällaista... vaikka ajatus siitä mistä hieno rengaspaita oli peräisin tuntuikin hyvin epämukavalta. Siitä huolimatta että tuijotti itsekin silmänsä ihmetyksestä ymmyrkäisenä sädehtivää, ja luonnottoman ohutta metallipunosta kun toinen piteli tätä kunnoittavasti käsissään ei nulikkakaan tuntunut tietävän miten olisi tähän suhtautunut. Kun toinen nykäisi punosta havainnollistavasti tavalla, jonka olisi luullut repivän rikki hentoisen pinnan ähkäisi poikakin yllätyksestä, jääden hetkeksi tihrustamaan tätä kuin yrittäen ottaa selkoa moisesta kauniista, mutta petollisen hentoiselta näyttävästä esineestä joka ei kuitenkaan ollut antanut piiruakaan periksi. "Eh... en mäkään. Se... ei se näytä edes oikeasti metallilta. Se on melkein kuin... kangasta. Miten tuollainen edes..." se hämmästeli tovin ihmeteltyään, hetkeksi suojattomaan ihoon purevan viimankin unohtaneena, ravistaen hämmentyneenä päätään. Jokin näin kevyt-tekoinen ja hienostunut tuskin vastasi millään tavalla Spyron käsitystä "panssarista", mutta eittämättä Haeklin pitelemä paita oli metallia ilmeisestä luonnottomasta keveydestään huolimatta. Kuitenkin poika tuntui lähes jopa arastelevan himmeästi kiiltelevää esinettä, säpsähtäen jälleen hieman kun Haekli äkkiä ojensikin paitaa hänen suuntaansa, huomauttaen että tämä kukaties olisi parempi suoja kuin... no, ei mitään. Nulikan silmät levisivät aavistuksen kun tämä vilkaisi ensin toista ja sitten rengaspaitaa empivästi, ennen kuin lopulta kuitenkin ilmeisestä hämmingistään huolimatta ojensi varuillaan kätensä ottaakseen ojennetun paidan vastaan tietämättä mitä muutakaan olisi tehnyt.
"Eh. Mutta... se on niin... varmaan arvokas. Oletko varma, että... Entä jos se... menee rikki tai jotain?" Spyro onnistui ähkäisemään viimein lähes neuvottomasti metallipaitaa hetken käsissään pideltyään. Tämä oli epäilemättä hienointa mitä hän oli koskaan oikeastaan pidellyt (eh, no, kukaties kristallikuulaa lukuunottamatta mutta tämän muistelemista hän pyrki välttämään niin paljon kuin mahdollista) joka oli omiaan saamaan pojan tuntemaan olonsa entistä hämillisemmäksi... eikä rehellisesti ajatus siitä, mistä toinen oli paidan saanut tuntunut myöskään erityisen hyvältä. Haekli oli kertonut yrittäneensä jo puhdistaa tämän parhaansa mukaan eikä kiiltävässä metallissa tainnut näkyäkään paljoakaan merkkejä siitä että tämä oli tongittu esiin hiiltyneiden jäännösten seasta, mutta silti ei nulikka voinut silti olla nuuhkaisematta tätä varovaisesti ennen kuin tämä nosti jälleen aavistuksen neuvottoman katseensa kysyvästi Haekliin. Eh, toinen taisi olla oikeassa että nyt tähän hätään heillä taisi olla hyvin vähän minkäänlaista valinnanvaraa, mutta... silti tuntui oudolta vain... ottaa jotakin tällaista... varsinkin jos hän oli itse kärventänyt paidan edellisen omistajan tuhkaksi. Ehm... "....äh. Kaipa se... Luuletko että... sen voi vaan... Kun Tenkakin..." se aloitti, ennen kuin vaikeni epäröivästi kesken kaiken. Eittämättä niin hankalalta kuin tämä tuntuikin, oli edessä silti vielä ties mitä ennen kuin he pääsisivät muualle temppelistä taikka uhkaavasta korvesta. Kieltämättä ajatus ties kuinka kauas tarpomisesta vain huopaan kääriytyneenä oli yhtälailla äärimmäisen epämukava, jonka poika taisi tajuta itsekin. Hetken aikaa se epäröi, ennen kuin viimein huokaisi ja nyökkäsi sitten pienesti, haparoiden ilmoille pienen vaisun hämillisen kiitoksen. Kaipa... jos Haekli arveli että näin saattoi vain tehdä ja tosiaan halusi ojentaa hienon panssarin hänelle, niin... olisihan tämä epäilemättä paljonkin parempi kuin ei mitään. Siitä huolimatta ettei tuntunut vieläkään olevan aivan selvillä asiasta päätyi nulikka silti kääntelemään paitaa varovasti käsissään, kaiketi tutkiakseen tätä vaikka tämän pukeminen tuskin taisi olla mitenkään erityistä salatiedettä. Vaikka kaipa kyseessä saattoi olla rehellistä ihmettelyäkin.
|
|