|
Post by submarine on Dec 5, 2015 13:48:12 GMT 3
Vuoren sisässä kasvava pelto oli eittämättä hämmentävä, vähintään yhtä pahasti kuin kaikki muukin tähän asti vastaan tullut, mutta juuri nyt kukaan ei tainnut olla erityisen hyvässä kunnossa arvostamaan sitä. Ihmetystä kyllä riitti, kuten kaikkea muutakin kohtaan, mutta lopulta ainakaan Haekli ei osannut enää oikein edes sisäistää saati pyöritellä asiaa sen suuremmin. Luolapelto. Selvä sitten, ei kai siinä mitään. Jollakin oudolla tavalla punatukkainen alkoi tuntea olevansa niin pysyvän hämmentynyt tästä kaikesta, ettei enää todella pystynyt olemaan hämmentynyt mistään. Ja sitä paitsi hänen oma vointinsa tunki juuri nyt sen verran pahasti päälle, ettei hän jaksanut keskittyä enää muutenkaan mihinkään muuhun. Spyrokin taisi pistää asian merkille tiedustellessaan hänen voinnistaan hetken kuluttua varovasti. Hän heitti tälle ensin vaivautuneen katseen, ennen kuin ähkäisi kuitenkin sitten uudestaan. "Kai minä... selviän. Egh, ne otukset kävivät päälle hirveän kovaa", nuorukainen vastasi lopulta, irvistäen taas. Olisi tehnyt mieli vain vakuutella ettei tämä tuntunut missään, mutta toisaalta mokoma olisi ollut jo aivan liiankin ilmiselvä valhe - eikä hänellä lopulta ollut oikein voimia sellaiseen enää muutenkaan. Kyllä hän itsekin osasi jo sanoa ettei ollut saanut mitään erityisen kuolettavaa tai vakavaa vammaa, mutta sekopäiset koiperhoset olivat silti raastaneet niin hänen vaatteitaan kuin nahkaansakin riekaleiksi. Verta ja repaleita siellä täällä. Ja tukalaa kipua, sitä ainakin oli. Kaiken tämän jäljiltä vähemmän vakavatkin vammat riittivät tekemään hädän ja paniikin sekoittamasta päästä varsin ahtaan ja huteran, eikä hänellä totta puhuen ollut juuri nyt ollenkaan hyvä olo. "Eipä se kaikki valmistautuminenkaan mitään auttanut", harmaahipiäinen sihahti lopulta hetken perästä, heittäen synkeän katseen jonnekin jalkoihinsa. Näytti taas pahasti siltä, että tekipä kaksikko millaisia suunnitelmia tai lupauksia tai henkisiä lujittamisia tahansa, murskasi tosielämä ne kaikki ilman pienintäkään ongelmaa heti kun vain viitsi... jos siis nyt jotain tällaista saattoi enää tosielämäksi edes sanoa.
Hetkeksi Haekli näytti siltä kuin olisi ollut aikeissa uppoutua omaan tukalaan, kivuliaaseen synkistelyynsä. Spyron seuraava kysymys havahdutti hänet kuitenkin ansiokkaasti ja kiitettävän nopeasti siitä, saaden hänet vilkaisemaan tätä kun toinen tiedusteli levosta. Mokoma kysymys sai hänet vilkaisemaan ympärilleenkin vastahakoisesti, ennen kuin hän katsahti taas poikaan. Ensihätään punainen pää kierähti jo kieltävään pudisteluun, ennen kuin sitten pysähtyi taas suurten, keltaisten liskonsilmien hahmottaessa enemmän toisestakin. Niin paljon kuin hän olisikin halunnut kieltäytyä omasta puolestaan levosta ja häpeällisestä huteruudesta juuri nyt, ei hän kuitenkaan tainnut olla ainoa, johon koski ja joka oli hutera. Spyro oli kukaties selvinnyt vähemmillä suoranaisilla vammoilla, mutta jokin tämän olemuksessa kertoi kuitenkin, ettei juuri nyt tainnut tosiaankaan olla oikea hetki puskea eteenpäin. "Tuota... no... niin kai. Ehkä tämä paikka on... ehkä täällä voi levätä hetken", geomantikko hetken hiljaisuuden jälkeen mutisi, vilkaisten ympärilleen vielä uudemmankin kerran. Tämä paikka ei tosiaankaan vastannut hänen käsitystään turvallisesta tai rauhallisesta, mutta kaiketi kaikki oli kovin suhteellista juuri nyt muutenkin. Jos ei muuta, ei ympäristössä ainakaan näkynyt juuri nyt mitään liikettä. Saattoi hyvinkin olla, että äsken vastaan tulleet, väistetyt liskot olivat tulleet juurikin täältä ja häipyneet nyt etsimään heitä ties mistä. Avoin alue oli muutenkin ainakin kujia parempi, täällä jäykät ja hitaat liskot olisivat paljon heikommilla vaikka lähtisivätkin jahtaamaan heitä. "Ehkä... ehkä me voimme piiloutua tuonne? Eivät ne varmaan sinne tulisi. Ne ovat ihan liian isoja, murskaisivat kaiken", nuorukainen mutisi, osoittaen varovaisesti vieressä kohoavan pellon suuntaan. Niin järjetön kuin moinen olikin, oli se kuitenkin kaiketi pelkkä pelto. Sellaisiin oli eittämättä piiloutunut takaa-ajajia yksi jos toinenkin ajan kanssa, toisinaan jopa onnistuneesti. Mokoman ajatteleminen nostatti hänen päähänsä ikäviä muistoja, jotka tosin taisivat juuri nyt olla varsin toissijaisia. Eivät he lopulta kuitenkaan täysin avoimellekaan voisi jäädä lepäämään.
"Odotas, minä... tarkastan ensin sen", Haekli tokaisi lopulta hetken hiljaisuuden jälkeen, osaamatta kuulostaa millään muotoa erityisen innostuneelta asiasta. Kaiken järjen mukaan pelto nyt oli vain pelto, eikä siinä ollut edes samanlaista outoutta kuin sienimetsässä aikaisemmin. Siltikään hän ei osannut näyttää mitenkään rohkealta tai reteältä astuessaan uudelleen empiväisesti märänsammalmaton päälle. Se ei ollut mitenkään likimärkä tai vettä tihkuva, mutta jalkapohja siitä kuitenkin kostui. Asialle pitäisi kaiketi tehdä jotakin jos he aikoisivat kykkiä pellossa pidempäänkin, mutta... no, asia kerrallaan. Ensin oli varmistuttava että he edes voisivat tehdä niin. Varautuneesti nuorukainen otti askeleen kohti kohoavia korsia, ja sitten toisenkin. Liekehtivä huivi pyöri hänen päällään, ja hän seisahtui hetkeksi kutsuakseen sen taas takaisin. Jos ei mistään muusta syystä, niin sitten koska pellon roihahtaminen veisi heiltä sekä suojan että rauhan. Kangas kiertyi taas mukisematta (ja armollisen sammuneena) sitomaan hänen hiuksiaan, ja kuontalo jonkinlaisessa puolijärjestyksessä hän astui vielä viimeisen askeleen kohti peltoa. Siltä se näytti nyt myös lähempää. Pitkiä, ohuita korsia, joiden päässä törrötti jonkinlaista viljaa. Nuorukaisen maanviljelyyn tottunut silmäkään ei tosin osannut sanoa, mitä viljaa se tarkalleen oli, mutta jotakin. Siemeniä korren päässä, muulla ei tainnut juuri nyt olla väliä. Hän tuijotti sitä hetken epäluuloisesti, ennen kuin sitten ojensi varovaisesti kättään ja taittoi yhden korsista poikki, varautuen jo puoliksi johonkin yliluonnolliseen ja kammottavaan seuraukseen. Tulipa sellaisia tai ei, olisi sekin kaiketi parempi tietää ennen kuin he olisivat keskellä peltoa...
Hetken Haekli tuijotti vaitonaisesti ja epämääräisesti katkaisemaansa kortta, ennen kuin sitten huokaisi melkein kuuluvasti jonkinlaisesta varovaisesta helpotuksesta. Mitään ei kaiketi ollut tapahtunut, eikä hän totta puhuen erottanut muutenkaan mitään erityisen huolestuttavaa tästä kaikesta. Pelto oli... pelto, kaiketi. Nuorukainen tuli heittäneeksi Spyrolle katseen olkansa yli, kuin vahvistaakseen olevansa edelleenkin hengissä. Niin epäilyttävää kuin kaikki tämä olikin, saattaisivat pitkät korret tarjota edes hetken mahdollisuuden levähtää ja kerätä voimia. Sitä he kumpikin varmasti tarvitsisivat nyt. "Meidän on parempi mennä suojaan. Jos vaikka... nukahdetaan tai jotain", punatukkainen hapuili varovaisesti, yrittäen kaiketi vakuutella itseään siinä missä nulikkaakin. Juuri nyt ajatus uupumisen vuoksi kuukahtamisesta ei totta puhuen kuulostanut edes erityisen kaukaa haetulta... eikä ajatus yllä häämöttävään, valtavaan tappajaliskoon heräämisestä millään tapaa kutsuvalta.
|
|
|
Post by spyrre on Dec 6, 2015 14:57:56 GMT 3
Tällä kertaa uusin eteen osunut löytö ei osoittautunut ainakaan yhtä vieraaksi tai hälyttäväksi kuin aiemmin, mutta outo tämä oli silti yhtälailla. Kun Spyro antoi katseensa pyyhkiä pimeyden keskellä vähän matkan päässä kohoavan pellon ylitse ei hänkään hetkeen tiennyt mitä olisi ajatellut tästä, saati miten jokin tällainen oli edes mahdollista. Hänen ymmärtääkseen (ainakin sen vähän mukaan mitä hän maanviljelystä ja rehuista tiesi) kasvit normaalisti tarvitsivat tiettyjä asioita kasvaakseen ja kukoistaakseen, eikä hänen nähdäkseen pimeä, kivinen luola sisältänyt näistä asioista oikein mitään. Mutta... olisi järki sanonut tästä kaikesta mitä hyvänsä, siinä pelto silti kasvoi. Kysyvät neuvottomat katseet Haeklinkaan suuntaan eivät tuntuneet tuovan yhtään sen enempiä vastauksia nuorukaisen ollessa selvästi aivan yhtä ymmällä kuin hänkin... mutta varsin nopeasti pälyily kiinnitti huomion johonkin muuhun, huomattavasti oleellisempaan kuin yksi outo pelto. Purppuratukka rypisti kulmiaan toisen jokseenkin revitylle olemukselle vaikka tumma nuorukainen arvelikin selviävänsä, pojankin vetäessä sitten henkeä päätään haparoivin sormin pyyhkäisten.
"...no juu. Ne vaan... äh. Onneksi... onneksi se huivi auttoi" hän henkäisi, vilkaisten hieman varovaisesti ilmassa vieläkin liitelevää kangasta. Tämä oli eittämättä pärjännyt paremmin kuin kumpikaan heistä oli arvannutkaan ja onnistunut hankkiutumaan eroon lähes koko parvesta aivan yksin, ja esiin pilkahtava ajatus sai purppuratukan laskemaan hetkeksi katseensa lähes kärvistelevästi. Nopeasti tukalan häpeilevä katse nousi kuitenkin uudelleen ja tämä suuntautui kuitenkin jälleen Haekliin huolestuneena niin toisen uupuneista elkeistä kuin lukuisista haavoista ja revityistä vaatteista. Olivat murhayökköset sitten lopulta erityisen... murhaavia tai eivät, olivat nämä silti olleet epäilemättä melkoisen kamalia otuksia joka tapauksessa, eikä kumpikaan pelästyneistä ja kivuliaista nuorukaisista tainnut kyetä vähättelemään parven hyökkäystä varsinkaan nyt... puhumattakaan liskoista, joita meteli oli jälleen nopeasti vetänyt puoleensa. Hetken aikaa levottomasti liikehtivä, kiven valossakin jokseenkin kalpea poika vilkuili toista huolestuneesti yrittäen arvioida nuorukaisen höykytettyä olemusta, päätyen pälyilemään vielä varautuneesti ympärilleen hiljaisen pellon reunassa siltä varalta että jotain päättäisi vielä horjahdella näkyviin. Mitään ei kuitenkaan ainakaan vielä näkynyt vaikka Spyro vilkaisi varmuuden varalta vielä ylöskin, ennen kuin käänsi huomionsa jälleen Haekliin. Toisen synkeä toteamus sai tukalan pojankin ähkäisemään hiljaa, ennen kuin tämä neuvottoman hiljaisen hetken jälkeen jäi kyhnyttämään kuontaloaan avuttomasti. Hetken aikaa he olivat jo ehtineetkin toivoa että huolelliset valmistelut saattaisivat auttaa heidät pitkällekin... mutta tämä kaikki oli kaatunut nopeasti vain muutamaan hetkeen ja he olivat jälleen takaisin aloitusruudussaan... ja vielä keskellä outoa kylää, sokeiden vihamielisten liskojen ja ties minkä muun ympäröiminä. "Me... äh. Olisi kai... pitänyt olla vielä varovaisempi" lisättiin surkean vaisusti, pojan vetäessä hiljaa henkeä. Kukaties jos he olisivat osanneet varautua olisi tältäkin surkeudelta vältytty... mutta kuinka he olisivat voineet tietää jotain... tällaista?
Vaikka hurjistuneesti riuhtova peto hänen säröilevän mielensä perällä oli hiljentynyt paniikin ja hädän hiivuttua, saattoi Spyro silti tuntea tämän jossakin taustalla, kaunaa ja ylenkatsontaa tihkuen. Tämä sai jännittyneen pojan värähtämään jälleen ja ryhdin painumaan aavistuksen, nulikankin näyttäessä kaikkea muuta kuin hyvävointiselta juuri nyt. Hänen jalkansa vapisivat ja päätä aristi, kaikesta uupumuksesta ja ahdistuksesta puhumattakaan. Olikin lopulta melkoinen helpotus kun epävarma Haeklikin myötäsi hänen varovaista ehdotustaan levosta, siitä huolimatta että jääminen edes hetkeksi pidempään jonnekin keskelle pimeää, kivistä kylää kuumotti nyt melkoisesti. Kuitenkin outo pelto ja tämä aukea alue näyttivät tyhjiltä ja hiljaisilta, eikä poika voinut olla pelkäämättä mitä saattaisi vielä tapahtua jos he joutusivat jatkamaan samaan malliin ilman että voisivat kokoilla itseään ja hermojaan hetken... ja rehellisesti Spyro tunsi tarvitsevansa hetken varmistuakseen ettei jostakin hänen sisältään päätään nostanut hurjistunut tietoisuus ollut enää tunkemassa esille. Hyytävän kylmäävä tuntemus kietoutui hänen ympärilleen kuin puristava, jäätävä käärme hänen edes ajatellessa tätä ja nulikan olemus kiristyi jälleen aavistuksen, tämän kuitenkin havahtuessa nyökkäämään Haeklin ehdotukseen piiloutua hetkeksi viljan sekaan. Poika ravisti päätään jälleen kuin karistaakseen irti jotakin, ennen kuin pyyhkäisi uudemman kerran outoa peltoa hieman siristellen katseellaan, tällä kertaa jokseenkin arvioivammin. "Tuota... no juu. Ehkä? Ei ne varmaan halua talloa kaikkea täällä jos tämä on niiden pelto... ja ainakin jos niitä otuksia tulee tänne niin täällä on sentään aika avointa" Spyrokin myötäsi kohta varovasti, luoden nuorukaiseen kuitenkin huolestuneen katseen. Eh, vaikkakin... kukaties normaalisti jättien kaltaiset massiiviset otukset voisi nähdä avoimella kaukaa, mutta nyt pimeys kuitenkin rajoitti uhkaavasti heidän näkyvyyttään, eikä hän voinut olla huolestumatta siitäkään että jotakin lentävien pikkuhirviöiden kaltaisia saattaisi vielä ilmaantua jostain. Mutta... eh, oli kuinka oli... pelto taisi silti olla heille se turvallisin soppi tähän hätään... niin vähän kuin tämä kaiketi olisikaan sanottu, ja nyt toistaiseksi Spyroa huolettivat rehellisesti muutkin, kukaties uhkaavammat asiat...
Haeklin ehdottaessa lopulta pellon tarkastamista varmuuden vuoksi ei poikakaan voinut olla vilkaisematta korkeita korsia aavistuksen epäluuloisena, ennen kuin tämäkin kuitenkin nyökkäsi. Lopulta jossakin tällaisessa paikassa tuskin saattoi olla varma lähes yhtään mistään, ja hänkin jäi kieltämättä jokseenkin varuillaan seuraamaan toista katseellaan kun nuorukainen astui eteenpäin pehmeällä sammalelle ja suuntasi sitten kohti peltoa. Spyro liikahti jälleen levottomasti kohottaen valokiveä kädessään valaisemaan paremmin näkymää kun toinen komensi liekehtivän huivinkin takaisin paikalleen, ennen kuin lähestyi tarkastelemaan edessä erottuvaa kasvustoa. Poika otti varovaisen askelen lähemmäs tuijottaen itsekin kaikkea varsin tiukasti kuin olisi lähes odottanut jonkin saattavan hyökätä esiin korsien keskeltä heti tilaisuuden saadessaan. Ei ollut vaikea nähdä että Haeklikin taisi odottaa likimain samaa kun tämäkin jännittyi paikalleen odottamaan mahdollisia seurauksia.... joita ei kuitenkaan tällä kertaa, ainakaan vielä tullut. Kun toinen viimein rohkeni henkäistä helpotuksesta rentoutui ilmaa taustalta epäluuloisesti nuuhkinut nulikkakin aavistuksen. Poika säpsähti nuorukaisen ääntä, vetäen kuitenkin sitten itsekin henkeä ja haparoi varovaisen, varsin voipuneen askelen eteenpäin astellakseen viimein pellon reunaan, katsomaan kaikkea lähempää. Oli kaiketi toivottava että kasvillisuudesta olisi heille edes jonkinlaiseksi suojaksi... vaikka toisen huomautus nukahtamisesta saikin pojalta enemmän tai vähemmän huolestuneen vilkaisun luultavasti likimain samoissa ajatuksissa kuin Haeklikin. "Ehkä ne ei osaa etsiä meitä täältä. Kuinkahan kauan ne edes meinaa yrittää tulla perässä?" sekin mutisi varuillaan seisahtuen vilkaisemaan vielä kerran ympärilleen (ylöspäinkin mukaanlukien) pellon reunassa, kunnes purppuratukan kurkusta kantautui jokseenkin synkempi henkäisy. "Äh... hitto kun meillä ei ole enää edes vettä" se lisäsi katkerasti itsekin ilmeisen pettyneenä, tönäisten hieman irvistäen nihkeää sammalta paljaan jalkansa alla. Se tuntui kostealta ja kylmältä, muistuttaen vielä kuivasta kurkusta ja kivistävistä haavoista jotka olisivat kaivanneet edes tilkan vettä... mutta tätä taisi olla turha valittaa tähän hätään. Oli kaiketi vain yritettävä toivoa että he löytäisivät täältä kylästä vielä myöhemmin jotain... mutta nyt taisi olla parasta vain yrittää koota itseään hetki. Spyro hytisi hieman paikoillaan ennen kuin vielä varautuneen katseen pellon ylle luoden rohkeni viimein astua kokeilevasti korkean viljan sekaan.
|
|
|
Post by submarine on Dec 7, 2015 16:50:22 GMT 3
Lopulta Haeklillakaan ei tainnut olla mitään kovin lohdullista, mielenrauhaa tuovaa vakuuttelua tähän hätään, kun Spyro tuli mutisseeksi siitä miten heidän olisi pitänyt tajuta olla varovaisempia. Niin varmasti olisikin, siitä ei tainnut päästä nyt mihinkään. Totta puhuen punatukka tunsi olonsa juuri nyt varsin typeräksi ja holtittomaksi; niin paljon kuin hän itse olikin puhunut siitä, miten he eivät saisi harhautua asioiden suhteen, oli äsken tapahtunut ollut silti vähällä kostautua pahasti juurikin koska he eivät olleet osanneet häipyä ajoissa. Heidän olisi pitänyt suhtautua eittämättä aivan kaikkeen vaaranpaikkana ja riskinä jota vältellä, ei tosiaankaan jonakin ihmeteltävänä nähtävyytenä. Piti päästä pois vuoresta, ja kaikki muu oli täysin toissijaista. "... no. Ei sitä enää auta murehtia. Pitää olla vain varovaisempi jatkossa", nuorukainen lopulta onnistui mutisemaan epämääräisesti, vilkaisten aavistuksen vaivautuneesti jalkoihinsa. Heillä oli tosiaankin ollut taas epämukavan paljon onnea matkassa - tai siis, epämukavan suuri osa heidän selviytymisestään oli johtunut onnesta. Hänellä ei itse ollut edes mitään halua miettiä asiaa sen tarkemmin tähän hätään, saati mitä olisi ehkä voinut tapahtua huonommalla tuurilla. Äskeinen ja sen jälkipyykkikin tuntui melkoiselta henkilökohtaiselta epäonnistumiselta jo nyt, eikä halju nuorukainen halunnut puida sitä enää. Olisi parempi vain keskittyä nykyhetkeen... tai jatkoon siis. Koko asia taisi kaivella harmaahipiäistä siinä määrin, että se näkyi ulkopuolellekin, eikä hänellä ollut oikein mitään halua nököttää paikoillaan Spyron edessäkään kärvistelemässä enempää juuri nyt. "Kyllä tämä vielä järjestyy... jotenkin", nuorukainen sai puserrettua perän varsin huterasti, enemmänkin sanojen ympäripyöreyden kuin minkään muun vuoksi. Juuri nyt piti vain päästä hetkeksi pois tästä kaikesta...
Kömmähdyksiä tai ei, taisi kumpikin kaksikosta päätyä pienen mietiskelyn jälkeen ainakin sille kannalle, ettei peltoon piiloutuminen kaikesta outoudesta huolimattakaan ollut mikänä huono ajatus. Haeklin taittama korsi ei ainakaan tuntunut sormissa mitenkään erityisen epämääräiseltä, ja lopulta pelto tarjoaisi varsin korvaamatonta suojaa. Hän nyökkäilikin vaitonaisen mietteliäästi Spyron sanoille, ennen kuin vilkaisi aavistuksen epämääräisesti pitelemäänsä viljankortta. Mokoma ei tosiaankaan näyttänyt tarkalleen oikein miltään hänen tuntemaltaan viljalajilta, ja hetken tihrustamisen jälkeen hän tulikin nuuhkaisseeksi mokomaa tähkää epäluuloisesti. Kuten arvata saattoi, se ei paljastanut oikein mitään. Kasvi oli hyvin kelmeä, melkein vitivalkoinen kuten sitä kasvattavat liskotkin, ja lähempää katsottuna rivi kalpeanvalkeita korsia toisensa perään näytti jokseenkin aavemaiselta. Siltikin se oli varmasti paljon pienempi paha kuin aavemaisen kelmeät liskot, joita oli myöskin varmasti lähettyvillä. "No. Ainakin me kuulemme ne jos ne alkavat huitoa peltoaan nurin ja etsiä meitä", nuorukainen mutisi lopulta, tietämättä oliko mokoman tarkoitus olla mukamas jopa lohdullista. Ainakaan häntä itseään ajatus päälle vyöryvistä, kaiken tieltään murskaavista liskoista ei juuri huojentanut, mutta... kaipa sekin oli parempi kuin täysin varoittamatta väijyttävät liskot? Jotakin sellaista, ehkäpä. Hieman epämääräisesti hän nakkasi pitelemänsä korren sammalmatolle, tunnustellen sitä hetken jaloillaan kuin miettien asiaa muutenkin. Totta puhuen hän ei tainnut tunnistaa maassa levittyvää sammalta sen enempää kuin sillä kasvavaa viljaakaan. Eikä se tosiaankaan johtunut siitä, etteikö hän olisi tuntenut ainakin tavallisimpia kasveja. Koko tilanne oli selvästi vähintäänkin outo... mutta toisaalta, heidän ei pitänyt enää murehtia outoudesta.
"Eh... en tiedä. Toivottavasti ne väsyvät edes jossakin kohtaa", Haekli tuli ohimennen tokaisseeksi Spyrolle, kun poika pohti ääneen miten kauan liskot oikeastaan edes aikoisivat ajaa heitä takaa. Kysymys ei tosiaankaan ollut aivan yksinkertainen, eikä nuorukaisella tosiaankaan ollut siihen mitään helppoa tai rohkaisevaa vastausta. Hetkeksi hän jäi itsekin oikeastaan miettimään asiaa, muuttuen oikeastaan vain huolestuneemmaksi sitä pohtiessaan. "Ne... otukset eivät käyttädy mitenkään tavallisesti. Ne ovat hirveän... hitaita ja kankeita. Eivätkä ne edes mieti mitään asioita", nuorukainen lopulta puuskahti, osaamatta edes päättää mitä mieltä moisesta olisi pitänyt olla. Suuret, liskomaiset hirviöt eivät selvästikään noudattaneet mitään tavallisten olentojen järjenjuoksua, eikä hän totta puhuen uskaltanut heittää edes arvioita siitä, miten kauan sellaiset etsisivät tunkeilijoita. Eh, jos temppelissä riehuneet demonit eivät olleet ehtineet tunkeutua tänne asti aikaisemmin, saattoi olla aivan mahdollista että he olivat ensimmäiset ulkopuoliset tässä kammottavassa kylässä ties miten pitkään aikaan... mahdollisesti koskaan. Joskaan toisin kuin temppelissä itsessään, ei tässä paikassa tainnut olla juuri mahtavia ihmeitä tarjolla. "Jostain ne kyllä ovat tänne vettä saaneet tuotua. Ei sitä voi kaukana olla, kun ne kerran kastelevat tätä. Ja sitä sienimetsääkin", geomantikko lisäsi toisen murehtiessa veden puutetta vielä kaiken muun lisäksi. Loppujen lopuksi tuntui varsin todennäköiseltä, että liskot joutuivat kantamaan vettä kasvatuksiaan varten jostakin. Kivisessä luolassa tuskin kasvoi juuri mitään luonnostaan, eikä siellä ainakaan ollut maata josta imeä kosteutta. Ja silti sammalmatto hänen jalkojensa alla oli varsin kostea. Melkeinpä märkä. Jano oli kieltämättä jo melkoinen, mutta siitä huolimattakaan nuorukainen ei näyttänyt innostuvan kamalasti ajatuksistaan tähän hätään. "... ehkä parempi että etsitään sitä vähän myöhemmin. Ehkä... ehkä me voimme vaikka imeskellä vettä tästä sammaleesta", hän tuli tokaisseeksi rauhattomasti, vilkaisten ympärilleen kuin varmistaakseen ettei lyhyt sananvaihto ollut jo koitumassa kohtalokkaaksi. Jos totta puhuttiin, taisi hän olla vähintään puoliksi vakavissaan sanoistaan muutenkin. Jano oli kieltämättä jo melkoinen...
Olipa miten oli, astui Haekli sitten lopulta ensimmäisenä peltoon. Toisin kuin maan päällä, ei outoa kasvustoa oltu kynnetty selkeisiin riveihin, mikä teki niiden joukossa kulkemisesta varsin hankalaa. Hän kyllä yritti olla tallaamatta liikaa korsia maahan, aivan vain jo paljastumisen pelossa, mutta siltä oli lopulta vaikea välttyäkään. Täytyi kaiketi vain toivoa, että liskot eivät tarkastaisi aivan lähihetkinä peltonsa reunaa liian tarkkaan. Vaitonaisesti punatukkainen tarpoi eteenpäin, tähystäen korsien ylitse nähdäkseen suunnilleen mihin oli menossa. Sammalmatto jalkojen alla oli märkä, ja siellä täällä törrötti teräviä korrenpätkiä jotka pistelivät jalkapohjia, mutta lopulta eteneminen ei ollut erityisen vaikeaa. Pelto ei ollut erityisen valtava muutenkaan, ja lähellä sen keskipaikkeita nuorukainen sitten pysähtyi ja vilkaisi Spyroon, ennen kuin kumartui varovaisesti alas. Paremman puutteessa hän tuli tylysti lananneeksi jaloillaan laakean ympyrän ympärilleen, tallaten maihin viljaa itsensä ja Spyron alle jonkinlaiseksi välttäväksi suojaksi kostealta sammaleelta. Ja sitten, hieman epämääräisenä, hän istahti alas. "No. Kai tämä... on edes jotakin", nuorukainen osasi lopulta vain mutista melkoisen hämillään, yrittäen löytää jonkinlaista mukavaa asentoa. Ympärillä kohoavat kelmeät korret toivat sentään jonkinlaista suojan tunnetta outoon tilanteeseen, ja hän vilkaisikin lopulta Spyroon siihen malliin, että tämän parempaa he tuskin voisivat tähän hätään varsinaisesti edes toivoa. Eh, vähintäänkin huolestuttavaa, mutta minkäs teet. "Voidaan varmaan jossain kohtaa nousta tarkistamaan tilannetta. Mutta yritetään pysyä matalana", hän lisäsi varovaisesti, madaltaen jo ääntään kuten piilossa kuuluikin tehdä. Totta puhuen oli vaikea määritellä, mitä hyötyä tarkalleen matalana pysymisestä olisi sokeita liskoja vastaan, mutta kaiketi ajatus oli tärkein. Tai jotakin.
|
|
|
Post by spyrre on Dec 7, 2015 23:23:53 GMT 3
Kun onnettomuus oli jo ollut vähällä tapahtua ei jälkiviisaudesta ollut enää paljoakaan iloa kenellekään, mutta vaikka kumpikin heistä tämän tiesikin, ei kaksikko voinut olla käymättä enemmän tai vähemmän kärvisteleväksi miettiessään äskeistä tapausta ja minkä hinnan he olivat tästä jo nyt joutuneet maksamaan. Hinta olisi eittämättä voinut olla hirvittävän paljon korkeampikin, mutta jo vaivalla kerättyjen varusteiden menetys oli aivan tarpeeksi paha takaisku... puhumattakaan siitä että heidän aiheuttamansa metakka tuntui ajaneen koko kylän vaarallisen asujaimiston liikkeelle. Spyrokin liikahti tukalasti paikoillaan laskien katseensa hetkeksi kun Haekli kuittasi haljuun sävyyn kuinka jatkossa olisi oltava varovaisempi. Tämä piti eittämättä paikkansa vaikka ei lohduttanutkaan ketään... mutta tämä oli kaiketi se johon heidän oli nyt tyydyttävä. Toisen hiljainen, ja jokseenkin epämääräinen mutina siitä että kaikki järjestyisi jotenkin sai epävarman katseen nulikan purppuraisen kuontalon alta, ennen kuin tämä kuitenkin nyökkäsi tälle aavistuksen, yhtälailla neuvottomana kaiken suhteen. Kaikki tapahtunut, niin hengenvaarasta ja varusteiden menetyksestä kristallin (ja ties minkä muun) äkilliseen oireiluun jotka olivat olleet vähällä johtaa epäilemättä kamaliin asioihin olivat selvästikin olleet melkoinen kolahdus purppuratukankin muutenkin ontuvalle varmuudelle minkään suhteen... mutta eteenpäin heidän olisi silti hapuiltava... ainakin viimeistään lepohetken jälkeen.
Hetken aikaa epäluuloisesti kalpeaa peltoa tarkasteltuaan oli heidän lopulta todettava ettei ainakaan tämä kasvusto näyttänyt suunnittelevan vielä mitään sen kamalampaa kuin maanpäällisetkään vastaavat. Jännittynyt Spyrokin päätyi tökkimään ohimennen sormellaan outoja valkeita korsia kun Haeklikin tutki taittamaansa kasvia, tuskin osaten tunnistaa tätä sen enempää kuin toinenkaan. Olisi saattanut olla kyseenalaista olisiko poika osannut erottaa edes tavallisia viljalajeja kovinkaan hyvin toisistaan mutta näistä tämä osasi sentään sanoa mitä näistä oli nähnyt ennen... eikä tämä kyllä näyttänyt yhdeltäkään näistä. Mutta oli kuinka oli, kasvien tarkka lajike taisi lopulta olla heillä melkoisen yhdentekevä tähän hätään, kunhan oli selvinnyt etteivät nämä olisi ainakaan tappavan myrkyllisiä eivätkä tekisi mitään outoa. Itsekseen hieman hytisevä poika irvisti pienesti toisen toteamukselle siitä että pellossa he ainakin kuulisivat jos massiiviset olennot lähtisivät etsimään heitä, tämän päätyessä jälleen liikahtamaan paikallaan jokseenkin levottomasti. "...eh, no. Jos... kunhan me nähdään ne ajoissa, niin... Kaipa ne ainakin kuuntelee, jos ne käskee muualle" nulikka mutisi hetken epäröityään, kuin olisi tuntenut syystä tai toisesta itsekin olonsa varsin epämukavaksi ajatuksensa suhteen. Kaiketi oli jo ehditty nähdä miten olennot reagoivat komennuksen edessä, mutta... tässä kaikessa oli silti jotakin varsin karmivaa vaikka tämä epäilemättä saattaisi hyvinkin pelastaa heidän henkensä. Spyrokaan ei olisi halunnut törmätä otuksiin enää niinkään läheltä että moinen yritys olisi tarpeen, vaikka saattoi hyvinkin olla että moinen toiveikkuus olisi liikaa vaadittu... Purppuratukka vilkaisi toista vaivihkaa kuontalonsa lomasta ennen kuin laski taas katseensa kuin vältellen, jääden vilkuilemaan jälleen peltoa edessään, kuunnellen epävarmoin elkein toisen hermostunutta pohdintaa. Huomio siitä kuinka liskomaiset otukset tuskin edes miettivät mitään tai toimivat minkään normaalin järjenjuoksun mukaan sai tämänkin nopeasti rypistämään kulmiaan tukalasti.
"Eh... Ehkä ne luulee että ollaan jo häivytty jos ei löydä meitä enää. Jos ne ei vaan ole tottuneet siihen että... että tänne tulee joku? Kun ne kuitenkin asuu täällä ja... osaa kuitenkin viljellä ja kaikkea muutakin?" se ehdotti varovasti, osaamatta itsekään suhtautua ajatukseen... vaikka tuskin hänkään kykeni kieltämään etteikö sokeissa olennoissa olisi ollut jotakin pahasti vialla, sen ilmeisimmän lisäksi. Poika vaikenikin, vilkaisten aavistuksen vainoharhaisesti ympärilleen kuin peläten jo aivan otuksista puhumisen tuovan nämä jälleen paikalle. Mitään ei kuitenkaan onneksi näkynyt kaikesta epäluuloisesta pälyilystä huolimatta. Tämän kaiken huolehtiminen sai eittämättä olonkin tuntumaan entistä tukalammalta, ja kuivan kurkun sekä kirvelevät haavat muistuttamaan itsestään. Spyro huokasi nyökäten vaisusti toisen ehdotukselle etsiä vettä myöhemmin jostain, kuitenkin katsahtaen nuorukaista hieman silmiään räpäyttäen kun tämä ehdotti veden saannin yrittämistä sammalesta. Moinen ei selvästikään ollut pälkähtänyt nuutuneen nulikan mieleenkään ja tämä laskikin hieman epäluuloisesti katseensa alas kosteaan sammaleen jolla seisoi. Mutta niin oudolta kuin ehdotus kuulostikin, tuntui kosteus kuitenkin jaloissa tavalla joka sai harkitsemaan josko jokin tällainen onnistuisi, vaikka Spyrokin näytti kaikkea muuta kuin innokkaalta. "No.... ehkä? Kaipa se voisi... toimia. Kun... ei oikein muutakaan ole" tämä myötäsi viimein, kipristellen hieman irvistäen varpaitaan kostealla sammalella. Valinnanvaraa ei tainnut lopulta olla paljoakaan, ellei halunnut kärvistellä vielä janostakin siihen saakka kun he viimein löytäisivät kunnollisen veden lähteen... Kuka tiesi kuinka kauan tähänkin saattaisi mennä.
Hetken epäröityään suuntasikin kaksikko lopulta peltoon, Haekli jälleen etunenässä. Spyro piteli valokiveä varovasti koholla, näyttäen kuitenkin pälyilevän varsinkin ylös jokseenkin epäluuloisesti kahistellessaan toisen jäljessä. Outo peltokin sai kyseenalaisen katseen jos toisenkin ja poika vilkuili tuon tuostakin jalkoihinsa kuin huolissaan siitä että korkeiden korsien keskelläkin saattaisi piillä jotakin epäilyttävää. Edelleenkin tukalasta olemuksestaan huolimatta purppuratukka taisi ainakin olla nyt jo enemmän ajan tasalla kuin aikaisemmin, vaikka hengitys kulki vieläkin raskaana hapaiden lomasta. Tämäkin joutui säpsähtelemään tuon tuosta teräviä korrenpätkiä jalkojensa alla mutta yritti olla jäämättä jälkeen kaikkea muuta kuin järjestelmällisesti kylvetyssä pellossa, seisahtuen sitten hetkeksi seuraamaan kun nuorukainen kävi tallomaan peltoon jonkinlaista puolittaista alustaa kerättyään etäisyyttä kasvillisuuden reunamista. Nulikka silmäsi toisen aikaansaannosta ennen kuin astahti varovaisen kokeilevasti eteenpäin ja istahti itsekin kasvillisuuden joukkoon, päästäen hiljaisen mutta varsin syvän henkäisyn. Hän oli tuskin tajunnutkaan kaiken jännityksen ja jännittyneisyyden keskellä kuinka huteraksi hänen olonsa oli käynyt, mutta nyt kun edes kyseenalainen suoja tarjosi tilaisuuden edes pienelle hengähdykselle alkoi kaikki hyökyä päälle jälleen varsin itsepintaisesti. Hänen jalkansa tuntuivat tärisevän vielä hänen istuttuaankin ja poika pyyhkäisi jälleen vaiteliaasti ähkäisten päätään, nyökäten sitten Haeklin sanoille. "Äh. No juu. Ehkä nuo otuksetkin rauhoittuu ja lakkaa etsimästä jos ollaan täällä hetken aikaa" sekin myötäsi voipuneesti pienen irvistyksen keralla. Kukaties ympärillä kohoavat ja pimeän näkymän peittävät korsiseinämät eivät itsessään olleet kummoinenkaan puolustus, mutta nämä loivat kuitenkin jonkinlaista suojaisuuden tuntua, ainakin huomattavasti enemmän kuin kapeat, klaustrofobiset kadut, sallien heidän viimeinkin vetää hetken henkeä rauhassa. Niin poika tekikin, nojaten toviksi päänsä polviinsa ilmeisen uupuneena. Hänen päässään pyöri ja likimain jokaista ruumiinosaa tuntui jomottavan... mutta vaikka hän käyttikin epäluuloisen hetken tunnustellakseen tätä taisi kristallin aiheuttama uhkaava rakoilu (sekä se, joka väijyi tämän takana) sentään olla rauhoittunut. Spyro veti muutaman syvän henkäyksen verran ilmaa keuhkoihinsa ennen kuin rohkeni jälleen avata silmänsä ja nostaa päänsä, kietaisten kätensä kuitenkin polviensa ympärille. Katse nousi jälleen toiseen nulikan vilkaistessa nuorukaista varsin huolestuneesti, kunnes tämä laski huomionsa hieman ähkäisten alas jalkoihinsa liikkeen saadessa aikaan äkillisen kirpaisun. Hän oli eittämättä selvinnyt melkoisen vähällä Haekliin verrattuna, mutta kiinni päässyt murhahyönteinen oli silti ehtinyt jäytää hänen kinttuaan varsin kiitettävästi kynsillään ja suurilla leuoillaan, jättäen jälkeensä varsin ikäviä jälkiä.
"Egh... hiton ötökät. Toivottavasti ei nähdä sellaisiakaan enää" nulikka mutisi kurottaen hetken verta tihuttavia haavoja vilkuiltuaan käteensä tupon viileää sammalta. Nuuhkaistuaan tätä ensin hieman varautuneesti ties minkä varalta, se päätyi viimein paremmankaan idean puutteessa pyyhkäisemään kostealla kasvustolla varovasti jälkiä puhdistaakseen tätä pahimmasta töhnästä. "Tuota... kuinka sulle kävi? Se... näytti aika pahalta siellä" tiedusteltiin varovasti, purppuratukan luodessa jälleen tukalan katseen nuorukaisen suuntaan. Vaikka raivokas ja halveksuntaa tihkuva ääni hänen mielessään oli hiljennyt, oli aivan tämän esiin tunkeminen järkyttänyt häntä tavalla joka ei unohtunut helposti edes tilanteen mennessä ohitse. Varsinkaan kun haavojen ja revityn olemuksen näkeminen sai nulikan sävähtämään ja laskemaan katseensa hetkeksi varsin kärvistellen. Kylmä väre pyyhkäisi jälleen hänen selkärankansa ylitse, pakottaen pojan jälleen ravistamaan päätään hiljaa ähkäisten. Oli kaiketi vain toivottava että he saattaisivat nyt olla tovin verran rauhassa, mutta siitä tuskin pääsi mihinkään että nulikka (ja luultavasti Haeklikin) taisi olla vieläkin varsin tolaltaan... tavalla jos toisellakin vaikka yrittikin kiskoa hermojaan edes jollakin tavalla ruotuun.
|
|
|
Post by submarine on Dec 9, 2015 15:24:30 GMT 3
Tässä sitä nyt sitten oltiin, luolahirviöiden luolapellossa, keskellä vuorta jonka sisus oli yhtä loputonta luolaa itsekin. Luolaisammaksi tuskin edes päästäisiin - tai oudommaksi ja epänormaalimmaksikaan. Jollakin tasolla Haekli ei osannut olla miettimättä, missä kohtaa oli tarkalleen mennyt vikaan elämässään. Toisaalta hän tiesi vastauksen aivan liiankin hyvin, eikä sen miettiminen juuri nyt ainakaan tosiaankaan kohentanut mielialaa tai auttanut mitään. Hän pakotti asian pois mielensä päältä, vilkaisten voimattomasti ympärilleen ja Spyroon, joka yritti myös parhaansa mukaan asettua aloilleen epämukavassa pellossa ja oudossa tilanteessa. Helppoa se ei ollut; lakoon tampatut korret alla olivat karheita, ja niiden läpikin kihosi kosteutta sammalista. Ei tosiaankaan mikään mukava paikka... joskin silti ehdottomasti ja huomattavasti mukavampaa kuin liskoilta pakoilu oudon luolakylän luola... kujilla. "... toivotaan parasta", oli kaikki mitä nuorukainen lopulta osasi sanoa Spyron heittäessä voipuneita arveluita siitä, että liskot saattaisivat rauhoittua odottelemalla hieman. Sitä heistä kumpikin ehdottomasti toivoi, mutta lopulta oli kovin vaikea sanoa mitään käytännössä. Juuri nyt punatukkainen ei lopulta halunnut edes miettiä asiaa liiaksi, ainoastaan kyhjöttää hetken hiljaa paikoillaan ja teeskennellä olematonta. Kaikki muu siihen päälle olisi vain hyvä lisä... tai huono lisä, riippuen asioista. Joka tapauksessa, hän ei halunnut tähän hätään enää edes miettiä mitä jatkolla voisi vielä olla luvassa, suuntaan tai toiseen. Sen he ikävä kyllä tulisivat näkemään joka tapauksessa. Nuorukainen oli totta puhuen vajoamassa melkeinpä jonkinlaiseen tukalaan, kivuliaaseen apatiaan, ennen kuin joutui vilkaisemaan rauhattomasti jälleen Spyroa, kun poika tuli mutisseeksi jotakin äskeisistä ötököistä.
"... toivottavasti ei. Minulla ei ole hajuakaan mitä tekoa sellaisilla edes on", Haekli osasi hetken perästä mutista huterasti takaisin Spyron suuntaan, haluamatta totta puhuen miettiä tätäkään asiaa liiaksi. Siltikään hän ei keksinyt mitään järjellistä syytä, miksi kelmeät liskot olisivat ainakaan tarkoituksella pitäneet valtavia, raatoja syöviä koiperhosia sienimetsässään. Ne olivat käyttäytyneet melkeinpä kuin jotkin tuhoeläimet, hyökänneet häiritsemään teurastajaakin verestä villiinnyttyään. Muistikuva sai hänet irvistämään tukalasti, arastaen edelleen pahasti saamiaan repaleisia haavoja. Mokoma taisi näkyä pahasti läpi, ja äkkiä hän vilkaisi taas hämillään poikaan tämän tiedustellessa varsin huolissaan hänen vointiaan. Hän oli hetken vaiti ja liikkumatta, ennen kuin pudisti sitten voimattomasti päätään. "Kyllä minä selviän. Ne vain... sattuivat. Ei tämä ole mitään vakavaa", nuorukainen lopulta ähkäisi, osaamatta kuulostaa erityisen rohkaisevalta juuri nyt. Hän kyllä tiesi, ettei ollut saanut mitään erityisen vakavia vammoja, ja lopulta veri ja repaleet siellä täällä näyttivät pahemmilta kuin mitä olivat, mutta olotila oli silti kaikkea muuta kuin hyvä. Oli vaikea näyttää erityisen uljaalta edes hengissäselviämisestä, kun oli juuri äsken, taas kerran, joutunut olosta päätellen kaiken mahdollisen runtelemaksi, jahtaamaksi ja uhkaamaksi. Huterasti ja melkeinpä sameasilmäisesti hän jäi katsomaan mitä Spyro oikeastaan edes teki, hahmottamatta saman tien miksi tämä oikeastaan hinkkasi itseään sammaleella. Vasta huolestuttavalla viiveellä harmaahipiäinen tuntui pääsevän perille asiasta. Kaikki tämä oli selvästikin syönyt melkoisen pahasti, ja nyt hetkenkin rauhoittuminen uhkasi viedä saman tien jo toimintakyvynkin.
"Tuo on... kai ihan hyvä ajatus", Haekli ähkäisi vaivalloisesti, ennen kuin kaapaisi itsekin sammalta altaan. Hän hieraisi sillä varovaisesti itseään, ennen kuin sihahti kivuliaasti sen koskettaessa haavojaan. Niin hyvä kuin ajatus ehkä olikin, kirpaisi se juuri nyt liikaa, ja hetken huteran, melkeinpä avuttoman tuijottamisen jälkeen hän nakkasi sammaltupon ähkäisten takaisin sinne mistä oli ottanutkin. Mokoma häviävän pieni takaisku tuntui juuri nyt olevan jo melkeinpä liikaa, ja voipunut nuorukain en tuijotti huterasti jalkojaan kuin arvioiden, oliko nyt sopiva hetki romahtaa jollakin tapaa. Nopea katse Spyron suuntaan pakotti kuitenkin taas edes jonkinlaiseen ruotuun, ja lopulta hän tyytyikin vain puristamaan silmänsä kiinni. "Mitä me oikein teemme täällä? Mitä järkeä tässä oikein on?" nuorukainen lopulta ähkäisi, osaamatta pidätelläkään sanojaan juuri nyt. Kaikki tuntui taas saaneen monta uutta kovaa ja julmaa kolhua. Hän oli yrittänyt parhaansa ja tehnyt mitä vain pystyi, mutta siltikin kaikki tuntui olevan koko ajan kaatumassa päälle. Nyt kun he kyyhöttivät pellossa, hetken ajan jonkinlaisessa turvassa, oli hänellä aivan liiankin paljon tilaisuutta miettiä sitä. Mitä reekelettä he edes oikein yrittivät juuri nyt? Tämä kaikki tuntui järjettömältä ja hullulta, eikä hänellä juuri nyt ollut aavistustakaan miten siitä olisi pitänyt selvitä. Murskaava epätoivo tunki taas päälle, eikä nuorukainen keksinyt oikein mitään millä edes teeskennellä asioiden vielä jotenkin järjestyvän. "Tämä on kaikki ihan hullua. Minäkin olen ihan hullu", punatukkainen lopulta mutisi, painaen päätään voimattomasti polviinsa.
|
|
|
Post by spyrre on Dec 9, 2015 22:00:14 GMT 3
Siitä tuskin pääsi mihinkään ettei kosteaa sammalta ja lakoon tallattua peltoa voinut mitenkään pitää kovinkaan mukavana, mutta kummallakaan heistä tuskin oli silti valittamisen varaa kun kaksikko lopulta asettui vähän äänin kalpean viljan sekaan. Heidän pienen valokehänsä ympärillä kohoavat korkeat korret tarjosivat jonkinlaista suojaa (luultavasti enemmän psykologista kuin käytännön, mutta sille tuskin mahtoi mitään) ja alusta oli lopulta pehmeämpi kuin melkein mikä muu tahansa temppelistä löytynyt, kosteudestaan ja pistelevyydestään huolimatta... Kuitenkin tuskin oli odottamatonta ettei kumpikaan piilossa kyyristelevistä nuorukaisista osannut näyttää kovinkaan levolliselta. Spyro olisi tahtonut laskea puristamansa valokiven hetkeksi käsistään lepuuttaakseen raajaansa, mutta havahtui tajuamaan nopeasti ettei kapineesta olisi mitään hyötyä maassa ennen kuin ehti muuta kuin nytkäyttää kättään epämääräisesti. Valossa pimeyden keskellä piileskely tuntui eittämättä vieläkin varsin kuumottavalta mutta kaiken jälkeen edes purppuratukka ei oikeastaan tahtonut istua pimeässäkään, tuntien olonsa jo muutenkin aivan tarpeeksi suojattomaksi. Tämä hypisteli kiveä kädessään pälyillen itsekin rauhattomasti vuoroin ympärilleen ja vuoroin Haeklia, sekä liikahdellen vieläkin tukalasti paikoillaan niskansa aavistuksen painuksissa kuin poika olisi pelännyt erottuvansa muuten suojapaikastaan kaikkien mahdollisten hyökkääjien silmiin. Vilja oli kuitenkin tarpeeksi korkeaa kätkeäkseen keskellään istujat vaivatta ja loogisesti ajatellen hänen olisi epäilemättä kuulunut muutenkin olla enemmän huolissaan valon näkymisestä, mutta... höykytetty ja uupunut poikakin taisi olla liian sekavassa mielentilassa varsinaisesti punnitakseen asioita nyt liian tarkkaan.
Hän tuli suoneeksi Haeklille lähinnä epämääräisen henkäisyn sekä pienen päänpudistuksen kun tämä mutisi hänelle takaisin tietämättä itsekään mitä muutakaan olisi voinut sanoa, jääden kuitenkin vielä hetkeksi vilkuilemaan toista huolissaan. Jos hän tunsi olonsa höykytetyksi niin nuorukainen näytti tältä jopa päällekin päin huomattavasti enemmän, eikä ollut vaikea huomata tämän kivuliasta liikehdintää kun tämä arasteli haavojaan. Kukaties kyse ei ollut hengenvaarallisista vammoista kuten Haekli vahvistikin pian hänen varovaiseen tiedusteluunsa mutta purppuratukka ei osannut silti olla näyttämättä varsin neuvottomalta ja surkealta, vaikka nyökkäsikin toiselle hetken epäröityään. "Äh... no... juu. Se... äh. Kamalia otuksia. Ne kaikki" nulikka mutisi epäselvästi laskien hetkeksi katseensa, ennen kuin tovin hiljaisuuden jälkeen hoksasi omatkin haavansa. Nämä olivat paljon vaatimattomampia kuin nuorukaista peittävät mutta tarjosivat kaiketi ainakin jonkinlaista harhautusta tilanteesta... vaikkakin kaikkea muuta kuin mukavaa sellaista. Hänen jalkansa iho oli varsin revitty vaikka lukuisat haavat eivät tainneet lopulta olla erityisen syviä mutta silti Spyronkin oli irvistettävä pyyhkiessään verta ja likaa varovasti sammalella. Tässä asiassa viileä kosteus olisi saattanut jopa olla hyvästä mutta yritys sattui silti, saaden pojankin kiristelemään hampaitaan. Oli kaiketi kuitenkin hieman parempi kärvistellä selkeälle fyysiselle kivulle kuin... jollekin huomattavasti kyseenalaisemmalle, vaikka tuskin tämäkään oli omiaan ainakaan parantamaan kenenkään oloa.
Spyro tuskin oli pohtinut ajatustaan paljoakaan haluten vain tehdä jotakin varsinkin särkevälle nilkalleen johon hyönteinen oli tarrannut kunnolla leuoillaan, tämän kuitenkin kohottaessa päätään kun Haekli huomasi mitä hän teki. Nuorukaisen varovaisen hyväksyvä kommentti sai aikaan pienen silmien räpäytyksen, pojan nyökätessä sitten hieman, vilkaisten nyt tumman veren tahrimaa sammaltuppoa. "Eh. Ehkä se auttaa edes jotain... vaikka ei olekaan mitään millä niitä voisi sitoa" poika myötäsi huokaisten hieman kun Haeklikin tavoitteli käteensä kourallisen sammalta. Varovainenkin pyyhkäisy kirvoitti kuitenkin tästä varsin tuskaisen sävähdyksen, joka säpsäytti Spyroakin. Omaa jalkaansa tarkastellut poika nosti katseensa jälleen nopeasti toiseen jääden vilkuilemaan nuorukaista huolissaan ja hermostuneena kun tämä viskasi sammalen takaisin maahan ilmeisesti liian kivuliaana edes tähän, tuntuen menevän tämän myötä nopeasti entistä huteramman ja lohduttomamman näköiseksi. Poika pälyili toista neuvottomana ennen kuin tämä tovin epäröityään nielaisi hieman. "Hitto.... ehh. Ehkä... ehkä meidän pitäisi..." se aloitti varovaisesti kääntyen jo vilkaisemaan alas kuin harkiten mahdollisuutta nyrhätä hänen kyseenalaisen toppakankaisen asusteensa helmasta irti jonkinlaisia edes puolikutoisia riekaleita joita voisi käyttää sidetarpeina vaikka nämä eivät luultavasti olisi sattuneet yhtään vähempää, kuitenkin sanojen hiipuessa tyhjyyteen kun Haekli töksäytti viimein esille rehellisen toivottomuutensa. Purppuratukka sävähti itsekin kuin pistettynä, jääden hetkeksi tuijottamaan nuorukaista avuttomasti sammal ja valokivi käsiinsä unohtuneena. Ei ollut epäilystäkään siitä että he olivat joutuneet koville, niin henkisesti kuin fyysisestikin, likimain kaiken suhteen saavuttuaan temppelille... ja vaikka ahdistunut Spyrokaan ei voinut millään tavalla sanoa oloaan hyväksi, taisi se olla kaiken keskelle vain joutunut Haekli joka oli joutunut kärvistelemään vielä enemmän aivan vain pysyäkseen mukana asioissa joita ei edes ymmärtänyt. Poika pelkäsi jo selvästi että tämä oli ollut toiselle liikaa tämän uskaltamatta hädintuskin liikkua kun tumma nuorukainen käpertyi kokoon epätoivoisesti silmänsä sulkien. Tuntui kauhealta ja suorastaan piinaavan avuttomalta katsoa tätä ja nulikka ei voinut olla tuntematta melkoisen syyllistä pistoa itsessään. Se ähkäisi hiljaa ennen kuin laski itsekin katseensa kietaisten kätensä tiukemmin polviensa ympärille, tietämättä mitä olisi edes voinut sanoa varsinkin kokiessaan olevansa syypää tähän kaikkeen... mikä tosin tuskin olikaan kaukana totuudesta.
"Äh... Ainakin... ainakin Nitte sanoi, että täältä pääsee ulos. Kyllähän... sen pitää olla sitten niin. Kunhan vaan löydetään se, niin..." se yritti lopulta hiljaa hetken avuttomasti suutaan auottuaan. Tämä taisi kuulostaa kaikkea muuta kuin varmalta niin itsestään kuin mistään muustakaan pojan kyhjöttäessä itsekin paikallaan välttelevästi pälyillen. Mutta... pakkohan tämän oli pitää paikkansa.... Suomuisen naisen mainitseminen aiheutti nopeasti uuden häpeällisen häivähdyksen ja sai nulikan nielaisemaan katkerasti. "...ethän säkään... ei kukaan arvannu että täällä olisi..." mutistiin entistä hiljaisemmin, pojan kuitenkin vaietessa jälleen. Tämä ähkäisi vaisusti ennen kuin kohotti kätensä jälleen pyyhkäisemään kasvojaan, yrittäen itsekin epätoivoisesti karistaa kauhunhetkiä mielestään... joista tosin iso osa hänen kohdallaan ei tainnut edes pitää välttämättä sisällään pelkästään hirviöitä. Tämä tuskin kuitenkaan onnistui kovin hyvin heiltä kummaltakaan, saaden nulikankin tukalan olemuksen painumaan aavistuksen entisestään. "Me... kai me ainakin tiedetään nyt mitä niiden liskojen kanssa pitää tehdä, jos törmätään niihin vielä. Ne kuitenkin on aika hitaita, ja... ei kai ne meitä voi loputtomiinkaan etsiä" poika jatkoi vaivalloisesti, huokaisten sitten uudelleen. "Äh.... vaikka... olet varmaan oikeassa. Meidän... meidän ei olis pitänyt edes tulla tänne..." Tukalat sanat hiipuivat jälleen loppua myöten, Spyronkin jäädessä kyhjöttämään surkeasti paikalleen, kuitenkin toista huolissaan vilkaisten. Äh.... millainen soppa tästäkin päähänpistosta oli syntynyt... ikävä kyllä tätäkään ei tainnut enää saada tekemättömäksi millään, vaikka tätä katuisi kuinka paljon.
|
|
|
Post by submarine on Dec 11, 2015 1:03:21 GMT 3
Epätoivo ja pienoinen pakokauhu tunkivan päälle aivan liian hanakasti juuri nyt, eikä Haeklilla ollut oikein mitään millän häätää niitä edes kauemmas. Millä hänen olisi jälleen pitänyt uskotella itselleen, että tämä kaikki jollakin ilveellä vielä järjestyisi? Mitään vastauksia, ainakaan mitään kunnollisia, ei yksinkertaisesti tuntunut olevan, eikä hän tosiaankaan löytänyt itsestään enää voimia tai sisua jonka avulla alkaa keksimään lisää. Ajatus siitä, että heidän pitäisi jollakin ilveellä selvitä vielä ties miten pitkälle, raastoi kaikkea sietokykyä vain entistäkin pahemmin. Eiväthän he ollee toikeasti, millään omilla ansioillaan, selvinneet edes mistään tämänastisesta! "Nitte... voi sanoa ihan mitä vain. Ei sillä ole edes väliä jos... jos me emme koskaan pääse sinne asti", nuorukainen ähkäisi alistuneesti, kun Spyro yritti parhaansa mukaan muistuttaa, miten jossakin alempana piti heidän kuulemansa mukaan olla reitti ulos. Tähän hätään hän ei ollut edes varma, uskoiko todella sellaiseen. Eikä hän tiennyt mitä se edes heitä hyödytti, kun eteneminenkin oli näin huteraa. Ensimmäinen hankaluus, ja heti he olivat hädin tuskin yhtenä kappaleena ja kyhjöttivät kuolemaa peläten turpeisessa pellossa... vuoren sisässä. Jos vastassa olisi vielä muutakin, mahdollisesti jopa suurempia vaaroja, niin mitä sitten? Nitte oli maininnut alhaalla vaanivan ties mitä, eikä punatukkainen tosiaankaan uskonut tämän tarkoittaneen temppelin vartijoiden omaa kylää. Tämän kaiken ei olisi edes pitänyt olla mikään ongelma!
"Ei silläkään ole mitään väliä mitä kukaan arvasi mistään. Täällä sitä silti ollaan. Ihan... täällä. Ja vaikka tiedettäisiin jotain jostain, kohta tulee kuitenkin joku uusi este ja sitten... sitten taas jotakin", Haekli ähkäisi, jaksamatta säästellä juuri nyt hirveästi sanojaan. Hän järsi huultaan ahdistuneesti, yrittäen olla vilkuilematta lopulta yhtään mihinkään. Ei epätoivoiseen, yhtälailla ahdistuneeseen Spyroon, ei surkeaan peltoon jonka avulla he yrittivät kitkuttaa edes vähän pidempään hengissä, ei pellon takana olevaan kammottavaan kylään joka oli taas onnistunut murtamaan heiltä kaiken selän, eikä tosiaankaan itseensä, taas täynnä haavoja ja kipua. Kaikki muistutti nyt vain tilanteesta ja asioiden kamaluudesta, eikä hän halunnut edes olla täällä. Ei missään täällä. Spyron viimeiset, surkean myöntävät sanat eivät tainneet ainakaan auttaa asiaa, vaikka poika tekikin kaiketi parhaansa. "... minun ei olisi koskaan pitänyt luulla olevani jotain. Nyt tai... tai koskaan muutenkaan", nuorukainen mutisi voimattomasti ja surkeasti, niin hiljaa että toinen joutui varmasti pinnistelemään edes kuullakseen. Sanat kirpaisivat melkoisesti, mutta samalla oli vaikea ajatella mitenkään muutenkaan. Melkoisen moni kurjuus ja surkeus olisi jäänyt väliin, jos hän vain olisi alun perinkin ymmärtänyt oman osansa tässä surkeassa, suuressa, kivuliaassa maailmassa. Katkerasti ja voimattomasti hän puristi ruipeloita käsiään nyrkkeihin ja puri hammasta, osaamatta taaskaan löytää itsestään sitä valheellista, teeskentelevää lujuutta, jolla uskotella itselleen olevansa jotakin... tai yhtään mitään. Lopulta, kovin voimattomasti, hän avasi jälleen kätensä ja antoi niiden pudota polvilleen, hieman kuin nukella jonka langat oli katkottu... ties kuinka monetta kertaa.
"Minä... minä lepään nyt vähän aikaa", Haekli lopulta sihahti kivuliaasti, vilkaisten toiseen melkeinpä peloissaan siitä, mitä oikeastaan näkisi. Spyro ei selvästikään ottanut koko tilannetta juuri sen paremmin, eikä hänellä ollut juuri nyt kykyä helpottaa tätä kaikkea, tai edes olla pahentamatta sitä. Tuntui melkein paremmalta vain olla hetki vaiti ja antaa asioiden olla, kun siihen nyt kerrran oli edes hieman aikaa. Ehkäpä... ehkäpä lepo antaisi edes jonkinlaista uutta kykyä jaksaa ja sietää. Tai jos ei muuta, ainakin se lykkäisi tämän kaiken kohtaamista hieman kauemmas. Ehkä kaikki ei sattuisi aivan niin paljon myöhemmin. Monia asioita, joista hän ei totta puhuen ollut millään tapaa varma, mutta ainakin siinä oli jotakin, mihin yrittää uskoa. Jotakin, mistä ainakin teeskennellä saavansa hetken verran lohtua. "Jos... jos jotain tapahtuu niin... herätä minut", nuorukainen lopulta ähkäisi voimattomasti. Häntä ei enää edes kiinnostanut miten holtitonta olisi nukkua juuri nyt, ei edes sen vertaa että olisi teeskennellyt aikovansa tosiaankin vain levätä. Lopulta uskoi puhtaan rehellisesti, että Spyrokin arvostaisi hänen vaikenemistaan juuri nyt. Eihän hän tehnyt mitään muuta kuin lisännyt pahaa oloa ja epätoivoa. "Me... me mietimme jatkoa sitten myöhemmin. Sitten... myöhemmin", harmaanahkainen pihahti, ennen kuin meni vaitonaiseksi. Oli vaikea sanoa, missä kohtaa hän sitten tarkalleen nukahti, jos nyt edes oikeasti nukahti, mutta ainakin hän nökötti voimattomasti ja surkeasti paikoillaan, silmät ummessa ja kädet polvien ympärillä kuin jonkinlaisena epätoivoisena yrityksenä teeskennellä, ettei maailma ympärillä enää ollut olemassa. Se oli vaikeaa, mutta hän yritti parhaansa. Edes tässä asiassa.
|
|
|
Post by spyrre on Dec 11, 2015 16:56:47 GMT 3
Vain täpärästi hengissä kaikesta selviäminen ei ymmärrettävästi ollut ollut ainakaan hyväksi heistä kummankaan mielenrauhan suhteen, ja kun tilanne viimein rauhoittui ainakin hetkeksi pääsikin tämä epätoivo ryöpsähtämään armottomasti ilmoille. Rehellisesti tuskin saattoi edes väittää mitään muuta kuin että se sinnikäs vakuuttelu että he vielä selviäisivät jotenkin oli muuta kuin ahdingon tuomaa sokeaa toivoa, mutta... tämä oli kuitenkin jotain joka oli vienyt eteenpäin... hatarasti ja täpärästi, mutta kuitenkin. Kun Haekli töksäytti lohduttomasti ilmoille sen kuinka epätoivoista kaikki, jo aivan vuoresta ulos pääseminenkin heille oli, tuntui tämä vievän nopeasti kaiken pohjan jonkinlaista rohkaisua hapuilevalta Spyroltakin. Poika säpsähti uudestaan kun nuorukainen ähkäisi lannistuneet sanansa, tämänkin jäädessä hetkeksi räpyttelemään hermostuneesti silmiään toisen suuntaan tietämättä mitä olisi tehnyt. "Mutta... jos... äh..." se aloitti avuttomasti, kuitenkaan löytämättä lopulta sanoja ja vaieten uuden tukalan henkäisyn keralla tovin emmittyään. Toisen epätoivo oli selvästi saanut voiton nuorukaisen kovia kokeneista hermoista, mutta vaikka tästä tuskin saattoi syyttää oli tämä silti varsinkin kaiken keskellä melkoinen takaisku muutenkin huteralle kaksikolle. Purppuratukka pälyili toista kuontalonsa varjosta silmiään arkailevasti räpytellen, kunnes tämäkin laski lopulta tukalasti katseensa. Tämä kaikki jonka keskelle he olivat joutuneet oli epäilemättä enemmän kuin kumpikaan oli koskaan osannut edes pelätä... ja nyt he olivat oikeasti keskellä jotakin kamalaa, niinkin pahasti ettei tuntunut olevan enää edes vaihtoehtoja. Poika puri surkeasti hampaansa yhteen puristaen valokiveä, ja pyyhkäisi vaitonaisesti rintaansa sormillaan. Kaikki tuntui ehdottomasti liian suurelta ja uhkaavalta, aivan temppelin ja vuoren uumenissa kuin senkin kannalta mikä odotti edessä, ja jota hänkin oli epätoivoisesti yrittänyt olla ajattelematta. Eikä hän osannut nytkään tehdä muuta kuin työntää näitä pelkoja ja epävarmuutta tihkuvia asioita kauemmas uupuneessa mielessään, niin painostavaksi ja vaikeaksi kuin tämä kävikin.
Spyrollakaan ei lopulta tainnut olla vastausta yhtään sen enempää kuin ahdistuneella Haeklillakaan, hyvin pitkälti yhteenkään heidän yllään häälyvään uhkaan. Hänkään tuskin kykeni katsomaan niin toiseen kuin ympärilleenkään painiskellessaan ristiriitaisten tuntemustensa kanssa. Tuntui että jotain olisi pakko keksiä tai sanoa, mutta samaan aikaan hänestä tuntui että saattaisi ahdistua itsekin entisestään jos harhautuisi pyörittelemään kaikkea liikaa kerralla, eikä poika lopulta saanutkaan sanaa suustaan. Haeklin voimaton, hiljainen mutina jota hän hädin tuskin edes kuuli sai tämän vilkaisemaan toista jälleen varsin voimattomasti ja huolissaan siitä, kuinka nujertuneelta toinen kuulosti. Näytti siltä kuin nuorukainen olisi antanut periksi ja ennenkaikkea tämä kirpaisi Spyroakin, mutta... mitä sanottavaa oli johonkin tällaiseen? Tuntui kuin mikä tahansa mitä hän saattaisi edes yrittää luultavasti vain pahentaisi asioita ja ahdistunut poika jäikin horjahtelemaan neuvottomasti näiden välille, kunnes toinen viimein töksäytti kivuliaasti aikovansa levätä. Ilmoitus katkaisi tukalasti nousseen hiljaisuuden tavalla joka sai nulikan säpsähtämään kärvistelyistään ja nostamaan katseensa. Tämä räpäytti silmiään kuin ei olisi ollut aivan varma miten äkilliseen töksäytykseen olisi pitänyt suhtautua ja tarkoittiko tämä mahdollisesti riviensä välissä jotakin kamalaa, mutta vaikka loikin tukalan huolestuneen katseen harmaanahkaiseen nuorukaiseen sekä ympäröivään pimeyteen, poika nyökkäsi viimein epävarmasti.
"...eh. No... juu. Mä... vahdin sitten" purppuratukka myötäsi varovasti, hypistellen vaivihkaa valokiveä sormissaan. Vaikka he olivatkin onnistuneet saamaan ainakin likimain rauhallisen hetken piiloutumalla, hermostutti ajatus täällä nukkumisesta silti... mutta hänen oli silti varsin helppo nähdä että Haekli sinnitteli jälleen rajoillaan. He tarvitsivat kipeästi hengähdystä... vaikka sitten täällä, kaiken keskellä. Spyro nielaisi itsekseen ja soi uuden nyökkäyksen nuorukaisen toiveelle miettiä asioita myöhemmin kun tämä asettui viimein lepäämään. Paikoillaan kyhjöttävä hiljainen nuorukainen sai vielä yhden jos toisenkin levottomansyyllisen vilkaisun, ennen kuin nulikka käänsi itsekin katseensa jonnekin alaviiston hampaitaan kirskauttaen. Jossakin hänen päässään tykytti edelleen varsin tukalasti ja hän jäikin hetkeksi kuuntelemaan tätä ennen kuin varmistui siitä ettei mitään kai ollut ainakaan nyt tapahtumassa. Purppuratukka päästi pienen hiljaisen henkäisyn, pudotti itsekin käteensä unohtuneen sammaltupon maahan ja vilkaisi revittyä jalkaansa, ennen kuin liikautti tätä varovaisesti. Niin kivistävältä ja vapisevalta kuin kinttu tuntuikin, taisi tämä silti ainakin toimia vaikka liike saikin pojan kiristämään hampaitaan häivähdyksen tummaa, tuoreempaa verta puskemaan ilmoille. Oli kaiketi vain yritettävä olla kiitollinen edes hetken hengähdystauosta jolloin saattoi vain istua paikoillaan, vaikka tämä ei parantanut esiin puskenutta epätoivoa ja ahdinkoa. Spyrokin kietaisi kätensä polviensa ympärille ja nojasi raskaasti eteenpäin, jääden sitten kuulostelemaan epäluuloisena ympäristöä hengityksensä lomasta, heidän pienen valopiirinsä keskeltä. Ehkä... ehkä asioita voisi tosiaan miettiä myöhemminkin... Jos nyt riittäisi edes se, että hänkin yrittäisi koota itsensä ja vahtia ettei mikään hivuttautuisi lähelle pimeydessä... vaikka hän ei voinut silti olla pälyilemättä paikallaan kyhjöttävää Haekliakin varsin huolissaan.
|
|
|
Post by submarine on Dec 11, 2015 18:49:20 GMT 3
Haeklista ei lopulta tainnut olla enää kommentoimaan edes sitä, miten Spyro myöntyi vahtimaan. Joko nuorukainen oli jo sammahtanut uupumuksesta ja ahdistuksesta niille sijoilleen, tai sitten hänellä ei ollut voimia enää edes puhua. Joka tapauksessa pojan sanoja seurasi vain ja ainoastaan vaitonaisuutta, joka antoi eittämättä paljonkin tilaa epämukaville mietteille... jos sen siis antoi tehdä niin. Toisaalta hiljainen, rauhallinen tilanne taisi olla omiaan myös yksinkertaiseen vaitonaiseen olemiseen, joka viime aikoina oli ollut aivan liiankin harvinaista. Haeklin pienen epätoivonpuuskan jäljiltä mistään ei kuulunut enää mitään, kunhan korkeintaan hänen raskas, levossakin ahdistunut hengityksensä. Oli yksioikoisen vaitonaista, ja ympärillä kohoavat korret sulkivat ulkomaailmaa pois vielä hieman tehokkaammin. Hetken, ainakin pienen hetken, kaksikko taisi tosiaankin olla kaksi - tai Spyro jopa aivan yksin. Sitä ei tosin kestänyt erityisen pitkään. Tai kukaties kestikin, kukapa osasi sanoa kauanko aikaa yksin istuskellessa todella kului? Joka tapauksessa, lopulta mokoma armollinen hetki katkesi. "Miksi me siedämme tätä, pieni suomu?" sihahti äkkiä ääni aivan läheltä Spyroa. Aivan korvan juuresta. Ääni ei kuitenkaan ollut outo tai vieras, vaan hyvin, hyvin tuttu. Se oli melkeinpä täysin se ääni, jota Spyro oli joutunut kuuntelemaan silloinkin, kun tällä ei ollut ollut mitään muuta seuraa: oma äänensä, melkein täydellisen samanlaisena. Sanoissa oli outo, lasinen kaiku, mutta muuten ne olisivat yhtä hyvin voineet kaikua vaikka pojan pään sisässä... paitsi että ne hyvin selkeästi kuuluivat tämän vasemman korvan juuresta. Ja toden totta, jos nulikka kääntäisi päätään, voisi tämä todeta äänellä tosiaankin olevan myös omistajansa: tämä itse.... tai siis tämä itse, mutta myös korvansa juuressa. Aivan Spyron vieressä kyyristeli nyt toinen Spyro, melkein täysin samanlaisena kuin tämä itsekin, melkein kuin peiliin olisi katsonut.
Jos totta puhuttiin, oli Spyron viereen kyyristynyt... Spyro aavistuksen kookkaampi. Hieman pidempi ja ikään kuin venytetympi, kuin tämä ei olisi aivan mahtunut yhtä pieneen tilaan kuin poika. Lisäksi tämä oli aavistuksen teräväkulmaisempi kaikkea muuta kuin imartelevalla tavalla, melkein kuin tosiaankin särmikkään näköinen. Tämän leuka oli niin kärkevä, että sillä olisi varmasti voinut teloa jotakuta. Mutta ne olivat vain pieniä yksityiskohtia tämän arpien rinnalla. Ilmestyksellä ei ollut paitaa, pelkät housut, kuin tämä ei olisi sietänyt mitään ylimääräistä vaatetusta, ja paljaalta iholta saattoi hyvin nähdä tämän arvet, jotka olivat kovin samankaltaiset kuin pojallakin - joskin peilikuvana, oikealla siinä missä pojalla vasemmalla, ja vasemmalla siinä missä tällä oikealla. Myös uudemmat haavat ja kolhut näkyivät tämän ruumiista samalla tavalla, outoina peilikuvina. Ne eivät olleet pelkkää vahingoittunutta lihaa tai huonosti korjautuneita vanhoja vammoja, vaan jotakin... syvempää. Rikkoutuneen ihon alta pilkotti jotakin kiiltävää, heijastavaa. Kuin halkeamia hopeisessa peilissä. Ilmestyksen jokainen liike sai ne välähtelemään niin että silmiin sattui. Mutta jopa se oli varsin toissijaista kyyristyneen otuksen silmien ja katseen rinnalla. Spyrolla, tällä toisella Spyrolla, välähteli silmissään mahtia ja vihaa, jota tätä tuijottavasta nulikasta ei varmastikaan löytynyt - ainakaan päältäpäin. Tämän silmät olivat kuin hopeiset, loputtomat syvät kuvastimet, joissa kareili hirvittävä, tulinen kipinä - ja piiru hulluutta. Ja nyt nuo silmät tuijottivat maassa nököttävään poikaan peittelemättömän yrmeästi, tavalla joka olisi kylmännyt varmasti melkein ketä tahansa.
"Miksi me siedämme tällaista, pieni suomu? Enkö minä ole jo täällä? Enkö minä yrittänyt jo tarjota sinulle ratkaisua näihin typeriin, pieniin ongelmiin?" toinen Spyro ärähti kovaa, nousten äkkiä seisomaan pojan vieressä. Tämä marssi keskelle Haeklin tamppaamaa pientä aukeaa korsien keskellä, vilkaisten samalla ohimennen sammahtaneeseen nuorukaiseen. Mitä ikinä tämä harmaahipiäisessä näkikään, ei se ainakaan ilmeestä päätellen ollut mitään hyvää. Melkein kuin syyttäen purppurapäistä nulikkaa jostakin rikoksesta heitti toinen purppurapäinen nulikka tähän suorastaan kaunaisen, vihaisen katseen. "Tähänkö me todella olemme tulleet? Nytkö me roikumme tämän ulisevan, surkean nahjuksen perässä pystymättä itse edes sen vertaan? Onko meistä tullut näin heikkoja ja pieniä?" ilmestys tiukkasi, viittoen kiihtyneesti kädellään kohti Haeklia. Nuorukainen itse ei tuntunut tietävän tuon taivaallista koko asiasta, lojuen yhä paikoillaan yhdellä ahdistuneella sykkyrällä. Selvästikään nyt ei oltu tarjoamassa mitään vastauksia mihinkään, ainoastaan tuomitsevaa kuulustelua. Peilikuvamainen, vihamielinen Spyro tuijotti toista, kuin odottaen tämän saman tien tekevän selkoa kaikista kammottavista, raivostuttavista rikoksistaan...
|
|
|
Post by spyrre on Dec 11, 2015 22:51:50 GMT 3
Kun Haekli nuokahti uupumuksesta, laskeutui pieneen, surkeaan suojapaikkaan kylmäävä, lähes läpitunkematon hiljaisuus. Normaalisti lähes missä tahansa saattoi ympäriltään kuulla edes tuulen kahinaa, hyönteisten tai muiden pieneläinten liikuskelua ja muita ympäristön ääniä, mutta täällä ei edes viima heilauttanut korttakaan. Spyro tunsi niskavillojensa nousevan pystyyn tottumattomana tällaiseen hiljaisuuteen kun hän käpertyi hiljaa keskellä pimeää vaivalloisesti kajastavan valon keskellä. Oli kuin hän olisi ollut äkkiä enemmän yksin kuin koskaan, ja jopa hänen hengityksensä kuulosti lähes liian äänekkäältä tavalla joka sai pojan varuilleen... mutta niin hyytävä kuin tämä paikka olikin, tarjosi tämä sentään hetken kyseenalaista lepoa. Yksikään ääni ei häirinnyt tai kielinyt kenenkään lähestymisestä viljan poikki kun purppuratukka keskittyi kuuntelemaan aivan vain edes jonkinlaista kiintopistettä itselleen hakien, kunnes poika vielä neuvottomasti hiljaista Haeklia vilkaistuaan huokasi itsekseen ja rohkeni kaiken hiljaisuuden keskellä sulkemaan hetkeksi silmänsä, vain näitä lepuuttaakseen. Mutta vaikka hetken aikaa siltä oli vaikuttanutkin, ei purppuratukka tainnutkaan olla aivan niin yksin kuin olisi voinut olettaa... ja kukaties toivoakin.
Voipunut nulikka tuskin osasi edes päätellä kuinka kauan hän oli istunut paikoillaan ympäristöään kuunnellen ja paeten ajatuksiaan jonkinlaiseen varautuneeseen mutta hiljaiseen tasaiseen turtumukseen, kun äkkiä ilman minkäänlaista varoitusta ääni (joka ei oikeastaan kuulostanut edes kovin vieraalta) puhui hänen vierestään. Nulikka säpsähti kohottaen refleksinomaisesti päätään, jonkin hyytävän aavistuksen kuitenkin jähmettäen nulikan paikalleen ennen kuin tämä ehti kunnolla edes kääntää katsettaan. Oli suorastaan absurdi ajatus että jossakin tällaisessa paikassa hänen vieressään äkkiä istuisi joku hänen huomaamattaan, mutta suorastaan myrkyllinen sihahdus hänen korvansa juuresta kertoi kuitenkin jotakin aivan muuta... ja oikeastaan jollakin vielä absurdimmalla tavalla hän tiesi kuka tämä oli, aistien tämän lähellään jo aivan katsomattakin. Olisi luultavasti ollut aivan luonnollista järkyttyä tai yllättyä tällaista käännettä huomattavasti enemmänkin, mutta vaikka oli jännittynytkin pelästyksestä ei paikallaan kyhjöttävän pojan mieleen oikeastaan edes pälkähtänyt tyrmistyä sellaisia pieniä sivuseikkoja kuin sitä mistä mystinen hahmo oli äkkiä ilmestynyt. Kukaties hänellä ei ollut enää voimia moiseen tai sitten Spyro elätteli epätoivoista toivetta siitä että puhuja saattaisi vielä kadota takaisin olemattomiin kunhan hän ei tiedotaisi tätä. Ainakaan purppuratukka ei rohjennut pitkään toviin kääntää katsettaan varmistamaan mitä kuuli vaikka tunsi pistävän katseen itsessään, vaan kiskaisi päänsä epämääräisesti ähkäisten sivuun napattuaan häivähdyksen häiritsevän tutusta (mutta oudon teräväsärmäisestä) hahmosta silmäkulmastaan jääden tuijottamaan jäykästi jonnekin peltoon entistä tiukemmin polviinsa nojaten.
"....egh. Ei taas" se henkäisi lähes kuulumattomalla äänellä hampaidensa lomasta, purren sitten taas leukansa yhteen, hyytävän tunteen levitessä ylitseen kun syyttävä, hirvittävän painostava katse naulitsi nulikan paikoilleen. Hän alkoi varsin vahvasti epäillä menettäneensä viimein järkensä, mutta tätä pidemmälle nulikka ei ehtinytkään kun hänen vierellään häilyvä hahmo ärähti vihamielisesti saaden purppuratukan säpsähtämään jälleen. Ilmestyksen olemuksessa oli hyytävää voimaa, hurjuutta sekä verisesti loukattua ylpeyttä jota hän ei olisi millään rohjennut kohdata, mutta kun olento nousi ylös paikaltaan kiivain liikkein ei poikakaan voinut olla kavahtamatta tätä ja kääntämättä päätään kuin lähes peläten tämän aikovan käydä kimppuunsa. Kun tummat silmät viimein kääntyivät hänen edessään seisovaan hahmoon ei hän voinut kuin jännittyä tuijottamaan ilmestystä tukalan varautuneena. Itsensä tuijottaminen tällä tavalla oli epäilemättä omiaan saamaan luultavasti kenen tahansa aivot solmuun... vaikka jollakin varsin häiritsevällä tavalla hän olikin jo tiennyt miltä hyytävä olento näytti, katsomattakin. Tämä tivasi selityksiä ja vastauksia halveksuntaa ja turhautuneisuutta tihkuen kuten aiemminkin tavalla joka sai pojan hytisemään, mutta myös laskemaan katseensa häpeästä kaikesta huolimattakin. Halusi tai ei, Spyro taisi tietää aivan liiankin hyvin mistä hyytävä, peilisilmäinen hahmo puhui vaikka ei vastannutkaan, kärvistellen jo aivan vain ilmestyksen hurjistunutta huomiota.
"Mä... äh. Ei me voida vaan... polttaa kaikkea" se lopulta mutisi arkailevan puolustelevasti kuitenkaan edes rohkenematta yrittää kiistää hurjistuneita syytöksiä, vaikka loikin hermostuneen epäluuloisen vilkaisun likimain olennon suuntaan kun tämä viittilöi ärhäkästi kohti Haeklia kuin peläten tämän saattavan yrittää tehdä jotakin tälle. "Mä... olen kyllä yrittänyt tehdä jotain, monta kertaa. Se... ei se vain onnistu. En mä pysty sellaiseen... tai muuhunkaan. Ei se... toimi niin" purppuratukka töksäytti hiljaa, kunnes vaikeni uudestaan häpeällisesti. Kuinka surkea ilmestys hänestä (heistä?) olikaan tullut... Jos hän olisi kyennyt edes murto-osaan siitä mitä ennen, olisivat asiat varmasti olleet jo niin hyvin eri tavalla... Ylös nostettuihin polviin tarranneet käsivarret jännittyivät entisestään, kunnes poika kuitenkin sihahti hampaidensa välistä ravistaen sitten päätään, ja kiskaisten katseensa jälleen jonnekin alaviistoon. "...äh, hitto...! Mä en aio puhua sulle! Mene tiehesi ja jätä mut rauhaan! Tämä... tämä on jo ihan hullua" ähkäistiin tukalasti uuden härkäpäisen päänpudistuksen keralla siitä huolimatta että moisen julistaminen taisi olla jo itsessään ristiriitaista, kuin poika olisi vasta nyt varsinaisesti aavistanut kuinka älytöntä joku tällainen oli. Eihän tällaista vain... voinut tapahtua. Kukaties hän tosiaan oli sekoamassa.... tai sitten nukahtanut, vaikka hänen ei ollutkaan ollut tarkoitus? Hänenhän oli pitänyt pitää vahtia, ja... ajatus sai pienen hätäisen sävähdyksen kulkemaan hänen lävitseen ja Spyro kohotti päätään luoden säikähtäneen katseen ympärilleen pimeyden keskellä. Hän jo lähes pelkäsi näkevänsä valtavan kalvakan hahmon piirtyvän heidän pienen valopiirinsä reunamille... vaikka oikeastaan tämän pelkääminen oli huomattavasti vähemmän hyytävää kuin sen tiedostaminen joka seisoi hänen edessään.... Vaikka eihän siinä kuitenkaan ollut mitään järkeä että tämä edes olisi oikeasti siinä... eihän?
|
|
|
Post by submarine on Dec 13, 2015 0:58:17 GMT 3
Niin epämukavan ja järjettömän käänteen kuin koko tilanne olikin saanut, taisi ainakin olla selvää, ettei Spyro ollut noin vain nielemässä tätä kaikkea. Poika oli kyllä tilanteen tasalla paremmin kuin kukaan olisi voinut edes vaatia (niin epämukavaa kuin mokoma selvästi olikin), mutta siltikin peililasimainen ilmestys oli selvästi kaikkea muuta kuin hyvillään, kun tämä sitten avasi suunsa huteriin vastalauseisiin. Tämä kurtisti kulmiaan tuimasti, päästäen suustaan suoranaisen epämeiltyneen sihahdusekn, kun nulikka alkoi vain parhaansa mukaan selitellä, miten ei voinut, monestakaan syystä, vain tuikata kaikkea noin vain tuleen. Ei voinut eikä halunnut, selvästikään. "Etpä kai, kun olet tuollainen surkea ja pieni rääpäle! Surkea ja pieni etkä muuksi muutu niin kauan kuin vain jatkat tuota onnetonta vikinääsi! Nyt sinulla olisi tilaisuus johonkin muuhun etkä edes tunnista sitä, koska olet niin vaivainen ja hampaaton! Minä olen täällä, minä olen taas hereillä, ja siltikään et edes yritä mitään! Ei kunnianhimoa, ei mahtia! Sinä et edes ole mikään lohikäärme enää!" ilmestys solvasi, huitoen kädellään vimmaisesti sanojensa painoksi. Tämä oli selvästikin vihainen, suorastaan käärmeissään. Äkkiä peilikuva heitti uuden vilkaisun takavasemmalleen, maassa nököttävään Haekliin, ja tuhahti kitkerästi. "Sinä näytät enemmän tältä kuin miltään muulta. Mikä auvoisa kohtalo, että olette löytäneet toisenne!" toinen Spyro ärähti, ja sysäsi äkkiä muitta mutkitta kädellään nuorukaista, samaan tapaan kuin joku olisi voinut töytäistä jonkin erityisen epämiellyttävän rojun syrjään. Hän notkahti kumoon muitta mutkitta niin, että pää läsähti märkään sammaleeseen ja korsiin. Siltikään punatukkainen ei edes reagoinut millään tavalla, ei herännyt tai edes irvistänyt. Eikä tulistunut ilmestys tuhlannut enempää aikaa tähän... ei siinä kohtaa, kun Spyron suusta äkkiä karkasi jotakin entistäkin julkeampaa.
Peilikuvan julmistunut katse napsahti takaisin Spyroon rehellisen raivoissaan ja tyrmistyneen tulistuneena, kun nulikka äkkiä käskikin tätä häipymään ja kielsi koko tilanteen, kuin olisi aikonut vain teeskennellä ettei mitään ollut edes tapahtunut. Hetken ilmestys vain tuijotti tätä, tyrmistyneenä kuin poika olisi juuri tehnyt suurimman mahdollisen rikoksen maailmassa, osaamatta edes reagoida. Tämän kalpea iho väreili kuin koko poika olisi ollut pelkkä hirvittävän myllerryksen päälle kiskottu nahka, ja sitten tämän suusta purkautui äkkiä raivoisa, hirvittävä pihinä. Se alkoi sanattomana vihana, pelkkänä purkautuvana raivona jota ei voinut kunnolla edes ilmaista millään äänellä. Sellainen kuitenkin löytyi, kun pihinä kohosi ja muuttui suoranaiseksi raivoisaksi ulinaksi, joka kohosi kohoamistaan kunnes se tuntui täyttävän koko valtavan luolan. Ilmestyksen silmät tuikkuvat kuin aurinkoa vasten heilutetut veitset, kun se harppasi lähemmäs maassa nököttävää nulikkaa, karjuen kovemmalla äänellä kuin mitä mistään tämän kokoisesta olisi koskaan pitänyt edes lähteä. "Sinä et voi kieltää minua! Sinä et edes ole mitään! Minä olen Spyro! Minä olen lohikäärme! Sinä olet vain jokin surkea irvikuva, pelkkä julma pila! Sinua ei edes ole oikeasti olemassa! Minä olen Spyro! MINÄ! Sinä et käännä minulle selkääsi tai nakkele niskojasi, rääpäle! Sinä et enää hallitse tätä kaikkea! Minä olen taas olemassa, etkä sinä tule enää kauaa päättämään asioista!" ilmestys solvasi, syytti ja ärisi niin että kivi jytisi ja ympärillä seisovat korret taipuivat väristen poispäin, kuin valtavan myrskyn tieltä. Ilmestys seisoi Spyron yllä, heiluttaen raivoisasti käsiään ja huutaen suoraa huutoa päin poikaa. Tämän suupielissä kareili liekkejä.
"Minä tulen polttamaan KAIKEN mitä sinä olet! Minä poltan sinun lihasi ja sen typerän kissan ja tuon surkean rääpäleen jota sinä seuraat! Minä poltan sinun aivosi ja mielesi pois! Minä poltan kaiken tuhkankin niin, ettei sinua koskaan ole edes ollut! Ja sitten minä olen vapaa sinusta ja lohikäärme! Sitten kaikki on taas oikein!" toinen Spyro karjui, rääkyen raivoaan ylöspäin yhtenä holtittomana purkauksena. Tämä polki jalkaansa raivokkaasti, ja jokaisella polkaisulla näytti siltä kuin tämä olisi kasvanut hieman. Väreilevään ihoon ilmaantui hiuksenhienoja, hopeisia halkeamia, jotka antoivat hieman myöten jokaisella polkaisulla. Ilmestys oli hajoamassa liitoksistaan, paisumassa oman ruumiinsa ylitse. Mutta pehmeän nahan alta pilkotti jotakin muuta, jotakin mikä pyrki nyt lävitse. Suomuja, purppuraisia ja hopeisia suomuja, jotka velloivat ja kiemurtelivat. Liekit löivät jokaisesta halkeamasta ja nyt ei enää ulvonut ilmestyksen suu, vaan jokin tämän sisällä. "Minä pyyhin pois kaiken tämän! Minä pyyhin pois sinut ja kaikki ne jotka ovat koskaan edes nähneet sinut! Minua ei kielletä!" tämä raivosi. Ja tämän sisällä lohikäärme ponnisteli ulos...
|
|
|
Post by spyrre on Dec 13, 2015 16:22:07 GMT 3
Jos Spyro oli toivonut saattavansa käyttää tovin hiljaisuuden hyväkseen kootakseen hermojaan, oli tämä eittämättä mennyttä sillä sekunnilla kun tämä äkkiä tajusi ettei ollutkaan yksin, niin mahdottomana kuin tällaista käännettä olisikin voinut pitää. Äkkiä hurjistunut ja oudosti kiiltelevä peilikuva hänestä itsestään seisoi hänen edessään suoltaen kärkkäitä loukkauksia tavalla joka sai pojan pelkäämään että tämä saattaisi vielä tehdä jotain kamalaa... eikä se että ilmestys oli harpponut huolestuttavalla tavalla lähemmäs nukkuvaa Haeklia ilmeisen halveksuen tuonut ainakaan yhtään enempää mielenrauhaa. Purppuratukka ei olisi halunnut edes katsoa hyytävän hahmon suuntaan, mutta vaikka olisikin saanut itsensä irti tämän peilimäisten silmien kylmäävästä tuijotuksesta kyetäkseen liikkumaan, hän tuskin olisi enää uskaltanut päästää tätä silmistään... niin absurdina kuin olisi voinutkin pitää sitä, kuinka hän kavahti jotakin joka ilmeisesti oli hän itse... ainakin jotenkin. Tähän oli kuitenkin varsin vaikea suhtautua näin kun olento vastasi hänen tukaliin, avuttomiin vastaväitteisiinsä uusilla solvauksilla, höystäen näitä vielä halveksivalla sihahduksella kuin tämä ei olisi edes yllättynyt siitä kuinka voimaton hän oli asioiden suhteen, edes tajuamatta saamiaan mahdollisuuksia. Oikeastaan tämä tuntui suorastaan odottaneen tätä, pakottaen maassa kyhjöttävän nulikan painumaan entistä tukalammin lysyyn paikallaan, muuhunkaan kykenemättä. Hänen mielensä tuntui suorastaan jähmettyneen häpeän ja järkytyksen kurimuksessa kun toinen poika mulkoili häntä pistävästi julmien sanojensa lomasta, selvästikään pitämättä hänen vastahakoisuudestaan.
Niin paljon kuin purppuratukka kavahti peilikuvan katkeria sanoja ja vaatimuksia, sai tämän hurja katse hänet tuntemaan kutistuvansa entisestään, hädin tuskin rohjeten pälyillä tätä kuontalonsa varjoista. Hänellä lopulta tuskin oli mitään millä hän olisi voinut vastata suoriin syytöksiin, ja poika lyyhistyikin lisää tämän edessä kuin olisi avuttomasti yrittänyt suojautua piinaavalta tuijotukselta käpertymällä mahdollisimman pieneksi. Tältä ei kuitenkaan ollut puolustautumista, vaan jokainen kivulias, katkera ärähdys tuntui olevan huolella suunnattu juuri sinne mikä kirpaisisi kaikkein eniten. Vaikka olisi kuinka yrittänyt uskotella itselleen tämän kaiken olevan unta tai ties mitä outoa houretta häijyt sanat saivat pojan kuitenkin sävähtämään ja ähkäisemään tukahtuneesti kun peilikuvamainen ilmestys sähähti ettei hän ollut enää edes lohikäärme kaikessa surkeudessaan. "Eihän... mutta... Mä... olenhan!" paikoillaan kyhjöttävä purppuratukka vinkaisi avuttoman järkyttyneenä kykenemättä muuhunkaan, kuin jo aivan nämä puolikutoiset ahdistuneet vastaväitteet hyytävästi häneltä näyttävän olennon edessä olisivat vaatineet hänen kaiken luonteenlujuutensa. Hänestä ei kuitenkaan ollut kieltämään ilmestyksen halveksuntaa ja sanat jäivätkin surkeaksi haparoinniksi, pojan voimatta silti olla säpsähtämättä ja ähkäisemättä uudelleen kauhusta kun toinen Spyro kääntyi purkamaan turhautumistaan nukkuvaan Haekliin. Olento puhui kaikkea muuta kuin hiljaa eikä nulikka voinut olla pelkäämättä tämän herättävän Haeklin (syystä tai toisesta ajatus siitä että toinen havahtuisi ja näkisi ilmestyksen sai uuden kylmän aallon iskemään hänen ylitseen.... tai että tämä ei ehkä näkisi mitään oli oikeastaan yhtälailla huolestuttava) mutta hän ei ehtinyt kärvistellä tätä kauaakaan kun hyytävä peilimäinen Spyro ojensi kätensä ja huitaisi nuorukaisen maahan. Saamistaan pilkkaavista sanoista huolimatta pojan kurkusta karkasi pieni järkyttynyt inahdus ja tämä avasi suunsa kuin aikeissa estellä tätä hätäisesti peläten tämän saattavan tehdä jotakin kamalaa, mutta.... onneksi tai epäonneksi olennon huomio tuntui kiinnittyneen kokonaan edessään kyyristelevään nulikkaan. Purppuratukka loi varautuneen, huolestuneen suurisilmäisen katseen maahan kaadettuun nuorukaiseen joka ei kuitenkaan tuntunut reagoivan saati heräävän edes tuuppimiseen, ennen kuin laski päänsä, vältellen peilimäisen olennon katsetta. Jo muutenkin horjuva itsetunto oli selvästikin kokenut kovan kolauksen ja rakoili entisestään, eikä hämmentyneestä ja järkyttyneestä pojasta ollut tätä piilottamaankaan.
Miten hän olisi voinut edes puolustautua julmia solvauksia vastaan, jotka olivat itäneet hänen mielessään jo ties kuinka kauan, ja nyt heitettiin suoraan hänen kasvoilleen... Mitä muuta hän olisi voinut tehdä, kuin yrittää työntää kaiken takaisin sinne mistä tämä oli tullutkin, syvälle mielensä perälle ja pois silmistä. Tämä ei ollut ollut helppoa aiemminkaan, ja nyt kun hurjistunut ääni seisoi suoraan hänen edessään takaisin haastavasti tuijottaen tämä tuntui suorastaan mahdottomalta, mutta ahdistunut nulikka tuskin ajatteli tätä yhtään päälleen iskevää ahdinkoa pidemmälle kun tämä viimein repäisi katseensa irti toisesta hahmostaan, ja kieltäen tämän härkäpäisesti. Rehellisesti hän tuskin edes ajatteli miten olento reagoisi moiseen, mutta kun hän töksäytti sanansa ilmoille, pojan ei tarvinnut edes nostaa katsettaan tunteakseen sen tyrmistyksen ja puhtaan raivon joka olennosta hänen edessään huokui. Hatara toivo siitä että kukaties tämä kaikki oli kuitenkin jossakin hänen päänsä sisällä korvautui uudella kylmäävällä kauhulla pakottaen pojan jähmettymään paikoilleen alas tuijottaen kuin ilmaan nousseen uhkaavan myrskyn lamauttamana. Hän ehti jo aavistaakin tehneensä kukaties hirvittävänkin virheen ja poika tarrasi entistä tiukemmin hampaitaan kiristellen itseensä kun halveksunta häneen nauliutuneessa katseessa korvautui puhtaalla polttavalla raivolla, ennen kuin tämä kaikki purkautui ilmoille aluksi sanattomana hurjistuneena purkauksena.
Huolimatta siitä kaikesta epätoivoisen motivoituneesta vakuuttelustaan että kaiken oli pakko olla jonkinlaista unta, karkasi pojan kurkusta silti vaimea kauhistunut vinkaisu kun toinen hahmo harppoi takaisin hänen eteensä, nyt tukahduttamatonta raivoa hyökyen. Vaikka oli yrittänyt parhaansa mukaan vältellä hurjistumisensa myötä entistä hyytävämpää ilmestystä Spyro ei voinut olla kavahtamatta ja kiskaisemasta katsettaan yllään sähisevään peilikuvaansa, vetäytyen tukalasti kauemmas tästä miten istuallaan kykeni. Jos häntä häiritsevällä tavalla muistuttava olento oli ollut vihainen aiemmin, oli hänen viimeisin vastaväitteensä selvästi ollut liikaa tälle, ajaen solvaukset ja inhon suoraan puhtaisiin uhkauksiin... eikä nulikalla tainnut olla mitään syytä epäillä etteikö tämä olisi tarkoittanut täysin mitä sanoi. Spyro vetäytyi raivosta karjuvan hahmon tieltä tuijottaen kauhuissaan tämän leimuavia silmiä ja rakoilevaa olemusta, hädin tuskin hahmottaen järkytyksensä seasta tämän entistä kylmäävämpiä sanoja. Jotain siitä, että hän ei voisi kieltää tai estää tätä, ja kuinka... kuinka hän ei ollut oikeastaan edes olemassa ja miten olento nyt ollessaan hereillä tuhoaisi tieltään kaiken häneen liittyvän, Kissan, Haeklin ja kaikki muutkin mukaan lukien. Ja samaan aikaan olento polki raivoissaan jalkaa liekkejä huokuen, saaden häiritsevät säröt pojanhahmossaan rakoilemaan entisestään, ja paljastaen altaan esiin tunkevia purppuraisia sekä kiiltävänhopeisia suomuja. Spyro ei ollut koskaan uskonut saattavansa kauhistua itsestään esiin tunkevaa lohikäärmettä tällä tavalla mutta siltikään hän ei voinut kuin tuijottaa henkeä haukkoen näkyä silmänsä järkytyksestä ammollaan. Tämän oli pitänyt olla se, jota hän oli etsinyt jo ties kuinka pitkään, mutta nyt esiin puskeva peto oli jotakin... jotakin huomattavasti kauheampaa. Kukaties tämä ei ollut täysin vieras, mutta... tämä ei silti ollut hän. Ei voinut olla... ja siltikin samaan aikaan raivosta karjuvan olennon hyytävät sanat saivat hänet lähes lamaantumaan kauhusta. Eihän... eihän tämä voinut... ei missään tässä ollut enää mitään järkeä...!
"Mi-- Ei! Se ei ole totta! Et sä voi... et voi tehdä niin!" kauhistunut poika sai viimein parahdettua kohottaen kätensä avuttoman puolustautuvasti eteensä kuin olisi yrittänyt epätoivoisesti pitää suomuja pukkaavan kaksois-olentonsa loitolla, kuitenkaan onnistumatta edes kiskomaan vapisevia jalkojaan alleen. Tämä kaikki oli ehdottomasti liikaa hänelle ja hänen hermoilleen, ja lähetti painostavan ahdingon jota vastaan poika oli ponnistellut jo varsin lahjakkaaksi pakokauhuksi, jättämättä tilaa millekään muulle. Maassa kyhjöttävällä purppuratukalla ei ollut aavistustakaan oliko ilmestys todellinen tai kykenikö tämä siihen mitä uhkasi, mutta hippunenkaan tämän olemuksessa ei viitannut siihen etteikö tämä olisi ollut täysin vakavissaan kaiken tuhkaksi polttamisen kannalta... eikä pojalla ollut minkäänlaista halua (saati rohkeutta) ottaa tästä selvää, niin itsensä kuin parhaillaan puolustuskyvyttömänä maassa nukkuvan Haeklinkaan sekä Kissan kannalta. "Ei! Odota! Älä tee sitä!" se yritti vielä hätäisesti liekkejä puhkuvan, ja hälyttävästi esiin tunkevan pedon edessä. Hän tuskin uskoi itsekään raivostuneen olennon kuuntelevan ja paniikinomainen katse pyyhkäisi jälleen Haeklin suuntaan epäuskoisena siitä ettei tämä ollut vieläkään herännyt moiseen myllerrykseen. Kuitenkin hätäisesti taaksepäin haparoiva käsi löysi jotakin muuta, jonka nulikka oli jo lähes unohtanut. Vapisevat sormet hipaisivat vyöllä riippuvaa tikaria ja tarttuivat sitten tähän kaiketi ensin lähinnä vain mitä tahansa tukea hapuillen, kunnes poika itsekin tajusi esineen vasta pienellä viiveellä. Tämä vilkaisi hätäisesti alas ollen jo vähällä irrottaa otteensa aivan vain puhtaasta epäuskosta että tikarista olisi mitään hyötyä jotain tällaista (mikä kirottu tämä ilmestys sitten ikinä olikaan) vastaan, mutta paniikinomaisen hetken epäröityään tämä viimein ähkäisi vastahakoisesti ja kiskaisi pienen aseen esille, mitään parempaakaan keksimättä.
"Jos... jos yrität jotain, niin mä... mä kyllä... isken tällä! Mene pois!" poika älähti huterasti kuitenkin empien aivan vain tilanteen absurdiuden edessä. Jos hänen edessään seisova olento oli esiin työntyvä lohikäärme niin pienestä tikarista tuskin olisi mitään tällaista vastaan.... puhumattakaan siitä, että vain ajatus näinkin paljon itseään muistuttavan hahmon iskemisestä tuntui suorastaan järjettömältä. Mutta... ei hän voinut antaa tämän vain....! Hätäinen pakko tehdä edes jotain ja ajaa tämä... hirviö pois jyskytti nulikan pään sisällä, tämän kuitenkaan kohottamatta asettaan millään tavalla innokkaana toteuttamaan omaa uhkaustaan. Äkkiä jossakin ympärillä mahdollisesti väijyvät kalvakat liskohirviöt tuntuivat suorastaan pieneltä sivuseikalta tämän huomattavasti hirvittävämmän uhan edessä, joka pukkasi jo esille niin pelottovan tuttuja purppuraisia kuin oudon hopeisia suomuja nahkansa alta, tavalla joka kammotti Spyroakin. Ja peilimäiset halkeamat tässä vain laajenivat... samalla kun epämääräinen hohtava arpi olennon rinnassa kajasti entistä uhkaavammin tämän nahan lävitse, kuin muistuttaen kristallinsirpaleesta. Pojalla ei ollut aavistustakaan oliko ilmestys todella hän kuten väitti, mutta... oli oltava edes jotain, millä pidätellä jotain tällaista...!
|
|
|
Post by submarine on Dec 14, 2015 1:49:25 GMT 3
Turhautunut, hurjistunut Spyron kasvoja kantava ilmestys oli selvästikin kuluttanut kaiken mitättömän vähän (tai pohjattoman, jos asiaa mietti pidemmällä aikavälillä) kärsivällisyytensä ja malttinsa pahasti loppuun. Se raivosi ja rääkyi kuin olisi aikonut tosiaankin kirjaimellisesti revetä liitoksistaan, voimatta pitää enää sisällään vellovaa hirvittävää mahtia ja kaunaa aisoissa. Pojan sanat olivat pelkkää suhinaa korvissa siinä kohtaa, eikä tarve kiinnittää niihin mitään huomiota ollut varmasti se syy, miksi ilmestys edes vilkaisi vihaa täynnä poikaan, kun tämä yritti heikosti heittää vastalauseita tai huutaa, miten tämä ei voisi toteuttaa hirvittäviä uhkauksiaan. "Minä voin tehdä niin, ja minä teen niin! Sinä olet se joka ei voi tehdä mitään! Ja minä en ole sinä! Sinä et ole yhtään mitään!" ilmestys raivosi, huitaisten kädellään nulikan suuntaan. Vaikka ketara ei edes osunut tähän, pyyhkäisi pojan yli siltikin tuima ja tulinen aalto. Ja toisin kuin tähän asti, toisin kuin aina, nyt se poltti oikeasti. Tulikuuma ilma ei hyväillytkään harmittomasti nulikkaa, vaan jäyti tätä aivan yhtä ankarasti kuin mitä tahansa lihallista. Se sai nahan punoittamaan ja kipristelemään varoittavasti. Ja ennen kuin tämä ehti edes toipua kokemuksesta, hyökyi ylitse jo lisää hirvittävää kuumuutta ja tulista raivoa. Se osa pojasta, joka ei piitannut tulesta, oli nyt sama joka hyökyi sitä tätä kohti... "Kun sinä lakkaat olemasta enää edes pelkkä surkea muisto, minä pidän huolen etten koskaan muista sinua edes itse! Minä olen lohikäärme! Minä olen mahtava! Voimakas! Minä elän kuin kuningas ja unohdan että tätä kaikkea koskaan edes tapahtui!" kammotus karjui kohti luolan kivistä kattoa.
Rakoileva, paisuva Spyro karjui ja raivosi, kuin mikään mahti maailmassa ei olisi voinut enää estää sitä. Se hyökyi mahtia ja voimaa jota mikään ei varmasti voisi kieltää. Ja siltikin se äkkiä irvisti, enemmänkin aistien kuin varsinaisesti kuullen tai tuntien jotakin. Se heitti alas jalkoihinsa nopean, vihaisen katseen, ja sen tulta iskevät silmät ja liekehtivä suu vääntyivät vihaiseen irvistykseen. Se tuijotti kauhuissaan teräasetta heiluttavaa poikaa, kuin ei olisi kunnolla edes käsittänyt mitä näki. Ja sitten sen hampaiden välistä karkasi höyryävä, raivostunut sihahdus, joka iski vasten poikaa ja poltti jälleen. "Oletko sinä vajonnut jo noin alas!? Etkö enää edes muista, mikä MINÄ olen!? Luuletko, että tuo on minulle mitään!? Minulla on kynnet ja hampaat joilla raastaa lihaa ja luuta! Minulla on tuli jolla polttaa tuo pieni piikki tuhkaksi!" ilmestys ärähti. Se näytti siltä, kuin olisi tosiaankin ollut aikeissa tarjota sanoilleen vahvistusta saman tien, mutta jokin esti sitä kuitenkaan vain huitaisemasta poikaa tai tallomasta tätä saman tien jalkoihinsa. Se irvisteli, ulvoi ja raivosi, mutta ei kuitenkaan koskenutkaan tähän. Vasta nyt se tuntui itsekään oikeastaan edes tajuavan asiaa, eikä mokoma tosiaankaan miellyttänyt sitä. Se irvisti taas, entistä vääristyneemmin, niin että sen jo muutenkin halkeilleet kasvot menettivät hetkeksi kaiken muotonsa ja muuttuivat pelkäksi sekaiseksi myräkäksi. Se polkaisi taas jalkaansa maata vasten, mutta mokomasta ei tuntunut olevan mitään apua.
"Millä oikeudella sinä uhmaat minua!? Minä olen sinä! Minä olen se kaikki mitä sinä edes haluat olla! Minä olen parempi kuin mikään mitä sinulla enää on! Ja silti sinä olet liian surkea edes tarttumaan tähän nyt kun voisit! Minkä takia sinä saat päättää!?" ilmestys raivosi. Se heristi sekaista, epämääräistä raajaa Spyron suuntaan, kuin yrittäen syyttää tätä jostakin. Mutta vaikka se myllersikin edelleen hirvittävällä tavalla, taittoi jokin siltä nyt terää. Spyronriekaleet, jotka olivat paisuvassa hahmossa enää pelkkä ripe kaiken muun ympärillä, tuntuivat kiskovan taas toisiaan kohti, kuin alta puskeva raivo ei enää olisi jaksanut repiä niitä irralleen. Hitaasti valtava, kammottava hahmo alkoi kutistua, saaden pikkuhiljaa taas inhimillisempää hahmoa. Se ulisi raivosta. "Miksi!? Miksi sinä saat päättää!? Sinä et ole mitään! Et ole mitään paitsi irvokas, julma pila! Miksi sinä muka saat päättää!?" ilmestys tiukkasi, teutaroiden paikoillaan raivostaan ja katkeruudestaan kihisten. Spyro selvästi piinasi ja ahdisti tätä pelkällä olemassaolollaan, ja pojan järjetön ja kammottava ohjien pitely, tavalla joka tuntui eväävän olennolta koko sen tarkoituksen, oli katkeraa ja sietämätöntä. Nytkin, jollakin järjettömällä tavalla, tämä tuntui edelleen määräävän miten asiat olivat. Moisen edessä ei voinut kuin teutaroida...
|
|
|
Post by spyrre on Dec 14, 2015 21:18:13 GMT 3
Koko tilanne oli käynyt nopeasti häiritsevästä ja epäilyttävästä suorastaan painajaismaiseksi kun hänen peilikuvaansa sonnustautunut olento raivosi järkyttyneen pojan edessä. Purppuratukka tuijotti hetki hetkeltä enemmän rakoilevaa, ja hahmonsa sisältä hyökyvää ilmestystä sanattomalla, jähmettyneellä kauhulla kun tämä vuodatti ilmoille kaiken vihan ja turhautuneisuutensa, luvaten hirvittävää tuomiota hänelle sekä kaikelle hänen ympärillään. Hän... hän ei kyennyt hahmottamaan käsitystä tämän hirvittävistä väitteistä, ja oli aivan liian kauhuissaan tehdäkseen mitään surkeita, pelokkaita protesteja lukuunottamatta. Mutta uskoi hän tätä tai ei, tämä kaikki sai jo muutenkin hataran itsevarmuuden rakoilemaan pahasti, varsinkin kun hänen yritetyt vastaväitteensä saivat lopulta vain entistä vihaisemman katseen hänen yllään jo kohoavalta olennolta. Purppuratukka sävähti vetäytyen voimattomasti taaksepäin kun toinen, suurempi Spyro vastasi entistä kaunaisemmalla raivolla vannoen hänen tuhoaan, ja nopeasti hyytäviä sanoja seurasi vielä tätäkin konkreettisempi järkytys. Poika avasi suutaan kuin aikeissa älähtää ilmoille uuden protestin siitä huolimatta että nämä tuntuivat vain ärsyttävän raivoavaa olentoa entisestään, mutta tämä muuttui äkkiä typertyneeksi tuskaiseksi huudahdukseksi kun raivokas hahmo pyyhkäisi kättään hänen suuntaansa. Äkkiä koko hänen ihoaan poltti ja pisteli tavalla, jota nulikka ei ollut koskaan kokenut tai osannut kuvitellakaan. Tämä kavahti järkyttyneenä kauemmas ollen vähällä kellahtaa selälleen, kuitenkin onnistuen hädin tuskin säilyttämään tasapainonsa ja vetämään surkeaksi suojakseen nostamansa käsivarren tyrmistyneenä eteensä vilkaisten tätä hätäisesti kuin peläten jo ties mitä noituutta. Se tuijotti hampaitaan kiristellen punoittavaa ja kivuliasta ihoaan kuin ei olisi osannut käsittää mitä oli tapahtunut, kuitenkin sävähtäen uudestaan kahta kauheammin kun Spyro hänen edessään ei tuntunut aikovan antaa hänelle aikaa edes kauhistua kunnolla tätä uutta kokemusta. Tämä ärjyi kaunaansa kiskaisten pojan tyrmistyneen ymmyrkäisen katseen jälleen takaisin itseensä ja saaden tämän käpertymään järkyttyneenä entistä pienemmäksi edessään. Hirvittävä kaksoisolento (vaikka tämä ei oikeastaan tainnut olla edes mitään näinkään selkeää) oli uhannut kärventää hänet olemattomiin tieltään, ja nyt viimeistään taisi olla selvää että tämä kykenisi siihen... Oivallus lähetti uuden entistä intensiivisemmän kauhun aallon hänen ylitseen, joka oli vähällä jähmettää jo valmiiksi ylikuormittuneen pojan lopullisesti paikoilleen.
Avuttoman kauhunsa kynsissä vapiseva purppuratukka haparoi epätoivoisesti mitä tahansa kiintopistettä tai puolustusta ympäriltään, vapisevien sormien lopulta löytäessä jotain johon tarrasivatkin viimeisenä oljenkortenaan... ja joka lopulta vedettiin esiinkin, huolimatta siitä että kapine johon hän oli tarrannut olisi yhtä hyvin voinut ollakin vain surkea korsi vastaan hurjistunutta, painajaismaisesti esiin puskevaa lohikäärmettä. Kuitenkin päälle iskevä paniikki pakotti tekemään jotain, ihan mitä hyvänsä, estääkseen korvia huumaavasti ärjyvää olentoa toteuttamasta uhkaustaan. Neuvottomasti kohotettu vapiseva tikari saikin entistä petomaisemmaksi vääntyneen ilmestyksen huomion, mutta ei lopulta tullut yllätyksenä edes kauhistuneelle pojalle ettei ase selvästikään tehnyt tähän vaikutusta, enemmänkin päin vastoin. Tämän kasvot vääristyivät vain suuttumuksesta moisen uhman edessä, niin turhalta kuin tämä surkea yritys vaikuttikin, jopa nulikalle itselleenkin. Maassa defensiivisesti kyhjöttävä ja kuumeisesti tikaria kädessään puristava poika sävähti uudestaan kun liekkejä hönkivä hirviö irvisti raivosta ja ärjyen halveksunnasta moisen avuttoman vastahangan edessä, joka olikin vähällä saada epätoivoisen pojan pudottamaan varsin surkealta tuntuvan aseen varsinkin kun tunsi metallin kuumenevan kädessään. Tämä loi itsekin varsin neuvottoman nopean katseen tikariinsa kuin häpeissään siitä että oli edes iljennyt yrittää jotakin näin typerää, mutta... niin olematon kuin pieni terä olikin... oli tämä kaikki mitä hänellä nyt oli. Tämä hirviö aikoi polttaa niin hänet kuin mistään tietämättömän Haeklinkin, ja tämä ajatus sai kauhistuneen pojankin puristamaan asettaan entistä kuumeisemmin vaikka tämä ei tuntunutkaan löytävän sisua (tai voimia) oikeasti yrittää iskeä itseltään näyttävää petoa. "Et sä... ! Mä... mä en anna sun silti tehdä sitä" nulikka vinkaisi yhteenpurtujen hampaidensa lomasta, silmänsä kauhusta ymmyrkäisinä mutta silti paikaltaan liikkumatta. Vaikutti jo siltä että kumpikin heistä olisi jo arvannut kuinka surkea yritys tulisi päättymään kun säröilevä peilikuva suuntasi raivokkaan huomionsa suoraan poikaan, kuin jo valmistautuen murskaamaan vastarinnan lopullisesti.
Purppuratukka ähkäisi epätoivosta painuen entistä lohduttomampaan lysyyn paikallaan tuijottaessaan jähmettyneesti yllään häälyvää olentoa, jo odottaen tuntevansa hetkellä millä hyvänsä tämän polttavan raivon iskevän kimppuunsa kun tämä päästi ilmoille hirviömäisen ulvonnansekaisen purkauksen maata jälleen hurjistuneesti polkien. Kaikki tuntui hirvittävällä tavalla menetetyltä kun groteskilla (ja makaaberin surrealistisella) tavalla repeillyt pojan nahka hädintuskin enää edes piteli esiin tunkevaa petoa sisällään, mutta... syystä tai toisesta tämä ei kuitenkaan korviahuumaavasta karjunnastaan ja teutaroinnistaan huolimatta iskenyt eteenpäin. Hirvittävä, hurjistunut rääkynä raastoi hänen päätään saaden maassa kyhjötävän pojan puremaan tuskaisesti hammasta kun uusi aalto polttavaa kuumuutta pyyhkäisi hänen ylitseen. Tuntui suorastaan absurdilta kuinka he olivat pelänneet ja paenneet ties minkälaisia hirviöitä matkallaan, mutta nyt hänen henkensä päättäisi hänen oma peilikuvansa joka väitti olevansa se, jota hän oli tavoitellut kaikki nämä surkeat vuodet... Tämä... tämä ei voinut mennä näin. Lamaantunut purppuratukka tuijotti avuttomasti esiin tunkevaa lohikäärmettä tuntien tämän polttavan hengityksen itsessään, kunnes pienellä viiveellä tämä alkoi itsekin tajuta että jotakin oli vialla. Oli kuin jokin olisi pidätellyt petoa... eikä olento itsekään selvästikään ollut odottanut tätä. Hirviömäinen ilmestys kadotti viimeisetkin tunnistettavista kasvonpiirteistään raivokkaaseen irvistykseen joka repi enää hädintuskin myllertävää voimaa sisäänsä sulkevaa pojanhahmoa, joka ei kuitenkaan tyrmistyksekseen päässyt riuhtomaan itseään vapaaksi. Hetken aikaa paikoilleen maahan jähmettynyt nulikkakin tuijotti järkytyksen ja epäuskonsekaisin tuntemuksin riehuvaa ja ärjyvää olentoa ennen kuin tuntui hahmottavan hämmennyksekseen ettei tämä syystä tai toisesta päässyt hänen kimppuunsa... yrityksen puutteesta ei kuitenkaan selvästi ollut ainakaan kyse.
Hytisevä, neuvottomasti tikariaan puristava poika osasi hetken aikaa vain tuijottaa ylös teutaroivaan, olomuotonsa ja liikkeidensä kanssa kamppailevaan ilmestykseen. Tämä oli edelleen varsin kylmäävä näky entistä villimpänä ja raivokkaampana sekasotkuna niin purppurahiuksista poikaa kuin kiiltäviä, esiin repeileviä suomuja joiden ei olisi edes pitänyt mahtua tämän sisälle, mutta tämän halveksivat vihaa hyökyvät elkeet olivat äkkiä käymässä entistä epätoivoisemmaksi ja turhautuneemmaksi raivoksi jota tämä purki turhaan ympärilleen pääsemättä käsiksi edessään kyhjöttävään nulikkaan. Kauhistunut poika sävähti kerran jos toisenkin kunnes tämä räpäytti epäluuloisesti silmiään villissä ilmavirrassa lepattavan kuontalonsa alta. Hänellä ei ollut aavistustakaan mitä tapahtui, mutta peto ei selvästikään kyennyt saavuttamaan häntä... jotenkin, jostakin syystä, niin älyttömältä kuin ajatus tuntuikin, kun otus teutaroi raivosta karjuen aivan hänen edessään. Nulikka loi pienen epämääräisen katseen edessään puristamaansa tikariin kuin epäillen että tällä olisi jollakin ilveellä ollut jotakin tekemistä asian kanssa, ennen kuin kuitenkin pudisti ähkäisten päätään kohti kuumeisesti riehuvaa ja ulvovaa olentoa. Hätäinen järki huomautti ettei sillä tainnut olla nyt väliä mistä tämä tarkalleen johtui niin kauan kuin raivokas peilikuva ei saavuttanut häntä vaikka tämän katkera ulvonta sai pojankin kulmat painumaan pieneen tukalaan mutta epäluuloiseen kurttuun. Kuinka hänen ei olisi pitänyt kyetä uhamaamaan tätä, kuinka hän ei ollut yhtään mitään tähän verrattuna, mutta vaikka purppuratukka kavahti julmia sanoja kivuliaasti, syvenivät epätietoiset rypyt kuitenkin tämän otsalla. Hänen hirviömäisesti paisunut kaksoisolentonsa näytti olevan jälleen kutistumassa huolimatta ilmeisistä vastaponnisteluistaan, joka soi jälleen ainakin jonkinlaista tilaa hengittää tätä sivusta tuijottavalle purppuratukallekin. Kaikki mitä tämä tuntui saavan aikaan oli vain hurjistunutta raivoamista ja rimpuilua, mutta siltikin pojan hahmo oli jälleen sulkemassa lohikäärmettä sisälleen... varsin häiritsevällä tavalla, mutta... kuitenkin. Mistä ikinä olikaan kyse, niin jotain oli selvästikin vialla. Jotain, mitä olentokaan ei ollut odottanut, ja joka oli kiskomassa tätä takaisin.
Spyro nielaisi tukahtuneesti seuraten kuitenkin epäluuloisen jännittyneenä tikari edelleen kädessään kun teutaroiva olento vetäytyi hitaasti ja rimpuillen takaisin pojan hahmoon, ulvoen tätä epäoikeudenmukaisuutta kohti pimeän luolan kattoa. Kukaties tämän olisi pitänyt olla helpottavaa, mutta epätietoinen Spyro tunsi paniikin kuohuvan vieläkin sisällään joka alkoi nyt tunkea pintaan saatuaan edes hieman tilaa lamauttavalta epätoivolta. Hän ähkäisi, säpsähtäen olennon katkeraa huutoa siitä miksi hän edes sai päättää mistään mitään, ennen kuin viimein haparoi toisella kädellään tukea maasta kiskoakseen jalkansa alleen. Poika punnertautui huojahtaen ylös ja astahti sitten hampaitaan kiristellen kauemmas raivoavasta ilmestyksestä joka oli käynyt jälleen varsin häiritsevällä tavalla hänen kaltaisekseen, ennen kuin sihahti hampaidensa välistä ja pudisti sitten päätään kuin yrittäen kuumeisesti kiskoa jonkinlaista rotia ajatuksiinsa. Mitä ikinä olennon katkera ulvominen siitä kuinka väärin oli että hän saisi päättää jotain tarkoittikaan, mutta... hänellä ei ollut nyt aikaa miettiä tätä vaikka tämä jäikin jäytämään varsin tukalasti hänen mieleensä. Niin paljon kuin häntä hyysikään ajatus jälleen tämän uhmaamisesta, ei hän voinut vain... antaa tämän... hirviön jatkaakaan näin. "Mä... mä en tiedä mikä juttu tämä on, mutta... Tämä... ei tämä voi olla näin! Siinä ei ole mitään järkeä, että sä olisit...! Sä olet vain jotain, mitä... se hiton kapine teki, kun se... teki ties mitä! Mä en ole tuollainen... hirviö joka vaan... haluaa polttaa kaiken! En ollut edes ennen!" perääntyvä purppuratukka töksäytti viimein tukalasti olentoa kyräillen, kuitenkin pysähtyen vastahakoisesti pienen raivatun aukion reunalle vaikka olisi rehellisesti halunnut vain yrittää painua tiehensä mahdollisimman nopeasti. Mutta oli koko absurdista kohtauksesta mitä mieltä hyvänsä, Haekli nukkui vielä (jollakin ilveellä) vähän matkan päässä, joka saikin Spyron vilkuilemaan suuntaansa varsin kireästi ja huolissaan. Hän ei osannut olla edes varma oliko nuorukainen kunnossa saati että olisi rohjennut jättää tätä tällaisessa tilanteessa... Kauhea olento oli uhannut tämänkin henkeä aivan suoraan vaikka ei jostain syystä tuntunut kykenevänkään nyt hyökkäämään... mutta vainoharhainen ääni hänen päässään huomautti ettei hänellä ollut aavistustakaan kauanko moinen tilanne kestäisi. "Sä olet aivan.... sekaisin, mikä oletkaan! Mene tiehesi, ja... älä tule takaisin! Jätä meidät kaikki rauhaan, Kissa ja Haeklikin, tai mä... mä hankkiudun eroon siitä pirun kristallista! Vaikka heti!" hän jatkoi nopeasti ähkäisten varsin hätäisen pohdinnan jälkeen, puristaen tikaria vapisevassa kädessään. Hän oli lähes varma että kirottu kristalli oli jollakin tavalla tuonut tämän otuksen esiin... kukaties tällä uhkaaminen saisi tämän perääntymäänkin.... Tai näin saattoi kaiketi ainakin toivoa...
((Hupsis, taisi vähän venähtää. Toivottavasti ei tullut hirveän kaoottista tekstiä. =I ))
|
|
|
Post by submarine on Dec 15, 2015 15:38:47 GMT 3
Niin raastavan raivostuttavaa ja turhauttavaa kuin se varmasti olikin, ei Spyro selvästikään ollut aikeissa antaa ties mistä tyhjästä ilmestyneen peiliolennon vain kävellä ylitseen (ja kaikkien muiden ylitse) miten mieli. Kaiken järjen mukaan tämän uholla tai pienellä ja mitättömällä tikarilla ei olisi pitänyt olla mitään tekoa kirjaimellisesti hirviömäisen raivon edessä, mutta jollakin ilveellä ilmestys tuntui kuitenkin joutuvan ahtaalle niiden edessä. Se raivosi ja irvisteli, polki jalkaa ja ärisi kuin voimaton pikkulapsi raivokohtauksen kourissa, mutta siitä huolimattakaan se ei pystynyt pyyhkäisemään sivuun itsepintaisesti edessään kyhjöttävää poikaa. Nulikan ahdistuneet, mutta itsepintaiset vastalauseet tuskin ainakaan helpottivat hirvityksen oloa. Totta puhuen ne tuntuivat kutistavan sitä kasaan vielä entisestäänkin. Ja kun ei voinut muutakaan, se valitti ja ärisi. "Minä olen Spyro! Minä olen lohikäärme! Sinä et ole mitään paitsi... paitsi jokin irvikuva! Olet olemassa vain piinataksesi minua! Minusta on tullut tällainen koska olen joutunut katsomaan miten rienaat ja pilaat kaiken mitä minä koskaan olin!" ilmestys ärisi. Se oli jo kutistunut ja painunut siinä määrin kasaan, että sen pystyi taas erottamaan purppurapäiseksi, joskin pahasti haljenneeksi nulikaksi. Nyt sen sävyssä oli tosin jotakin katkeraa, ja se heilutti käsiään tuskaisan raivoisasti ilmassa, polkien jalkaansa kuin ei olisi pystynyt mihinkään parempaankaan. Siltikin se oli selvästi suunniltaan turhautumisesta ja raivosta. Nulikan sanat iskivät sitä vasten kuin purevat ruoskat, ja se irvisteli kuin tuskissaan.
"Tämä ei ole oikein! Minä en ole tehnyt mitään väärin! Minä haluan vain omani! Minä haluan vain... minä haluan vain elää!" peili-Spyro ulahti, romahtaen lopullisesti kasaan kun nulikka sitten vihdoin huusi sille käskyn häipyä matkoihinsa. Halkeamat ja säröt katosivat, kun ilmestys kääriytyi kasaan ja tuntui menettävän kaiken sisunsa. Hetken se vain kyräili katkerasti ja uupuneesti Spyroon, ennen kuin sitten sihahti tuskaisasti, kuin lyötynä uhrina. "En minä voi edes mennä mihinkään. Sinä estät senkin. En minä voi mennä mihinkään kun sinä olet vienyt minulta kaiken!" ilmestys syytti, jaksaen hädin tuskin edes kohottaa kättään osoittaakseen syyttävästi. Enää siinä ei ollut edes raivoa, vaan pelkkää lyötyä, nujerrettua kaunaa ja vääryyttä. Kuin se tosiaankin olisi itse uskonut aivan puhtaasti siihen mistä puhui. Siltä oli viety kaikki, eikä se edes nyt, jollakin ilveellä vapaaksi riistäydyttyään, kyennyt lopulta tekemään mitään. Se puristi päätään kuin hermoromahduksen partaalla. "Minä en ole enää mitään! Minua ei edes ole enää ja minun nimeäni kantaa jokin surkea pieni rääpäle joka ei osaa olla lohikäärme vaikka saisikin! Minä yritin auttaa, ja se vain sysäsi minut syrjään. Minä yritin tehdä parhaani eikä se auttanut! Minä yritin ottaa omani, ja se vain vastustelee! Tämä ei ole oikein!" se protestoi, kutistuen yhä entisestään. Nyt se oli jo oikeaa Spyroa pienempi, pelkkä kutistuva, surkea rääpäle. Ja sitten sen ylle äkkiä ilmaantui varjo.
"Kirotkoon mitä vikinää täältä kuuluu", joku äkkiä tokaisi suorastaan päivitellen. Ääni oli miesmäinen, syvä ja selkeästikin täysikasvuisempi, kuin ainakaan Spyrolta (oikealta tai epätodelta, kumpi nyt sitten olikaan kumpi) tai Haekliltakaan olisi voinut odottaa. Moinen riitti hätkähdyttämään peili-Spyronkin irti protestoinnistaan. Ilmestys vilkaisi hämmentyneesti taakseen, ja ähkäisi sitten tukalasti, kun joku survaisi äkkiä pitkän, teräväkyntisen sormen läpi sen rintakehästä. Se painui kaksin kerroin, ja sen läpi kävi raastava värähdys, kuin jokin olisi repinyt sitä ytimiään myöten. Peilimäisen pojan sisästä karkasi tukala ulahdus, joka ei kuitenkaan ehtinyt edes kohota kovinkaan korkealle, ennen kuin se jo katkesi räsähtävään ääneen. Kirkkaan valonvälähdyksen saattelemana jo valmiiksi muserrettu nulikka räjähti sirpaleiksi ja hopeiseksi tomuksi. Sen koko hahmo menetti äkkiä vain kaiken muotonsa ja levisi, pölähtäen pelkäksi pilveksi. Hetken verran näytti melkein siltä, kuin viljakehä olisi pölynnyt pienoinen lumituisku. Se myllersi ympäriinsä ja pyöri ilmassa silmiä piinaavan kirkkaana välkehdintänä, jonka kauneus ei tuntunut olevan missään yhteydessä äskeiseen karuun temppuun. Hopeinen pilvi tanssi ja ilakoi, kietoutuen samalla myös keskellä tuota kaikkea seisovan ympärille. Sillä kehässä, enemmän tai vähemmän peili-Spyron paikalla, seisoi nyt toinen hahmo. Mahdotonta sanoa mistä tämä oli tullut, mutta missään kohtaa tämä ei kuitenkaan ollut erikseen saapunut paikalle, kunhan oli nyt siinä. Eikä tämä tosiaankaan ollut selvästikään mikään maagisten kieroutumien esiin loihtima ilmentymä... tai ei ainakaan samanlaisten.
Kehässä seisova hahmo, eittämättä mies, oli verhoutunut varsin hyvälaatuiseen, tarkasti leikattuun ja tyyliteltyyn kaapuun, jonka syvänmustan kankaan reunoihin oli kirjailtu outoja, mystisiä merkkejä. Se ei kuitenkaan peittänyt tai peitellyt tämän hahmoa. Kyseessä oli selvästi ja eittämättä mies, joskaan ei mikään ihmismies. Tämän iho oli syvänpunainen, tasainen ja virheetön. Tämä oli pitkä ja hyvävartinen, tavalla jota ei välttämättä voinut eritellä erityisen vaikuttavaksi, mutta jota ei kuitenkaan olisi millään voinut myöskään väittää epätoivottavaksi. Ja nyt tuo pitkä olemus tarkkaili Spyroa. Tämän piirteet olivat terävät ja tarkat, ja kasvoja reunusti tarkkaan leikattu, melkeinpä veistoksellisen siisti parta, joka kiepsahti leuasta suorastaan ihanteelliseksi pukinparraksi. Monella tapaa vähemmän ihanteelliset lienivät ne sarvet, jotka tämän siistin tukan alta törröttivät, ylös ja eteen otsasta. Myöskään miehen silmät, keltaiset ja terävät tavalla, josta tuntui kareilevan piilevä hulluus ja itsensä horna, tuskin olivat millään tavalla erityisen ihanteellisia - ainakaan suurimmalle osalle. Ainakaan kuolevaisille. Siltikin tästä huokui täydellinen itsevarmuus ja selvä ymmärrys ja tieto omasta asemastaan ja tekemisistään. "Noin. Nyt on parempi. Meillä onkin ollut tapaaminen jo pitkään rästissä, Spyro hyvä. Uskoisin, että meidän on syytä puhua", mies tokaisi, pyyhkäisten kevyesti ja välinpitämättömästi kasvoillaan pyörivää hopeista tomua. Tämä katsahti poikaan, ennen kuin loi tälle kevyen hymyn, joka oli juuri, viimeistä piirua myöten, hyväksyttävä osoittamaan haluttua tunnetta, mutta ei mitään ylimääräistä.
Juhani Kerpele piti näyttävistä sisääntuloista. Jos nyt alimman Helvetin palvelijan saattoi sanoa pitävän mistään, kuten kuolevaiset sen ymmärsivät.
|
|