|
Post by submarine on Dec 29, 2015 12:59:54 GMT 3
((Heissan. Ikävä kyllä tämä peli on ollut menossa varsin pitkään ja muotoutunut jo melkoisen vahvasti, joten en oikein usko että uutta hahmoa saisi noin vain työnnettyä mukaan tähän. Toisesta pelistä voi kyllä sopia, mutta se olisi parempi tehdä tuolla aloittamassasi pelinhaussa.))
|
|
|
Post by spyrre on Dec 29, 2015 15:01:43 GMT 3
Jännitys tuntui tiivistyvän lähes käsinkosketeltavan painostavaksi kun Spyro lopulta vastahakoisesti kurottautui jaloissaan kiemurtelevan sopimushirviön puoleen ja jätti tähän jälkensä, huolimatta kaikista pahoista aavistuksista mielessään. Jo aivan tässäkin valossa olisi voinut olettaa että jollakin tällaisella sopimuksella pirun (tai ties minkä muun infernaalisen tahon) kanssa olisi ollut dramaattisia seurauksia, mutta toviin ainoa mitä jännittynyt purppuratukka sai oli kevyt, yhtälailla kärsivällisen tasainen hymy sarvekkaan miekkosen suunnalta. Poika päätyi räpäyttämään silmiään epäluuloisesti kerran jos toisenkin kun Kerpele toppuutteli hänen kysymyksiään, kuitenkin vakuuttaen auttavansa nyt kun sopimukseen oli kerran päästy. Syystä tai toisesta tämä tuntui vielä odottavan jotakin, saaden nulikan pälyilemään entistä epätietoisempana. Niin vähän kuin hän mistään tällaisesta tiesikään, olisi hän kaiketi kuitenkin odottanut että... jotain olisi tapahtunut tai olisi pitänyt tehdä, mutta... siltikään Kerpeleellä ei tuntunut olevan kiire yhtään mihinkään nyt kun tämä oli kaiketi saanut haluamansa. Mies näytti pitävän häntä silmällä tavalla joka tuntui kaikkea muuta kuin mukavalta, mutta lopulta varautunut purppuratukka ei ehtinyt edes rohkaisemaan mieltään kysyäkseen mistä oli kysymys kun pujoparta puhuikin jälleen, saaden pojan kulmat rypistymään jälleen. Varsin tasainen huomautus siitä että hän luultavasti jo huomaisikin jotain vaikutuksia ei tainnut heti varsinaisesti soittaa kelloja pojan tuntuessa käyvän entistä hämmentyneemmäksi moisesta, tämän vilkaisten jopa varuillaan ympärilleen kuin yrittäen hakea jotakin epäilyttävää silmiinsä kuitenkaan mitään erityisen kriittistä pimeältä pellolta tuskin löytämättä. "Mitä--- Egh" poika aloitti varovasti, kuitenkin jännittyen äkkiä kuin olisi tajunnut jotakin varsin kyseenalaista. Sanat korvautuivat nopeasti jokseenkin epämääräisellä ähkäisyllä ymmyrkäis-silmäisen nulikan jäädessä hetkeksi tuijottamaan eteensä tietämättä miten reagoida. Varsin vieras, vaikeastimääriteltävä mutta hyvin ilmeinen tyhjyydentunne levisi hänen ylitseen sinne mielenperälle, missä hänen nimensä oli aina piillyt kaiken identiteetin taustalla, mutta nyt... täällä ei äkkiä ollutkaan enää mitään. Asian tajuaminen oli jonkinlaisesta varautumisestakin huolimatta varsin värisyttävä ja tuntui jättävän nyt nimettömän pojan toviksi täysin sanattomaksi, ja epäilemättä järkyttyneeksikin.
Jonkin tällaisen kokemuksen kuvittelu etukäteen taisi olla varsin vaikeaa ellei suorastaan mahdotonta, ja poika joutuikin käyttämään hetken vain haparoidakseen jonkinlaista otetta itsestään ja tilanteestaan. Oli varsin typerryttävää kuinka helposti ja yhtäkkiä osa hänen olemuksestaan oli vain... kadonnut, ja purppuratukka olisi saattanut hyvinkin ahdistua moisesta enemmänkin jos olisi ehtinyt. Kuitenkaan koko sopimus ei ollut tässä... ja äkkiä alkoi vaikuttaa siltä että itse maassa retkottavalla käärölläkin taisi olla asiaan jotakin sanottavaa. Nulikankin ymmyrkäinen katse laskeutui nopeasti alas kääröön kun tämä äkkiä sihahti ja epäilyttävä punaisuus lähti leviämään tämän halki kiihtyvällä vauhdilla, juuri ennen kuin koko ilmestys hyökkäsi itseään vapaaksi tempoen pystyyn kuin henkiin heränneenä. Tämä sai pojan kavahtamaan taaemmas pelästyneenä ja varsin tyrmistyneenä, mutta äkillinen käänne ei selvästikään napannut Kerpelettä samanlaisella yllätyksellä. Kaikesta kapineen riehunnasta ja tempomisesta huolimatta mies ei selvästikään hetkahtanut järjettömästi hurjistuneen käärön äkillistä päähänpistoa (jos mokomalla kapineella edes oli mitään mitä luonnehtia "pääksi") vaan tämän määrätietoinen ote esineestä piti, tämän kaikesta vastahangasta huolimatta. Jälleen kerran varsin järkyttynyt purppuratukka ei osannut kuin tuijottaa monen pitkän askelen päästä kun sarvekas mies tarkasteli raivokasta pergamenttia kuin arvioiden jotakin lähes arkipäiväistä ilmiötä, kunnes äkkiä kiskaisi pitelemästään päästä tavalla joka sai riehuvan sopimuskäärönkin vavahtamaan. Kapine yritti tempoa entistä vastahankaisemmin mutta ei lopulta voinut paljoakaan kun mies tempaisi uudestaan, sivaltaen tällä ilmaa. Jonkin tällaisen täysin surrealistisen näyn seuraaminen olisi varmasti iskenyt toistaitoiseksi normaalistikin, puhumattakaan nyt kun poika oli jo valmiiksi hyvin poissa tolaltaan, ja ainoa kommentti jonka tämä sai aikaan oli uusi epämääräinen ähkäisy ja askel taaksepäin kun ilmaan äkkiä halkesi täysin järjettömästi punainen, lepattava halkeama. Ilmeisesti tapahtumat olivat viimein päässeet alkuun, eikä poika ehtinyt edes selvitellä itseään tarpeeksi päättääkseen kuinka pahasti olisi järkyttynyt kun repeämä maisemassa levisi ja nielaisi kaiken.
Tämä taisi alkaa viimein näyttää enemmän joltakin sellaiselta jota olisi voinut olettaa kaupankäynnistä demonien kanssa seuraavan, mutta äkkiä infernaalisen kakofonian ja kaaoksen keskelle kiskaistun nulikan taisi olla jo varsin myöhäistä edes yrittää katua tätä. Kauhu iski jälleen kyntensä hänen sisimpäänsä kun purppuratukka kieppui avuttomasti tämän hirvittävän näkymän halki, samalla kun jokin hyytävä ja typerryttävän massiivinen olemus tuntui häälyvän kaiken taustalla, kiskoen häntä rääkyvän ja punahehkuisen vilinän poikki jonnekin. Olisi luultavasti ollut entistä kammottavampaa tajuta mikä tämä valtava, epäinhimillinen aavistus oli jos hänellä olisi ollut aikaa miettiä sitä, mutta kauhistunut purppuratukka osasi vain puristaa silmänsä tiukasti kiinni ilmavirran riepotteleman kuontalonsa takana, yrittääkseen epätoivoisesti sulkea pois edes osan tästä järjettömyydestä. Hän ehti jo pelätä hukkuvansa kaaokseen kukaties lopullisesti, mutta sitten... niin järjettömästi kuin tämä kaikki oli alkanut, oli koettelemus myös ohitse. Äkkiä, epämääräisen tovin jälkeen jota hänen tuskin oli mahdollista edes määritellä, ympäröivä kuvottava kieputus ja meteli taukosi, korvautuen tämän jälkeen lähes korvia huumaavalla hiljaisuudella. Pojalla ei ollut aavistustakaan missä välissä jotakin oli tapahtunut mutta viimein tämä sai tajuta tuntevansa kiinteää maata jälleen allaan, ja infernaalisen punaisen kajastuksen sijasta kiinni puristettujen silmäluomien välistä pilkisti huomattavasti leppeämpi valo. Silmänräpäykseksi nulikka jännittyi entisestään uskaltamatta liikahtaakaan kuin aavistellen jonkinlaista kamalaa ansaa, ennen kuin tämä viimein räväytti silmänsä auki ja ampaisi tukahtuneesti henkäisten istualleen.
Hetken aikaa tämä vaikutti valmiilta singahtamaan paniikinomaisesti johonkin suuntaan nyt viimein saatuaan jonkinlaisen tilaisuuden moiseen, mutta pienellä viiveellä entistä sekaisempi purppuratukka alkoi hahmottaa jälleen ympäristöään. Korvissa soi vieläkin kaikuja luonnottomasta, joka suunnasta kantautuvasta kakofoniasta mutta tämä oli jo hiipumassa, ja tilalle levisi suorastaan viaton hiljaisuus, jota rikkoivat vain tuulen ääni ruohikossa sekä hiljainen veden solina. Hän saattoi tuntea ihollaan tämän viileän kosketuksen sekä kalvakan auringon säteet jotka olivat lähes muuttuneet jo kaukaiseksi haaveeksi ties kuinka pitkän tunkkaisessa pimeydessä vietetyn ajan jälkeen, jättäen pojan jälleen kerran varsin sanattomaksi ja hiljaiseksi. Se tuijotti ympärilleen silmiään siristellen kumpuilevassa maisemassa ja hengitti raikasta viileää ilmaa keuhkoihinsa kaivaen sormenpäänsä ruohoon yrittäessään kiskoa kaoottista mieltään edes jollakin tavalla takaisin johonkin konkreettiseen. Katse löysi sentään nopeasti ruohikolla retkottavan, edelleen autuaan tajuttoman Haeklin joka kirvoitti huteran henkäisyn tämän keuhkoista. Kovin kauaa typertynyt, vieläkin henkeään haukkova poika ei kuitenkaan ehtinyt ihmetellä rauhassa ympärisöään kun toinen ääni kiskaisi nopeasti tämän huomion puoleensa ja sai tämän sävähtämään jälleen melkoisesti. Poika säpsähti pelästyneesti yllättyneen ähkäisyn keralla kiskaisten katseensa leppoisan miehen äänen suuntaan, löytäenkin varsin kyseenalaisen tutun hahmon istuskelevan läheisen kiven päällä, kuin ei olisi koskaan mitään muuta tehnytkään. Tämä sai aikaan hetken jälleen varsin typertynyttä tuijotusta sekavien purppuraisten suortuvien lomasta, kunnes poika tuntui viimein saavan ainakin jollakin tavalla kiinni hermoistaan sekä siitä, mitä edes oli meneillään.
"Egh" suurisilmäisesti tuijottava nulikka kommentoi, vetäisten sitten terävästi henkeä ja kiskaisi jalkansa jälleen alleen sellaisella kiireellä että oli vähällä kellahtaa samantien uudestaan nurin ruohikkoon. Kukaties puhtaalla härkäpäisyydellä tai onnella tämä silti onnistui kompuroimaan huterasti kintuilleen ja pyörähtämään rivakalla kiihtymyksellä kohti muina miehinä tilannetta silmäilevää pirulaista. "Mitä--- Se... se oli kamalaa! Älä tee noin enää!" se ähkäisi vieläkin ilmeisen järkyttyneenä, kunnes tuntui pienellä viiveellä tajuavan mitä tyytyväisen leppoisasti paikoillaan pönöttävä sarvipää piteli parhaillaan sylissään. Oivallus tuntuikin saavan purppuratukan jälleen nopeasti varsin varpailleen. "Kissa..! Löysit sen! Onko se kunnossa?" nulikka töksäytti unohtaen hetkeksi varsin lahjakkaasti kaiken muun tömistellessään hätäisesti tavoittelemaan tyrmistynyttä ja turkkiaan pörhistelevää kattia sarvekkaan miekkosen kynsistä. Jos poika olikin tuntenut olonsa huteraksi ja kaoottiseksi, päätyi tämä silti varsin rivakasti vetäisemään pienen eläimen itselleen ehtimättä edes kyräillä Kerpelettä epäluuloisesti. Kissasta irtosi myös varsin tyrmistynyt vongahdus kun tähän äkkiä tartuttiin, ja epäilemättä myös varsin järkyttynyt eläin harhautui hetkeksi rimpuilemaan vastaan pojan otteessa pakottaen tämän tarraamaan otukseen tiukemmin tukalasti hampaidensa lomasta ähkäisten.
"Hei! Lopeta se!" nulikka protestoi pidellen huitovaa otusta molemmin käsin käsivarrenmitan päässä, joka tuntuikin saavan kissankin tajuamaan mitä edes tapahtui. Otus päästi pitkän, surkean maukaisun ja poika vetäisi tämän nopeasti syliinsä syvään henkäisten, ennen kuin ehti viimein luoda varautuneemman ja enemmän tai vähemmän ristiriitaisen katseen varsin itsetyytyväiseen Kerpeleeseen. "Me... ollaanko me nyt oikeasti täällä? ....missä me edes ollaan?" se tiedusteli kohta varovaisesti, luoden uuden siristelevän katseen ympärilleen jopa hieman ilmaa nuuhkaisten kuin olisi epäillyt saattavansa vieläkin olla unessa, tai tullut viskatuksi johonkin muuhun kyseenalaiseen paikkaan. Nopeasti huomio kääntyi kuitenkin maassa makaavaan Haekliin ja poika ottikin huolestuneen askelen kohti nuorukaista. Lopulta taisi olla varsin ymmärrettävää että purppuratukka oli vieläkin hyvin tolaltaan ja pöllämystynyt kaikesta, ja tämä tuntui vieläkin lähes odottavan jonkin hyppäävän hetkellä millä hyvänsä heidän kimppuunsa aamuauringon valaiseman notkelman ruohikosta (tai ties vaikka silkasta ilmasta), hädin tuskin osaten seistä edes likimain rauhallisesti paikallaan. Maisema johon heidät oli äkkiä heitetty pimeän vuoren uumenista oli suorastaan seesteinen ja hiljainen, mutta poika tuskin oli ehtinyt vielä edes sisäistää tätä kunnolla kaiken jäljiltä... tai luultavasti mitään muutakaan. Ensimmäinen jollakin tavalla konkreettinen ajatus vieläkin kaoottisesti vellovassa purppuraisessa pääkopassa oli varmistaa että niin Kissa kuin Haeklikin olivat kunnossa... ja kaikki muu, kyräilyä sekä vielä suurempaa hämminkiä myöten sai vielä odottaa hetken. Vaikka.... varsin uhkaavasti alkoi vaikuttaa siltä ettei synkkä, ties mitä hirveyksiä sisältänyt, nyt melkoisesti taustalle kutistunut vuori temppeleineen yltänyt enää piinaamaan heitä rauhallisessa auringonvalossa kylpevän pienen ruohoisen notkelman suojissa. Tämä mahdollisesti saattoi olla.... positiivinen käänne? Toivottavasti...?
|
|
|
Post by spyrre on Dec 29, 2015 15:12:42 GMT 3
((Heis Frosty, ja tervetuloa Myrkmereen. =) Tämä peli on tosiaan jo melkoisen vaiheessa ja mietitty, mutta jos nappaa niin toki vaikka uuden aloittaminen on mahdollinen? Minulla on toinen hahmo vielä jokseenkin vapaana, voin toki vaikka viskata sen seuraksi jonnekin jos kelpaa. =) ))
|
|
|
Post by submarine on Dec 30, 2015 4:10:15 GMT 3
Kuten arvata saattoi, ei äskeinen ryöpytys kaikkine seikkoineen selvästikään miellyttänyt poikaa ollenkaan, millään tapaa. Kerpelettä mokoma tosin ei huolettanut ollenkaan. Hetken aikaa sarvipäinen mies vaikutti teeskentelevän tuijottelevansa kovinkin kiinnostuneesti läheisessä pienessä puussa istuskelevaa lintua, joka tuijotti äkkiä tyhjästä tupsahtanutta väkijoukkoa etäisen oudoksuvasti. Vasta kun nulikka tohti protestoida kovaan ääneen äskeisen kamaluudesta, soi tämä laskea katseensa alas toinen kulma aavistuksen kohollaan. Sitä seurasi kevyt, kohteliaan huvittunut hymähdys. Totta puhuen miehen olemuksessa oli jotain kepeämpää ja huolettomampaa nyt, kuin kaikki olisi äkkiä muuttunut aavistuksen yhdentekevämmäksi. Niin kaiketi olikin, olihan tämä jop saanut mitä halusi. "Pelkäänpä, että tämä on ainoa tapa, jolla minä pystyn kuljettamaan ketään nopeasti mihinkään. Me teimme pienen, ah, lenkin Alisen kautta. Mutta ei huolta, tein kyllä parhaani ettei mielesi pystynyt ymmärtämään siitä kaikesta mitään turhan oleellista. Emmehän me toki haluaisi että jokin rikkoutuisi pahemmin kuin on jo rikkoutunut", sarvipäinen puheli varsin kepeään sävyyn, nyökäten merkitsevästi ja omahyväisesti kohti nulikan rintakehää, viitsimättä edes tarkentaa mitä nyt vihjaili. Selvästikään tässä kaikessa ei ollut mitään ongelmaa ainakaan tälle. Ohimennen tämä rapsutti pitelemänsä tyrmistyneen Kissan leukaa, ennen kuin nulikka sitten oivalsi itsekin mikä tällä oikeastaan oli käsissään ja rynnisti väliin. Kevyen huvittuneesti punahipiäinen mies antoi pojan ottaa eläimen haltuunsa, hieraisten käsiään yhteen kun ne vapautuivat. "Kuten sovittua. Yhden pienen eläimen etsiminen ei ollut suurikaan temppu nimeä vastaan, muun lisäksikään. En ole tosin aivan varma miten paljon se sai selvää, ah, matkastamme. Mutta kaikeksi onneksi se on liian yksinkertainen ymmärtämään todellisuuden ja olemassaolon kauhua muutenkaan", tämä tokaisi kepeästi, kallistaen aavistuksen verran päätään.
Saatuaan kissansa jonkinlaiseen järjestykseen alkoi poika sitten pikkuhiljaa kiinnostua myös siitä, mitä ympärillä oikeastaan oli ja tapahtui. Selvää taisi ainakin olla, että joukkio ei enää lymyillyt missään luolassa, vaan jossakin hyvin kaukana siitä, ulkoilmassa joka toi mukanaan muutakin kuin pölyn ja ikivanhojen asioiden lemahduksia. Kerpele ei tietenkään piitannut mokomasta tuon taivaallista, mutta pojan ällistynyt ja epäluuloinen reaktio kyllä huvitti tätä melkoisesti. Tämä katsahti ympärilleen kiusoittelevan viivyttelevästi kuin olisi tahallaan pihdannut vastausta, ennen kuin päästi sitten taas kepeän mietteliään äänen. "Sikäli kuin mikään on oikeasti missään, niin kaiketi mekin olemme täällä. Tarkalleen ottaen olemme äskeisten vuorten... länsipuolella, niin tosiaan. Siinä suunnassa, johon olettaisin teidän nyt suuntaavan muutenkin. Lohikäärmeitä ja sellaista. Uskoisin, että toverisi pystyy hakemaan tarkempia suuntimia kunhan tokenee. Todennäköisesti jo piakkoin, onhan tässä mennyt kuitenkin aikaa", Kerpele tokaisi, näyttäen hetken miettivän ja arvioivan sanojaan itsekin. Tämä näytti siltä kuin olisi yrittänyt laskea jotakin. "Kaksi päivää, uskoisin. Kaksi ja puoli, ehkä. Suunnilleen niin kauan matkamme kesti. Aika etenee aavistuksen, ah, eri tavalla muissa paikoissa", tämä sitten tokaisi, rentona kuin mokomassa ei olisi ollut mitään ihmeellistä tai erikoista. Päivä tai muutama sinne tänne, kuka nyt moisesta piittasi?
"Odotahan. On vielä tämä", Kerpele äkkiä tokaisi. Antamatta pojalle aikaa miettiä moisia mieltäkääntäviä aikavääristymiä (tai matkoja yleensäkään) tämä äkkiä nykäisi jälleen hihastaan esiin kortin, josta aikaisemmin oli ollut puhetta. Kepeästi ja suorastaan välinpitämättömän oloisesti mies nakkasi sen pojan jalkojen juureen edes vilkaisematta ilmeisen mahtavaa kapistusta enää sen suuremmin. Eihän se ollut enää tämän murhe muutenkaan. "Uskoisin, että haluatte mahdollisimman nopeasti päästä liikkeelle. Jos sallit pienen vihjeen, suosittelisin pysymään huomaamattomana ja liikkumaan näkymättömissä. Uskoisin, että näiden päivien aikana tietyt, ah, tutuiksi tulleet tahot ovat jo kiinnostuneet paljon enemmän teidän vaiheistanne ja kohtalostanne", Kerpele puheli leppoisasti, hieroen toisen sarvensa päätä kuin arvioiden kaipasiko mokoma lyhentämistä tai muuta siistimistä. Vielä kerran tämä tosin vilkaisi varsin terävästi nulikkaan. "Ja jos vain mahdollista, suosittelisin myös etsimään uuden nimen mahdollisimman nopeasti. Nimettömyys, tuolla tavalla, on pidemmän päälle varsin hankalaa ja epäedullista. Totta puhuen olet juuri nyt tiettyjen uskontojen näkökulmasta kammotus joka pitää ensitilassa, ah, lynkata. Jos haluat uuden nimen, tulet tarvitsemaan siihen jotakuta voimallista. Sopimuksessahan toki sanottiin, että me puhumme nyt koko nimen ja identiteetin metafyysisestä käsitteestä. Juuri nyt sinä et ole, tarkalleen ottaen, yhtään kukaan. Sen todennäköisesti huomaat tosin jo itsekin", mies tokaisi lopulta. Ja toden totta; niin sekaista kuin kaikki olikin, pystyi nulikka varmasti kuitenkin tuntemaan sisällään tietynlaisen aukon, ammottavan tyhjyyden. Tämä ei ollut juuri nyt kukaan. Ei nimeä eikä todellista henkilöllisyyttä. Tällä oli toki kaikki mitä tämä vain oli tehnyt ja ollut, mutta sitä kaikkea yhteen sitova minuus, tiukka solmu vyyhdin ympärillä, puuttui. Kaiken muun sekaisuuden keskellä mokoma tuskin ainakaan auttoi.
"Uskoisin, että pappi tai vastaava pystyy nimeämään sinut uudelleen. Kukaties joku muukin jos vain osaa nämä asiat. En ole varma mistä moinen täällä löytyisi, mutta eittämättä keksitte keinon", Kerpele tokaisi avuliaasti.
|
|
|
Post by spyrre on Dec 30, 2015 15:30:28 GMT 3
Siinä sitä sitten oltiin, synkän vuoren uumenista aamuauringon alle singahtaneina, keskellä vielä kasteista ruohikkoa. Jos tätä eivät olisi edeltäneet ne hyytävät kokemukset jotka olivat, olisi tämän tajuaminen varmasti ollut äärimmäisen huojentava ja helpotusta suova, mutta nyt jaloilleen vääntäytynyt purppuratukka tunsi olonsa liian kaoottiseksi moiseen ainakin tähän hätään. Niin rauhallinen kuin ympäröivä valoisa maisema olikin poika askelsi ja pälyili levottomasti tummat silmänsä vieläkin varsin ymmyrkäisinä tätä kaikkea kuin olisi pelännyt näkymän vielä särkyvän kuin peili, ja paljastavan takaansa jotakin vielä hirveämpää... jotakin, josta hän kaiketi olikin jo nähnyt häivähdyksen. Jopa paikallaan rauhallisen huvittuneesti istuskeleva sarvipää sai odottaa tovin kiihtyneen pojan huomiota kunnes tämä viimein pääsi jollakin tapaa mukaan tilanteeseen ja pyörähti miestä kohti. Järkyttyneet protestit eivät selvästikään hetkauttaneet hiipparia tippaakaan yhtään sen enempää kuin hyvin pitkälti mikään aikaisemminkaan, mutta kaiketi purppuratukkainen nulikka taisi toimia jokseenkin hyvänä vastapainona tälle. Se tuijotteli kevyen huvittunutta miekkosta vain vaivoin kiihtymyksensä hilliten, sydän vieläkin takoen ilmeisen tolaltaan lähestulkoon kaikesta samaan aikaan, eikä Kerpeleen kyseenalaisen leppoisa vastaus tainnut ainakaan auttaa asiaa. Tummat silmät räpsähtivät kerran jos toisenkin entistä sekaisemmin törröttävien suortuvien takana ja tämän ilme kävi nopeasti aavistuksen typertyneemmäksi kun mies tokaisi äskeisen olevan likimain ainoa keino nopeaan matkustamiseen... pojan ilmeen käydessä nopeasti aiempaakin järkyttyneemmäksi kun sarvipää mainitsi ohimennen minkä kautta moinen oikotie oli poikennut. Nulikka aukoi suutaan hetken sanattomasti onnistuen saamaan ilmoille vain uuden epämääräisen ähkäisyn tälle kaikelle, luimistuen kuitenkin aavistuksen Kerpeleen huomauttaessa auliisti että oli tehnyt parhaansa ettei mikään ollut särkynyt sen enempää kuin jo oli. Poika värähti tälle, osaten lopulta vain viedä kätensä epämukavan sanattomasti rinnalleen arkaillen sitä jonka tiesi väijyvän täällä aivan liian lähellä pintaa, rohkenematta itsekään sanoa mitään vaikka tiesi selvästi varsin hyvin mihin sarvipää viittasi. Mitä sellaiseen piti edes sanoa kun kerrottiin heidän tehneen juuri pikavisiitin alimman Helvetin kautta, kuin tämä olisi ollut täysin normaali käytäntö? Nulikalla ei ainakaan ollut aavistustakaan, mutta kylmäävät väreet hänen selkärangassaan pyyhkäisivät hänen ylitseen aiempaakin hyytävämmin... taisi lopulta olla varsin hyvästä että tämä päätyi harhautumaan nopeasti kun hoksasi pienen eläimen miekkosen sylissä.
Mitä luultavimmin aivan tarkoituksellakin purppuratukkainen nulikka tarrasi varsin rivakasti ja jokseenkin kuumeisella tarmolla siihen ensimmäiseen konkreettiseen asiaan kaikkien kaoottisten tuntemusten keskellä ja kiirehti pelastamaan Kissaa tätä julmasti rapsuttelevan Kerpeleen kynsistä. Kukaties tämä auttoikin lopulta edes vähän, tai ainakin poika tuntui rauhoittuvan aavistuksen saatuaan tätäkin hämmentyneemmän katin turvaan syliinsä, ehtimättä hetkeen edes kyräillä sarvipäistä miestä kunnolla. Hänen mieltään ja sisintään korvensi vieläkin luonnoton tyhjyydentunne, mutta kaiken tämänkin keskeltä löytyi edes jotakin tuttua ja nulikka henkäisi syvään tuntiessaan pienen eläimen sylissään sekä tämän pelästyneesti tykyttävän pulssin omaansa vasten. Tämä toi sentään edes jonkinlaista tuntumaa siitä ettei aivan kaikki ollut pelkkää kaaosta ja raastavaa järjettömyyttä.... vaikka suurin osa rehellisesti siltä tuntuikin. Joka tapauksessa poika tuntui saavan edes hieman otetta itsestään, ja sai tämän nostamaan jälleen katseensa hieman varuillaan kun Kerpele vastasi huvittuneesti hänen kiihtyneeseen töksäytykseensä. Oli kuinka epäilyttävä hyvänsä, mies kuitenkin oli löytänyt Kissan kuten oli luvannut vaikka poika tuntuikin vilkaisevan sylissään marisevaan kattiin varsin huolissaan kun tämä tokaisi ettei ollut aivan varma kuinka paljon kaikesta eläin oli nähnyt.
"En tiedä... ehkä se vain pelästyi" nulikka mutisi hetken otusta tutkailtuaan, luultavasti lähinnä itsekseen, Kerpeleen vaikuttamatta kovinkaan huolestuneelta koko kissa-asiasta. Poika ei lopulta tainnut olla yhtä vakuuttunut katin yksinkertaisuudesta päätellen siitä pienestä hieman syyttävästä vilkaisusta miehen suuntaan, mutta vaikka olikin tolaltaan ja kiihtynyt, taisi eläin silti vaikuttaa olevan huomattavasti paremmassa jamassa kuin miksi hän tunsi itsensä... mikä kaiketi oli ainakin helpotus. Tästä varmistuttuaan poikakin ehti alkaa pälyillä ympärilleen enemmän, joka tuntui huvittavan Kerpelettä entisestään. Sarvipää sai uuden varautuneen katseen suuntaansa kun tämä tuntui viivyttelevän vastausta ympärilleen kuin kovinkin mietteliäästi vilkuillen, kunnes viimein myönsi heidän olevan kaiketi siellä missä pitikin. Poika tihrusti tätä tovin punnitsevasti ennen kuin rohkeni itsekin katsahtaa jälleen ympärilleen kaiketi alkaen itsekin viimein vakuuttua että he taisivat oikeasti olla kuin ollakin nyt ulkona... ja ilmeisesti oikeassa suunnassakin. "Eh.... hitto. ...Haekli ei kyllä usko tätä..." purppuratukka ähkäisi pyyhkiessään katseellaan siristellen enää horisontissa kohoavia vuoria itsekin epäuskoisena näkemästään, kuitenkin säpsähtäen ja kääntäen katseensa kun Kerpele pohdiskeli ohimennen tumman nuorukaisen tokenemista, mainiten ohimennen matkaan kuluneen ajan. "Mi-- Päivää? Miten---" töksäytettiin typertyneenä pojan harhautuen hetkeksi jälleen tuijottamaan miestä kun tämä tokaisi ajan liikkuvan eritavalla siellä missä he olivat käyneet, kuin asiassa ei olisi ollut mitään ihmeellistä. Aivan kuin ties minkä infernaalisen ulottuvuuden lävitse kiskoutuminen ja nimensä menettäminen ei olisi ollut tarpeeksi kammottava kokemus, oli aika jälleen suorastaan päässyt katoamaan käsistä tavalla jota hän ei kyennyt edes hahmottamaan, ja moinen pakotti kissaa sylissään puristavan pojan jäämään jälleen sanattomana sulattelemaan tätä kaikkea hetkeksi.
Typertynyt ja pyörällä päästään oleva purppuratukka tuntui harhautuvan hetkeksi kaoottisiin ajatuksiinsa unohtuen hetkeksi paikalleen, kuitenkin havahtuen varsin nopeasti kun Kerpele tuntui muistavan jotain, keskeyttäen orastavan jumituksen kukaties varsin tarkoituksellisestikin. Nulikka säpsähti jälleen kun tämä vetäisi esille jotakin ja viskasi mokoman hänen jalkoihinsa. Hän oli vähällä astua refleksinomaisen askelen taaksepäin seuratessaan epäluuloisesti liikettä katseellaan ennen kuin tajusi hieman jälkijunassa nyt ruoholla makaavan koristeellisen kortin, ja epäröi. "...eh. Ai niin" hämmentynyt nulikka töksäytti räpytellen tälle hetken silmiään, kuitenkin nostaen huomionsa takaisin Kerpeleeseen kun tämä puhui jälleen, jo vaihtaen aihetta johonkin eittämättä huomattavasti ikävämpään. Ykskantainen kehotus jatkaa matkaa mahdollisimman nopeasti sekä varoitus tietyistä uhkaavista tahoista joita heidän liikkeensä eittämättä kiinnostivat tuntuivat saavan hetkeksi hämminkiinsä eksyneen nulikan sävähtämään ja kirskauttamaan hampaitaan luoden jälleen jokseenkin hermostuneen vilkaisun ympärilleen, kuin olisi pelännyt hirviöjoukon säntäävän hetkellä millä hyvänsä esiin ties mistä. Ikävät uutiset eivät kuitenkaan loppuneet tähän. Kerpele jatkoikin nopeasti nyt nimettömäksi jääneen pojan tilannetta valaisten, mikä ei myöskään selvästikään ollut ainakaan omiaan huojentamaan tätä.
Pojan olemus kiristyi aavistuksen ja tämä luimistui epätietoisesti tiukan katseen edessä näyttäen käyvän entistä huolestuneemmaksi kun mies kehotti pikaisesti uuden nimen hankintaan, joka ilmeisestikin osoittautuikin jokseenkin hankalammaksi kuin nulikka oli tajunnutkaan... ei sillä, että tämä luultavasti oli ollut kovinkaan perillä koko asiasta muutenkaan suostuessaan. Ainakin tumma katse levisi entisestään kun toinen mainitsi jonkin voimallisen papin tai vastaavan kykenevän tekemään jotakin tällaiselle, joka ei selvästikään saanut poikaa ainakaan levollisemmaksi... kuten ei varmastikaan sekään, kuinka hän kykeni tiedostamaan hyytävän tyhjiön sisällään entistä selvemmin, varsinkin kun tätä nyt korostettiin. Jotakin hänestä puuttui aivan selvästi vaikka hän ei tarkalleen osannutkaan saada tästä kiinni... mutta tämä oli silti epäilemättä jotakin hyvin oleellista. Tätä taisi silti olla enää varsin turha katua, olihan hän itse suostunut vaihtokauppaan... ja kaiketi saanut maksunsakin, vaikka hänellä ei ollut aavistustakaan mikä sarvekkaan miehen mainitsema epäilyttävä "metafyysi--mikälie" mahtoi olla... "...egh. Pappi? Mitä, siihenkin tarvitaan jotain.... velhoilua?" Purppuratukan kasvoilla kävi pieni tukala irve, tämän pyyhkäistessä hermostuneesti epämääräistä kuontaloaan. Niin hyytävää kuin tämä kaikki olikin, kaiketi he olivat ainakin nyt ulkona vuoresta ja likimain kunnossa.... ja kukaties askelen tai pari edellä mahdollisia takaa-ajajiakin, joka saattaisi antaa aikaa löytää reittinsä sinne, minne nyt kaiketi oltaisiin menossa... Oli kaiketi vain toivottava että tämä mystinen paikka sisältäisi avun koko sotkuun. Nimetön poika hytisi ennen kuin kuitenkin veti henkeä, ja nyökkäsi lopulta jokseenkin nujertuneesti sarvipään kehotuksille.
"Me... egh. No... juu. Niin kai. Kai me... yritetään sitä sitten" mutistiin viimein hieman epämääräisesti, pojan kuitenkin empiessä hetken ympärilleen tukalasti vilkaisten. "Tuota.... kiitos. Kai. ....vaikka tämä kaikki on ihan hullua" se lisäsi entistä vaisummin varsin epämukavan liikahduksen keralla. Ohimennen hän tiukensi jälleen otettaan hiljakseen rauhoittuneesta Kissasta luoden uuden levottoman katseen kohti tajutonta Haeklia, rehellisesti vieläkin varsin hukassa kaiken suhteen. Tässä oli aivan liikaa sulatettaavaa kerraksi, mutta olisi silti tehtävä jotain jos halusi edes yrittää selvittää asioita edes jotenkin... eikä nulikalla ollut parempaakaan ajatusta kuin yrittää kaiketi noudattaa sarvipään neuvoa jotenkin... Kenties tähän olisi pitänyt suhtautua huomattavasti skeptisemmin, mutta rehellisesti hänellä ei ollut muutakaan tarttumapintaa mihinkään, eikä hän kyennyt näkemään mitään järkevää mitä Kerpele edes hyötyisi jostakin tällaisesta vilunkipelistä. Eh, heillä taitaisi ainakin olla melkoisesti pohdittavaa kunhan Haekli tokenisi.... tai ainakin hänellä paljon selitettävää, eikä poika kieltämättä odottanut tätä erityisen suurella innolla, liikahtaen tukalasti jo aivan vain pelkästä ajatuksesta.
|
|
|
Post by submarine on Dec 31, 2015 6:14:59 GMT 3
Harva asia pirunkaupassa taisi lopulta olla erityisen yksinkertaista. Kerpele teeskenteli autuaan huoletonta koko asiasta, mutta nimettömäksi nykäisty nulikka ei selvästikään ollut turhan tyytyväinen tilanteesta, johon oli nyt joutunut. Olihan tämä saanut mitä oli halunnutkin, joten ostaja varokoot tai sitä rataa. Siltikin sarvipäinen mies nousi kaikessa rauhassa pystyyn, puistellen olemattomia tomuhiukkasia kaavuistaan. Tämä suoristautui omaan tahtiinsa, ennen kuin päästi suustaan jonkinmoisen hymähdyksen, edelleenkin ilmeisen tyytyväisenä. Pojan suuntaan viskattiin vielä muutama kielennaksautus, noin nyt onnen ja terveyden hyväksi tai jotakin sellaista. "Pappi tai joku muu, jolla nyt vain on valtuus tai voima suoda uusia nimiä nimettömille. Jos kaipaat apua, suosittelen kysymään joltakulta, keneltä tahansa, miten nämä saivat nimensä. Jokuhan ne aina antaa, yleensä joku virallinen", Kerpele tokaisi kepeästi pojan ihmettelyihin ja mutinoihin, murehtimatta asiasta itse ollenkaan. Oikeastaan koko mies näytti siltä, kuin olisi ollut aikeissa tehdä jo lähtöä. Tämä vilkaisi hieman kärsimättömästi ympärilleen, ennen kuin sitten levitti paljonpuhuvan mitäänsanomattomasti käsiään. "Mutta, meillä on kaikilla eittämättä pitkä matka ja paljon tehtävää edessämme. Teidän lienee parasta lähteä liikkeelle piakkoin, mikäli mielitte olla perillä koskaan. Aika on rahaa, ah", mies huokaisi, ennen kuin sitten naksautti jälleen kieltään. Tämä syynäsi nulikkaa vielä hetkisen hirvittävän terävällä katseellaan, ennen kuin sitten nyökkäsi.
"Minä jätän teidät nyt oman onnenne nojaan. Mutta muista toki, että palveluni ovat käytettävissäsi koska tahansa vain niitä tarvitsetkin. Hintani ovat reilut, toimitus nopea ja lopputulokset kiistattomia. Myönnettäköön tosin, että seuraan suurella mielenkiinnolla myös kuolevaisten heiveröisiä kamppailuja, mutta joka tapauksessa. Älä epäröi ottaa minuun yhteyttä. Kuten näimme, tähän ei kuole. Moneen muuhun kylläkin, joten sitäkin suuremmalla syyllä", Kerpele pyöritteli sanoja hetken. Ja sitten, tylysti ja ykskantaan, tämä äkkiä kääntyi ympäri, jättäen nulikan miettimään sanoja. Enää tätä ei selvästikään kiinnostanut mitä toinen sanoi tai teki, olihan kaupankäynti hoidettu ja kaikki tältä erää tässä. Niine hyvineen sarvipäinen mies sitten astahtikin kauemmas nulikasta ja... jonnekin muualle. Häviävän lyhyen hetken silmä pystyi melkein seuraamaan tapaa jolla tämä ikään kuin vain katosi kaiken väliin, kuin jonkinlaiseen ovelaan perspektiivikikkaan, mutta sitten tätä ei ollutkaan enää yhtään missään. Äkkiä tämänkin osalta oli kovin hiljaista, ja ilmakin oli jopa aavistuksen raikkaampaa, melkein kuin siitä olisi kadonnut jokin ylimääräinen raskaus. Maailma hengitti taas hieman helpommin kun jokin siihen kuulumaton oli poissa. Lintu, joka oli tuijotellut hetken kaikkea oksaltaan, päästi jonkinlaisen epämääräisen viserryksen ennen kuin kohosi siivilleen ja liihotti pois paikalta, haluamatta selvästikään tietää äskeisestä sen enempää. Se oli kaiketi viisasta itse kunkin kohdalla, ainakin siis niiden joilla oli mahdollisuuksia mokomaan. Jos ei muuta, oli hetken ajan ainakin armollisen hiljaista... joskaan sekään ei kestänyt pitkään.
"Mmh. Minä... taisin nukahtaa", kantautui epämääräinen ja hintelä ääni jostakin purppurapäisen nulikan lähimailta. Haekli, joka oli tähän asti saanut lojua sekaisessa mytyssä siinä mihin olikaan tupsahtanut, hapuili melkoisen huterasti ja hankalasti jonkinlaiseen järjestykseen. Tummahipiäinen nuorukainen ei totta puhuen saanut heti edes silmiään auki, saati sitten ymmärtänyt tilanteesta selvästi mitään muutakaan, mutta siltikin hän punkesi pöllämystyneenä istumaan, hieroen silmiään ja mutristellen epämukavasti. "Minä näin todella outoa..." nuorukainen aloitti, ennen kuin sitten sai väännettyä toisen silmänsä raolleen. Sitten hän vaikenikin varsin nopeasti. Hitaasti kumpikin suurista, keltaisista silmistä vääntäytyi kunnolla auki, ja hetken punatukkainen vain tuijotti ympärilleen, osaamatta edes päättää mitä hänen tarkalleen olisi pitänyt toljottaa. Hän vain toljotti. Hetkisen hänen kasvoillaan kareili hämminkiä ja epämääräisyyttä, kuin hän olisi yrittänyt miettiä oliko kukaties unohtanut jotakin hyvin ratkaisevaa, kuten herätessä toisinaan unohti. Mutta ei, outo paikka ei selvästikään ollut järkevöitymässä mihinkään suuntaan. Hän pälyili ympärilleen, yrittäen saada suustaan jonkinlaisia sanoja. "Me... tämä ei ole se vuori. Se vuori on... tuolla. Me emme ole tuolla. Me olemme... täällä?" geomantikko lopulta mumisi tyrmistyneesti, osoitellen sekavasti sormellaan sinne tänne. Tosiasioille oli vaikea väittää vastaan, mutta hänen aivonsa eivät selvästikään osanneet muodostaa havainnoista mitään järkevää yhtälöä. Hän jäikin tuijottamaan nulikkaan, osaamatta edes päättää miten tätä olisi pitänyt katsoa...
|
|
|
Post by spyrre on Dec 31, 2015 19:17:27 GMT 3
Nyt nimettömän pojan tukaluus kaikesta ei tuntunut liikuttavan Kerpeleen kepeyttä, vaikka tämä soikin joitain avuliaita neuvoja tämän neuvottomiin ja varsin hermostuneisiin kysymyksiin. Nulikka ei vaikuttanut tippaakaan rohkaistuneelta kehotuksesta etsiä käsiinsä pappia monestakaan syystä, joista yksi epäilemättä liittyi siihen kuinka mies oli juuri hetki sitten ilmoittanut ohimennen hänen saattavan joutua nyt hyvinkin helposti monen uskonnon lynkkauslistalle varsin nopeasti, mutta kuitenkaan irvistelystään huolimatta hän ei voinut kuin huokaista ja nyökätä uudestaan tämän kehotukselle, tietämättä mitä muutakaan olisi voinut tehdä. Pian alkoi vaikuttaa siltä että sarvipään mielenkiinto tähän esitykseen alkoi olla lopussa kun tämä oli jo saanut haluamansa. Neuvottomasti luimisteleva poika nosti katseensa takaisin mieheen sylissään puristamansa Kissan ylitse kun tämä totesi ykskantaan että heillä kaikilla oli varmasti nyt menoja, aivan kuin kyseessä olisi ollut vain ties mitä arkipäiväisiä askareita. Purppuratukka vilkuili tätä jokseenkin empien kahden vaiheilla pirulaisen ilmoittaessa jättävänsä heidät nyt oman onnensa nojaan kuitenkin muistaen mainostaa palveluidensa hyödyllisyyttä uuden hätätilanteen edessä, mutta vaikka eittämättä pälyilikin, tällä kertaa poika ei edes protestoinut tarjousta yhtä hanakasti kuin olisi voinut olettaa. Se ei vastannut, mutta laski vaisusti katseensa vältellen sarvipään terävän katseen edessä, ennen kuin hiippari jo kääntyikin huolettoman välinpitämättömästi ympäri. Niin kammottavaa kuin kaikki olikin nimensä (ja tämän mukana osan identiteettinsä) menettämisestä sekä pikavisiitissä ties minne, mutta hän ei kyennyt silti väittämään etteikö Kerpele olisi pitänyt lupaustaan... Vuoresta epämiellyttävästi, mutta kaiketi suhteellisen turvallisesti ulos pääseminen näin oli saattanut hyvinkin pelastaa heidän henkensä ja sai väkisinkin varsin ristiriitaisia ajatuksia pyörteilemään hänen mieleensä. Mutta oli kuinka oli, jonkinlaiseksi kyseenalaiseksi helpotukseksi Kerpele ei edes jäänyt odottelemaan vastausta, vaan käänsi selkänsä niin pojalle kissoineen kuin ruohikossa makaavalle nuorukaisellekin ja astui eteenpäin... kadoten äkkiä ilmaan kuin hänen edessään väreillyt kangastus. Purppuratukka ei voinut olla sävähtämättä tätä jääden hetkeksi räpyttelemään silmiään tyhjälle paikalle jossa hiippari oli seissyt vielä hetki sitten, kuitenkaan osaamatta enää näyttää lähellekään yhtä tyrmistyneeltä moisesta kuin olisi voinut.
Kerpeleen kadottua jäi nulikka seisomaan yksikseen hiljaiseen maisemaan, olonsa sekavaksi ja varsin turraksi tuntien. Oli varsin ylikuormittavaa yrittää kiskoa ajatuksiaan edes jonkinlaiseen järjestykseen kaiken tämän jälkeen, varsinkin kun hän sai ponnistella vielä jo aivan vain sisäistääkseen että seisoikin nyt yhtäkkiä pimeän vuoren onkaloiden sijasta aurinkoisella, kasteisella ruohikolla, vain vuorijono taustallaan. Hän hengitti hiljaa muutaman kerran varsin syvään raikasta ulkoilmaa, päätyen kuitenkin säpsähtämään vaistomaisesti äkkiä lähistöltä ilmaan pyrähtävää lintua. Jo lähes selkärankaan uponnut reaktio jatkuvan jännityksen jäljiltä sai nulikan ähkäisemään ja pyörähtämään säikysti äänen suuntaan ennen kuin tämä tajusi pienellä viiveellä tiehensä liihottelevan eläimen. Kissa hänen sylissään tuntui päätelleen tilanteen rauhoittuneen epäilyttävän hiipparin häivyttyä ja otus rohkeni viimein päästää uuden surkean maukaisun, pojan kuitenkin kurottaessa nopeasti rauhoittelemaan tätä. "Äh. Ei hätää, se... se on nyt ohi" se ähkäisi hiljaa rapsuttaen valkeaa, edelleen varsin pörhistelevää eläintä, vetäen sitten jälleen syvään henkeä. Rehellisesti hän ei osannut olla varma tästä itsekään, ja hän tunsi polviensa notkahtavan jälleen varsin uhkaavasti aivan vain tulevaa ajatellessaan, mutta... jos ei muuta, ainakin he olivat nyt ulkona.... Epävarmat sormet nousivat jälleen pyyhkäisemään vaiteliaasti paksua kangasta hänen rintansa päältä, kohdasta jossa nyt väijyvän sirpaleen lisäksi tuntui outo tyhjä aukko, kunnes äkkiä lähistöltä kuuluva ääni katkaisi pojan tukalat ajatukset.
Kun Haekli viimein alkoi vääntäytyä ylös ruohikosta eittämättä varsin sekavana ja unenpöpperöisenä, sävähti purppuratukka yllätyksestä ja pyörähti kiireesti ympäri nuorukaisen suuntaan. Katti protestoi äkillistä huitomista hänen sylistään uudella pelästyneellä maukaisulla ja poika laski kätensä jälleen nopeasti eläimen päälle tätä rauhoittelemaan, jääden kuitenkin itse hetkeksi tuijottamaan heräilevää geomantikkoa tummat silmänsä voipuneissa kalpeissa kasvoissaan varsin ymmyrkäisinä... ja eittämättä melkoisen syyllisinä. Se onnistui vastaamaan tämän hapuileviin mutiseviin sanoihin ensin vain epämääräisellä ähkäisyn ja ynähdyksen sekaisella äännähdyksellä kun nuorukainen mutisi nähneensä varsin outoa unta, juuri ennen kuin sai viimein silmänsä auki... ja jäi tuijottamaan ymmärrettävän tyrmistyneenä ympärilleen. Paikoilleen jämähtänyt purppuratukkakaan ei tuntunut osaavat reagoida tähän hätään kuin varsin eksyneellä ja kiusallisen tukalalla pälyilyllä kuin olisi jäänyt kiinni jostakin varsin raskauttavasta, joten Haekli saikin tuijotella rauhallista maisemaa ympärillään hetken lähestulkoon rauhassa ja rypeä omassa häkellyksessään, kunnes nuorukainen sai viimein kiinni puhekyvystään. Purppuratukka luimistui nopeasti aavistuksen kun toinen vaivalloisia sanoja hapuillen onnistui viimein tapailemaan jonkinlaista yhteenvetoa typerryttävästä havainnostaan epämääräisesti riittämättömien sanojensa tueksi ympärilleen osoitellen. Tämä liikahti paikallaan tukalasti, vilkaisten itsekin vielä ympärilleen yrittäen koota ajatuksiaan edes jokseenkin ymmärrettävämpään kuntoon itselleenkin, voimatta kuitenkaan olla tuntematta Haeklin tyrmistynyttä tuijotusta itsessään.
"No... me... Niin. Tuota..." nulikka mutisi lopulta hankalana hetken suutaan avuttomasti auottuaan ja ympärilleen pälyiltyään, ennen kuin onnistui kääntämään katseensa jälleen tummaan nuorukaiseen. Tämä katsoi nuorukaista hetken varsin neuvottomana kuin ei olisi tiennyt mitä olisi sanonut kätensä sylissään pällistelevää Kissaa puristaen, kunnes tämä lopulta päästi sanattoman ähkäisyn kurkustaan. "Me... meidän piti päästä ulos, niin mä... eh..." se aloitti, kuitenkin tuntuen sotkeutuvan sanoihinsa jälleen kesken kaiken. Nulikan kurkusta kantautui uusi ähkäisy kunnes tämä hetken epäröityään viimein laski valkean kissan varovasti ruohikkoon jalkoihinsa, ja nykäisi kyseenalaisen pukimensa kaulusta. Niin oudolta kuin tämä eittämättä näyttikin, taisi nopeasti käydä selväksi että tämä etsi jotakin, ja kohta laihat sormet vetivätkin jotakin epäilyttävän pientä ja nelikulmaista esille, ojentaen outoa läpyskää jokseenkin neuvottomin elkein nuorukaisen suuntaan. "Mä... tuota... mä en tiennyt mitä muutakaan olisin tehnyt" purppuratukka mutisi tukalasti, pälyillen ruohikossa istuvaa Haeklia enemmän tai vähemmän anovasti kuin peläten mahdollista reaktiota johonkin tällaiseen, näyttäen kuitenkin siististi kirjoitettua, epäilyttävän viattomalta vaikuttavaa korttia teksteineen tämän suuntaan. Hänellä ei ollut aavistustakaan miten olisi muuten kyennyt selittämään tämän kaiken toiselle, varsinkin niin ettei tämä olisi välittömästi kuulostanut äärimmäisen raskauttavalta... eh, vaikka.... tätä tuskin oli tällaisessa yhteydessä edes mahdollista välttää. "Mutta... eh. Ainakin me ollaan nyt... no, ulkona" se lisäsi varovasti tovin hankalan hiljaisuuden jälkeen, rohjeten luoda pienen katseen ympärilleen rauhallisille, vehreille nummille. Eh, eittämättä loputtomien synkkien, murhaavien luolien vaihtaminen aurinkoiseen, tyhjään mutta hiljaiseen maisemaan oli melkoinen parannus... vaikka siitä, miten nuorukainen ajattelisi tällaisesta taisi olla jokseenkin huolestuttavampi kysymysmerkki... varsinkin kun hän ei ollut vielä päässyt aivan selville edes siitä mitä mieltä hänen itsekään olisi pitänyt olla juuri nyt yhtään mistään.
|
|
|
Post by submarine on Jan 1, 2016 4:52:46 GMT 3
Vaikka olisikin herännyt siellä mihin oli uinahtanut, olisi Haekli todennäköisesti joka tapauksessa ollut varsin pahasti poissa tolaltaan. Mutta nyt, täysin eri paikassa, täysin erilaisessa tilanteessa, vailla mitään selitystä tai edes mitään järkevää mahdollisuutta sellaiseen (ainakaan mihinkään edes melkein järjelliseen), nuorukainen pelkäsi aivojensa nitkahtavan saman tien. Se, että ympärillä aukeava maisema oli totta puhuen ehdoton parannus edelliseen, tuskin lohdutti juuri nyt paljoakaan. Punatukkainen pälyili ympärilleen suu auki ja tyrmistyneenä, haparoiden sanoja joita ei lopulta osannut muodostaa mitenkään. Hän tuijotti nulikkaakin, anoen koko olemuksellaan nopeaa selitystä ennen kuin tikahtuisi hämmennykseensä, mutta poikakaan ei tuntunut olevan aikeissa tarjota mitään turhan helppoa. Tämä haparoi jostakin syystä ja tuntui kokevan selittämisen tai edes puhumisen aivan yhtä hankalaksi. Ja sitten lopulta tämä varsin järjettömästi veti esiin... kortin, jonka lykkäsi hänelle. Hän otti sen vastaan täysin ulalla koko tilanteesta. "Mikä tämä... mikä tämä muka on?" nuorukainen sai ähkäistyksi, tuijottaessaan kädessään nököttävää läpyskää, joka ei totta puhuen näyttänyt edes aivan todelliselta - tai ainakaan millään tapaa tähän yhteyteen sopivalta. Hän siristi silmiään ja luki siinä komeilevan tekstin monta kertaa. Minkäänlaista ymmärryksen valoa ei tainnut kuitenkaan syttyä mihinkään. Hän tuijotti korttia, ennen kuin vilkaisi entistäkin tyrmistyneempänä taas sitten nulikkaan. Näytti jo melkein siltä, kuin harmaahipiäinen olisi epäillyt kyseessä olevan jokin julma vitsi - joko todellisuudelta tai sitten vain toiselta. "Mikä tämä on? Tämä on vain joku... kortti", hän lopulta ähkäisi, täysin ymmällään miten moisen olisi pitänyt muka selittää mitään. Tekstikin oli pelkkää järjetöntä hölynpölyä jostakin lakiasioista.
"Minä... minä näen unta, eikö niin? Tämä on vieläkin vain unta. Me olemme vieläkin siellä kamalassa luolassa ja minä herään ihan kohta ja sitten me kärsimme taas eikä mikään onnistu", Haekli ähkäisi, lähestyen jo jonkinlaista sekavaa muminaa koko yleisen sekavassa tilassaan. Hän puristi hetken verran päätään, ennen kuin yritti sitten äkkiä puristaa omaa vasta vähän aikaa sitten murrettua nenäänsä. Vaikutus ei ollut toivottu, mutta todennäköisesti sitäkin oletetumpi, kun hän ähkäisi tukalasti ja irvisti kivusta. Totta puhuen hänen muutkin haavansa ja vammansa valittivat edelleen... joskin aavistuksen vähemmän kuin aikaisemmin. Pieni verinoro tirahti toisesta sieramisesta, ja hetken verran punatukkainen kyräili kaikkea epäluuloisesti. "Ihan oikeasti, mitä tämä edes on. Kerro nyt..." nuorukainen aloitti, ennen kuin sitten kurtisti punaisia kulmiaan ja vaikeni. Hetken hän tuijotti otsa rypyssä nulikkaa, kallisti aavistuksen verran päätään ja siristi silmiään kuin olisi yrittänyt muistaa jotain. Se, ettäkö hän muka olisi unohtanut tämän nimen, tuntui täysin järjettömältä. Mutta vaikka hän kuinka tuijotti, vaikka hän kuinka mietti ja irvisteli, ei se selkeytynyt yhtään. Totta puhuen hän ei ollut edes varma oliko tämä kertonut sitä. Kaiken järjen mukaanhan tämän oli ollut pakko, mutta... sitä ei kuitenkaan ollut missään. Ei mitään muistikuvaa. "Miksi... miksi minä en tiedä sinun nimeäsi? Kyllähän se... enhän minä ole voinut vain unohtaakaan sitä!" geomantikko ähkäisi, näyttäen äkkiä huomattavasti järkyttyneemmältä koko tilanteesta. Äsken kaikki oli ollut vain outoa, mutta nyt alkoi nopeasti tuntua siltä että vika saattaisi löytyä hänen päänsä sisäpuolelta, ei ulkopuolelta. Eivät nimet vain unohtuneet, eivät tällä tavalla.
"Minä... minä olen tullut hulluksi, eikö niin!? Minä sekosin ja... mitä on edes tapahtunut!? Tämä on ihan mahdotonta!" Haekli parkaisi, puristaen äkkiä päätään entistäkin kovempaa. Kaiken tähänastisen jäljiltä hän ei tosiaankaan halunnut tai tarvinnut juuri nyt tällaista, tällaisia järjettömiä... loikkia ja katoamisia! Ahdistunut nuorukainen vilkaisi kauhulla toiseenkin, ennen kuin rämpi takapuoli maata vasten kiireesti kauemmas tästä. Kaikki ei nyt ollut kohdallaan, eikä hän halunnut tietää mikä juoni tämä tällä kertaa oli. "Minä... minä tiedän että tämä on jokin juoni!" hän ähkäisi, osoitellen sormellaan epämääräisesti niin pojan kuin vuorenkin suuntaan. Tämä oli taas jotakin maagista kieroilua, jokin kamala loitsu tai jotakin sellaista. "Siinä unessakin oli demoni! Tämä on jokin lumous! Minä tiedän että ne pystyvät sellaisiin!" julistettiin uhmakkaalla kauhulla.
|
|
|
Post by spyrre on Jan 1, 2016 13:33:28 GMT 3
Herääminen yhtäkkiä aivan vieraassa ja erilaisessa paikassa kuin missä oli nukahtanut ei varmasti ollut huojentava havainto kenenkään mielestä, eikä viimein silmänsä auki saanut Haeklikaan selvästikään suhtautunut moiseen hyvällä. Tätä tuskin saattoi syyttää, mutta kun nuorukainen jäi tuijottelemaan ympärilleen tyrmistyksellä ja hetki hetkeltä kasvavalla kauhulla kävi tämän edessä neuvottomasti seisovan purppuratukankin olemus entistä tukalammaksi. Hän oli toivonut hänen ojentamansa kortin selittävän edes jotain, mutta tämä ei tainnut lopulta valaista paljoakaan vaikka Haekli tarttuikin tähän jääden tihrustamaan tekstiä lähes epätoivoisesti. "No... juu. Mutta... eh. Se... se on..." poika yritti, sotkeutuen sitten itsekin jälleen sanoihinsa kun tumma nuorukainen äkkiä töksäytti kauhulla näkevänsä vieläkin unta. Tämä kirvoitti nulikastakin pienen ähkäisyn ja se pudisti kiireesti päätään astahtaen jo varovaisen askelen eteenpäin nähdessään toisen ahdistuksen paisuvan entisestään. "Hei, älä...! Ei tämä ole unta, vaikka... eh. Tämä kyllä tuntuu ihan sellaiselta" se esteli hätäisen tukalasti vaikkei voinutkaan olla lisäämättä viimeistä vaisuhkoa lausetta itsekin epämukavasti ähkäisten, kun toinen kävi puristamaan kärvistellen päätään kuin olisi uskonut näkemänsä jonkinlaiseksi harhaksi, tarraten jopa murtuneeseen nenäänsä ilmeisen kivuliaasti patistaakseen itsensä hereille. Tämä sai nulikankin nopeasti entistä enemmän tolaltaan, mutta vaikka tämä näyttikin siltä että oli aikeissa viimein astua huolestuneena ja syyllisenä luimistellen lähemmäs toisen tivatessa jo melkoisen paniikinomaisesti mistä oli kysymys, Haeklin äkillisen epäluuloisen vaikenemisen ja tuijotuksen kuitenkin pysäyttäessä tämän.
Toinen joutui selvästi painiskelemaan vähintään yhtä paljon hermojensa ja mielensä kanssa kuin hänkin, mutta kun tämä jäi tuijottamaan häntä jännittyi purppuratukkakin jälleen paikalleen hyytävän tunteen pyyhkäistessä ylitseen. Pojan olemus kiristyi tukalasti ja jokseenkin syyllisesti kuin tämä olisi pelännyt nuorukaisen huomanneen jotain varsin raskauttavaa... eikä aavistus tainnutkaan olla kovinkaan kaukana kun Haekli viimein ähkäisi järkyttyneenä tajutessaan ettei tiennyt hänen nimeään. Nulikka sävähti kauhistunutta töksäytystä kuin ties mitä syytöstä, tuntuen itsekin jälleen kadottavan rohkeutensa ja pasmansa hetkeksi. "Haekli, mä... mä voin selittää..." se aloitti äärimmäisen tukalasti hypistellen vieläkin kädessään puristamaansa hyödyttömäksi käynyttä valokiveä sormissaan, vaisujen sanojen kuitenkin hiipuessa loppua myöten, tämän pinnistellessä vielä itsekin mielessään kaiken kanssa. Tummat, purppuraisen sotkuisen tukan alta pilkistävät silmät jäivät tuijottamaan toista hetkeksi pälyillen, varsin järkyttyneen ähkäisyn kuitenkin karatessa pojankin kurkusta kun nuorukainen äkkiä parkaisi kauhistuneena päähänsä tarraten, ennen kuin vilkaisi kauhuissaan niin ympärilleen kuin nulikkaankin perääntyen sitten paniikinomaisesti kauemmas kuin epäillen kaikkea jonkinlaiseksi kauheaksi juoneksi.
Paikoilleen unohtunut nulikka ei osannut hetkeen kuin tuijottaa järkyttynyttä nuorukaista lähestulkoon yhtä pelästyneenä tästä reaktiosta, siitä huolimatta ettei tämä lopulta tainnut olla mitenkään aiheetonta. Rehellisesti hän olisi halunnut itsekin reagoida likimain samalla tavalla eikä tämä vielä jokinaika sitten ollutkaan ollut kaukana, mutta nyt kun Haeklin kauhistunut katse oli naulittu häneen nosti ahdinko nopeasti päätään purppuratukassakin. "Mi-- odota! Äh... ei se niin...!" tämä yritti hätäisesti kohottaen silmänsä ymmyrkäisinä räpytellen kätensä eteensä kuin jonkinlaisena huterana puolustuksena syytöksiä vastaan, kunnes tämä kuitenkin sävähti uudestaan nuorukaisen syyttävää osoitusta ja panikoivaa julistusta demoneista, ja jäi aukomaan suutaan neuvottomasti. Hetken aikaa näytti siltä että ahdistunut poika olisi aikeissa jälleen jähmettyä paikoilleen, kunnes tämän hartiat kuitenkin lysähtivät ja tämä päästi syvän toivottoman uupuneen henkäisyn. Hetken aikaa tämä vielä huojui paikoillaan kunnes huterasti vavahdelleet kintut tuntuivat viimein kadottavan voimansa ja nulikka enemmän tai vähemmän lysähti itsekin istualleen ruohikkoon, säikäyttäen maata epäluuloisesti nuuhkineen Kissankin. Tämäkin painoi hetkeksi päänsä käsiinsä hieroen ohimoitaan sormillaan ennen kuin henkäisi uudestaan jostakin kuontalonsa uumenista.
"Se... ähh. Ei tämä mikään juoni ole. Me ollaan kyllä täällä. Se... se demonikin oli, mutta... se meni jo pois" poika töksäytti itsekin äärimmäisen epämukavasti, pystymättä lopulta piilottamaan äänestään kuinka sekaisena ja epäilyttävänä piti itsekin tätä kaikkea. "Se... tuota... se vaan ilmestyi ja sanoi, että se voi auttaa meitä, niin... vaihdoin sen pois. Sen... nimen. Meidän piti päästä ulos, niin ajattelin että... " se viimeisteli tovin sanojaan tukalasti pyöriteltyään, viimeisten sanojen kadotessa uuteen epämääräiseen henkäisyyn. "En tiennyt mitä muutakaan olisin tehnyt. Yritin vaan... auttaa" lisättiin vielä varsin vaisusti ja kärvistellen, kunnes hetken aikaa paikallaan välttelevästi pälyiltyään poika rohkeni vilkaista kasvoilleen valahtaneen kuontalonsa alta, varovasti ja varsin anovan syyllisesti kohti kauhistunutta nuorukaista. Sitä tuskin oli kiistäminen että kaiken tämän keskellä olivat hermot joutuneet melkoiselle koetukselle heillä molemmilla, ja nyt purppuratukka pelkäsi selvästi saaneensa aikaan jotakin raskauttavaa ja järkyttäneensä Haeklia liikaa, mikä tuntui entistä pahemmalta hänen jo muutenkin kaoottisessa mielessään.
|
|
|
Post by submarine on Jan 2, 2016 4:44:38 GMT 3
Haekli pysähtyi kesken hätäisen peruutusryömintänsä lähinnä siitä yksinkertaisesta syystä, ettei hänellä juuri nyt ollut tarpeeksi voimia tai raajoja rämpiä pidemmällekään. Siltikin hän oli vähällä kapsahtaa takanaan solisevaan puroon ennen kuin pysähtyi pälyilemään epäluuloisesti ja melkeinpä vauhkosti edessään nököttävää nulikkaa. Äkillinen paniikki sai hänet haukkomaan henkeään, eikä hän tosiaankaan ollut varma mitä nyt olisi pitänyt tehdä. Äkkiä hän vain oli jossakin muualla, ties missä, muistissaan ties mitä aukkoja. Ilman viimeaikaisia järkytyksiäkin mokoma olisi ollut omiaan ajamaan pakokauhun partaalle. Vaikea sanoa, puristuiko hänen toinen kätensä mukana keikkuvan miekan kahvalle enemmänkin kauhusta vaiko vain sattumalta, mutta se tuskin teki tilanteesta ainakaan yhtään mukavamman näköistä. Kenellekään. Purppurapää puhui ja hän kaiketi kuunteli, sikäli kuin nyt pakon edessä ja aavistuksen siedettävämmän välimatkan päästä onnistui. "Ei... ei demoneita vain ilmesty! Eikä... miten se muka edes toimisi? Ei tuossa ole mitään järkeä! Ei tässä ole yhtään mitään järkeä!" punatukkainen protestoi hanakasti ja kauhulla kuin olisi pelännyt edes nulikan sanojen harkitsemisen saavan aikaan jotakin aivan kamalaa. Demonitkin oli jo mainittu. Hän vilkaisi uudelleen villisti ympärilleen ja käsiinsäkin, kuin harkiten yrittäisikö huitaista itseään vielä kokeeksi uudestaan, ennen kuin ähkäisi hätäisesti ja survaisi äkkiä kummatkin kätensä maahan kuin hukkuva kohti pelastusrengasta. Hän rutisti silmänsä visusti kiinni, keskittyen ainoastaan siihen mitä tunsi ja aisti juuri nyt sormiensa alta. Hän tunnusteli. Hän koetteli.
"Tämä... tämä on oikeaa maata. Tämä on ulkona", Haekli lopulta ähkäisi lyhyen mutta tukalan hetken jäljiltä. Hyvin hitaasti, kammoten seurauksia, hän päästi irti puristamistaan ruohotupoista ja mullasta. Sormet jäivät hyväilemään niitä hajamielisen ahdistuneesti. Ilmeisesti maa itse pystyi vakuuttamaan totuudesta paljon paremmin kuin mikään muu juuri nyt. Se ei valehdellut tai pettänyt. Se oli mitä oli, ikuisesti ja melkeinpä muuttumatta. Hetken hän tuijotti tyhjyyteen, ennen kuin sitten vilkaisi purppurapäiseen poikaan uudemman kerran epämukavasti. Kukaties siinä oli pieni ripaus kiusaantuneisuutta, mutta se peittyi käytännössä saman tien epätietoisuuden, ahdingon, hädän ja pelkän yksinkertaisen tukaluuden alle. "Sinä vain... sinä vain... teit kaupan demonin kanssa? Miten sinä... sehän on kamalan vaarallista! Ne voivat tehdä vaikka mitä! Me olisimme voineet vaikka... vaikka joutua sinne mistä ne tulevat!" nuorukainen parkaisi lopulta tyrmistyneenä, osaamatta selvästikään suhtautua yhtään mitenkään siihen mitä poika nyt sitten ilmeisesti tosiaan oli äsken tehnyt. Pirunkauppa oli eittämättä jotakin sellaista mistä jopa täysin tavanomaiset, taikavoimattomat, velhontaidottomat kuolevaiset tiesivät aivan tarpeeksi, siis että se oli kammottavan typerää, ja nyt nulikka sitten vain oli... jotenkin tehnyt sellaisen heti kun hänen silmänsä vältti! Edes se, että mokomasta oli kaiketi ollut hyötyäkin, ei nyt selvästikään juuri helpottanut silkkaa pohjatonta typerrystä josta maassa yhä lojuva geomantikko kärsi. Hän yritti kohottaa ääntään uudelleen, kuin inttääkseen moisen tapahtumattomaksi, mutta vaikeni sitten ja irvisti. Päänsärky ei tosiaan ainakaan helpottanut tällaisesta.
"Sinä... et olisi saanut noin vain tehdä jotain sellaista. Sellaiset... otukset havittelevat aina jotakin. Tuliko se... jotenkin niiden muiden otusten mukana? Jos se teki kauppoja sinun kanssasi niin... sitten se oli kyllä jotain ihan muuta", Haekli ähkäisi lopulta, jättäen ilmeisesti pakon edessä asiasta parkumisen myöhemmäksi. Näin nyt oli sitten ilmeisesti käynyt. Selvä. Se oli kai vain... jotenkin hyväksyttävä. Hän vilkaisi taas hankalasti nulikkaan, ennen kuin lähti vääntäytymään pystyyn. Se oli hidasta ja hankalaa, mutta lopulta hän pääsi jotenkuten jaloilleen. Hetken hän vilkuili varsin avuttomasti ympärilleen, ennen kuin mutristi sitten suutaan. "Missä... me nyt sitten olemme? Onko tuo nyt se... vuori sitten? Se on aika... pieni täältä katsottuna", harmaanahkainen mutisi epämääräisesti, hieroen hämillään ja hankalana käsivarttaan. Lopulta katse kääntyi nulikkaan, selvästikin epävarmana mitä nyt olisi pitänyt tehdä. Hetken hän tuijotti tätä... ennen kuin sitten äkkiä ähkäisi tajutessaan jotakin ja pyörähti villisti ympäri. Yhtenä hätäisenä mylläkkänä hän vajosi polvilleen pienen puron ääreen, ennen kuin alkoi kahmia siitä vettä suuhunsa kaksin käsin. Mieli harhaili, mutta ruumis muistutti kyllä hanakasti tarpeistaan. Ja juuri nyt kaikki muu tuntui hyvin toissijaiselta muutenkin...
|
|
|
Post by spyrre on Jan 2, 2016 14:12:25 GMT 3
Itsekin voimanrippeensä kadottanut purppuratukka jäi kyyhöttämään maahan ruohikkoon yrittäessään epätoivoisesti selittää jo melkoisen panikoivalle Haeklille mitä oli tapahtunut, uskaltaen hädintuskin vilkuilla nyt kepeän tuulen huojuttamien sekaisien suortuviensa takaa tämän keltaisiin, hätäisesti tuijottaviin silmiin. Hän yritti parhaansa pukeakseen äskeisen edes jollakin tavalla ymmärrettäviksi sanoiksi, mutta hän tuskin ymmärsi itsekään tätä paljoakaan paremmin... ja rehellisesti pojankin voimat olivat lähestulkoon lopussa tähän kaikkeen... niin epätietoisuuteen ja asioihin mitä hän ei ymmärtänyt kuin jatkuviin järkytykseen sekä outoihin ja pelottaviin tuntemuksiin jotka häälyivät hänen sisällään. Jo kristallinsirpaleen jatkuva, väijyvä läsnäolo oli ollut aivan tarpeeksi hirvittävää, ja nyt kun hän saattoi tuntea painostavan tyhjän aukon itsessään ei tämä ainakaan parantanut tilannetta millään tavalla. Kuitenkin hän alkoi hiljakseen olla jo silmittömän panikoinnin tuolla puolella jo aivan vain silkasta uupumuksesta kuin jatkuvan hädän ja ahdingon tuottamasta turtumuksesta, ja vaikka tumman nuorukaisen hätääntyneet vastalauseet hänen selitykseensä saivatkin pojan hartiat painumaan aavistuksen lisää, päätyi tämä lopulta vain vetämään uudemman kerran syvään henkeä tummien silmien katse johonkin maahan painettuna. "Äh... En mä tiedä. Mutta se... tuo tuntuu tekevän niin aina välillä" poika henkäisi vaisusti pyöritellen sileää, vieläkin auringon valossakin kevyesti hohtavaa kiveä sormissaan.
Tämä kaikki kuulosti rehellisesti aivan yhtä epäilyttävältä ja hermostuttavalta hänestäkin, mutta ilmeisesti pojankaan paniikkivarastot eivät kaikesta päätellen olleet loputtomia. Kalpea ja vieläkin kevyesti hytisevä nulikka tuntui nyt kärvistelevän kaikkein eniten Haeklin ilmeistä ahdistusta ja epäluuloa varsinkin huomatessaan nuorukaisen päätyneen puristamaan miekkaansa, ja tämä säpsähtikin uudestaan kun nuorukainen äkkiä upotti hätäisesti kätensä maahan edessään. Purppuratukka rohkeni viimein nostaa katseensa silmiään huolestuneesti räpytellen, jääden kuitenkin neuvottoman hiljaisesti vilkuilemaan mitä toinen teki. Haekli näytti keskittyvän ja haparoivan jotakin epätoivoisesti kunnes tämä viimein hetken kuluttua taisi onnistua vakuuttumaan edes jostakin, ähkäisten tyrmistyneesti heidän tosiaan olevan ulkona. Touhua seurannut hermostunut purppuratukka päästi myös hiljaisen, syvän henkäisyn kuin olisi itsekin pelännyt ties mitä, suoden sitten sanattoman ja voipuneen, mutta kuitenkin aavistuksen helpottuneemman nyökkäyksentapaisen nuorukaisen suuntaan. Viimeistään Haekli kykeni vahvistamaan sarvipäisen hiipparin pitäneen lupauksensa, mutta rehellisesti nimeä köyhempi poikakaan ei osannut olla varma mitä mieltä hänen olisi pitänyt olla tästä... muuta kuin kaiketi helpottunut siitä etteivät he olleet enää niin vuoren uumenissa kuin ties missä helvetinsyövereissä mistä Kerpele oli ryöminyt... ja kaiketi kiskonut heidätkin lävitse ohimennen. Nulikka värähti muistikuvalle päätyen nopeasti ravistamaan päätään karistaakseen kauheat muistikuvat mielestään, havahtuen kuitenkin nostamaan uupuneen katseensa viimein Haeklin suuntaan kun nuorukainen älähti ilmoille järkyttyneen protestinsa sitä kohtaan mitä hän oli mennyt tekemään. Ilmeisesti nuorukainen taisi nyt ainakin uskoa häntä, mutta.... tämä ei lopulta tuntunut vähentävän toisen tyrmistystä ja kauhua paljoakaan.
"Äh... no... juu. Kaipa... Mä ajattelin että... jos me ei päästä koskaan sieltä ulos niin millään ei ole mitään väliä kuitenkaan, ja... jos se olisi halunnut meidän hengiltä niin tuskin sen olis tarvinnut tehdä yhtään mitään tuollaista" poika mutisi haroen kuontaloaan syyllisesti kuin olisi juuri tullut yllätetyksi viimeisen keksin viemisestä piparipurkista, huokaisten sitten uudestaan. Nyt ei tainnut olla oikea hetki kertoa kuinka he olivat oikeastaan päätyneet tänne.... Haekli vaikutti jo aivan tarpeeksi järkyttyneeltä kaikesta, eikä hänkään rehellisesti halunnut muistella näkemäänsä... "Mä tiedän... egh. Olisi kai pitänyt puhua siitä ensin edes tai jotain, mutta.... mä luulin että... äh. Anteeksi" ähkäistiin tukalasti nuorukaisen protestiin moisesta päähänpistosta pojan kärvistellessä hieman lisää, ennen kuin hän tovin emmittyään päätyi pudistamaan hieman päätään tämän varovaisille kysymyksille kyseisen demonin alkuperästä. "Eh, en ole varma, vaikka... Ei se kai niiden hullujen mukana tullut, mutta... se oli kai silti katsellut tätä kaikkea täällä jotenkin. Olen nähnyt sen ennenkin, ja se... kai vaan... tekee niin halusin mä tai en. Mutta... eh. Ei se kai oikeastaan tehnyt mitään muuta kuin sen minkä lupasi" poika yritti parhaansa mukaan selittää ilmeisestä epämukavuudestaan huolimatta, vaikka ei voinutkaan olla kuulostamatta itsekin hyvin ristiriitaiselta varsinkin viimeisen lauseensa kohdalla. Vaikutti siltä että Haeklinkin oli viimein pakko vain yrittää hyväksyä asioita niin epämiellyttävää kuin tämä varmasti olikin... kuten kaiketi hänenkin. Toisen alkaessa viimein kömpiä varovaisesti jaloilleen kohotti poikakin tummien silmiensä katsetta varovaisesti, kuitenkaan itse paikaltaan ruohikosta liikkumatta. Se seurasi huolestuneena nuorukaisen liikehdintää, vilkaisten sitten itsekin hieman ympärilleen auringossa siristellen kun toinenkin jäi tarkastelemaan maisemaa.
"Tuota... taitaa olla. Me ollaan kai nyt sen länsipuolella jossain, tai niin se ainakin sanoi. Kai sitten... siellä, missä pitäisikin" tämä vastasi aavistuksen latteasti, päätyen kuitenkin säpsähtämään kun Haekli äkkiä pyörähti kiireesti ympäri, kumartuen pienen puron ääreen kuin olisi vasta nyt hoksannut tämän olemassaolon. Nuorukaisen jäädessä kauhomaan vettä itseensä purppuratukka jännittyi hetkeksi silmiään räpytellen vilkuilemaan tätä kunnes pojasta irtosi uusi epämääräinen, ja varsin epämääräinen ähkäisy. Vilkaistuaan vielä puolittaisesti vähän matkan päässä koristeellista maassa makaavaa korttia nuuhkivaa kissaa tämä viimein retkahti taaksepäin pitkälleen ruohikolle, kuin viimein uskaltavan päästää itsensä rentoutumaan tarpeeksi levätäkseen edes tämän verran... tai vain kadottaen viimeisenkin rippusen voimistaan. "...tämä kaikki on ihan hullua" purppuratukka mutisi ties kuinka monennen kerran, puristaen sitten hetkeksi silmänsä kiinni. Mutta niin hyytävää kuin tämä kaikki olikin jos tätä erehtyi ajattelemaan, tunsi hän silti nyt auringonpaisteen ihollaan, raikkaan ilman keuhkoissaan ja lohdullisen tavanomaisen maan selkänsä alla... Kaiketi he olivat kaikesta huolimatta selvinneet elossa ja olivat nyt ulkona... niin vaikea kuin tätä olikaan uskoa todeksi.
|
|
|
Post by submarine on Jan 3, 2016 15:38:55 GMT 3
Haekli joi ahnaasti, ehtimättä miettiä hetkeen mitään muuta. Hänen kurkkunsa ja koko ruumiinsa huusivat vettä ja nyt kun sitä oli tarjolla, ei hän ehtinyt mitään muuta hetkeen. Hän kauhoi vettä suuhunsa kaksin käsin, ennen kuin totesi sen riittämättömäksi ja työnsi koko päänsä veteen, kiskoen sitä sisäänsä kuin epätoivoinen eläin. Hän yski ja kakoi, pärski ja räpiköi. Vettä oli vähällä mennä väärään kurkkuun useammankin kerran, eikä hän osannut kunnolla edes välittää siitä. Hän vain joi ja joi kunnes voi pahoin... ja vielä vähän senkin jälkeen. Vasta kun tunsi olevansa todellakin täynnä, lyyhistyi hän polviensa päälle solisevan puron eteen, huohottaen kuin olisi juuri paennut jotakin henkensä edestä. Todellisuus, kaikessa ongelmaisuudessaan, palasi takaisin vasta pienellä viiveellä. Kylmä vesi oli kaiketi onnistunut viemään asioilta pahinta terää edes hieman, ja hänen liikkeensä olivat hillitympiä ja holtillisempia, kun hän lopulta vääntäytyi uudelleen jaloilleen. Koko tilanne ja purppurapäisen pojan haparoivat, pirunkauppaa mitenkään helpottamattomat selitykset saivat Haeklin järsimään huultaan hermostuksessaan siihen malliin, että veri tirisi. Hänellä olisi selvästikin ollut hyvin, hyvin paljon sanottavaa mokomasta tempauksesta, ja sen piteleminen aisoissa vaati mitä ilmeisimminkin melkoista itsehillintää juuri nyt. Mutta samaan aikaan todellinen hermostuminen asiasta nyt alkujärkytyksen jälkeen tuntui yhtälailla hankalalta, ellei sitten suoranaisen mahdottomalta. Kukaties koko tilanne ja kaikki tähänastinen oli vain turruttanut hermoja ja aivoja jo niin pahasti... tai kukaties kyse oli jopa jonkinlaisesta tottumuksesta, niin epäuskottavalta kuin mokoma tuntuikin. Joka tapauksessa hän ei lopulta osannut muutakaan kuin huokaista ja myöntää hiljaa itsekseen, että nyt he sitten kaiketi olivat tässä tilanteessa - joka jollakin kierolla tavalla taisi lopulta olla paljon pienempi paha kuin kaikki tähänastinen. "No, se on nyt joka tapauksessa kai tehty. Voimme kai murehtia seurauksista... myöhemmin", nuorukainen lopulta tokaisi voipuneesti, vilkuillen ympärilleen epämääräisesti uudessa maisemassa, jonka olemassaoloa ja todellisuutta ei ollut vielä ehtinyt aivan edes sisäistään. Lopulta katse hakeutui maahan kellahtaneeseen nulikkaan, jota hän tuijotti hetkisen yhtälailla hankalasti.
"Nyt me kai sitten... olemme tuon vuoren toisella puolella. Nyt me vain olemme täällä", Haekli mutisi, haluamatta selvästikään lausua asiasta kaikesta huolimattakaan mitään turhan positiivista. Demonisten palvelusten käsittely millään tavalla hyvänä asiana tuntui kammottavalta ja holtittomalta jo pelkkänä ajatuksenakin. Kun ei voinut muutakaan, turvautui hän jälleen siihen etäiseen, yksioikoiseen tosiasioiden latomiseen, joka oli tähänkin asti pelastanut hänet hajottamasta päätään näiden asioiden kanssa... tai jotakin sellaista. Joka tapauksessa hän kyräili kaukana häämöttävää vuorta, joka nyt näytti totta puhuen huomattavasti pahaenteisemmältä ja hirveämmältä kuin aikaisemmin. Kun he olivat katsoneet sitä aikanaan toisesta suunnasta, oli se vaikuttanut vain mystiseltä ja mahdollisuuksien täyttämältä. Nyt hän tiesi, että jokainen niistä mahdollisuuksista oli tuskaa ja kipua. "... en halua saada koskaan selville, mitä ne Niten puhumat alempien kerroksien vaarat olivat. Jo turvalliseen meinasi mennä henki", harmaanahkainen puuskahti lopulta voipuneesti ja lysähti itsekin istumaan niille sijoilleen, tohtimatta edes pohtia asiaa enempää. Hän tuijotti hetken voipuneesti jonnekin tyhjyyteen, ennen kuin tajusi äkkiä jotakin. Varovaisesti hän kiskoi irti hiuksiinsa sidotun huivin ja kohotti sen epäluuloisesti kasvojensa eteen. Mokoma oli edelleen olemassa ja mukana, mutta... oliko se yhä myös hengissä? Kukaties mokoma lumous oli toiminut vain vuoren sisässä? Hetken hän tuijotti sitä, ennen kuin sitten päästi siitä varovaisesti irti.
Kauaa ei kangasta tarvinnut arvuutella, sillä päästyään vapaaksi se sukelsi saman tien lentoon, pyörähtäen ilman läpi taas jonkin käsittämättömän ja ylimaallisen voiman siivittämänä. Se sinkoili hetken sinne tänne, ennen kuin jäi paikoilleen, lipuen kevyessä tuulenvireessä kuin olisi tunnustellut sitä. Haekli silmäili kapistusta hetkisen, ennen kuin puuskahti kevyesti koko näylle ja ojensi jo melkein tottuneesti kätensä napatakseen sen kiinni. Vaikka ulkoilma selvästi kiinnostikin huivia, ei se kuitenkaan vastustellut vaan antoi omistajansa sitoa itsensä takaisin pitelemään levinnyttä, sekaista tukkaa paikoillaan. "Tuota... mitä me nyt sitten teemme? Pitäisikö meidän vain... lähteä liikkeelle?" Haekli kysäisi hetken vaiteliaisuuden jälkeen. Hän vilkaisi hieman epämukavasti Spyroon, epävarmana ja hakoteillä. Koko tilanne oli muuttunut äkkiä täysin, eikä hänellä ollut mitään suunnitelmaa tai valmiutta tällaisen varalle. Lopulta he kaiketi olivat nyt suunnilleen siinä mihin olivat yrittäneetkin, ainakin välittömässä mielessä, mutta tuntui silti järjettömältä että he voisivat nyt vain... jatkaa matkaansa, jotenkin. Ei kaiketi vähiten siksi, ettei heillä ollut enää mitään varusteita. Totta puhuen olo ei ollut aivan niin huono ja rikkinäinen kuin olisi luullut, mutta tässä sitä nyt silti oltiin... "... ei täällä taida edes olla mitään asutusta lähettyvillä. Jossain on varmaan samoojalinnake, mutta... en minä tiedä mistä sellainen edes löytyisi. Ei täällä näy edes mitään teitä", geomantikko mutisi, yrittäen luoda jonkinlaista kuvaa ja käsitystä koko tilanteesta. Autioilla ja vaarallisilla rajamailla oli tosiaan siellä täällä samoojien pitämiä, matkalaisten taivalta turvaavia linnakkeita, mutta ainakaan hänellä ei ollut hajuakaan mistä sellaista olisi voinut etsiä. Nopea ympärille pälyily ei paljastanut ainakaan minkäänlaista merkkiä tiestä tai mistään muustakaan ihmiskäden jättämästä jäljestä. Ties miten kaukana sellainen edes oli.
"... me emme tainneet ehtiä miettimään asioita tähän asti", Haekli lisäsi pälyiltyään hetken. Vuoren sisällä, pakottavampien asioiden edessä, jalkapatikka erämaassa ilman mitään länttä tarkempaa suuntaa oli lopulta tuntunut kovin kaukaiselta ja yhdentekevältä ongelmalta. Nyt se alkoi tosin muuttua paljon välittömämmäksi hyvin nopeasti. Länteen katsoessa, kauempana vuoresta ja kaikesta edes melkein tutusta sen takana, häämötti juuri nyt pelkkää tasaista maata ja satunnaisia, pieniä puita. Näkyvyys oli hyvä, mikä vain vahvisti miten kaukana kaikesta he nyt taisivatkaan olla...
|
|
|
Post by spyrre on Jan 3, 2016 19:04:55 GMT 3
Kun Haekli käytti pitkän hetken ryystääkseen vettä sisuksiinsa, sai purppuratukkainen, entistä kaoottisemmaksi olonsa tunteva poikakin retkottaa tovin paikoillaan nurmikolla, tunnustellen olemassaoloaan jälleen ulkona... sekä sitä, mitä hänestä tuntui olevan jäljellä. Ajatukset ja varsin ristiriitaiset tunteet sinkoilivat hänen mielessään, nyt jollakin tavalla aiempaakin hajainaisemmin, kuin näillä olisi ollut nyt vähemmän jotakin antamassa itselleen kunnollista suuntaa. Tuntui kuin hänen nyt kadonnut nimensä ei ollutkaan ollut vain sana jona poika oli sitä pitänyt vaan todellakin jotakin huomattavasti keskeisempää, ja nyt kun hän kykeni tuntemaan tämän paikalla itsessään vain ammottavan aukon, ei nulikka osannut hetkeen olla varma enää yhtään mistään. Tämä ähkäisi hiljaa ruohikossa hytisten ja puristi silmänsä kiinni entistä tiukemmin, vieden kätensäkin hetkeksi kasvoilleen. Ammottavan tyhjyyden tunne oli karmiva ja äärimmäisen kylmäävä, mutta toisin kuin kristalli ja sen aikaansaannokset, ei tämä sentään hyökynyt kimppuun ja ylitse samalla tavalla. Sen sijaan tämä ennemminkin häälyi jossakin taustalla kuin joku olisi leikannut poikki köyden joka oli pitänyt paikoillaan jonkinlaista kokonaisuutta, mutta joka oli nyt levinnyt ympäri hänen pääkoppansa sisustaa epämääräiseksi hajanaisuudeksi. Kuitenkin, nyt viimein hän alkoi kyetä tuntemaan palanneensa jatkuvasta painajaisunesta jälleen jollakin tavalla oikeaan maailmaan, ja vaikka viileä tuuli saikin hänen ihonsa kananlihalle, oli tämä silti lähes suorastaan helpottavaa tunkkaisen ja ikivanhan löyhkän jäljiltä joka oli täyttänyt heidän keuhkonsa lähes joka hetki temppelin uumenissa... mutta siltikin, jollakin tavalla hänen menettämänsä myötä oli tämä "oikeakin maailma" käynyt aavistuksen verran epämääräisemmäksi. Tämä kaikki oli omiaan saamaan olon entistä ristiriitaisemmaksi, ja vaikka pojankin kurkkua eittämättä kuivasi yhtä paljon kuin lähes puroon upottautuvan Haeklinkin jäi tämä silti retkottamaan paikalleen kuin ei olisi jaksanut enää liikauttaa eväänsäkään, edes kun valkoinen kissa kyllästyi ruohikossa härkkimäänsä korttiin ja siirtyi nuuhkimaan nulikkaa viiksiään pörhistellen.
Vaikka liikkumaton nulikka unohtui paikalleen vain hengittäen, kuunnellen ja tunnustellen, näytti tämä kuitenkin viimein havahtuvan pienellä viiveellä kun Haekli sai tyydytettyä polttavan janonsa ja kömpi jälleen jaloilleen. Purppuratukka jännittyi aavistuksen kuitenkaan liikkumatta kuin olisi toivonut voivansa vain kadota ruohikkoon, kuitenkin säpsähtäen kun tumma nuorukainen viimein äännähti yhtälailla ristiriitaisesti. Kukaties poika oli odottanut lisää hermostumista tai kaiketi oikeutettua paniikinomaista kurinpalautusta, mutta Haeklin lopulta päätyessä vain henkäisemään epämääräisesti että kaikki oli kuitenkin jo tehty, tuntui tämä sotkevan syyllisen tukalasti kärvistelevän purppuratukankin pasmoja. Tämä retkotti hetken paikoillaan ennen kuin rohkeni viimein siirtää käsiään vilkaistakseen nuorukaista sormiensa alta, päästäen sitten itsekin kurkustaan jonkinlaisen varsin epämääräisen äännähdyksen. Toinen ei näyttänyt yhtään tyytyväisemmältä tai levollisemmalta tähän käänteeseen, mutta nuorukainen tuntui joutuvan vastahakoisesti myöntämään sen mitä oli tapahtunut ja mitä tämä merkitsi, ja että tälle tuskin saattoi nyt tehdä enää mitään. "Äh... no... juu. Anteeksi. En keksinyt muutakaan" poika mutisi jälleen puuskahtaen jokseenkin kireästi, ennen kuin alkoi vääntäytyä itsekin hieman haparoiden maasta takaisin istualleen. Tämä vältteli vieläkin nuorukaisen suoraa katsetta ja liikehti levottomana, kuitenkin vaikuttaen itsekin lähinnä hiljaisen alistuneelta suoranaisen hätääntymisen sijaan. Hän ei tosiaan ollut keksinyt muutakaan... ja nyt he kuitenkin olivat ulkona mokomasta kuolemanloukusta, vaikka tällä olisikin ollut hintansa.
Haeklin jäädessä tähyilemään kohti etäisyydellä siintäviä vuoria, käänsi poikakin vastahakoisesti katseensa vilkaisemaan takaisin näiden suuntaan, yrittäen epäilemättä itsekin vielä sulattaa tapahtunutta. Se osasi ensin vain suoda jokseenkin lattean, myötäävän äännähdyksen nuorukaisen toteamukselle, värähtäen sitten ja kiskaisten katseensa vuoren synkästä hahmosta. Nyt kun tiesi mitä tämä piti sisällään ei purppuratukkakaan kaikesta nähdystä ihmeellisyydestä huolimatta selvästikään haikaillut takaisin, vaan tämäkin päätyi hytisten laskemaan katseensa ja kietaisemaan kätensä kaapuvirityksensä peittämien polviensa ympärille. Maininta Nitestä sekä siitä, mitä temppelivuoren alakerroksissa oli vielä mahdollisesti ollut toi nopeasti pienen irveen nulikankin kasvoille ja sai tämän hampaat kiristymään, kun tämä henkäisi sitten syvään. "....egh. En mäkään kaikki muukin oli ihan tarpeeksi kamalaa" se puuskahti, voimatta kuitenkaan olla luomatta jokseenkin arkalevaa vilkaisua vielä olkansa ylitse kohti aamuauringossakin pahaenteisiä hahmoja. "Äh... toivottavasti Nittekin pärjää" lisättiin entistä vaisummin, pienen hampaidenkirskautuksen keralla. Nainen oli selvästikin ollut hyvin huonossa jamassa, mutta tämä oli vain... jätetty jälkeen, eikä hän voinut olla tuntematta melkoisen ikävää pistosta tästä... vaikka hän ei rehellisesti tiennyt mitä he olisivat voineet tehdä tämän hyväksi... tai olisiko tämä enää halunnutkaan heiltä mitään. Poika laski jälleen hetkeksi katseensa raaputtaen tukalasti käsivarttaan muistamatta edes arastella polttamaansa kohtaa (taikka olettaen tämän olleen osa jotakin kirotun outoa unta) , nostaen kuitenkin silmiään hieman räpäyttäen katseensa myös istuneeseen Haekliin huomatessaan tämän alkaneen äkkiä vetää punertavaa huivia hiuksistaan.
Hetkeen purppuratukkakaan ei tuntunut olevan aivan varma mitä toinen teki, mutta pian tämäkin rypisti aavistuksen kulmiaan huolestuneeseen tapaan kun oivalsi nuorukaisen kädellä lepäävän kankaan. "Mitä nyt? Onko se kunnossa?" poika tiedusteli varovasti tätä silmäillen, kuitenkin säpsähtäen hieman kun Haekli viimein irrotti otteensa kankaasta ja kapine pyrähti jo tuttuun tapaan ilmaan. Nulikka tuskin ymmärsi lumouksista tarpeeksi osaakseen arvailla huivin vuoresta poistamisen seurauksia tai mitään vastaavaa luultavasti huolestuen lähinnä toisen reaktiosta, mutta siitä huolimatta tämänkin kurkusta karkasi pieni helpottunut huokaisu kun kangas heräsi jälleen eloon, kuitenkaan yrittämättäkään sinkoilustaan huolimatta pakoon kun geomantikko tavoitteli tätä takaisin käsiinsä. Poika silmäili tätä hetken rapsuttaen viereensä hivuttautunutta, epäluuloiselta näyttävää Kissaa pidellen eläintä tarkasti kauempana lepattavasta kankaasta, valpastuen kuitenkin jälleen kun Haekli viimein tiedusteli eksyneeseen sävyyn mitä heidän pitäisi tehdä seuraavaksi. Tämä sai purppuratukankin rypistämään aavistuksen kulmiaan epämukavasti ja katsahtamaan ympärilleen, ennen kuin tämä kohautti avuttomasti laihoja olkapäitään. Heidän niskaansa oli viskattu yhtä jos toistakin hurjaa suunnitelmaa, valtavia uhkia ja hyytäviä seurauksia, mutta he itse tuskin olivat kyenneet pääsemään kiinni oikein mihinkään muuhun kuin että heidän olisi kaiketi matkattava länteen... jotenkin. Tämän tajuaminen jätti nulikankin tuntemaan olonsa jälleen varsin tyhjän päälle viskatuksi.
"Eh. Tuota... niin kai. Kai meidän... pitää yrittää sinne länteen. Johonkin sinne" se mutisi viimein hankalasti, jääden hetkeksi härkkimään epämukavasti sekaisia hiuksiaan. Sisällä vuoressa heidän henkensä oli ollut (tai vähintään tuntunut olevan) niin hiuskarvan varassa joka hetki etteivät he olleet ehtineet miettimään mitään välitöntä tulevaisuutta paljoakaan pidemmälle, ja vaati eittämättä vielä totuttelua ajatukseen etteivät he enää olleet tämän synkissä käytävissä, mutta... oli kuinka oli, olivat ulkomaailmankin kenties ymmärrettävämmät, mutta silti yhtä todelliset vaarat ja ongelmat äkkiä jälleen heidän edessään. Purppuratukka nielaisi vetäen Kissan aavistuksen lähemmäs luodessaan epävarman katseen ympärilleen ja sitten kohti edessä levittäytyneitä tyhjiä kukkuloita, ennen kuin henkäisi uudestaan hampaidensa lomasta. Seutu varsinkin tällä puolella vuoria oli hänellekin vähintään yhtä vierasta kuin Haeklillekin, ja ellei toisella ollut aavistustakaan mistä löytää asutusta taikka samoojapolkuja, ei ollut kyllä hänelläkään... Kuten nuorukainen jo vastahakoisesti totesikin, eivät he kaiketi olleet miettineet asioita siihen saakka että olisivat oikeasti päässeet ulos vuoresta... vaikka tosin, tuskin he olivat toimineet erityisen kaukonäköisesti aiemminkaan. Ehm.
"....ei oikein. Kaikki on niin... sekavaa. Ja ne otukset hajotti kaikki varusteetkin" purppuratukka huokasi, pudistaen sitten jälleen neuvottomasti päätään ennen kuin nosti huolestuneen katseensa takaisin Haekliin. "Äh, mutta.... pakkohan täällä on jossain olla jotain. Asutusta, tai... niitä samoojia, vaikka kauempana sitten, eikö? Egh... En mä ainakaan halua tännekään jäädä" se jatkoi pian epämukavasti, tuntuen kuitenkin käyvän nopeasti levottomammaksi ja pälyileväksi. "...tuota... ja se... demonikin sanoi, että... ne hullut on varmaan tulossa pian meidän perään. Ehkä jos edes ehditään niistä tarpeeksi kauas, niin ne ei löydä meitä enää, nyt kun ollaan jo... täällä?" ehdotettiin epäröivään sävyyn, nulikankaan kuitenkaan osaamatta kuulostaa siltä että olisi ollut erityisen vakuuttunut toiveestaan... tai oikeastaan edes ottaessaan puheeksi aiemman demonin, jota tämäkin olisi epäilemättä ollut mielummin ajattelematta. Heillä oli kaiketi nyt niskassaan yhtä jos toistakin kristallista, puuttuvasta nimestä ja lännen lohikäärmeiden löytämisestä ties mihin, mutta se joka alkoi varsin nopeasti kuumottaa välittömimmin hänen mielessään oli epäilemättä ajatus petomaisesta, ryövätyillä suomuilla peitetystä hirviöiden herrasta ryntäämässä heidän peräänsä. Kaiketi Haekli oli sanonut että näitä voisi jotenkin estää löytämästä heitä, mutta pojalla ei ollut aavistustakaan miten tämä tapahtui ja tämä jäikin silmäilemään tummaa nuorukaista hermostuneena ja varsin neuvottomasti kuontalonsa lomasta. Matkan jatkaminen edes johonkin mahdollisimman pian taisi olla joka tapauksessa viisainta...
|
|
|
Post by submarine on Jan 5, 2016 4:26:42 GMT 3
Jos totta puhuttiin, ei Haeklilla olisi ollut tähän hätään pienintäkään halua lähteä saman tien matkaan, tai tehdä muutenkaan yhtään mitään. Hänen pirstaleiset hermonsa anoivat ja vaativat lepoa ja aikaa käsitellä tätä kaikkea tapahtunutta, etenkin täysin järjetöntä viimeisintä käännettä. Tämä kaikki oli hullua, eikä hänellä ollut enää niin henkisiä kuin ruumiillisiakaan voimia pakottaa itseään liikkeelle. Totta puhuen hän näyttikin purppurapäiselle nulikalle varsin surkeaa naamaa ensihätään tämänkin alkaessa miettiä edessä olevaa matkaa, siitä huolimattakin että oli ottanut asian itse puheeksi. Mutta kun tämä sitten mainitsi demonin vihjailemat takaa-ajajat, muuttui tuo kaikki kovin toissijaiseksi. Hän tuijotti toista ensin hetken entistäkin järkyttyneempänä, ennen kuin ähkäisi sitten voipuneesti ja luovuttavaan sävyyn. "... no. Ei tässä sitten ole kai vaihtoehtoja. Jos se kerran... puhui totta siitä, niin sitten meidän pitää häipyä täältä heti. Edes vähän kauemmaksi ennen kuin... ennen kuin ne saavat vainun tai jotain", nuorukainen huokaisi lopulta. Hän ei pystynyt tässä kohtaa väittämään juuri vastaankaan. Edes riski että samat hyypiöt jahtaisivat heitä edelleenkin ja olisivat jo kintereillä riitti karistamaan kaikki lepäämishaaveet pois saman tien. "Ehkä meidän jäljittämisemme on edes... vaikeampaa kun me tällä tavalla vain... loikkasimme. Ainakin niiden pitää kaiketi sitten... etsiä jälkiä", geomantikko lisäsi varovaisesti. Hän oli lopulta melko varma asiasta. Jos jäljet vain äkkiä katkeaisivat, heitä tuskin voitaisiin noin vain vainuta edes maagisin keinoin. Mokoma vaatisi vahvempaa taikuutta, ja siihen menisi todennäköisesti aikaa. Pieni etumatka saattaisi kasvaa edes hieman.
"... kai meidän pitää vain lähteä matkaan nopeasti. Juo niin paljon kuin pystyt, voi olla ettei lisää vettä löydy aivan heti. Eh, minä kyllä voin etsiä sitä, mutta siihenkin menee aikaa", Haekli totesi lopulta. Hän kampesi itsensä taas vaivalloisesti pystyyn, yrittäen parhaansa mukaan olla välittämättä ruumiinsa ja mielensä valituksesta. Juuri nyt hän ei ollut ollenkaan varma heidän mahdollisuuksistaan ties miten pitkän ja vaativan matkan edessä, mutta muitakaan vaihtoehtoja ei kaiketi ollut. Kukaties, jos he selviäisivät edes hieman pidemmälle, voisivat he yrittää hieman kerätä ja kasailla itseään. Mutta nyt oli kaiketi parasta ottaa vain kaikki irti siitä vähästä edusta, joka heille oli (kyseenalaisesti ja vähintäänkin epäilyttävästi) annettu. "Tuo suunta näyttää kai vähän suojaisammalta. Yritetään lähteä sinnepäin ja etsiä reittiä edes johonkin", punatukkainen totesi varovaisesti, osoittaen sormella kohti horisonttia suuntaan, joka nopealla vilkaisulla näytti aivan samalta kuin ne kaikki muutkin. Siltikin hän tuntui olevan varsin vakuuttunut sen paremmuudesta, niin vähäistä kuin se ilmeisesti olikin. Lopulta aivan lähettyvillä mikään ei juuri nyt näyttänyt siltä, että tarjoaisi oikeaa, kunnollista suojaa katselta tai miltään muultakaan. Täytyi kai vain toivoa, että ennemmin tai myöhemmin maisema muuttuisi. "... äh. Minulla ei ole enää edes vesinassakkaa", nuorukainen kirosi, yrittäen epätoivoisesti kaivella esiin edes jotakin mihin olisi saanut tilkankaan vettä. Mitään ei kuitenkaan ollut, eikä vesitiivistä astiaa noin vain nyhjäistäisi tyhjästäkään.
Varovaisesti, haluamatta itsekään edes harkita näitä asioita liiaksi, Haekli tuli asettaneeksi kaukaisuuteen tuijottaessan kätensä miekan kahvalle. Ase oli yhä siinä, hyvässä ja pahassa. Hän tiesi jo nyt, että se tultaisiin vetämään esiin taas aivan liian pian...
|
|
|
Post by spyrre on Jan 5, 2016 14:34:18 GMT 3
Haeklin surkea ilme tuskin jäi huomaamatta purppuratukaltakaan kun alettiin pohtia matkan jatkamista kohti tyhjää nummimaastoa, ja poikakin katsahti toista yhtälailla avuttoman neuvottomasti sekaisia hiuksiaan haroen. Tuskin kummallakaan heistä olisi ollut erityisen suurta hinkua rynnätä heti samantien jonnekin ilman edes kummempaa lepoa saati sulattelua jonkin tällaisen jälkeen, mutta... niin vähän kuin hän halusikaan ottaa Kerpelettä ja tämän puheita enää esille, oli varoitus takaa-ajajista silti tarpeeksi painostava että kumpikin heistä huolestui tästä välittömästi. Heistä kumpikin olisi varmasti kaivannut hengähdystaukoa ja aikaa koota hermojaan, mutta nyt entistä suuremman vaaran häälyessä aivan liian pian jälleen horisontissa (varsinkin purppuratukan näkökulmasta) , ei oikea hetki tällaiselle tainnut olla nyt. Uupunut, ja vieläkin levottomin käsin valokiveä taikka Kissan turkkia hypistelevä poika päätyi näyttämään jälleen varsin syylliseltä tumman nuorukaisen järkyttyneen ilmeen edessä mutta tämäkään ei lopulta voinut muuta kuin kirskauttaa hampaitaan hermostuneesti ja nyökätä toisen alistuneeseen toteamukseen siitä, ettei heillä kaiketi sitten ollut vaihtoehtoja. Kukaties äskeinen käänne ja vaihtokauppa oli antanut heille edes jonkinlaisen odottamattoman etumatkan näiden hiippareiden edellä, mutta kumpikaan heistä tuskin halusi laskea liikaa tämän olettamuksen varaan varsinkaan sillä uhalla että saattaisivat vielä löytää karmean miehen tai jonkun tämän alaisista jälleen edestään. Ajatus sai hytisemään auringonpaisteessakin, ja poika pälysi jälleen tukalasti ympärilleen tyhjässä maisemassa. "Äh... toivottavasti. Luulisi ainakin ettei me olla siellä missä ne luulisi, jos ei muuta" sekin mutisi, nielaisten sitten uudelleen. "...kunhan Nittekään ei olisi siellä enää. Me... ei oikein voida enää varoittaakaan sitä mitenkään. Mäkään en tajunnut ajatella, kun...." lisättiin tukalan hetken jälkeen vaisusti. Nulikka ei voinut olla luomatta uutta, neuvottoman kärvistelevää katsetta taakseen vuoren hahmon suuntaan ennen kuin tämä kuitenkin laski katseensa hetkeksi alas suurisilmäisesti pälyilevään Kissaan.
Niin paljon ikäviä asioita ja ajatuksia kuin heidän niskassaan olikin, oli pojankin pakko havahtua nopeasti takaisin nykyhetkeen kun Haekli puhui jälleen, kehottaen juomaan nyt kun tämä oli mahdollista. Purppuratukka katsahti hieman silmiään räpäyttäen kohti pientä puroa varsinaisesti vasta nyt edes ehtien tiedostaa tämän olemassaoloa kunnolla, silmäten ohimennen hieman huolissaan Haeklin voipunutta ylös vääntäytymistäkin ennen kuin nyökkäsi pienesti, ja kömpi sitten itsekin huterahkosti jaloilleen. Nulikka jäi hetkeksi pudistelemaan epämääräistä vaatetustaan kaiketi lähinnä itseään harhauttaakseen, nostaen kuitenkin katsettaan kun Haekli osoitti kohti avointa horisonttia, kaiketi heille jonkinlaisen suunnan löytäneenä. Purppuratukka räpäytti väkisinkin silmiään kerran jos toisenkin tihrustaen hetken siristellen tämän osoittamaan suuntaan yrittäessään nähdä täällä jotakin kaikista muista suunnista poikkeavaa, tässä kuitenkaan onnistumatta. Ilmeisesti toinen kuitenkin näki täällä jotain, eikä nulikka lopulta kyseenalaistanut tätä vaikka nuorukainen saikin joitain epävarmoja katseita. "...no juu. Eh, ei kai tämä avoinkaan voi ihan loputtomiin jatkua. Pakko siellä on jossain olla.... jotain" poika myötäsi hieman vastahakoisesti, olematta aikessa ainakaan protestoida suunnanvalintaa. Lähes suojattomassa ja avoimessa maastossa tämä suunta ei kukaties näyttänyt kovinkaan paljoa paremmalta hänen silmäänsä kuin mikään muukaan... mutta ei varsinaisesti myöskään huonommaltakaan, joten... oli kaiketi vain toivottava että geomantikko olisi oikeassa. Myös toisen manaus vesileileistä kirvoitti jokseenkin katkeran huokauksen hänestäkin, siitä huolimatta että tämän kärvistely nyt taisi olla jo varsin yhtä tyhjän kanssa.
"No juu. Äh... Jos se hiton kristalli ei olisi silloin taas...... niin ehkä me oltaisiin voitu vain juosta pakoon niiltä, ja... edes jotain tavaroita olisi voinut jäädä" se ähkäisi itsekin jokseenkin surkeasti, kuitenkaan osaamatta muutakaan kuin huokaista uudestaan ja astahtaa lopulta kohti lähistöllä solisevaa puroa. Kaikesta valmistautumisesta huolimatta heillä ei ollut käsissään jälleen hyvin pitkälti mitään... mutta ei kaikei olisi pitänyt katsoa lahjahevosta suuhun siinä vaiheessa kun he saattoivat laskea itsensä varsin onnekkaiksi ollakseen edes elossa ja ulkona. Latistavaa ja melkoisen nujertavaa jokin tällainen oli silti, varsinkin kun mitään muutakaan tapaa ottaa mukaan edes vettä ei ollut nyt saatavilla. Poika pyyhkäisi jälleen tukalasti kuontaloaan, havahtuen kuitenkin viimein katsahtamaan alas raajaan, ja kääntyi vielä enemmän tai vähemmän hämillään kohti Haeklia. "...ai niin, tämä, eh. Mulla, tuota, ei taida olla oikein enää mitään taskujakaan tällaisille" se totesi hieman kiusaantuneesti ojentaen pitelemäänsä valokiveä kohti nuorukaista, kuitenkin epäröiden hieman kesken kaiken ja kumartuen vielä poimimaan jotakin maasta. "...tai tällekään. Se... kai tuli vähän kuin.... kaupan päälle" lisättiin vielä jokseenkin ristiriitaisesti pojan itsekään selvästikään tietämättä mitä mieltä olisi, ojentaen kuitenkin koristeellisesti maalattua outoa korttiakin toiselle.
Kyseenalaisista kaupoista puhuminen sai vieläkin nyt nimettömäksi jääneen nulikan varsin epämukavaksi, ja hetken levottomasti liikehdittyään tämä kääntyikin aavistuksen rivakammin jälleen kohti puroa odotettuaan hetken ottaisiko nuorukainen ojennetut esineet. Kissa olikin jo löytänyt tiensä veden ääreen ennen häntä ja kyhjötti nyt juomassa rannassa, vain vilkaisten purppuratukkaa kun tämäkin istahti otuksen viereen ja upotti kätensä veteen. Tämä irvisti itsekseen viileydelle mutta ei lopulta epäröinyt kovinkaan pitkään kauhoa vettä käsiinsä ja kurkkuunsa. Jano epäilemättä piinasi häntäkin yhtä pahasti kuin Haekliakin ja nulikka syventyikin toviksi sammuttamaan tätä ahnaasti, vaikkakin kaiketi hieman vähemmän epätoivoisesti kuin toinen hetkeä aiemmin. Niin hyvältä kuin vesi kuivassa kurkussa tuntuikin, puhumattakaan auringonsäteistä hänen niskassaan, sai koko ajan jossakin taustalla häälyvä uhkaava tunne pojan siltikin kireäksi ja varuilleen, tämän pystymättä rentoutumaan tarpeeksi uppoutuakseen näihin niin kuin olisi epäilemättä muuten halunnut. Kuitenkin juominen eittämättä kohensi oloa, ja lopulta purppuratukkakin kohotti syvään henkäisten päätään puron yltä. Tämä pyyhkäisi vielä pikaisesti vedellä niin kasvojaan kuin käsiäänkin vaikka tämä saikin hänet hytisemään melkoisesti, ennen kuin poika vielä Kissan läsnäolon varmistettuaan käänsi katseensa kysyvästi jälleen Haeklin suuntaan ja alkoi kömpiä muutaman kerran henkeä vedettyään takaisin jaloilleen. Vaikka olo oli vieläkin tukala ja uupunut, tuntui silti siltä kuin hänen jalkansa olisivat vapisseet nyt vähemmän... jolla tosin saattoi olla paljonkin tekemistä pimeän luolan korvautumisella avoimella, aurinkoisella ja tyhjyydestään huolimatta lohdullisen normaalilla maisemalla. Olivat he nyt kaukana kaikesta mahdollisesta tai eivät, oli silti vaikea kuvitella että täällä väijyisi ainakaan mitään pahempaa kuin mitä he olivat temppelivuoressa jo joutuneet kohtaamaan...
|
|