|
Post by spyrre on Nov 22, 2015 20:53:16 GMT 3
Niin tukalaksi kuin tilanne olikin jälleen hyvin nopeasti yltynyt, taisi tämä jollakin kierolla tavalla olla lähes pieni onnenpotku tässä... tai jos ei muuten niin kaiketi ainakin siinä, kuinka kimppuun syöksyneet yökköset tarjosivat varsin konkreettisen kiintopisteen kaoottisessa tilanteessa. Murhahyönteisten kanssa painiskelevan Haeklin avuksi hätäisesti ryntäävä Spyro tunsi epäilemättä tuskaisan sävähdyksen itsessään joka sai pojan huojahtamaan ähkäisten kun jokin jälleen rakoili pinnan alla, mutta vaikka tämä oli epäilemättä hälyttävää ja olisi hyvinkin voinut riittää jälleen uuteen paniikkiin ja ahdistumiseen, ei purppuratukalla ollut kuitenkaan nyt aikaa jäädä ajattelemaan tätä paljoakaan. Jokin viilsi ja säröili, mutta tämä pysyi kuitenkin jossakin taustalla uhkaamatta tällä kertaa särkyä kokonaan... ja moinen vihlaisu jäi nopeasti muun hätäisyyden alle kun suuret vihaiset perhoset tuntuivat yrittävän parhaansa mukaan syödä maahan sortuneen nuorukaisen elävältä. Tai näin nulikka epäilemättä tilanteen ainakin tulkitsi nähtyään otusten syöksyvän äsken verenhimoisina teurastetun eläimen jäänteiden kimppuun. Eivätkä Haeklin hätääntyneet huudot parven huitovien ruhojen ja läiskyttävien siipien alta luoneet tähän kaikkeen oikein muutakaan valoa.... vaikka hyvin pitkälti juuri jokin sellainen tuntuikin kirjaimellisesti villitsevän otuksia nyt, ainakin sen kaiken mukaan mitä hätäinen Spyro ehti nyt edes ajatella.
Läpsyttävien yökkösten tunkiessa entistä suuremmalla raivolla päälle piittaamatta saaliinsa vastaanpyristelystä, iski hätääntynyt purppuratukka mielensä perällä vihlovan tunteen tuskin tätä ajatellenkaan sivuun käydessään parhaansa mukaan kiskomaan vihaisia hyönteisiä toisen niskasta. Mutta vaikka otukset eivät sinällään olleetkaan aivan määrättömän valtavia, olivat nämä silti aivan tarpeeksi suuria ja ikäviä huitovine kynsineen, siipineen ja leukoineen että nämä onnistuivat varmasti tarraamaan kiinni kivuliaasti sekopäisen hosumisensakin seassa... ja näitä oli silti liikaa jopa heidän molempien huidottavaksi. Haekli hosui näitä henkensä edestä ja Spyrokin yritti viskata sivuun yhden toisensa jälkeen, mutta kuhiseva massa ei silti suostunut nujertumaan. Nämä yrittivät edelleen raivokkaasti kohti toisen kädessään puristamaa kiveä, jonka hätääntynyt purppuratukkakin lopulta laittoi merkille... Haeklin kuitenkaan kuulostamatta tippaakaan vakuuttuneelta siitä kiireisestä ajatuksesta joka nulikan mieleen pälkähti. Poika ähkäisi tukalasti kiskoen siivistä tarraamaansa vihaista yökköstä kun toinen kieltäytyi pudottamasta hohtavaa kiveä. Eittämättä nuorukaista tuskin saattoi syyttää tästä haluttomuudesta tippaakaan, mutta... Spyrokaan ei keksinyt tähän hätään muutakaan, jos valo tosiaan oli se mikä ajoi hyönteiset raivon partaalle. "Mutta...! Ne... sitä päin ne yrittää! Jostain syystä!" poika yritti uudestaan, kuitenkin älähtäen kun hänen kiskomansa hyönteinen hermostui siipiensä härkkimisestä tarpeeksi pyörähtääkseen vihaisesti häntä kohti. Hurjat leuat napsahtivat kohti ja pureutuivat äkäisesti järkyttyneen nulikan paljaaseen nilkkaan, saaden tämän horjahtamaan kivuliaasti. Esiin töksähti uusi entistä hätäisempi litania kirouksia ja ähinää pojan ollessa vähällä menettää otteensa otuksesta pelkästä pelästyksestä mutta kukaties päälle iskevän adrenaliinin voimin tämä onnistui kuitenkin viimehetkellä tarraamaan hyönteisen huitoviin siipiin entistä tiukemmin, vaikka tämä kieltämättä hosui silti varsin uhkaavasti hänen jalkojaan kohti nyt myös kynnekkäillä koivillaan.
"Sammuta se! Ehkä ne... häipyy!" nulikka yritti älähtää kaiken hosunnan ylitse koivessaan roikkuvaa siivekästä petoa ravistellen, yrittäen kiireisesti keksiä edes jotakin. Tämän otuksen leuat pureutuivat ihoon huitovien kynsienkin tavoitellessa otetta saaden pojan irvistelemään ja sihahtelemaan, kunnes hätäinen katse viimein onnistui hoksaamaan liikettä kauempana. Retuuttamansa murhayökkösen vuorostaan retuuttamaksi joutunut nulikka tuskin oli itsekään muistanut mitään sokeista liskoista heidän ympärillään kun silmille oli iskenyt jotakin huomattavasti välittömämpää, mutta kun vaivihkaisen verkkaisesti kohti asteleva kalvakka hahmo häivähti paniikinomaisesti huitovien siipien lomasta häilyvässä valossa, napsahti pojan pelästynyt katse nopeasti ylös ötökkäkuhinasta. Kauhistuneessa silmänräpäyksessä niin liskot kuin valtavaa veistä kanniskelevan kohti harppovan jätin kylmäävän luonteva teränkäsittely palasivat jälleen nulikan mieleen, äskeistä huomattavasti konkreettisempana. Tummat silmät levisivät entisestään ja poika ähkäisi jääden tuijottamaan järkyttyneenä lähestyvää otusta kuin olisi jälleen vähällä kadottaa pasmansa, kunnes tämä viimein kuitenkin vetäisi terävästi henkeä. "Se... se iso otus! Se tulee tänne!" Spyro sihahti jo entistä hätäisemmin, sihahtaen äkkiä uudestaan kun katse pyyhkäisi järkyttyneenä muunkin näkymän ylitse. Aivan kuin yksi kalvakka jätti ei olisi ollut tarpeeksi, oli kauempaa lähestymässä toinenkin... tuskin saattoi edes elätellä toivetta siitä etteivätkö nämä olisi jo kuulleet heitä päätellen siitä kuinka määrätietoisesti kumpikin taisi jo tarpoa heitä kohti... Puhumattakaan siitä, että äkillinen murhaperhosten aiheuttama äläkkä taisi olla ollut kaikkea muuta kuin hienovarainen. Ehm.
"Niitä on toinenkin!" nulikka ähkäisi, tarraten sitten entistä tiukemmin tempovan otuksen siipiin joka yritti edelleen varsin motivoituneesti syödä hänen nilkkansa, jääden vääntämään tätä hampaidensa lomasta kirouksia sihahdellen. Epätoivoisesti hän yritti jopa kohottaa toista jalkaansa uhkarohkeasti huojahdellen polkaistakseen louskuttavan otuksen päätä, saadakseen tämän edes hellittämään otettaan. Eittämättä melkoisen kiitettävä paniikki taisi jälleen olla nousemassa kiitos hyönteisparven, jotka estivät heitä edes pakenemasta kohti harppovien otusten tieltä... "Äkkiä! Meidän... meidän pitää tehdä jotain!" Spyro henkäisi tavoitellen huitovaa nuorukaista ymmyrkäisellä katseellaan, pojan joutuessa eittämättä ponnistelemaan saadakseen pidettyä ajatuksensa edes jotenkin kasassa kaiken keskellä. Hyönteisiä ei lähestyvä uhka tuntunut kiinnostavan tippaakaan, vaan nämä huitoivat edelleen yhtä mielipuolisesti saaliinsa kimpussa mistään muusta välittämättä. Poika töksäytti uuden hätäisen kirouksen luoden uuden vilkaisun kohti kiireettä harppovia silmättömiä olentoja. "Egh...! Anna se kivi tänne, yritän... houkutella ne pois! Ehkä... ehkä ne seuraa sitä... tai... äh, tai sitä huivia! Mitä vain!" nulikka yritti vielä kiireisesti, haparoiden hädissään otetta mistä hyvänsä ajatuksesta. Kukaties valtavat liskot kauempana liikkuivat toistaiseksi hitaasti, mutta oli silti liiankin helppoa nähdä että aika alkaisi hyvin pian käydä vähiin...
|
|
|
Post by submarine on Nov 23, 2015 16:30:06 GMT 3
Koko tilanne oli äkkiä muuttunut pelkäksi kaaokseksi ja huitomiseksi. Haeklilla ei ollut tosiaankaan aikaa miettiä sen suuremmin yhtään mitään muuta kuin päällään myllääviä, riehuvia ja sekaisia perhoshirviöitä. Totta puhuen otukset eivät tainneet olla läheskään yhtä vaarallisia kuin karmaisevia, mutta kipua ja tuskaa ne silti saivat aikaan vaikka millä mitalla, eikä punatukkainen muutenkaan halunnut jäädä pohtimaan tilannetta yhtään sen tarkemmin, kunhan vain huitoi mahdollisimman paniikinomaisesti otuksia päältään. Ja vaikka hän toki yrittikin parhaansa mukaan huomioida Spyroa ja tämän näkemyksiä asioissa, ei juuri nyt tainnut olla oikea aika pohtia ratkaisuja sen tarkemmin... tai ainakaan hänellä ei ikävä kyllä riittänyt hermoja siihen. "En! En sammuta! Sitten ne ainakin syövät minut!" nuorukainen älähti jälleen vastalauseeksi pojalle, kun tämä jo toistamiseen vaati päästämään irti valokristallista. Samalla hän yritti parhaansa mukaan pidellä yhden koin louskuttavia leukoja kauempana ja irvisteli tuskallisesti toisen näykkiessä hänen reittään. Vaikka hän itsekin oli kyllä ehtinyt tajuta otusten kiinnostuneen valosta, mutta havainto ei paljoa lohduttanut hirviöiden tunkiessa kirjaimellisesti iholle. Vaikka valo villitsikin niitä, tuntui se samalla myös sekoittavan niitä, eikä panikoiva harmaahipiäinen tosiaankaan tahtonut nähdä mitä ne tekisivät selväpäisempinä. Eikä hän myöskään halunnut nähdä valtavaa liskohirviötä, joka oli ilmeisesti myös tunkemassa paikalle, aikoen eittämättä aiheuttaa paljon kamalampaa jälkeä ja tuhoa. "Ei!" räpistelevä geomantikko tuli ulahtaneeksi järkyttyneen tyrmistyneenä kamppailunsa ja koiperhosten lomasta, kuin elätellen epätoivoista toivoa että pelkkä vastalause voisi jotenkin estää liskoa tunkemasta paikalle. "Ei! Ei!" hän ulahti vielä perään, kun nulikka korjasi nopeasti, että hirviöitä ei ollutkaan yhtä vaan kaksi. Tilanne oli menossa nyt suoranaisen painajaismaiseksi - jos se nyt ei sitä tähän mennessä ollut jo ollut.
Haeklin ulahtelulla ei tainnut lopulta olla juurikaan vaikutusta koko tilanteeseen, ja paniikkinsa läpikin hänen oli pakko myöntää, ettei pelkkä huitominen ja räpistely selvästikään ollut tekemässä yhtään mitään millekään. Pelkuruudessa oli puolensa vain silloi kun se piti hengissä eikä varta vasten pahentanut tilannetta, ja juuri nyt järkyttynyt kieltely ei tainnut ainakaan helpottaa yhtään mitään. Hän yritti yhä harata vastaan koiperhosille, mutta mokoma ei ollut selvästikään muuttamassa tilannetta mihinkään suuntaan. Hirvityksen velloivat edelleen päällä, purivat ja kynsivät, ja nuorukainen pystyi melkeinpä itsekin kuulemaan jo kaiken kaaoksen läpikin musertavan raskaat, kuolettavan varmasti lähestyvät askeleet. Viimeistään se pakotti häneen edes jonkinlaista tolkkua Spyron huutaessa edelleen vieressä ja vaatiessa tekemään jotakin ja päästämään irti valokristallista. Helppoa se ei ollut, aivan vain jo siksi että hän yritti parhaansa mukaan murjoa otusta nyrkillä johon oli kiven puristanut, mutta muutakaan ei voinut. "Ota... ota sitten!" nuorukainen lopulta ähkäisi, melkeinpä jollakin käsittämättömällä tavalla nyreästi, ennen kuin heilautti kättään vellovan hyönteisvyöryn alta Spyron suuntaan. Heitto oli kaikkea muuta kuin tarkka, mutta ainakin taisi olla varmaa että hän tosiaankin heitti kristallin. Jos ei muuten, niin siitä yksinkertaisesta syystä että äkkiä kaikki pimeni. Kristalli singahti ilman halki nopeasti ehtyvän loisteen ympäröimänä, muuttuen lentäessään pelkäksi kyteväksi valojuovaksi ennen kuin sitten sammui kokonaan. Oli vaikea sanoa, lensikö se lähelle purppurapäistä, tämän ohitse vaiko suoraan tätä päin, mutta ainakin suunta taisi olla suunnilleen oikea.
Vastalauseita tai räpiköintiä eli ei, ei se selvästikään kiinnostanut kelmeää ja kankeaa teurastajaliskoa, joka ei varmastikaan edes ymmärtänyt sanojen merkitystä, saati sitten piitannut niistä hiukkaakaan. Otus tunki kohti yhä edelleen. Nyt se ei enää edes käännellyt ja kallistellut silmätöntä päätään kuin yrittäen kuulostella ja hahmottaa, vaan tuli suoraan kohti, selvästikin tietäen mitä tehdä. Ja vaikka valokristallin viskaaminen saikin koiperhosissa aikaan selvää sekaisuutta ja haparointia, otusten pyöriessä sinne tänne, ei sokea lisko selvästikään edes tajunnut minkään muuttuvan. Se tunki edelleen päälle, ja valon kadotessa olemattomiin (toivottavasti vain hyvin lyhyeksi hetkeksi, ennen kuin nulikka saisi kapistuksesta otteen) sen kelmeä hahmo vain lähestyi lähestymistään. Pimeydessä se oli edelleen aivan yhtä vääjäämätön kuin aikaisemminkin, toisin kuin näköön luottavat uhrinsa. Ja sama päti eittämättä myös toisesta suunnasta lähestyvään liskoon... Vaikka pimeyttä tuskin kestikään montaa hetkeä, ehti sen aikana kiiriä korviin aivan uusikin ääni. Se oli varsin mitätön koiperhosten riehumisen ja liskojen lähestyvien askeleiden rinnalla, mutta siltikin se soi varmana ja omalla tavallaan aivan yhtä vääjäämättömänä. Puu ja metalli kolahtivat ja sihahtivat vastakkain, kun joku (joku edelleen hätäisesti ähkivä ja panikoiva) tarttui pimeässä johonkin ja lähti vetämään sitä esiin. Koiperhosten pahin paine tuntui helpottaneen melkeinpä samalla hetkellä kun niitä sekopäisiksi ajanut valo oli väistynyt, vapauttaen ainakin yhden hätäisesti huitoneen ja jotakin muuta puristaneen käden tarttumaan johonkin huomattavasti tehokkaampaan. Kukapa tiesi miten hyödyllistä moinen lopulta olisi, mutta... yrittänyttä ei kaiketi laiteta?
|
|
|
Post by spyrre on Nov 23, 2015 19:02:42 GMT 3
Vaikutti siltä, että kumpikin heistä oli unohtanut varsin lahjakkaasti kaiken aiemmin painokkaasti aikomansa vaivihkaisuuden sillä siunaamalla kun suuret vihaiset yökköset olivat sukeltaneet ilmasta. Oli kaiketi varsin ymmärrettävää että panikoiva huidonta ja parven kynsistä pyristely vei hyvin pitkälti kaiken huomion tällaisessa eikä kumpikaan kaksikosta olisi tahtonut hellittää ennen kuin he olisivat edes jollakin tavalla selvillä otuksista... mutta alkoi varsin vahvasti vaikuttaa siltä ettei tämä ollut tuottamassa haluttua tulosta, vaan johtamassa entistä suurempaan vaaraan. Kohti tömistelevät valtavat sokeat liskot tuskin ulottuivat vielä kaiken pohjalla kamppailevan Haeklin silmiin, mutta epätoivoisesti hyönteisiä kiskova Spyro näki nämä liiankin hyvin. Otukset lähestyivät vääjäämättömästi hetki hetkeltä, pojan päästäessä uuden varsin hätäisen ähkäisyn kun panikoiva Haekli älähti vastalauseen kaikelle. "Mutta--!" nulikka älähti vastaan kuitenkin joutuen vaikenemaan uudemman kerran sihahtaen kun hänen nilkkaansa takertunut hyönteinen sohaisi väkäisellä koivellaan hänen jalkaansa. Rehellisesti Spyrokaan tuskin oli tällaisessa tilanteessa selkeimmillään ja häntäkään tuskin houkutteli nähdä mitä murhayökköset tekisivät pimeässä, mutta... varsin painostava fakta siitä että heidän aikansa oli käymässä vähiin puski silti päälle hetki hetkeltä uhkaavammin, jo valmiiksi veren tahrimaa veistään puristavan kalvakkasuomuisen jätin muodossa. Oli eittämättä varsin lähellä ettei tämän sekä toisen lähestyvän liskon suuntaan pälyilevä purppuratukkakin panikoinut hetkellä millä hyvänsä, mutta jollakin ilveellä tämä onnistui vielä ravistamaan irvistäen epämääräisesti vihlovaa päätään ja tiukentamaan vielä uudemman kerran otettaan vihaisesta yökkösestä.
Informaatio siitä kuinka entistä suurempi vaara oli lähestymässä ei ymmärrettävästi tuonut ainakaan tippaakaan mielenrauhaa kenellekään, varsinkaan kun he eivät olleet vielä selvinneet ensimmäisestäkään uhasta. Kuitenkin alkoi käydä entistä selvemmäksi että jotain oli tehtävä ja pian. "Tulee se!" hätäinen poika onnistui vinkaisemaan vahvistavasti Haeklin panikoiviin vastalauseisiin kaikkea muuta kuin huojentavasti, polkien samalla naamaan nilkassaan kylmäävän sinnikkäästi roikkuvaa otusta. Tilanne oli eittämättä kammottava jo monellakin tapaa varsinkin kun heidän epätoivoinen pyristelynsä ei tuntunut tuovan oikein minkäänlaista tulosta... ja lopulta vastahakoinen Haeklikin taisi päätyä samaan oivallukseen. Tukalasti kuhinan ylitse toisen suuntaan tuijotteleva nulikka oli vähällä avata jälleen suunsa päätyen kuitenkin säpsähtämään kun tumma nuorukainen viimein yhtälailla hätäisen neuvottomana (ja kukaties aavistuksen nyreänä) viimein myöntyi luopumaan kivestä, ennen kuin kohottikin vaivalloisesti kätensä ja viskasi hohtavan esineen ilmaan. Purppuratukka seurasi ymmyrkäisillä silmillään ilmassa hiipuvaa kiveä, päätyen sitten irrottamaan refleksinomaisesti otteensa riuhtomastaan hyönteisestä ja kurottamaan hätäisesti ähkäisten kiveä kohti juuri ennen kuin viimeinenkin hohde katosi, sulkien heidät keskelle uhkaavasti kuhisevaa mustuutta. Niin lähestyvät jätit kuin huitovat hyönteisetkin katosivat näkyvistä, mutta ikävä kyllä näiden olemassaolon saattoi silti tuntea varsin hyytävällä tavalla siitäkin huolimatta... puhumattakaan siitä että säikähtäneet nuorukaiset taisivat lopulta olla ne, joita valonpuute haittasi kaikkein eniten. Pimeästä kuului hätäistä ähinää ja huitomista, kunnes tätä seurasi vaimea kopsahdus ja vaisu "auts"... ja sitten mustuuteen taas alkoi syttyä kajastavaa valoa.
Ties mitä kiven suistumisesta pimeään olisi tällaisessa tilanteessa seurannut, mutta kaikeksi onneksi Haekli oli tilanteestaan huolimatta saanut tämän viskattua likimain oikeaan suuntaan. Spyro puristi nyt vahvistuvaa valonlähdettä huojahdellen kädessään haukkoen hieman itsekin henkeään pelästyksestä ennen kuin tajusi onnistuneensa. Poika vetäisi terävästi henkeä hieraisten otsaansa, ja vielä pikaisen siristelevän katseen jonnekin Haeklin suuntaan luotuaan nosti valokiven ylemmäs päänsä ylle, yrittäen hätäisesti kiinnittää kuhisevan hyönteismassan huomion. Nämä ryömivät vieläkin uhkaavasti nuorukaisen yllä, ja hänen nilkkaansa tarrannut oli nyt onnistunut saamaan otteensa leukojen lisäksi kynsilläänkin... oli kaiketi pakko toivoa että yritys onnistuisi harhauttamaan petoja. "Egh...! No... no niin, täällä!" poika ähkäisi valoa heiluttaen, siitä huolimatta että sanat taisivat mennä varsin hukkaan mielipuolisesti hosuviin hyönteisiin. Ainoa ajatus kuitenkin oli saada nämä irti Haeklista ennen kuin nyt kylmäävästi lähempänä tarpova kalvakka lisko saavuttaisi heidät, eikä nulikka keksinyt muutakaan. Se haparoi kompuroiden taaemmas pahimmasta mylläkästä raahaten jalkaansa tarrannutta otusta mukanaan, yrittäen epätoivoisesti valoa heiluttaen houkutella hyönteiset irrottamaan otteensa saaliistaan. Tämän pidemmälle se tuskin ehti pohtimaankaan, mutta... jos tämä toimisi, niin... kaiketi jatko olisi sen ajan murhe, tai jotain sellaista. Ehm.
|
|
|
Post by submarine on Nov 24, 2015 21:17:19 GMT 3
Pieneksi hetkeksi pimeys nielaisi kaiken, ja sitten se joutui taas väistämään, kun nyt puolestaan Spyro tarrasi valokristalliin. Tuossakin pienessä hetkessä oli tapahtunut kuitenkin jo jotakin, sillä kun valo palasi, ei Haekli enää huitonut sekaisesti koiperhosten alla - tai ei ainakaan yhtä sekaisesti. Sekaisen tirvomisen sijaan nuorukainen kiskoi nyt naama tukalassa irveessä miekkaa esiin, pidellen toisella kädellään yhtä kammottavista jättiläishyönteisistä loitolla kasvoiltaan. Jossakin toisessa tilanteessa moinen olisi kukaties voinut olla jopa uljaan (tai surkuhupaisan) näköistä, mutta nyt kenelläkään ei tainnut olla aikaa miettiä sellaista sen enempää. Koiperhosten pahin paine oli antanut edes hieman periksi, ja nyt punainen teräs välähti vihaisesti. "Mene... pois!" nuorukainen tyytyi ähkäisemään tukalasti kääntäessään miekan ensimmäistä koiperhosta vastaan. Jämäkkä ase oli pitkä ja kaikkea muuta kuin näppärä, eikä hän pystynyt kiskaisemaan koko terää esiin, saati sitten huitaisemaan sillä makuulta, mutta siltikin hätäisen punatukan onnistui kiskaista terää esiin huotrasta ja painaa se vasten raivoisasti huitovaa koiperhosta. Maaginen ja yliluonnollisen terävä tai ei, oli ase silti teroitettu kuin partaveitsi ja otuksen vatsa oli pehmeä. Tapa, jolla liukuva terä puri hirvitykseen sekä tuntui että kuulosti kuvottavalta, ja nuorukainen ähkäisi uudemman kerran tyrmistyneenä kun sätkivän kammotuksen haisevat, tahmaiset sisukset valahtivat hänen päälleen. Se kuitenkin taltutti otuksen saman tien, eikä nykivä ruho vastustellut kun se sysättiin syrjään. Jäljellä oli vielä aivan liian monta, mutta ainakin se antoi panikoivalle nuorukaiselle pontta päästä liikkeelle.
Hätäisesti hosuva, miekkaansa parhaansa mukaan vielä puoliksi huotrassaan vispaava Haekli yritti vääntäytyä nyt Spyron pitelemässä valossa mahdollisimman pystyyn mahdollisimman nopeasti, hakien jo seuraavaa koiperhosta josta hankkiutua eroon. Siihen suunnitelmaan tuli kuitenkin nopea muutos, sillä äkkiä... koiperhoset eivät enää olleetkaan hänen päällään. Hetken kaikesta muusta pitkälti sivuun jäänyt harmaahipiäinen ehti tuijottaa melkein yllättynenää sekopäisiä koiperhosia, jotka nyt ryömivät pois hänen päältään, leviten kivilattialle yhdeksi sekaiseksi kasaksi, joka nopeasti selvitteli itseään. Vasta kun ensimmäinen niistä nousi uudelleen siivilleen, kaartaen nyt samanlaisella tarmolla kohti jotakin muuta, ehti hän edes tajuta mistä oli kyse; Spyro piteli nyt tosiaankin valokristallia, ja otukset havittelivat nyt tätä. "Spyro!" Haekli ehti hädin tuskin parkaista, oivaltaen millaiseen vaaraan poika oli itsensä juuri laittanut. Totta puhuen tämä oli kukaties suojattu paremmin koiperhosten hyökkäyksiltä paksun toppavaatteen ja silmukkapaidan alle, mutta mokoma ei juuri nyt painanut paljoakaan. Koiperhoset loikkivat, lensivät ja jopa ryömivät kohti nulikkaa pelottavalla tarmolla, ja samanlaista tarmoa se valoi nopeasti myös punatukkaiseen. Hän ähkäisi, kiskaisten äkkiä miekkansa vapaaksi ja huitaisten huonosta asennosta kohti yhtä lentoon lähtevistä koiperhosista. Isku oli kuitenkin kömpelö ja tehoton, eikä se tavoittanut otusta - ainoastaan paiskasi nuorukaisen uudemman kerran kumoon. Tapa, jolla lattiaan kolahtava miekka iski kiveen syvän uran, ei juuri nyt kiinnostanut häntä ollenkaan. Otukset olivat nopeita ja suuntasivat nyt kohti Spyroa samat kammottavat leuat louskuen. Eikä hän ehtisi millään väliin...
Haekli ei voinut muutakaan kuin katsoa kauhulla perästä, miten petoperhoset hyökkäsivät kohti purppurapäistä nulikka. Hän yritti kyllä kompuroida mahdollisimman nopeasti esiin, mutta lopulta verille kynsityt ja huterat koivet olivat paljon hitaampia kuin hirviöiden siivet ja monet jalat - toisin kuin jokin muu. Äkkiä geomantikko sai syyn ähkäistä jälleen kerran, kun hänen ohitseen pyyhkäisi yhdessä silmänräpäyksessä punainen juova. Hän ei ehtinyt edes tajuta hiustensa äkkiä auenneen tai niitä sitoneen huivin lähteneen liikenteeseen, ennen kuin se jo ampaisi keskelle hyökkääviä koiperhosia. Ja jälleen kerran, samalla mahdottomalla ja maagisella tavalla, se leimahti liekkeihin ilmassa. Punainen, luikerteleva juova iski kipinää ja muuttui raivoavaksi tulipalloksi, joka sivalsi läpi perhosjoukosta. Äkillinen uusi valonvälähdys aivan liian läheltä riitti hämäämään ja sekoittamaan koiperhosia entistäkin pahemmin, mutta se oli lopulta pientä verrattuna siihen, kun ärhäkkä, liekehtivä kapistus alkoi sivaltaa sinne tänne, iskien otuksien. Yhdessä hetkessä hirviöiden parvi hajaantui, osan väistäessä sekopäisesti ja törmäillessä seiniin tai lattiaan, osan pudotessa liekehtien ja käryten. Kammottava haju ja kuumuus iskivät vasten valokristallia pitelevää nulikkaa - mitä taisi totta puhuen tehdä myös ainakin yksi liekehtivät koinraato. Kuollut tai ainakin kovaa vauhtia kuoleva, käryävä hirvitys pyöri villinä tulipallona kohti poikaa, aikomatta enää mitään mutta kaikkea muuta kuin vaarattomana. Liekehtivä huivi ei kuitenkaan edes piitannut moisesta. Vaikka se kukaties olikin hyökännyt väliin, se välitti selvästikin vain koiperhosista ja niiden tappamisesta. Kuin ärhäkkä pieni peto se iski niitä päin, sinne ja tänne, kietoen itsensä yhden ympärille ja sohien kohti toista kuin näykkivä käärme.
Äkillinen näky oli kammottava ja tyrmistyttävä, eikä juuri ja juuri jaloilleen kömpinyt Haekli osannut hetkeen oikein muutakaan kuin tuijottaa vielä hetki sitten niin mitäänsanomattomasti (ja välinpitämättömästi) päässään roikkuneen kangaskappaleen aiheuttamaa tuhoa. Hän ei tyrmistykseltään ehtinyt edes miettiä väliin menemistä, eikä varmasti olisi tohtinut muutenkaan uhmata liekkejä ja käryä. Näky oli niin tyrmäännyttävä, että nuorukainen havahtui vasta aivan viime tingassa siihen tosiasiaan, että hänen sivustaan, jo kovin läheltä, kaikui edelleen määrätietoisten, raskaiden askeleiden tömähtely. Ähkäisten hän käännähti ympäri, kohtaamaan järkyttyneenä sen mitä tässä oli ollut tarkoitus vältellä parhaansa mukaan. Valtava, kelmeä lisko oli enää muutaman kookkaan askeleen päässä, kun punatukkainen lopulta tajusi sen. Se ei tuntunut edes piittaavan ympärille auenneesta kaaoksesta. Se tuli vain kohti, tasaisesti mutta vääjäämättä. Ja vaikka nuorukaisen kaikki aistit ja vaistot huusivatkin juoksemaan, oli hän jo aivan liian lähellä vain kääntääkseen selkäänsä hirviölle - eikä hänen jaloissaan muutenkaan olisi ollut puhtia sellaiseen. Hän osasi vain tuijottaa, kun hirviö kohotti veistään, selvästikin tietoisena missä sen uhri oli. "Ei! Pois!" Haekli yritti jälleen kerran järkyttyneesti, toistaen taas sanoja joita kukaan, ei yhtään kukaan, ollut kunnioittanut tässä temppelissä - tai missään tositilanteessa muutenkaan. Eikä niitä kunnioittanut nyt valtava liskokaan... tai sen valtava veitsi.
|
|
|
Post by spyrre on Nov 24, 2015 23:47:11 GMT 3
Se ohikiitävä hetki kun ympäristö pimentyi kokonaan läpitunkemattomaksi mustuudeksi tuntui eittämättä varsin hermoja raastavalta, siitäkin huolimatta ettei tämä kestänyt kuin sen tovin kun Spyro haparoi viskattua valokiveä hätäisesti käsiinsä. Hän pystyi kuulemaan (ja vielä ikävämpää, tuntemaan) kun valtavat hyönteiset liikkuivat ja huitoivat näkymättömissä, juuri ennen kuin kadonnut kivi kopsahti kuin tähdättynä keskelle hänen otsaansa, saaden pojan ähkäisemään yllättyneenä. Mutta vaikka tämä tuskin tuntui erityisen mukavalta pysäytti tämä kuitenkin esineen lennon, ja ehtimättä jäämään edes miettimään jomottavaa päätään nulikka koppasi tämän käsiinsä. Varsin nopeasti alkoi lämmin kajastus jälleen hohtaa hänen sormiensa välistä saaden hampaitaan kiristelevän pojankin henkäisemään aavistuksen samalla kun tämä perääntyi kauemmas nilkuttaen ja kiveä usuttavasti heiluttaen. Hätäinen katse paljasti Haeklin kamppailevan vieläkin lattialla vaikka sentään uhkaava metallinen välähdys kertoi tämän onnistuneen kiskomaan miekkansa ainakin osittain esille, mutta Spyro ei ehtinyt jäädä pohtimaan tätä kovinkaan pitkäksi aikaa. Houkuttelevan valon siirtyminen nyt muualle oli selvästikin saanut valtavat yökköset hämmennyksiin (jos tätä sanaa edes saattoi otuksista käyttää), mutta varsin nopeasti nämä tuntuivat kuitenkin hoksaavan mihin tämä oli paennut. Pojan nilkkaa jäystänyt hurjistunut perhonenkin oivalsi viimein valon äkkiä hohtavan nyt huomattavasti lähempää kuin äsken joka saikin hirviön irrottamaan leukansa.... tosin vain tarratakseen kynsillään entistä tiukemmin kiinni, kuin kaavaillen ylös kiipeämistä. Tämä kirvoitti purppuratukasta tukalan ähkäisyn tämän yrittäessä epätoivoisesti ravistaa otusta irti kintustaan, mutta jo tämäkin hetkellinen harhautuminen oli vähällä osoittautua vaaralliseksi.
Jos jollakulla oli vielä ollut epäilyksiä valon vaikutuksesta murhanhimoisiin hyönteisiin, tehtiin näistä kuitenkin kerralla selvää kun parvi hoksasi hohteen halpamaisesti paenneen kynsistään. Aluksi koko kaoottisesti huitova parvi oli ryöminyt Haeklin yllä, mutta seuraavassa hetkessä parvi jo hajaantui miekkaansa epätoivoisesti kiskovan nuorukaisen kimpusta. Suuret harmaat siivet iskivät ilmaa kun osa yökkösistä jo kohosivat lentoon... kaartaen sitten innokkaasti louskuttaen tällä kertaa kohti uutta kohdettaan, samalla kun loppuparvikin kääntyi tavoittelemaan uutta saalista kukin tavallaan. Spyro tuskin oli ehtinyt pohtia kovinkaan pitkälle mitä tekisi jos hänen hätäinen suunnitelmanpuolikkaansa toimisi, mutta tajutessaan mitä tapahtui ja kuullessaan Haeklin hätäisen älähdyksen poika unohti nopeasti riipivät kynnet jalassaan ja nosti säpsähtäen katseensa ylös. Yökköset tuntuivat menettäneen kaiken mielenkiintonsa Haekliin kun tämä oli luopunut valosta kuten he kaiketi olivat toivoneetkin... ikävä kyllä tämä tarkoitti kuitenkin että näiden hanakka innostus suuntautui nyt vuorostaan häneen. Poika tunsi niskavillojensa nousevan ikävästi pystyyn kun parvi hurjistuneita murhayökkösiä kaarsi, loikki ja ryömi louskuttaen häntä kohti, ajaen nulikan kompuroimaan nopeasti ähkäisten taaksepäin jonkinlaisena epätoivoisena yrityksenä väistää pois näiden tieltä. Tämä olisi epäilemättä jäänyt nopeiden lentävien petojen edessä varsin surkeaksi toivoksi ja nulikka itsekin taisi jo aavistaa tämän... ellei joku odottamaton taho olisi kuitenkin puuttunut äkkiä asiaan.
"Gah! Hitto--!" poika ähkäisi hätäisesti enemmän horjahtaen kuin väistäen ensimmäisen innokkaasti huitovan hyönteisen läpsyttäessä hänen ohitseen niin läheltä että tämän siipien kärjet hipoivat hänen niskaansa, pojan ollessa kuitenkin vähällä kompastua sinnikkäästi jaloissaan kiipivään yksilöön. Otus oli jo iskemässä kynsiään hänen kyseenalaisen asusteensa helmaan mutta purppuratukalla ei ollut aikaa ravistella tätä irti muun parven syöksyessä kohti, eikä poika voinut kuin yrittää parhaansa mukaan tarrata taas kohti tunkevan otuksen siipeen vapaalla kädellään pidätelläkseen tätä edes jollakin tapaa. Taaempana hän näki Haeklinkin singahtavan jaloilleen miekkaansa puristaen mutta nuorukainen ei selvästikään ehtisi enää väliin jonka Spyrokin oivalsi nopeasti. Poika kompuroi yhteenpurtujen hampaidensa välistä kiroten taaksepäin, kuitenkin jo valmistautuen tuntemaan vastenmielisen parven syöksyvän kimppuunsa... mutta äkkiä ilmassa suhahti jotakin paljon turpeita hyönteisiä nopeampaa, ja sitten pimeyteen syttyi toinen, huomattavasti äkäisempi roihu. Jokin pieni, hurjistunut ja liekehtivä iski keskelle lepattavia hyönteisiä pudottaen näitä savuavina ilmasta yksi toisensa jälkeen. Purppuratukka jähmettyi yllättyneenä paikoilleen, osaamatta hetkeen kuin tuijottaa hyökkäyksen kohteeksi joutunutta parvea heti edes oivaltamatta mitä tapahtui... mutta ikävä kyllä heille ei oltu selvästikään suomassa nyt yhtään aikaa tuhlattavaksi.
"Se... sehän..." Spyro tapaili häkeltyneenä pälyillessään jännittyneen epätietoisesti (ja epäluuloisesti) hyönteisparvea tuhoisin seurauksin hätyyttävän, leimuavan huivin tekosia hänen ympärillään. Kuumuus ja palavan kitiinin haju ajoi nulikan astumaan jälleen irvistäen kauemmas kun yksi sätkivä ja savuttava yökkönen putosi ilmasta lähes hänen jalkoihinsa samalla kun poika yritti vieläkin käteensä unohtunutta kiveä puristaen pidätellä sinnikkäästi vaatteitaan pitkin ylös kömpivää otusta. Äkkiä entistä hätääntyneempi huuto Haeklin suunnasta kiskaisi kuitenkin nulikan huomion, saaden purppuratukan kääntämään säpsähtäen ymmyrkäiset silmänsä tämän suuntaan. Massiivisen, sokean ja varsin raskasrakenteisen liskon tuskin olisi luullut kykenevän hiipimään kovinkaan vaivikaisesti edes pimeässä, mutta kaikki tapahtui jälleen aivan liian nopeasti ja kerralla joka oli varsin omiaan sotkemaan jo valmiiksi pelästyneen nulikan pasmat. Varsinkin kun tämä äkkäsi valtavan otuksen kohoavan jo lähes Haeklin yllä kammottavaa silmätöntä päätään käännellen ja verentahrima veitsi koholla, karkasi nulikankin kurkusta väkisinkin järkyttynyt älähdys. "Haekli! Juokse!" se huudahti ollen jälleen vähällä kompastua kiihdyksissään itsessään roikkuvaan hyönteiseen, tajuten kuitenkin itsekin lähes samalla hengenvedolla kauhukseen kuinka lähellä otus jo oli. Mikseivät nämä kirotut liskot voineet vain jättää heitä rauhaan...! "Hei! Sinä siellä! Pysähdy siihen! Älä tee sitä!" poika älähti paniikinomaisen ärhäkästi päin otusta, jälleen muinaiskieltä lähes ajattelematta tapaillen. Rehellisesti heihin verrattuna aivan liian suurta verentahrimaa veistä puristavalle jätille puhuminen tuntui suorastaan järjettömältä varsinkin kun tämän elkeistä saattoi jo lukea kuinka otus jo sihtaili veistään kylmäävän määrätietoisesti, mutta... Spyro itse ei muistanut tapauksesta kuin sekavia ja mieltä vihlovia häivähdyksiä, mutta Haekli oli sanonut olennon pysähtyneen viimeksikin... jostakin syystä. Ei sillä, että purppuratukalla olisi nyt ollut aikaa järkeillä tätä näinkään paljon keskellä kuhisevia hyönteisiä ja näitä huitovaa hurjistunutta liekehtivää kangasta, sekä jo lähes Haeklin ylle kohoavaa kalvakkaa hirviötä. Oli vain... tehtävä jotain, ja nopeasti. Tilanne ei antanut enää tilaa minkäänlaiselle empimiselle...
|
|
|
Post by submarine on Nov 26, 2015 14:41:24 GMT 3
Kaikki riehui ympärillä entistäkin sekaisempana ja raivoisampana. Käryäviä, kyteviä koiperhosia sinkoili sekopäisesti sinne tänne kun liekehtivä kangas riehui niiden keskellä ja iski ne hajalleen. Loimottava, vellova, raju valo tuntui saavan jo kauempanakin olevat, tähän asti teurasjätteiden kaluamiseen tyytyneet koit levottomiksi, ja niidenkin pitämät äänet olivat muuttumassa vihaisemmiksi ja kovemmiksi. Kaikki oli yhtä melua, hajua ja silmiinsattuvia valonvälähdyksiä. Mutta lopulta juuri nyt Haekli ei osannut piitata mistään niistä hiukkaakaan. Hänen koko huomionsa, jokainen aistinsa, oli suuntautunut kammottavan tarkasti vain ja ainoastaan eteenpäin, kohti harppaavaan valtavaan liskoon ja sen kohottamaan murhaavaan veitseen. Hänellä ei ollut edes aikaa järkyttyä kunnolla, ei ainakaan niin paljoa kuin hänen ehdottomasti olisi pitänyt. Paniikki oli ollut vahvasti läsnä koko tilanteessa tähän astikin, mutta nyt sen paikan olisi kuulunut ottaa silkka kauhu. Sillä ei kuitenkaan ollut aikaa edes herätä kunnolla. Spyron huutokin, vaatimus juosta, oli pelkkä mitättömän pieni osa taustahälyä edessä kohoavan hirvityksen rinnalla. Hirviö ei antanut aikaa miettiä tai varautua. Spyro huusi jotakin muutakin taustalla, mutta kammotus hyökkäsi jo kohti. Sen valtava veitsi tuli hirvittävällä määrätietoisuudella alas, kohti nuorukaista. Ja vaikka hänen mielensä jähmettyikin, ruumis muisti silti lukemattomat harjoitukset ja sen, mitä nyt kuului tehdä. Mihinkään mittavaan e iolltu aikaa, mutta siltikin huterat jalat levisivät äkkiä puolivälttävään asentoon, samalla kun kädet kohottivat punateräistä, raskasta miekkaa ylöspäin. Liike ei näyttänyt mitenkään uljaalta, mutta siltikni se oli paljon ansiollisempaa kuin kaikki se, mitä hänen silmänsä ja suunsa tekivät. Levisivät ja älähtivät, lähinnä.
Silmänräpäykseksi muilta vellovilta ääniltä valtasi alaa metallinen kalahdus, joka tuntui iskevän kaiken lävitse yhtä terävästi kuin kumpikin kahdesta yhteen iskevästä aseesta. Hyvin lyhyen hetken ajan Haekli ehti kauhistella liskon hirvittävää voimaa, joka iski sen aseen ja hänen miekkansa läpi suoraan käsiin. Olento oli kammottavan vahva, niin vahva että yksi ainoa silmänräpäys tuntui jo siltä kuin hänen kyynärpäänsä murtuisivat. Mutta mokoma huoli katosi hyvin nopeasti, kun aseiden teräkset, tavallinen ja punainen, painuivat vastakkain. Reunojen kosketuskohdasta ryöpsähti esiin hirvittävä kipinöiden ryöppy, singoten punahehkuisia metallinsirpaleita sinne tänne. Se kirvoitti harmaahipiäisesti uuden, järkyttyneen ja tyrmistyneen älähdyksen. Viimeistään se vei hänen juuri ja juuri riittävästä puolustuksestaan lopunkin vähistä voimista ja paiskasi hänet taaksepäin. Tyrmistyneenä, hädissään ja kuolemanpelko korvissa huutaen nuorukainen kompuroi monta askelta taaksepäin, onnistuen vain hädin tuskin pysymään kynsityillä ja järsityillä jaloillaan. Jos moisesta olisi pitänyt mitään ansiokasta löytää, niin ainakin hän onnistui pitämään miekkansa käsissään ja edessään. Se oli tosin surkean alhaalla, pitkän terän kärki melkein maata viistäen hänen tunnottomaksi isketyissä käsissään. Moisesta asennosta ei varmasti puolustettaisi yhtään mitään vastaan, ei etenkään uutta kammottavan voimakasta hyökkäystä jonka hän tiesi kauhulla olevan jo tulossa. Nuorukainen ei voinut muutakaan kuin kohdata huteralla kauhulla hirviön, kun se tuli uudelleen... tai jos se olisi tullut uudelleen. Vaikka niin ehdottoman varmasti olisikin pitänyt käydä, ei mitään hyökkäystä ollut kuitenkaan tulossa, monestakin syystä. Ensinnäkin koska hirviöllä ei enää ollut asetta, ja toiseksi (ja paljon varteenotettavammin) koska se oli pysähtynyt paikoilleen.
Hetken Haekli osasi vain tuijottaa tyrmistyneenä edessään seisovaa kelmeää liskoa. Totta puhuen hän hädin tuskin edes huomioi sitä tosiasiaa, että olennon puristama, vielä äsken niin terävä ja vaarallisen jämerä veitsi näytti nyt enemmänkin runnellulta metalliromulta. Sen terä oli pirstoutunut kuin sitä olisi hakattu kivellä. Mutta siltikin, paljon enemmän hän piittasi siitä seikasta, ettei olento näyttänyt olevan missään aikeissa jatkaa hyökkäystään. Se oli pysähtynyt visusti paikoilleen, seisoi nyt aivan liian lähellä mutta siltikin liikkumattomana. Se ei ollut edes varuillaan tai valpas, ei tuntunut enää edes välittävän mistään. Se vain... seisoi nyt paikoillaan. Hetken punatukkainen osasi vain tuijottaa sitä kädet ja jalat tutisten ja valittaen, tyrmistyneenä järjettömästä käänteestä. Sitten hän havahtui, vilkaisten säpsähdyksenomaisesti Spyron suuntaan. Nulikka seisoi edelleen paikoillaan, kaikeksi onneksi hengissä ja kunnossa, mutta tämän huomio oli selvästikin kiinnittynyt täysin välikohtaukseen. "Se... se pysähtyi. Taas", nuorukainen ähkäisi, niin huteralla äänellä ettei ollut varma kuuliko poika edes sitä. Tämän ympärillä ilmassa ei lentänyt totta puhuen enää yhtään koiperhosta, vähät elossa olevatkin ryömivät kytien maassa. Edelleen liekehtivä huivi pyöri silti ärhäkästi ilmassa, enemmänkin nulikan edessä kuin mitenkään tämän ympärillä. Siltikin koko tilanne tuntui rauhoittuneen edes sen verran, että hetken, hyvin lyhyen hetken, harmaanahkainen tohti harkita uudelleen niille sijoilleen romahtamista. Vasta kun takaa erottui uusi, aivan liian läheltä jymähtävä askel, muisti sekainen ja hatara nuorukainen Spyron varoitelleen aikaisemmin, kaiken kaaoksen keskellä, jostain muustakin...
Ähkäisten Haekli käännähti uudestaan ympäri, kompuroiden jo pelkästä nopeasta liikkeestäkin. Rakennusten välistä, siitä mihin hän oli pakolla joutunut perääntymään, tunki näkyviin nyt uusi valtaisa lisko. Se ei antanut yhtään sen enempää aikaa miettiä kuin toverinsakaan, vaan harppasi suoraan kohti, kohottaen pitelemäänsä asetta. Jos totta puhuttiin, oli kyseessä kuokka tai jokin sentapainen työkalu. Joka tapauksessa se oli pitkä, kookas ja päästä terävä - ja joka tapauksessa se tuli saman tien kohti kovaa. Haekli ehti hädin tuskin edes reagoida. Nuorukaisen suusta kirposi uusi, entistä järkyttyneempi ulahdus, kun hän yritti epätoivoisesti väistää pois valtavan kuokan tieltä. Hänen jalkansa olivat kuitenkin huterat äskeisestä, eikä niissä ollut puhtia. Se tosin saattoi hyvinkin pelastaa hänen henkensä, sillä järkytyksestä askeltaessaan hän sekosi niihin lopullisesti, kompastui ja kaatui. Valtava huitaisu pyyhkäisi aivan pään yli, pelottavan samalla tavalla kuin aikaisempi harava. Se ei osunut häneen, mutta siltikin iskua seurasi kammottava ääni ja tömähdys. Vasta muutaman tyrmistyneen, takapuoleltaan tuijottavan hetken jälkeen Haekli osasi edes hahmottaa mitä oli tapahtunut: pitkä ase oli jatkanut liikettään ja iskeytynyt hänen sijastaan takana seisovaan, liikkumattomaan liskoon. Kuokan leveä, terävä pää törrötti nyt sen kyljestä. Ja siltikin, jollakin kammottavan kuuliaisella tavalla, seisoi paikoilleen käsketty otus edelleen siinä missä olikin. Kuin ei olisi edes piitannut koko asiasta - tai ainakaan antanut sen näkyä.
Äkillinen, täysin järjettömän tuntuinen käänne oli sen verran tyrmistyttävä, että pakoon yrittämisen sijaan Haekli osasi hetken verran vain tuijottaa koko tilannetta järkyttyneesti ja vaiti. Yhtä pahasti se tuntui tosin yllättävän myös yllä häilyvän, kuokalla huitoneen liskon, joka edelleen puristi valtavaa työkalua yhtä valtavissa kourissaan. Se ei selvästikään ollut varma mitä oli edes tapahtunut, ja sen silmätön pää kääntyili epämääräisesti sinne tänne, kun se yritti saada jonkinlaista käsitystä asiasta. Isketty lisko yritti edelleenkin seistä mahdollisimman tiukasti paikoillaan kuten käsky oli käynyt, mutta kyljestä törröttävä kuokka selvästikin haittasi moista. Sen jalat olivat pettämässä alta, ja sitä iskenyt joutui kannattelemaan yhä suurempaa osaa massiivisen ruhon painosta. Lopulta se, enemmän kuin mikään muu, tuntui katkaisevan koko tyrmistyneen hetken. Täysin vaiti, aivan yhtä määrätietoisesti kuin tähänkin asti, käänsi kuokkaa puristava hirviö äkkiä kapistusta käsissään. Se sai aikaan uuden, kuvottavan rusahduksen. Teurastajalisko valahti veltosti maahan, kun sen toveri repäisi aseensa vapaaksi. Tummaa verta tursusi ulos ammottavasta haavasta ja lenteli pisaroina sinne tänne irti kiskaistusta kuokasta. Ja siinä kohtaa Haeklikin viimein löysi jalkoihinsa uutta, kauhistunutta tarmoa. Hän kompuroi pystyyn, haparoiden mahdollisimman nopeasti kauemmas olennosta, joka tuskin oli ainakaan muuttunut sen suopeammaksi äskeisen jäljiltä. Ja vaikka hän ei katsonutkaan peräänsä juostessaan kohti Spyroa, taisi takaa kuuluva metallin ja kiven kohtaamisesta aiheutuva kirskahdus kertoa oletuksen olevan aivan tarpeeksi vahva.
"Spyro! Meidän pitää... pois!" tyrmistynyt ja järkyttynyt Haekli ulahti Spyrolle kompuroidessaan kytevien jättiläiskoiden raatojen läpi. Hänen takanaan murhaava, jo verta vuodattanut lisko kääntyi uudelleen kohti kohtalonsa välttänyttä uhriaan, lähtien harppomaan taas perään...
|
|
|
Post by spyrre on Nov 27, 2015 2:42:49 GMT 3
Kaoottinen tilanne iski jälleen kimppuun likimain kaikilta suunnilta, niin ettei tämä jättänyt aikaa niin Haeklille kuin purppuratukallekaan reagoida uusimpaan käänteeseensä kuin monta silmänräpäystä myöhemmin kuin kumpikaan heistä epäilemättä olisi halunnut. Ärhäkästi leimuava huivi pyöri vieläkin ilmassa hohkaen valoa ja kuumuutta ympärilleen tavalla jolle suuret vihamieliset yökköset eivät tarjonneet paljoakaan vastusta, mutta vaikka vaikutti siltä että typertyneesti kaaoksen keskellä seisova Spyro olisi selvinnyt säikähdyksellä, oli tämä tarjonnut jollekin huomattavasti suuremmalle vaaralle tilaisuuden hivuttautua lähelle. Poikakaan ei saattanut kuin älähtää kun valtavaa veistä kohottanut lisko jo sivalsi murhaavasti päin kauhusta lähes jähmettynyttä Haeklia, kuin jo uhaten halkaista toisen karmealla tavalla kahtia. Hetken näyttikin siltä ettei tumma nuorukainen kykenisi millään välttämään jo yllään häälyvää terää joka oli riittänyt kevyesti silpomaan rääkyvän möykkyeläimen vain hetkeä aiemmin, mutta siitä huolimatta ettei toinenkaan tuntunut olevan vielä täysin mukana tilanteessa jokin tässä sentään toimi ainakin jollakin tapaa ennen kuin kumpikaan järkyttyneistä nuorukaisista ehti tätä tajutakaan. Viimehetkellä punateräinen, painava miekka heilahti ylös epätoivoiseen torjuntaan, mutta niin hataralta yritykseltä kuin tämä eittämättä moisen murhaavan iskun edessä näyttikin, sai tämä selvästi kuitenkin jotakin aikaan.
Äkkiä ilmassa sihahti vihainen ryöppy kirkkaita kipinöitä kun kaksi asetta iski yhteen Haeklin yllä, säpsähdyttäen pelästynyttä Spyroa ja ajaen tämän haparoimaan yllättyneen askelen taaksepäin terävästi henkäisten ennen kuin tämä ehti kunnolla hahmottaakaan mitä oli tapahtunut. Hän tuskin oli kaikessa kaaoksessa edes muistanut nuorukaisen löytämää miekkaa saati tämän outoja kykyjä... mutta vaikka tämä odottamatta kykenikin vastustamaan kalpeasuomuisen liskojätin murskaavaa voimaa murtumatta, oli tämä silti kaikkea muuta kuin mitenkään helpotusta herättävä näky sivustakatsojallekaan. Silkka raaka voima iski nuorukaisen taaksepäin, elossa mutta silti selkeän kivuliaasti... mutta vaikka tämä tuntui jättävän toisen huojuen vain odottamaan kauhulla seuraavaa murhaavaa iskua, ei tätä kuitenkaan tullut. Sinnikkäästi itsessään kiipivän hyönteisen kanssa painiskeleva Spyro oli vähällä päästää uuden hätäisen huudahduksen ennen kuin tajusi pienellä viiveellä valtavan liskon äkkiä herpaantuneen. Tämä puristi vieläkin veistään kädessään, mutta kaikki määrätietoinen murhanhimoisuus oli kadonnut kuin taikaiskusta, jättäen hetkeksi ympärilleen typertyneen hiljaisuuden. Vaikka olikin huutanut olentoa pysähtymään Spyrokaan tuskin oli rehellisesti odottanut tämän tottelevan, ja tämän äkillinen seisahtuminen sotki pojankin pasmat. Tämä oli vähällä sotkeentua kinttuihinsa onnistuen kuitenkin ähkäisten löytämään tasapainonsa viimehetkellä, ja jäi toisella kädellään itsessään roikkuvaa yökköstä kiskoen tuijottamaan häkeltyneenä yhtälailla tyrmistyneen nuorukaisen yllä seisovaa liskoa. Jollakin ilveellä massiivinen otus oli kuin olikin... totellut. Poika räpäytti silmiään kerran jos toisenkin uskaltaen hädintuskin liikahtaa kuin peläten saattavansa villitä sokean otuksen murhanhimon uudelleen pintaan, säpsähtäen sitten itsekin kun Haekli käänsi päänsä hänen suuntaansa. Purppuratukka kirskautti hampaitaan vaihtaen varsin epäuskoisen katseen nuorukaisen kanssa edelleen niin valokiveä kuin huitovan yökkösen siipeä puristaen, osaten lopulta kommentoida tilannetta vain epämääräisellä ähkäisyllä sekä pienellä olkapäiden kohautuksella. Haekli oli kaiketi sanonut näin tapahtuneen viimeksikin, mutta... oli oudolla tavalla varsin hyytävää nähdä tämä nyt itsekin. Otus oli vain pysähtynyt kesken raivoamisensa, eikä näyttänyt siltä että olisi enää välittänyt mistään ympärillään.
Niin outo kuin tilanne olikin, olisi kumpikin kaksikosta epäilemättä ollut silti valmis vain lysähtämään kasaan kaiken jäljiltä, mutta kaiken häslingin keskellä oli kuitenkin vielä yksi uhka jäljellä joka muistuttikin pian olemassaolostaan. Epäluuloisesti heidän edessään seisovaa liskoa pälyilevä Spyro ei ehtinyt varsinaisesti edes päättää miten johonkin tällaiseen olisi pitänyt suhtautua kun raskas askel aivan liian läheltä äkkiä tärisytti kivistä lattiaa. Tämä henkäisi terävästi pyörähtäen itsekin äänen suuntaan likimain yhtä aikaa Haeklin kanssa säpsähtäessään järkyttyneenä takaisin nykyhetkeen. Rakennusten lomasta harppova toinen valtava lisko ei ollut vieläkään yhtään vähempää hyytävä näky kuin aikaisemminkaan kun aavistuksen aiempaa hitaampi olento viimein saavutti heidät, ja suuntasi määrätietoisesti kohti äskeistä metakkaa. Jokin epämääräinen aavistus oli inttänyt hänen mielensä perällä hänen unohtaneen hetkeksi jotakin varsin oleellista, mutta nyt tämä muuttui äkilliseksi kylmääväksi oivalluksentunteeksi kun pojan ymmyrkäiseksi levinneet silmät löysivät uuden pedon astuvan esiin ja iskien sitten epäröimättä kohti Haeklia, kuin viimeistelläkseen toverinsa aloittaman hirmutyön. "Varo---!" purppuratukka älähti silmänräpäyksen lähes liian myöhään kun otuksen puristama painava työkalu jo pyyhkäisi päin nuorukaista. Varsin hyytävän sekunnin verran hän jo luuli tämän onnistuneen kun Haekli kaatui tämän edessä, juuri ennen kuin vastenmielinen lihaan uppoavan metallin tahmea tömähdys kajahti aseen osuessa johonkin. Lähes paikoilleen kauhusta jähmettynyt nulikka tunsi pulssinsa jättävän iskun välistä jääden puristamaan hetkeksi refleksinomaisesti rystyset valkeina niin valokiveä kuin sinnikkäästi vaatteitaan kynsivää viimeistä yökköstä, kunnes äkillisestä säikähdyksestä jumittuneet aivot hoksasivat lopulta ettei ilmaa halkonut työkalu törröttänytkään Haeklin elottomassa ruumiissa vaan jossakin aivan muussa...
Järkyttynyt kaksikko vaati jälleen varsin vaarallisen silmänräpäyksen päästäkseen takaisin tapahtumiin. Spyron tummat, ymmyrkäiset silmät tuijottivat hetken maassa istuvaan, ja epäilyttävän elävältä vaikuttavaan Haekliin kuin olematta heti aivan varma siitä mitä näki, ennen kuin nousivat viimein ylemmäs, seuraten toisen paikalle harhailleen sokean liskon kourissaan puristamaa asetta. Otuskin näytti nyt jopa aavistuksen hämmentyneeltä käännellen silmätöntä päätään puolelta toiselle kykenemättä näkemään mitä oli tapahtunut, pojan kuitenkin hahmottaessa tilanteen jokseenkin paremmin niin valokiven kuin huivinkin leimuavassa valossa... ja varovainen helpotus siitä ettei isku ollut osunut tummaan nuorukaiseen vaihtui nopeasti uuteen järkytykseen. Tämä sävähti päästäen kurkustaan kauhistuneen ähkäisyn pojankin jäädessä hetkeksi tuijottamaan nuorukaisen ylitse vieläkin paikoillaan seisovan liskon kyljessä törröttävään kuokkaan. Ei lopulta ollut vaikea tajuta mitä oli tapahtunut, mutta näky oli silti hirvittävä. Kauhealla voimalla isketty työkalu oli vain uponnut liskoon ilman että tämän toveri tuskin edes tajusi tätä... tai olento itsekään. Jollakin täysin järjettömällä tavalla suomuinen jätti ei päästänyt ääntäkään tai edes liikahtanut, vaikka alkoi nopeasti näyttää siltä että tämän jalat pettäisivät hetkellä millä hyvänsä. Kun toinen lisko viimein hoksasi kiskaista aseensa irti kuvottavan äänen saattelemana kykeni Spyro vain tuijottamaan tätä kaikkea sanattomalla kauhistuksella... kuitenkin havahtuen säpsähtäen kun hädin tuskin selvinnyt Haekli kompuroi jaloilleen. Nuorukaisen sännätessä hätäisesti häntä kohti haparoi purppuratukkakin typertyneen askelen taaksepäin tuijottaen vielä hetken karmivaa asetelmaa tämän takana, ennen kuin kiskaisi itsekin katseensa irti tästä aavistuksen tukahtuneesti henkäisten.
"Se... se vaan..." poika töksäytti katkonaisesti ilmeisen järkyttyneenä kaikesta, tuntuen sitten havahtuvan nuorukaisen huudahdukseen. Niin tyrmistyttävää ja karmivaa kuin se olikin kuinka suuri lisko oli epähuomiossa ja ilmeisen välinpitämättömästi surmannut toverinsa heitä tavoitellessaan, ei nulikallakaan tainnut olla ainakaan minkäänlaisia vastaväitteitä kohti ryntäävän Haeklin suunnitelmaan. Ymmyrkäinen katse pyyhkäisi kohti pakenevaa nuorukaista pojan nyökätessä sitten hätäisesti, ennen kuin pyörähti itsekin takaisin kohti heidän edessään kohoavien kivisten rakennusten hahmoja. Takaa kuuluva hyytävä kiveä raapivan metallin ääni kannusti pitämään kiirettä eikä Spyrokaan jäänyt enää katsomaan sen tarkemmin mitä sokea lisko aikoi seuraavaksi vaan kompasteli minkä kintuistaan pääsi eteenpäin, mahdollisimman kauas veren löyhkästä ja sokeasta otuksesta. Kuka tiesi, jos häneltä olisi löytynyt nyt niin hermoja kuin malttia ajatella asiaa olisi saattanut olla yritettävissä josko tämäkin peto tottelisi suoraa käskyä pysähtyä, mutta järkyttynyt poika tuskin tuli edes ajatelleeksi tätä jo aivan liian monta säikähdystä kokeneena ja pyörällä päästään. Hän halusi vain mahdollisimman kauas kummastakin hirviöstä, niin surmatusta kuin elävästäkin... mutta jokin suuri ja ikävästi läpsyttävä oli jälleen varsin lähellä saada pojan kompuroimaan kun tämä pyörähti pakoon Haeklin keralla.
Epäilemättä hänessä roikkuva suuri hyönteinen tuntui äkkiä jokseenkin vähemmän hirvittävältä uhalta äskeisen jäljiltä, mutta tämän sinnikäs huitominen ja kapuaminen hänen kylkeään myöten kohti pojan kädessään pitelemää hohtavaa kiveä oli silti kaikkea muuta kuin tervetullutta kunhan nulikka ehti edes hieman paremmin mukaan tilanteeseen hoksatakseen tämän. Kun tämän suuret leuat napsahtivat jälleen uhkaavasti kohti hänen käsivarttaan havahtui poikakin muistamaan otuksen joka ilmeisen piittaamattomana käryävien lajitoveriensa kohtalosta yritti edelleen kynsiä tietään sokeasti eteenpäin. Spyro ähkäisi tukalasti yrittäen kiskaista hyönteistä parhaansa mukaan juostessaan, tosin onnistuen saamaan tämän louskuttamaan vain kahta kauheammin ja kaivamaan kyntensä hänen paksukankaiseen vaatteeseensa. Kaikeksi onneksi ikävä otus ei tainnut kuitenkaan varsinaisesti estää juoksemista, niin vastenmielinen kuin tämä olikin. Poika ei lopulta voinut muuta kuin purra hampaansa yhteen ja yrittää tarrata edes toiseen huitovista, pörröisistä tuntosarvista valokiveä pitelevällä kädellään elätellen toivoa että tämä saisi pedon hellittämään otteensa... Ensimmäinen tavoite oli kuitenkin hankkiutua turvaan murhanhimoisen jätin tieltä, jonka rinnalla muu tuntui jokseenkin tois-sijaiselta vaikka nulikka ei voinutkaan olla luomatta uutta hätäistä katsetta Haeklin suuntaan kaiken keskellä. Samaan aikaan jossakin hänen sisällään viilsi ja hiersi jälleen hyytävällä tavalla, joka sai pelkäämään että jotakin muutakin olisi jälleen pyrkimässä pintaan...
|
|
|
Post by submarine on Nov 28, 2015 15:27:29 GMT 3
Niin vähän kuin Haekli kaiketi jostakin näkökulmasta olikaan äsken tehnyt, oli se kuitenkin aivan riittämiin hänelle itselleen tähän hätään. Kädet ja jalat tutisivat edelleenkin ja hänen juoksunsa oli hataraa ja haparoivaa, eikä kyse tosiaankaan ollut pelkästään tavasta, jolla hän oli torjunut äskeisen murhaavan iskun - tai oli, mutta ei pelkästään sen konkreettisesta vaativuudesta. Juuri nyt, juostessaan mahdollisimman hätäisesti ja kiireellä Spyroa kohti, hän yritti parhaansa mukaan olla edes ajattelematta mitä oli äsken tehnyt tai mitä juuri nyt oli meneillään. Tuntui siltä kuin pelkkä ajatuskin olisi voinut saada valahtamaan veltoksi maahan. Nyt piti vain juosta, päästä pois täältä. Perään suuntaava lisko ei välttämättä ollut hirvittävän nopea, mutta sen kynsiin joutuminen tappaisi siltikin aivan varmasti. Eikä punatukkainen tosiaankaan halunnut jäädä katsomaan, pystyisikö jollakin ilveellä torjumaan veitsen lisäksi vielä valtavan kuokankin. "Spyro! Pois!" nuorukainen katsoi parhaaksi huutaa vielä uudemmankin kerran juostessaan poikaa kohti. Tämä kyllä näytti tajuavan jo muutenkin, mutta mokomalla ei lopulta ollut mitään väliä. Heidän täytyi päästä pois nyt saman tien, nyt heti! Vainoharhainen mieli loihti jo sinne tänne pimeyden reunalle uusia kelmeitä hahmoja ja lisää koputtelua ja raskaita askelia, eikä hänellä lopulta ollut mitään syytä epäillä niiden aitoutta. Häly oli varmasti kiinnittänyt jo ties miten monen hirviön huomion, ja heidän täytyi nyt juosta kovaa ja pitkälle. Vaikka kuokkalisko karistettaisiinkin, kuka tiesi miten monta muuta oli jo tulossa kohti tai vaanimassa ties missä kulmien takana? "Me... meidän täytyy löytää jokin... pois!" nuorukainen soperteli melkeinpä itsekseen, ennen kuin sitten kuitenkin tyytyi vain toistamaan kovaan ääneen sen varmastikin kaikkein tärkeimmän.
Huterinkin jaloin Haekli oli lopulta kaikkea muuta kuin hidas juoksija. Meno suuri miekka kourassa oli jokseenkin holtitonta ja vaarallisen näköistä, mutta juuri nyt hän ei murehtinut siitä hiukkaakaan. Nopein, panikoivin koivin hän rynnisti Spyron rinnalle, ja totta puhuen ohitsekin. Nuorukaisen oli pakko hidastaa ettei olisi vain jättänyt Spyroa jälkeensä, niin kammottavalta kuin moinen tuntuikin. Hän ähkäisi nopeasta, hätäisestä paniikista tajutessaan, miten nulikasta roikkui vieläkin yksi hirviökoi, mutta lopulta mokoma tuntui juuri nyt varsin toissijaiselta. Selvästikään se ei haitannut tätä pakenemasta ainakaan ratkaisevasti, joten se oli myöhemmän ajan murhe. "Huivi! Pois täältä! Tule!" nuorukainen tajusi ohimennen huudahtaa peräänsä tajutessaan, että yhä liekehtivä, loimottava kangaskaistale singahteli edelleen raivoisasti ilmassa, kuin suorastaan ärhennellen ja haastaen uusia koiperhosia yrittämään kimppuunsa. Siltikin se jätti moisen sikseen (tosin aavistuksen vastahakoisesti) ja käännähti ympäri, suunnaten pakenevan kaksikon perään. Lopulta edes sillä ei tosin juuri nyt ollut geomantikolle todellista väliä, kun hän vilkuili epätoivoisesti ympärilleen ja heitti sinne tänne villejä, hätäisiä katseita. "Meidän... meidän pitää etsiä joku reitti nyt! Häivytään täältä! Kun kerran olet niin heikko ja saamaton!" nuorukainen ähkäisi. Viimeisissä sanoissa oli oudon lasinen, terävä sävy, mutta siitä huolimattakin ne tunkivat nulikan korviin heti edellisten jäljessä. Niissä oli nyreä, suorastaan kaunainen sävy, nopea ja kiperästi hätäisessä paikassa suusta sylkäisty.
Eittämättä Spyro ansaitsikin kuulla kunniansa jo tästä kaikesta. Olihan selvää, ettei poika ollut taaskaan tehnyt mitään tämän kaiken keskellä - paitsi nyt hätäillyt vieressä, yrittänyt epätoivoisesti nyhertää jotakin surkeita suunnitelmia ja jättänyt kaiken oikean tekemisen muille - ja vieläpä itseään heikommille! Minkään tällaisen ei tietenkään olisi pitänyt olla mikään oikea ongelma tai edes kunnollinen hidaste lohikäärmeelle. Mahtavalle suomulle ja raivoisalle kynnelle. Tuliselle henkäisylle ja todelliselle mahdille. Totta puhuen, oli jo täysin anteeksiantamatonta, miten jokin heikko kuolevainen ja pala temppuilevaa, teeskentelevää kangasta edes uskalsivat tällä tavalla yrittää suojella ja auttaa oikeaa mahtia keskellään - ja vielä anteeksiantamattomampaa, miten tämä todella myös tarvitsi sellaista! Spyron sisimmässä risteävien halkeamien läpi tunki kipua ja heiveröisyyttä, mutta niiden läpi hyökyi jotakin muutakin. Tulta, mahtia ja raivoa. Jossakin sen kaiken keskellä, peilinsirpaleiden takana, vaani jotakin muuta, jotakin joka oli nyt saanut nähdä jo aivan tarpeeksi. Eikä se ollut mikään ulkopuolinen, muualta sisään luikahtanut tunkeilija, vaan jotakin aivan liian kauan sitten pois suljettua. Jotakin mahtavaa ja vihaista. Se oli saanut maistaa taas vapautta, ja nyt tapa jolla se suljettiin pois, katsomaan taas vierestä tätä surkeaa näytelmää, sai sen raivoisaksi. Raivoisaksi itselleen. Raivoisaksi sille, miten juoksi juuri nyt pakoon, osaamatta tehdä mitään edes yhdelle surkealle hyönteiselle joka kehtasi roikkua kiinni. Tuo jokin oli käärmeissään ja raivoissaan. Ja tuo jokin oli Spyro. Spyro, joka inhosi juuri nyt Spyroa. Surkeaa, heikkoa Spyroa. Eikö tämä edes ymmärtänyt, että tämän olisi kuulunut tehdä jotakin, osoittaa miten asioiden *kuuluisi* olla!? Tämä oli lohikäärme! Lohikäärmeen ei kuulunut pelätä, vaan olla pelätty! Tämän kuuluisi vain... polttaa kaikki! Kaikki! Kaikki häpeä ja surkea typeryys pois!
Polta kaikki! Älä juokse! Polta kaikki!
|
|
|
Post by spyrre on Nov 28, 2015 20:40:52 GMT 3
Haeklin varsin täpärä pelastuminen jo toisen kerran vain hetken sisällä oli epäilemättä ollut lähes pienen sydänkohtauksen arvoinen niin tälle itselleen kuin sivusta kauhistuneena seuraavalle purppuratukalle, ja varmasti enemmän heille kummallekin kuin he halusivat enää nähdäkään. Kun nuorukainen viimein säntäsi verta valuvaa kuokkaa puristavan jätin edeltä häntä kohden ei Spyrollakaan ollut selvästikään pienintäkään halua jäädä katsomaan mitä kauheuksia olisi seuraavaksi luvassa vaan hätäinen huuto sai hetkeksi paikoilleen jähmettyneen nulikankin nopeasti havahtumaan ja pyörähtämään ympäri. Hänen vaatteissaan roikkuva vihainen hyönteinen sai nyt odottaa niin kauan kuin tämä ei onnistunut saamaan leukojaan tai kynsiään paksun kankaan sijasta mihinkään vaarallisempaan, pojankaan oikeastaan tuntumatta ehtimään edes ajattelemaan otusta nyt sen enempää kuin tukala nykiminen ja pidättely kiipeämästä ylemmäs hänen kylkeään vaati. Valtava silmätön lisko oli jo epäilemättä kääntynyt surmaamastaan toveristaan heitä kohden ja kuka tiesi mitä muuta metakka oli jo houkutellut... hätääntynyt poika halusi pois ja mahdollisimman nopeasti, ja Haeklin usutus juosta vain nosti motivaatiota. Tämä loi suurisilmäisen katseen nuorukaiseen kun toinen säntäsi miekkoineen hänen ohitseen, kompastellen itsekin sitten tämän perään. Vaikka Haeklinkin juoksu oli eittämättä huteraa ennen kuin tämä hoksasi hidastaa kulkuaan niin tämän askelet olivat silti pitkiä ja panikoivia, Spyro joutui silti kiristämään tahtia parhaansa mukaan pysyäkseen nuorukaisen jäljessä kun tämä huusi ärhäkän huivinkin mukaansa. Hampaitaan kiristelevä nulikka ei katsonut taakseen mutta päätellen siitä että kajastava loimotus heidän ympärillään voimistui huomattavasti esine taisi totella, valaisten pimeää entistä kaoottisemmilla tanssivilla varjoilla.
Jos kenelläkään heistä oli ollut minkäänlaista suunnitelmaa tutkimusretken suhteen, olivat nämä epäilemättä romuttuneet varsin nopeasti heti kun asiat olivat menneet pahasti pieleen. Ainakaan Spyro ei enää ehtinyt ajattelemaan muuta kuin pakenemista jonnekin synkkien kulmikkaiden rakennusten sekaan peläten samaan aikaan että he saattaisivat hetkellä millä hyvänsä törmätä uuteen heitä etsivään liskoon kylän synkillä kujilla ja poikakin päätyi pälyilemään ympärilleen juostessaan samalla hampaitaan kiristellen. Outo vihlonta ja rakoilu hänen sisällään tuntui edelleen, mutta vaikka purppuratukka yrittikin varsin vainoharhaisesti tarkastella tätä, ei tämä tainnut olla ainakaan yltymässä samalla tavalla kuin aikaisemmin... Nyt ei kuitenkaan ollut aikaa helpotukselle, eikä hätäinen poika jäänytkään miettimään tätä rynnistäessään Haeklin jäljessä eteenpäin yökkösineen kaikkineen, tuntuen juoksevan lähes entistä suuremmalla motivaatiolla kuin olisi toivonut kykenevänsä jollakin tavalla pakenemaan liskon lisäksi sirpalettakin itsessään. Tosin Haekli näytti olevan likimain samankaltaisten tunteiden vallassa viskoen vauhkoja katseita ympärilleen, saaden uuden vilkaisun Spyron suunnalta kun hän kuuli tämän mutisevan hätäisesti pakoreittiä etsien. Poika ähkäisi tukalasti ennen kuin nyökkäsi itsekseen irvistäen tälle, ehtimättä kuitenkaan varsinaisesti edes miettimään minkäänlaista vastausta kun äkkiä hänen korvaansa särähti jotakin, joka oli varsin vähällä saada nulikan hukkaamaan hatarankin otteensa edes jonkinlaisista ajatuksistaan. Äkilliset, odottamattomat ja suorastaan kaunaisen terävät sanat onnistuivat nappaamaan pojan selvästikin täydellä yllätyksellä. Sanattoman tyrmistynyt, entistä ymmyrkäisempi katse kääntyi Haekliin epäuskoisena siitä mitä oli kuullut, tämän kykenemättä heti edes tajuamaan mitä oli tapahtunut.
"E-eh? Mitä..." tämä onnistui viimein töksäyttämään ilmeisen järkyttyneenä, harhautumisen kuitenkin lähes kostautuessa nopeasti. Hätäiset, ja äkkiä empivät askelet sekosivat toisiinsa. Poika ähkäisi pelästyksestä ja horjahti uhkaavasti kuin kaikki voima olisi äkkiä kadonnut hänen jaloistaan, tämän päätyessä lysähtämään kesken juoksunsa raskaasti vasten viereistä rakennusta. Karhea kivinen pinta ei varsinaisesti päässyt raapimaan ihoa suojaavien asusteiden lävitse mutta isku tuntui tästä huolimattakin saaden purppuratukan haukkomaan henkeään. Kuitenkin tämä fyysinen tärsky oli pientä verrattuna siihen myllerrykseen joka puski esille jostakin hänen sisältään ja pyyhkäisi järkyttyneen pojan ylitse. Äkillinen kokemus oli niin odottamaton ja typerryttävä ettei poika hetkeen osannut kuin tuijottaa eteensä, ennen kuin tämä sävähti ja painui tukahtuneesti vinkaisten kasaan seinään nojaten. Kipu ja raastava tuska olisi kaiketi ollut jo vielä odotettavissa mutta nyt esille vimmalla tihkuva hurjistuneisuus, inho ja suoranainen polttava raivo olivat jotakin johon poika ei ollut osannut varautua. Varsinkin kun tämä kaikki hyökyi jostakin syvempää kuin hänen säröilevä mielensä tai jopa kristallinsirpale.... Oivallus, sekä kivun takaa puskeva inho iskivät järkyttävällä voimalla, eikä typertynyt ja kauhistunut nulikka näyttänyt äskeisen paon keskelläkään enää tietävän mitä olisi tehnyt. Raivokkaat tuntemukset eivät olleet kristallin tekosia... tai jos olivatkin, eivät kuitenkaan peräisin tästä vaan jostakin hänestä itsestään... eikä tämä ainakaan hellittänyt tippaakaan hurjistuneen halveksunnan intensiivisyyttä. Järkytyksekseen hän lähes tunnisti polttavan turhautuneen raivokkuuden ja inhon, mutta... niin monta kertaa kuin hän oli vihannut niin itseään kuin heikkouttaan menneisyydessä, ei se koskaan ollut tuntunut... tältä. Spyro haparoi vielä hataran, vapisevan askelen eteenpäin kuin vielä keskellä järkytyksen ja raivon kaoottista pyörrettäkin hämärästi tajuten kuinka vaarallinen hetki oli pysähtymiselle, mutta... ikävä kyllä tämä ei vienyt pitkälle kun kaksi täysin vastakkaista voimakasta halua kiskoi eri suuntiin.
Tukalasti henkeä kaukkova poika huojahti uudelleen, osaamatta lopulta muuta kuin kavahtaa kauhuissaan lähes ylikuormittavaa polttavaa tunnetta joka puski tietään esille, voimalla ja hyytävän vaativasti. Suuri osa hänestä olisi halunnut käpertyä lähes halvauttavasta häpeästä ja paeta tämän tieltä, eikä tämä tainnut ollakaan kaukana. Poika lysähti uudestaan raskaasti vasten seinää päästäen uuden, surkean vinkaisun ja veti vapisevat kätensä päänsä suojaksi, näyttämättä enää välittävän niin valokivestä kuin hanakasti roikkuvasta yökkösestäkään. Kuitenkin, niin paljon kuin mahtia ja tulta hyökyvä, hänen heikkouttaan ja pelkoaan halveksuva tietoisuus häntä hirvittikin... kauhistutti häntä myös se, mitä tämä (lohikäärme?) tuntui haluavan. Tämä vaati pysähtymään ja taistelemaan mihin hän tuskin edes pystyisi... mutta tämän raivo levisi myös hänen ympärilleen tuhoa himoiten. Tämä halusi polttaa kaiken, kaiken heikon ja häpeällisen... johon tämä ilmeisesti luki myös Haeklin, ja kaiken hänelle apua suoneen. Moisen raivonkin edessä tämä sai nulikan kavahtamaan järkytyksestä, ja haraamaan haparoiden vastaan silkasta ajatuksesta tyrmistyneenä. Kukaties kyseessä oli jälleen heikkous ja silkka pelko, mutta siltikään hän ei edes tiennyt kuinka hänen olisi pitänyt laittaa hanttiin valtavalle liskolle näin ja hän kavahti sitä mitä muut vaatimukset merkitsivät... ja kumpikin eittämättä oli tarpeeksi iskemään purppuratukan vihlovat ajatukset täysin solmuun. Poika veti sihahtaen henkeä yrittäen epätoivoisesti ravistaa päätään tyrkätäkseen hyytävän tuntemuksen kauemmas kätensä vieläkin jännittyneesti kalloaan puristaen, kuin olisi sinnitellyt varsin murskaavaa kipua vastaan. Tämä oli varmasti äärimmäisen huono hetki hairahtua pysähtymään monestakin syystä, mutta nulikka tuskin ehti ajattelemaan tätä nyt, ollessaan varsin lähellä menettää jälleen otteen itsestään raivokkaiden tuntemusten ja häpeän kurimuksessa.
|
|
|
Post by submarine on Nov 30, 2015 9:03:47 GMT 3
Yksi osa Spyrosta vaati kammottavia ja raivokkaita tekoja. Mutta samalla paljon suurempi osa, se jonka poika itse nykyään mielsi pitkälti jo ainoaksi itsekseen, onnistui vain kauhistumaan moisesta. Kipinä ei iskenyt tulta, vaan sammui pihahtaen. Ja jossakin pojan sisimmässä, syvällä kaiken muun alla ja sirpaleiden välissä, toinen osa tästä kihisi. Se ärähti kuin vihainen peto, niin että tämän olevaisuuden sirpaleet tutisivat ja saivat uusia, täysin tuntemattomia osia pojasta (ja yhden täysin tämän ulkopuolisen, muiden joukossa lojuvankin) valittamaan ja voihkimaan. Vihainen, mahtava osa sylki tulta ja kihisi raivoaan. Juoskoot surkea poika sitten pakoon. Nähkööt taas miten pieni ja mitätön ja vaivainen tämä oli. Kärvistelkööt omaa pelkuruuttaan, kun oli kerran jo liian pehmeä ja vähäinen edes tarttumaan tilaisuuteen! Sillä tavoin vihainen osa Spyroa hyökyi. Samalla se kuitenkin myös ärjyi ja raivosi omaa turhautumistaan. Se ja kaikki sen mahti, kaikki raivo joka vaati päästä valloilleen, oli paljon enemmän kuin tämä surkea, pehmeälihainen pikkuotus olisi koskaan voinut edes toivoa olevansa - paljon enemmän kuin se missään nimessä koskaan edes uskaltaisi toivoa olevansa. Ja silti se osa tästä oli yhä kaikista päällimmäinen osa, kaikista eniten läsnä. Se osa piteli kaikkea muuta. Ja Spyrolle, joka oli jo aivan liian kauan saanut katsoa miten tämä surkea, olematon irvikuva siitä itsestään, tämä piinaava tekele, rienasi kaikkea mitä sen olisi kuulunut olla omalla surkeudellaan, se oli vain yksi verinen isku ja loukkaus lisää. Sen raivo sai pojan korvat tutisemaan, kuin se tosiaankin olisi aikonut puskea vasten kahleitaan tarpeeksi saadakseen aikaan edes yhden todellisen äänen...
"Spyro! Pysy mukana! Meidän pitää paeta" Haekli huudahti vauhdista, paiskaten toisen kätensä pojan olalle. Moinen temppu jätti raskaan miekan vielä uhkarohkeammin yhdellä kädellä kannettavaksi, mutta juuri nyt sellainen ei tosiaankaan ollut hänen suurin tai päällimmäinen murheensa. Kasvoilta kuvastui melkoinen määrä äkillistä huolta ja epäluuloa, kuin jokin nulikassa olisi äkkiä saanut hänet huolestumaan melkoisesti - kuten olikin. Tapa, jolla poika oli näyttänyt hetken vain epämääräisesti häälyvän mukana, kokien jotain aivan omaansa keskellä paniikkia ja huitomista, ei ainakaan millään tapaa helpottanut pakoa. Varmuuden vuoksi punatukkainen painoikin juostessaan käden pojan topatulle hartialle, ohjaten tätä eteenpäin - ja tarpeen vaatiessa myös kiskoen ja kantaen. Huoli toisen tilanteesta hyppäsi kyllä nopeasti taas etualalle, mutta juuri nyt ei ollut tosiaankaan sen miettimisen aika. Nyt he eivät voineet anakaan pysähtyä murehtimaan tilanteesta tai kenenkään voinnista. "Niitä on lisää tuolla!" nuorukainen parkaisi ääneen tajutessaan äkkiä, että suunnassa johon kaksikko oli ollut pakenemassa häämötti suuria, kelmeitä hahmoja, jotka eivät ainakaan tosiaankaan olleet mitään panikoivan mielen tuotoksia. Melu ja paniikki olivat selvästi hälyttäneet paikalle useampiakin otuksia. Päästäen saaliseläimellisen vinkaisun harmaahipiäinen kiskaisi poikaa sivuun, kaartaen nopeasti uuteen suuntaan. Täysin sattumalta ja pelkän avoimuutensa vuoksi se sattui olemaan kyseenalaisen epäsikalan sivusta, joka johti ties minne, eri rakennusten väliin ja eteenpäin. Lopulta kaikki suunnat tässä paikassa olivat kovin samanlaisia, eikä tarkalla suunnalla tainnut juuri nyt olla yhtään mitään muuta väliä, kuin että se oli auki ja tarjosi pakoreittiä. Tai ytimekkäämmin: kunhan siellä ei ollut liskoja.
"Jokin piilopaikka, jokin piilopaikka, jokin piilopaikka..." Haekli hoki kaksikon kiiruhtaessa parhaansa mukaan pakoon. Tuntui hullulta edes etsiä mitään kunnollista pakoreittiä paikasta, jossa suurin osa oli lopulta pelkkää kujaa ja kivisiä rakennuksia. Kumpikaan näistä ei tarjonnut mitään muuta kuin mahdollisuuksia jäädä ansaan, ja siltikin heidän oli vain paettava minkä pystyivät. Perässä tulevat liskot eivät välttämättä olleet nopeita, mutta tällä hetkellä ne pystyivät kyllä aivan varmasti kuulemaan mihinpäin kaksikko pakeni. Nyt niiden ei tarvinnut koputella tai hapuilla jahdatakseen tunkeilijoita, nyt ne vain seurasivat määrätietoisesti. Ja jos reittiä alas ja pois tästä hulluudesta ei löytyisi, niin määrätietoisuus veisi pidemmän päälle joka tapauksessa voiton. Mutta juuri nyt sydän kurkussa ja polvet vetelinä ainakaan punatukkainen ei pystynyt edes miettimään mitään ovelampiakaan ratkaisuja. Piti vain paeta. Huonohappisen pojan kanssa se oli kaikkea muuta kuin helppoa, mutta paniikki antoi outoja voimia ja kykyä olla murehtimatta liiaksi asiasta - tai murehtia kaikesta niin paljon, ettei mikään yksittäinen asia noussut erityisen ratkaisevasti päälle. Hätäisesti ja huterasti nuorukainen ohjasti kaksikon kahden rakennuksen väliin, pois siltä epäsikalan ja sienimetsän täyttämältä alueelta, joita ne ja niiden kaltaiset rakennukset rajasivat. Pienenä helpotuksena eläinten rääkynä ja lannanhaju heikkenivät edes hyvin nopeasti, muuttuen pelkiksi epämiellyttäväksi taustaääniksi kaikkea ennestään yhä pahemmin panikoivan kaaoksen sijaan. Se jo itsessään oli todella hyvä syy jatkaa juoksemista rakennusten muodostamaa kujaa pitkin entistäkin nopeammin. Liekehtivä huivi seurasi yhä mukana, tullen nyt van perässä ilman mitään todellista määrätietoisuutta, ja jollakin tapaa sen tajuaminen sai Haeklin käsittämään kaikkea muuta selvemmin, että hän tosiaankin johti nyt tätä pakoa - niin kammottavaa ja hirvittävää kuin sellainen olikin. Toisaalta, eipä hänen täytynyt ainakaan vaivata päätään liioilla päätöksillä. Heidän piti vain juosta, juosta ja juosta...
Edessäpäin häämötti piakkoin jo uusien ja vanhojen rakennuksien väliin jäävä risteys. Sen olisi ehkä pitänyt aiheuttaa tuskastustuttavaa pähkäilyä, mutta totta puhuen Haeklilla ei juuri nyt ollut mitään muuta suunnitelmaa, kuin jatkaa vain eteenpäin kunnes se muuttuisi mahdottomaksi. Siinä kohtaa voisi miettiä uudelleen. Ja toisaalta, eipä hän joutunut kuitenkaan edes murehtimaan sinne asti pääsemisestä. Yhtenä uutena, julmana kohtalon koukkuna muiden joukoissa kulman takaa astui äkkiä esiin uusi valtava lisko. Sillä ei ollut mitään työkalua tai asetta kourissaan, mikä tosin ei juurikaan lohduttanut siinä kohtaa, kun valtava olento näytti olevan jo täysin tietoinen siitä mitä oli meneillään. Määrätietoisesti ja varmasti se lähti saman tien happomaan kohti puuskuttavaa ja kiirehtivää kaksikkoa, antamatta turhan paljoa edes miettimisaikaa. "Eähg!" geomantikko ehti vinkaista ääneen, kiskaisten itsensä ja Spyron pysähdyksiin niin että jalkoja särki. Ensimmäisenä hätäisenä reaktiona hän otti nopean taka-askeleen, vetäen poikaa perässään, ennen kuin vilkaisi taakseen. Seuraavaksi hän vinkaisikin sitten uudellen, sillä kujan toisessa päässä häämötti jo lisää suuria, kelmeitä hahmoja. Ansassa, saarrettuna kahdelta puolelta. Ei mitään paikkaa mihin perääntyä, eikä mitään väliä nopeudesta. "Kauemmas! Mene pois!" nuorukainen tuli ähkäisseeksi hätäisesti edestäpäin lähestyvälle liskolle. Otus tunki kohti hirvittävällä määrätietoisuudella. Vaistomaisesti hän kohotti miekan sitä kohti, heristellen asetta mahdollisimman varoittavasti, ennen kuin tajusi mokoman hyödyttömyyden sokean ja väkivaltaa pelkäämättömän hirvityksen edessä. He olivat ansassa ja nyt jos koskaan olisi tarvittu taas geomantiaa, mutta hän ei koskaan ehtisi ennen kuin lähin lisko olisi jo kimpussa...
|
|
|
Post by spyrre on Nov 30, 2015 20:37:00 GMT 3
Edes pakeneminen murhanhimoisen jätin tieltä ei voinut tietenkään osoittautua niin helpoksi kuin tiehensä paineleva kaksikko olisi toivonut kun hädän ja paniikin lietsomana jälleen jokin nosti uhkaavasti päätään Haeklin jäljessä kompastelevan purppuratukan mielessä. Kukaties tämä kokemus ei ollut tällä kertaa aivan tukahduttava samalla tavalla kuin aiemmin, mutta siltikin moinen oli aivan tarpeeksi suuri järkytys saadakseen pojan kompuroimaan ja lähes hukkaamaan pasmansa hetkeksi. Äkkiä ajatukset täyttäneen pakenemisen tilalle alkoi nousta itsepintaisesti ja polttavan hurjistuneena jotakin muuta, tavalla, joka sai Spyron kavahtamaan häpeästä ja kauhusta. Tämä jokin tunki esiin säröjen ja kuohunnan alta raivoten ja halveksuen, jättäen hetkeksi lähes varjoonsa jopa perässä laahustavan liskon kuten vihaisen yökkösenkin. Ja kukaties olisikin, ellei joku toinenkin varsin hätäinen ääni olisi tunkenut väliin. Itseensä lähes käpertynyt, tukalan panikoivasti päätään puristava poika vapisi jälleen varsin uhkaavasti huojahtaen kuin ollen varsin vähällä kadottaa sen vähäisenkin päämäärän mikä paossa oli ollut, kun äkkiä vaativa älähdys hänen tuntumastaan sai tämän säpsähtämään ja kiskaisi kärvistelevää tajuntaa takaisin kohti todellisuutta. Nulikka ähkäisi nostaen hetkeksi sumeaa katsettaan kun tilanteen hälyttämä Haekli tarrasi hänen hartiaansa, alkaen kiskoa hoipertelevaa purppuratukkaa eteenpäin tavalla, joka ei jättänyt tilaa epäröinnille.
Vaikka nuorukaisen hätäinen huudahdus ei saanut kummempaa vastausta ja poika tuntui eittämättä jälleen ponnistelevan jotakin näkymätöntä vastaan, ei tämä lopulta kuitenkaan laittanut hanttiin ainakaan tarkoituksella kun toinen lähti kiskomaan häntä pitkin kivistä kujaa. Purppuratukka kiristi hampaitaan ja haparoi, mutta hyvin alleviivattu tarraaminen ja ohjaus sai sen kuitenkin kompuroimaan mukana ja kärvistelevään katseeseen ilmestymään häivähdyksen enemmän tajua ympäristöstä kuin sitä hetki sitten oli ollut. Siltikin, kun jokin raivoava ja hurjistunut tuntui yrittävän tunkea esille jostakin rakoilevien sirpaleiden takaa saaden tätä pidättelevän nulikan itsensäkin vapisemaan niin fyysisesti kuin sisäisestikin, jäi suurin osa muista asioista väkisinkin toiselle sijalle. Haekli joutui johtamaan pakoa ja entistä epämääräisemmin hoipertelevaa Spyroa mukanaan ajoittain kovempaakin nykien, tämän tuntuen olevan mukana tapahtumissa vain jokseenkin hämärästi. Turhautunut liekkejä ja raivoa syöksevä peto ei tuntunut onnistuvan kuitenkaan pääsemään esille mutta tämä teki silti halveksuntansa ja tahtonsa hirvittävän selväksi, joka kaiken muunkin keskellä korvensi tämän eteen joutunutta poikaa. Raivokas olento vaati tulla kuulluksi ja riuhtoi vasten sitä, mikä ikinä pidättelikään tätä syösten ilmoille turhautunutta halveksuntaansa... eikä järkyttyneellä Spyrolla oikeastaan ollut puolusteltavaa tätä piinaavaa ylenkatsontaa kohtaan. Kuinka monta kertaa hän olikaan itse käynyt läpi lähes samoja ajatuksia, vihannut itseään ja voimattomuuttaan... ja nyt, kun jokin näin vahva iski tämän kaiken kerralla hänen kasvoilleen paisui piinaava häpeä jälleen hänen sisällään. Ei hänkään halunnut olla pieni ja heikko tai piilotella muiden selän takana silloin kun sen olisi KUULUNUT olla hän joka asettuisi kohtaamaan uhkan... mutta jo monen vuoden ahdinko ja nöyryytykset olivat iskeneet pelon ja nujertuneisuuden liian syvään. Vaikka peto olikin hyvin vähällä löytää jonkinlaista jalansijaa epävarmuuden ja häpeän keskeltä, ja niin paljon kuin hänkin vihasi avutonta pakoonluikkimista... poika ei silti voinut (tai uskaltanut) antaa perään raivokkaalle tempomiselle ja vaatimuksille. Hän ei ollut nyt yksin tässä, ja hän aavisti alitajuisesti että kaiken ympäröivän kattama kostonhimo olisi varmasti saanut aikaan hirvittäviä asioita... eikä hän voinut mitenkään enää sallia moista vapaaehtoisesti. Niin lähelle kuin piinaava painostus iskikin...
Niin vaivalloisesti kuin Spyro joutuikin kamppailemaan mielessäänkin, ei myöskään ulkopuolinen uhka suostunut kuitenkaan jäämään sivuun. Pojan tukaluus, ja raastavan intensiiviset ristiriitaiset tunneryöpyt ulottuivat jännittyneeseen pintaan saakka luultavasti toisenkin nähtäväksi, mikä ei selvästikään saanut hätääntynyttä Haekliakaan tuntemaan oloaan yhtään paremmaksi. Toinen joutui kuitenkin kantamaan nyt (niin epäreilua kuin se olikin) huolen ulkomaailmasta, vaikka nuorukaisen pelästyneet huudahdukset tuntuivatkin saavan jälleen hampaitaan tuskaisesti kiristelevän pojan tummat silmät kohoamaan kompastelevista jaloistaan ja tarkentumaan hetkeksi eteenpäin. Edessä, keskellä valon hädintuskin valaisemia kapeita katuja erottui uusi joukko kalpeita jättiläisiä, jotka näyttivät olevan jo suuntaamassa heitä kohti. Yhden luultavasti heidän perässään harppovan olennon lisäksi nämä muutkaan eivät tuntuneet haluavan luopua heidän ahdistelustaan ja pojankin kurkusta kantautui epämääräinen, vaivalloinen ähkäisy kun Haekli kiskaisi heidät pelästyneesti parahtaen jälleen uuteen suuntaan. Poika puri hampaansa yhteen ja horjahti mutta seurasi kun onnistui hetken hapuilun jälkeen saamaan jalkansa edes jonkinlaiseen järjestykseen. Tuntui kuin pojallekin olisi ollut nyt varsin yhdentekevää mihin suuntaan he nyt pakenivat samalla kun vellovat tunteet riehuivat hänen sisällään, mutta tämäkin oli jo lähes ehtinyt toivoa heidän ehtineen edes hetkeksi selvemmille vesille kun möykkyeläinten rääkynä ja löyhkä alkoi jäädä taakse... mutta tämä oli selvästikin liikaa pyydetty.
Epätoivoinen pako johti huohottavan kaksikon kohti jälleen uutta pimeydestä piirtyvää risteystä, heidän kuitenkaan ehtimättä edes saavuttaa tätä kun jostakin äkkiä astui heidän tielleen jälleen yksi sokeista, massiivisista liskojättiläisistä. Vaikka otus ei voinutkaan nähdä heitä ei tällä ollut selvästikään enää kaiken kaaoksen keskellä väliä, vaan tämä harppasi samantien kohti määrätietoisen uhkaavasti, olematta selvästikään aikomuksissa edes kuulostella mitä oli tekeillä. Tuntui kuin koko pimeän kylän hirviömäinen asujaimisto olisi liikkeellä ja heidän perässään... kuten pian alkoikin vaikuttaa entistä uhkaavammin. Haekli reagoi jälleen vaaraan huomattavasti nopeammin ja vetäisi pelästyneesti älähtäen kaksikon pysähdyksiin, lähes vain silmänräpäyksen varoitusajalla. Tällä kertaa jopa Spyrostakin irtosi yllättynyt vinkaisu pojan ollessa jälleen vähällä kaatua, mutta ainakin uhkaava horjahdus tuntui kiskaisevan tämän enemmän nykyhetkeen... tai jollakin tavalla häiritsevän tämän kuumeista keskittymistä. Poika pudisti päätään ja irrotti valokiveä puristavan kätensä kallonsa ympäriltä haparoidakseen tällä refleksinomaisesti tukea mistä hyvänsä, huojahtaen sitten itsekin taaksepäin kun Haekli veti häntä mukanaan ilmeisenä aikeenaan pyörähtää ympäri ja suunnata takaisin... kuitenkin yritys johtikin lähes samantien uuteen panikoivaan äännähdykseen ja äkkipysähdykseen. Purppuratukka kohotti siristellen katseensa ensin eteensä vilkaisten vaivalloisesti jo miekkaansa epätoivoisesti kohottavaa Haeklia, ennen kuin tajusi pienellä viiveellä katsahtaa taakseenkin. Heidät oli saarrettu nyt suljetulle kujalle ilman pakoreittejä ja ensimmäinen lisko lähestyi jo uhkaavasti... Oivallus lähetti äkillisen ikävän sävähdyksen pojankin lävitse ja sai tämän suoristautumaan terävästi hengähtäen kun tumma nuorukainen yritti turhaan huutaa sokeaa jättiä pysähtymään. Kuitenkin tällä kertaa hätäinen, paniikinomainen säpsähdys toi esiin jotain muutakin. Häivähdys hädän ja häpeän ruokkimaa polttavaa turhautumista tämän kaiken edessä, keskellä olentoja jotka eivät vain antaneet heidän olla, luikahti järkytyksen lomasta ja sai jotakin jo valmiiksi ahdistuneen ja kiristyneen pojan olemuksessa viimein kuohahtamaan.
Epäilemättä nyt monellakin tapaa itsensä nurkkaan ahdistetuksi tunteva purppuratukka suuntasi itsekin huomionsa heidän tiensä tukkivaan liskoon. Tämä joutui kiskomaan päänsä jokseenkin yläkenoon pystyäkseen löytämään karmivat silmättömät kasvot jotka tarpovat heitä kohti valtavien kynnekkäiden kourien ja muun petomaisen hahmon keralla, mutta tällä kertaa esiin pykivää tukalahkoa ähkäisyä seurasikin epämääräinen pään pudistus ja murahdus. Haeklin huuto oli selvästikin kaikunut kuuroille korville, eikä raskaasti henkeään haukkova nulikka tällä kertaa jäänyt katsomaan kovinkaan pitkäksi aikaa saattaisiko otus syystä tai toisesta muuttaa mielensä. "Pois tieltä! Nyt heti! Meillä ei ole aikaa tällaiseen!" tämä äkkiä ärähti henkensä lomasta, epäröimättä suoraan muinaiskielellä. Kukaties tässä oli vieläkin jonkinlainen aavistuksen paniikinomainen taustasävähdys mutta nyt tästä kuulsi myös lähes suorastaan suuttumusta itsepintaisiin liskoihin jotka ahdistelivat heitä jatkuvasti jokaiselta suunnalta. Nämä eivät selvästikään tuntuneet ymmärtävän paljoakaan ympäriltään, mutta tunkivat silti heidän kimppuunsa jo joukossakin... eikä nyt jopa itsensäkin kanssa kamppailevalla nulikalla ollut tähän kaikkeen voimia. Tämä kiristeli leukojaan entistä tukalammin, mutta ahdistettuun ja pelokkaaseen katseeseen oli ilmaantunut häivähdys pistävää, turhautunutta terävyyttä kuin jatkuva viskonta, paniikki ja hengenvaara saattaisi viimein saada jonkin mitan täyttymään nyt kun jokin hurjistunut ja ylenkatsova repi hänen säröilevää ja vihlovaa mieltään vasten. Eikä myöskään vihainen yökkönen joka parhaillaan yritti jäytää äkäisesti hänen kylkeään kankaan läpi leuoillaan ja kynsillään ainakaan parantanut tilannetta millään tavalla.
|
|
|
Post by submarine on Dec 2, 2015 13:04:38 GMT 3
Paniikki ja epätoivo sai eittämättä aiakan kaikenlaista holtittomuutta ja typeryyttä. Nytkin, perääntyessään hatarasti ja epätoivoisesti valtavan liskon tieltä, saarrettuna ja Spyro epämääräisessä olotilassa, sai Haekli huomata aivan oikeasti harkitsevansa mahdollisuuksiaan hirviön suhteen. Tällä ei ollut aseita, toisin kuin hänellä... vaikka jos totta puhuttiin, tämä ei myöskään tarvinnut sellaisia. Mutta siltikin, mahdollisuudet olivat nopeasti menneet kovin vähiin, eikä nuorukaista ainakaan huvittanut yhtään yrittää läpi toisesta suunnasta ja vielä useammasta liskosta. Jos hän pystyisi jollakin ilveellä iskemään nopeasti ja tarkasti, saattaisi valtava hirviö kukaties joutua ainakin väistämään. Tai sitten, paljon todennäköisemmin, se murskaisi hänet saman tien. Äskeinen kammottava näky, se miten yksi liskoista oli tullut surmanneeksi lajitoverinsa suorastaan ohimennen kuokalla, oli kukaties tehnyt olennoista hieman kuolevaisemman tuntuisia... ja toisaalta entistäkin armottomampia ja hirveämpiä. "Mene pois!" Haekli ähkäisi uudelleen, paukuttaen nyt miekkansa lappeella seinää vasten. Mokoma lähestymistapa olisi kukaties toiminut jonkin uhkaavaksi käyneen eläimen kanssa, mutta yllä häälyvän hirviön suhteen moista toivoa ei oikein ollut. Otus tuntui vain rohkaistuvan saadessaan entistäkin selvemmän osoituksen siitä missä hän tarkalleen oli, eikä se tosiaankaan ollut ainakaan hidastamassa. Sen hirvittävän suuret kourat kurottelivat jo kohti. Hätäisesti ja pakon edessä punatukkaisen kädet kiertyivät taas tiukemmin miekan kahvalle, ja hän kohotti sitä voimattomasti. Hän ei tosiaankaan halunnut tehdä tätä, ei mitään tällaista, mutta vaihtoehtoja oli kovin vähän...
Tilanne tuntui saaneen jonkun muunkin varsin äkkipikaiseksi, ja äkkiä Haekli vilkaisikin hämillään ja melkoisen tyrmistyneenä kohti Spyroa, kun tämän suusta purkautui ilman suurempia varoituksia sanoja. Eivätkä ne tosiaankaan olleet mitään varovaisia, anelevia tai pidättyväisiä. Tietenkään hän ei ymmärtänyt sanaakaan, mutta äreä, napakka sävy taisi jo itsessään kertoa aivan tarpeeksi paljon. Suoranaiset vihaiset käskyt valtavalle, murhaavalle liskolle eivät tosiaankaan olleet jotain sellaista, mitä hän tältä olisi odottanut. Hetkeen nuorukainen ei totta puhuen osannut tehdä oikein muutakaan, kuin tuijottaa hämillään ja hämmentyneenä tätä. Liskokin unohtui, minkä vuoksi taisi olla hyvä, ettei olento tainnut enää muutenkaan tarvita hänen epätoivoista huomiotaan. Jälleen kerran lähestyvässä liskossa tapahtui sama kuin aikaisemminkin. Otus ei edes harkinnut saamiaan käskyjä, eikä empinyt niiden toteuttamista muutenkaan. Se toimi suoraan ja yksioikoisesti, kuin sillä ei olisi ollut edes mitään valinnanvaraa tai mielipiteitä asian suhteen. Se vain pysähtyi paikoilleen ja lähti sitten saman tien perääntymään, vetäytyen pois kaksikon edestä kuten käsky oli käynyt - tai niin nuorukainen ainakin oletti. Hän tuijotti hämillään ja varuillaan peräytyvää liskoa, tietämättä mitä moisesta olisi pitänyt edes ajatella. Niin hankala kuin silmätöntä otusta olikaan tulkita, pystyi hän sanomaan ainakin melkoisen varmasti, että otus itse tuskin ajatteli nyt mitään. Se vain toimi miettimättä sen suuremmin. Kuin jokin... koulutettu eläin. Moinen täydellinen välinpitämättömyys, kyky ja aikomus surmata heidät siihen paikkaan ja sen jättäminen sikseen ilman mitään oikeaa omistautumista, kylmäsi omalla tavallaan totta puhuen pahasti. Nämä olennot eivät taistelleet kotiensa puolesta tai vihanneet tai mitään muutakaan sellaista. Ne vain... tekivät mitä käskettiin ja mitä niiden oli tarkoitus tehdä. Tai jotakin sellaista. Lopulta asialla tuskin oli mitään oikeaa väliä juuri nyt.
Hetken Haekli tuijotti yhä vain hämillään koko tilannetta, ennen kuin sitten vilkaisi havahtuen ja pikaisesti taakseen. Niin helposti kuin eteen astunut lisko olikin väistänyt, eivät takana tulevat selvästikään piitanneet sille annetusta käskystä. Nekin olivat varmasti kuulleet sen, mutta mokoma ei tuntunut edes koskettavan niitä mitenkään. Ne olivat edelleen tarpomassa kohti kujan toisesta päästä, kauempana mutta ikävän nopeaa tahtia lähestyen. Mokoma ei tosin enää tuntunut aivan yhtä välittömän uhkaavalta, ja totta puhuen koko tämä tilanne oli juuri nyt enemmänkin epämääräinen, hämmentävä ja kyseenalainen kuin suoranaisen hengenvaarallinen. Ehkä. "Meidän... pitäisi varmaan häipyä täältä", geomantikko tuli nopeasti ähkäisseeksi Spyrolle. Hän ei tosiaankaan tiennyt mitä moisesta olisi pitänyt ajatella juuri nyt, mutta toisaalta en selvittelyn aikakin oli eittämättä joskus toiste. Jos nulikka tosiaankin kykeni tällä tavoin... käskyttämään valtavia hirviöitä, ei muulla tainnut niin erityisesti olla väliäkään. Tämän äkkiä tuimistunut olemus kyllä arvelutti, mutta... kaipa sekin oli enemmänkin odottamatonta kuin sopimatonta? Jos osasi tässä tilanteessa siis hermostua järkyttymisen sijaan. Joka tapauksessa nuorukainen vilkuili poikaa hetken, ennen kuin sitten tajusi hämillään, että tästä roikkui vieläkin vihamielinen koiperhonen. "Tuota... odotas", punatukkainen totesi epämääräisesti, ennen kuin sitten tökkäsi miekallaan rumaa, itsepintaista otusta. Liike oli vaisu monestakin syystä, eikä vähiten varovaisuuden vuoksi. Se kuitenkin riitti, ja kiskaistuaan punaisen terän sen selästä siipien välistä hän katsoi, kuinka se putosi sätkien ja nykien maahan. Hetken hän seurasi kuolevaa otusta epämukavasti, ennen kuin työnsi aseensa vihdoin pois käsistään ja lähti sanaakaan sanomatta suorimaan poispäin. Enää hän ei tohtinut tarrata Spyroon tai muutenkaan huolehtia tästä liiaksi; olipa tämä saanut tarmonsa ja sisukkuutensa mistä hyvänsä, oli poika selvästikin löytänyt nyt jalkoja alleen. Totta puhuen nuorukainen itse koki jollakin oudolla tavalla olevansa juuri nyt se huterampi heistä.
Mennessään kulmasta nopeaa, napakkaa kävelytahtia (joka todennäköisesti kohta muuttuisi taas puolihölkäksi takaa-ajajien vuoksi, mutta ei aivan vielä) Haekli tuli säpsähtäneeksi uudemman kerran kun silmäkulmaan osui valtava, kelmeä hahmo. Lisko oli tosiaankin perääntynyt kulman taakse... ja jäänyt siihen. Nyt se vain seisoi tasaisesti paikoillaan, tekemättä oikein elettäkään mihinkään suuntaan. Se vain seisoi siinä, aavemaisena ja epäilyttävänä. Haekli kiiruhti nopeasti sen ohi, tietämättä mitä ajatella juuri nyt oikein mistään. Spyrostakaan, jos aivan totta puhuttiin. Asiat tuntuivat muuttuneen äkkiä vain entistäkin kyseenalaisemmiksi, eikä hän halunnut miettiä niitä liiaksi tai edes vilkuilla liiaksi pojan suuntaan. Oli tämäkin...
|
|
|
Post by spyrre on Dec 2, 2015 18:29:26 GMT 3
Jotakin yllättävää ja punahehkuisen kytevää oli löytänyt reittinsä huterasti huojahtelevassa ja raskaasti puuskuttavassa pojassa kun uusi kalvakka lisko oli astunut pimeydestä suoraan heidän eteensä. Mutta vaikka kylmäävällä tavalla heidän pakoreittinsä tukkiva aavemaisen äänetön jätti saikin aikaan molemmissa pakenijoissa varsin järkyttyneen sävähdyksen, seurasikin tätä pojan mielen myllerryksessä jotakin muuta, jota tuskin niin hän itse kuin Haeklikaan oli odottanut... vaikka nulikka ei tainnut nyt ajatella näinkään paljoa omasta puolestaan että olisi näyttänyt yllättyvän tätä erityisesti. Tuntemus oli intensiivinen ja polttava, mutta... ei kuitenkaan lopulta täysin vieras vaikka tämä puskikin esiin kuin jo liikaa tökitty peto... joka tämä kaiketi jossain mielessä olikin. Lopulta se tuskin oli varsinaisesti edes itse suuri lisko itsessään joka oli aiheuttanut tämän vaikka otus viimein laukaisikin jännityksen. Defensiivinen, turhautunut ja uhattu olemus niin sisältä kuin ulkoakin, leimahti, nopeasti mutta kuitenkin, kuin lisko olisi sattunut astumaan jonkun huomattavasti itseään suuremman ongelman tielle... vaikka ainakaan Haekli tuskin tulkitsi otusta samalla tavalla. Jälleen tukea seinästä hapuileva nulikka vilkaisi kuumeisesti miekkaansa takertuvaa nuorukaista kun tämä yritti vielä epätoivoisesti hätistää otusta tiehensä. Tämän olemus oli eittämättä vieläkin kiristynyt ja tukala, mutta kiveä vasten paukuttavan metallin äänen kuitenkin tuodessa nopeasti tämän kasvoille pienen irveen. Metakka ei selvästikään ollut tarpeeksi ajamaan heitä kohti harppovaa liskoa tiehensä, mutta tökki ainakin jotakin muuta... vaikka tätä seurasikin nopeasti uusi murahdus sekä pään pudistus, katseen suuntautuessa jälleen terävästi siristyen kohti tiellä seisovaa liskoa. Äänettömästi nöyryytetty ja ahdisteltu purppuratukka ei kaivannut vielä tätäkin kaikkea kerralla niskaansa... ja yllättäen hänellä taisikin olla jotain, jota hän saattoi jopa tehdä asialle, eikä poika kyennyt jäämään ajattelemaan asiaa nyt tätä pidemmälle.
Äkillinen käänne kun Spyro lopulta suorastaan ärähti päin valtavaa kohti harppovaa olentoa, tuli selvästi melkoisena yllätyksenä hänen tuntumassaan seisovalle epätoivoiselle Haeklille. Kuitenkaan hengästyneesti henkeä kiskova, kaiketi aavistuksen havahtunut purppuratukka ei tuntunut heti edes hoksaavan saamaansa häkeltynyttä ja tyrmistynyttä katsetta saati ehtimättä hämmentyä tästä pahemmin itse kyräillessään heidän edessään kohoavaa kalpeaa liskoa oikeastaan enemmän terävän kärsimättömästi kuin epäluuloisesti... juuri ennen kuin tukalaan mutta lähinnä suuttuneeseen vaatimukseen vastattiin. Kiristyneen nulikan ilme ei tuntunut värähtävänkään niin yllätyksestä kuin helpotuksestakaan kun valtava olento tälläkin kertaa totteli epäröimättä ja alkoi perääntyä heidän tieltään. Oli vaikea sanoa oliko poika vieläkään aivan täysin ajan tasalla vaikka tuijottikin nyt tiukasti liskoa heidän edessään ja kädellään raskaasti seinään nojaten, kuin vain odottaen otuksen horjahtelevan pois tieltä ja päästävän heidät takaisin siihen mitä he olivatkaan olleet tekemässä (pakenemassa? Vai etsimässä jotain?). Tällä tuskin oli itselläkään vieläkään aavistustakaan miksi olento ja tämän lajitoverit edes tottelivat, mutta kukaan ei tainnut jäädä miettimään tätä nyt, ei edes komenneltu lisko itse. Jätti huojahteli taaksepäin takaisin varjoihin, pojan tuntuessa oikeastaan havahtuvan hieman vasta kun Haekli viimein avasi jälleen varovasti suunsa. Toisen huomautus sai tämän hätkähtämään hieman ja kääntämään siristelevän katseensa takaisin nuorukaiseen. Tovin verran tämä vain katsoi takaisin, kunnes räpäytti silmiään kuin päästen vasta pienellä viiveellä mukaan tapahtumiin. Poika ähkäisi hiljaa pyyhkäisten jälleen irvistäen ohimoaan, ennen kuin kuitenkin nyökkäsi toiselle, päädyttyään vielä luomaan jokseenkin puolittaisen vilkaisun taakse josta loppujoukko liskoja vielä lähestyi. Tilanne oli äkkiä huomattavasti vähemmän epätoivoinen kun reitti heidän edessään oli auki joka taisi saada nulikankin jälleen rauhoittumaan hieman... vaikka yleisesti oudosta ja kyseenalaisesta ilmapiiristä tuskin päästäisiinkään eroon niin helposti.
Kaiken paniikkihuselluksen keskellä olivat sivuseikat jääneet hetkeksi pienemmälle huomiolle, kuten ärhäkät murhakoit, joista yksi oikeastaan parhaillaan roikkuikin vielä kiinni puppuratukassa. Spyro itsekin oli tainnut lähes unohtaa otuksen vaikka tämä jäytikin vielä motivoituneesti hänen vaatteitaan, seuraten vasta Haeklin katsetta kun toinen hoksasi pienen pedon hätkähtäen. Seinään kädellään nojaava nulikka kurtisti kulmiaan otukselle kuin olisi nyt vasta muistanut tämän (joka saattoi tosin johtua varsin paksusta suojavaatetuksestakin, ainakin osittain) ja tämä liikahti kuin olisi aikonut tarttua hyönteiseen uudestaan, kuitenkin hätkähtäen hieman kun Haekli äännähti pidättelevästi ja kohotti miekkaansa. Niin ärhäkkä kuin suuri perhonen olikin, ei tästä lopulta ollut oikein minkäänlaista vastusta metallille. Purppuratukka seurasi vaitonaisesti, vaikka vieläkin hieman hampaitaan kiristellen hengitystään tasatessaan, kun otus viimein talttui ja putosi jokseenkin surkeasti nykien maahan. Pojasta irtosi pieni puuskahdus kuin jokin näkymätön jännitys olisi helpottanut hieman, tämän nyökätessä sitten kaiketi hiljaiseksi kiitokseksi. Kuitenkin tumma katse kävi vielä aavistuksen pistävänä viimeisiään vetelevässä hyönteisessä ennen kuin seurasi jälleen Haeklia kun nuorukainen astui hiljaisena eteenpäin, työntäen miekkansa käsistään. Tällä kertaa Spyro ei oikeastaan jäänytkään empimään vaan työnsi itsensä irti seinästä ilman suurempia kehotuksia. Se suuntasi toisen jälkeen tuskin taakseen katsoen kiristämättä itsekään tahtiaan, tämän pyyhkäistessä sen sijaan taas hieman irvistäen sormensa villin kuontalonsa lävitse. Ainakin ulkopuolinen kaaos taisi olla hellittänyt edes hetkeksi, vaikka nulikka loikin vielä ohi kulkiessaan aavistuksen tuohtuneen katseen nurkan takana aavemaisen hiljaa seisovaan liskoon, ennen kuin jätti tämänkin omaan arvoonsa kun pimeys nielaisi liikkumattoman otuksen.
Oli vaikea sanoa laittoiko perässä tallustava nulikka merkille Haeklin vaivautunutta ja epäluuloista hiljaisuutta sekä välttelyä kun tämä johti jälleen kulkua sokkeloisia, pimeitä katuja myöten. Kuitenkin liikkeelle pääsy vähemmän rynnistelevään tapaan taisi saada jotain aikaan vaikka Spyrokin seurasi sanattomasti, lähinnä silloin tällöin hampaitaan kirskutellen tai päätään hieroen. Ainakin se tuntui viimein muistavan pitelemänsä valokivenkin kohottaen esinettä hieman valaisemaan paremmin tätä nyt huomattavasti vähemmän paniikinomaisesti puristaen. Se vilkuili siristellen ympärilleen pimeään viimein taakseenkin vilkaisten, ennen kuin katse kääntyi jälleen tumman nuorukaisen hahmoon. "Tuota... mihin meidän pitäisi nyt mennä?" se sihahti hiljaa hetken jokseenkin neuvottoman pälyilyn jälkeen, äänessään jälleen jonkinlaista hämminkiä... vaikka tätä tuntuikin vaivaavan enemmän epätietoisuus kuin varsinainen kiire takaa-ajajien edellä. Ehm. Poissa silmistä, poissa mielestä, tai jotain..? Tai sitten se ehkä ei vain olettanut perässä laahustavien otusten saavuttavan heitä näin pian.
|
|
|
Post by submarine on Dec 4, 2015 13:26:40 GMT 3
Vaikka ei ollut ollut mitenkään varma tilanteesta aikaisemminkaan, tunsi Haekli olonsa nyt vain epävarmemmaksi tästä kaikesta. Spyrokin tuntui käyttäytyvän ties millä oudoilla tavoilla ja tekevän ties mitä kyseenalaisia asioita, kuten komentelevan tuosta noin vain hirvittäviä, valtavia liskohirviöitä. Eittämättä asia liittyi jotenkin tämän todelliseen luontoon, tai mahdollisesti kristalliin, mutta juuri nyt hänellä ei ollut halua aiheuttaa itselleen vielä entistäkin pahempaa päänsärkyä yrittämällä järkeillä kaikkea tätäkin järjettömyyttä johonkin parempaan muotoon. Hän vain johti kaksikkoa eteenpäin, tietämättä todella edes minne oli menossa. Perään lähteneet liskot seurasivat yhä, ja hän teki muutaman käännöksen siellä täällä, vaihtaen varsin umpimähkään suuntaa suurten kivisten rakennusten välissä. Lopulta tarkalla suunnalla tuskin oli edes väliä juuri nyt. Jos ei muuta, taisi rauhallisempi kulkutahti ainakin helpottaa etenemistä melkoisesti, sillä sekaisen ja holtittoman paon muututtua enemmänkin määrätietoiseksi (tai ainakin nopeatahtiseksi) tarpomiseksi ei perään enää lähtenyt enempää metelin houkuttamia liskojakaan. Sokeita, äänekkäitä ja hitaita otuksia oli lopulta helppo välttää jos viitsi vain ajatella. Lopulta asta Spyron epätietoinen kysymys sai punatukkaisen taas havahtumaan ja vilkaisemaan toiseen. Hetken hän joutui miettimään, mitä tarkalleen edes vastaisi. "... pois. Kai me vain... yritämme etsiä jonkin... reitin?" nuorukainen hetken empimisen jälkeen onnistui lopulta päättämään ja vastaamaan. Hän ei itsekään pystynyt tarjoamaan oikein tämän parempaa vastausta nulikalle, ikävä kyllä. Sanoissa oli melkoisen kokeileva sävy, kuin hän itsekin olisi vasta yrittänyt arvioida mokomien järkevyyttä. Eh, loppujen lopuksi kaksikolla ei tainnut olla oikein mitään kunnollista suunnitelmaa, eikä myöskään mitään keinoa saada sellaista aikaan. Hän vilkaisi epämääräisesti ympärilleen heidän tullessaan taas yhteen kujien risteykseen, ennen kuin valitsi umpimähkään keskemmälle tätä kaikkea johtavan suunnan. Kukaties se johtaisi edes... jonnekin. "Meidän pitää kai vain... löytää se reitti pois täältä. Ei tässä oikein mitään muutakaan voi", harmaahipiäinen lisäsi varovasti perään. Hetken hän vilkuili purppurapäistä poikaa syrjäsilmällä, kuin ei olisi ollut aivan varma miten tähänkään olisi pitänyt edes suhtautua. Ei kuitenkaan liian pitkään. Muisto tästä ärähtelemässä vihaisesti käskyjä valtavalle liskohirviölle oli vielä varsin tuore, eikä hän juuri nyt halunnut ainakaan härkkiä tai ärsyttää tätä... ei kaiketi muutenkaan, mutta ei etenkään nyt.
Kun ei voinut oikein muutakaan, johti Haekli Spyroa (ja itseään) sitten edelleen vain eteenpäin. Oli lopulta varsin järjetöntä, miten täysin samankaltaisia suuret kiviset rakennukset olivat kaikkialla. Geomantikon suuntavaisto harvemmin petti, ja juuri nyt hän olikin varsin tyytyväinen siihen, sillä täysin samanlaiset kujat toinen toisensa perään saivat varsin nopeasti epäilemään, josko kaksikko oli jotenkin onnistunut kuitenkin kääntymään ympäri hortoillessaan. Siellä täällä liikuskeli kelmeitä liskojakin, joiden väistäminen ei tosin sinällään ollut onneksi hankalaa. Suurin osa niistä oli menossa summittaisen päinvastaiseen suuntaan, ja vaikka oudon kankeiden otusten liikkeissä ei mitään todellista hätää tai kiihtymystä näkynytkään, liikkuivat ne silti nopeasti ja selvästikin tarkoituksellisesti. Lopulta ei tainnut olla vaikea päätellä mihin ne olivat menossa, ja nuorukainen heittikin epämukavia vilkaisuja sekä niiden perään että Spyrolle väistellessään otuksia vaiti ja varovaisesti kulmien ja sivukujien suojiin. Niin vähän kuin mitään suoranaista melua tai hätäisyyttä näkyikään, oli oudossa kylässä siltikin selvästi meneillään melkoinen kaaos. Loppujen lopuksi, enemmänkin silkasta parempien vaihtoehtojen puutteesta kuin mistään oikeasta tarpeesta, johdatti Haekli kaksikon kylän keskipaikkeille. Ja vaikka olikin vaikea sanoa mistä reitti alemmas ja pois tästä hullunmyllystä löytyisi, taisi mokoma tuoda vastaan ainakin jotakin. Punatukkainen hidasti hetkeksi epämääräisenä, kun edessä ei äkkiä häämöttänytkään enää uusia kivisiä rakennuksia, vaan jonkinlainen suurehkolta vaikuttava avonainen alue. Äskeisen jäljiltä olo moisille menemisestä oli vähintäänkin kyseenalainen, mutta siitä huolimattakin nuorukainen eteni varovaisesti, vilkaisten Spyroon kertaalleen kuin varmistaakseen, että poikakin oli tilanteen tasalla. Jos mitään arveluttavaa näkyisi, olisi parempi vain häipyä saman tien...
Tällä kertaa edessä ei ainakaan odottanut lannan hajua tai korviasärkevää kiljuntaa, mikä taisi olla jo melkoinen parannus edelliseen. Siellä ei myöskään häämöttänyt suurta (tai jättiläiskoiden täyttämää, tärkeämmin) sienimetsää. Oikeastaan Haekli erehtyi ensihätään luulemaan, että koko aukea oli vain yksinkertaisesti tyhjä. Vasta rakennusten suojasta ulos astuttuaan hän erotti valokristallin hehkussa, ettei niin ollut. Suurin osa tilasta oli kyllä täytetty, mutta jollakin huomattavasti matalammalla. Geomantikko seisahtui hetkeksi tuijottamaan epäluuloisesti sitä vyötärö- ja rintamakorkeuden välimaille kohoavaa kasvustoa, joka edessä nyt häämötti. Siltikin hän otti aavistuksen epäluuloisen askeleen eteenpäin, mutta ähkäisi aavistuksen yllättyneenä ja pysähtyi jalkansa osuessa johonkin pehmeään ja kosteaan. Nopea vilkaisu tosin paljasti, ettei kyseessä juuri nyt ollut mitään vaarallisempaa kuin... sammalta. Kiven päällä levisi sammalmatto, melkein aukean reunamille asti. Hämillään hän astui kauemmas siitä ja vilkaisi taas Spyroon. "Tuo näyttää... pellolta", nuorukainen mutisi varovaisesti, vilkuillen sammalmatosta kohoavaan, yhtenäiseen hahmoon. Kauempaa oli vaikea erottaa mitään yksittäisiä korsia, mutta siltikin hän uskoi hahmottavansa epämääräisellä tavalla tutun, jopa varsin arkisen näköiset latvat, jotka kohosivat varovaisesti ylöspäin. Lähemmäskään hän ei tähän hätään tohtinut oikein mennä, mutta ei harmaanahkainen keksinyt oikein muutakaan vaihtoehtoa näkemälleen. Pelto, vuoren sisässä. Näyn olisi pitänyt kaiketi hämmentää enemmän tai tuntua suoranaisen järjettömältä, mutta... kaiketi kaiken tähänastisen jäljiltä oli vaikea enää varsinaisesti kyseenalaistakaan enää turhan paljoa.
"Täältä ne kai sitten... korjaavat viljaa", Haekli totesi pienen hiljaisuuden jäljiltä lopulta varsin ykskantaan. Sitten hän irvisti kevyesti, sihahtaen hiljaa ääneen. Hätä, paniikki ja kiire olivat pitäneet kivun ja epämukavuuden hetken ajan loitolla, mutta nyt välittömän uhan puuttuessa kaikki tunki päälle varsin pahasti. Koiperhoset olivat järsineet ja jäytäneet häntä joka puolelta, ja hänen kätensä valittivat edelleenkin. Ne tuntuivat voimattomilta ja murjotuilta, ja hän itse tuntui revityltä ja rispaantuneelta kuin vaate - totta puhuen kaiketi ne vaatteet, joihin oli juuri pukeutunut. Nopealla vilkaisulla saattoi todeta, että nyt hän näytti vielä resuisemmalta kuin aikaisemmin. Vaatteet olivat repeilleet ja reikäisiä joka puolelta... ja hänen oman verensä tahrimia. Ei kaiketi mitään pohjattoman vakavaa, mutta siltikin hän irvisti tukalasti. Kaikki tässä paikassa kävi voimille ja vaati veroaan, eikä hänellä ollut enää paljoa mistä maksaa...
|
|
|
Post by spyrre on Dec 4, 2015 23:03:53 GMT 3
Vaikka eteneminen olikin muuttunut lähinnä joutuisaksi perääntymiseksi panikoivan ryntäilyn sijasta, taisi tunnelma olla silti vielä kaukana rennosta taikka mukavasta oikein kenenkään (varsinkaan Haeklin) mielestä. Edelleen jokseenkin tukalan oloinen Spyro seurasi tämän jäljessä kun he loittonivat sokeista takaa-ajajistaan jättäen yhden paikalleen komennetuista liskoista seisomaan varjoihin, pojan tuskaisen hampaidenkiristelyn kuitenkin lientyessä hieman kun tämä sai haukattua henkeä juoksemisensa jäljiltä. Äkillinen kuohahdus tuntui kadonneen muttei aivan jälkiä jättämättä, ja pojan olemuksesta saattoi lukea tämän tarkkailevan ja keskittyvän vieläkin johonkin, tuon tuosta päätään hieman pudistaen. Mutta kireydestä ja hankaluudesta huolimatta oli pahin paniikki sentään hiipumassa pojankin suunnalta, tämän oikeastaan vaikuttaessa huomattavasti huolestuneemmalta jostakin muusta kuin heidän perässään laahustavista liskoista jotka olivat kadonneet nopeasti pimeyteen sekä rakennusten taakse Haeklin johdatettua kaksikon joutuisasti pois päin. Tämä luimisteli vieläkin hieman poissaolevasti pienessä tukalassa lysyssä kuin häpeissään tai sätittynä jostakin, mutta vaikka liikkeet olivatkin vielä jäykkiä ja haparoivia, tuntui poika sentään jo kykenevän seuraamaan ainakin suurimmaksi osaksi missä mentiin. Kun hän viimein esittikin kysymyksen tiedustellen hiljaa nuorukaiselta siitä minne edes kannatti suunnata, jäi toisenkin varovainen vastaus jokseenkin hataraksi. Lopulta Haeklilla tuskin oli sen suurempaa käsitystä suunnasta täysin pimeän ja samankaltaisen näkymän keskellä kuin hänelläkään.... minkä kaiketi tuskin olisi pitänyt olla yllätys. Hengitystään tasaava purppuratukka vilkaisi hieman epämääräisesti pälyilevää nuorukaista kuontalonsa varjosta, silmäten sitten itsekin ympärilleen pimeiden katujen sokkelossa hampaitaan kirskauttaen.
"Äh. Kaikki näyttää taas ihan samalta täällä" se mutisi, vaikuttaen vieläkin jokseenkin kireän epämääräiseltä vaikka aiempaa raivokkuutta ei ainakaan kuulostanut kytevän enää esillä. Mitä olikaan tapahtunut, oli tämä tuntunut saavan purppuratukankin varuilleen, vaikka nyt heidän suurin tavoitteensa taisikin jälleen olla suurien liskojen välttely ja reitin löytäminen pois pimeästä kylästä. Tämä sentään taisi olla ainakin ensimmäisen osion kohdalla helpompaa nyt kun sokeat otukset eivät voineet vain seurata heitä äänen perusteella, vaikka kalvakoita jättejä häivähteli vieläkin välillä jossakin etäämpänä. Kun Haekli johti kiemurtelevaa kulkua kujien sokkeloiden lävitse ja otusten raskaan liikkumisen ääniä vältellen päätyi Spyro vilkaisemaan tämän suuntaan muutaman kerran kuin huolissaan jostakin, mutta seuraten rohkenematta lopulta sanoa paljoakaan. Siellä täällä harhailevat liskot eivät tuntuneet enää tietävän missä he tarkalleen olivat vaikka kaikki jotka he sattuivat näkemään näyttivät silti olevan liikkeellä, kuin olisivat vieläkin etsineet tunkeilijoita. Kaikki metakka oli tainnut häiritä näitä pahasti vaikka otukset olivatkin hidasliikkeisiä, ja näiden kalvakkoina häälyvien hahmojen aavemainen kulku pimeässä oli vieläkin jokseenkin hyytävää. Poika seurasi katseellaan yhtä olennoista ennen kuin tämä katosi jälleen rakennusten varjoihin heidän kulkiessaan ohitse, hoksaten kuitenkin pienellä viiveellä heidän olevan matkalla kohti jotakin erilaista. Edessä hahmottui laaja, avoin tila joka sai Spyronkin siristämään silmiään ja vilkaisemaan sitten Haeklia epävarmana siitä mitä olisi odotettavissa. Heidän edellisen löytönsä jälkeen (ja ennen kaikkea sen miten tämä oli päättynyt) hänkään ei osannut suhtautua tällaisiin mysteereihin kovinkaan suurella luottamuksella... mutta jos ei muuta, ainakaan heidän hivuttautuessaan lähemmäs ei tältä suunnalta kantautunut lisää hälyttäviä ääniä. Oikeastaan aukiolta ei tuntunut edes nousevan esille minkäänlaisia hahmoja, niin rakennusten kuin muidenkaan. Kuitenkaan vaikka tämä hetken aikaa siltä näyttikin ei tämä tainnut kuitenkaan olla tyhjä, kunhan he hivuttautuivat varovaisesti lähemmäs.
Tumman nuorukaisen kulkiessa edeltä kuontalonsa varjosta epämääräisesti siristelevä poikakin tuntui viimein suuntaavan enemmän huomiota eteensä, kaiketi alkaen itsekin erottaa jonkinlaista matalahkoa kasvustoa. Se rypisti kulmiaan nuuhkaisten ilmaakin, ennen kuin säpsähti Haeklin yllättynyttä reaktiota... ja sitten uudestaan tuntiessaan myös äkkiä jalkansa alla jotakin pehmeää. "Egh...! Mitä..." se aloitti hölmistyneenä, kireän hampaiden kiristelyn käydessä viimein pojalle jokseenkin tyypillisemmäksi hämmingiksi. Katse laskeutui Haeklin esimerkkiä seuraten lattiaan samalla kun nulikka suuntasi pitelemäänsä valoa alemmas, harhautuen itsekin jäämään tuijottamaan hetkeksi silmiään räpytellen. Tämä alue luolasta oli selvästikin jonkin huomattavasti eloisamman peitossa kuin vain pelkän vakaan kiven, ja näky taisi vielä aiemman oudon sienimetsänkin jälkeen napata heidät molemmat yllätyksellä. Spyro tihrusti hetken kiven valossa vihreää sammalmattoa heidän allaan ennen kuin nosti katseensa jälleen eteenpäin, kohti korkeampaa, tuulettomassa pimeydessä kohoavaa suorastaan arkista näkyä. Missä tahansa muualla hän olisi luultavasti tunnistanut maiseman samantien yölläkin, mutta täällä jokin niinkin tavallinen näky kuin pelto tuntui lähes suorastaan... epäilyttävältä. Purppuratukkakin seisahtui epätietoisena antaen katseensa pyyhkiä maasta kohoavien korsien ylitse valokiven hohdetta liikuttaen, ennen kuin onnistui viimein nyökäyttämään Haeklin ykskantaiselle toteamukselle.
"Se... taitaa olla. Hiton outoa... miten tällaisessa paikassa edes... kasvaa mitään?" nulikka myötäsi toisen ihmetystä likimain yhtä suurella hämmingillä kykenemättä itsekään ymmärtämään miten luolassa edes saattoi viljellä viljaa, kunnes sävähti hieman nuorukaisen pienelle kivuliaalle äännähdykselle. Poika hätkähti kääntäen päänsä viimein suoraan toisen suuntaan kääntäen valoakin hieman, kuin vasta nyt ehtien itsekin pohtia tapahtunutta. Niin äskeinen pakoonjuoksu, murhakoit kuin muukin tapahtunut oli eittämättä jättänyt jälkensä varsinkin Haekliin, ja vieläkin mielensä perällä häälyvän painostavaksi tunteeksi muuttuneen olemuksenkin lävitse nulikan kulmat painuivat hiljakseen pieneen kurttuun. Vihaiset hyönteiset olivat suorastaan peittäneet nuorukaisen aikaisemmin puhumattakaan siitä että tämä oli ollut vähällä tulla isketyksi hengiltä useammankin kerran, eikä ollut vaikea nähdä että tämä tunsi olonsa kaikkea muuta kuin hyväksi... ei sillä, että Spyrokaan lopulta olisi, varsinkaan päänsä jatkuvan hajanaisen vihlonnan vuoksi. "Oletko... oletko kunnossa?" se onnistui viimein tiedustelemaan varovasti, pyyhkäisten hieman irvistäen jälleen ohimoaan, tällä kertaa lähinnä voipuneen huonovointisesti. "Se... se kaikki tuolla... äh. Pitäisiköhän meidän... yrittää levätä vähän? Täällä ei ainakaan näytä olevan ketään..." ehdotettiin hetken emminnän jälkeen, purppuratukankin luodessa varautuneen katseen ympäröivään näkymään hieman huterasti liikahtaen. Vaikutti siltä, että heistä kumpikin olisi voinut käyttää hetken kootakseen jälleen itsensä.... vaikka jokin pieni vainoharhainen ajatus varoittikin paikoilleen jäämisestä. He eivät kuitenkaan tienneet tästä paikasta yhtään mitään saati siitä mitä saattaisi vielä ilmaantua... mutta ainakin paikka vaikutti hiljaiselta ja rauhalliselta. Ehkä. Toistaiseksi. Oli kuinka oli, rehellisesti jännittynyt Spyro lähes pelkäsi hiertävän pääkoppansa saattavan haljeta johonkin suuntaan hetkellä millä hyvänsä, eikä nuorukainenkaan näyttänyt paljoakaan paremmalta...
|
|