|
Post by zetsumei on Jun 17, 2015 16:52:14 GMT 3
Tiaran asteli maantiellä kevyin askelin. Voimiaan tämä nuori nainen ei viitsinyt säästellä, tai sitten hän ei sitä tajunnut, olihan hän ensimmäistä kertaa taivaltamassa pidempää matkaa. Askeleet olivat pitkät ja vauhti liiankin nopea, mikä varmasti jo iltapäivällä tuntuisi jaloissa kuin kivipainot. Mutta nyt oli aamupäivä, aurinko paistoi taivaalla, linnut lauloivat. Ei ollut liian kuuma, vaan sopivan viileä, vaikka myöhemmin päivä saattaisikin muuttua varsin lämpimäksi. Vielä ei kuitenkaan ollut liian kuuma, vaan hän saattoi astella viitta harteillaan ja sen huppu päässään. Viitan alla oli punainen kaapu, joka oli selvästi valmistettu halvimmasta materiaalista mitä löytyi ja värjäysjälkikään ei näyttänyt siltä, että olisi paljoa maksanut. Mutta silti Tiaran oli siitä ylpeä, olihan kyseessä hänen ensimmäinen virallinen kaapunsa. Kaikesta sen näkikin, että hän oli vasta päässyt koulustaan. Vyöllä olevat taikatarvikepussukat roikkuivat lähes tai täysin tyhjinä, eikä missään näkynyt merkkiäkään taikakääröistä tai suuremmasta kokoelmasta velhokirjoja. Oikeastaan näytti siltä, ettei naisella ollut mukanaan edes yhtä loitsuja sisältävää kirjaa. Lisäksi hänen kasvoillaan oli vähän liiankin innokas ja mahtipontinen ilme, vaikka osasi juuri ja juuri lähettää pienen tulipallon sormestaan.
Tiaran pysähtyi hetkeksi tiellä ja joi hieman pienestä leilistä, joka roikkui myös kapeaan nahkavyöhön sidottuna. Vesi oli vielä virkistävän viileää ja tajuamatta säännöstelystä, hän joi sitä innokkaasti. Sidottuaan juomapullonsa uudestaan vyölleen, hän kävi läpi kaikki pussinsa ja suori kaapunsa helmaa ja hihoja, muistaen sormuksen jonka oli opettajaltaan saanut. Siinä oli taika, joka suojaisi häntä synkimmiltä taioilta kunnes sen rubiini hajoaisi. Sormus oli käytetty, sen kivi oli jo hieman halkeillut, mutta silti se oli hänen tärkein aarteensa. Sääli vain, että sormus oli aika iso hänen siroihin sormiinsa, mutta oli se sen verran paikallaan pysynyt, että hän oli sen sormeensa pujottanut. Ja sitä sormuksen taikuus toisaalta tarvitsikin toimiakseen. Tiaran kohotti kättään ja ravisti liian pitkiä hihojaan kättensä päältä ja katsoi sormea johon oli sormuksen laittanut. Sormessa ei ollut mitään. Sydän jätti yhden lyönnin välistä, sitten Tiaran tarkisti epätoivoisesti kaikki sormensa. Ei sormusta. Hän tutki kiireesti pussukkansa, sillä sormuksen putoaminen huomaamatta tuntui niin epätodennäköiseltä, että kai hän oli ennemmin ajatuksissaan sen jonnekin laittanut. Mutta toisin oli, sormus oli hävinnyt.
Sadatellen Tiaran laski hupun päästään ja käännähti ympäri, katsellen tielle. Sormuksen piti löytyä, piti! Hänen mustat hiuksensa olivat nutturalla niskassa ja hiusten tummuus loi vahvan kontrastin hänen vaaleaa ihoaan vasten. Nainen varmasti ruskettuisi jos viettäisi tarpeeksi aikaa ulkona, mutta suoraan kirjastoista ja koulusta ulos tulleena hän oli vaalea kuin maito. Kyyryssä kävellen Tiaran alkoi tutkia tietä.
|
|
|
Post by submarine on Jun 18, 2015 1:58:58 GMT 3
Maanteillä kulkija sai usein huomata olevansa varsin yksin itsensä ja ajatustensa kanssa. Matkojen taittamisessa oli aina omat vaaransa, ja harva lähti moiseen ilman hyviä syitä. Nyt näytti kuitenkin siltä, ettei matkaansa tehnyt nuori nainen saisi kuitenkaan nauttia omasta rauhastaan, tai sitten kärvistellä yksinäisyyttään, sillä kaukaa kantautuvat äänet kertoivat jonkun toisenkin kulkevan samaa tienpätkää. Toisen huolestunut etsiskely tarjosi hyvän mahdollisuuden kiriä matkaa kiinni, vaikka sitten tahtomattakin, ja pikkuhiljaa alkoi vienoisessa tuulenvireessä kajahdella ääni, joka eittämättä ilmoitti tällekin jonkun lähestymisestä. Ei puheensorina tai muukaan ihmisperäinen, vaan tahdikas, napakka kopina, joka vain kavioista tai sorkista saattoi lähteä. Ja toden totta, jos vain vilkaisi tulosuuntaan, saattoi tienmutkan takaa nähdä ilmaantuneen esiin suuren eläimen ratsastajineen. Nopealla vilkaisullakin oli helppo sanoa, ettei kyseessä ollut ainakaan hevonen, vaikka eläin olikin melkein saman kokoinen. Siinä oli tiettyä siroutta, joka tavallisilta ratsuilta puuttui, ja eittämättä myös suuret sarvet, jotka sen päästä kohosivat, olivat helppo tapa huomata ero. Melkein kuin valtava vuohi, tai jokin sentapainen. Sen käynti oli rauhallista mutta tasaisen varmaa, ja selässään se kantoi ratsastajaa ja kylkiään vasten vyötettyjä laukkuja. Kauempaa ratsastajasta itsessään oli eittämättä huomattavasti vaikeampi erottaa mitään, kuin suuresta ratsustaan. Tämä ei selvästikään ollut erityisen pitkä tai roteva, ja tämä oli pukeutunut varsin sopusointuisen maallisiin sävyihin, joihin tämä itse taisi oikeastaan tuoda väriä, enemmänkin kuin toisin päin. Kaukaakin pystyi näkemään hyvin, että tämän päätä koristi tuuhea, tummanpunainen tukka, ja ratsastajan iho ei ollut oikein mitään tavanomaista, inhimillistä sävyä. Se oli tummanharmaa, jotakin hiilen ja tomun väliltä, ja teki tästä enemmänkin silhuetin, johon kaikki yksityiskohdat häipyivät. Outoudestaan huolimatta matkalainen ei selvästikään ollut pahansuopa, sillä erottaessaan edessään toisen kulkijan tämä äkkiä kohotti kättään näkyvästi päänsä yläpuolelle, yleiseen matkalaisten tervehdykseen joka kertoi rauhallisista aikeista ja aseettomuudesta - tai ainakin siitä, että aseet pysyisivät poissa käsistä.
Ratsastaja lähestyi tasaiseen tahtiin, alkamatta kiirehtiä, ja lähestyessä tästä saattoi alkaa erottamaan jopa yksityiskohtia. Eläin, jolla tämä ratsasti, oli tosiaankin jonkinlainen vuohi. Tuuhea ja suuri ratsu, jonka päästä haarautuivat kookkaat sarvet kuin jakautuvat aallot. Kulkija sen selässä ei oikeastaan käyttänyt minkäänlaisia ohjaksia, vaan piteli kiinni satulansa nupista, antaen eläimen edetä miten itse mieli. Sen turkki oli melkein virheettömän valkea, mutta smaalla siihen sekoittui sävyä, joka muistutti suuresti sinertävää taivasta. Moinen toi mieleen säkenöivän lumen, ja tarjosi melkoisen vastakohdan tummanpuhuvalle ratsastajalleen. Ja vaikka kyseessä olikin vain eläin, oli sen silmissä oudon terävä, tarkka katse, joka selvästikin pisti asioita merkille naisesta, jota nyt lähestyi. Suuri vuohi oli eittämättä outo ratsu, mutta sen selässä istuva ratsastaja taisi itsekin olla kaikkea muuta kuin tavanomaisimmasta päästä. Silmäyskin paljasti jo, ettei kyseessä ainakaan ollut ihminen - tai sitten oudoin ihminen, jonka moni koskaan näkisi. Oletettavasti kyseessä oli mies, vaikka ero ei ollutkaan aivan niin selkeä kuin olisi kukaties voinut toivoa. Tämän iho oli tosiaankin hyvin tumma, hiilenharmaa, kontrastissa tummanpunaiseen tukkaan. Tämä oli varsin lyhyt, puolta päätä lyhyempi kuin edes lyhyenpuoleinen keskimittainen mies, eikä kulkija tosiaankaan voinut ylpeillä ainakaan leveillä hartioilla taikka salskealla varrella. Se, mikä vaatteiden alta näkyi, oli jäntevää ja napakkaa, mutta vähemmän kauniisti ilmaisten myös varsin ruipeloa. Samaan tapaan tämän kasvonpiirteetkin olivat varsin terävät ja sirot, lukuunottamatta silmiä. Ne olivat suuret ja keltaiset, eikä niiden tuijotus ollut suinkaan ihmismäinen. Enemmänkin ne näyttivät jonkin liskon silmiltä, pystymäisiltä. Oudosta ulkonäöstään huolimattakin tulokkaasta saattoi eittämättä myös päätellä, ettei tämä ollut ainakaan mikään köyhä rääsyläinen. Vaikka tämä olikin pukeutunut varsin koreilemattomiin vaatteisiin, oli niissä siltikin selvää laatua. Nuttunsa päälle tämä oli pukenut löyhän, paksuhkon vaatteen, joka toimi jonkinlaisena takin ja viitan välimuotona. Se oli vaalenaruskea ja taidokkaasti värjätty, ja sen reunaa koristivat vaatimattomat mutta huolelliset kirjailut. Alta pulkistävä paita oli samaa maata, ja tummanruskeammat housut näyttivät nekin melkeinpä uusilta ja huolehdituilta. Ainoa varsinaisen koristeellinen ja silmiinpistävä osa kokonaisuutta lieni karmiininpunaa ja purppuraa säihkyvä huivi, jolla tämä oli sitonut pitkät hiuksensa taakse. Eikä siinä suinkaan ollut tämän koko omaisuus; ratsunsa kupeille tämä oli vyöttänyt laukut, jotka olivat selvästikin täynnä matkatavaraa, ja satulannupista roikkui kapistus, joka saattoi olla vain ja ainoastaan näppärä, varsin hyvälaatuinen miekka. Ei mikään yltiökoristeltu herrasväen ase, mutta oikein kaunis ja hyvätekoinen kalpa kuitenkin. Selvästikin tällä oli varaa matkustaa ilman suoranaista puutetta tai kurjuutta, mikä tekikin jalustimissa roikkuvien jalkojen paljaudesta varsin outoa. Kuin tämä ei vain olisi perustanut saappaista.
Tulokas lähestyi toista rauhallisesti, yrittämättä ainakaan varsinaisesti peitellä tai salailla mitään. Samalla tämä kuitenkin tuntui selvästi tiedostavan itsekin, ettei suinkaan ollut se kaikista tavanomaisin kulkija. Olemuksessa oli vienoa mutta selkeää hämeliäisyyttä ja kiusaantumista, kun tämä ratsasti toista kohti, yrittäen samaan aikaan olla vilkuilematta mutta toisaalta myöskään suoranaisesti väistelemättä katseellaan. Kuin tulokas ei olisi aivan ollut varautunut siihen, että joutuisi kohtaamaan ketään juuri nyt, ja joutui todenteolla yrittämään pystyäkseen saamaan vireille jonkinlaista jo pelkästään hyvien tapojenkin edellyttämää tervehdystä. Tämä ratsasti toisen kohdalle varsin vaiti, ennen kuin sitten pysähtyi yhä aavistuksen hämillään (vetämättä ohjaksista tai viestimättä muutenkaan suorasti ratsulleen moista haluavansa) ja vilkaisi sitten varovaisesti maassa nököttävään naiseen. "Tuota... anteeksi, kulkeeko tämä tie Vissaraniin? Olen... kukaties aavistuksen eksynyt", ilmestys lopulta lausui äänellä, joka selvästikin yritti pitää yllä jonkinlaista muodollista kohteliaisuutta, mutta josta samalla särähti varsin nopeasti tietty tottumattomuus tällaiseen - kuten myös jonkinlainen sosiaalinen varovaisuus. Hetken tummahipiäinen katsoi naista kohti, ennen kuin tuntui vasta varsinaisesti edes oivaltavan, että tällä itselläänkin oli murheita. Se sai aikaan lisää empimistä, mutta keskustelun avaamisen jälkeen oli helpompi jatkaa. "Eh, oletko... kadottanut jotakin?" tämä lopulta kysyi, unohtaen hetkiseksi sen suuremmat kohteliaisuusseikat tai säntillisyyden. Suuret, keltaiset silmät kävivät nopeasti toisen kulkijan lävitse, kuin yrittäen päätellä mitä tämä oikeastaan etsi, tai mistä tässä oli kyse muutenkaan. Yllättävän nopeasti tämän silmäkulmaan syttyi myös pientä ymmärryksen välkettä, kuin tämä olisi osannut lukea yhtä jos toistakin naisen varustuksesta. Siltikin tämä pysyi varsin tasaisena, odotti.
(Noniin, täältähän tämä tulee. Taisin julmasti keksiä nimenkin sille paikalle, jota kohti ovat menossa. Olettaisin sen olevan kukaties vaikka maakunta. Tietysti jos sinulla on jo mielipiteitä asiasta, niin sen voi muuttaa.))
|
|
|
Post by zetsumei on Jun 18, 2015 20:24:11 GMT 3
Nainen ei edes ajatellut, että joku saattaisi tulla tiellä vastaan, tai kulkea samaan suuntaan mitä hän. Alkumatka yksinäisyydessä oli saanut luotua illuusion tosiaankin siitä, että hän oli yksin matkalla eteenpäin. Tai tässä tapauksessa taaksepäin, katse kuumeisesti tiessä. Jos jostain Tiaran vihasi, niin sitä, että epäonnistui yksinkertaisissa asioissa. Epäonnistuminen itsessään ei häntä haitannut, mutta kun se tapahtui esimerkiksi silloin, kun hän oli kaatamassa kannusta maitoa jonkun lasiin ja onnistui läikäyttämään pöydälle enemmän kuin lasiin, se häntä ärsytti. Ja jostina syystä, Tiaran epäonnistui yleensä helpoissa asioissa. Ehkä siksi opettajakin oli vannottanut, ettei hän saisi hukata sormustaan ja totta kai hän oli nyökytellyt ja todennut, ettei niin kävisi. Ja nyt hän etsi tieltä sormusta! Sitä minkä hän oli vannonut pysyvän tallessa. Kuumeisesti nainen katseli maantielle, kun kuuli ääniä. Ensin hän ei reagoinut niihin, sillä mikä olikaan jonninjoutavampaa tässä tilanteessa, kuin muut ihmiset. Sitten hän pikkuhiljaa tajusi, että jos tietä pitkin tuli joku, se saattaisi tarkoittaa sitä, että tämä joku löytäisi sormuksen ennen häntä! Ja entäpä jos kävisi niin, ettei tämä tulija antaisi sormusta enää takaisin? Tiaran kohotti kiireesti katseensa ja tummat kulmat kurtussa katseli tielle ja säikähti entisestään. Entä jos tulijan ratsu söisi sormuksen?! Hän ei ihmetellyt suurta vuohta ratsuna, ei vaikka kaiken järjen mukaan se olisi järkeenkäypää ollut, vaan suurin murhe oli siinä, että vuohet tunnetusti söivät mitä vain. Tai ainakin niin nainen oli kuullut.
Tiaran jännittyi ja tuijotti silmät laajenneina vuohta, odottaen että se laskisi päänsä ja ahmaisisi jotain tieltä suuhunsa. Järki voitti lopulta sekasortoisen aivojen hulinan ja velhotar tajusi ensinnäkin sen, missä oli ja kuka oli. Hän laittoi kätensä tyynesti kaapujensa hihoihin, suoristautui ryhdikkäämmin ja tarkasteli nyt tulijaa siltä kannalta, joutuisiko hän tämän kanssa ongelmiin. Maailma oli vaarallinen niille, jotka eivät osanneet pelätä. Ja vielä vaarallisempi niille, jotka pelkäsivät liikaa. Helpoiten pääsi, kun osasi ennakoida ja olla varuillaan. Näin eräs hänen opettajansa oli joskus sanonut heille tunnin aluksi, palattuaan pitkältä matkalta haavoittuneena ja nilkuttaen. Nainen siis päätti ennakoida ja olla varuillaan. Ennakointi tarkoitti hänestä lähinnä sitä, että hän arvioisi toisen ulkonäön pohjalta sen, olisiko tämä vaarallinen. Ilkeät näyttivät ilkeiltä ja kiltit kilteiltä, niin yksinkertaisena hän tätä seikkaa piti. Eipä hän tosin ollut osannut odottaa arvioivansa jotakuta, joka oli aivan eri lajia kuin hän. Silmät suurina hän nyt tuijotti tulijaa, näki miten tämä kohotti kättään tervehdykseksi ja osoittaakseen ettei aikonut aiheuttaa harmeja. Tiaran kohotti hieman omaa kättään tervehdykseen ja muisti isänsä sanat kaukaa lapsuudestaan, 'Tervehdys on hyvä, mutta luota vieraaseen matkalaiseen vasta, kun olet selvinnyt hänen seurassaan yli kolme päivää saamatta tikaria kylkiluittesi väliin.' Jos Tiaran olisi elänyt isänsä seurassa aikuiseksi, hän olisi varmasti ollut erillainen matkalainen, mutta sen sijaan hän oli osoittanut taipumusta taikuuteen varsin nuorena. Heidän perheensä ei kamalan varakas ollut, joten päästäkseen kouluun opettelemaan velhoksi, hän oli tarvinnut jonkun tukijan. Tiaran onneksi hänen enonsa suostui auttamaan maksuissa, mutta ikävä kyllä enon käsitys asiasta oli se, että hän hankki Tiaranille työpaikan serkkunsa kalakaupasta, jonka palkalla tyttö oli koulunsa aloittanut. Jostain syystä hän ei oikein pitänyt kalasta..
Ajatuksistaan herättyään, muisteltuaan pitkästä aikaa isäänsä, jota ei ollut vuosikausiin nähnyt, hän tajusi tuijottaneensa koko tämän ajan tulijaa. Hän laski katseensa ja harmistuksen puna kohosi hieman kalpeille poskille. Käytöstavat olivat osa velhojenkin elämää ja varsin suotavaakin jopa. Nainen veti syvään henkeä ja päätti pitää katseensa tällä kertaa alaspäin luotuna, tarkastellen josko sormus vaikka nököttäisi aivan hänen edessään. Hän oli pysähtynyt tajuttuaan tulijan ja otti nyt pari askelta eteenpäin, pysähtyen kuitenkin nopeasti, sillä tulija oli ratsuineen kohdalla ja pysähtyi. No niin. Hän saisi kuulla kunniansa tuijottamisesta! Tiaran yritti hakea kasvoilleen arvokasta ja tietoa täynnä olevaa ilmettä, kohottaessaan katsettaan tiestä. Hänen tyyneytensä hajosi hieman, kuullessaan toisen vain kysyvän tietä. "Niinkö? Tuota.. Minä.. Aivan, olette menossa oikeaan suuntaan, mutta vajaan kilometrin päässä edessä on risteys, muistakaa kääntyä siitä vasemmalle." Tiaran nyökäytti päätään hieman ja katseli tummanvihreillä silmillään miestä suoraan silmiin, ollen varsin tyytyväinen itseensä sen suhteen, että oli voinut auttaa. "Olen itsekin matkalla sinne. Tai, olin.." Hän muisti sormuksensa ja kurtisti harmistuneena kulmiaan. Ja kuin toinen olisi suorastaan lukenut hänen murheelliset ajatuksensa, kysyi mies asiasta. "Sormuksen!" Tiaran ähkäisi, ennen kuin ehti ajatella, mutta tajusi sitten, ettei ehkä kannattaisi luottaa toiseen aivan niin paljoa. Vaikka toisaalta, ihmisiin piti luottaa, muuten sielu tummui ja synkkeni ja lopulta paloi karrelle... Pieni valhe tosin ei ehkä aiheuttaisi sielulle suurempia tummenimisia. "Se kuului äidilleni, arvoton rahallisesti, tunnearvo suurempi." Tiaran oli huono valehtelemaan, mutta yritti pitää äänessään vakuuttavan ja itsevarman sävyn. Hän pujotti kätensä paremmin hihoihinsa ja jäi taas katsomaan miestä, katseltuaan hetken sormusta tieltä.
(Kyllä minulle kelpaa, että joku nimiä keksii ja maakunta kuulostaa hyvältä! ^^)
|
|
|
Post by submarine on Jun 18, 2015 22:32:08 GMT 3
Niin hoopoa kuin se ehkä olikin, ei Haekli ollut varautunut oikein millään tapaa siihen, että tosiaan kohtaisi jonkun maantiellä tähän hätään. Vastaantulijoissa nyt ei ollut mitään outoa, mutta hän oli saanut taittaa matkaansa rauhassa, ajatuksissaan, ja jonkun kohtaamisen mahdollisuus oli muuttunut varsin etäiseksi. Äkillinen yllätys oli omiaan sekoittamaan ajatuksia ja saamaan haparoimaan, kuten hän eittämättä nytkin teki aivan liian ansiokkaasti. Eikä sellainen varmastikaan vastannut sitä arvoa, joka hänen olisi kaiketi juuri nyt pitänyt omaksua... olkoonkin, että moinen toi vain lisää päänvaivaa. Paremman puutteessa hän ei osannut muutakaan, kuin yrittää kuulostaa jollain tapaa luontevalta vaihtaessaan vastaantulijansa kanssa muutaman sanan. "Aa, no, sehän on hyvä. Kiitos, yritän muistaa", nuorukainen lopulta vastasi, kun toinen jopa myöntyi antamaan vahvistuksen hänen suunnastaan, ja jopa nopeita ohjeita jatkosta. Tämä vaikutti jotenkin kireältä, mutta hän yritti olla kiinnittämättä asiaan huomiota, pitäytyen tasaisen arvokkaana... tai jotakin sinne päin. Totta puhuen hän tuskin oli montaakaan vuotta maassa seisovaa naista vanhempi, mikä ei varmasti ainakaan lisännyt arvovaltaa tai parantanut vaikutelmaa. Aavistuksen hajamielisesti hän kohotti toisen kätensä ja taputteli itseään, kuin olisi yrittänyt etsiä jotakin. "Minulla oli karttakin, mutta... se ei kaiketi ollut kamalan hyvä", punatukkainen lisäsi vielä suorastaan selittelevään sävyyn, kuin olisi yrittänyt esittää ventovieraalle, että ei suinkaan ollut eksyksissä omaa syytään, vaan vain valitettavista vastoinkäymisistä johtuen. Kaikeksi onneksi asiaa ei oltu kuitenkaan jäämässä puimaan, vaan naisella oli selvästi omatkin murheensa, jotka painoivat tämän mieltä, ja joita hän vaikeni kuuntelemaan.
"Eh, tuota. Sehän... on ikävää", Haekli lopulta tokaisi aavistuksen jähmeästi, kun toinen puuskahti varsin suoraan menettäneensä ilmeisesti perintösormuksensa. Hän tiesi kyllä välittömästi miten tönköltä hänen sanansa kuulostivat, mutta oli vaikea keksiä saman tien oikein mitään muutakaan. Hänellä ei ollut, ikävä kyllä, juurikaan näkemyksiä satunnaisista sormuksista. Harmaahipiäinen nuorukainen tuli vilkaisseeksi hyödyttömän avuliaasti ympärilleen ratsunsa selästä, kuin olisi yrittänyt saada kadotetun sormuksen silmiinsä. Moinen oli eittämättä turhaa, ja suuri vuohi hänen allaan tuli kuopaisseeksi sorkallaan terävästi tietä, kuin jonkinlaisena sanattomana tuhahduksella moiselle avuttomuudelle. Kukaties juuri se ajoikin hänet avaamaan suunsa uudelleen... olkoonkin että sieltä taisi juuri nyt purkautua vain ja ainoastaan surkean hyödyttömiä ympäripyöreyksiä. "Oletko... yrittänyt miettiä missä näit sen viimeksi?" nuorukainen kysäisi hetken kiusaantuneen hiljaisuuden jälkeen. Hänen olisi tehnyt mieli nielaista sanat saman tien takaisin, mutta ne olivat ikävä kyllä penneet jo ilmoille, ja sen sijaan hän päästi suoranaisen kivuliaan, omaa kankeuttaan kiroavan sihahduksen, pyyhkäisten melkeinpä turhautuneesti kätensä kasvojensa editse. Eittämättä toinen oli ehtinyt käydä ajatuksissaan asian läpi ties miten monta kertaa jo muutenkin, eikä hänen surkea neuvonsa varmasti olisi mikään suuri ilmestys. Punatukkainen pudisti nopeasti päätään, ennen kuin huokaisi ja vilkaisi toisen suuntaan uudelleen melkeinpä pahoittelevasti. "Anteeksi, minä olen matkannut hyvän aikaa yksin ja... ja minulla on kaiketi paljon mieleni päällä", hän lopulta ähkäisi. Liskonsilmäinen oli kukaties aikeissa sanoa jotakin muutakin, mutta sitten jokin alkoi kiusata häntä silminnähden. Toiselle haasteleminen suuren ratsun selästä ei varmasti ainakaan auttanut sosiaalisuutta yhtään...
Vaikka Haeklin päässä olikin tällä hetkellä varsin kankeaa, ei se tainnut sentään yltää jalkoihin asti, kun hän heilautti toisen koipensa satulan ylitse, ja kiipesi tasaisesti ja kiirehtimättä, mutta reippaasti alas suuren vuohen selästä. Eläin itse ei tuntunut edes piittaavan koko asiasta, eikä se tuntunut olevan aikeissa ainakaan pinkaista pakoon, vaikka ratsastajan paino katosikin sen selästä. Oikeastaan edes punatukkainen itse ei selvästikään murehtinut asiasta, kuin olisi tiennyt jo oikein hyvin, ettei se ollut menossa mihinkään. Se vain katseli terävillä, kirkkailla silmillään ympärillään tapahtuvaa, kiinnittäen siihen oudon paljon huomiota. Hän itse sen sijaan kääntyi hyvien tapojen vaatimalla nopeudella toista kohti, tarjoten tälle aavistuksen varovaisesti kättään, kuin ei olisi ollut aivan varma oliko jo liiankin rohkea. "Tuota, Haekli. Mystikko ja... Torrainin linnanherran vouti", nuorukainen lopulta totesi, yrittäen kuulostaa mahdollisimman sulavalta samalla kun odotti, josko toinen tosiaan tarttuisi hänen käteensä. Loppujen lopuksi oli kaiketi pakko myöntää että hän haparoi kummankin tittelinsä kohdalla pahasti. Ne kalskahtivat oudosti ja tottumattomasti hänen omiin korviinsa, ja oli eittämättä selvää myös toiselle, ettei hän ollut läheskään sinut moisten kunnianarvoisuuksien kanssa. Ei etenkään, kun ei varmastikaan näyttänyt erityisemmin kummankaan arvoiselta... jos häneltä kysyttiin, siis. Jos ei muuta, olisi moisen käden ainakin varmasti olettanut olevan siro ja näppärä, ei suinkaan jäntevä ja paksunivelinen ja fyysisistä töistä kovettunut. "Minä... voin kaiketi auttaa. Tai siis ainakin yrittää", hän lisäsi melkeinpä toiveikkaasti, yrittäen kaiketi rentouttaa tilannetta.
|
|
|
Post by zetsumei on Jun 19, 2015 18:12:52 GMT 3
Tiaran olisi voinut pitää esitelmän huonoista kartoista, sillä vaikka ei ollutkaan viettänyt aikaansa vuosiin muualla kuin kirjastosta, oli hän tänä aikana kuitenkin pitänyt käsissään mitä ihmeellisempiä karttoja. Yleensä kartat olivat muka samasta paikasta, toisessa saattoi näkyä järvi ja kolmannessa vuori. Neljännessä koko alue oli merta! "Niin, ikävä kyllä, monenlaisia epämääräisiä karttoja on liikenteessä. Mitä enemmän niille on kysyntää, sitä enemmän niille tulee tekijöitä ja myyjiä." Hän nyökäytti hieman päätään, palaten sitten taas oman ongelmansa pariin, joka vaivasi kovasti hänen hermojaan ja mieltään. Nainen vilkaisi miestä tämän pahoitellessa sormuksen hukkumista ja Tiaran koki tarpeelliseksi selittää vielä hieman "Niin, eihän sormuksia ole yleensä helppo kadottaa, nehän ovat sormessa.. Mutta tämä oli aivan liian iso ja minä kyllä luulin, että se pysyisi kädessäni siitä huolimatta, mutta näin ei sitten käynytkään..." Hänestä se silti kuulosti aikamoiselta selitykseltä, mutta niinhän siinä oli käynyt. Noloahan se yhtäkaikki oli, että sormus oli kadonnut hänen sormestaan, joten ehkä asiaa ei olisi sittenkään, tarkemmin ajateltuna, kannattanut sanoa. Hämillään nainen laski katseensa tielle ja pälyili epätoivoisena, josko jossain välähtäisi rubiini auringonsäteissä.
Tiaran hätkähti vuohen ruopaistessa tietä ja naisesta tuntui, että sormus oli aivan varmasti ollut juuri siinä kohtaa, mistä eläin tuli kuopaisseeksi ja katseli näkyä hieman järkyttyneenä. Lopulta hän sai toki itsensä vakuuttuneeksi siitä, että olisi totta kai huomannut, jos sormus olisi ollut tiellä siinä kohtaa ja rauhoittui hieman. Nuorukaisen kysymys sai naisen kohottamaan katsettaan. "Minä.. En tullut ajatelleeksi miettiä sitä noin. Muistan kun se oli minulla kaupungissa.." Hänen kulmansa kurtistuivat ja nainen laski katsettaan tiehen pohtien ankarasti asiaa, mutta saamatta mitään selkeää mielikuvaa asiasta. Hänellä oli aika varmasti ollut se vielä jokin aika sitten, kun häntä oli kutittanut nenästä ja hänen oli pitänyt niistää. Mutta ei hän silloinkaan katsonut nimenomaan sormusta, vaan oli keskittyneempi siihen, ettei kukaan tapaisi velhoa aivastelemassa ja niistelemässä. Lopulta nainen kohautti olkiaan ja huokaisi. "Ei, en saa päähäni missä kohtaa se on pudonnut sormestani." Uudelleen huokaistuaan nainen jäi katsomaan toista, kieltämättä toivoen, että tämä sanoisi näkevänsä rubiinin säihkeen ja osoittavan mistä sormus löytyisi. Näin ei kuitenkaan tainnut käydä kuin satukirjoissa ja sen sijaan matkalainen pahoitteli. "Ymmärrän, ymmärrän! Älkää murehtiko yhtään, oli hyvin ystävällistä pysähtyä kysymään. Minä olettaisin, että onnistun löytämään sormuksen." Itsevarmat puheet, epävarma olo asiasta, mutta kaikkensa oli tehtävä! Nainen oli laskemassa miljoonatta kertaa katsettaan tielle, kun huomasi toisen laskeutuvan ratsunsa selästä ja ennen kuin ehti mitään sanoa, tämä oli jo seisomassa tiellä. Vuohi miehen takana seisoi kiltisti paikoillaan ja Tiaran katsoi sitä hieman ällistyneenä. "Etkö pelkää, että se karkaisi?"
Hän hätkähti toisen tarjotessa kättään esitelläkseen itseään ja Tiaran harmitteli, ettei ollut itse tajunnut esittäytyä. Hän tarttui toisen käteen sirolla ja pitkäsormisella kädellään ja puristi kevyesti, samalla kuin kumarsi hieman. "Tiaran. Velho." Hän totesi jälkimmäisen sillä ylpeydellä, jonka vasta koulusta päässyt velho voi vain todeta. Nainen katsoi miestä ja kumarsi nyt uudestaan, sillä olihan toinen selkeäst häntä korkea-arvoisempi, samalla kun irroitti otteensa kättelystä. "Kerta olette taian alalla kuten minäki, voinen myöntää, että sormuksessa on myös taikuutta. Siksi sen katoaminen niin harmittaakin." Toisen tarjotessa apuaan, Tiaran oli enemmän kuin otettu ja kiitollinen. "Voi kiitos! Vaikka luulenpa, että tämä etsintä on aika epätoivoista puuhaa.. Mutta avullanne, se onnistuu varmasti nopeammin kuin mitä yksin etsiessäni!"
Hän kumarsi uudestaan ja katseli tielle. "Miten suosittelette, että jatkaisimme etsintäämme? Kuljin tätä reunaa pitkin toisen suuntaan, enkä vaihtanut puolta koko matkan aikana, tai joutunut muutenkan keskemmälle. Joten kaiken järjen mukaan sormus putosi tälle reunalle, ellei sitten vierinyt pois tieltä." Hän ei muistanut nähneensä matkalaisia, tai liikettä metsässä, joten todennäköisesti kukaan ihminen ei ollut sormusta löytänyt, tai ainakin niin hän toivoi. Tokihan oli niin, ettei hän tiennyt mitä kaikkea metsässä eleli ja saattoi tielläkin käydä etsimässä surkeiden velhojen sormista pudonneita sormuksia. Tiaran katseli siihen suuntaan, mistä mies oli vastikään tullut ja arvioi sitä, miten pitkältä matkalta oikeastaan kannattaisi etsiä, sillä tottahan se niin oli, ettei tässä kannattaisi liiaksi taaksepäinkään mennä. Niin sääli ja suru kuin sormusta olikin, takaisin kaupunkiin asti palaaminen olisi vain tarkoittanut sitä, että hän olisi joutunut jäämään sinne yöksi ja aloittamaan matkan huomenna uudestaan. Eikä sittenkään sormuksen takaisin saamisesta ollut varmuutta.
|
|
|
Post by submarine on Jun 19, 2015 23:15:41 GMT 3
Haekli laskeutui ratsunsa selästä edelleenkin aavistuksen hämillään siitä, miten oli kaiketi yhtäkkiä löytänyt itsensä keskeltä jotakin tällaista. Eihän kyseessä toki ollut mitään erityisen ihmeellistä, mutta siitä huolimattakin pasmojen sekoittumisen saattoi eittämättä nähdä helposti ja vaivatta, kun hän yritti parhaansa mukaan kääntää ajatuksensa jonkinlaiseen sosialisuuteen. Eikä hämeliäisyyteen tainnut olla ainakaan tulossa suoranaista helpotusta, kun toinen äkkiä tiedustelikin vuohesta, jonka hän oli jättänyt kaikessa rauhassa omiin oloihinsa. Kysymys tuli selvästikin pienenä yllätyksenä, ja nuorukainen räpäytti silmiään kertaalleen hieman ihmeissään, vilkaisten suureen eläimeen kuin ei olisi ollut varma mitä toinen tarkoitti. Sitten hän naurahti kevyen kiusaantuneesti, tehden kädellään torjuvan tai kieltävän eleen, kuin toisen sanoissa olisi ollut jotakin aavistuksen huvittavaa - tai ainakin jotakin, mihin meneminen hämmensi häntä vain entisestään. "Eh, tuota... ei. Ei ei, ei se karkaa. Se... ei ole sellainen", punatukkainen nuorukainen lopulta vastasi, hämillään ja aavistuksen huvittuneena kuin toisen varsin aiheellisessa kysymyksessä olisi ollut jotakin kovinkin outoa, mitä hän ei ollut osannut edes ajatella. Eläin itse ei vaikuttanut niinkään huvittuneelta, mutta siltikin se kohotti päätään puhujien suuntaan, tarkkaillen hetken näiden touhuja terävällä katseellaan. Sitten se päästi suorastaan tuhahtavan pöhähdyksen, ennen kuin käänsi suorastaan ylenkatsovasti päänsä pois moisesta. "Tuota, tämä on Balka. Se on... erityinen", nuorukainen lisäsi perään, yskäisten kevyesti käteensä ennen kuin viittasi suurta eläintä kohti. Sävystä päätellen muutaman lyhyen sanan olisi pitänyt riittää kertomaan kaikki tarpeellinen, tai olla ainakin tarpeeksi hyvä selitys tähän hätään.
Olipa vuohi mitä olikaan, oli Haekli kuitenkin helpottunut kun toinen loppujen lopuksi tarttui hänen käteensä, vastaten eleeseen ja esittelyyn. Hän puristi naisen kättä tavalla, joka kukaties jätti aavistuksen toivomisen varaa - joskin sitä kukaties selitti pelkän velton otteen lisäksi sekin, että hänen huomionsa kiinnittyi hetkeksi toiseen, kun tämä esitteli itsensä varsin sumeilematta ja suoraan velhoksi. Nuorukaisen punaiset kulmat kohosivat aavistuksen verran, ja hänen suuret, keltaiset silmänsä kävivät naisen läpi vielä uudemmankin kerran, kohteliasti mutta uteliaasti, kuin arvioiden tätä aavistuksen uudessa valossa. Siltikään hän ei ollut niin säntitön, että olisi suin päin kommentoinut asiaa, vaan veti kätensä kaikessa rauhassa pois kun toinen päästi irti siitä, valpastuen kuitenkin sitten kun tämä äkkiä puhuikin, paljastaen äkkiä jotakin sormuksestaan. Se puolestaan kirvoitti hänestä kyllä mietteliään, aavistuksen yllättyneen äännähdyksen. "Ah. No, silloin se on kyllä vielä suurempi sääli. Sellaiset... eivät ole mitään halpoja", nuorukainen lopulta tokaisi aavistuksen toispuoleisesti, osaamatta varmastikaan kertoa toiselle mitään mitä tämä ei olisi jo tiennyt... tai muutenkaan kommentoida asiaa erityisen henkevästi. Hän yskäisi uudestaan käteensä, vaihtaen painoa jalalta toiselle. Päällekin taisi paistaa varsin hyvin, ettei hän tosiaankaan ollut erityisen lahjakas tällaisessa jutustelussa - etenkin silloin, kun vastapuoli tuntui suhtautuvan häneen juuri sellaisena tapauksena, josta hän ei itsekään osannut sanoa oikein mitään. Kumartelu ja sen sellainen oli omiaan hämmentämään. Lopulta hän ei osannut muutakaan, kuin ehdottaa voivansa auttaa kadonneen sormuksen etsimisessä, mikä taisi sentään kaikeksi onneksi tulla toiselle varsin suurena helpotuksena. Sekin oli, pakko myöntää, omiaan saamaan taas hieman pahemmin hämilleen. "Eh, no, kaipa minä voin ainakin... yrittää parhaani. En voi kaiketi luvata mitään, mutta... noh, neljä silmää on parempi kuin kaksi", punatukkainen lopulta vastasi hillitysti, haluamatta kaiketi ainakaan lietsoa turhaa toivoa.
Kun jonkinlaiset esittelyt ja ihmettelyt oli saatu suoritettua, tuntui Tiaraniksi itsensä esitellyt nainen keskittyvän nopeasti taas kadonneeseen sormukseensa, mikä tuli eittämättä helpotuksena Haeklillekin. Kuuliaisen tyytyväisesti hän käänsi katseensa toisen muassa tietä kohti, yrittäen taas varsin turhaan tähytä kadonneen sormuksen perään. Toisen selittäessä tilannettaan hän päästi uuden mietteliään äännähdyksen, hieraisten terävänpuoleista leukaansa kevyesti. "Mmh, no. Sitten sen kaiken järjen mukaan pitäisi tosiaan olla jossakin tässä, joten... eh, ei taida auttaa muukaan kuin vain yrittää haravoida tätä tienreunaa? Paitsi jos se on tosiaan kierähtänyt pusikkoon. Sitten sen löytäminen voi olla... hankalampaa", nuorukainen lopulta vastasi varsin ympäripyöreästi, naksauttaen kieltään miettiessään ikävän katoamisen mahdollisuutta. Eh, ikävä kyllä hänellä ei tainnut olla tarjota erityisen mahtavia ideoita tähän hätään... etenkin kun jokin muu taisi kiusata pahasti. Hän oli jäänyt näpertämään lyhyen viittansa reunaa suorastaan mietteliäästi. "Tuota... minua ei tarvitse teititellä. En minä oikeasti ole mikään... arvohenkilö. Tai siis olen kaiketi periaatteessa, mutta... noh, se ei oikein... sovi minuun", Haekli lopulta mutisi toiselle hetken kiusaantuneen seisoskelun jälkeen, näyttäen kaikkea muuta kuin luontevan rennolta juuri nyt. Hän ei ollut varma, oliko hoopompi ottaessaan asian esille vaiko jättäessään sen syrjään, mutta oli pakko myöntää että se kiusasi häntä melkoisesti. Eh, moinen teitittely särähti pahasti korvaan. Hän jäi hetkeksi raapimaan päätään hämillään, ennen kuin heitti toiselle melkeinpä pahoittelevan katseen suurilla, keltaisilla silmillään.
|
|
|
Post by zetsumei on Jun 20, 2015 10:08:35 GMT 3
Nainen katsoi miestä tämän näyttäessä hämmentyneeltä hänen vuoheaan koskevasta kysymyksestä. Kun toisen vastaus vielä lisäsi huvittuneisuutta, Tiaran koki suorastaan häpeää, että oli edes tullut kysyneeksi mitään! Pitäisi oppia olemaan vaiti ja esittämään, että tietäisi kaiken, jottei joutuisi tällaisiin outoihin tilanteisiin, kuten nyt. "Ah, vai niin.. Aivan.." Hän ei keksinyt muuta sanottavaa, kun toinen kertoi, ettei eläin karkaisi ja että se oli erikoinen. Mitäpä hän olisikaan voinut sanoa, nolaamatta itseään tämän enempää. Nainen vilkaisi eläintä samalla kun se katseli häntä ja kieltämättä sen älykkäässää katseessa oli jotakin hyvin pelottavaakin. Hän ei ollut tottunut liian älykkäisiin eläimiin! Tai jos tuo edes oli eläin, ties vaikka se olikin joku lumottu olento tai kirottu ihminen! Huomaamattaan Tiaran perääntyi hieman eläimestä kauemmaksi. Sitten hän kumarsi hieman Balkalle, aivan vain kaiken varalta, jos tämä olisikin joku mahtava lumottu olento. Sitten hän käänsi katseensa taas Haekliin ja yritti näyttää normaalilta, siinä huonosti onnistuen. Hänen päänsä kuhisi kysymyksiä ja asioita, joihin vastauksen saaminen kiehtoi, mutta kysyminen nolotti.
Kättely oli myös hämmentävä tilanne, toinen vaikutti hermostuneelta ja jotenkin hämmentyneeltä, mikä sai naisen hämmentyneeksi ja epäilemään, oliko tehnyt taas jotain väärin. Toisen mittaillessa häntä katseellaan, Tiaran alkoi epäillä, että toinen epäili hänen olevan velho ja ehtipä nainen jo miettiäkin, pitäisikö hänen ottaa ja näytellä taitojaan, kun tajusi, että se olisi yhtä häpeäksi kuin esittää taikoja rahaa vastaan markkinoilla. Parempi siis olla tyyni ja arvokas. Toteutus tosin ontui ja nainen näytti hämmentyneemmältä kuin koko tapaamisen aikana oli näyttänyt. Puheen siirtymineen sormukseen sai Tiaranin kasvoille surullisen ilmeen ja tämä nyökäytti päätään. "Niin.. Kovin suuri sääli." Hän huokaisi, mutta piristyi hieman kun toinen kuitenkin oli yhä auttamassa etsinnöissä ja aivan kuten Haekli oli sanonut, se lisäisi sormuksen löytymisen mahdollisuutta, vaikka aikalailla neula heinäsuovassa tilanne tämä olikin. Ja kyllä nainen sen ymmärsi, hän vain ei tahtonut myöntää, että oli kenties kokonaan kadottanut sormuksensa.
Tiaran katseli tietä ja ennen kaikkea sen reunoilla kasvavia pusikoita, ruohotuppaita ja kaikkea, mikä oli saattanut imaista sormuksen piiloihinsa, antamatta edes pienen välähdyksen paljastaa, että se oli siellä. Nuorukainen oli oikeassa siinä, että tieltä sormuksen pitäisi löytyä, tuppaita tonkimalla menisi iäisyys. Hänen aivoissaan käytiin jatkuvaa taistelua siitä, oliko sormuksen löytäminen mahdollista, mutta vieläin toiveikkuus ja ehkä jonkin sorttinen naiviuus voittivat ja itsevarmasti hän otti askeleen eteenpäin, kohti sormuksen löytämistä. Haeklin puhuessa nainen kuitenkin pysähtyi ja kääntyi katsomaan tätä, toisen kertoessa, että teitittely oli turhaa. Sen kuuleminen oli yllättävää ja sai naisen hetkeksi, jälleen kerran, sekaisin. "Tuota.. Pahoitteluni että tulin teitä teititellyksi. Tai siis, sinua." Hän kumarsi taas, mutta jähmettyi sitten suoristautuessaan. "Häiritseekö kumartelukin?" Nainen ei todellakaan tahtonut loukata toista, varsinkaan kun tämä halusi auttaa häntä niin avuliaasti etsinnöissä. Lopulta hän päätti vaihtaa aihetta takaisin sormukseen. "Jos, jos me vain lähdemme kulkemaan tätä reunaa takaisinpäin ja koitamme löytää sormuksen? En halua pidätellä sinua, matkasi kuulostaa pitkältä. Tai siis on pitkä. Kuten minun pitäisi tietää, koska matkamme määränpää on sama." Hän olisi tahtonut kysyä toisen matkan syytä, mutta ajatteli sen olevan töykeää ja päättikin vain olla hissukseen, lähtiessään kävelemään tien reunaa pitkin, katsellen sekä tielle, että sen vierustalle sormustaan etsien.
Nainen vilkaisi hieman seurasiko toinen ja mietti miten voisi ikinä kiittää tämän antaman avun, tuskin hänen pieni yrttikokoelmansa kiinnostaisi ketään, joka oli töissä linnanherran voutina! Nainen sipaisi hieman vyöllään roikkuvia pussukoita, jotka huusivat tyhjyyttään, mutta joiden vähäinenkin sisältö sai hänet tuntemaan ylpeyttä. Hän oli löytänyt vastikään pari upeaa yrttiä, toki vain yrttikaupasta, mutta hän oli taidokkaalla tinkimisellä saanut ne hyvään hintaan itselleen. Metsään Tiaran oli mennyt yrttejä etsimään vain koulun kanssa ja silloinkin hän oli ollut vähällä eksyä. Siksipä hän olikin ennen tätä matkaansa tutkinut karttoja huolella ja kysellyt vielä koulunsa paljon matkaavilta opettajilta reiteistä joita aikoi käyttää. Hänen määränpäänsä oli selkeä ja tarkoin harkittu, sillä tulevaisuudessa oli tärkeää, että sai hyvää jatko-opetusta joltakin mahtavalta velholta. Se, mitä tämän velhon oppiin pääseminen vaatisi, oli naisesta paras vielä jättää taka-alalle. Hän kyykistyi tutkimaan erästä tupasta, luullen nähneensä jonkin kimaltavan, mutta harmikseen löysi vain kolikon ruohon keskeltä. Hän vilkaisi miestä ja kohautti olkiaan. "Ei ihan sormus.." Hän katsoi rahaa ja avasi sitten erään pussukkansa, jonne rahan pudotti. Hänellä ei ollut varaa sanoa ei löytörahoille, vaikka se aika noloa olikin. Hänen rahapussukkansa oli yhtä tyhjänlainen kuin hänen yrtti- ja tarvikepussukkansa. Hieman punastuneena nainen suoristautui ja suori sitten kaapuaan, ennen kuin jatkoi etsintöjä.
(Miten kauan luulet, että etsintää kannattaa juonellisesti jatkaa?)
|
|
|
Post by submarine on Jun 20, 2015 17:10:21 GMT 3
Tavallaan Haeklia nolotti ottaa edes esille koko teitittelyasiaa. Se tuntui asioiden ongelmoimiselta ja lisähämmingin aiheuttamiselta, mutta toisaalta oli pakko myöntää että joka kerta, kun toinen puhutteli häntä kuin mitäkin... no, kaiketi juuri sitä mitä hänen oli määrä olla, hänen korvissaan särähti. Lopputulos taisi silti olla puolin ja toisin melkoisen hämilleen vetävää ja kiusallista, kun punakaapuinen nainen kävi pahoittelemaan selvästikin hämmentyneenä, ja kun punatukkainen nuorukainen sitten puolestaan parhaansa mukaan yritti osoittaa ettei mitään ongelmaa ollut... vaikka juuri olikin tehnyt asiasta sellaisen. Siltikin hän yritti elehtiä suorastaan torjuvasti toisen anteeksipyynnölle, pudistaen päätään. "Eh, ei se... ei se haittaa. Minä vain en ole tottunut tällaiseen", nuorukainen mutisi takaisin toiselle, yskäisten sitten kiusaantuneesti käteensä. Toisen kumarrus, ja sitä seuraava uusi hämminki sai hänet kuitenkin jähmettymään varsin nopeasti paikoilleen, vilkaisten toiseen uudestaan aavistuksen surkeasti. Hän ei tosiaankaan ollut hyvä näissä asioissa, eikä hän koskaan ollut uskonut, että joutuisi tosiaankin arvioimaan, sopiko hänelle kumarrella. Se tuntui aivan yhtä hämmentävän epäluontevalta kuin kumartelu ja teitittely jo itsessäänkin. "Tuota... noh, jos voit välttää niin... arvostaisin sitä. Minä... en tosiaan ole tottunut tällaiseen. Ne tittelit kuulostavat paljon hohdokkaammilta kuin oikeasti ovat, enkä ole vieläkään aivan varma millä perusteella ansaitsin ne. Tai no, minä olen kaiketi mystikko, mutta... noh", Haekli lopulta vastasi, jääden haparoimaan ja pyörimään sanojensa kanssa, ennen kuin sitten naurahti melkeinpä hermostuneesti, kuin yrittäen lopettaa takeltelunsa heittämällä jonkinlaisen vitsin... olkoonkin ettei ollut edes heittänyt sitä. Taisi olla lopulta melkoinen helpotus hänellekin, kaikessa hankaluudessaan, kun nainen ohjasi huomion muualle ja ehdotti että he keskittyisivät sormuksen etsimiseen. "Juu, tehdään niin", harmaanahkainen tokaisi hyvin nopeasti ja hyvin helpottuneesti, yrittäen sitten muina miehinä siirtyä toisen perään kuin ei olisi missään kohtaa edes haparoinut. Se tuskin onnistui millään tapaa, mutta... noh, kukaties kumpikaan kaksikosta ei halunnut hämmentyä enää pahemmin ottamalla asiaa esille.
Loppujen lopuksi Haekli ei voinut oikein muutakaan kuin seurailla toista ja yrittää tähystää tämän kanssa tienviertä, kun he yrittivät parhaansa mukaan etsiä kadonnutta sormusta. Pieni huoli ehti käväistä hänen kasvoillaan pariinkin otteeseen, kun hän erehtyi ajattelemaan miten täysin arpapeliä moinen urakka oli. Jos toinen oli tosiaankin viimeksi tarkistanut sormuksensa olevan tallessa ollessaan vielä kaupungissa, niin... no, kaupunkiin oli melkoisesti matkaa, ja jokaisen piirun tarkistaminen läpi saattaisi viedä ties miten pitkään. Mutta ei hän toisaalta voinut jättää murheen murtamaa kulkijaa yksinkään. Olisi ollut melkoisen... kylmäkiskoista vain ratsastaa pois paikalta. "Meillä on kaiketi onnea matkassa, kun täällä on liikkeellä niin vähän väkeä. Eh, ne... huhut sodasta ovat kaiketi saaneet ihmiset välttämään matkaamista ellei se ole aivan pakollista", nuorukainen mutisi aavistuksen empien, kuin aiheen ottaminen esille olisi tuntunut jo itsessään varsin epämiellyttävältä. Hän ei liioin pitänyt näistä asioista edes yleisesti, ja totta puhuen se ei tällä kertaa tainnut olla aivan vain yleisluontoista muutenkaan. Nuorukainen meni uhkaavan mietteliääksi omista sanoistaan, jääden tuijottelemaan vaiti jalkoihinsa, kunnes sitten havahtui toisen äkkiä huomatessa jotakin maasta ja kumartuessa katsomaan sitä. Aavistuksen yllättyneesti hän vilkaisi tämän perään, päästäen kevyen huokauksen. Ilmeisesti uhkaavan pitkältä vaikuttanut urakka olikin jäämässä melkoisen lyhyeksi. "Löytyikö se? Eh, hyvä, minä ehdin jo pelätä että..." hän aloitti, ennen kuin vaikeni sitten nähdessään, mitä toinen totta puhuen veti esiin. Pieni, kimalteleva ja pyöreä esine ei ollut sormus vaan... pelkkä lantti. Hän tuijotti sitä hetken, ennen kuin huokaisi.
"Eh, tässä voi mennä melkoisen kauan. Täältä on paljon matkaa takaisin kaupunkiin, ja voi olla että se on kierähtänyt johonkin koloon ja me ohitimme jo sen. Eh, jos se edes on enää maassa. Ehkä jokin... harakka on kantanut sen pesäänsä metsään", Haekli lopulta ähkäisi, kihnuttaen takaraivoaan varsin voimattoman tuntuisesti. Tuntui ikävältä lausua tällaisia asioita ääneen ja latistaa toista näin, mutta hän ei hyvällä tahdollakaan osannut katsoa asiaa juuri sen myönteisemmässä valossa juuri nyt. Niskansa jälkeen hän raapaisi ohimoaankin, ennen kuin huokaisi uudelleen. "Tämän takia varmaankin väki yleensä vain myöntää tappionsa jos hukkaa jotakin tien päällä. Eh, vaikka en tietenkään tarkoita että nyt pitäisi, vaan että... se on ymmärrettävää. Sillä tavalla", nuorukainen lisäsi, vilkaisten hämillään toiseen ennen kuin jatkoi nopeasti paikkailevilla sanoilla ollakseen piinaamatta toista liiaksi epätoivoisuudella. Hän huokaisi taas ja pudisti päätään kevyesti, ennen kuin vilkaisi ympärilleen aavistuksen haljuun sävyyn. "Eh, ehkä jos löydät sen vielä niin... ehkä kannattaisi käydä jonkin kultasepän puheilla ja katsoa saisiko sitä pienennettyä. Niin kai tehdään usein liian suurille koruille", punatukkainen tokaisi lopulta. Hän tiesi kyllä taas aivan liiankin hyvin, miten hyödytön neuvo oli tässä kohtaa, mutta ei yksinkertaisesti keskinyt oikein parempaakaan sanottavaa tähän väliin. Jälkiviisaus saattoi kaiketi myös olla tulevaa viisautta, kunhan vain kadonnut koru nyt löytyisi. Moinen saattaisi tosin olla tätä menoa turha toivo... "Minusta... tuntuu ettei tämä selviä pelkällä mättäiden haravoimisella. Tai millään muullakaan maallisella keinolla", hän lopulta myönsi varsin haluttomaan sävyyn, huokaisten uudemman kerran. Tässä seurassa sanoilla oli melkoisesti enemmänkin merkitystä kuin vain toivottomuuden myöntäminen. Jos toinen tosiaan oli velho, kumpikaan heistä ei kaiketi rajoittunut pelkkien maallisten asioiden ja keinojen pariin...
((Heh, en usko että sitä kannattaa ainakaan pitkittää liikaa. Jos niikseen, niin Haekli pystyy todennäköisesti pikapuoliin tekemään jotakin asioiden eteen...))
|
|
|
Post by zetsumei on Jun 20, 2015 21:46:24 GMT 3
Tiaran vain nyökkäsi miehen selittäessä miksi teitittely oli hänelle niin vierasta. Toisaalta nainen ymmärsi sen hyvin, toisaalta ei. Jos hän olisi siinä asemassa, että häntä teititeltäisiin, niin olisihan se upeaa! Hänellä tosin ei tainnut vielä vuosikymmeniin olla niin hyvää tilannetta, että kukaan kumartelisi ja teitittelisi häntä. Hän oli toki velho, mutta ei keskivertoa parempi, joten hyppy menestykseen sen turvin tarkoittaisi pitkiä opintoja voimakkaampien velhojen alaisuudessa. Eikä hän muulla tavoin toisaalta edes haaveillut nousevansa menestykseen ja arvostukseen. Magia oli hänen elämänsä ja se sai hänet hyvälle tuulelle ja tempaisi aina mukaansa, vaikka miten olisi muuten väsyttänyt ja harmittanut jokin asia. Sääli vain, ettei hänellä ollut rahaa ostaa kunnon kirjoja joihin syventyä nyt, kun kirjastot olivat jääneet taakse. Eikä kirjastoissakaan toki ollut mitenkään voimakkaita taikoja opettavia kirjoja, mutta jotain mielenkiintoista sielä oli aina löytynyt ja Tiaran oli viettänyt siellä monta monituista päivää näiden vuosien aikana!
Sormuksen etsintä jatkui samalla tavalla kuin oli alkanutkin, eli nainen tuijotti lakkaamatta tielle ja toivoi näkevänsä sormuksen jossain. Hänelle tulisi varmaan niskat kipeäksi jatkuvasta pään kenossa pitämisestä, mutta sitä ei sillä hetkellä voinut estää. Tiaran vilkaisi taakseen miestä, tämän puhuessa sodasta. "Niin.. Kuinkahan kovaa se on.. Sota? Olen vain lukenut siitä, en onneksi ole koskaan joutunut keskelle sotatilannetta.." Hän mietti asiaa hetken, jatkaen sitten matkaansa ajatuksissaan. Kolikon löytyminen ei ollut hänestä niin riemastuttavaa kuin mitä se olisi ollut, jos kolikon sijaan löytö olisi ollut sormus ja naisen kasvoilla oli kieltämättä pahoitteleva katse, hänen katsoessaan nuorukaista. "Minäkin ehdin jo innostua.. Mutta kolikko se vain oli, keneltä lie pudonnut ja heinikkoon jäänyt odottamaan löytäjäänsä..." Nainen oli hetken hiljaa, miettien miehen toteamusta siitä, ettei sormusta välttämättä ollenkaan löydettäisi. Ajatus kuristi kurkkua ja sai vihaiseksi, vihaiseksi itselleen siitä, että oli antanut sormuksen sillä tavoin kadota! Ihme kyllä hän onnistui tällä kertaa säilyttämään jonkinlaisen tyyneydentilan ja nyökäytti päätään. "Niin, sen löytyminen on onnenkauppaa.. Toivotonta suorastaan!" Hän lopulta huudahti ja heilautti käsiään varsin luovuttaneena. "En minä halua palata koko matkaa takaisin kaupunkiinkaan sitä etsien, sillä tahtoisin päästä mitä pikimmin perille.." Eikä hänellä toki olisi ollut mitään yöpymispaikkaakaan jossa olla, jos palaisi kaupunkiin. Eikä ajatus luokkakavereiden näkemisestä helpottanut yhtään, nämä mielellään ivasivat ja kiusasivat häntä, koska hän oli haissut enimmäkseen kalalta, vaikka peseytyikin miten hyvin kalakaupassa työskentelyn jälkeen. Helppohan heidän oli ollut, joku maksoi koulun, hienot vaatteet ja arvokkaat kirjat, hänen oli pitänyt tienata jokainen lantti itse.
Ja sen takia, hän ei ollut saanut sormusta pienennettyä. Toki se oli käynyt hänellä mielessä, mutta raha ja ennen kaikkea sen vähyys olivat saaneet hänet luopumaan ajatuksesta. Sitä ei toki voinut myöntää ja nainen päätti mieluummin esittää ajattelematonta. "Niin, kunpa vain se olisi tullut mieleeni ennen kuin lähdin kaupungista! En ajatellut yhtään.." Hänen äänensä oli hieman vaisu. Luovuttanut hän oli jo hetkeä aiemmin ja miehen esittäessä, ettei maallisilla keinoilla mitään sormusta ikinä löytyisi, Tiaran vain nyökäytti päätään. "Eipä kai. Loitsulla kenties, vaikka en tiedä onko se etsintäloitsu minkä minä tiedän kovinkaan pätevä tähän tilanteeseen. Olisi pitänyt varmaan heti kokeilla loitsua, eikä vain etsiä tällä tavoin.." Naisen äänessä oli hieman harmistuneisuutta, sillä hän oli unohtanut ylpeyden aiheensa, eli sen, että todellakin oli velho. Toki taikuus vei voimia ja loitsuja piti jatkuvasti opiskella, jotta ne osaisi lausua oikein ja oikeiden tarvikkeiden, yleensä yrttien kanssa, mutta tässä tapauksessa voimia oli kulunut muutenkin. Tiaran katsoi kuitenkin vielä toista, jos vaikka tällä olisi mielessään joku voimakas etsintäloitsu, joka olisi tarkoitettu mystisten esineiden löytämiseksi. Samalla hän kuitenkin kävi mielessään läpi etsintäloitsua, jonka oli koulussa oppinut ja jonka tarkoitus oli oikeastaan löytää sulkakynä, mutta kai se tehoaisi muihinkin kadotettuihin asioihin.
(Joo, minustakaan ei kannata liikaa sitä etsiä. Se voi tosiaan löytyä tai pysyä kadoksissa, jos sulla jonkinlaista ideaa pelin etenemiselle on.)
|
|
|
Post by submarine on Jun 20, 2015 23:24:54 GMT 3
Sodan ottaminen esille ei ainakaan millään tavoin kohentanut Haeklin mielialaa, mikä eittämättä näkyi varsin hyvin päällekin. Hän päästi epämääräisen ja epämukavan äänen, vilkaisten jonnekin jalkojensa tuntumaan raskaasti. Liskonsilmät käväisivät tiessä, menosuunnassa, ja pysyivät siellä hetkisen haluttomasti. Jokainen lähitienoolla oli eittämättä saanut jo kuulla huhuista, joiden mukaan sota vaani Vissaranissa päin. Ei kukaties valtava suursota, mutta sota kuitenkin. Ja ikävä kyllä hän itse joutui tekemään asian kanssa aivan liian läheistä tuttavuutta, halusipa tai ei. Hän kiristeli hetken hampaitaan, ennen kuin pudisti onnettomasti päätään. "Aivan tarpeeksi kovaa, varmastikin. Sellaisesta olisi paras pysyä erossa jos vain pystyy", nuorukainen lopulta vastasi toiselle, vilkaisten tätä varovaiseen tapaan. Toinen oli kertonut olevansa matkalla samaan suuntaan, kohti pahaenteistä Vissarania, eikä tämä varmastikaan voinut olla tietämätön näistä asioista. Lopulta ei ollut kovinkaan monia syitä, miksi joku ehdoin tahdoin suuntasi kohti sotaisia maita. Osa niistä syistä oli välttämättömiä ja valitettavia, osa yhtälailla pahaenteisiä. Nainen vaikutti nuorelta, korkeintaan samanikäiseltä kuin hän itsekin, mahdollisesti jopa nuoremmalta. Oli ikävä ajatella tätä ainakaan ehdoin tahdoin etsimässä jotakin tällaista... olkoonkin, että niin teki hänkin. Ei toki omasta tahdostaan, mutta siitä huolimattakin. "Sota tuo tuhoa ja kurjuutta, usein niille joilla ei ole mitään tekemistä koko asian kanssa. Vaikka... anteeksi, tuskin minun kannattaa paasata asiasta", punatukkainen mutisi perään, huokaisten lopulta ja vaieten taas. Lopulta hän tuskin oli paras tai kokenein puhumaan mistään tällaisesta muutenkaan, kunhan tiesi mitä mieltä itse oli tästä kaikesta. Hän kohotti katseensa hetkeksi ylös taivaalle, mietteliäästi.
Vaikka sormuksen löytymisen hankaluus olikin eittämättä epämukava aihe, taisi se kuitenkin lopulta olla kevyempää murehdittavaa kuin sota ja kurjuus... ainakin siis Haeklille. Eipä niin että hänkään tosin olisi ollut sen tyytyväisempi asiasta todetessaan ääneen, että koko yritys löytää koru taisi olla melkeinpä jo tuhoontuomittu. Mutta vaikka hän ei olisikaan halunnut ylenkatsoa toisen kärvistelyä asian suhteen, tuntui silti suorastaan turhanaikaiselta yrittää haravoida koko matkaa täältä aina kaupunkiin asti... ainakaan siis pelkin jaloin ja silmin. Hän jäi miettimään asiaa itsekin hetkeksi, vilkaisten toiseen kun tämä totesi, ettei ollut varma siitä, olisiko tämän tuntemasta loitsusta apua. Se sai harmaanahkaisen kohottamaan aavistuksen verran punertavia kulmiaan, kuin hän olisi äkkiä vasta ymmärtänyt jotakin koko asiasta, päästäen kevyen äännähdyksen. "Aa, niin. Sinä olet... niitä loitsijoita. No, kukaties... kukaties pystyisin auttamaan", nuorukainen lopulta totesi, selventämättä varsinaisesti mitenkään mitä tarkoitti sanoillaan. Hitaasti hän alkoi tonkia löysän päällisvaatteensa alta jotakin, jostakin vyöllään kantamistaan laukuista, jotka vilkkuivat näkyviin käsien kohottaessa vaatetta. Samalla näkyvissä käväisi myös varsin koristeellinen ja komea tikari, jonka hän oli asettanut vyölleen tuppineen, mutta kapistus katosi varsin nopeasti. Hän ei etsinyt käsiinsä asetta, vaan jotakin aivan muuta. Jotakin, mikä lopulta paljastui... pieneksi, varsin karkeaksi puiseksi veistokseksi. Puu-ukoksi jos tarkkoja oltiin. Se oli peukalonmittainen, varsin romuluinen ja isopäinen, kuin jonkinlainen äärimmilleen viety versio rumasta huru-ukosta. Hyvin harvalla olisi todennäköisesti ollut mitään käyttöä kapistukselle, edes koristeena, mutta nuorukainen veti sen silti esiin, pyöritellen sitä hetken käsissään. "Tai no, totta puhuen, minä en kaiketi ole se joka auttaa", punatukkainen lopulta totesi, hymähtäen kevyesti jälleen huonolle yritykselle keventää tunnelmaa vitsillä. Hän vilkaisi ohimennen vielä naisenkin suuntaan, ennen kuin soi tälle melkein pahoittelevan ilmeen ja kääntyi ympäri, kumartuen maantietä kohti.
Hätäilemättä Haekli poimi maantien tomusta pienen kiven ja tarttui siihen kuin liituun, piirtäen sitten nopeasti tiehen tasaisen, varsin näppärän kehän. Varovaisesti hän asetteli pienen puisen ukon sen keskelle ja asetti sitten kädet polvileen, ummistaen hetkeksi silmänsä. Hetken keskittyminen ei lopulta näkynyt ulospäin juuri mitenkään, eikä luvassa selvän mystisistä toimista huolimatta tainnut kuitenkaan olla mitään mahtavaa näytöstä. Enemmänkin nuorukainen vain kyyristeli aloillaan, vetäen muutaman kerran syvään henkeä ensi sisään, ja sitten ulos. Hän kiskaisi vielä kerran syvempään henkeä, ennen kuin puhalsi puista ukkoa vasten, niin että se oli vähällä kaatua kumoon. Hetkeen ei tapahtunut mitään, mutta sitten jokin tuntui reagoivan. Äkkiä, ilman ennakkovaroituksia, puinen patsas lähti uppoamaan tomuiseen tiehen, vajoten nopeasti näkymättömiin kuin olisi tullut juoksuhiekan imemäksi. Sen paikalle alkoi nousta jotakin muuta, jonka totta puhuen olisi voinut ensisilmäyksellä hyvinkin luulla olevan... täysin sama veistos. Se ei kuitenkaan ollut puuta, vaan kuin savista kiveä, ja kaiken lisäksi se liikkui. Se kiipesi ylös tiukkaan tampatusta tiestä kuin kyseessä olisi ollut vettä, jääden seisomaan keskelle kehää. Pieni, elävä, hädin tuskin puista kuvaansa suurempi ukko, jonka nahka oli kiveä ja jonka päästä kasvoi hiusten paikalta sammalta ja juuria. Se liikkui ja tuijotti ympärilleen tyhjillä, kolomaisilla silmillä, mutta ei siltikään siirtynyt paikaltaan johon se oli nostettu. Sen sijaan se tuijotti suorastaan odottavasti, kestonyrpeästi tummahipiäistä nuorukaista, joka tarkkaili ilmestystä hetken ennen kuin huokaisi uudemmankin kerran. Ja sitten, varsin mutkattomasti, hän puhui sille.
"Tämän tien tällä puolella on jossakin sormus, joka on kadonnut. Siinä on mahtia ja maan aineksia. Sinun pitää etsiä se ja tuoda se sitten minulle, olinpa missä tahansa sillä hetkellä", Haekli totesi hyvin seikkaperäisesti, osoittaen jokaisen sanan maanrajasta tihrustavalle, tuskin edes vaaksan mittaiselle kiviselle ukolle. Se vain tuijotti häntä, ennen kuin sitten päästi pienen, käsittämättömän mutinan. Ei mitään tunnistettavaa, ei edes sanoja, vaan jotakin paljon alkuvoimaisempaa. Se tuntui kuitenkin riittävän punatukkaiselle nuorukaiselle, joka nousi polviinsa nojaten pystyyn ja astui sitten syrjään oudon olennon tieltä. Eikä se jäänyt odottelemaan sen enempää tai tekemään minkäänlaista kunniaa, vaan lähti tarpomaan kohti tien reunaa hitaasti ja tavalla, joka näytti paljon raskaammalta ja työläämmältä kuin olisi voinut uskoa. Kivinen pikkumies ei kipittänyt pois, vaan tarpoi koko ruumistaan heiluttaen. Mutta siitä huolimattakin se laahusti määrätietoisesti tienvierustan heinikkoon, johon katosi varsin nopeasti. Se suuntasi tulosuuntaan, takaisin kohti kaupunkia. Haekli katsoi otuksen perään aikansa, ennen kuin huokaisi uudemman kerran ja pyyhkäisi sitten paljaalla jalallaan maahan piirtämänsä kehän pois, vilkaisten kuin suorastaan hämillään naiseen, joka oli saanut seurata koko näytöstä vierestä. Hän naksautti kielellään. "Eh, tuota. Se varmasti kyllä löytää sen, mutta on turha odottaa että se olisi ainakaan nopea. Nuo maasta tulleet ovat... verkkaisia. Ne eivät välitä ajasta tai... muustakaan sellaisesta. Sillä voi hyvinkin mennä... päivä tai pidempäänkin. Mutta se kyllä löytää sen. Se haistaa metallin", nuorukainen lopulta totesi toiselle, yrittäen parhaansa mukaan asennoitua kuin koko asiassa ei olisi ollut mitään erityisen outoa. Se tuskin meni läpi, mutta... noh, yritys kannatti aina?
|
|
|
Post by zetsumei on Jun 21, 2015 19:10:51 GMT 3
Tiaran vilkaisi nuorukaista, tämän mainitessa, että sotaa pitäisi välttää jos vain pystyisi. Hän ei sanonut siihen mitään, sillä ei tiennyt mitä sanoa. Oli totta, että varmasti parasta olisi väistää ja kaartaa kauas sota-alueesta, mutta kaikki ei ollut niin yksiselkoista.. Nainen piti ainoana vaihtoehtonaan sitä, että hän lähtisi sotimaan, saisi edes sen verran arvostusta, että pääsisi taitavan velhon oppiin. Tokikaan hän ei tahtonut tappaa ketään, mutta hän kuvittelikin voivansa auttaa vaikka muurien räjäyttämisellä tai jollain sellaisella, joka suoranaisesti ei olisi mitään silmä silmästä taistelua. Toki hän tiesi, että matkatessaan oli enemmän kuin todennäköistä se, että hän törmäisi johonkuhun, joka tahtoisi satuttaa häntä ja hänen olisi taisteltava, mutta tappamista hän ei siinäkään tilanteessa tahtonut ajatella. Itseään toki piti puolustaa, mutta mihin asti ja mihin hintaan? Nainen oli ajatuksissaan hyvin syvillä vesillä, kun mies vielä lisäsi miten sota toi kurjuutta ja surua niille, jotka olivat viattomia. Tiaran painoi hieman päätään ja värisi ajatuksesta, kuiskaten lähes äänettömästi. "Niin.." Hän ei osannut muuta sanoa, joten jatkoi sormuksesta, se oli helpompaa, auttoi unohtamaan sen, mihin hän ehkä tulevaisuudessa ryhtyisi. Vaikka joutuikin myöntämään, ettei ollut kamalan voimakas taikuudessa, ainakaan vielä. Vahva usko hänessä kuitenkin yhä paloi sen suhteen, että taikuus voimistuisi, kasvaisi hänestä ja hänestä tulisi lopulta arkkivelho. Joka tekisi elämällään paljon hyvää.
Toisen sanoessa hänen olevan niitä loitsijoita, huomasi Tiaran kurtistavansa kulmiaan ja oli jo aikeissa tiuskaista mitä toinen tarkoitti, mutta sai säilytettyä tyyneytensä. Hänestä tuntui silti, että toinen oli vähätellyt hänen taikuuttaan. Hieman varautuneena hän jäi katsomaan mitä toinen tekisi ja ihmetteli tämän kaivaessa ehkä rumimman esineen mitä hän oli koskaan nähnyt laukustaan. Hän rypisti kulmiaan lisää, katsoen esinettä ihmeissään, mutta ei kysynyt mitään, ei sanonut sanaakaan, ennen kuin toinen heitti, ettei hän varsinaisesti auttaisi. Tiaran hymähti ja nyökäytti päätään. "Vai niin." Hän epäili tietävänsä mitä nyt tpaahtuisi, mutta täysin varma hän ei ollut. Tällainen taikuus oli kieltämättä kiinnostavaa ja hän siirtyi hieman lähemmäksi nähdäkseen mitä seuraavaksi tapahtuisi. Tiaran katseli Haeklin kyykistymistä ja kumartui hieman itsekin nähdäkseen paremmin mitä tämä teki ja painoi tarkasti mieleensä kaiken mitä mies teki. Vaikka, hänen keskittymisensä oli herpaantua, kun toinen vain hengitteli kyykyssä. Oliko tämä unohtanut loitsunsa sanat? Hän tiesi olla vaiti, lähes huomaamaton siinä tilanteessa, sillä mikään ei ollut vaarallisempaa kuin keskeyttää loitsu. Tai ehkä se ei ollut niin vaarallista, kkoska heillä selvästi oli erillainen taikuus käytössä, mutta parempi olla riskeeraamatta.
Pidempi puhallus sai puu-ukon heilahtamaan hälyyttävästi, mutta sen sijaan että olisi kaatunut, Tiaran pääsi seuraamaan jotain aivan muuta. Hän ähkäisi seuratessaan tapahtumia ja kyykistyi itsekin uteliaana nähdessään pienen, omituisennäköisen otuksen kiipeävän ylös. Pää kalellaan nainen katseli otusta ja mietti olikohan se kuinka vaarallinen. Hän hätkähti kuullessaan nuorukaisen äänen ja kohotti katsettaan hieman tähän, kuunnellen mitä tämä sanoi. Hän katsoi ensin miestä, mutta laski sitten kiireesti katseensa pikku-ukkoon, nähdäkseen miten tämä reagoisi toisen sanoihin ja koitti epätoivoisesti kuulla mitä toinen vastasi, mutta ei saanut epämääräisestä mutinasta mitään selville ja hän vilkaisikin ihmeissään Haeklia. Tämä näytti ymmärtäneen, tai sitten vain luotti täysin siihen että hänen sanansa riitti. Tiaran seurasi kyykistyneenä miten pikkuinen miekkonen lähti vaikeasti astelemaan tienvierustaa pitkin ja niin hassulta kävely näytti, että huomaamattaan nainen seurasi katseellaan toisen menoa niin, että kääntyi itse kyykyssä katseensa mukana. Lopulta hän menetti katsekontaktinsa otukseen ja nousi seisomaan, hieman hämmentyneenä ja yskäisi, koska ei keksinyt mitään mitä sanoa. Hän tuijotti nuorukaista tämän selittäessä asiasta lisää ja nyökäytti päätään. "Se on.. Mielenkiintoista. En ole koskaan nähnyt tai lukenut tuollaisesta." Hän käänsi vielä katsettaan tienviereen, katsoen näkisikö otusta vielä, mutta ei nähnyt mitään ja käänsi katseensa takaisin mieheen. "Jos se vie päiviä, tarkoittaako se, että odotamme sitä? Vai, jatkanko minä sinun seurassasi matkaa? Ymmärtääkseni se tuo sormuksen sinulle ja en minä tietenkään tahtoisi vaivaksi olla, mutta.. En keksi miten muuten saisin sormuksen takaisin, kuin seuraamalla sinua. Ja no.. Onhan meillä sama matkakin." Tiaran katsoi toista ja sitten tämän ratsua ja mietti, miten pysyisi matkassa mukana, mutta ei kai se auttaisi kuin heilutella jalkoja vähän tiuhempaan. Hän oli aikonut matkata yksin, seikkailla yksin ja palata vielä kerran opiskelukaupunkiinsa ja kertoa kaikille mitä oli saavuttanut, mutta tällä hetkellä matkaseura ei ehkä olisi pahitteeksi. Olihan kaikesta huolimatta helpompaa kulkea jonkun muun seurassa, yksinäiset uroteot odottaisivat kyllä häntä tuonnempanakin. Hitaasti hän nosti viittansa hupun päähänsä ja sujautti kätensä kaapunsa hihoihin, jääden katsomaan nuorukaista.
|
|
|
Post by submarine on Jun 21, 2015 23:36:05 GMT 3
Haeklille, joka oli jo muutenkin vieläkin aavistuksen hämillään koko tilanteesta, oli eittämättä kaikkea muuta kuin suurta herkkua tekaista äkkiä jotakin tällaista, mikä selvästi herätti toisessakin melkoista ihmetystä. Taikuutta ei muutenkaan sopinut käyttää aivan mihin tahansa, ja sillä tuppasi aivan liian usein olemaan vielä kaiken päälle paha tapa kiinnittää lisää huomiota. Toisen reaktio ei tosin ollut läheskään pahimmasta päästä, mistä oli kai kiittäminen sitä, että tämäkin tunsi taikuutta ainakin jollakin tapaa. Siltikin, toisen kommentoidessa hänen taikuuttaan hän jäi silti raapimaan niskaansa aavistuksen kiusaantuneesti, heittäen vaatimattoman, päätä pudistelevan naurahduksen kuin yrittäen vakuuttaa, ettei tämä lopulta ollut suurikaan juttu - samalla kun toisaalta yritti kuitenkin olla vaikuttamatta omahyväiseltä. "Eh, se oli gnoomi. Eh, tonttu kuten jotkut kaiketi sanovat. Ne ovat pieniä maanhenkiä. Niillä on vähän tajua mistään, mutta ne ovat maata siinä missä muutkin kaltaisensa ja ainakin ne tietävät jalometalleista. Hitaita, mutta... no, sellaistahan se näissä asioissa usein on", nuorukainen selitti, naurahtaen uudemmankin kerran kuin sanoissa olisi ollut jotain hauskaa - tai vain yrittääkseen keventää tunnelmaa, jos ei muuta. Lopulta hän päätyi kuitenkin tekemään henkisen olankohautuksen, vaihtaen painoaan jalalta toiselle. "Niillä on sen verran vähän persoonaa ja tahtoa, että niitä on helppo sitoa tekemään jotakin noin. Eh, niillä ei ole mitään syytä vastustellakaan", hän lisäsi vielä, tietämättä ymmärsikö toinen varsinaisesti hänen selityksiään, vai puhuiko hän enemmänkin vain omiksi lämpimikseen. Jos ei mitään muuta, taisi olla ainakin jo jossain määrin selvää etteivät he tulleet samanlaisista taikuuden taustoista. Nainen oli ilmeisestikin loitsuihin ja sen sellaiseen turvaava velho, kaikkine hyvine ja huonoine puolineen, ja se eittämättä kiinnosti häntä jonkin verran. Nyt ei vain tainnut olla oikea aika puida moista sen tarkemmin.
Toisen kysymys siitä, mitä he nyt oikeastaan tekisivät, sai Haeklin havahtumaan kevyestä mietiskelystään, räpäyttäen silmiään. Hän vilkaisi toisen suuntaan aavistuksen yllättyneenä, kuin ei olisi totta puhuen miettinyt asiaa aivan näin pitkälle. Temppu oli ollut varsin varma veto löytää sormus, jos se löydettävissä enää oli, mutta toisaalta se taisi tosiaan tarkoittaa, että jatkoa oli mietittävä aavistuksen tarkemmin. Se sai hänet päästämään kevyen, pohdiskelevan äännähdyksen, ennen kuin hän teki eleen, joka näytti hävyttömän paljon olankohautukselta. Ei tosin erityisen epämieltyneeltä sellaiselta. "Eh, no. En usko että meidän kannattaa ainakaan odotella tässä. Se... ei väsy kulkemiseen, joten se kyllä kirii meidät kiinni. Eh, en ikävä kyllä pystynyt käskemään sitä tuomaan sormusta sinulle. Se tietää missä minä olen, mutta muuten se ymmärtää tästä maailmasta hyvin vähän. Mutta jos... no, jos pysymme yhdessä niin se kyllä ilmaantuu vielä", punatukkainen lopulta selitti. Ohimennen hän tuli vilkaisseeksi taakseen, sinne missä suuri ja valkea vuohi edelleenkin seisoi varsin rauhallisena, ja samalla sinne kauas, minne hänkin oli ollut matkalla. Matkaseura oli selvästikin miettimisen arvoinen asia, vaikka hän ei siitä kaiketi pahastunutkaan. "No, tuota. Jos... niikseen niin kaiketi me voimme tosiaan jatkaa samaa matkaa. Eh, kaiketi niin tapahtuisi joka tapauksessa. Eh, minä voin kaiketi jatkaa jalan. Ei minulla kaiketi ole kiire", nuorukainen päätyi toteamaan, kuin olisi aavistellut toisen huolta hänen ratsustaan itsekin. Totta puhuen hän näytti melkeinpä tyytyväiseltä sen sanoessaan, kuin mahdollisuus matkata hitaammin olisi ollut jopa jonkinlainen positiivinen asia. Ei, hänellä ei tosiaankaan ollut kiire sinne, minne oli menossa nyt.
Hetkisen Haekli oli vaiti, enen kuin vilkaisi sitten vielä toiseen ja käännähti ympäri, suunnaten takaisin kohti vuohtaan ja matkan päämäärää muutenkin. Hän odotti toisen seuraavan, aikomatta kuitenkaan hoputtaa tätä tai vilkuilla liiaksi peräänsä muutenkaan. Eihän heillä tosiaankaan ollut kiire. Kertaalleen hän tuli tosin katsoneeksi vielä toiseen, kuin tarkastellen tätä ja tämän varustusta uudemman kerran. Se sai hänet raapaisemaan poskeaan kevyesti ja mietteliäästi, kuin yrittäen pukea jotakin sanoiksi. "Tuota... sinulla ei taida olla paljoakaan matkatarpeita mukanasi? Eh, ei pahalla, kunhan... no, siis. Minulla... on kaiketi ainakin muonaa ja muuta sellaista, jos se sopii. En tosin tiedä mahtuuko minun telttaani kahta, mutta... no, voin kyllä tarjota omistani sen verran kuin nyt pystyn", nuorukainen tokaisi, haeskellen sanojaan varsin pitkään. Eh, ei varmasti ollut vieläkään vaikeaa nähdä, ettei hän tosiaankaan ollut millään tavalla mikään lahjakkain sosiaalinen tapaus maan päällä... tai edes lähitienoolla. Vaikka toinen oli äsken pyrkinyt kumartelemaan ja teitittelemään, oli punatukkaisen ulosanti silti melkeinpä alentuvaa, tai vähintäänkin varovaista. Pirullista kyllä hän huomasi sen itsekin aivan yhtä hyvin, ja moinen hintelyys sai hänet lopulta hetken hiljaisuuden jälkeen päästämään kevyen, varsin turhautuneen ähkäisyn. "Siis, tarkoitan että voin mielelläni jakaa omistani... jos siis haluat", Haekli lopulta tokaisin pyyhkäisten punaisia suortuvia sivuun kasvojensa edestä. Edes hänen päähänsä sitoma purppurainen ja punainen huivi ei tuntunut pystyvän pitämään sekaista ja vallatonta kuontaloa kunnollisessa järjestyksessä. Sekään ei kaiketi yhtään helpottanut tuntemaan oloa arvokkaaksi ja vaikutusvaltaiseksi, eh.
|
|
|
Post by zetsumei on Jun 22, 2015 3:16:46 GMT 3
Tiaran kuunteli toisen selityksen ja painoi tämän sanat mieleensä, aikomuksenaan lukea tästä lisää, kunhan vain pääsisi tarpeeksi hyvään kirjastoon. "Mielenkiintoista.." Nainen oli ajatuksissaan, tajuten sitten nyökätä hieman ja keskittyä taas muihinkin asioihin, vaikka kieltämättä hän olisi tahtonut tällä sekunnilla päästä tutkimaan asiaa tarkemmin. Mieheltä hän ei suuremmin uskaltaisi kysyä asiasta, toinen saattaisi loukkaantua hänen utelustaan ja sitä hän ei halunnut. Niinpä hän nykäytti vielä kerran päätään ja lisäsi. "Se on kätevää." Nainen rauhoittui ja sai ajatuksensa lopulta kuriin, vaikka matkan jatkaminen tuntuikin seuraavaksi olevan varsin mielenkiintoinen ongelma. Hän ei halunnut tungetella mukaan, mutta tahtoi sormuksensa takaisin. "Hienoahan se vain on, jos apurisi saa tuotua sormuksen sinulle, toivon vain, ettei siitä ole liikaa vaivaa, minä taidan hidastaa kulkemistasi, koska olen liikkeellä jalkaisin." Hän piti pienen tauon ja mietti miten muotoilisi sanojaan, mutta totesi sitten vain pahoittelevasti. "Sääli että joudut kävelemään tämän takia. Mutta olen mitä suuremmin kiitollinen ja korvaan tämän vielä joskus! Luulen, että nyt en pysty tarjoamaan korvaukseksi mitään arvokasta. En rahaa tai mielenkiintoisia taikuudenvälineitä tai ainesosia. Jos siis olet edes kiinnostunut sellaisista.." Hän meni taas hieman hämilleen ja katseli ympärilleen mietteliäänä, toivoen että ei ollut loukannut toista paljoakaan sanoillaan ja katsoikin tätä hieman pahoitelevasti. Ihan jo siksikin, ettei voisi korvata heti toisen antamasta avusta.
Tiaran seurasi miestä vuohta kohti ja mietti, miten mielekkäänä vuohi oli mahtanut tätä pysähdystä pitää. Hänen ajatuksensa keskeytyi toisen kertoessa matkatavaroista ja nainen punastui harmistuksesta. "Niin, minun matkatarvikkeeni taitavat olla huonoakin huonommat, en vain saanut parempia hankittua sillä.. Hmm ajalla mitä pystyin käyttämään. Ruokaa minulla on vähän mukana, toivoin että pystyisin ehkä pyytämään lihaa tai pahimmassa tapauksessa tyytymään vaikka kalastamaan kaloja ruuaksi." Hänestä tuntui vaikealta ajatus siitä, että joutuisi turvautumaan toisen itselleen varaamiin matkatarvikkeisiin ja kieltämättä nainen miettikin, vetäisisikö toinen tarjouksensa pois kun tajuaisi millainen tyhjätasku hän oikeasti olikaan. "Minä.. Olen kiitollinen tarjouksestasi, mutta jos telttasi kovin ahdas on, en halua tunkeilla. En halua, että joudut tinkimään omista mukavuuksistasi siksi, että joudut matkaamaan velhon kanssa, joka on unohtanut ottaa tarpeeksi matkatarvikkeita mukaan. Tai siis, ei ole voinut käyttää aikaa niiden hankkimiseen." Totta kai totuus oli se, ettei hän ollut muistanut hankkia tarvikkeita matkalleen, mutta eipä hänellä ylipäänsä olisi ollut niihin rahaakaan, vaikka olisikin asiaa tajunnut ennen lähtöään pohtia. "Niin ja minä tietenkin korvaan kaiken mitä jaat kanssani." Hän lisäsi vielä kiireesti, ettei toinen vain pitäisi häntä aivan loisena!
Aurinko meni pilveen ja nainen värisi hieman, katsellen puidenlehtiä korkeuksissa ja niiden välistä siivilöityvää taivasta. Hän jäi hieman jälkeen ja mies pääsi ensimmäisenä vuohen luokse, joten Tiaran otti pari nopeampaa askelta saadakseen toisen kiinni ja jatkoi sitten normaalimpaan tahtiin eteenpäin. "Ainakin sää on vielä kohtalaisen kaunis." Hän yritti hymyillä piristävästi, mutta näytti ehkä kuitenkin enemmän epäilevältä. Toki taivaalla vaeltavat pilvet eivät näyttäneet sadepilviltä, mutta ainakin nainen kärsi herkästi kylmästä ja tunsi olonsa ikäväksi jo nyt, kun aurinko oli vain hetken ollut piilossa. Hänen askeleensa olivat ehkä taas ajattelemattomasti liian nopeat, mutta sitteen hän koitti rytmittää kävelyään toisen mukaan, aivan kuin olisi kesken kaiken muistanut ettei ollut yksin. "Hmmm.. Minulla taitaa olla paha taipumus vajota syvälle omiin ajatuksiini.. Toivottavasti se ei häiritse sinua liikaa?" Hän kysyi pahoittelevasti, käsiään paremmin hihoihinsa työntäen. Sillä tavoin olo tuntui mukamas paljon lämpimämmältä, vaikka vasta kun pilviharso väisti auringon edestä, Tiaran tunsi olonsa oikeasti lämpimäksi.
|
|
|
Post by submarine on Jun 22, 2015 23:52:38 GMT 3
Haekli kuunteli edelleen aavistuksen kiusaantuneesti, kun toinen myötäili noin nyt suunnilleen kehuvaan sävyyn hänen temppuaan, ennen kuin sitten kuitenkin tuntui menevän aavistuksen hankalaksi siitä, että koki olevansa vaivoiksi joutuessaan kulkemaan nyt samaa matkaa hänen kanssaan. Ja moinen taisi olla omiaan saamaan hänetkin taas huomattavasti vaivautuneemmaksi koko asiasta. Hän päästi melko tukalan äännähdyksen toisen murehtiessa hidastavansa häntä, ennen kuin ähkäisi jo suorastaan ääneen kun toinen alkoi lupailla korvaavansa kyllä kaiken. Punatukkaisen toinen käsi kohosi estelevästi, kuin hän ei olisi kestänyt kuunnella enempää koko asiasta. Hän ei tosiaankaan ollut hyvä tällaisessa, ja se näkyi. "Eh, ei se... ei se haittaa. En minä tarvitse tästä mitään maksua, ei se... ei se ole iso juttu", nuorukainen lopulta ähkäisi lyhyesti ja tukalasti, ennen kuin kääntyi kannoillaan nopeasti, kuin ei olisi aivan tohtinut edes jatkaa koko keskustelua. Kukaties eleen olisi voinut tulkita myös hermostuneeksi, kuin hän olisi suivaantunut toiselle juuri niistä syistä joita tämäkin pelkäsi, mutta juuri nyt hän ei voinut asialle mitään. Moinen nöyristely ja kärvistely hänen edessään tuntui epäluonnolliselta ja tukahduttavalta, suorastaan särähtävältä hänen korviinsa. Hän ei ollut tottunut tällaiseen, eikä hänestä myöskään ollut johonkin... johonkin tällaiseen rooliin. Eittämättä moni muu olisi ollut kovinkin tyytyväinen, jos olisi voinut pelkillä arvonimillään ja muutamalla nopealla tempulla saada edes yhden ihmisen nöyristelemään ja kumartelemaan edessään, mutta hän ei voinut väittää olevansa yksi niistä. Ei ainakaan vielä, ja ajatus moisesta tuntui arveluttavalta muutenkin.
Kävellessään takaisin vuohtaan, Balkaa, kohti, yritti Haeklia nopeasti kääntää puheenaihetta edes hieman positiivisemmaksi, siihen miten voisi ainakin jakaa tarpeitaan toisen kanssa yhteisen taipaleen aikana. Sen oli kaiketi tarkoitus olla jonkinlainen osoitus siitä, miten hän ei pistänyt tätä kaikkea pahakseen, mutta varsin nopeasti se osoittautui kuitenkin virhearvioksi. Sanat oli eittämättä helppo tulkita myös jonkinlaista velkaa vaativaksi, ja toinen tarttuikin taas varsin vaivautuneesti ja surkean oloisena siihen, miten ei halunnut ainakaan olla vaivoiksi... ja miten tämä kyllä korvaisi kaiken vielä. Punatukkainen kuunteli varsin vaiti toisen sanoja, kunnes viimeiset saivat hänet jäykistymään ja ähkäisemään taas melkoisesti. Hän lysähti aavistuksen kasaan, ennen kuin kääntyi lopulta ympäri päätään pudistellen. "Minä... sillä ei oikeasti ole väliä. Jos minun asemastani on mitään hyötyä, niin... no, ainakaan minun ei tarvitse murehtia puutteesta. Ja sitä paitsi minä... en ole ollut tässä asemassa kauaa. Minä olin vielä aivan tarpeeksi vähän aikaa sitten aivan samassa tilanteessa. Minä kyllä tiedän miltä tuntuu olla liikenteessä ilman yhtään mitään. Se on... ikävää", nuorukainen lopulta totesi, tuntien happaman maun leviävän suuhun pelkistä vähemmän miellyttävistä muistoistaan. Hän käänsi keltaisen katseensa eteensä hetkeksi, ennen kuin palasi toiseen. Tuntui haljulta edes selvitellä tällaisia asioita liiaksi, etenkin kun tällainen niin helposti johtui arvonimille kumartelusta, ei tosiaankaan hänelle. "Minä... en edes halua sinne Vissaraniin. Minä en ole menossa sinne omista syistäni, vaan koska käskettiin. Joten jos jokin voi hidastaa minun matkaani niin... no, en ole ainakaan pahoillani", nuorukainen lopulta melkeinpä puuskahti, ennen kuin kääntyi päätään pudistellen kävelemään takaisin vuohtaan kohti. Hän saattoi vain toivoa, että oli ollut tarpeeksi seikkaperäinen ja selittänyt asian tarpeeksi hyvin, ettei toisen tarvitsisi ainakaan enää murehtia siitä.
Kukaties asia oli kuin olikin käsitelty, sillä kun Haekli päästi lopulta ratsunsa luokse, havahtui hän siihen, kun toinen yksinkertaisesti kommentoi säätä. Hän vilkaisi tähän ja päästi puolimietteliään äännähdyksen, joka kaiketi oli tarkoitettu enemmänkin kohteliaisuudeksi kuin tarjoamaan mitään lisänäkemystä asiaan. Hetkeksi hän syventyi tarkistamaan ratsuaan ja varusteitaan. Valtava vuohi tuli vilkaisseeksi häneen aavistuksen kyseenalaisesti, kuin olisi kysynyt mitä hän oikein kaavaili juuri nyt tekevänsä ottamalla mukaan oudon matkatoverin, mutta hän töytäisi sen turpaa kevyesti ja hymähti, ennen kuin nyökkäsi eläimelle. Se tuntui tajuavan aivan itse mistä oli kyse, lähtiessään verkkaisesti astelemaan tietä pitkin sorkat napsuen. Siinä kohtaa hän vasta havahtui siihen, että toinen oli itsekseen kirinyt jo hänen ohitseen... ja niin tuntui havahtuvan nainen itsekin. Nuorukainen räpäytti kertaalleen silmiään kun tämä totesi ääneen harhautuvansa helposti ajatuksiinsa, ennen kuin päästi jälleen varsin ympäripyöreän äänen. "Eh, tuskinpa se haittaa. Kaiketi minäkin teen sitä kun... joudun keskittymään omiin asioihini. Siis näihin asioihin", punatukkainen lopulta vastasi, nyökäten kevyesti taakseen sinne, minne pieni kivinen gnoomi oli jo kauan sitten kadonnut. Hän hieraisi aavistuksen mietteliäästi leukaansam kuin yrittäen pohtia paljonko asiasta oli hyvä edes puhua. Eh, vaikka lopulta siitä tuskin olisi suuremmin haittaakaan. Hän ei ollut nyt ainoa loitsija paikalla. "Nämä asiat vaativat paljon keskittymistä ja mietiskelyä aina välistä. Ainakin iltaisin", hän lisäsi jonkinlaisena selvennyksenä, ennen kuin sitten vaikeni ja jäi kulkemaan ratsunsa rinnalla.
|
|
|
Post by zetsumei on Jun 23, 2015 12:12:12 GMT 3
Tiaran seurasi toisen reagtiota ja oli aika varma siitä, että toinen ei ollut tykännyt siitä, ettei hän voinut millään tavoin korvata toisen apua. Harmistuksissaan itselleen hän kurtisti kulmiaan ja päätti vakaasti korvata kaikean ja pärjätä mahdollisimman pitkälle omien suunnitelmiensa mukaan, eli saalistamalla. Siitä tosin oli jo pitkä aika, kun hän oli viimeksi käyttänyt niitä taitoja, mutta oli aivan varma siitä, että onnistuisi hyvin. Nainen asteli miehen perässä ja mietiskeli lapsuuttaan, jota ei ollut vuosiin ajatellut ja nyt hän oli miettinyt sitä monta kertaa pelkän aamupäivän aikana. Nainen perusteli omia ajatuksiaan ja päättäväisyyttään ensin itselleen, mutta kertoi sitten toiselle, että pärjäisi kyllä pitkälläkin matkalla. Toisen perustelut saivat naisen kurtistamaan hieman kulmiaan ja kallistamaan kevyesti päätään. "Miten sinä kohosit asemaasi?" Kieltämättä naisen äänestä kuulsi ihailu ja toisaalta halu päästä samanlaiseen asemaan itsekin. Toisaalta nainen ei tiennyt asiasta mitään tarkemmin, ei sitä millaista vastuuta se mukanaan toisi tai olisi tuomatta. Mutta se kuulosti hienolta ja olisi varmasti iso askel kohti parempaa tulevaisuutta ja arkkivelhoutta. Nainen hymyili huomaamattaan, mutta hätkähti hereille ajatuksistaan toisen jatkaessa puhumista.
Tiaran katsoi toista ja tajusi hyvin äkkiä, ettei hyvä asema ollutkaan aina hyvä asia, kuten toisen sanat sen hyvin kertoivat. "Etkö voinut sanoa, että et halua mennä sinne? Vai eikö sillä ollut merkitystä mitä sinä tahdot?" Naisen kasvoilla oli miettiväinen ilme, joka vaihtui ymmärrykseen ja kevyeen helpotukseen, hän ei selvästikkään siis aiheuttaisi toiselle niin paljoa harmia mukanaan olollaan, kuin mitä oli pelännyt. "No, onneksi minusta on edes tämän verran apua!" Hän naurahti hieman ja kohautti olkiaan. Matkan hidastaminen taisikin olla ainoa asia, minkä hän taisi. "Sinusta mahtaa siis olla aika omituistakin, että minä pyrin Vissaraniin vapaaehtoisesti... Mutta minunkin on hieman pakko mennä, ei tosin kenenkään käskemänä, mutta olen siinä kohdassa taitojani, että tarvitsen opettajan. Hyvän opettajan, joka auttaa minua pääsemään pidemmälle velhoudessa ja mahdollistamaan paremmin sitä, että pärjäisin yksin taikojeni avulla. Olin hyvä koulussa, mutta sillä ei ollut merkitystä, kun koitin saada koulutuskaupunkini velhoja opettajakseni. Tai edes lähiseudun. Sitten kuulin Vissaranista, siitä miten taisteluun osallistumalla saisi koulutuspaikan arkkivelhon oppilaana. Tulin siihen tulokseen, että se olisi joko tämä, tai sitten jääminen tälle tasolle." Hän olisi voinut lisätä, että se taso ei olisi juuri mitään, mutta olikin vaiti. Hänestä tuntui toisaalta hyvältä kertoa tämä kaikki toiselle, vaikka pelkäsikin hieman sitä, mitä tämä mahtaisi sanoa asiasta.
Tiaran oli katsellut säätä liiankin innokkaasti, eikä ollut huomannut metsässä pientä välähdystä, sekä lähes äänetöntä kahinaa. Mikä lie metsän pieni satujakin ihmeellisempi olento siellä oli ollut, mutta ainakin naiselta se oli jäänyt huomaamatta. Hän vilkaisi nuorukaista ja tämän vuohta, joka asteli jo eteenpäin ja näytti siltä, kuin tietäisi miten tästä eteenpäin edettäisiin. Mahtoikohan eläin tietää jo valmiiksi, minne mennä, mitä reittiä kulkea? Vai neuvoiko Haekli sitä jollain tavoin? Hän olisi tahtonut kysyä, mutta ei kuitenkaan uskaltanut, sillä voisihan se olla, että hän loukkaisi eläintä kysymyksillään. Ja hänestä todellakin tuntui siltä, että toinen voisi loukkaantua hyvinkin herkästi. Onneksi puhe kääntyi luontevasti, tai vähemmän luontevasti omiin ajatuksiin joutumiseen ja nainen nyökäytti päätään. "Niin, sitä pitää todellakin keskittyä eri tavalla kun on loitsija. Minulla tosin pohdiskelu vaikeuttaakin joskus asiaa.. Surkea myöntää, mutta niin se vain on. Pohdin liikaa." Hän kohautti olkiaan ja huokaisi kevyesti. Joskus pohdiskelusta oli ollut hyötyä, joskus ei, mutta se oli silti aina osa hänen elämäänsä, tahtoi hän sitä tahi ei. "Minä taas opiskelen iltaisin, luen enemmän kuin pohdin. Joskus tosin unohdun myös pohtimaan lukemaani liikaa ja se taas häiritsee oppimista, sillä en ehdi käydä kaikkea läpi mitä pitäisi. Toisaalta sillä tavoin saan aina välillä uusia ajatuksia lukemaani ja keksin joskus jopa parannuksia taikoihin." Nyt hänen äänestään kuulsi hieman jopa ylpeyttä.
|
|