|
Post by submarine on Jul 29, 2015 13:23:26 GMT 3
Tynneniksi itsensä esitellyt nainen tarkkaili toista, kun tämä aavistuksen poissaolevasti vastaili hänen heittoihinsa, esittäytyenkin ohimennen. Se ei aivan heti saanut soturissa aikaan mitään mainittavaa reaktiota, vain melko mietteliään naksautuksen, kuin hän olisi maistellut nimeä hetkisen ja toisenkin... tai sitten vain, jälleen, yrittänyt keksiä jotakin sanottavaa. Taisi olla melkoisen selvää ettei hän ollut erityisen tottunut moiseen kahdenkeskiseen, huomiota vaativaan seuraan, ja soturi jäikin hetkeksi varsin vaiti, tuijotellen yritteliään kevyesti tuleensa. Sitten, aavistuksen työläästi, hän ojensikin toista kättään huopansa alta. Se oli arpinen ja täynnä kovettumia kuten kovaan ruumiilliseen rasitukseen tottuneella sopi olettaakin, mutta siitä huolimattakin raajaan tarjottiin nyt reippaaseen kättelyn tapaiseen. Kaiketi kun nimiä oli vaihdettu, oli nyt aika kätellä muodollisesti. "Voit kaiketi kutsua minua Tynniksi, jos niikseen. Tai Tynneniksi, miten nyt haluatkin. Kaipa me teemme sitten samaa matkaa, tai viimeistään näemme perillä", Tynn tokaisi lopulta, enemmän tai vähemmän napaten toisen käden puristukseen, joka oli kaikkea muuta kuin hienovarainen. Kultaiset, lihaan painuvat sormuksetkaan eivät varmasti tehneet siitä yhtään sen mukavampaa, mutta napakasti nainen silti kätteli toista, kuin selviytyäkseen mahdollisimman nopeasti pakollisesta urakasta, ennen kuin sitten päästi irti kädestä ja jäi vaitonaisesti tuijottelemaan taas tuleen, hoidettuaan kaiketi mielestään jonkinlaisen velvollisuuden. Ei, häntä ei voinut väittää sosiaalisesti eteväksi hyvällä tahdollakaan, se oli varmasti selvää itse kullekin. Mutta parhaansa hän silti teki, kovakouraisestikin.
Kaikeksi onneksi Tynnen onnistui kuin onnistuikin löytämään jonkinlaisen puheenaiheen, jolla pitää tilanne ainakin jossain määrin liikkeellä. Toinen ei selvästikään ottanut hänen kysymystään aivan kuten hän oli toivonut, tai vastannut siihen aivan kuin hän oli olettanut, mutta siitä huolimattakin tämä ainakin puhui. Soturi vilkaisi toiseen samalla kun kuunteli vaiti, päästäen taas mietteliään naksautuksen kuin olisi maistellut asiaa. Hän ei paljastanut suurempia tunteita tai reaktioita kuulemastaan, mutta kallisti silti aavistuksen pohtivaan sävyyn päätään. Eittämättä toinen ei ollut mikään aivan tavallisin kulkija tai sotaanlähtijä - tai edes aivan tavallisin tapaus muutenkaan. Taikuus edellytti aina ainakin pientä maistelua ja kunnioittavaa hiljaisuutta, pitipä siitä tai ei. "Mmh. Velhoja ja taikuutta. Moni tuntuu pitävän niitä liian tärkeinä asioina pelkkään tappamiseen uhrattaviksi. Mutta tuli toimii kaiketi yhtä hyvin pallossa kuin nuolessakin. Kunhan vain pääset niin pitkälle, tuo niska on kapea ja huteran näköinen. Puhumattakaan tuosta kallosta", Tynn lopulta vastasi, mutisten sanoja jokseenkin epäselkeästi tulta kohti. Ohimennen hän tuli taas irvistäneeksi ja hieraisseeksi runnottua poskeaan. Vamma oli kukaties vanha, tai ei se ainakaan tuoreelta näyttänyt, mutta moinen jälki teki siltikin selvästi kipeää. Siltikään hän ei näyttänyt varsinaisesti ainakaan häkeltyvän toisen vastauksesta tai taikuuden mainitsemisesta näin äkillisesti... ellei ollut osannut arvella moista jo muutenkin. Äkillisesti leiriin saapuneessa oli eittämättä sitä jotakin, mikä vihjasi asioista. Sitä toismaailmallista tuntemusta, joka antoi kaikesta kärvistelystä huolimattakin tarpeeksi itsevarmuutta lähteä pitkälle matkalle ilman sen suurempia varusteita... ja kevyt haju.
Tynnen tuntui taas havahtuvan, kun toinen äkkiä heittikin puolestaan kysymyksen hänen suuntaansa. Soturi vilkaisi toiseen kulmat aavistuksen korkeammalla, kuin yllättyneenä näinkin ennakoitavasta kysymyksestä, ennen kuin vilkaisi taas tuleen. Hän kiskaisi huopansa alla jalkansa hieman lähemmäs itseään, ennen kuin päästi kevyen äännähdyksen. Kukaties sitä olisi voinut pitää huvittuneenakin. Hän maisteli hetken kysymystä, ennen kuin lopulta vastasi. "Niinpä taidan olla. En minä juuri muuhunkaan ole ehtinyt tottua, mutta siitä minä kyllä tiedän. Sotimisesta. Ja taistelemisesta ja tappamisesta. Vissaranissa on tiedossa hyviä rahoja niille jotka niistä tietävät. Hyviä palkkioita ja hyviä ryöstösaaliita. Kun vain osaa asiansa, voi aina olla varma että tienaa elantonsa. Tässä maailmassa on paljon verta, jonka halutaan virtaavan", nainen tokaisi lopulta. Sitten tämä kohotti esiin toisen kätensä ja vilkaisi siinä komeilevaa kultaista sormusta, ennen kuin hymähti aavistuksen synkeästi, mutta silti kovin autuaasti. "Paljon, paljon verta. Niin paljon että sillä voi vaikka rikastua", hän lisäsi, hyväillen korua peukalollaan. Runnelluille kasvoille oli levinnyt hymy, kuin kyse olisi ollut jostain kovinkin mukavasta asiasta.
|
|
|
Post by zetsumei on Jul 29, 2015 21:44:51 GMT 3
Tiaran hätkähti kevyesti toisen ojentaessa kättään viltin alta, mutta huojentui tajutessaan toisen haluavan kätellä ja vastasi kättellyyn tomerasti. Hänen kätensä oli kirjaoppineiden tapaan kuivahko, sillä käsiä piti pestä useasti halutessaan kajota arvokkaisiin ja jo elämää nähneisiin kirjoihin. Nainen nyökäytti päätään toisen toteamukselle siitä, että he joko jatkaisivat matkaa yhdessä, tai ainakin näkisivät perillä. "Niin, ainakin näemme siellä viimein." Hän nyökkäsi uudestaan ja kun kättely oli ohi, veti kätensä kaapunsa hihoihin. "Vaikka ei minulla siis ole mitään matkaseuraakaan vastaa, mutta en tahdo kenenkään ottavan minua taakoikseen." Tiaran olisi tahtonut vielä lisätä, että hän pärjäisi yksinkin, mutta päätti olla vaiti. Olihan hän jo osoittanut, ettei osannut valita matkatavaroitaan matkan tarpeen mukaisesti. Hän hipaisi hieman pusukoitaan vyöllään ja näytti tyytyväiseltä huomatessaan niiden olevan yhä kuivat. Toki niille langetettu taika oli vahva ja sen oli tehnyt kokenut velho, mutta siltikin pelko taikatarvikkeiden ja muiden erittäin tärkeiden asioiden kastumisesta kauhistutti.
Nainen kohotti päätään toisen alkaessa puhumaan ja kieltämättä jonkinasteinen närkästyksen ilme kohosi hänen kasvoilleen, kun toinen arvosteli hänen niskojaan helposti katkaistavan näköiseksi. Mutta hän hillitsi halunsa vastata töykeästi takaisin, sillä toinen selvästi tiesi mitä vaaroja elämässä oli ja kantoi ehkäpä jotain vihreliikkeen mukana tuoman iskun jälkeä kasvoissaan lopunelämänsä. Tai sitten kasvojen vaurio oli jotain muuta. Mistä hyvänsä se oli tullut, se kuitenkin oli syy sille, ettei Tiaran sanonut mitään, kohautti vain olkiaan, hieman uupuneesti. Naisen vastaus hänen kysymykseensä ei sinäänsä yllättänyt häntä, vaikka toki hän ei voinut kuin ihmetellä toisen selvää ihannointia sotimiseen ja tappamiseen. Toki, se oli ymmärrettävää. Jos kalastaja ei rakastaisi merta ja vettä, hän olisi aika huono kalastaja. Palkkasoturin piti pystyä tekemään työnsä, jotta saisi rahaa. Ja ryöstösaaliita.. "Minä en tiedä sotimisesta mitään. En tosin ajatellut siitä lopullista uraa itselleni, hetkisen aikaa vain kokeilen sitäkin puolta elämästä." Hän tiesi, ettei tuskin saisi sanoillaan arvostusta toistelta, mutta koki kuitenkin itselleen tärkeäksi sanoa ne. Se oli jotenkin perustelu sille, että hän oli niin vähillä varusteilla liikenteessä ja myös sille, ettei hän nauttisi sotimisesta, toinen juttu totta kai oli se, ymmärsikö toisen asian samalla tavalla.
Tiaran kieltämättä oli vakuuttunut toisen hienoista sormuksista ja siinä mielessä taistelemisella rikastuminen kuulosti houkuttelevalta ja jollain tapaa helpoltakin. Mutta helppoa se olisi vain, jos hän pystyisi tappamaan jonkun. Ja osaisi hyviä loitsuja useamman. "Oletko kiertänyt maailmaa paljonkin? Sotia etsiessäsi?" Hän olisi tahtonut vaihtaa aihetta, mutta kaikki päättyi aina sotimisesta puhumiseen ja toki se varmasti luontevinta hänen keskustelukumppanilleen oli. Tämä ei näyttänyt sellaiselta, joka jaksaisi kuunnella loitsujen ihmeitä, tai edes suuresti arvostaisi niitä, ei ainakaan miekkaa ylemmäs. Eipä tämä toisaalta ollut halveksuvastikkaan hänen velhouttaan kommentoinut, mikä oli kieltämättä helpottavaa, sillä heille oli jo koulussa opetettu, etteivät kaikki todellakaan arvostaneet taikuutta samassa mittakaavassa kuin mitä he itse sitä arvostivat. Ja olihan se toki niinkin, etteivät velhot usein arvostaneet miekkoja ja nuijia samoin kuin omia taikojaan.
|
|
|
Post by submarine on Jul 30, 2015 14:11:39 GMT 3
Tynn jätti toisen vakuuttelut taakaksi aikomattomuudesta omaan arvoonsa, siihen malliin ettei selvästikään ollut aikeissa murehtia moisesta muutenkaan. Soturin olemus riitti eittämättä kertomaan jo aivan tarpeeksi hyvin, ettei tällä ollut mitään suurta tarvetta matkaseuraan. Huomio asiasta oli kaiketi ollut puhdasta käytännön mietiskelyä siitä, miten kahdella samaan paikkaan eksyneellä, samaan suuntaan aikovalla tulisi olemaan pitkälti sama matka, ellei joku ehdoin tahdoin aikonut kiirehtiä tai jättäytyä jälkeen. Ja aikoipa toinen mitä tahansa, ei se varmastikaan ollut hänen murheensa. Hän tyytyi istuskelemaan tulensa lämmössä ja pohdiskelemaan muita asioita, kuten sotaa ja verta. Muutama sivusilmäinen vilkaisu kyllä kertoi tämän arvioivan toisenkin mielipiteitä sanoihinsa, mutta niiden ei kuitenkaan annettu liiaksi vaikuttaa mihinkään - ei ainakaan ennen kuin tämä puhui, ilmaisten oman tietämättömyytensä näistä asioista. Nainen kuljetti puolimietteliäästi sormiaan paksun tukkansa läpi, pohdiskellen sanoja. "No, jos selviät tästä, niin sittenpähän tiedät enemmän. Ties vaikka pitäisit siitä. Jotkut ovat pitäneet. Nekin, jotka eivät sitä ennestään ole osanneet arvata. Joskus heikkoniskaisesta ja soreasormisestakin kehkeytyy kaikenlaista", soturi tokaisi lopulta tultaan silmäillen. Äänessä ei ollut minkäänlaista suurta kiihkoa, ja hän tuntui vain toteavan ajatuksiaan ääneen, mutta silmäkulmassa oli siltikin kevyt pilkahdus. Selvästikin hän ainakin tiesi mistä puhui. Toisen suuntaan heitettiin taas ohimennen nopea vilkaisu, melkeinpä arvioiden, mutta se jäi vaitonaiseksi ja pikaiseksi. Kukapa tiesi, lopulta vasta käytäntö näytti asioiden todellisen laidan...
Tynn jäi tuijottelemaan paksua kultaista sormustaan puolimietteliäästi, kunnes havahtui toisen jälleen puhuessa, esittäessä kysymyksen. Hän vilkaisi taas hieman yllättyneesti toiseen ja tuijotti tätä hetken vaiti. Ja sitten, yllättäen, hän tyrskähti kevyesti. Se ei ollut niinkään ivallista huvitusta toisen sinisilmäisyydestä tai jostakin vastaavasta, vaan jokin nuoren velhontapaisen sanoissa itsessään tuntui hyvittavan häntä pienoisesti. Lopulta hän pudisti päätään ja kohautti olkiaan, kuin asiassa olisi ollut jotakin oudon samantekevää. "Tuskinpa. Sutia ei tarvitse liiaksi etsiä, ja jos haluaa tienata asetaidoilla, ei siihen sotia tarvita muutenkaan. Maailmassa on paljon sellaisia jotka haluavat joko enemmän tai vähemmän ikävyyksiä, ja jotka ovat valmiita maksamaan toisille siitä, että eivät itse joudu siitä vastaamaan. Vaikka totta puhuen..." soturi aloitti, mutta vaikeni sitten omia aikojaan, nojautuen taakse kuin hakien aavistuksen mukavampaa asentoa. Toisaalta se saattoi olla myös melkeinpä ovela temppu näyttää toiselle kaistale paljasta ihoa, josta paljastui samalla joukko rujoja arpia. Kukaties niiden oli määrä näyttää toiselle, ettei tässä kuitenkaan puhuttu mistään mukavista asioista. "Totta puhuen aina sellaista ei tarvitse etsiskellä muutenkaan. Toisinaan... toisinaan kaikki eivät valitse mitä päätyvät tekemään", nainen tokaisi lopulta, tuijotellen melkein mietteliäästi laavunsa kattoon. Hetkeksi hän tuntui unohtuvan matkaseuransa kokonaan, ennen kuin räpäytti aavistuksen voipuneesti silmiään ja nojautui taas eteenpäin, tulensa ja sillä edelleen kuumenevan padan suuntaan.
"Maittaako muhennos? Siinä ei ole mitään kovin erikoista, mutta onpahan lihaa ainakin. Todennäköisesti se tulee tarpeeseen. Jos Vissaranissa tulee pidempi piiritys, et tule näkemään kunnon ruokaa ties miten pitkään aikaan. Paitsi jos lähdet ryöstelemään aittoja, mutta... ehkäpä ei", Tynnen tokaisi lopulta. Hän heitti ohimennen taas arvioivan vilkaisun toisen suuntaan, kuin todeten että tästä tuskin olisi kuitenkaan suoranaiseksi rosvoksi, ennen kuin sitten käänsi huomionsa pienen padan suuntaan. Aavistuksen hankalasti soturi kiertaisi huopansa kulman kätensä ympärille patalapun tapaiseksi, kiskaisten sen turvin koko rautaisen padan pois tulelta ja laavun sisälle. Siitä hohkaava lämpö lämmitti kahden matkalaisen välissä melkein yhtä paljon kuin tulikin. Ja kun hän nosti kannen pois, voimistui hyvä, ruokaisa haju melkoisesti. Lihaa ja vihanneksentapaisia kupli liemessä. Ainakaan vihanneksia tuskin metsästä löytyi, joten ne oli oletettavasti tuotu mukana kaupungista... tai kukaties jostakin muualta.
|
|
|
Post by zetsumei on Jul 31, 2015 18:39:52 GMT 3
Tiaran nyökäytti vain päätään, vaikka ei tälläkään kertaa pitänyt toisen vihjailuista hänen heikkoniskaisuudesta ja sormistaan. Eipä hän kyllä uskonut, että voisi sodasta nauttiakkaan, mutta päätti olla vain vaiti, jo senkin takia, että tunsi olonsa väsyneeksi. Ja toki oli olemassa sekin puoli asiassa, että toinen vaikka sattuisikin olemaan oikeassa, mitä hän itse toki epäili yhtä kaikki. Nainen nojauti taas hieman lähemmäs tulta ja katseli liekkien liikehdintää mietteissään, niillä oli jollain tapaa hypnotisoiva tapa liikkua, varsinkin sellaisen silmiin, joka oli ensimmäistä kertaa vuosiin pitkällä vaellusmatkalla ja jonka mieli olisi tahtonut muutenkin jo nukkua. Tiaran räpäytti silmiään ja kääntyi katsomaan toista, pyöritellen mietteitään päässään ja kysyessään sitten tämän matkustamisesta. Ilmeisesti toisen näkemys oli kuitenkin enemmän sotaan liittyvää, kuin itse matkaamiseen ja Tiaran nyökäytti hieman päätään. "Ei siinänsä ole yllättävää, että sotia ja kahinoita ei tarvitse kaukaa etsiä.. Oletko siis näiltä seuduilta kotoisin?" Hän tarkasteli naista, tietäen nyt tämän olevan arpien peittoama muualtakin kuin kasvojensa osalta. Sellaista se sota kai oli. Hän katseli taas liekkejä ja mietti, miten hyvin kestäisi kipua, jos joku löisi häntä miekalla käteen, tai aiheuttaisi edes vaikka sellaisen pienen haavan. Se olisi varmasti kamalaa, tuska joka hyökyisi päälle kivun mukana ja lamauttaisi ehkä ajattelemisenkin, minkä seurauksena taikominen olisi hyvin vaikeaa. Kuinkahan parkkiintuneita kivulle suurimmat arkkivelhot olivat? Nainen hätkähti kuullessaan toisen kysymyksen ja kääntyi katsomaan tätä.
"Kiitos, voisin minä siinä tapauksessa sitä vähän ottaa. En ole koskaan tarvinnut paljoa ruokaa, joten luultavasti pärjään Vissaranissa paremmin kuin monet." Nainen kohautti hieman olkiaan, hänelle se oli vain puhdas fakta, useimmiten hän söi vain kerran päivässä, eikä aina sitäkään. Kieltämättä useimmiten syy oli siinä, ettei hän muistanut syödä ja koska hänen kehonsa oli jo lapsesta asti tottunut siihen, ettei rahaa yksinkertaisesti vain aina ollut ruokaan, ei elimistö vaatinut häneltä syömistä niin tuntuvasti kuin joillakin. Hän katseli tyynesti miten toinen nosti kattilan laavuun ja nautti ehkä enemmän sen tuomasta lämmöstä kuin tuoksusta, joka varsin hyvä sekin oli. Nainen katseli kannen alta paljastuvaa ruokaa ja hänestä se oli varsin hyvä ateria, eikä hän oikein ymmärtänyt miksi toinen oli vähätellyt muhennostaan. "Hyvältä tuoksuu." Tiaran nyökäytti päätään ja käytti sitä kohteliaisuutta, mitä oli kuullut muidenkin sanovan. Hänelle ruoka oli enemmänkin polttoaine, se oli toki helpompi syödä jos se maistui ja tuoksui hyvältä, mutta nämä seikat eivät välttämättömiä olleet.
|
|
|
Post by submarine on Aug 1, 2015 13:11:38 GMT 3
Tynn tuntui havahtuvan taas hieman kuullessaan toisen uteliaan kysymyksen. Hän vilkaisi tähän yllättävän epätarkoin silmin, kuin toisen kysymys olisi saanut äkkiä aikaan muistoja, jotka vaativat kovapintaiselta soturiltakin melkoisesti huomiota. Hetken hän oli varsin hiljaa, vilkaisi jopa takaisin tuleen, ennen kuin päästi puolittaisen äänen. Se oli kukaties jollakin tapaa huvittunut, mutta toisaalta myös aavistuksen halju. Hymyssä, joka suupieliä kohotti, ei ollut mitään varsinaista lämpöä tai iloa. "En. En täältäpäinkään. Jostakin... kaukaa. Jostakin mistä mieluummin myös pysyn kaukana. Se lienee aivan tarpeeksi tarkka vastaus", nainen lopulta vastasi, hieroen siinä sivussa nyrkillä runnottua poskeaan. Jokin siinä tuntui miellyttävän, vaikka se saikin hänet irvistelemään kivusta samalla. Kukaties kivussa oli jotakin tuttua ja turvallista, joka ajoi epämiellyttäviä ajatuksia hieman kauemmas. Siitä huolimattakin se tosin tuntui sen verran napakasti, että hetken perästä hänen oli pakko lopettaa ja laskea kätensä takaisin alas. Siinä hän istuikin sitten hetken varsin vaiti, tuijottaen melkoisen mietteliäästi pieniin liekkeihin, ennen kuin napsautti sitten kieltään jonkinlaisena yleisenä merkkinä... jostakin. "Ei sillä ole väliäkään. Soturi menee sinne minne milloinkin sattuu päätymään, ja tekee sitä mikä milloinkin kannattaa. Olisi turhaa kiintyä liikasi johonkin paikkaan. Taitaa olla pelkästään hyväkin, että otan mieluummin vain enemmän etäisyyttä siihen", soturi lopulta tokaisi, kuin kantansa vahvistaneena. Hän rentoutui taas hieman, antaen ajatustensa ja tunteidensa rauhoittua ja tasaantua.
Jos tuleen tuijottelu ei vielä tarjonnutkaan tarpeeksi tyynnytystä, oli ruokaan keskittyminen ainakin varsin hyvä tapa ohjata ajatukset muualle. Tynnen nosti patansa tulelta, tehden samalla siitä tarjouksen toisellekin. Myöntävä vastaus ei ollut varsinainen yllätys, mutta siitä huolimattakin toisen sanat saivat hänet kääntämään katseensa hetkeksi tähän, mietteliäänä tai arvioivana. Hetkisen nainen tarkkaili tätä, kuin miettien millaisia rahkeita tällä oli sanojensa takana. Ja sitten, aavistuksen epämukavasti, niitä seurasi tyrskähdys. Se ei ollut enää edes aivan niin mukava ääni, vaan siinä oli jo oikeaakin pisteliäisyyttä, kuin tämä olisi pitänyt toisen sanoja kovinkin typerinä. Päänpudistelu taisi vain vahvistaa sitä entisestään. "Noin sanovat ne, jotka eivät tiedä pahemmasta. Vannon, että tulet monta kertaa miettimään tätä muhennosta kaipuulla istuessasi paskaisessa sotaleirissä peläten, että hampaasi katkeavat johonkin puolihomeiseen, kivenkovaan känttyyn. Jos mukana on nahistunut lantunpuolikas, olet jo suorastaan onnekas. Ja sitten alat toivoa että piiritys loppuisi pian, että puolustajat eivät ehdi syödä varastoja tyhjäksi - ja että ehdit tappaa ne ennen kuin ne myrkyttävät loput pelkkää ikävyyttään. Kun lähdet sotimaan, tulet olemaan joka ilta nälkäinen ja väsynyt ja ruhjottu, ja saat huomata ettei mihinkään niistä tule löytymään tarpeeksi helpotusta", Tynn tokaisi lopulta takaisin, kuulostaen ensimmäistä kertaa jopa oikeasti aavistuksen napakalta. Selvästikin nainen puhui kokemuksesta, eikä ottanut moisten asioiden vähättelyä erityisen hyvin. Toisaalta hän kuulosti myöskin puhtaan happamalta koko aiheesta, siihen malliin että oli saanut kokea sitä jo aivan tarpeeksi monta kertaa. Siltikin, ilmeisestä pisteliäisyydestään huolimatta, tarttui hän uudelleen pataansa. "Joten syö kunnolla ja iloitse siitä, että uskot vielä itsesi muita nälättömämmäksi. Sota on loistava tapa oppia epämiellyttäviä totuuksia itsestään, eikä tämä tule olemaan se ikävin", soturi tokaisi, kohottaen kattilantapaistaan.
Tynn näytti jo siltä, kuin olisi ollut aikeissa hapuilla jonkinlaista astiaa ainakin itselleen, ennen kuin äkkiä sitten jännittyikin. Hän ei saman tien vilkaissut ympärilleen tai osoittanut muutenkaan rauhattomuuttaan, mutta jotakin nainen selvästikin oli havainnut, sillä kuuma rautainen keittoastia jäi ilmaan, eikä hän hetkeen liikuttanut sitä mihinkään suuntaan. Toisen sanat menivät melkeinpä ohi, ennen kuin hän räpäytti silmiään ja päästi oudon melkein-huokauksen, kun keuhkoihin vedetty ilma purkautui nenän kautta ulos. Samalla hän laski astian maahan, pois käsistään. "Niin tuoksuu. Ja olisi mukava vain syödä. Mutta ikävä kyllä meillä ei taida olla aikaa miettiä sitä juuri nyt", Tynnen lopulta totesi, suoristautuen aavistuksen paikallaan. Naisen silmiin oli äkkiä syttynyt pelottavaa terää, ja päistään aavistuksen terävät korvat tuntuivat suorastaan värisevän, kun hän kuunteli jotakin. Pelkoa soturissa ei näkynyt, mutta jännitystä sitäkin enemmän. Hän tuntui suorastaan vetäytyvän tiukasti kasaan huovan alla, kuin valmistautuen lähtemään liikkeelle, olipa suunta mikä hyvänsä. "Me emme ole täällä yksin. Sanoisin että sinua on seurattu, mutta nämä taitavat olla minun perässäni", nainen lopulta tokaisi, ärisemättä tai paljastamatta muutenkaan mitää suoranaista kiihkoa itsestään. Sanat olivat varsin tasaisia, mutta samalla lujia ja teräviä. Hän ei vilkaissutkaan enää toiseen, vaan tuijotti nyt tiukasti metsään, nuotionsa valokehän ulkopuolelle. Ja toden totta, jos katsessa seurasi, saattoi erottaa hänen tuijotuksensa kohtiin.
Pimeässä, siellä minne nuotion valokehä ei yltänyt, seisoi puiden välissä hahmo. Vaikka se olikin melkein näkymättömissä, pystyi välittömästi toteamaan ettei se ollut ihminen, tai mitään sen tapaistakaan. Se oli suuri ja kumara, suorastaan eläimellinen vaikka näyttikin seisovan kahdella jalalla. Muuten se oli epäselkeä, mutta siltä peitti paksu, sekainen karva. Ja vaikka tuli ei yltänytkään valaisemaan sitä, heijastui sen valo silti olennon silmistä, saaden ne hohtamaan punaisina ja vihamielisinä pimeässä. Olennon silmissä oli outoa älyä, kuin se olisi ymmärtänyt kaikesta enemmänkin kuin vain pelkkä eläin - ainakin hieman, jos ei sen enempää. Se tuijotti leiriin sateesta, jonka suojissa oli saanut lähestyä ääneti. Sen kummallakin puolella liikkui samanlainen hahmo, jäntevin ja petomaisin elkein, kiertäen leiriä ääneti kuin aikeinaan piirittää ja saartaa se. Se kaikki oli peittelemättömän vihamielistä ja ehdottoman uhkaavaa. Nämä olivat saalistajia, ja niillä oli saalis. "Tätä minä olenkin jo odottanut", Tynnen totesi vaitonaisesti. Hän oli jännittynyt ja valmis, mutta ei siltikään näyttänyt siltä, kuin olisi ollut aikeissa kurottaa huopansa alta aseitaan kohti. Kukaties liike olisi laukaissut saman tien hyökkäyksen, tai sitten soturi valmistautui muuten. Siitä huolimattakin hän tuijotti tiiviisti eteensä, kuin yrittäen tarkkailla kaikkia kolmea olentoa samaan aikaan. Sade takoi laavua ja maata vasten, kuolettaen kuulon ja peittäen petojen liikkeet alleen.
|
|
|
Post by zetsumei on Aug 2, 2015 21:21:32 GMT 3
Tiaran katseli naista tämän selittäessä kotipaikastaan, siitä ettei kaivannut sinne juurikaan. Hän jäi miettimään toisen sanoja siitä, että etäisyys olisi vain hyväksi soturille ja se varmasti olikin totta. Ei tarvinnut murehtia siitä satuttaisiko joku hänen läheisiään, kun ei tiennyt miten nämä voivat, ei käynyt katsomassa.. "Ymmärrän mitä tarkoitat tuolla. On helpompi tehdä omia ratkaisujaan, kun ei tarvitse murehtia sitä, miten se vaikuttaa läheistensä elämään." Nainen nyökäytti päätään hieman sanojensa painoksi ja mietti miten hänen omaa elämäänsä ja lisäsi hiljaisemmalla äänellä. "Sitä tosin joutuukin sitten kantamaan kaiken vastuun yksin.. On vain sinä itse, ei muita." Äänessä oli ripaus surua ja kaipuuta, joka oli jäänyt itämään häneen siitä hetkestä lähtien kun hänet oli jätetty koulun pihalle, tai oikeastaan, se oli tapahtunut jo paljon aiemmin, eiväthän hänen vanhempansa tai sisaruksensa olleet tulleet lähellekkään kaupunkia. Toki kalakauppiasperhettä saattoi pitää sukulaisina, mutta se oli ollut niin eri asia ja hän oli kieltämättä ollut heille vain työntekijä, jolta oli aina voinut vaatia enemmän kuin muilta. Tiaran sulki hetkeksi silmänsä ja koitti muistella vanhempiaan, mutta ei kyennyt saamaan heidän kasvojaan mieleensä. Missä vaiheessa hän oli unohtanut miltä he näyttivät?
Aiheen siirtyminen ruokailuun ja Tynnin vähättely hänen sanomisistaan sai Tiaranin ensin tuijottamaan toista häkeltyneenä ja sitten pomppaamaan pystyyn. "Toisten ihmisten jatkuva piikittely ja vähättely ei ole parhain tapa viettää aikaa. Varsinkaan kun minä en tietääkseni ole tehnyt mitään loukatakseni sinua, vaikka sinä olet piikittelylläsi antanut monesti aihetta nakata ilkeästi takaisin." Velhotar nappasi viittansa ja asetteli sen vaivalloisesti selkäänsä, viitta oli yhä vedestä märkä ja siksi raskas käsitellä. "Minä jatkan matkaani, kiitos sadesuojasta, ruokahaluni rippeet katosivatkin tässä myös mukavasti." Hän oli nostamassa huppua päähänsä, kun toinen jännittyi ja näytti olevan varautuneempi mitä hetkeä aikaisemmin. Tiaran kuulosteli metsää, kuullen vain sateen, mutta toisen sanoja oli syytä uskoa, tai ainakin ottaa sellaisena viestinä, että varuillaan kannatti olla.
Huppu ei koskaan päässyt hänen päähänsä, kun nainen pyörähti ympäri katsoen metsään ja laski kättään loitsutarvikepussukalleen. Hän ei liikkunut, katseli vain pimeydessä näkyviä olentoja ja yritti hahmottaa mitä nämä oikein olivat ja ennen kaikkea sen, miten paljon ne vihaisivat tulta. Nainen ei uskaltanut vilkaista Tynnenin suuntaan, hän huomasi voivansa pahoin valmistellessa mielessään loitsua ja koitti keskittyä nyt vain täysin siihen, ettei oksentaisi, muistaisi loitsusanansa oikein ja lisäsi tarvittavat ainesosat oikealla kohtaa taian kiertokulkua. Hänen sormensa olivat nahkapussukan reunalla, liukuivat lähes huomaamattomasti alaspäin, tavoitellen nahkapussukan nyörejä. Voi kun hänellä olisi sormuksensa sormessaan!
|
|
|
Post by submarine on Aug 3, 2015 0:42:33 GMT 3
Toisen hermostus ja Tynnenin vastaus siihen taisivat kumpikin hukkua varsin nopsaan muiden murheiden alle, kun kaksikko saikin huomata, ettei enää ollutkaan kahden kesken. Pimeydessä vaani jotakin petomaista ja uhkaavaa, joka selvästikin aikoi vain ja ainoastaan pahaa. Kimmastumisestaan huolimatta nuori velhokin tuntui tajuavan uhan, eikä soturi hetkeen kiinnittänyt tähän sen suuremmin huomiota, valmistautui vain. Petomaiset hahmot luikkivat pimeydessä ja takovassa sateessa, käyttäen puita vaistomaisesti suojana, joka ei kuitenkaan riittänyt peittämään niitä nimeksikään. Ne olivat suuria ja rotevia, eittämättä myös vahvoja. Silmät paloivat pimeässä, ja ärinään levinneiden ikenien alta välkehti nuotion heikossa loimussa kellertäviä, mutta ehdottoman tappavia hampaita. Murina, petomainen ja pahaenteinen, tunki läpi myrskystäkin. Mutta huopaansa kääriytynyt nainen ei osoittanut merkkejä paniikista. "Ota se toinen. Se repii sinulta kurkun auki jos epäröit. Paras olla nopeampi", Tynn ärähti, vilkaisemattakaan toisen suuntaan. Hänen koko huomionsa oli keskittynyt jo eteen ja ympärille, etsimään ensimmäistä uhkaa. Erimielisyyksistä huolimattakin toinen oli kaikista mitättömin murhe juuri nyt, ja kun taistelu ja kuolema vaanivat aivan liian lähellä, ei voinut muutakaan kuin jättää tämän oman onnensa nojaan ja luottaa siihen, että tämä tekisi osansa, tavalla jos toisellakin. Muuhun ei ollut aikaa jos mieli elää. Ei epäröintiin, ei murehtimiseen, ei mihinkään. Vaikka nainen ei huopansa alla kurotellutkaan mihinkään suuntaan tai loikannut vielä edes pystyyn, oli hän silti jännittynyt jo melkeinpä äärimmilleen, kuin olisi ollut yhtälailla vaaniva peto kuin pimeydessä tuijottavat ja ärisevätkin.
Ja sitten, ilman mitään varoitusta, ensimmäinen pedoista hyökkäsi. Se ei ärissyt tai karjunut ennen kuin loikkasi pimeästä, ei antanut saaliilleen aikaa varautua. Tasaisella, jatkuvalla metelillä se hyökkäsi Tynnenin puolelta pimeydestä leiriä kohti, loikaten valoon kuin yrittäen kiriä matkan umpeen mahdollisimman nopeasti. Hyökätessään se oli yksi sekainen mylläkkä, mutta siitä huolimattakin siitä saattoi erottaa likaista karvaa, hirvittäviä kynsiä ja valtavia hampaita. Petomaiset, hädin tuskin älykkäät silmät vilahtivat valossa. Se oli eläimellinen, ei millään määrätyllä tavalla tai minkään tietyn eläimen mukaan, vaan peto jossa oli hieman kaikkea. Hirviö oli valtava, kumarassakin ihmisen muttainen mutta paljon rotevampi, pelkkiä pitkiä jänteviä raajoja ja murhaavia kynsiä. Mutta kun se hyökkäsi valoon, seurasi sitä myös kammottava löyhkä. Saastaa ja verta yhtälailla. Hirviö hyökkäsi rajusti ja raivolla sivusta, ja se olisi eittämättä ollut yhdessä silmänräpäyksessä kahden laavun alla kyyristelevän kimpussa. Se olisi eittämättä pyyhkäissyt koko laavun nurin vaivatta, mutta yhden ainoan häviävän lyhyen silmänräpäyksen aikana Tynnen liikkui. Nainen ei varoittanut turhaan hyökkäyksestään, kuten ei vastustajansakaan, mutta hänen kätensä liikahti petollisen nopeasti, ja jokin välähti nuotion lieskojen valossa. Hyökkäävän hirviön ärinä kohosi piirun verran, raivokkaammaksi mutta myös samalla tuskaisemmaksi, kun se horjahti kesken hyökkäyksensä, kompastuen sivuun kohteestaan ja pysähtyen yhdeksi ainoaksi hetkeksi. Sen paksussa, jänteikkäässä niskassa välähti jämäkkä, lujaa paiskattu veitsi, joka oli horjuttanut sitä, mutta joka ei ollut uponnut tarpeeksi syvään. Se oli ostanut vain hetken aikaa, ei suinkaan pysäyttänyt kammotusta.
Aika, jonka verenlemuinen peto epäröi, oli häviävän pieni. Se tuskin välitti kivusta, vaan hukutti sen huuruisen raivon alle. Yhdessä ainoassa hetkessä se oli jo kohoamassa polvensa varasta silmät murhanhimoa kiiluen. Mutta Tynnenille se riitti. Hän oli räjähtänyt liikkeeseen, ja jatkoi sitä nyt suoraan, jäämättä edes tarkkailemaan veitsenheittonsa aikaansaannoksia. Yhdellä nopealla liikkeellä soturi kierähti sivulleen, pyyhkäisten käteensä ensimmäisen aseen jonka sattui löytämään. Se oli kirves, lyhyt ja vantteravartinen. Hän ei jäänyt miettimään aseen soveltuvuutta hirviöntappoon kierähtäessään saman tien jaloilleen, kiskaisten samalla huovan yltään. Sen alta paljastui arpista ihoa, mutta kovin vähän mitään muuta. Kuivatteleva nainen oli jättänyt karkean, koruttoman kankaan vyötäisilleen, mutta muuten hän oli ilkosen alasti nyt. Se oli kuitenkin täysin toissijainen murhe. Häveliäisyydestä oli hyötyä vain eläville, ja kuolema häämötti hyvin lähellä. Hirviö ehti tajuta, ettei ollut juuri tällä silmänräpäyksellä enää hyökkääjä, mutta sillä ei ollut aikaa reagoida. Sen kellertävä, löyhkäävä kita napsahti soturin suuntaan, mutta liian aikaisin. Ärähtäen Tynn heilautti puristamansa huovan petoa kohti, peittäen sen pään kankaalla. Se tuskin olisi pidellyt hirvitystä hetkeäkään, mutta se antoi silti silmänräpäyksen verran lisää aikaa. Silmänräpäyksen, joka riitti kirveen kohottamiseen. Soturi ärähti jotakin sekavaa, jotakin mutisevan mongertavaa iskiessään kirveensä rajusti ja kunnolla jonnekin päätä peittävän huovan taakse, jonnekin niskan, selän ja hartian välimaastoon. Se kirvoitti uuden karjaisun, jossa oli mukana jo enemmän tuskaa, mutta ei kuolevan valitusta. Se oli kuitenkin alku, eikä nainen aikonut jättää hyökkäystään siihen. Hän huusi vihaisesti, iskien vapaalla nyrkillään vasten tempovaa, peitettyä päätä samalla kun riuhtoi asettaan vapaaksi.
Kun yksi pedoista kohtasi vastarintaa, tuntui toinen kuitenkin näkevän oman tilaisuutensa. Leiriä toiseen suuntaan kiertänyt hirviö päästi äkkiä ärähdyksen, kärsimättömämpänä kuin veljensä, ennen kuin harppasi sen perään, tavoitellen helpompaa saalista. Sivuun jäänyt nuori nainen vaikutti pehmeältä ja helpolta saaliilta, ja siitä haisi liha. Peto hyökkäsi pitkät, käyrät kynnet huitoen, tavoitellen naista ja tämän pehmeitä kohtia, jotka repiä auki ja ulos. Nivuset, vatsa ja kurkku olivat kaikki kutsuvia, ja kaikki niin lähellä. Kaikki yhden ainoan nopean harppauksen päässä. Se tiesi syövänsä hyvin tänä yönä...
|
|
|
Post by zetsumei on Aug 5, 2015 19:30:48 GMT 3
Tiaran painoi päätään hieman, pitäen silmänsä olennoissa. Hän etsi omaa keskittymistään, tavoitteli sitä, antoi sen tulvia itseään. Hän tiesi Tynnenin sanoneen jotain, mutta mitä, se jäi hänelle kuulumattomiin, sillä keskittyminen vei kaiken huomion. Jos hän ei saisi keskittymistään kuntoon, loitsiminen olisi täysin mahdotonta ja ilman loitsujaan koko taistelu olisi täysin turha hänen osaltaan. Silloin olisi sama vaikka hän vetäisi itse itseltään kurkun auki. Toinen olento lähti hyökkäämään leriin, siihen ei voinut keskittyä liikaa, Tynnen saisi hoitaa sen tai sitten Tiaranin keskittymiset olisivat lopullisesti ohi, hän ei ollut valmis lausumaan loitsua. Hän tuijotti toista olentoa, joka odotti, mutta ei varmastikkaan odottaisi liian kauaa. Keskity.. Keskity.. Hän tunsi taian hulmahtavan, se läikehti kuin tuikkivat tähdet, kunnes se kasvoi isommaksi, täytti hänen kehonsa kutkuttavalla lämmöllä, josta hän tiesi, että oli valmis lausumaan loitsun. Hänen olemuksensa muuttui itsevarmemmaksi, tyynemmäksi, nyt kaikki olisi vain kiinni siitä, että hän saisi loitsunsa luotua valmiiksi. Sormet nykäisivät pussukan auki, nappasivat jotain sen sisältä, samalla kun huulet alkoivat liikkumaan. Se mitä toiselle pedolle tapahtui oli vain sekavaa äänten sekamelskaa, jota hän toisaalta kuuli ja toisaalta ei. Hänen ympäristön havainnointinsa oli kyllä parempi nyt, kun hän tunsi taikuuden olevan valmis purkautumaan, mutta vaikeat loitsun sanat vaativat vielä oman osansa hänen huomiostaan.
Useimmat velhot lausuivat loitsunsa kovaan ääneen, taisteluissa yleensä huutaen, mutta Tiaran ei päästänyt ääntäkään, vain hänen huulensa liikkuivat, kuin kuumehoureisella. Nainen näki pedon lähtevän hyökkäykseen häntä kohti ja hän nopeutti äänetöntä puhettaan, hieraisten sitten molempia käsiään yhteen ja pussista ottamiaan aineksia niiden välissä. Hän heilautti kättään olentoa kohti ja jonkinsortin tulipurkaus kiisi olentoa kohti, samalla kun hän sieppasi itselleen lisää aineksia ja mumisi lisää. Ensimmäinen isku oli osunut, mutta se ei ollut niin vahva kuin mitä useimmat arkkivelhot saivat aikaan. Se sattui, mutta ei tappaisi, siksi hänen tavoitteensa oli lausua loitsu nopeasti uudelleen ja lähettää toinen tulilieska olentoa vastaan, toivoen, että saisi tällä kertaa tähdättyä hieman paremmin, ehkäpä olentoa kasvoihin. Se varmasti tuntuisi huomattavasti pahemmalta, mitä isku käsiin tai jalkoihin, varsinkin, jos hän saisi sokaistua toisen. Mutta toisaalta kasvojen alue oli hyvin, hyvin pieni alue mihin osua, varsinkin jos se liikkui, eikä ollut koskaan harjoitellut lieskojen lähettelyä liikkuviin maalitauluihin.. Taika tuli valmiiksi, hän hieroi käsiään yhteen, tähtäsi ja lähetti lieskan kohti olentoa, tällä kertaa kohti tämän rumaa naamaa.
|
|
|
Post by submarine on Aug 5, 2015 22:05:47 GMT 3
Ärisevä, hyökkäävä peto ei juuri piitannut siitä mitä sen kevyempi, vähemmän aseistautunut ja vähemmän vastaan pistävä saalis tarkalleen ottaen teki. Sillä ei ollut kärsivällisyyttä tai mahdollisesti edes älyä miettiä, mitä keskittynyt, itsekseen mutiseva nainen oikein teki. Se tiesi vain että yhdessä silmänräpäyksessä se repisi tämän kurkun auki ja maistaisi kuuman, makean veren, joka lämmittäisi hyytävässä myrskyssä. Nainen ei vastustellut, se olisi helppo tappaa. Yhtenä raivoisana, saastaisena mylläkkänä hirviö hyökkäsi, jännittyen loikkaamaan päin saalistaan, aikoen saman tien murskata tämän alleen. Äkillinen, tyhjästä ilmaantunut välähdys ei ehtinyt edes täysin upota sen tajuntaan, mutta sitä seuraava polte kylläkin. Peto päästi tyrmistyneen äänen, jotakin rääkäisyn ja karjaisun väliltä, kun korventava tulijuova sivalsi ilman halki ja osui sen rotevaan kylkeen. Veren- ja saastan löyhkän keskelle nousi palavan turkin ja kärventyneen lihan haju, kun otus horjahti taaksepäin. Kostea, paksu karva sihisi vihaisesti, voimatta kuitenkaan tarjota kunnollista suojaa. Osuma ei varmastikaan ollut tappava, pelkkä tuskaisa lihasosuma, mutta se sai silti hirviön hapuilemaan ja horjahtamaan. Äkillinen valo ja tuli iskivät vasten sen sisua, ja hetken verran se empi. Pelkästä tuskasta se olisi voinut painaa läpi silkalla raivolla, mutta yliluonnollinen, käsittämätön isku sai sen suojaamaan itseään ja empimään. Ei kauaksi aikaa, se oli jo päässyt vauhtiin ja raivoon, mutta siltikin lyhyeksi, välttämättömäksi hetkeksi. Yhden ainoan hetken se valitti kipuaan ja hapuili, mutta seuraavassa unohti jo koko asian. Taistelussa kaikki kipu oli samanlaista, jotakin joka kuului ajaa syrjemmäs raivon avulla. Nopeasti peto toipui äkillisestä yllätyksestä, ärähtäen kuuluvasti samalla kun harppasi kohti naista uudelleen. Jos tämä aiheutti tuskaa, paras tapa lopettaa se olisi repiä koko nainen pelkiksi verisiksi riekaleiksi.
Vaikka pedon kylki savusikin ilkeästi, ei se silti ollut selvästikään aikeissa empiä hyökätessään uudelleen. Toisaalta se ei myöskään ollut aikeissa miettiä kokemaansa tai varautua toiseen iskuun, vaan kohotti murhaavasti valtavaa, teräväkyntistä kouraansa iskeäkseen saaliinsa murskaksi niille sijoilleen. Se ei empinyt millään tapaa, vaikka tiesikin nyt naisen aikovan jotakin. Ärähtäen se huitaisi, ja karkeat, eläimelliset äänet kohosivat voitonriemuisiksi ja verenhimoisiksi. Saman tien ne kuitenkin hukkuivat liekkien ärjyntään kun uusi, lähempää ja tarkemmin tähdätty lieska iski vasten hirviötä. Tällä kertaa osuma ei tullutkaan paksuun lihaskerrokseen, vaan suoraan päin kasvoja ja silmiä. Ja olipa pedolla miten paljon raivoa tahansa, olipa se miten turtunut kipuun hyvänsä, ei se voinut sivuuttaa moista pelkällä sisulla. Peto ulvaisi tuskaisesti, horjahtaen kourat villisti huitoen taaksepäin. Se oli tuskissaan ja sen päästä kohosi rujompi, paksumpi savu kuin kyljestä. Se ulisi mutta ääni ei kuitenkaan kohonnut niin korkealle kuin olisi voinut luulla, kuin se ei olisi pystynyt edes pitämään kunnolla meteliä. Holtittomasti se askelsi taaksepäin, huitoen sinne tänne, ennen kuin kompastui törröttävään juureen ja iskeytyi kovaa maahan. Pimeässä ja huitovien kourien läpi oli mahdotonta arvioida miten pahasti otukseen oli osunut, mutta selvästikään se ei ollut aikeissa ainakaan enää hyökätä. Ei nyt, eikä mahdollisesti enää koskaan. Se vääntelehti maassa, rutisti käryäviä silmiään ja valitti. Suuri, sekasikiömäinen peto kärsi ja koki silkkaa tuskaa.
Vain muutaman vaivaisen askeleen päässä Tynnen kiinnitti aivan yhtä vähän huomiota Tiaranin toimiin, kuin tämä hänen. Hänellä ei ollut edes omaa keskittymistään johon uppoutua, ainoastaan raivoava taistelu hädin tuskin aisoissa pitelemänsä pedon kanssa. Otus ei selvästikään ollut aikeissa talttua hartiassaan törröttävästä kirveenterästä huolimattakaan. Se tempoi raivoisasti päätään edestakaisin ja huitoi rajusti mutta sokeasti sinne tänne, pakottaen soturin väistelemään samalla kun tempoi rajusti kiinni iskeytynyttä asettaan. Leuat napsivat päätä peittävän huovan läpi, raastaen sitä palasiksi ja yrittäen saada otteen jostakin raajasta tai vaikka kallosta, jonka murskata. Ainoa armahdus lieni seikka, että hartiaan isketty kirves tuntui sentään haavoittaneen toista kouraa, estäen petoa käyttämästä sitä. Yhdessäkin oli tosin jo aivan tarpeeksi varottavaa... Tilanne oli eittämättä painajaismainen, mutta Tynn ei päästänyt paniikkia valloilleen. Soturi tiesi kokemuksesta hermojen olevan ainoa, mikä piti hengissä vaaram edessä, eikä hän ollut aikeissa menettää omiaan. Raivoava peto huitoi minkä ehti, tempoi villisti, ja hän väisti uuden hurjan huitaisun. Kirveenterä oli syvällä ja ties mitä luuta vasten kiilautunut, ja sen repäiseminen vapaaksi olisi vaatinut suurempaa yritystä ja kovempaa ähkimistä kuin mihin juuri nyt oli mitenkään aikaa. Nopeasti ja vaistomaisesti melkein alaston nainen totesi koko yrityksen turhaksi ja päästikin äkkiä irti, harpaten taaksepäin nopeasti. Äkillinen kiinni roikkuneen, tuskallisen lisäpainon irtoaminen yllätti petoa, saaden sen horjahtamaan melkein kumoon villistä huitaisustaan. Se ei kuitenkaan kestänyt pitkään, vaan saatuaan itsensä vapaaksi piinaajastaan hirviö oli saman tien huitomassa itseään pystyyn. Se ei tuntenut tuskaa tai pelkoa, ainoastaan raivoa ja murhanhimoa. Se halusi kostaa.
Hirviö karjui ja raastoi päänsä ympärille kiedottua huopaa riekaleiksi raivokkaasti, kuin olisi kuvitellut sen olevan soturi itse. Tynn ei kuitenkaan jäänyt ihmettelemään sitä, vaan pyörähti saman tien ympäri, ketterästi ja nopeasti, kääntäen hirviölle selkänsä tuskin silmänräpäystä pidemmäksi hetkeksi. Hän tiesi tarkalleen mihin oli jättänyt aseensa, ja lihaksikas, jäntevä käsi pyyhkäisi empimättä alas, tarraten johonkin suurempaan ja pidempään. Hän ei katsonut mihin oli tarttunut tai miten päin asetta piteli, pelkkä tottunut käsituntuma riitti kertomaan kaiken tarpeellisen. Kokenein, tutuin elkein hän heilautti leveäteräisen, jykevän keihään asentoon, juuri ajoissa kohdatakseen vihollisensa uudelleen - tai kukaties hetken liian myöhään. Tynn ei ollut tehnyt virhettä, ei yhtä ainoatakaan, mutta siltikin hän oli olettanut ostaneensa itselleen hetken enemmän aikaa, kuin kukaties olikaan. Mutta kun ympäri kääntyneen naisen päätä tavoitteli jo pelottavan läheltä kasa sirppimäisiä pedonkynsiä, tiesi hän olleensa liian hidas. Isku oli jo puolimatkassa, eikä hänellä ollut tilaa väistää taaksepäinkään - eikä aikaa tehdä oikeastaan yhtään mitään. Hetki riitti pelkkään nopeaan hengähdykseen, tai niin sen olisi ainakin pitänyt riittää. Voitokkaasta, murhaavasta ärähdyksestä päätellen myös peto itse tuntui uskovan jo voittoonsa... mutta soturi ei ollut samaa mieltä.
Kaikki tapahtui hämmentävän nopeasti, nopeammin kuin monella oli aikaa edes ajatella koko asiaa. Tynn oli jähmettynyt asentoon, puristaen keihästään tiukasti sivullaan mutta silti poissa linjasta iskeäkseen. Hän tuijotti suoraan kohti kuolemaa, joka iskeytyisi läpi kallosta nopeammin kuin hän ehtisi edes ähkäistä. Ja sitten hän väisti. Yhdessä hetkessä hän tuijotti, mutta seuraavassa olikin äkkiä sivussa. Se ei ollut mikään järjestelmällinen, näppärä väistö, vaan jotakin paljon rajumpaa ja väkivaltaisempaa. Paljaan, arpisen ruumiin läpi iski väristys kuin kaikki veri naisen ruumiissa olisi yhtäkkiä vaihtanut suuntaa. Ja sitten jokainen osa hänen ruumiistaan, yhtä aikaa, ilman mitään lähtöpistettä, repäisi sivuun. Se oli tahdoton liike, ruumiista mielen sijaan, ja niin raa'an voimakas että se olisi riittänyt varmasti repimään heikommalta jotakin hajalle. Siltikin se riitti, ja murhaava koura pyyhkäisi ohitse, vähällä sotkeutua vapaaksi päästettyyn, villiin tukkaan. Peto ehti karjaista tyrmistyksestä ja petoksesta ennen kuin edes ennätti kunnolla miettimään tapahtunutta. Se tiesi osuneensa harhaan, vaikka sen ei olisi mitenkään pitänyt olla mahdollista. Mutta sitä se ei koskaan ehtinyt miettiä enempää, sillä seuraavassa hetkessä se ulvaisi leveän keihäänterän halkaistessa sen mahan. Tynn iski empimättä tai aikailematta kumarasta ylöspäin, ponnistaen kaksin käsin ja kummallakin jalallaan. Keihäs upposi ärähdyksen saattelemana turkin läpi ja sisään, ylöspäin. Peto valitti tuskasta, mutta se muuttui nopeasti kuvottavaksi kurlutukseksi kun soturi riuhtaisi uudelleen, vielä kovempaa ylöspäin. Äkkiä hirviön kivasta ryöpsähti verta, mikä riitti kertomaan ainakin hänelle terän työntyneen läpi sisäelimistä ja suoraan keuhkoihin. Tappava osuma, olipa kyse mistä tahansa.
Hetken hirviö huitoi sekaisesti ja veltosti ympäriinsä. Tynnen piteli hetken iskuaan, riuhoten keihästään kuin varmistaakseen osuman todella tappaneen, ennen kuin ärähti saadessaan veltostuvan hirviön koko painon kannateltavakseen. Hän ponnisti uudelleen, kaataen suuren hirvityksen taaksepäin, antaen sen pudota sivuun piittaamatta jo kuolleesta hirviöstä sen enempää. Se oli kuollut, eikä hänen tarvinnut tuijotella sitä. Hän käytti sen sijaan luppoaikansa vilkaistakseen nopeasti ympärilleen, huomaten vasta nyt toisen olevan vielä pystyssä - toisin kuin vastustajansa. Hän soi toisen nopean silmäyksen myös maahan kaatuneelle, käryävälle hirviölle, mutta ei jäänyt tuijottelemaan liiaksi sitäkään. Vasta nyt hän tajusi edes olevansa kyynärpäitä myöten tappamansa pedon veressä, mutta sekin oli kaiken keskellä kovin vähäpätöinen seikka. Hän tiesi yhden vihollisen elävän vielä, ja terävä katse kääntyi nopeasti metsänreunaan. Hetken hän odotti jännittyneenä, ennen kuin äkkiä kuitenkin rentoutui. "No, se siitä. Viimeinen häipyi. Ei halunnut jakaa poikiensa kohtaloa", Tynn lopulta tokaisi ääneen, liioitellun kuuluvasti niin että toinenkin erotti sanat myrskystä huolimatta. Äsken puiden lomassa oli ollut vielä yksi peto lisää, mutta nyt siellä oli äkkiä taas täysin tyhjää. Se oli häipynyt yhtä nopeasti kuin saapunutkin. Hyökkäys oli alkanut varoituksetta, ja yhtä nopeasti se tuntui myös olevan aikeissa loppua. Soturi jäi seisomaan vaiti paikoilleen. Hetken, hyvin lyhyen hetken, hän mietti kannattaisiko häpeillä sitä tosiasiaa, että hän seisoi juuri nyt rankkasateessa yläosattomissa, yltä päältä veressä. Lopulta hän kuitenkin tuli siihen tulokseen, ettei viitsinyt piitata asiasta. Ei aivan vielä. Hetken hän nautti siitä hytinästä ja jyskytyksestä, joka suonissa vielä kävi. Veri virtasi, sisällä ja ulkona. "Ei väliksi. Se palaa vielä", nainen lisäsi enemmänkin itselleen kuin kenellekään muulle, enemmänkin rauhallisesti kuin varautuneesti. Hän naksautti puolimietteliäästi kieltään ennen kuin vilkaisi taas toiseen. Kukaties tämä ei ottaisi tilannetta aivan yhtä hyvin...
|
|
|
Post by zetsumei on Aug 9, 2015 3:29:43 GMT 3
Tiaranin toine isku oli ollut laadultaan ja tähtäykseltään huomattavasti ensimmäistä parempi ja hänen onnekseen sen teho oli myös pedosta ollut tarpeeksi hyvä. Silti hän oli jännittyneenä, vatsaa aivan kuin kramppasi hänen odottaessaan hieman kauhuissaan nousisiko peto kaikesta huolimatta vielä ylös ja hyökkäisi hänen kimppuunsa. Hänen kätensä oli yhä taikaansa tarvitsemiensa ainesten pussilla, mutta sormet näyttivät rennoimmilta ja hetki hetkeltä hän itsekin tunsi rentoutuvansa. Ei paljoa, ei liikaa, mutta kuitenkin jonkun verran. Tuosta olennosta ei näyttäisi olevan enää haittaa kenellekkään, kaikkein vähiten hänelle itselleen. Jostain sivummalta kuului ulvaisu, paha ja korvia riipivä, joka sai Tiaranin hätkähtämään ja käännähtämään ympäri. Hänen sormensa olivat taas valmiina sujahtamaan pussukkaan, mutta pian hän näki että se oli turhaa. Tynnen oli tappanut toisen olennon ja pedon veri valui hänen käsivarsiaan pitkin, tai ainakin siltä se näytti. Tiuran käänsi katsettaan ja värisi hieman, vilkaisten omia käsiään, jotka olivat puhtaat verestä, mutta toinen käsi oli hieman tuhraantunut taika-ainesten vuoksi. Hän katsoi metsää, leirin lähistöä ja huokaisi.
Voimat pakenivat naisesta kuin ilmapallosta, joka vapautettaan narustaan. Hän sulki silmänsä ja kuulosteli sisällään olevaa tyhjyyttä, taikuus oli heikentynyt, se pitäisi taas herättää, jos hän olisi halunnut tehdä samanlaisia lieskoja kuin hetkeä aiemmin. Se tosin olisi aiempaa vaikeampaa, sillä hän oli nyt väsynyt ja käyttänyt osan resursseistaan mikä teki hänet heikoksi ja haavoittuvammaksi. Mutta silti nainen tiesi, että siellä magia oli, odotti hänessä ja se auttaisi häntä vielä uudestaan. Hän oli sulkenut silmänsä ja oli nukahtaa seisaalleen, hätkähtäen kuitenkin lopulta ja katsellen ympärilleen silmiään räpytellen. Tynnen sanoi juuri silloin kolmannen pedon olevan poissa. "Hyvä niin.." Tiaran vilkaisi toista, tajuten oikeastaan vasta nyt, että tämän vartalon peittona ei oikeastaan verta ihmeempää ollut ja käänsi katsettaan. Hän nielaisi kuullessaan toisen sanat siitä, että peto vielä palaisi ja käännähti kohti nuotiota, lysähtäen istumaan sen ääreen. Tätä siis oli elämä tienpäällä, jatkuvaa pelkäämistä siitä, että joku hyökkää kimppuun. Hänestä ei ehkä olisi tällaiseen elämään.
|
|
|
Post by submarine on Aug 11, 2015 0:17:53 GMT 3
Tynnen kallisti päätään aavistuksen verran tarkkaillessaan toista. Nuoren velhontapaisen selvä uupumus oli helppo huomata, ja hän arvioi sitä hetken, kuin se olisi paljastanut tästä jotakin suurempaakin, jota soturi nyt päätteli. Sade rummutti vasten naisen päätä kovaa, pieksi armotta nyt kun hän oli erehtynyt pois laavunsa alta, mutta hän ei piitännyt siitä juurikaan. Olihan hän juuri joutunut jotakin paljon pahempaa, paljon raivokkaampaakin vastaan, ja seisoi edelleen asiasta piittaamatta tolpillaan. Pieni sade ei sen rinnalla paljoa painanut, ja toinen kiinnosti häntä muutenkin enemmän. Hetken hän silmäili tätä hämärässä, ennen kuin naksautti sitten kieltään melkeinpä mietteliäästi. "Oliko se ensimmäinen? Toivottavasti se oli hyvä, sillä sitä et tule unohtamaan. Ensimmäisen tapponsa muistaa aina. Tämä on se hetki kun sinusta tuli joku muu kuin aikaisemmin. Nyt tiedät miltä tuntuu ottaa joltakulta henki ja pitää kiinni omastaan", Tynn tokaisi lopulta, äityen yllättävänkin monisanaiseksi. Hän tuijotti vielä hetken vaiteliaasti toiseen, ennen kuin naksautti uudelleen kieltään, jättäen tämän miettimään sanoja, ja tarrasi uudemman kerran keihääseensä, joka törrötti rujosti pystyssä surmatun pedon vatsassa. Ja vaikka sanat kukaties olisivatkin voineet antaa ymmärtää soturin antavan suurtakin filosofista painoa jonkin surmaamiselle, ei siitä näkynyt jälkeäkään tavassa, jolla hän jämäkästi painoi toisen jalkansa raadon kurkulle ja tarrasi kummallakin kädellään tiukasti aseeseensa. Se ei irronnut ensimmäisellä riuhtaisulla, vaan vaati toisenkin kovan kiskaisun, ennen kuin jokin ruumiissa lopulta rusahti ja antoi myöten. Nainen ei ehtinyt edes silmäänsä räpäyttää, kun ammottavasta haavasta riuhtaistua, veristä keihäänterää seurasi suoranainen ryöpsähdys verta. Jos taistelu olikin peittänyt hänet alun perin kyynärpäitään myöten vereen, värjäsi roiskahdus nyt koko etumuksen tihkuvaan punaan. Sydämessä, puhkaistussakin, oli tarpeeksi voimaa roiskaista pitkälle jos sille vain antoi tilaisuuden.
Hetkisen Tynn oli vaiti, kuin miettien päälleen ryöpsähtänyttä verenpurkausta. Se peitti hänen rusehtavaa nahkaansa kuin rujo huntu, tarjosi kukaties jopa aavistuksen häveliäisyyttä naiselle, joka ei selvästikään juuri nyt itse tuntenut sellaiselle tarvetta. Hän seisoi hetkisen vaiti, ruumiiseen tuijottaen, ennen kuin päästi äkkiä yllättävän kuuluvan hymähdyksen, pyyhkäisten veden ja veren kostuttamaa poskeaan peukalollaan. Soturi sipaisi sormensa suunsa editse ja maiskautti huuliaan ennen kuin vilkaisi uudemman kerran toiseen. Hän räpäytti silmiään, kuin vasta tajuten toisen välttelevän hänen paljasta hahmoaan, ja hymähti. Se oli aavistuksen kevyempi ja pehmeämpi hymähdys, melkein hyväntahtoinen. "Jos koskaan pääset sotimaan asti, tulet näkemään pahempiakin asioita kuin yhden puolialastoman naisen ja pari vihaista petoa. Se on kaikki pelkkää elämää. Sitä sinä haluat nähdä, et kuolemaa. Kun menee pahaksi, tulet olemaan tyytyväinen siihen että koet vielä eläväsi. Jonkun toisen kuuma veri ihollakin on hyvä muistutus. Ja sen voi pestä aina pois", Tynnen lopulta totesi, jälleen yllättävän pitkäsanaisena. Sitten hän sulki silmänsä ja levitti kätensä, kallistaen päätään taakse kuin yrittäen syleillä myrskyä, joka yhä pieksi häntä vasten. Se pyyhki rajuin ottein pois paksua, valuvaa verta, paljastaen alta taas tummaa nahkaa ja kultaisia koruja. Hän rutisti silmiään kiinni hetkisen, sietäen kylmää piiskoa mahdollisimman pitkään, ennen kuin pyyhkäisi itseään puolihuolimattomasti vapaalla kädellään ja naksautti kieltään. Sitten, äkkiä ja asiaa enempää miettimättä, hän kääntyi poispäin ruumiista, aikomatta ilmeisestikään murehtia siitä vaikka se olikin vain muutaman askeleen päässä leiristä.
"Tulehan sitten. Minulla on jotain millä pääset taas tolkkuihisi. Usko minua, tulet olemaan kiitollinen siitä jälkeenpäin", Tynn tokaisi toisen suuntaan, viitaten keihäällään takaisin laavun suuntaan. Hänen askeleensa takaisinpäin olivat rauhallisia ja tasaisia, kuin äskeinen ei olisi häirinnyt oikeastaan millään tapaa. Mutta siltikin hän selvästi tiesi, että toiselle asia ei välttämättä ollut aivan niin yksinkertainen. Ja niin suorasukaisen karkea kuin soturi ehkä olikin, aikoi hän ilmeisesti auttaa... tai jotakin sensuuntaista. Ainakin hän istui takaisin aloilleen ja lykkäsi laskeneeseen tuleen hieman lisää puuta, syöttäen sitä kasvattaakseen liekkejä taas lämmittämään ja valaisemaan. Sekin eittämättä parantaisi oloa jo melkoisesti.
|
|
|
Post by zetsumei on Aug 13, 2015 20:06:20 GMT 3
Tiaran katsoi tulen tappamaa olentoa, hätkähtäen hieman Tynnenin kysymystä ja käänsi katsettaan hieman tähän päin. Hän nyökäytti päätään toisen sanoille ja mumisi hiljaa. "Niin.. Ensimmäinen.. En varmasti koskaan unohda, se on totta.." Hän katsoi olentoa ja huokaisi. Ei olento olisi säälinyt tapettuaan hänet, se olisi yksinkertaisesti surmannut ja mässäillyt, tuntematta sääliä, miettimättä hetkeäkään sitä vaihtoehtoa, että se mitä se teki, olisi ehkä väärin. Hän tiesi, ettei syyllisyyttä tarvinnut kantaa, hän oli puolustanut sitä mikä hänen elämässään oli tärkeintä, eli hänen omaa elämäänsä. Nainen sulki silmänsä ja totesi mielessään itselleen, kuinka kaikki oli hyvin ja hän oli kuin olikin selvinnyt ensimmäisestä taistelustaan hengissä. Vaikkakin olisi todennäköisesti kuollut jos olentoja olisi hyökännyt häntä vastaan useampi, tai no, yksikin lisää olisi riittänyt. Hän avasi silmänsä ja näki sivusilmällä kuinka Tynnen irroitti keihäänsä kuolleesta olennosta ja hätkähti hieman toisen viimein saadessa rusahduksen saattelemana keihään irti.
Tiaran piti katseensa metsikkössä Tynnenin mainitessa siitä, ettei alastomuus olisi pahinta maailmassa. Hän ei osannut sanoa kestäisikö sitä koskaan, hän ei viihtynyt itsekkään vähissä vaatteissa, eikä voinut kuvitellakkaan, että olisi jonkun toisen nähden alasti. Mutta niinhän sitä sanottiin, palkkasoturinaiset olivat hurjia taistelijoita, sekä rakastajia. Ehkä siinä tottui alastomuuteen aivan eri tavalla, tai sitten se oli vain luonteesta kiinni. Hän ei aikonut oli hurja taistelija, eikä kyllä rakastajakaan. Ei, hän keskittyisi opiskeluunsa ja se olisi ainoa asia mikä ajaisi häntä eteenpäin. Nainen vilkaisi toista, tämän antaessa sateen huuhtoa itseään ja huokaisi hieman tajuttuaan, että oli ehkä jopa märempi kuin mitä oli ollut tullessan naisen leiriin. Kuivaisikohan hänen vaatteensa ikinä? Tiaran katsoi Tynnenin palaamista leiriin ja kääntyi itsekkin ympäri, otti vain pari askelta ja istuutui samalle paikalle missä oli aiemminkin istunut. Hän katsoi toista. "Mitä tarkoitat, että sinulla on jotain millä pääsen tolkkuihini?" Hän oli hieman hämillään, mutta toisaalta myös uteliaskin.
|
|
|
Post by spyrre on Aug 13, 2015 23:43:50 GMT 3
((Heihoi! Ajattelin häpeämättömästi kysäistä josko tähän soppaan mahtuisi sekaan vielä yksi seikkailija lisää? Minulla voisi olla parikin ideaa hahmosta jonka voisin viskata mukaan, matka kohti taistelua (tai jotain sinne päin) kuulostaisi mielenkiintoiselta asetelmalta katsoa mitä tapahtuu. Jos vain seuraan vielä sopii, tietysti. =) ))
|
|
|
Post by submarine on Aug 14, 2015 4:06:04 GMT 3
((Minulle ainakin passaa oikein hyvin.))
Sateessa ja myrskyssäkin oli helppoa havaita toisen selvä häveliäisyys ja häkellys melkeinpä alastonta ja asiasta piittaamatonta soturia kohtaan. Äänettömällä, kepeällä tavalla se tuntui jopa huvittavan Tynneniä, ainakin päätellen siitä silmäkulman pilkahduksesta joka hänen kasvoillaan kareili hetken verran hänen vilkaistessaan vielä ohimennen taakseen laavulleen astellessaan. Nuori velhonalku oli juuri roikkunut rystyset valkoisina kiinni henkirievussaan ja paiskonut selviämiskamppailussaan valtavaa, raivoavaa petoa tulipalloilla vain piirun päässä kuolemasta, ja silti tämä murehti hetkisen melkeinpä enemmän yleisestä säntillisyydestä ja siitä mihin suuntaan katseensa väistää. Ensialkuun olisi kaiketi voinut luulla, ettei moinen pehmoinen ja toissijainen murhe hetkauttanut yhä verenkatkuista soturia juuri mihinkään suuntaan. Hän asteli kaikessa rauhassa takaisin laavulleen, joka pienen ihmeen kautta oli edelleen pystyssä. Ja aivan yhtä rauhallisesti hän sysäsi keihäänsä sivuun ennen kuin istui tulen ääreen, kohentaen sitä kevyesti. Selvästikään hän ei ainakaan hävennyt itseään, mutta kukaties toisen kiusaannus sai siltikin aikaan edes jotakin, sillä kepeästi ja kiirehtimättä nainen kiskaisi aloilleen asetuttuaan laavun katonrajasta vaatekappaleen, jonka oli ripustanut sinne kuivumaan. Nopealla vilkaisulla saattoi kyseessä todeta olevan kevyttekoinen nuttu, joka oli eittämättä tarkoitettu alimmaksi vaatekerrokseksi, muiden vaatteiden ja panssarinkin alle. Se ei tosin ollut samanlaista karkeaa tekoa kuin soturilla olisi voinut olettaa näkevän, vaan hienoa ja keveää vihreää kangasta, jota oli paikattu tuskin kahta kertaakaan. Uusi ja arvokas vaate, ja jälleen jotakin mitä karkealla soturilla tuskin olisi olettanut näkevänsä. Joka tapauksessa hän kiskoi sen päälleen säästääkseen toisen enemmiltä päänvaivoilta ja säntillisyyden ongelmilta - tai sitten yksinkertaisesti koska viimaisessa myrskyssä oli pirun kylmä ja hänen huopansa oli juuri kohdannut surkean lopun pedon leuoissa.
Hetkisen Tynn istuskeli vaiti paikoillaan, pyöritellen kevyesti hartioitaan sovittaakseen nuttua paremmin päälleen. Se ei kukaties ollut vielä aivan kuiva, mutta eittämättä siltikin parempi kuin alaston, märkä iho tässä myrskyssä. Hän piteli kämmeniään kaikessa rauhassa tulen lähettyvillä, ja koko näyssä oli jotakin niin peruslaatuisen tavanomaista, että olisi kukaties ollut vaikea uskoa sylkäisyetäisyydellä lojuvan nyt kaksi rujoa, hirviömäistä ruumista. Soturi ei selvästikään niistä piitannut, ei läheskään yhtä paljon kuin velhosta, joka pyrki takaisin laavun suojiin ja esitti hänelle kysymyksen. Se sai naisen naksauttamaan kieltään kevyesti. "Sitä, että juuri nyt sinun pääsi pyörii etkä ole varma ollako kauhuissasi vaiko ihmetellä sitä että selvisit äskeisestä. Lisäksi kaikella todennäköisyydellä jalkasi ovat huterat, kätesi tunnottomat ja suuta kuivaa. Huteran epätodellinen olo, eikö? Minulla on jotakin mikä tekee hyvää", Tynnen lopulta vastasi, vaihtaen aavistuksen verran asentoaan toista kohti. Hän ojensi kättään, kuin olisi ollut aikeissa tonkia esiin jotakin tavaroidensa joukosta... mutta ketara päätyikin tarraamaan sivuun asetettuun, yhä varsin koskemattomaan kattilaan, joka kaikeksi onneksi oli säästynyt maahan kaatumiselta kaiken keskellä. "Mutta totta puhuen tästä on hyvä aloittaa. Voin vakuuttaa että olosi on paljon normaalimpi ja vähemmän surkea kun saat kurkustasi alas jotakin ja lämpenet vähän. Usko pois, vaikka sinulla ei ehkä ruokahalua tähän hätään olekaan", nainen tokaisi.
Kuuntelematta sen suuremmin myönteleviä vastauksia kuin mahdollisia vastaväitteitäkään, kiskaisi Tynnen esille puisen soppakupin, jonka pintaan oli maalattu jotakin varsin yhdentekeviä koristekuvioita, ja kaatoi siihen kunnollisen annoksen muhennosta. Vaikka ruoka olikin ehtinyt jäähtyä kukaties hieman, oli se hyytävässä myräkässä silti suorastaan nautinnollisen lämmintä, eikä siitä kohoava tuoksu juuri toiseksi jäänyt vieläkään. Muitta mutkitta se ojennettiin toisen suuntaan. Kukaties kyseessä oli jonkinlainen pieni tunnustus siitä, että nuori velho oli kuin olikin selvinnyt juuri ensimmäisestä väkivaltaisesta koettelemuksestaan. Niin erilaisia kuin nämä kaksi olivatkin, oli se eittämättä jotakin mitä soturikin pystyi myötäilemään.
|
|
|
Post by zetsumei on Aug 17, 2015 10:17:11 GMT 3
(( Kyllä tähän mukaan mahtuu, niin että tervetuloa! ^^))
Tiaran paleli ja kun toinen ehdotti ruoan syömistä, hän päätti syödä sen. Ei nälkäänsä, sillä nälkäinen hän ei ollut, vain koska se saattaisi helpottaa tätä kylmyyttä. Ja varmasti auttaisi myös siihen, mitä Tynnen oli sanonut, kenties tämä kylmäkään ei niinkään johtunut sateesta ja tuulest, vaan siitä, mitä äsken oli tapahtunut. Nainen vilkaisi lähellä olevia ruumiita ja värisi lisää, kääntäen sitten katseensa Tynneniin, joka oli kaikeksi onneksi laittanut hieman vaatetta päälleen, vaikka hieman kateellinen velhotar siitä oli, että toisella oli jotain kuivaa laittaa päälleen. Hän valui vettä. Nopeasti hän sipaisi taikapussukkansa läpi, totesi ne kuiviksi ja ojensi sitten kättään kulhoa kohti. "Kiitos.." Hän tärisi hieman kylmästä, mutta varmasti enemmän jännityksen purkautumisesta, eikä saanut oikeastaan muuta sanottua. Ruoka oli hyvää, lämmintä ja sai ajatukset muualle. Hän keskittyi täysin syömiseen ja oli vaiti koko ruokailunsa ajan, lusikan osuminen kulhoon oli ainoa ääni mikä hänen suunnaltaan kuului.
Lopulta hän laski kulhon viereensä, se oli tyhjä ja käsi joka sen alas laski, ei tärissyt niin paljoa, mitä käsi, joka oli sen ottanut. "Kiitos. Se teki hyvää." Tiaran huokaisi syvään, aivan kuin olisi puhaltanut koko päivän pois keuhkoistaan ja sulki silmänsä hetkeksi. Hän huokaisi uudestaan ja avasi silmänsä, vilkaisten ruumiita. "Tällaistako tämä aina on?" Hän katseli inhoten pahalta haisevia otuksia ja ihmetteli miten oli saattanut syödä tuntematta niiden kuvottavaa hajua nenässään. Toisaalta, eipä hän olisikaan onnistunut syömisessään, jos olisi moista aiemmin huomannut. Nainen käänsi katseensa tuleen ja yritti painautua hieman kippuraan. "En ymmärrä maailmaa välillä ollenkaan.." Hänen sanansa olivat lähinnä mutinaa, ehkä enemmän itselle, kuin jaettavaksi tarkoitettuna, mutta surullinen ilme kasvoilla kertoi kyllä sanojakin enemmän naisen sen hetkisestä olotilasta.
|
|