|
Post by submarine on Jun 24, 2015 1:06:09 GMT 3
Haekli oli jo aikeissa kääntyä jtkamaan matkaansa, kun toisen varsin yksinkertainen ja suora kysymys sai hänet pysähtymään ja jopa värähtämään aavistuksen verran. Hetken hän seisoi paikallaan, ennen kuin vilkaisi taakseen. Katseessa oli empivyyttä, kuin lopulta kovin yksinkertaiseen kysymykseen olisi sisältynyt paljonkin ikäviä seikkoja ja -muistoja. Hetken verran hän onnistui näyttämään siltä, kuin ei olisi ollut aikeissa vastata ollenkaan, mutta nopeaa vilkaisua poispäin seurasi terävä sihahdus ja sitten huokaus, ennen kuin hän lopulta avasi suunsa. Saman tien sieltä ei kuitenkaan tullut mitään varsinaisia ääniä, vaan hän levitti ensin avuttomasti käsiään, kuin kysymys olisi ollut hänellekin aivan yhtä suuri arvoitus. "Minä... päädyin keskelle asioita, jotka... pakottivat oppimaan paljon. Jouduin mukaan tapahtumiin, joissa minun ja monen muunkin henki oli uhattuna, ja oli vain... no, oli vain pakko tehdä mitä pystyi. Samalla minulla oli useita mahdollisuuksia saada taikuudesta näkemystä, jota harvat pystyvät saamaan. Se myös... vaati minusta tiettyjä asioita. Ja niin minusta tuli mystikko", nuorukainen lopulta selitti. Hänen äänensä oli nyt suorastaan korostetun, yltiöpäisen tasainen, kuin hän olisi käyttänyt parhaillaan suurta osaa itsehillinnästään voidakseen puhua asiasta rauhallisesti. Siitä huolimattakin tapa, jolla hän puristi kättään nyrkkiin, kieli kukaties oikeista tuntemuksista asioiden suhteen. Hetken hän tuijotti jonnekin tyhjyyteen, ennen kuin päästi surkean, ilottoman naurun jollekin tylylle vitsille, jonka pystyi vain itse näkemään... ainakin siihen asti kunnes kertoi sen. "Ja sitten minut palkittiin siitä arvolla ja paikalla jossakin syrjässä missä... taidoistani olisi hyötyä. Ja niin minusta tuli vouti", punatukkainen lisäsi, katsoen toista hiemen puolittaisesti kuin arvioiden, mitä tämä moisesta ajatteli. Hän ei kuitenkaan jäänyt odottamaan toisen vastauksia tai reaktioita pitkäksi aikaa, vaan ähkäisi ja käännähti äkkiä ympäri, suorien eteenpäin määrätietoisesti... tai pakonomaisesti. Hetkisen verran hän piti kasvonsa tiukasti poissa toisesta, kuin ei olisi halunnut näyttää niitä tähän hätään.
Rauhoittuminen vei hetken verran, ja siinä hetkessä kaksikosta oli kaiketi tullut jo kolmikko, kun Balka-vuohikin lähti nyt liikkeelle. Sen läpikäyminen oli tarjonnut Haeklille ainakin tarpeeksi aikaa, että hän osasi pitää päänsä taas kylmänä, kun toinen lähestyi häntä uudemman kerran, tiedustellen asioista. Hänen puheensa käskyistä ja määräyksistä saivat toisen selvästikin kiinnostuneeksi, ja jälleen nainen esitti varsin yksinkertaisen ja suoran kysymyksen, joka taisi taas kolahtaa ikävästi. Tällä kertaa punatukkainen ei tosin mennyt niinkään hankalaksi, vaan vilkaisi toista kertaalleen, ennen kuin teki olankohautuksellisen elkeen, joskin tavalla jossa ei ollut mitään epätietoista, vaan enemmänkin vain voimattomuutta. Se oli enemmänkin käsien kohottamista ja sitten kasaan lysähtämistä. "Kun on missään asemassa, ei enää voi vain päättää vapaasti mitä mielii. Minä... olen ehkä jossain mielessä oikeutettu joihinkin asioihin, mutta... eh, samalla minä yhtälailla joudun kaiketi sitten myös tottelemaan käskyjä. Jos en tottele, ei minulla ole paljon tekoa voutinakaan", hän totesi, jääden hieman avuttomasti levittelemään käsiään. Hetkeksi nuorukainen käänsi katseensa jonnekin maata kohti, ja mutisi muutaman sanan lisää, niin hiljaa ettei niitä voinut edes erottaa. Ne olivat kaiketi vain hänelle itselleen, mutta iloisia ne tuskin ainakaan olivat. Hän havahtui kaiketi vasta, kun toinen äkkiä tokaisikin huomattavasti tyytyväisemmin, että pystyi kaiketi olemaan edes jollakin tapaa avuksi nyt sitten. Hän katsoi tätä kevyen yllättyneesti, ennen kuin sitten hymähti. "No... niin. Niin kaiketi", harmaanahkainen lopulta totesi, jääden raapimaan hetkeksi päätään, taas aavistuksen hämillään. Eh, oli kaiketi parempi olla miettimättä liian synkeitä asioita liian pitkään... olkoonkin, että he jatkoivat edelleen aiheesta.
Haekli kuunteli vaiti, kun toinen kertoi nyt puolestaan omista syistään, joiden vuoksi oli matkalla kohti Vissarania ja epävarmoja, sotaisia aikoja. Pieneksi pettymyksekseen hän sai huomata nopeasti olleensa ainakin jossain määrin oikeassa arvaillessaan itsekseen toisen tarkoitusperistä. Mutta vaikka hänen suunsa kääntyikin pieneen mutruun toisen sanoista, ei hän kuitenkaan keskeyttänyt tätä tai osoittanut mielipiteitään sen rajummin. Taisi kuitenkin käydä selväksi, ettei hän varsinaisesti pitänyt kuulemastaan, eikä pystynyt täysin peittämäänkään sitä. Hankalin hetki taisi tosin tulla, kun nainen sitten hiljeni, jääden puolestaan odottamaan jonkinlaista mielipidettä asiasta häneltä. Hetkeen nuorukainen ei selvästikään tiennyt mitä tarkalleen ottaen sanoa, päätyen jonkinlaisena sijaistoimintona pälyilemään taas jonnekin sivuun. Ja kun hän lopulta vastasi, oli sanoissa kovalla työllä haettua neutraaliutta, joka selvästikin pyrki suorstaan pysymään erossa hänen omista mielipiteistään ja kaiketi toisestakin. "... niin. Kaiketi... tuollainen on varsin yleistä. Tuollaisia tarjouksia kuulee... usein. Ei aina velhoille, mutta... noh, kaikenlaisille. Kaiketi tällainen tarjoaa... mahdollisuuksia, ainakin. Eh, niille jotka selviävät hengissä siis", Haekli tapaili. Hän piti sanansa hyvin ympäripyöreinä, joskaan ei aivan pystynyt olemaan lisäämättä loppuun pientä, mutta paljonpuhuvaa seikkaa. Eh, kaiketi oli varsin helppo nähdä, ettei hän pystynyt ainakaan suoranaisesti arvostamaan toisen syitä tai pyrkimyksiä, vaikka ei niitä suoraan alkanutkaan kommentoida. Moinen ympäripyöreys oli kukaties jopa pahempaa kuin pelkkä suorasukaisuus, mutta siihen hän siltikin turvautui.
Oli melkoinen helpotus, kun keskustelunaihe kääntyi johonkin Haeklille huomattavasti mieluisampaan, ja jopa johonkin josta hänellä kaiketi oli ymmärrystä ja näkemystäkin. Hän kallisti aavistuksen verran päätään, kun toinen selitti hänelle pohdiskelustaan ja siitä, miten taikuus edellytti tällaisia asioita. Hän onnistui jopa löytämään kasvoilleen kohteliaan hymyn, ennen kuin nyökkäsi ymmärtäväisesti toisen murheille. "Se tulee kokemuksen ja oppien mukana. Keskittyminen helpottuu kyllä, kun löytää oikeat tavat siihen. Harva on pystynyt sulkemaan maailman ympäriltään alun alkujaan. Eh, vaikka en olekaan aivan varma, miten sen pitäisi teidän kohdallanne mennä muutenkaan", punatukkainen vastasi, jääden raapimaan sitten päätään mietteliäästi, kuin olisi yrittänyt pohtia nyt itsekin asiaa. Toisen kirjalähtöinen taikuus tuntui kiinnostavan häntä, ja hän kuuntelikin varsin tarkkaan kun tämä jatkoi sitten omasta opiskelemisestaan ja taikojensa mietiskelystä. Lopulta hän kuitenkin tosin päästi varsin mietteliään äänen, kuin se olisi kaikki ollut hänelle monella tapaa varsin outoa. "Mmh. Kuulostaa oudolta. Tuollainen taikuus on varmasti... vaativaa. Eh, kukaties siinä on hyvätkin puolensa, mutta tarkat loitsut ja kirjat... se kuulostaa melkoisen kahlitsevalta. Eh, anteeksi, en toki yritä vähätellä oppejasi, mutta... minun on vaikea kuvitella tuota", Haekli totesi, yrittäen kaiketi parhaansa mukaan kuulostaa diplomaattiselta samalla kun osoitti varsin suorasukaista epäilystä toisen harjoittamaa taikuutta kohtaan. Aihe oli kaiketi hänelle liian kiinnostava ja lähellä, että hän olisi pystynyt pysymään kohteliaasti hiljaakaan... vaikka olikin kyllä nähnyt toisen kasvoilla monta kyseenalaista tunnetta aikaisemminkin kommentoidessaan toisen taikuutta - josta hänen omansa selvästikin erosi, kaiketi.
|
|
|
Post by zetsumei on Jun 24, 2015 11:44:19 GMT 3
Tiaran ei enää jatkanut toisen voudin arvosta tai muustakaan puhumista, vaan seurasi toista vain hiljaa. Ilmeisestikkin kysymys oli ollut liian henkilökohtainen, tai ainakin toisen reagtio antoi hänelle sellaisen käsityksen asiasta. Nainen kuitenkin pohti toisen sanoja ja mietti miltä tuntuisi yhtäkkiä päätyä voudiksi. Toinen ei selvästikkään ollut halunnut sitä. Hän mietti mitä itse olisi tehnyt, jos hänelle olisi tarjottu voudin paikkaa jossain. Kai hän olisi häkeltynyt aivan hirveästi, sitten ollut mielissään, ottanut tehtävän hymyillen vastaan ja aloitettuaan voutina, olisi alkanut stressaamaan hiuksia päästään. Eli ajatus siitä, että hän nousisi voudiksi, olikin huono. Onneksi sitä tajusi muiden kanssa puhuessa, mikä voisi sopia omaan elämään paremmin! Hän pärjäisi parhaiten yksilötasolla, jossa vastaisi lähinnä itsestään, vaikkakin jollekin. Hänestä alkoi tuntua, että olisi parempi jos hän pääsisi jonnekin päävelhoksi, joka istuisi omassa asunnossaan ja ottaisi nuorempia velhoja vastaan auttaen näitä kiperissä kysymyksissä. Ja tietenkin olisi kuultavana jonkun ylemmän herran tarvitessa taikuuteen liittyvää tietoa, jolloin hän olisi ensisijainen valinta tehtävään. Sekin toisaalta voisi olla aika stressaavaa ja poikkeaisikohan se sittenkään suureesti voudin tehtävästä? Hän ei ollut ajatellut aiemmin vastuuta, mutta selkeästi hänen pitäisi sitä tässäkin tapauksessa kantaa. Ehkä olisi parempi olla vähän alempiarvoinen velhotar, joka keskittyisi vain lukemaan kirjoja ja pergamentteja ja pitäsi sisällään suurta voimaa, tietoa ja taitoa, jota ei päällepäin näyttäisi. Se voisi ollakin hyvä ajatus!
Nainen rentoutui omissa ajatuksissaan niin paljon, että hän jopa uskaltautui puhumaan lisää, esittämään enemmän kysymyksiä. Hänestä tuntui oudolta, ettei toinen saisi päättää omista asioistaan, mutta ymmärsi sitten miksi tämän piti totella. Se oli totta, kaiketi. Tuskin kukaan olisi hyvä vouti, jos ei tottelisi ylempänsä käskyä. Hänelle itselleen siitä tuli hetkeksi sellainen ajatus, ettei taitaisi sittenkään olla hyvä olla kenenkään palveluksessa, vaan asua yksin jossain syrjässä ja elellä siellä miten tahtoisi. Ja lähtisi minne tahtoisi, kun tahtoisi ja ennen kaikkea, jos siltä tuntuisi! Toisen perustelut saivat hänet perustelemaan omia päätöksiään. Hän oli jännittynyt kuunnellessaan mitä toinen sanoisi ja kieltämättä Haeklin kommentti saikin hänet taas miettimään ja nyökäyttämään hieman päätään. "Niin. Hengissä sitä kieltämättä pitää selvitä, jos haluaa päästä velhon oppiin.. Ei kai aivan uusia voida pahimpiin paikkoihin pistää? Kun ei ole sitä taistelukokemusta ja sellaista.." Hän mietti jälleen kerran sitä, mihin oli tullut lähteneeksi, mutta päämääränsä vuoksi hän oli vieläkin aika peräksiantamaton tässä asiassa. Hänellä ei ollut vaihtoehtoja, jos hän siis tahtoi oppia taikuudesta enemmän ja sitähän hän halusi! Paljon enemmän. Hän oli saanut tietää koulussa murusen kaikesta siitä, mitä oli niin paljon! Nainen tajusi kyllä, ettei toinen arvostanut hänen aikeitaan ja totesi sitten varsin yksinkertaisesti. "Meille kaikille kun ei tarjota asioita hopealusikalla. Toisten pitää uhrata itseään enemmän saadakseen haluamansa, toisten vähemmän." Hän katsoi Haeklia, mutta hänestä oli vaikea sanoa, tarkoittiko hän esimerkiksi nimenomaan tätä, vai ylipäänsä elämää. Nainen käänsi katseensa metsään ja rypisti hieman kulmiaan, kuin olisi nähnyt jotain häiritsevää, ennen kuin käänsi katseensa takaisin tielle.
Taikuus oli helppo puheenaihe, vaikka selvästikkin heidän kahden käyttämänä se erosi suunnattomasti. Tiaran katsoi nuorukaista tämän ihmetellessä kirjapainotteista taikuutta ja nainen rypisti hieman kulmiaan miettien mitä sanoisi. "Niin.. Se toki voi kuulostaa raskaalta ja vaikealta, mutta ymmärtääkseni mahtavimmat arkkivelhot käyttävät juuri sellaista taikuutta. Eivät tosin kaikki, mutta suurin osa. Toki taikuus on yhtä kaikki muistin varassa, mutta jos ei kaikkea muista, voi käyttää loitsukirjoja apuna. Olen kuullut, että jotkut sotavelhot loitsivat hyvinkin voimakkaita loitsuja suoraan kirjasta, jolloin muistamiseen ei tarvitse käyttää voimia tai aikaa. Toiset taas muistavat ulkoa satoja loitsuja, eivätkä he taida pitää asiaa kovinkaan kahlitsevana." Hän oli ylpeä siitä taikuudesta mitä käytti ja piti sitä totta kai yhtenä hienoimmista taikuudenmuodoista. Mutta eipä hänen koulussaan oltu muuta esiteltykkään, ohimennen ehkä mainutti, että toki muitakin tapoja oli, mutta sitten kiireesti palattu kertomaan miten paljon parempi heidän tapansa oli. Ja Tiaran uskoi sen kaiken täysin, vaikka olikin avoin ja kiinnostunutkin muusta taikuudesta. Se oli kuitenkin selvää, että hän itse tuskin koskaan käyttäisi muunlaista taikuutta. Vaikka toki olisi ollut helpompi esitellä omaa taikuuttaan, jos omistaisi huomattavasti isomman loitsukirjan tai useamman.. Mutta nainen oli ylpeä tästäkin vähästä mitä omasi.
(Olisiko kelaukselle tarvetta? Jos loikkaisi iltaan tms?)
|
|
|
Post by submarine on Jun 25, 2015 2:33:41 GMT 3
Haeklin sanat savat selvästi toisenkin mietteliääksi, niin tavoitteista elämästä kuin paljon lähempänä häämöttävistäkin asioista, ja hän antoi tämän rauhassa käydä mietteitään lävitse. Eh, lopulta hänellä tuskin oli varaa kommentoida muiden pyrkimyksiä turhan paljoa muutenkaan, kuten tuskin myöskään rahkeita. Hän kuunteli hetkisen varsin vaiti, päästäen korkeintaan mietteliäitä ääniä joista oli vaikea päätellä oikein mitään, kunnes äkkiä jokin mitä toinen tuli todenneeksi sai hänet vilkaisemaan tätä kohti kulmat koholla. Tämän melkeinpä haastava, varsin selvästi vastareaktiona heitetty tokaisu hopealusikoista sai punatukkaisen vastaamaan toisen katseeseen aavistuksen hämmentyneenä, yrittäen kaiketi päätellä oliko kyseessä koukku hänen suuntaansa vaiko yleinen piikki maailmalle. Hän jatkoi tuijotteluaan ja päättely-yritystään vielä sittenkin, kun toinen vilkaisi jo jonnekin metsänrajaan, kuin havaiten jotakin. Vasta, kun tämä käänsi katseensa takaisin lähemmäs, laski hän omansa edelleen aavistuksen epävarmasti alas, ennen kuin lopulta reagoi varovaisella, mahdollisimman kohteliaalla naurahduksella ja olankohautuksellisella käsienleväytyksellä. "Eh, tuskinpa tietäisin paljoakaan mistään hopealusikoista. Minä... synnyin puusepän pojaksi pieneen kylään, jolla ei ollut edes mitään oikeaa nimeä. Mutta... noh, kohtalolla oli kaiketi suunnitelmia jollekulle toiselle ja... minä satuin kaiketi olemaan tarpeeksi lähellä päätyäkseni mukaan. Sitten minusta tuli sotilas. Ja... sitten minä olin irtolainen. Ja sen jälkeen olin... kovin monia asioita. Eh, totta puhuen usein köyhä, kurja ja eksyksissä", nuorukainen lopulta totesi. Hän ei selvästikään puhunut näistä asioista mielissään, pitäen katseensa tasaisesti tietä kohti, mutta totta puhuen ajatus siitä, että toinen kukaties uskoi hänen olevan jotakin ylhäistä syntyperää ja etuoikeutettu häiritsi melkoisesti. Oli kukaties pienempi paha kertoa ympäripyöreästi asioista kuin sallia moisen käsityksen ainakaan jatkaa elämäänsä. Sen jälkeen hän vaikeni taas hetkeksi, haluamatta varsinaisesti jatkaa sen enempää aiheesta muutenkaan.
Kaikeksi onneksi myös Tiarania tuntui kiinnostavan taikuudesta puhuminen, ja tämä tarttuikin nopeasti Haeklin sanoihin. Toinen vaikutti tosin edelleenkin varsin epäluuloiselta hänen mietteistään, mutta pieneksi helpotukseksi ei tuntunut kuitenkaan varsinaisesti loukkautuvan. Ei ainakaan niin paljoa, etteikö olisi jatkanut puhumistaan. Tummanahkainen nuorukainen kuunteli taas varsin vaiti ja kiinnostuneenakin, kun tämä jatkoi jopa aavistuksen pönkittävään sävyyn taikuudestaan. Hetkeksi hän risti kädet selkänsä taakse kuunnellessaan kuin missäkin opinahjossa, tavalla joka kumpusi aivan liian kaukaa, ennen kuin kiskaisi ne aavistuksen hämillään takaisin eteensä, jääden hetkeksi maistelemaan toisen sanoja. "Mmh. Kirjoja ja muistiinpanoja, tarkkoja järjestelmiä ja rituaaleja. Se on eittämättä ainakin... tapa kiertää meidän kuolevaisten rajoitukset. Sen kaiken jättäminen enemmänkin... ulkoiseksi sillä tavalla. Anteeksi, en yritä vähätellä tätä mitenkään, se on minusta vain hyvin kiinnostava lähestymistapa. Eh, ja... noh, kaiketi myös täysin vastoin kaikkea sitä, mitä minun suunnallani opetetaan", nuorukainen totesi, yrittäen kaiketi kuulostaa aavistuksen diplomaattisemmalta kuin oli aikaisemmin onnistunut kuulostamaan. Sitten hän levitti käsiään, nyt enemmänkin kuin olisi yrittänyt esitellä jotakin, kallistaen päätään aavistuksen verran. Hän mietti miten olisi selittänyt näkökantaansa. Oli parasta aloittaa laajalta... "Lopultahan kaikki taikuus edellyttää jonkinlaista... mukautumista tai muutosta. Meitä ei ole tehty luonnostaan hallitsemaan taikuutta, toisin kuin joitakin olentoja. Eh, joidenkin mielestä se on kaiketi tarkoituksellista, sanovat että se on voima jota ei ole tarkoitettu meille. Mutta... harvoinpa se on kai muutenkaan estänyt ihmisiä tavoittelemasta asioita", Haekli selitti, hymähtäen varsin huumorittomasti viimeisille sanoilleen. Hän tiesi liiankin hyvin, miten pitkälle monet olivat valmiita menemään tavoitellessaan sellaisia asioita, kuten valtaa tai mahtia. Eivätkä nämä aina olleet ihmisiä.
"Eh, mutta siis. Niille olennoille, joilla on yhteys taikuuteen, se ei ole sen oudompaa kuin hengittäminen tai liikkuminen. Se on pelkkä... yksi ominaisuus lisää. Ne tuntevat sen voiman joka maailmassa on. Eh, sinä varmasti tiedät tämän jo, mutta siis. Ymmärtääkseni sinun taikuutesi... kiertää sitä tekemällä siitä rituaalista ja ulkopuolista. Tutkii miten taikuuteen voi vaikuttaa ja sitten... luo siitä loitsuja joilla on tarkat määritelmät. Tai näin ainakin käsitän. Minun taikuuteni... on toisenlaista", Haekli jatkoi. Hän tuli ohimennen, maagisista olennoista puhuessaan, vilkaisseeksi vierellään kulkevaan Balkaan melkeinpä merkitsevään sävyyn, elehtien samalla käsillään. Tuntui hieman hoopolta kertoa toiselle tämän taikuudesta ja näin yksinkertaisista perusluontoisista asioista, mutta hän halusi pohjustaa. Lisäksi se antoi hänelle hetkisen aikaa kerätä ajatuksiaan. "Mutta, niin. Ihmisiä, tai muitakaan ihmisen kaltaisia, ei ole tarkoitettu hallitsemaan taikuutta noin vain. Meillä ei ole siihen yhteyttä syntymässämme. Mutta sellaisen voi... luoda. Toisinaan, jos kyseessä on sellainen joka sellaisen kestää. Eh, se voi kuulostaa rajulta, mutta se toimii yksinkertaisesti tekemällä oikeanlaisen reiän siihen, mitä monet kutsuisivat sieluksi. Kanavan, joka yhdistää johonkin taikuuteen. Ei toki kaikkeen, taikuudessa on niin monia eri voimia ja sävyjä. Mutta johonkin siitä kaikesta, johonkin maailmaa muovaavista, ohjaavista ja yhdistävistä voimista. Sen jälkeen sen voiman hallitseminen ja ohjaaminen ei ole enää ulkoista, vaan sisäsyntyistä, luontevaa. Se vaatii toki paljon opettelua, mutta se on lopulta hyvin... yksinkertaista. Samanlaista kuin tekisi jotakin käsillään. Kunhan vain pystyy pitämään sisässään mahtia ja tarttumaan siihen. Siihen ei lopulta tarvitse muuta kuin itsensä... vaikka sitä toki voikin auttaa. Eh, se kehä ja se patsas olivat minulle vain... muistisääntöjä ja helpotusta, eivät suinkaan taikuutta itsessään", punatukkainen selitti, yrittäen hidastaa puhettaan, joka uhkasi innostua liiankin nopeasti. Hän pääsi harvoin puhumaan näistä asioista kenellekään, edes jollekulle joka ymmärsi samoja asioita vain jokseenkin. Siltikin hänen oli rauhoituttava ja vedettävä henkeä.
"Eh, vaikka... no, ei se vaaratonta ole. Sellainen sieluun kajoaminen kysyy... oikeanlaisia asioita. Oikeanlaista sielua, joka kestää sen. Sellainen on aina pitkän valmistelun takana. Minun... minun opettajani aikanaan, silloin kun... kun minä koin saman ensimmäisen kerran, arvioi minua pitkään. Kuten jokainen opettaja. Tämä on kuin miekka. Eh, sillä voi tehdä paljon, mutta osaamaton... kokee onnettomuuksia", nuorukainen lisäsi vielä. Hänen äänensä säröili hieman, kun hän tuli maininneeksi opettajansa ja ne ajat, joista tuntui olevan jo hyvin kauan. Eh, kukaties niistä olikin. Ei vuosissa, mutta... tapahtumissa, ainakin.
((Hmmh, voisihan tuolle kohta olla. Ei ehkä aivan vielä, mutta. Ilmeisesti sinulla on suunnitelmia jonkinlaisesta mahdollisesta käänteestä pelin aikana? Tai ainakin metsänreuna ja siellä mahdollisesti vaanivat asiat on kaiketi mainittu jo pariin otteeseen?))
|
|
|
Post by zetsumei on Jun 25, 2015 22:25:58 GMT 3
Tiaran kuunteli toisen selitystä elmästään ja nyökäytti vain päätään, sanomatta sen suuremmin mitään. Hän oli vain tuonut oman mielipiteensä ilmi ja ilmeisestikkin se oli saanut toisen tuntemaan tarvetta perustella omaa historiaansa. Nainen ei kuitenkaan aikonut avata omaa historiaansa, joten päännyökäytys sai tällä erää riittää. Hän oli pitänyt kävellessään käsiään hihoissaan, mutta laski ne nyt vapaaksi ja tutki kuin itseään rauhoitellen, että jokainen pussukka oli mukana ja siellä missä piti. Tarkoin hän oli vaseammanpuoleisen pussukan suhteen, saman jonne hän oli laittanut tieltä löytämänsä kolikon ja joka kaikesta päätellen taisi olla hänen lompakkonsa. Muut pussukat olivat myös tärkeitä ja oikealla puolella jokin pussukka sen verta tärkeä myös, että hän kokeili sitä kahdesti, ennen kuin oli tyytyväinen ja sujautti kätensä takaisin hihoihin. Tämä näytti olevan naiselle luonnollisin paikka käsille ja hän näytti jotenkin tyynemmältäkin kun hänen kätensä olivat hihoissa. Asia oli selvästi omaksuttu joltakulta muulta, mutta sisäistetty hyvin ja se toi jonkinlaista turvaakin selvästi. Tiaran itse ei huomannut itsessään mitään muutosta kävellessään näin kädet hihoissa, mutta monesti kun tarvitsi vastausta asioihin, hän huomaamattaankin laittoi kätensä hihoihin ja sai tolkun ajatuksilleen.
Nainen kohotti katsettaan toisen puhuessa taikuudesta, vastauksena hänen sanoilleen ja Tiaran kuunteli selvästi todella tarkasti mitä toinen selitti. Hän nyökäytti päätään toisen kertoessa miten erillainen hänen tyylinsä oli oppia. "Ilmeisestikkin on monia tapoja käyttää taikuutta, kenties enemmän kuin mitä me voisimme edes kuvitellakkaan! Ehkä tulevaisuudessa paljastuu, että tähän mennessä olemme saaneet käyttöömme vain ripauksen siitä." Siihen hän ei kommentoinut mitään, kun toinen selitti ettei tahtonut loukata tai vähätellä hänen tapaansi, sillä nainen taisi olla tässä suhteessa hieman pitkävihaisempi ja oli mieluummin vaiti, kuin puhui asiasta enempää. Haeklin alkaessa pohtimaan taikuutta, Tiaran hieman hidasti askeleitaan, selvästi tarkan kuuntelun vuoksi. "Se on totta, meitä ei ole tehty luonnostaan hallitsemaan taikuutta. Toiset eivät hallitse sitä vaikka tahtoisivatkin, vai toimiiko se teillä eri tavalla?" Hänen piti hetken aikaa miettiä sitä, miten toinen vertasi naisen oppimaa taikuutta luonnolliseen taikuuteen ja rypisti ajatuksissaan kulmiaan. "Minusta.. Niin, en tiedä miten paljon saisin tästä puhua, mutta minusta se on enemmänkin niin, että meillä taikuus ei ole jatkuvasti läsnä. Me saamme sen luoksemme kun alamme lukemaan loitsua, se kasvaa meissä ja purkautuu kun loitsu on luettu. Tai en tiedä onko suuremmilla sen tuntu koko ajan läsnä, mutta yleisemmin emme tunne taikuutta sisällämme. Se on totta, ettei se ole luonnollista meille, kuten hengittäminen, vaan se on enemmänkin jotain muuta." Hän vilkaisi myös vuohta, toisen sanojen johdattamana ja mietti hetken, ennen kuin jatkoi. "Me emme hallitse taikuutta, vaan se hallitsee meitä.." Naisen ääni oli hiljaisempi, ehkä tarkoitettu vain omaksi toteamukseksi itselle.
Hän kuunteli tarkkaavaisesti toisen selitystä lisää ja hymähti. "Meille taikuus ei todellakaan ole noin helppoa. Tai siis, toki joillekin se on helpompaa kuin esimerkiksi minulle, muistan vähän taikoja, eikä minulla ole niitä ylhäälläkään montaa. Toisaalta, meidän ei tarvitse uhrata aivan noin paljoa saavuttaaksemme taikuuden. Jos siis meissä on taito hallita taikuutta. Meidän taikuuttamme ei voi ottaa omakseen vaikka olisi luja tahto, jos sen kipinä, näin sanoakseni, ei jo kyde ihmisessä itsessään." Hän naurahti hieman, aika yllättäen. "Jos nyt siis edes puhumme samasta asiasta, minä olen vasta koulusta päässyt, saatan sekoittaa enemmän asioita kuin hallita." Tiaran toki vakavoitui heti kun toinen alkoi kertomaan vaikeammasta puolesta enemmän ja kuunteli vain hiljaa mitä tämä sanoi, nyökäyttäen hieman päätään. Aurinko hävisi kuin tilanteen vakavuuden huomioiden kokonaan näkyvistä ja jossain kauempana jyrähti kumeasti ukkonen. Nainen kohotti katsettaan taivaalle ja rypisti kulmia. Hän oli ollut varma siitä, että päivä pysyisi kauniina ja kuka ties niin olisikin, jos vain ukkosrintama ei tulisi heidän tielleen. Nainen kun ei nyt osannut sanoa, mistä kaukaa jyrähdys kuului, sen verta vaimea se kaikesta huolimatta oli ollut. Hän vilkaisi Haeklia ja kysyi puoliksi huolissaan. "Kastummekohan me?"
(Mahdollisisista käänteistä on suunnitelmia, mutta saat toki itsekin niitä kehiin heittää. Metsänreunassa olevat mahdollisuudet ovat myös totta kai mukana, mutta eivät välttämättä vielä putkaha sen enempi esiin. Ideoita riittää siis. Olen sellainen joka rakentaa mahdollisuuksia ja kiintopisteitä pelissä ja käyttää niitä mahdollisesti paljonkin myöhemmin. Tai aiemmin, jos tarve vaatii.)
|
|
|
Post by submarine on Jul 4, 2015 6:20:45 GMT 3
((Eh, hei. Pahoittelen tätä, mutta minusta tuntuu etten oikein pysty jatkamaan peliä ainakaan tällä kokoonpanolla. Minulla on ollut luovuuden ja suoriutumisen kanssa melkoisesti ongelmia jo pidempään, ja totta puhuen otin tämän pelin kanssa melkoisen riskin, joka selvästikään ei kannattanut. Hahmo, jonka tähän peliin laitoin, on totta puhuen ollut ajatusleikki nykyisen varsinaisen hahmoni tulevaisuudesta, ja on pakko myöntää että tuntuu oikeastaan melkoisen reipivältä yrittää pelata tätä nyt kahdessa aivan eri tilanteessa, joista toinen on vieläpä sellainen "mitä jos" -tyylinen ajatus. Eh, olen varsin pahoillani tästä, oli hoopoa lähteä tuolla tavalla peliin, mutta minulla on totta puhuen varsin heikosti hahmoja tällä hetkellä. Minulla voisi kyllä olla jotain muutakin tarjolla jos niikseen, tässä viime aikoina on kehittynyt ideantynkästä, mutta silloin se olisi vaihdettava peliin jollakin ilveellä. Eh, voisin siis kyllä mieluusti jatkaa vielä, mutta vähän hirvittää että olenko ajanut pelin nyt sellaiseen kohtaan, jossa lupaavan alun jälkeen olisi tökeröä vain äkkiä vaihtaa hahmoa toiseen. Pahoittelen tästä häslingistä. Kaiketi lähdin vähän liian pienellä ennakoinnilla liikenteeseen, mutta toivon että se ei ainakaan turmele koko peliä.))
|
|
|
Post by zetsumei on Jul 17, 2015 9:36:24 GMT 3
(Ymmärrän hyvin ettei aina mene hahmon kanssa niin kuin on ajatellut. Voimme tehdä peliin käännekohdan, jonka seurauksena hahmot lähtevät erilleen, tai sitten emme, miltä sinusta nyt jatko tuntuu? Minun netitön elämäni venyi enemmän kun suunnittelin ja nytkin tabletilla kirjoitan, joten anteeksi pitkä vastaamisaika ja tämä surkeampi ja lyhyt vastaus. Tällä kirjoittaminen on suorastaan kauheaa..)
|
|
|
Post by Sunbaron on Jul 17, 2015 9:48:02 GMT 3
((Kirjoittelen tässä itsekin puhelimella, jolla sisäänkirjautuminen on pelkkä haave. Mutta tosiaan, toki haluaisin jatkaa peliä kuten sanoinkin. Jos niikseen, niin en usko että olisi turhan hankalaa kirjoittaa Haeklia ulos pelistä. Eh, juuri nyt olen tosin liikkeellä ja oikeastaan minulla on muutto edessä ihan näinä päivinä. Saattaa olla, että saan vuoron kirjoitettua tässä välissä, mutta jos niikseen niin saattaa venyä ensi viikkoon. Eh, sitten kuitenkin mielelläni jatkan.))
|
|
|
Post by Sunbaron on Jul 18, 2015 15:26:47 GMT 3
((Noniin. Kirjoittelen tähän nyt tämän niin saa ainakin asioita eteenpäin. En saanut aikaiseksi kirjautua sisään tähän väliin, mutta ilmaannun taas omilla tunnuksilla kun vain kerkiän.))
Haekli kuunteli mietteliäästi toisen sanoja, pohtien niitä ja tämän kovin erilaista näkökulmaa asioihin. Kukaties nuorukainen olisi kommentoinutkin asiaa, mutta yllättäen ilman täytti hätäinen, korvia rääkkävä ääni, kuin jonkin linnun hätähuuto. Se sai hänet valpastumaan ja vilkaisemaan ylöspäin, juuri parahiksi kun suuri, metallinhohtoinen lintu, eittämättä kaikkea muuta kuin tavallinen tai luonnollinen, kaarsi kohti. Moisen olisi eittämättä kuulunut saada melkeinpä kuka tahansa säikähtämään ja mahdollisesti jopa hakemaan suojaa, mutta punatukkainen tuntui tunnistavan olennon. Hän kurtisti kulmiaan huolestuneesti, jääden paikoilleen tuijottamaan sitä. Melkein odottavasti Haekli kohotti kätensä, kun suuri lintu kaarsi kohti. Se pudotti kynsistään jotakin, jonka hän nappasi lennosta kiinni odottavasti. Tarkemmalla vilkaisulla se paljastui metalliseksi putkeksi, sellaiseksi jossa kuljetettiin usein viestejä. Kasvoilta kuvastui suuri huoli, kun hän hetkeksi jäi sormeilemaan sitä varuillaan, kuin peläten mitä siitä paljastuisi. Mutta lopulta, tukalasti, hänen oli pakko vääntää putki auki.
"Anteeksi, tämä on eittämättä tärkeää. Tämä on... kiireellinen viesti herraltani", Haekli ähkäisi lopulta, vilkaisten pahoitellen naiseen vierellään ennen kuin kiskoi putkesta ulos paperikäärön varuillaan kuin se olisi ollut jokin myrkyllinen eläin. Suuri, säihkyvä lintu kaarsi jo poispäin, mutta sille nuorukainen ei suonut enää edes vilkaisua. Hän suoristi viestin, ja kumartui salaliittomaisesti sen puoleen. Suuret, keltaiset silmät alkoivat hapuilla tekstiä läpi. Mitä pidemmälle nuorukainen luki, sitä enemmän hänen kasvoiltaan paistoi tyrmistynyt järkytys ja huoli. Viestin sisältö sai hänet liikahtelemaan rauhattomasti ja tapailemaan sanoja suullaan, äänettömästi mutta keskittyneen huolissaan. Lopulta, saatiaan viestin loppuun, hän puristi sen järkyttyneenä nyrkkiinsä, välittämättä tavasta jolla paperi rytistyi. Hetken hän oli hukassa, tapaillen suullaan nyt omia sanojaan, jotka eivät tahtoneet löytyä. "Minä... tämä... siellä on hätätilanne. Minua... vaaditaan palaamaan saman tien takaisin", nuorukainen lopulta puuskahti kauhuissaan. Olipa viestin tarkka sisältö ollut mitä olikaan, järkytti se häntä selvästikin pahasti
Lyhyen Hetken Haekli vilkuili ympärilleen kuin hukassa, tietämättä mitä tehdä. Sitten kuitenkin Balka, suuri ja ylväs vuohi, töytäisi häntä selkään leveällä nenällään. Hän ähkäisi ennen kuin vilkaisi eläintä, ja nyökkäsi tälle kuin ymmärtäen. Toinen käsi laskeutui jo eläimen niskaan, ennen kuin hän vilkaisi kanssamatkaajaansa. "Tuota... olen pahoillani, mutta minun on ehdottomasti palattava nyt takaisin ensi tilassa. Anteeksi tästä, mutta.... pyrin järjestämään sen sormuksen takaisin sinulle niin nopeasit kuin vain pystyn. Vannon että se löytää vielä tiensä sinulle, kunhan... no, en ole varma milloin tarkalleen. Tämä... minun täytyy nyt... tämä tietää hankalia aikoja", nuorukainen jäi mutisemaan poissaolevasti. Ehtimättä ja malttamatta miettiä asiaa enää enempää Haekli kiipesi nopein ottein suuren satsunsa selkään, puristaen jalkansa sen kylkiä vasten. Hän tarttui ohjaksiin, ennen kuin kuiskasi vuohelle yhden ainoan salaperäisen sanan. Eläin kuitenkin selvästikin ymmärsi sen, sillä se määkäisi vastaukseksi, ennen kuin käännähti ympäri ketterästi ja lähti sitten hämmentävän vikkelästi ja ketterästi ravaamaan takaisin tulosuuntaansa. Se oli nopeampi kuin edes laukkaava hevonen, hämmentävän ja yliluonnollisen nopea.
"Minä lupaan palauttaa sen sormuksen! Kiitos matkaseurasta! Haekli huikkasi vielä hämillään taakseen, ennen kuin vauhti kuljetti hänet kuulumattomiin. Pian nuorukainen ja vuohi olivat kuitenkin jo kaukana, matkalla ties mihin ja tavaanrannan taakse kadonneina. Pelkkä muisto vain.
((Jos niikseen, niin voisi olla hyvä hypätä juurikin vaikka siihen iltaan. Lienee luontevampi pistää sitten mukaan uutta hahmoa? ))
|
|
|
Post by zetsumei on Jul 23, 2015 12:39:25 GMT 3
Tiaran kuuli linnun kirkaisun ja nosti hätkähtäen katseensa ylös. Nopeasti hän löysi äänen päästäjän ja tavoitteli mielessään nopeasti jotain sopivaa loitsua, jos tuo valtava lintu hyökkäisi heidän kimppuunsa. Ei hänen loitsunsa paljoa vahinkoa voisi tehdä, mutta puolustautuminen edes jotenkin olisi parempaa, kuin olla puolustamatta itseään millään tavoin. Onnekseen hän sattui vilkaisemaan Haeklia ja huomasi tämän olemuksen olevan liiankin rento jos ajatteli sitä, että tämä olisi varautunut taisteluun. Nainen vilkaisi taas taivaalle, sitten miestä ja taas taivasta. Lopulta hän päätti olla varmuuden vuoksi varuiltaan ja hätkähtikin selvästi kun lintu pudotti jotain suoraan Haeklin käteen. Tiaran katsoi miestä, taivaalla olevaa olentoa ja sitten putkiloa tämän kädessä. Tiaran ei pystynyt aluksi kuin nyökäyttämään, miehen selittäessä, että viesti oli tärkeä lukea. "Tietenkin.. Tietenkin.." Hän käänsi Haeklille selkänsä ja katseli miten suuri lintu katosi taivaalta. Hän halusi tarjota toiselle hetken omaa rauhaa keskittyä viestiin jonka oli saanut.
Tiaran käännähti nopeasti, kaavunhelmat kahahtaen, kun mies alkoi puhumaan. Nainen nyökäytti päätään, hieman järkyttyneenä siitä, miten huolestunut toinen oli. "Niinkö? Toivottavasti se ei ole liian vakavaa.." Hän nyökäytti päätään hymyillen rohkaisevasti, tai sitä hän ainakin tavoitteli, sitä nainen ei osannut sanoa, onnistuiko hymy olemaan rohkaiseva vai ei. Nainen kuunteli Haeklin puhetta ja nyökytteli hieman päätään. "Minä... ymmärrän. Tietenkin, sinun pitää mennä ja tehdä mitä sinun pitää.. Ja se sormus.. Niin, no, saan sen sitten kuin saan, jos saan." Nainen katseli miten toinen kiipesi vuohensa selkään. Tiaran kumarsi hieman Haeklin suuntaan, tämän jo aloittaessa matkaansa takaisin. "Ehkäpä tapaamme vielä jonain päivänä.." Hän suoristautui kumarruksestaan ja katsoi toisen katoamista pitkään, kunnes tuuli hulmautti hänen kaapuaan ja sai hänet värähtämään hieman. Ajatukset palasivat omaan tulevaisuuteen ja Tiaran kääntyi, jatkaen matkaansa tiellä, kohti sotaa.
Aurinko oli jo aikaa sitten laskenut, mutta nainen käveli yhä. Satoi vettä, ukkonenkin jyrähteli jonkin matkan päässä, eikä kaikki se märkyys ja salamointi, ukkosen paukkeesta puhumattakaan innostanut nukkumaan. Punainen kaapu roikkui märkänä Tiaranin yllä, samoin matkaviitta, joka oli urheasti yrittänyt pitää vettä, mutta epäonnistunut siinä lopulta. Tiaran nyki jatkuvasti sekä kaavun, että matkaviitan huppuja, jotka molemmat olivat hänen kasvoillaan, sillä nekin liimautuivat inhottavasti kasvoja vasten ja tuntuivat raskailta päässä. Silti hän halusi pitää molempia päässään, sillä se loi edes jonkinlaisen illuusion siitä, että hänellä voisi olla lämmin. Välillä nainen tarkisti loitsutarvikkeensa, jotka oli lumottu ja siksi pysyivät kuivina. Tyytyväinen huokaisu pääsi hänen huuliltaan aina, kun hän saattoi todeta tämän itse. Ukkonen jyrähti ja salama valaisi koko metsän. Läheltä lähti pöllö lentoon ja säikäytti Tiaranin. Sillä hetkellä matkan tekeminen tuntui turhalta ja typerältä. Kaikki tuntui tavattoman älyttömältä, olisi vain pitänyt jäädä kaupunkiin ja olella siellä elämänsä loppuun asti vaatimattomana velhona..
|
|
|
Post by submarine on Jul 23, 2015 15:07:59 GMT 3
((Huhhuh. Noniin, josko tässä nyt pääsisi pikkuhiljaa taas raiteilleen.))
Metsässä oli tänä yönä eittämättä melkoinen koiranilma, jonka edestä viisaampi (tai ainakin onnekkaampi) matkalainen eittämättä väisti katon alle suojaan, jos vain sellaisen löysi. Synkeässä metsässä harvan tielle tosin sattui moista onnea, ja niin ihmiset kuin eläimetkin saivat tyytyä suojautumaan puiden alle miten nyt taisivat - tai sitten kärvistelemään veden ja lähitulevaisuudessa häämöttävän nuhan kanssa. Jossakin edessäpäin, metsän toisella puolella ja taipaleiden takana, häämötti sota, mutta selvästikin kurjuutta oli saatavilla myös lähempää ja arkisemmin. Lieni itse kunkin onni, että ikävät huhut olivat tyhjentäneet tiet jo turhista matkalaisista. Nyt metsikössä ja sen ympärillä teillä kärvisteli vain vähän väkeä, siinä missä tavallisesti kovin moni olisi nyt saanut valitsella läpimärkiä vaatteita ja vettä tiriseviä kenkiä - puhumattakaan mutaisesta maasta ja vettyneistä tarpeista. Siitä huolimattakaan metsä ei tosin ollut aivan autio, ei vainna suuri osa eläimistäkin pysytteli visusti suojassa ja poissa näkyvistä. Jostakin edestäpäin, puiden välistä, saattoi sateen läpi erottaa hentoisen valon, joka tässä hyisessä pimeydessä olisi kuitenkin voinut yhtä hyvin olla vaikka raivoava kokko tai suojaa tarjoava majakka. Joku oli saanut aikaan tarpeeksi suojaa tulen sytyttämiseksi, ja moinen oli eittämättä ainakin yhtä kutsuvaa kuin se, että samalta suunnalta leijaili metsikön läpi myös vieno mutta selvä ruuantuoksu. Ruokaa ja suojaa, siinä lieni itse kullekin tarpeeksi syytä ainakin koetella onneaan ja tarkistaa, olisiko leiriytynyt mahdollisesti suopea ottamaan vastaan vieraitakin.
Puiden suojissa tosiaan oli kuin olikin pieni leirintapainen. Sitä ei voinut millään väittää erityisen näyttäväksi tai suureksi, mutta tämänhetkisissä olosuhteissa se oli eittämättä siltikin rakentajalleen melkoinen tyytyväisyyden lähde. Tiheään kohtaan, kahden vanhan ja suuren puun väliin, oli rakennettu laavu. Karkea ja yksinkertainen, paksuista oksista ja havuista kyhätty katos, jota tuskin oli mukavuudella pilattu, mutta joka kuitenkin eittämättä kieli jonkinlaisesta perustaidosta tällaisiin asioihin. Laavun alle oli kerätty erilaista tavaraa, ja sen suojiin oli pystytetty säästeliäs, hitaasti ruokittu tuli, joka kuitenkin lämmitti katoksen sisältä ja myös kuumensi pientä padantapaista, joka sen päälle oli asetettu. Istuipa laavun suojissa matkalainenkin - joskaan tämän ulkonäkö ei varmastikaan erityisemmin rohkaissut lähestymään. Keskelle laavua, viiston havukatoksen alle, oli istunut nainen, joka oli selvästikin kulkenut monenlaisia taipaleita ja nähnyt monenlaisia hankaluuksia - ja aiheuttanut niitä varmasti itsekin. Vaatteensa tämä oli ripustanut kuivumaan laavua myöten ja kääriytynyt itse paksuun huopaan joka olisi saattanut käydä viitastakin, mutta siitä huolimatta tämä ei näyttänyt mitenkään haavoittuvaiselta tai herpaantuneelta. Tämä tuskin oli vielä erityisen vanha, ei varmastikaan keski-ikäinenkään, mutta monituiset arvet ja jäljet kertoivat siitä huolimattakin lukuisista kovista kokemuksista. Toiselta puolelta tummahkoja, rusehtavia kasvojaan tämä olisi saattanut olla kauniskin, ainakin maanläheisellä tavalla, mutta jokin erityisen paha kolhu oli pitänyt huolen siitä, ettei moista voisi sanoa koskaan rehellisesti tämän koko naamasta. Jokin oli iskenyt tätä kovaa vasemmalle poskelle, niin että se oli lommolla kuin jokainen hammas siltä puolelta olisi katkennut. Poskipääkin, muuten vahva ja korostunut, oli lysyssä, ja lihakin oli selvästi rusentunut pysyvästi. Rujo vamma, joskaan se ei tuntunut itsekseen istuvaa matkalaista juurikaan huolettavan. Mitä matkalaiseen ja tämän varusteisiin muutenkin tuli, oli helppo nähdä että kyseessä ei varmastikaan ollut mikään harmiton tai edes harmittomuudesta haikaileva kulkija. Laavun reunamilla häämötti parikin sivuunsysättyä puista vartta, joiden päistä löytyisi eittämättä julmaa terästä, ja niiden vieressä häämötti myös jokin epäilyttävästi panssarilta näyttävä. Se oli pelkkä sekainen kasa juuri nyt, mutta näytti silti jämäkältä - kuten myös ruumis, jota sen oli määrä peittää. Vaikka tämä olikin kääriytynyt huopaan, saattoi naisesta silti nähdä, että tämä oli vahvatekoinen ja jäntevä. Ei erityisen pitkä, mutta lujaa tekoa siltikin. Kankaan alta työntyvät kädet olivat kuin ryhmyiset, lihaksien, rustojen ja jänteiden solmut, jotka olivat varmastikin heiluttaneet useammin kuolettavia aseita, kuin mitään naisellisten ihanteiden mukaisia kapistuksia. Hiuksensa tämä oli päästänyt alas, paksuksi pehkoksi, mutta niitä ei oltu mitenkään erityisemmin kammattu tai muutenkaan huoliteltu - eikä se tätä varmasti kiinnostanutkaan. Tämän piirteissä oli jotakin vierasperäistä, mutta samalla muutenkin outoa. Häivähdys, joka kieli siitä, ettei tämän perimä ollut ainakaan aivan pelkkää ihmistä. Pelkkä aavistus terävyyttä ja eläimellisiä piirteitä, jotka kuitenkin onnistuivat tekemään tästä vielä aavistuksen vaarallisemman näköisen.
Vaarallinen tai ei, ei nainen tuntunut synkeästä ja ikävästä ympäristöstään huolimattakaan olevan varuillaan. Tai ei, moinen oli eittämättä valhe. Olisi ollut tarkempi sanoa, että tämä oli varuillaan tavalla, joka ei vaatinut kokoaikaista jännittämistä ja pälyilyä, tavalla joka oli niin peruslaatuinen ja pitkältä ajalta opittu, ettei tmä erikseen kiinnittänyt asiaan huomiota. Kuten jokin peto, joka oli koko ajan tietoinen ympäristöstään, vaikka lepäsikin kaikessa rauhassa ja rentona paikoillaan. Nainen, soturi, ei pälyillyt ympärilleen tai vilkuillut pimeyteen tuleen tuijotellessaan. Tämä ei pelännyt jonkun hyökkäävän päälleen hämärän turvin tai vaanivan tätä, vaan oli täysin valmis moiseen ja eittämättä aikeissa todistaa, ettei moinen myöskään kannattanut. Soturi tuijoteli tuleen vihrein, terävin silmin, odotellen hiljaa ruokaansa. Sitten tämä kuitenkin sihahti kivuliaasti ja nyreästi, kohottaen toisen kätensä runnotulle poskelleen. Tämä hieroi sitä hetken, irvistäen kevyesti mutta kipua pelkäämättä, ennen kuin sitten taas laski kätensä alas. Aavistuksen oudosti ja muuhun sopimatta sormissa välähti käden kohotessa ja laskiessa useitakin sormuksia, jotka olisivat eittämättä kuuluneet jollekulle huomattavasti hienostuneemmalle ja rauhanomaisemmalle. Vilahtipa raotetun huovan alta paksu kultainen ketjukin, ja eittämättä ryöstöhintaisen kallis kivi joka siitä roikkui. Moisia ei olisi olettanut näkevänsä ties millä palkkamiekalla, joka todennäköisemmin murehti ensin varusteidensa tasosta ja käytännönasioista, mutta siltikään tämä ei kantanut niitä tottumattomasti kuin jostakin näpistellyt varas, vaan peittelemättä kuin omistaja. Ne komeilivat näkyvillä, samalla kun nainen itse istui kaikessa rauhassa sateensuojassaan, odotellen yhä ateriansa valmistumista.
|
|
|
Post by zetsumei on Jul 24, 2015 22:24:02 GMT 3
Tiaran tunsi olonsa uupuneeksi, mutta jatkoi sinnikkäästi askeltamistaan kohti parempaa tulevaisuutta, tai jos onni olisi myötä, edes kohti kuivempaa aamua. Hän voisi nukkua hei kun sade loppuisi, tai ainakin ukkonen, sen jyrinä sai naisen nytkin hätkähtämään ja pälyilemään ympärilleen epävarmasti. Jalat tuntuivat raskailta, eikä se mikään ihme ollutkaan, olihan hän tottuneempi istumaan kuin kävelemään. Totta kai, kuten moni velho, oli hänkin yrttimatkoillaan kiertänyt siellä ja täällä, niin kauppojen toreilla ja kujilla, kuin lähimetsissäkin, mutta ei koskaan useampaa tuntia kauemmin. Se kaikki vain oli pois opiskeluajasta kirjastosta ja jos jotain Tiaran oli rakastanut, niin kirjastoa. Siellä ei saanut keskustella, joten kukaan ei voinut nälviä hänen huonolaatuisista tai paikatuista vaatteista, tai irvailla hänen haisevan kalalle. Lisäksi siellä paloi aina soihtuja, oli ulkona miten kirkas päivä tahansa ja muutenkin siellä oli aina sopivan lämmintä, ei liian kylmä, mutta ei liian kuumakaan. Ja koko sen täydellisyyden kruunasi se, kun avasi itselleen tuntemattoman taikakirjan ja sen sisältä tulvahti vanhan kirjan huumaava tuoksu. Joskus osa kirjoista tuoksui niiden omistajilta, se oli aina jännittävä lisä kirjan selaamiseen. Nainen oli vaipunut haaveisiinsa, eikä ensin tajunnut, että edessä tosiaankin kajasti valoa. Sitten kun hän sen tajusi, ei hän tullut ajatelleeksi sen enempää, mitä se mahtaisi tarkoittaa. Jalat liikkuivat kuin itsestään eteenpäin.
Valo läheni ja Tiaran tuijotti sitä, tajuten salamaniskun myötä mitä oli tekemässä. Kävellä nyt suinpäin vieraaseen leiriin! Hän hidasti ensin, mutta pysähtyi sitten ja mietti asiaa. Hän voisi toki yrittää mennä tarkkailemaan leiriä kiertämällä metsään ja pysyttelemällä piilossa, mutta toinen juttu oli, osaisiko hän sellaista. Tuskinpa. Ja kun hän jäisi kiinni vakoilusta, ties mitä hänelle tehtäisiin! Ei se ainakaan herättäisi kenessäkään luottamusta, jos joku hiippailee leirin tietämillä ja sitten ilmoittaa silmät kirkkaana, että tässä ollaan ystävällisiä ja kaivataan vain vähän taukoa sateesta lämmittävän tulen ääressä. Tiaran lähti kävelemään, irvistäen hieman, jalat tuntuivat lähes pölkyiltä nyt kun hän oli mennyt hetkeksi pysähtymään. Väsymys ainakin oli tiessään, kun nainen lähestyi leiritulta ja muuttui hetki hetkeltä valppaammaksi ja varautuneemmaksi. Hän yritti pitää olemuksensa ystävällisen rentona, mutta kuitenkin velhollse sopivan ylevänä, mutta kaikesta yrityksestä huolimatta varautuneisuus ja matkan rasitukset paistoivat olemuksesta läpi, kun hän viimein pääsi leiritulen kajoon. "Hyvää iltaa, onko minulla mahdollisuutta nauttia nuotionne lämmöstä edes hetken verran?" Tiaran katsoi naista joka oli kääriytynyt huopaan ja päätteli, että tämä oli kastunut hänen laillaan sateessa. Hän itse ei vain ollut tullut ajatelleeksi sadesuojn ja nuotion kyhäämistä..
|
|
|
Post by submarine on Jul 25, 2015 13:09:09 GMT 3
Nuotionsa äärellä istuskeleva matkalainen ei varsinaisesti missään kohtaa erikseen valpastunut tai reagoinut, kun saikin äkkiä huomata ettei ollut yksin leirissään. Siltikin tämän käsi oli jossakin kohtaa hivuttautunut sivummalle työnnettyjen aseiden suuntaan, huomaamattomasti mutta vääjäämättä. Terävästä katseesta ei näkynyt ainakaan yllätystä, kun toinen sitten äkkiä astuikin esiin, avaten suunsa ja tiedustellen mahdollisuudesta päästä leiriin. Heti tämä ei kuitenkaan vastannut mitään, vaan piti katseensa tarkasti toisessa, arvioiden tätä ja poimien jokaisen yksityiskohdan. Kyse ei selvästikään ollut pelkästä yksinkertaisesta uteliaisuudesta, vaan varsin karkean soturimaisesta vaaran arvioimisesta. Siitä, mihin toinen pystyi, ja millä todennäköisyydellä moisesta pitäisi huolestua. Käsi puristi tiukasti, tottuneesti aseen vartta, ennen kuin kuitenkin sitten hellitti. Huopansa alla istunut rentoutui hieman, joskaan ei paljoa. Ei niin, etteikö tämä olisi pystynyt saman tien tarttumaan tavoittelemaansa aseeseen uudelleenkin. Lopulta tämä kuitenkin puhui. "Kaipa se sopii. Surkea keli, parempi edes lämmitellä", nainen lopulta tokaisi, naksauttaen kieltään syystä tai toisesta. Sanoissa oli pienoista vierasperäistä murtoa, mutta enemmän niitä eittämättä haittasi tämän toinen poski, olkoonkin että tämä selvästikin teki silti parhaansa ollakseen ymmärrettävä. Tämän ilme ei varsinaisesti ollut ollut erityisen kova tai juro missään kohtaa, mutta siltikin se pehmeni nyt monta piirua, kun tämä vetäytyi taas paremmin huopansa alle. Terävät silmät seurasivat edelleen toisen liikkeitä, kun tämä sysäsi tuleen hieman lisää poltettavaa, ruokkien sitä hitaasti jotta se kestäisi pitkään ja kypsentäisi ruuan. Hetken orastanut väkivallan lupaus katosi kovin nopeasti, eikä sen tilalle jäänyt mitään mainittavaa terää tai jännitettä. Sellaisia tuskin tarvittiinkaan, vain oikeasti itsensä vaarannetuksi uskovat (epävarmuuttaan tai tilanteen vuoksi) jännittivät.
Vaitonaisesti soturi teki tilaa laavunsa alla, siirtyen aavistuksen sivummalle jotta toinenkin mahtuisi istumaan edes sen kulmaan. Tämä oli levittänyt tavaroitaan suojaan karkean katoksen kummallekin puolelle, mutta vetäytyi nyt itse, kaikesta huolimattakin, aseidensa luokse. Toisella puolella näytti olevan lähinnä vain tavallisia matkalaisen tarpeita, jotka tuskin haittaisivat sen suuremmin toista löytämästä itselleen paikkaa. Nainen jäi hetkeksi tuijottelemaan tuleen, ennen kuin sitten vilkaisi uudemman kerran äkilliseen vieraaseensa, naksauttaen taas mietteliäästi kieltään. Hetken aikaa tämän pyöritteli suutaan, melkeinpä kuin yrittäen valmistella sitä puhumaan enemmänkin, tai yrittäen miettiä jotakin sanottavaa, ennen kuin sitten jopa avasi sen. "Surkea keli. Et taida olla millään huviretkellä? Siis kun olet liikkeellä tällaisella ilmalla", tämä lopulta heitti ilmoille. Sanat olivat kaikkea muuta kuin hienovaraisia, ja nainen leikkasikin selvästi asian ytimeen todettuaan, ettei tällä ollut varsinaisesti mitään ovelampaakaan avausta. Tai sitten tämä ei kukaties vain välittänyt sellaisista. Joka tapauksessa kysyyms oli varsin suora ja vilpitön, sellainen joka eittämättä kuuluikin esittää äkkiä leiriinsä ilmestyneelle muukalaiselle. "... etenkään noissa varusteissa", tämä lisäsi hetken perästä puolimietteliäästi, silmäillen toista suoraan tavalla, jossa ei ollut minkäänlaista vaivihkaisuutta tai hienovaraisuuttakaan. Tämä ei selvästikään ollut niitä, joilla oli kiinnostusta tai malttiakaan moiseen kauttarantailuun. Tämä oli soturi, ja niissä asioissa oppi pakostakin suoraksi... ellei sitten äärimmäisen epäsuoraksi. Tässä kohtaa ainakin suoraksi. Huopansa alla tämä tuntui keräilevän itseään aavistuksen verran kasaan, kiskovan polviaan itseään kohti, vaikka siinä samalla silti seurailikin toista. Kultaiset korut välähtelivät nuotion loimussa.
|
|
|
Post by zetsumei on Jul 26, 2015 10:29:00 GMT 3
Tiarania ei haitannut hiljaisuus, mikä laskeutui hänen sanojensa jälkeen, oli vain hyvä, jos toinen tarkkailisi häntä, tarkkailihan hänkin tätä. Naisen kasvot pysyivät suurinpiirtein tyyninä hänen katsellessaan toista ja kieltämättä hän ei voinut olla miettimättä, mistä toinen oli kasvojensa pahannäköisen kolhun saanut. Hän ei tuijottanut liikaa tätä piirrettä naisessa, vaan antoi katseensa vaeltaa varsin nopeasti naisen läpi ja siirtyä sitten tämän matkatavaroihin, kunnes siirsi katseensa taas naiseen, odottavammin vastauksen suhteen. Hänellä oli kieltämättä joskus vaikeuksia olla tuijottamatta ihmisiä, mutta tällä kertaa hän koki selvinneensä hyvin, vaikka toisaalta, mistä sitä tiesi, mitä toinen ajatteli. Tiaran kumarsi kevyesti toisen salliessa leiriinsä istumisen. "Kiitos, keli todellakin on surkea." Hän odotti toisen siirtymistä, vaikka se yllättikin häntä, hän itse oli haaveillut vain siitä, että saisi hetken istua nuotiolla, vaikka vain sateessakin. Pieni hymy ja liiankin selkeä huojentuneisuuden ilme valtasivat hänen kasvonsa, kun hän pääsi istumaan sateensuojaan. Ensin hän ei osannut muuta kuin nauttia tulesta, sen lämmöstä ja rätinästä, sitten nainen kuitenkin tajusi riisua matkaviittansa, jos se vaikka edes vähän ehtisi kuivahtaa. Varovaisesti nainen asetteli sen kuivumaan, niin ettei missään nimessä kastelisi toisen varusteita. Tämän tehtyään hän ojensi käsiään tulta kohti ja yritti keskittyä vain nauttimaan sen loimusta, märkä kaapu roikkui yllä epämiellyttävästi ja sai olon todella koleaksikin.
Toisen kysymys sai Tiaranin hätkähtämään, hän ei ollut odottanut että tämä sanoisi mitään, jotenkin toinen vaikutti hiljaisemmalta tapaukselta, joka toimi enemmän kuin puhui. Kenties tämä oli palkkasoturi, sitä hän ei ihmettelisi yhtään! Kesti hetken, ennen kuin Tiaran sai vastattua. "Ei, en ole.. Yritän päästä Vissaraniin." Hän ei sanonut enempää Vissaranista, sillä tahtoi tietää mitä toinen tiesi tilanteesta tuossa maakunnassa. Ehkä enemmän kuin hän ja tietohan oli aina tervetullutta. Matkatavarusteistaan hän ei sanonut mitään, sillä sanomattakin oli selvää, että harva matkalainen matkasi näin kevyesti kuin hän ja jos hän olisi tullut ajatelleeksi sitä millaisen mielikuvan matkatavarat antaisivat, hän olisi käyttänyt enemmän aikaa matkavalmisteluihin. Mutta tällä kertaa hän oli vain tyhmyyksissään sännännyt pois kaupungista ja kuvitellut, että pärjäisi ilman suurempia tavaroita matkallaan. Virheistään toki oppii ja kunhan hän saisi ensimmäisen palkkansa palkkasoturina, hän ostaisi itselleen tarvikkeita, sekä matkatarvikkeita, että jonkun hienon velhonkirjan. Sellaisen ison ja nahkapäälysteisen, mitä monilla oli. Ajatellessaan kirjoja, hän tuli hipaiseeksi yhtä vyöllä roikkuvista pusseistaan.
|
|
|
Post by submarine on Jul 26, 2015 13:42:27 GMT 3
Kuten arvata saattoi, ei äkillinen kohtaaminen keskellä myrskyä ollut läheskään paras mahdollinen hetki sosialisointiin, ei edes kärkipäässä - tai edes keskipaikkeilla. Nuotionsa luona tilaa tekevän soturin pieni keskustelunavaus ei ottanut tulta ainakaan aivan heti, ja tämä napsauttikin mietteliäästi kieltään kun toinen tuntui empivän ja miettivän mitä edes sanoa. Nainen tarkkaili toista ilmeettömän suoraan, kulmat aavistuksen koholla, kuin ei olisi ollut itsekään aivan varma siitä, miten nyt pitäisi jatkaa jos tämä ei ollut aikeissa vastata. Sitten tämä kuitenkin kaikeksi onneksi avasi suunsa, saaden arpisen ja runnotun matkalaisen rentoutumaan hieman. Tämä maisteli hetken toisen sanoja ennenkuin nyökkäsi, joskin aavistuksen mietteliäästi. "No, sitten meillä on sama matka. Minäkin olen menossa sinne. Siellä on tarjolla... tilaisuuksia", nainen tokaisi lopulta, joskin katse kertoi, että tämä mietti kukaties vielä jotakin muutakin, mitä ei kuitenkaan aivan vielä tähän hätään sanonut. Vain kokenein ja paatunein sosialisoija tarrasi noin vain aiheeseen kuin aiheeseen, muiden oli paras kierrellä ja arvioida tilannetta ensin. Lopulta tämä vetäisikin päätään hieman takakenoon ennen kuin köhäisi ja puhui jälleen. "Minä olen Tynnen. Olen matkalla Vissaraniin, kuten sanottua. Luulinpahan saavani matkata rauhassa, mutta nähtävästi en", tämä tokaisi lopulta, ennen kuin käänsi hetkeksi katseensa tuleen. Jälleen tämä työnsi tupon sammalta tuleen, pitäen yllä tasaisen kevyttä liekkiä. Siltikin tämä tarkkaili toista silmäkulmastaan, tavalla joka kertoi, ettei tämä ollut jättänyt äkillistä seuraansa niin huomiotta tai ajatuksetta kuin yritti antaa ymmärtää.
Hetkisen Tynnen tuijotteli tuleen, pyyhkäisten ohimennen nenäänsä kuin kovinkin huolettomasti. Vähänkään sosiaalisesti lahjakkaammallekin taisi tosin olla melkoisen selvää, että tämä ei ollut juuri nyt läheskään niin rennon muina miehinä kuin miltä yritti näyttää. Kukaties tämä yritti keksiä jotakin sanottavaa tilanteeseen jota ei ollut osannut ennakoida, tai sitten vain pyrki päättämään, mitä mieltä oikeastaan edes oli seurastaan. Niin mutkaton kuin soturin olemus ehkä muutoin olikin, oli moinen selvästikin hankala haaste tälle. Kukaties tämä oli tottunut ratkaisemaan ongelmansa mielummin aseella kuin kielellään. Lopulta, kuitenkin, tämä löysi jonkinlaista sanottavaa. "Noilla kamppeilla tuskin olet ainakaan aikomassa taistelemaan? Onko sinulla sukua sielläpäin? Joku jonka haluat pois sieltä ennen kuin menee pahaksi? Vai osaatko sitoja haavoja? Aiotko välskäröimään? Sillä luulisi ainakin tienaavan nyt, kohta sielläpäin virtaa veri", soturi lopulta heitti, kuulostaen kaikkea muuta kuin niin vapautuneelta ja rennolta kuin olisi kukaties halunnut. Jokainen sana kuulosti melkeinpä ennalta mietityltä, kuin tämä olisi asetellut ne valmiiksi kasaksi ja sitten kaatanut toisen niskaan ja pois omista käsistään. Totta puhuen taisi olla vaikea arvioida, miten paljon asia edes kiinnosti tätä, mutta siitä huolimattakin tämä koki selvästi tarpeelliseksi pitää yllä jonkinlaista jutustelua nyt kun moista oli tielle ilmaantunut... kukaties ettei joutuisi toisen yllättämäksi, jos tämä päättäisikin alkaa puhumaan. "Kohta siellä tosiaankin virtaa veri. Rahaa tiedossa niille, jotka sellaisesta osaavat hyötyä", tämä vielä lisäsi, naksauttaen aavistuksen mietteliäästi kieltään. Terävä katse käväisi uudemman kerran aseissa, melkeinpä odottavaisesti Lopulta tämä kuitenkin jäi raapimaan leukaansa varsin terävällä sormenkynnellä, ennen kuin sitten irvisti aavistuksen verran ja pyyhkäisi taas runnottua poskeaan.
|
|
|
Post by zetsumei on Jul 27, 2015 21:52:48 GMT 3
Tiaran ei sinäänsä ollut yllättynyt kuullessaan, että toinenkin oli matkalla samaan suuntaan. Tämä näyttikin siltä, että taistelisi sen puolella joka maksaisi eniten ja tällainen taistelu varmasti veti puoleensa. Hän häkeltyi hieman toisen ilmoittaessa ettei ilmeisestikkään saisi matkata rauhassa ja hetken aikaa Tiaran vain tuijotti toista, ennen kuin sai sanaa suustaan. "Minä.. En aikonut olla vaivaksi tämän enempää, vaikka.. Matkaseura ei minua haittaa. Niin ja nimeni, en muista esittäydyinkö jo.. Olen Tiaran." Naisen pää löi tyhjää, oliko hän jo esittäytynyt? Ehkei, vaikka tuskin kukaan pitäisi ketään Tiaran nimistä niin tärkeänä, että nimen kertomatta jättäminen olisi merkitsevää. Tuli lämmitti ja höyrytti hieman hänen märkää kaapuaan, kun hän yhä kädet ojossa kurkotteli kohti tulta. Toinen kohensi tulta Tiaranista tuntui kuin tuli voisi lopulta lämmittää hänet luita ja ytimiä myöten. Totuus tosin oli, että edes hänen kaapunsa kuivumiseksi tarvittaisiin huomattavasti pidempi aika ja todennäköisesti isompi tulikin. Ukkonen jyrähti jossain kauempaa, aivan kuin pois liukuen ja Tiaran kurkisti hieman taivaalle, vaikka näkikin lähinnä puiden latvoja sateen pimentäessä entisestään yötä. Ihme, että hän oli nähnyt ylipäänsä eteensä kulkiessaan! Tiaran veti kätensä kaapunsa märkiin hihoihin, kun ei jaksanut enää kädet suorana kurkotella tulta ja käpertyi hieman kyyryyn luodakseen ruumiillaan enemmän lämpöä itselleen. Ajatukset harhailivat, välillä hän mietti lapsuuttaan, välillä koulua, välillä tielle pudonnut sormustaan ja sen johdosta tapaamaansa Haeklia. Mikähän suuri asia tämänkin oli takaisin kutsunut? Haekli tosin varmaan oli huojentunut, mieshän ei ollut halunnut kohdata sotaa ja sen tuottamaa tuskaa..
Nainen hätkähti toisen alkaessa puhumaan ja kohotti katsettaan tämän suuntaan. Toinen pudotteli kysymyksen toisensa perään ja naiselta vei hetken päättää mistä alkaisi niiden vastailun. "Ei, minä en aio välskäriksi, osaan tosin sitoa haavoja välttävästi, se on yksi pakollinen aine velhoakatemiassa tätä nykyä. Ja vaikka ulkoasuni ei siltä näytä, aion osallistua taisteluun, en tosin miekalla tai muulla fyysisellä aseella." Hän piti pienen tauon ja totesi sitten vastaukset loppuihin kysymyksiin. "Minulla ei tietääkseni ole sukua siellä ja aion olla yksi, jonka onnistuu tienata veren virtaamisella. Aion ryhtyä sotamaagiksi." Hänen äänessään kuulsi itsevarmuus, mutta vain sanojen lopussa. Veren vuodattaminen hieman kuvottikin häntä, eikä hän uskonut, että voisi silmästä silmään ketään tappaa.. Mutta kauempaa salamoiden lennättely kuulosti varsin turvalliselta vaihtoehdolta ja jos oikein alkaisi hirvittämään, voisihan sitä läiskiä salamoita silmät kiinnikin. Jos siis joku opettaisi hänet taikomaan salamoita. Tiaranin katse kääntyi toisen aseisiin ja hetken mietittyään tuli siihen tulokseen, että hänellä oli oikeus esittää kysymyksiä, kerta toinenkin niitä laukoi. "Sinä taidat olla tottunut taistelemaan? Ja tienaamaan rahaa sotimalla?"
|
|