Post by submarine on Jul 16, 2015 18:50:00 GMT 3
Sirpaloitunut, pirstottu olemus, joka hädin tuskin oli enää mitään, tarrasi ainoaan vakaaseen, varmaan asiaan keskellä ääretöntä, kaoottista myllerrystä. Kaikki muu oli yhtä aikaa, yksi sekainen mylläkkä jossa kaikki tuleva ja mennyt tapahtui kerralla, jossa jokainen Spyro koskaan pyöri koskaan raivoisaa kehää. Mutta niiden keskellä oli yksi ainoa, todellinen asia, yksi ainoa kiinteä tosiasia, joita oli vain yksi. Ja yhtä varmasti kuin se oli olemassa, se janosi myös pintaan. Se halusi takaisin kaiken sen, mitä siltä niin pitkään oli evätty. Se halusi olla taas sitä, mitä kaikki sen katoamisen jälkeinen aika oli suorastaan pilkannut ja irvaillut. Se ei halunnut olla pieni, surkea poika, jota nyt komennettiin henkihieverissä toteuttamaan jonkin kammottavan, kokoon kursitun miehen käskyjä kuin potkittu koira. Se halusi kostaa, näyttää mitä moisille komentelijoille tapahtuisi.
Ja tuohon osaan, tuohon ainoaan osaan joka todella tahtoi nyt mitään, jolla oli mahtia ja tahtoa olla olemassa, tarttui jokin, joka oli jo melkein menettänyt kaiken itsestään. Ensin osa oli tämän ulkopuolella, ja seuraavassa hetkessä tämä oli se osa. Tämä oli Spyro. Lohikäärme. Ei mikään pieni, komenneltava poika. Ei hätäinen ja henkihieverissä ja lyöty. Vaan lohikäärme. Kuin tämän totuuden voimasta jokin räsähti vielä kerran, ennen kuin jossakin kaiken keskellä jokin räjähti, hajosi yhtä moniksi lukemattomiksi sirpaleiksi kuin siihen katsonut poika. Jostakin kaiken keskeltä Spyro, lohikäärme, saattoi tuntea raastavaa kipua, mutta se oli jo yhdentekevää. Tämä oli nyt lohikäärme, ja tämä oli vapaa. Ja vihainen.
Ensin oli hirvittävä räsähdys. Sitä seurasi raivoisa karjaisu. Ja sitten oli tulta ja vihaa. Sitten oli peto. Sitten oli Spyro.
Jossakin hyvin kaukana, jossakin kaiken takana, jokin liikahti rauhattomasti ja valitti. Se tuli jostakin niin kaukaa, että lohikäärme tunsi sen enemmänkin kuin aisti. Ja yhdessä raivoisassa hetkessä sekin unohtui. Oli vain tulta ja raivoa. Ja sitten oli hiljaista.
Ja tuohon osaan, tuohon ainoaan osaan joka todella tahtoi nyt mitään, jolla oli mahtia ja tahtoa olla olemassa, tarttui jokin, joka oli jo melkein menettänyt kaiken itsestään. Ensin osa oli tämän ulkopuolella, ja seuraavassa hetkessä tämä oli se osa. Tämä oli Spyro. Lohikäärme. Ei mikään pieni, komenneltava poika. Ei hätäinen ja henkihieverissä ja lyöty. Vaan lohikäärme. Kuin tämän totuuden voimasta jokin räsähti vielä kerran, ennen kuin jossakin kaiken keskellä jokin räjähti, hajosi yhtä moniksi lukemattomiksi sirpaleiksi kuin siihen katsonut poika. Jostakin kaiken keskeltä Spyro, lohikäärme, saattoi tuntea raastavaa kipua, mutta se oli jo yhdentekevää. Tämä oli nyt lohikäärme, ja tämä oli vapaa. Ja vihainen.
Ensin oli hirvittävä räsähdys. Sitä seurasi raivoisa karjaisu. Ja sitten oli tulta ja vihaa. Sitten oli peto. Sitten oli Spyro.
Jossakin hyvin kaukana, jossakin kaiken takana, jokin liikahti rauhattomasti ja valitti. Se tuli jostakin niin kaukaa, että lohikäärme tunsi sen enemmänkin kuin aisti. Ja yhdessä raivoisassa hetkessä sekin unohtui. Oli vain tulta ja raivoa. Ja sitten oli hiljaista.