|
Post by spyrre on Jul 7, 2015 3:45:01 GMT 3
Äkillisen salamaniskun lailla kammion jo Niten raivokkaan ärjynnän täyttämän ilmapiirin halkaissut rätisevä välähdys oli vähällä iskeä jopa sivusta kauhuissaan kaikkea seuraavien aistitkin tainnoksiin silkalla puhtaalla voimallaan kun pronssinen vapautti leimuavan raivonsa suoraan päin sarvekkaan hirviöiden herran kasvoja. Vaikka tämä olikin pakottanut Spyronkin sulkemaan refleksinomaisesti silmänsä ja kääntämään päänsä pois tästä, ei hän silti kyennyt pitkään toviin pääsemään eroon verkkokalvoillaan heijastelevista valoläiskistä taikka yhteistyöhaluttomiksi heittäytyneistä, soivista korvistaan. Äänet hänen ympärillään tuntuivat hetken aikaa kantautuvan jostakin kaukaa, kuin paksujen seinien lävitse mutta silti vaikka hän kuinka tihrusti epäuskoisesti eteensä niin kauhistuneen Kissan kuin lattialle isketyn Haeklinkin ylitse ei uskomaton näky silti kadonnut mihinkään. Nitte seisoi runnottuna mutta voittoisana keskellä kammiota kun hurjasti savuttava mies sortui lattialle tämän edessä, saaden purppuratukankin haukkomaan henkeä järkytyksestä ja ihailusta. Nainen oli vielä hetki sitten näyttänyt varsin loppuunajetulta ja nujerretulta mutta silti tämä oli noussut ja iskenyt karmivan hirmuhallitsijan hengiltä tavalla, mitä mies itsekään ei selvästi ollut osannut odottaa asettuessaan uhmaamaan pronssisuomuista olentoa yksin. Kukaties tapa, jolla hyytävän kylmäkiskoinen tapaus oli asettunut suorastaan tieten tahtoen yksin toisen eteen komentaen jopa palvelijansa sivuun olisi saattanut muuten mahdollisesti häiritä poikaa enemmänkin jos tämä kauhunsa ja nyt esiin hyökyvän helpotuksensa aallon alta olisi kyennyt ajattelemaan nyt oikein... no, mitään, mutta nyt kuten epäilemättä kaikkien muidenkin huomio oli nauliutunut kaiken keskellä uhmakkaan raivokkaasti seisovaan sarvekkaaseen naiseen. Ehkä ylemmyydentuntoinen mies oli päätynyt vain kuvittelemaan itsestään liikoja... mutta kaikki ei silti ollut vielä ohitse. Varsin nopeasti herransa kaatuessa tähän saakka seinän vieressä seisonut uhkaava kolmikko kiirehti viimein liikkeelle saaden purppuratukan hätkähtämään melkoisesti tajutessaan näiden jo harppovan kylmäävän määrätietoisesti lattian poikki paikoillaan odottavaa Nitteä joka selvästi jo valmistautui kohtaamaan kaikki kolme kerralla näitä selvästikään tippaakaan kavahtamatta. Hampaitaan hermostuneesti pureva nulikka jo odotti uuden, kauhean nujakan puhkeavan edessään mutta tämä ei koskaan ehtinyt päästä niin pitkälle kun tilanteen katkaisi jälleen alkuunsa jäätävä, hurjistunut komennus, joka sai samantien Spyronkin takovan pulssin hyytymään uudestaan. Ei ollut epäilystäkään siitä mistä ääni oli kuulunut, niin typerryttävältä kuin se tuntuikin, mutta tälläkin kertaa tämä sai hirviöt seisahtumaan niille sijoilleen. Poika jähmettyi tuijottamaan jälleen kauhunkankeuden levitessä raajoihinsa kun savuava punakaapuinen hahmo kohosi uudestaan lattialta, ei karrelle palaneena tai kuolettavasti haavoittuneena vaan raivoissaan, kuin Niten äskeiset iskut eivät olisi riittäneet edes pitämään tätä lattialla kovinkaan kauaa. Tämä sai pronssisuomuisenkin pyörähtämään jälleen ympäri, yllättyneenä ja myös ymmärrettävän järkyttyneenä, eittämättä heijastellen sivusta seuraajien typertyneitä tuntemuksia.
Äskeisen olisi pitänyt kaiken järjen mukaan nujertaa lähes mitä vain edes jotenkin inhimillistä... mutta kun mies kohosi jälleen kaikkien kauhuksi lattialta, olivat tämän vielä äsken melko inhimilliset piirteet äkkiä hiipuneet jopa fyysisestikin. Spyro ähkäisi tukahtuneesti ollen vähällä sävähtää melkoisen askelen taaksepäin tajutessaan hirviöiden herran nyt suorastaan petomaiset, raivoon vääntyneet kasvot sekä käsistä esiin työntyvät valtavat kynnet jotka hyysivät poikaakin selkäytimeen saakka vaikka tämä olikin jo suorastaan tottunut Nitenkin eittämättä erikoiseen ulkomuotoon... mutta tämä oli vielä jotakin hurjempaa kuin pronssinen olento kaikessa raivokkuudessaan. Punakaapuinen hirviöiden herra kohosi uudelleen lattialta saaliinsa ylle, nyt lähes hirviönä itsekin, ilman nähtävää naarmuakaan äskeisestä jonka olisi kaiken järjen mukaan pitänyt koitua kuolemaksi lähes mille tahansa. Eikä Spyro osannut jälleen kuin tuijottaa kauhun vallassa kaikkea, unohtaneena kesken jopa huolestuneen kumartumisensa Haeklin puoleen jolla oli ollut aikeissa auttaa nuorukaisen ylös. Sen sijaan hänen omatkin jalkansa olivat jälleen alkaneet tuntua varsin huterilta, kun hurjistunut hirviömäinen mies jälleen puhui, raivokkaana ja jäätävänä yhtäkkiä varsin pieneltä edessään näyttävää vastustajaansa tuijottaen, lieskojen suorastaan iskiessä tämän kidasta karjahtavien sanojensa myötä. Purppuratukka tuskin olisi enää ollut alkuunkaan varma oliko mies lohikäärme, jotain Niten kaltaista vaiko jotain ihan muuta, mutta rehellisesti moinen kysymys ei nyt edes pälkähtänyt pojan mieleen. Tämä oli selvästi jotakin hurjaa ja hirvittävää, ja tämä oli epäilemättä jo aivan tarpeeksi... ellei jopa liikaakin heille.
Olisi kaiketi voinut pitää edes jollakin tavalla ihailtavana että ilmeisestä järkytyksestään huolimatta Nitte ei singahtanut pakoon samantien kun punaiseen kaapuun kääriytynyt hirviö kohosi tämän eteen, mutta tällä taisi olla lopulta melkoisen vähän väliä. Raivoaan julistava mieshirviö iski pitkäkyntisellä kourallaan, kovempaa kuin kertaakaan aikaisemmin päin pronssisuomuista, iskien tämän jo lähes kerrasta armotta lattiaan. Paikoilleen typertyneesti jähmettyneen purppuratukan kurkusta karkasi pieni pelästynyt huudahdus tämän kuitenkin tukahtuessa nopeasti hätäiseen ähkäisyyn kun tämä kavahti kauhistuneena sarvekkaan naisen singahtaessa murskaavalla voimalla lattian poikki. Niin uskomattomalta kuin tämä vielä hetki sitten olisi tuntunut oli kaikki jälleen mennyt vain viimeisten hetkien myötä entistä hirvittävämmällä tavalla pieleen. Silmät ammollaan puhjennutta, entistä rajumpaa (ja epäilemättä epätoivoisempaa) taistelua tuijottava poika liikahti kauhuissaan paikoillaan kuin olisi refleksinomaisesti aikonut tehdä jotain mutta aikomus jäi nopeasti vain surkeaksi pelästyneeksi nytkähdykseksi kun vuorostaan raivosta ärjyvä mies polkaisi jalkansa murhaavasti alas kuin aikoen musertaa lattiaan iskemänsä Niten siihen paikkaan, naisen kuitenkin onnistuessa jollakin tavalla vielä pyörähtämään sivuun iskien huudahtaen hännällään kohti vastustajansa jalkoja... mutta vaikka hirviö horjahtikin tästä, tätä pidemmälle eivät pronssisen onni tai voimat tainneet enää riittää. Kauhistuneiden katseiden edessä polvilleen pudonnut mies huitaisi kohti iskevän naisen kynnekkään kouran vaivattomasti syrjään ennen kuin tarrasi armotta toiseen tämän päästä kohoavista sarvista ja riepotteli olennon rajusti ilmaan. Temppu näytti tälle suorastaan pelottavan helpolta kun tämä kiskaisi avuttoman Niten jaloiltaan irrottaen purppuratukasta uuden järkyttyneen ähkäisyn kun miehen kourat äkkiä leimahtivat lähettäen pronssisuomuisen sinkoamaan jälleen kauhealla voimalla ilman poikki.
Vaikka piesty nainen ei enää ollutkaan lähellekään niin vahvoilla kuin oli aiemmin näyttänyt, sinnitteli tämä silti ihailtavasti... taikka kammottavasti ilmeisen ylivoiman edessä. Spyron ja Haeklin tuijottaessa nainen sinkosi kivisen lattian kautta vasten seinää tavalla, joka olisi epäilemättä riittänyt surmaamaan lähes kenet muun tahansa... mutta silti mieshirviön heidän edessään karjuessa voimaansa ja raivoaan ilmoille, ei pronssinen olento vieläkään jäänyt makaamaan liikkumatta. Purppuratukka seurasi kauhulla kun mies paiskasi käteensä puristaman verisen sarven lattiaan suunnaten entistä hurjistuneempana kohti Nitteä, joka yritti vieläkin raivokkaan epätoivoisesti punnertautua ylös lattialta. Naisen päässä ammotti hirvittävä verinen haava siinä missä irti repäisty sarvi oli kohonnut ja tämä näytti hädintuskin kykenevän liikkumaan, mutta silti olento ei ollut selvästikään aikeissa antaa periksi... ja tämä tuntui saavan mieshirviön entistä enemmän raivoihinsa. Spyro ähkäisi kauhusta kun tämä syöksähti kaapunsa ympärillään liehuen kohti maahan sortunutta pojan lähes huojahtaessa huteran askelen eteenpäin tummat silmät ymmyrkäisinä, ennen kuin tämä empi silmänräpäyksen ja irrotti lopulta tiukan otteensa sylistään rimpuilevasta Kissasta. Eläin putosi rääkäisten lattialle typertyneenä siitä että oli äkkiä päässyt vapaaksi samalla kun purppuratukka haparoi hätäisen askelen eteenpäin, kuin olisi tosiaankin ollut aikeissa rynnätä väliin ilmiselvään verilöylyyn. Kukaties poika elätteli jonkinlaista toivoa että edes pieni eläin pääsisi singahtamaan Basharin ohitse ulos oudon kasvillisuuden täyttämän puutarhan turviin tai sitten ei vain halunnut raahata kattia mukaansa epätoivoiseen yritykseensä, mutta joka tapauksessa nulikka päätyi kompastelemaan hätääntyneesti eteenpäin kohti karmivaa asetelmaa kuin olisi unohtanut kaiken muun ympäriltään. "Odota! Älä!" se älähti ilmoille, vaikka ei tainnut olla itsekään varma kykenisikö mitenkään pysäyttämään jotain tällaista. Taisi jäädä pieneksi kysymysmerkiksi kenelle sanat oli tarkalleen tarkoitettu, mutta ei tainnut olla vaikeaa nähdä kuinka kauhuissaan poika oli tästä kaikesta... vaikka se siitä huolimatta tuntui olevan paniikinomaisissa aikeissa kiirehtiä silti eteenpäin, epäilemättä jo olettaen pronssisuomuisen olennon vetelevän likimain viimeisiään hetkellä millä hyvänsä. Ilmeisesti se ei ollut vieläkään tainnut ehtiä oppia eroon itsetuhoisista taipumuksistaan vaikka nulikkaakin oli eittämättä ehditty jo viskoa melkoisesti jo vain lyhyenkin ajan sisään. Kaipa luisesta päästä kärsi usein koko ruumis, kuten vanha viisauskin taisi sanoa... tai ainakin jotain sinne päin.
|
|
|
Post by submarine on Jul 7, 2015 12:44:31 GMT 3
Raivoa ja kuolemaa puhkuva hirviöiden herra tarpoi kohti lattiaan paiskattua Nitteä yhtä varmasti, kuin kuolema itse. Pronssisen naisen henki tuntui edelleenkin olevan murtumaton, mutta sivustakatsojallekin oli tuskallisen (tai riemukkaan) selvää, ettei tämän ruumis yksinkertaisesti enää pysynyt tällaisen perässä. Tämä yritti yhä puskea huutaen itseään ylös lattiasta, mutta pelkästään sekin sai tämän kädet tutisemaan ja vapisemaan, kuin niissä ei tosiaankaan olisi ollut enää voimaa edes kannatella sarvipäisen omaa painoa. Taistelu oli varmasti jo ohi, mutta se ei tätä lähestyvää hirvittävää miestä rauhoittanut. Tapa, jolla pronssinen edelleenkin vastusteli ja uhmasi kohtaloaan, suostumatta murtumaan, oli tälle selvästikin anteeksiantamaton rikos. "Minä väännän tuon hullun, hölmön ylpeyden ulos sinusta. Minä katson kun se vuotaa ulos sinusta veresi mukana!" hirvittävä herra jyrisi niin, että kammio värisi. Tämä ei juossut tai harpponut, mutta tämän vauhti oli silti hirvittävän ripeä, eikä suuri kammiokaan lopulta ollut niin suuri, että Nitellä olisi ollut läheskään tarpeeksi aikaa toipua aikaisemmista iskuista. Kuolema lähestyi valtavien, kuolettavien kourien muodossa, eikä mikään huutaminen selvästikään sitä muuttaisi - nyt se tuntui vain pahentavan tilannetta. Mies halusi selvästikin nähdä uhmakkaaksi käyneen tajuavan oman surkeutensa ja alistuvan, mutta niin ei ollut nyt tapahtumassa. Siitä syntyvä raivo suorastaan säteili kiviseen saliin kuumuutena joka tästä nyt uhkui. Ilma miehen ympärillä lähestulkoon väreili, kun tämä pysähtyi edelleen surkeasti ylös yrittävän eteen. "Vaikka sinä kuinka uhmaisit minua, ei se lopulta tarkoita mitään. Heikko mato!" lohikäärmeen voimaa uhkuva mies ärähti, kohottaen kättään. Sitten tämä kuitenkin pysähtyi kesken kaiken, vilkaisten äreästi taakseen, kun heikko mutta epätoivoinen huuto kajahti kammiossa. Kukaties senkin olisi voinut todeta uhmaksi, ellei ääni olisi ollut niin täydellisen järkyttynyt ja melkein aneleva, mutta siltikään se ei tätä ainakaan miellyttänyt.
Kun tapahtumat vain kiihtyivät, uhaten kuohua jo yli kaikista järjellisistä mittasuhteista, ei Haekli pystynyt tekemään muutakaan kuin seuraamaan kaikkea kauhulla vierestä. Tuntui absurdilta edes yrittää tunkea väliin tai vastustaa tällaisia voimia mitenkään. Hän ei ollut Nitte, eikä hän pystynyt mitenkään uskomaan että olisi selvinnyt ilman vakavia vammoja yhdestäkään tämän äsken saamasta osumasta. Hänellä ei ollut voimia huutaa ja vastustella edes nyt, maatessaan sivussa. Yksi ainoa Basharin löysäranteinen huitaisu oli musertanut hänet maihin, eikä se varmasti vetänyt mitenkään vertoja niille iskuille, joita pronssinen ja tummsuomuisempi olivat äsken vaihtaneet keskenään. Hänellä ja Spyrolla ei lopulta ollut mitään sanottavaa tähän kaikkeen, se saattoivat vain seurata sivusta ja odottaa, että kaikki olisi ohi tavalla tai toisella... tai niin hän ainakin oli uskonut. Nuorukaiselta karkasi järkyttynyt ähkäisy, kun hän tajusi mitä Spyro äkkiä teki. Poika tuntui saaneen tarpeekseen sivussa seisoskelusta jo pelkän puhtaan paniikin vuoksi, kiiruhtaen nyt keskelle koko tilannetta. Tämä tuntui olevan niin varma aikeistaan, että ei enää puristanut edes paniikinomaisesti Kissaa, vaan päästi senkin putoamaan lattialle, juoksemaan pakoon tältä kaikelta. Jopa haavoittunut Bashar tuntui niin tyrmistyneeltä moisesta, ettei piitannut ohitseen turvaan säntäävästä pienestä eläimestä, vaikka olikin saanut jo käskyn surmata sen. Jopa muiden herransa palvelijoiden huomio tuntui kääntyvän nyt purppuapäiseen poikaan, joka kaiken järjen vastaisesti tunki keskelle kaikista kammottavinta myrskyä. Ja vaikka Haekli olikin luullut jalkojensa jo pettäneen lopullisesti, sai hän huomata niissä olevan vielä paljonkin paniikinomaista voimaa jäljellä. "Spyro! Lopeta! Tule pois sieltä!" punatukkainen tuli paniikinomaisesti ähkäisseeksi, samalla kun kompuroi huterille jaloilleen niin nopeasti, kuin nyt vain pystyi. Tapa, jolla hän kiiruhti paniikinomaisesti pojan perään, ei muistuttanut niinkään juoksua kuin kaatuilua, mutta siitä huolimattakin hänen onnistui, pelkällä paniikilla, saada napattua ote toisesta. Hän yritti epätoivoisesti kiskoa tämän pois tästä kaikesta, takaisin syrjään, kuin se jotenkin olisi voinut korjata tilanteen, mutta sellainen taisi olla jo aivan liian myöhäistä. Nuorukainen säpsähti kauhuissaan, kun hirviöiden herra alkoi taas puhua, äänellä ja sanoilla jotka eivät luvanneet mitään hyvää.
"Typerä pieni hölmö. Luuletko voivasi sanella minulle mitä tehdä? Etkö ymmärtänyt jo miten vähän sinä olet!? Näin tapahtuu, kun sinun kaltaisesi uhmaavat minua!" sarvipäinen mies karjaisi Spyroa kohti, polkaisten jalkaansa pelottavan lähellä Niten päätä. Tämä ei selvästikään aikonut kokea enää mitään armoa tai pitkämielisyydeksi myöntämäänsä hetkenkään kärsivällisyyttä enää minkään tai kenenkään kohdalla, huutaen nyt raivoaan pojalle kuin kaikki olisi ollut tämän syytä. Haeklikin jähmettyi paikoilleen, pystymättä edes kiskomaan nulikkaa perässään takaisin sivuun. Hän tuijotti pitkää miestä kauhulla, varmana siitä että kohta tapahtuisi jotakin kammottavaa... eikä hän ollut väärässä. "Diavai. Tapa tuo harmaa. Sillä ei ole enää mitään syytä olla olemassa. Kukaties tämä typerä keskenkasvuinen sitten ymmärtää, kuka täällä käskee!" hirviöiden herra ärähti suoraan ja epäröimättä. Se sai nuorukaisen älähtämään jälleen. Käsky oli jo toinen samanlainen, mutta missään ei näykynyt nyt enää mitään mikä voisi sen estää... ja Diavain kohdalla se tuntui vielä hieman kammottavamman varmalta, kuin edes valtavan Basharin. Punatukkainen jäi hädissään puristamaan Spyroa, viskoen katsettaan kauhuissaan ympäriinsä, etsien jonkinlaista pakoa tilanteesta johon oli taas joutunut. Sitä ei kuitenkaan ollut, missään, ja lopulta hän pystyi vain tuijottamaan kauhuissaan mustatukkaista soturia, jolle käsky oli annettu. Jokin hänessä kertoi, kammottavalla tavalla, ettei tämä epäonnistuisi tehtävässään kuten valtava mies oli epäonnistunut...
Seinän viereen jäänyt Diavai ei paljastunut mitään tunteita herransa käskyn kuuluessa. Nainen ei epäröinyt tai miettinyt asiaa, vaan toimi. Tämä kääntyi kaikessa tyyneydessä kohti kahta keskelle kammiota rynnännyttä. Soturin kasvoilta ei paljastunut yhtikäs mitään, kun tämä lähti tasaisesti, määrätietoisesti mutta hätäilemättä, astelemaan kohti Haeklia ja Spyroa... tai ainakin Haeklia. Tummasävyinen miekka tämän kädessä pysyi yhä rentona, mutta siitä huolimatta tämän ote siitä oli pelottavan varma ja kammottavan valmis. Hidas eteneminen antoi punatukkaiselle nuorukaiselle aivan liikaa aikaa miettiä koko asiaa, ja häneltä karkasi uusi, järkyttynyt älähdys. "Minä... minä en..." Haekli aloitti epätoivoisesti, keksimättä kuitenkaan yhtikäs mitään mitä olisi todella voinut edes sanoa. Pakonomaisesti ja hätäisesti hän horjahti kauemmas Spyrosta, työntäen pojan sivummalle itsensä luota. Varuillaan, hammasta purren, hän lähti ottamaan taka-askelia, joilla ei lopulta tainnut olla yhtikäs mitään merkitystä. Samalla hänen silmänsä harhailivat järkyttyneesti siellä täällä, hakien kauhulla edes jotakin apua tai toivoa... tai edes asetta, jolla puolustaa itseään epätoivoisesti varmalta kuolemalta. Mitään sellaista ei kuitenkaan ollut, eikä hän voinut perääntyäkään loputtomiin. Diavai ei kiirehtinyt, mutta kuten Nitelläkin, ei tilaa ollut läheskään tarpeeksi, että hitaampikaan eteneminen olisi lykännyt kuolemaa läheskään loputtomiin. Lopulta, pystymättä muutakaan, suurisilmäinen nuorukainen kiskaisi kädet tutisten esiin veitsen povitaskustaan, yhden niistä joita oli tähän asti kantanut pelkkinä työkaluina. Se ei edes hidastanut naista... vaikka se saikin tämän herran tuhahtamaan. "Tämäkin typerys uskoo voivansa vielä uhmata kohtaloaan. Uhmata minua ja minun käskyjäni! Diavai, tuo minulle sen pää!" sarvipäinen mies ärähti, suoden samalla yksin jääneelle Spyrolle yhden ainoan tuiman katseen, kuin syyttäen tätä kaikesta tästä.
Hätäisesti perääntyvä, veistä kädessään paniikinomaisesti puristava Haekli ei lopulta voinut totta puhuen nähdä mitään mahdollisuuksia selvitä tästä. Tuskin olisi, vaikka olisi puristanut kädessään maailman hienointa miekkaa pelkän vuoleskelupuukon sijasta. Hän tuskin ehtisi edes päästä tarpeeksi lähelle naista tehdäkseen jotakin... eikä hänellä totta puhuen ollut mitään rohkeuttakaan moiseen. Hädissään hän ei lopulta pystynyt muuhunkaan, kuin kohottamaan veitsen uhkaavasti, kuin aikoen heittää sen. Sekään ei hetkauttanut naista millään tapaa, eikä punatukkainen ihmetellyt moista ollenkaan. Tämän panssari torjuisi varmasti moisen surkean yrityksen, eikä tämän tarvitsisi edes tehdä mitään... eikä nuorukainen pystynyt uskomaan, että tämä olisi pelännyt heitettyä veistä vaikka olisi ollut alasti. Nainen marssi kohti määrätietoisuudella, joka ei jättänyt mitään epäilyksiä siitä, miten tämä kaikki päättyisi. Tämän miekka oli kohoamassa tasaisesti ylöspäin tämän tullessa, luvaten varmaa kuolemaa. "Spyro!" nuorukainen onnistui hädin tuskin ähkäisemään, heittäen pojan suuntaan yhden ainoan kauhuntäyttämän katseen. Hän ei ollut varma miksi edes huusi tätä. Kukaties jokin pieni toivonripe hänessä lupaili edelleenkin, että jos poika vain suostuisi siihen mitä tältä vaadittiin, selviäisi hänkin vielä. Juuri nyt häntä ei edes kiinnostanut, mitä kamalia seurauksia moisella olisi. Diavain miekka oli jo hirvittävän lähellä, eikä hän tohtinut edes heittää veistään. Hän tiesi ettei sillä olisi väliä. Hän tiesi kuolevansa. Hän tiesi sen, ja yritti epätoivoisesti keksiä mitä vain mikä olisi voinut estää sen. Mitä vain...
|
|
|
Post by spyrre on Jul 8, 2015 3:52:49 GMT 3
Mitä luultavimmin poika ei tainnut olla kauhussaan ehtinyt pohtimaan tekojaan taaskaan ollenkaan kun silkka paniikki ajoi tämän liikkeelle hirvittävän taistelun lähestyessä ilmiselvää vääjäämätöntä loppuaan. Nitte puski vielä hurjistuneena vastaan lattialle sorrettunakin vaikka tämä ei enää kyennyt edes nousemaan jaloilleen... ja tämä sai tätä kohti harppovan punaiseen kaapuun verhoutuneen ilmestyksen hurjistumaan entisestään. Vain tämän katsominen kauempaakin oli tarpeeksi saamaan Spyronkin eittämättä kavahtamaan... mutta siltikin pronssisuomuisen lähestyvän kohtalon tuijottaminen sivusta taisi olla purppuratukalle liikaa. Se ehti hädintuskin luomaan hätäisen vilkaisun taakseen kun pieni, viimein vapaaksi laskettu valkea eläin singahti hänen jaloistaan kohti ovessa ammottavaa aukkoa ennen kuin se jo kompastelikin hätäisesti älähtäen eteenpäin, ilmeisenä epätoivoisena aikeenaan yrittää pysäyttää hirvittävän miehen aikeet. Vaikka tämä näytti epäilemättä jo varsin tuhoon tuomitulta ja varmasti sulalta hulluudelta haparoivat kauhistuneet askelet silti kohti raivokasta kuoloniskuun valmistautuvaa hahmoa purppuratukan tuskin ehtimättä edes kuulemaan toista paniikinomaista huudahdusta takaansa ennen kuin se jo tunsikin jonkun tarraavan itseensä. Poika ähkäisi typertyneenä ja horjahti kun tiukka ote pysäytti epätoivoisesti hänen etenemisensä kiskaisten hänet kauemmas hirvittävästä asetelmasta edessään, ollen vähällä saada nulikan yhden pelästyneen, refleksinomaisen hetken räpistelemään vastaan ennen kuin tämä kuitenkin tajusi tutun tumman, ja varsin kauhistuneen hahmon vieressään. Se räpäytti silmiään kerran jos toisenkin tajutessaan Haeklin rynnänneen hänen peräänsä ja yrittäen nyt epätoivoisesti kiskoa häntä kauemmas Nitestä sekä tämän ylle uhkaavasti kohoavasta hurjistuneesta olennosta mutta jo lähes itsekin kauhusta turta poika epäröi vaikka tuskin oli ainakaan yhtään vähempää järkyttynyt kaikesta kuin toinenkaan. "Mutta--! Nitte...! Se---!" poika ähkäisi horjahtaen kuitenkin askelen taaksepäin toisen kiskomana, kunnes varsin pahaenteinen liike edestä nappasi purppuratukankin huomion saaden tämän lähes vetämään takeltelevat kauhistuneet sanansa väärään kurkkuun.
Pronssisuomuisen tuntumassa seisova hirviömäinen mies oli äkkiä pysähtynyt ja kääntynyt katsomaan heidän suuntaansa kultaiset silmät jo peittelemätöntä raivoa leimuten, eikä Spyro osannut kuin jähmettyä uudestaan niille sijoilleen kuin pieneläin pedon edessä. Se tuskin oli ehtinyt ajatella tippaakaan mitä tekisi jos onnistuisikin saada hirviöiden herran polttavan huomion itseensä ja nyt kun tämän pistävät silmät tuntuivat lävistävän hänet siihen paikkaan tuntui se vähäkin sisu joka nulikassa oli nostanut päätään karisevan lähes samantien. Se seisoi Haeklin tuntumaan juurtuneena lähes henkeään pidätellen, ennen kuin sävähti voimakkaasti kun Niten ääreen seisahtunut mies sylkäisi raivoa tihkuvat sanansa hänen suuntaansa. Jo aivan tämän piinaava tuijotus oli epäilemättä ollut aivan tarpeeksi painostava saadakseen nulikan jälleen lamaantumaan niille sijoilleen, ja kun tämä ärjäisi suoraan hänen suuntaansa tuntui pojan kauhistunut ryhti valahtavan entisestään kuin ääni olisi ollut lähes suoranaista fyysistä painetta. Tämä oli sentään saanut hurjistuneen olennon kääntämään hetkeksi huomionsa epäilemättä nyt varsin murskaavasti viskotusta Nitestä mutta nulikka ei kuitenkaan ehtinyt kokea tästä paljoakaan helpotusta kun raivo suuntautuikin nyt naisen sijasta häneen saaden silmät ymmyrkäisenä tuijottavan nulikan kyyristymään entisestään kaiken edessä, kuten epäilemättä Haeklikin hänen vieressään. Edes poika ei tuntunut osaavan edes harkita haparoivansa minkäänlaista vastausta saamaansa ärjäisyyn tämän onnistuessa vain sävähtämään voimakkaasti kun mies iski jalkansa uhkaavalla voimalla lattiaan lähes Niten pään vierestä vain tuijottaen tätä kaikkea kauhulla kuontalonsa alta... kunnes punakaapuinen hirviöiden herra tuntui viimein saavan kaikesta tarpeekseen.
Eittämättä sarvekas mies oli jo kerran heittänyt murhaavan vaatimuksen ilmoille ennen kuin pronssisuomuinen nainen oli vetänyt huomion itseensä, mutta nyt kun kauhistunut poika oli jälleen onnistunut muistuttamaan tätä varomattomasti olemassaolostaan, ei tämä selvästikään empinyt raivossaan pitkääkään hetkeä toistaa kalsea määräyksensä... ja tällä kertaa entistä viiltävämpään sävyyn. Mykistyneen pojan kurkusta karkasi viimein vaimea, entistä järkyttyneempi tukahtunut ähkäisy kun pitkä, synkkä mies ärähti kylmäävän, armottoman käskynsä päästää harmaanahkainen nuorukainen päiviltä nyt ilmeettömänä seinän vieressä odottavan Diavain suuntaan. Spyron kukaties kohtalokkaaksi osoittautuva harkitsemattomuus taisi olla jo hyvin vähällä hirvittävää kostautumista samantien pojan itsensäkin epäilemättä tajutessa tämän yhdessä kauhunsekaisessa tuntemusten hyökyaallossa joka iski lamaantuneen nulikan ylitse tämänkin sinkauttaessa refleksinomaisesti katseensa kohti panssaroitua naista joka viimein astui jälleen kylmäävän vähäeleisesti esille seinän viereltä, outo miekkansa jo valmiiksi vedettynä kuin tämä olisi silmäänsä räpäyttämättä valmis toteuttamaan ilmassa kajahtaneen komennuksen... eikä Spyro rehellisesti epäillyt sekuntiakaan etteikö tämä niin tekisikin. Poika ähkäisi uudestaan kääntäen ymmyrkäiset silmänsä Haekliin vaihtaen tämän kanssa rehellisen kauhistuneen katseen tämän tuntuessa jälleen hetkeksi tulleen isketyksi lähes lamaannuksiin silkasta järkytyksestä... mutta aikaa moiseen ei epäilemättä suotu. Vaikka Bashar olikin keskeytetty, makasi Nittekin nyt henkitoreissaan maassa punakaapuisen hirmuhallitsijan jaloissa kun Diavai lähestyi piinaavan kiireettä, mutta ilmeettömän määrätietoisesti hetki hetkeltä. Tämä ei selvästikään epäröinyt... eikä uhmasta raivostuneelta pitkältä mieheltä ollut selvästikään odotettavissa armoa.
Ymmärrettävästi tumma nuorukainenkin tuntui joutuvan melkoiseen paniikkiin soturin harppoessa lattian poikki heitä kohden, ja tämä tuntui epäilemättä napanneen jo melkoisen kylmäävän otteen Spyrostakin. Kukaties varsinainen uhka oli tällä hetkellä suunnattu häneen tarranneeseen nuorukaiseen sekä maahan iskettyyn pronssisuomuiseen naiseen mutta sillä ei lopulta tuntunut olevan oikein mitään väliä pojan tuijottaessa yhtälailla kauhistuneena kohtalokkaasti lähestyvää Diavaita. Hänen sydämensä tuntui takovan rintalastan alla kuin aikeissa repiä itsensä irti ja singahtaa paremmankaan ratkaisun puutteessa pakoon ominpäin ja kauhu kuristi hänen kurkkuaan, kunnes nulikka äkkiä tunsi nuorukaisen sysäävän hänet syrjään kuin vieläkin yrittäen epätoivoisesti pitää hänet poissa lähestyvän kylmäkasvoisen soturin tieltä. Spyro ähkäisi ja horjahti ollen vähällä kaatua turrilla jaloillaan ennen kuin onnistui kuin ihmeen kaupalla kuitenkin löytämään jonkinlaisen tasapainon jääden haukkomaan henkeä paikoilleen, vuoroin silmät ymmyrkäisenä niin Niten sekä sarvekkaan miehen, kuin Haeklia kohti suuntaavaan Diavaihin. Muutaman pitkän silmänräpäyksen ajan tuntui siltä kuin kauhusta jähmettynyt poika ei kykenisi kuin tuijottamaan kun paniikinomaisesti veistä esille haparoiva Haekli yritti epätoivoisesti kompuroida kauemmas lähestyvästä kuolemastaan. Vaikka kylmäkasvoinen nainen olisi lähestynyt aseetta olisi toisen hapuilema pieni veitsi epäilemättä ollut varsin yhdentekevä puolustus tätä vastaan vaikka tätä silmät ammollaan tuijottava tumma nuorukainen olisikin rohjennut käyttää tätä, ja tämä epäilemättä näytti suorastaan lohduttoman toivottomalta jopa Spyron silmiin.
Sivuun sysätty poika tuijotti tätä kaikkea hetken kun Haekli kompuroi epätoivoisesti kauemmas, luoden jopa paniikinomaisen katseen tätä kaikkea kauempaa seuraavaan punakaapuiseen mieheen. Kukaties nulikka yritti vielä kiskoa jonkinlaisia sanoja kurkustaan anellakseen tätä pysäyttämään soturin ennen kuin tämä tekisi jotain hirvittävää, mutta sai kurkustaan vain surkean inahduksen, kun petomainen mies vaati armottomasti Haeklin päätä sekä henkeä itselleen. Hän oli vain yrittänyt auttaa Nitteä edes jotenkin, mutta nyt tästä raivostunut mies oli kääntänyt verenhimoisen huomionsa Haekliin... ja tämä oli hänen syytään. Ajatus oli hirveydessään lähes yhtä lamauttava kuin kultaisten silmien halveksiva katse jonka mies vielä loi häneen... kunnes, kaiken epätoivon keskeltä kajahti seinää vasten ajetun nuorukaisen surkea huudahdus. Purppuratukka sävähti kuin pistettynä tuntuen havahtuvan aavistuksen nimensä kuullessaan ja pyörähtävän viimein kohti ahdisteltua Haeklia sekä tätä lähestyvää Diavaita. Vain muutama hetki, ja nainen epäilemättä syöksisi jo miekkansa toiseen, ja tämä ajatus taisi olla viimein liikaa jähmettyneelle Spyrollekin. Nulikan kurkusta karkasi uusi tukahtunut ähkäisy ennen kuin tämä huojahti, astuen sitten paniikinomaisesti jälleen eteenpäin, tällä kertaa kohti nuorukaista sekä uhkaavaa panssaroitua naista selvästikin jo unohtaneena kuinka tämä oli juuri hetki sitten tyrkätty hätäisesti syrjään. "Ei! Odota!" poika älähti kompuroidessaan näitä kohti ilmeisesti aikeinaan kaikesta kauhustaan huolimatta lähes heittäytyä kaksikon väliin, piittaamatta tippaakaan siitä ettei hän luultavasti hyvällä tahdollakaan riittäisi pysäyttämään jäätävän määrätietoista naista tai tämän miekkaa. Tämä oli kuitenkin ainoa, mitä hän millään kaoottisesti pyörteilevässä mielessään kykeni keksimään, yrittäessään haparoida otetta paniikinomaisista ajatuksistaan, joihin hän lopulta epätoivoisesti tarrasikin, kuin hukkuva viimeisiin oljenkorsiin.
"Mä... Mä teen sen! Kuulitko! Mä haen sen kapineen! Älä... älä vaan----!" purppuratukka viimein suorastaan parahti ilmoille, epätoivoisena ja suorastaan anovasti, kuin olisi ilmeisestä kauhustaan huolimatta yrittänyt vielä vedota siihen ainoaan asiaan, jonka epäili saattavan millään tavalla pidätellä punakaapuista miestä, mutta kuitenkaan selvästikään rohkenematta edes kunnolla viimeistellä sanojaan. Tämä oli halunnut heidän yllään kimmeltävän esineen, ja niin paljon kuin hän vieläkin kavahti ajatustakaan edes lähestyä tätä.... hän ei epätoivoissaan keksinyt enää mitään muutakaan. Kuitenkin ilmoille huudetut sanat tuntuivat järkyttäneen poikaa itseäänkin melkoisesti tämän jäädessä henkeään tukalasti haukkoen paikoilleen, tuijottaen jännittyneen kireästi lattiaa kuin joutuen ponnistelemaan ettei olisi panikoinut entistä pahemmin samantien. Kuitenkaan vaikka se ei rohjennut katsoa niin Diavaihin kuin ympärilleenkään, ei se tuntunut olevan kuitenkaan aikeissa liikkua mihinkään, pojan eittämättä odottaen jo tulevan viskatuksi armotta sivuun hetkellä millä hyvänsä. Kukaties se yritti vielä muodostaa jonkinlaisia sanoja ilmoille, mutta yksikään näistä ei tuntunut löytävän tietään ulos yhteenpurtujen hampaiden lomasta. Jos... jos tämä ei riittäisi pysäyttämään soturia, tuskin oli enää mitään mitä hän kykenisi edes yrittämään... eikä hän rohjennut edes yrittää ajatella tätä yhtään tämän pidemmälle. Poika tunsi eittämättä olevansa ajettu hirvittävään umpikujaan, josta ei vain tuntunut olevan enää minkäänlaista reittiä ulos.
|
|
|
Post by submarine on Jul 8, 2015 11:11:50 GMT 3
((Eh, muutan tuota asetelmaa vielä vähän tukalammaksi ja dramaattisemmaksi tässä. Tuleepahan paniikkia >=I ))
Diavain lähestyi Haeklia täysin armotta, säälimättä, tai selvästikään edes miettimättä asiaa millään painavalla tavalla. Hetkeksi koko kammion huomio oli kiinnittynyt orastavaan murhenäytelmään... jos nyt koko tilannetta ei voinut jo muutenkin sanoa sellaiseksi. Hän yritti tehdä harhauttavia eleitä, heilauttaa äkkiä veistä pitelevää kättään tai ottaa äkillisen askelen johonkin suuntaan, elätellen jotakin surkeaa toivoa siitä että se saattaisi sekoittaa tämän edes pieneksi hetkeksi. Mutta oli tuskallisen selvää, että mustatukkainen soturi oli aivan liian kokenut langetakseen sellaiseen. Tämä näki selvästi läpi kaikista nuorukaisen epätoivoisista yrityksistä, joutumatta edes arvioimaan niitä. Tämä lähestyi vaajaamatta, tavalla joka teki vielä kammottavamman selväksi, ettei nuorukainen lopulta ollut tämän kaiken keskellä yhtään mitään muuta, kuin surkea, voimaton uhri. Sen tiesivät eittämättä kaikki muutkin kammiossa; kukaan ei seurannut tätä lopputuloksen epäselvyyden vuoksi, vaan yksinkertaisesti nähdäkseen sen. Nuorukainen tunsi, kuinka ympäristö alkoi jollakin tapaa sumentua ja muuttua häilyväksi ja epäselkeäksi, niin että vain lähestyvä nainen ja hänen oma, korvissa asti jyskyttävä sydämensä tuntuivat mitenkään todellisilta. Sellaista oloa seurasi yleensä pyörtyminen, sen hän tiesi, mutta nyt jokin esti häntä saamasta edes niin surkeaa armoa osakseen. Silkka paniikki ja kauhu pitelivät häntä liian tolkuissaan, kun hän hammasta purren löysi itsensä ansasta, josta pakenemiseen ei ollut yhtään mitään toivoa. Lopulta, kun matkaa oli enää muutama vaivainen askel, hän vihdoin päästi kauhistuneen älähdyksen ja paiskasi nyt vihdoin tosiaankin veitsensä. Hänellä ei ollut mitään toiveita sen osumisesta. Naisen murtumaton, ylitse vyöryvä, murskaava olemus pakottivat hänet siihen, mutta hän tiesi jo heittäessään miten turhaa se oli. Pelkkä pakonomainen liike.
Tällä kertaa Haekli ei saanut pettyä tai huomata olleensa väärässä. Hän paiskasi veitsensä Diavaita kohti tukalalla, epätoivoisella liikkeellä, eikä se saanut lähestyvää soturia edes epäröimään. Hirvittävän nopealla ja tarkalla liikkeellä tämä pyyhkäisi miekallaan veitsen ilmasta sivuun jättämättä väliin askeltakaan... tai nostamatta edes miekkaansa. Jokin naisen ympärillä tuntui muljahtavan taas järjettömällä tavalla, jonka panikoiva punatukkainen oli kokenut aikaisemminkin. Hän näki kuinka tämän miekka sivalsi ilman halki puukon pois niin että kalahti, mutta missään vaiheessa tämä ei vienyt sitä takaisin eteensä... ja siinä se silti oli. Hän oli varma, että se oli pysynyt siinä koko ajan, mutta samalla liikkunut. Kuin... kahdessa paikassa yhtä aikaa. Sen käsittämättömyys riitti hämmentämään häntä niin pahasti, että hän havahtui vasta, kun soturin terässuojuksinen jalka kolahti lattiaan aivan hänen edessään. Viimeiset, vaivaiset vaaksansakin menettänyt nuorukianen päästi järkyttyneen älähdyksen tajutessaan miten lähelle oli soturin päästänyt - tai miten lähelle tämä oli yksinkertaisesti astunut, hänen suostumuksestaan huolimatta. Pelkkä epätoivo ajoi hänen tutisevan kätensä uudelleen povitaskua kohti, haparoimaan pakonomaisesti edes toista veistä käteensä, mutta se pysähtyi tuskaisaan valitukseen, kun hirvittävän lujat, teräksisen voimakkaat ja teräksellä peitetyt sormet kiertyivät hänen kätensä ympärille, pysäyttäen sen otteella joka oli vähällä rusentaa luut poikki. Niine hyvineen tämä väänsi raajan takaisin sivulle, jättäen hänet auki kuin odottamaan viimeistä iskua. Eikä Haekli pystynyt enää muuhunkaan kuin tuijottamaan tuskaisessa paniikissa, miten nainen nyt kohotti miekkaansa. Sitä ei olisi tarvinnut, tämä olisi voinut varmasti survaista sen niine hyvineen häneen, mutta tämä teki sen silti.
Terä häilyi jo nuorukaisen yllä, valmiina laskeutumaan, kun jokin työntyi huutaen ja kovaan ääneen kaiken väliin. Haekli päästi järkyttyneen ähkäisyn, kun Spyro äkkiä alkoikin työntyä siihen kovin pieneen tilaan, joka hänen ja häntä pitelevän Diavain keskelle jäi. Hintelä poika mahtui siihen juuri ja juuri, yrittäen nyt toimia epätoivoisena kilpenä sellaisia asioita vastaan, joita mikään ei tuntunut voivan enää pysäyttää. Mutta vaikka äkillinen, holtiton temppu ei varmasti mitenkään mustatukkaista naista yllättänytkään, saati sitten estäisi tätä iskemästä vaikka heitä kumpaakin kerralla maahan, tämä jähmettyi silti paikoilleen. Hyvin, hyvin lyhyen hetken tämän kylmä ja tasainen katse melkeinpä tutki väliin rynnännyttä poikaa, kuin olisi löytänyt tästä aivan uuden puolen. Punatukkainen nuorukainen harkitsi vakavasti paiskaavansa itsemurhaisen nulikan sivuun, mutta jo pelkästään se tosiasia, että tämä piti häntä juuri hengissä, esti häntä tekemästä yhtään mitään. Yhden ainoan toimimattoman silmänräpäyksen jälkeen Diavain katse siirtyi äkkiä edessä olevasta nulikasta sivulle, katsomaan kohti herraansa. Tämä olisi voinut varmasti paiskata pojan syrjään ilman ongelmia, mutta se olisi tarkoittanut että tämän olisi pitänyt päästää irti pitelemästään nuorukaisesta, ehkä jopa antaa tälle aikaa vetää esiin uusi veitsi. Harmitonta, mutta silti hölmöä. Ja jos ei muuta, tätä tuntui silti kiinnostavan herransa reaktio pojan äkilliseen aneluun, ainakin siinä määrin että tämä oli valmis odottamaan saadakseen luvan jatkaa. Monen huomio kiinnittyi jälleen hirviöiden herraan, joka seisoi yhä pronssisen sarvipään yllä...
"Vihdoinkin tämä surkea penikka ymmärtää oman paikkansa. Vihdoinkin", hirviöiden herra tuhahti, tuijottaen koko tilannetta leveää nenänvarttaan pitkin kuin se olisi raivosta huolimatta melkeinpä huvittanut tätä jollakin tavalla... tai ei, siitä ei ollut kyse. Tämä oli... tyytyväinen siihen oikeutettuun asemaan, jota typerä purppurapäinen poikakaan ei tohtinut enää mitenkään kyseenalaistaa. Hetken, kammottavan pienen hetken, Haekli ehti jollakin järkyttyneellä tasolla uskoa tämän jopa todellakin myöntyvän epätoivoiseen aneluun. Hänen haaveensa kuitenkin murskasi yksi ja ainoa tuikea, armoton ilme, joka miehen kasvoille nopeasti piirtyi. "Mutta sinulla ei ole enää varaa tehdä minun kanssani kauppaa, mato! Sinä sait tilaisuutesi, ja nyt maksat siitä hinnan!" tämä karjaisi raivolla, polkaisten jalkaansa niin että jysähti. Koko kammio kajahti tämän oikeamielisen raivon purkauksesta, ja tämän sanat tulivat nyt ankarina ja vihaisina, kuin jakaen jonkinlaista kieroa, kammottavaa oikeutta. Lieskat melkein iskivät tämän huulilta, kun tämä puhui jälleen tulisesti. "Minulla on muutakin jota sinulta viedä, kuin yksi surkea, vähäinen toveri! Ja kun minä tämän jälkeen käsken uudelleen, sinä teet sen tai menetät enemmän. Diavai-" kammottava, armoton herra aloitti, käsky jo huulillaan, kun äkkiä jokin keskeytti tämän.
Niin järjettömältä kuin se tuntuikin, tuli keskeytys jälleen samasta lähteestä. Hirviöiden herra havahtui äkkiä takaansa kuuluvaan meluun ja silmäkulmastaan häilyvään pronssiseen välähdykseen, kun raivosta karjuva, ilmeisen lannistamaton Nitte sinkosi uudelleen jaloilleen. Hetkeksi miehen huomio oli kiinnittynyt muualle, ja jo sen hetken aikana nainen oli jotenkin, jollakin järjettömällä tavalla, kerännyt itseensä uutta, ties mistä pohjaavaa voimaa. Ja nyt tämä oli, jälleen, selustassa josta iskeä. Pitkä, sarvipäinen mies kääntyi ärähtäen tajutessaan pronssisen nousevan ylös, heilauttaen valtavaa kouraansa taakseen ennen kuin ehti edes kokonaan ympäri. Mutta tämä ei silti ollut yhtä nopea, kuin jälleen henkiin herännyt nainen. Kuului korvia särkevä, raastava ääni, kun Nitte karjuen väisti suuren kouran alle, ponkaisten heti ylöspäin sormet kynsien tapaan raastaen. Lohikäärmeen kynnet repivät kääntyvän miehen rintakehän ylitse, lonkasta olkaan, ja tämä horjahti ärjäisten taaksepäin, perääntyen nyt ensimmäistä kertaa. Siinä oli jotakin oudon tuskaista ja paniikinomaista, kuin pronssisen isku olisi osunut jonnekin minne sen ei olisi pitänyt. Mutta vaikka se olisikin antanut aikaa uuteen, raivokkaaseen iskuun, tilaa hyökätä päälle, ei Nitte kuitenkaan seurannut perässä. Sen sijaan tämä askelsi horjahtaen pystyyn iskusta, josta oli melkein kaatunut itsekin. Veri virtasi vuolaasti tämän päästä, ja kauempaakin saattoi erottaa, että yksisarvisen ei selvästikään olisi kuulunut enää voida edes seistä. Tämä oli murjottu maahan hirvittävällä voimalla jo kahdesti, ja kaikesta raivosta huolimattakin se myös näkyi. Tämä tärisi ja tutisi, kuin pelkkä pystyssä pysyminen olisi vaatinut hirvittävän paljon voimia. Sen aiheuttama mahdollinen tuska kuitenkin unohtui nopeasti, kun tämä huomasi jotakin, joka levitti jopa raivosta holtittoman naisen silmiä.
Hirviöiden herra horjahti saamastaan iskusta monta askelta taaksepäin, osoittaen nyt ensimmäistä kertaa merkkejä minkäänlaisesta kivusta tai epäröinnistä. Haavojen tuskin olisi pitänyt olla kookkaalle miehelle hirvittävän suuria, mutta jokin niissä selvästi aiheutti tälle tuskaa. Ja kun edestä riekaleiksi raastettu kaapu lehahti auki, paljastaen tämän rinnan, paljastuivat samalla myös veriset haavat... mutta se, mihin ne oli tehty, sai jopa omaa kuolemaansa kauhulla odottavan Haeklin ähkäisemään järkytyksestä. Punaisen kaavun alla ei ollutkaan samanlaista suomuista, tummaa nahkaa kuin miehen käsissä ja kasvoissa, vaan... moniväristä. Auki repeytyvän kankaan alta paljastui värien raivoisa, kaoottinen sotku, joka piinasi silmiä... monellakin tapaa. Tämän koko keskiruumista halkoivat erilaisten, eräväristen, suomuisten lihojen kaistaleet kuin jotakin sairasta tilkkutäkkiä... ja kuten tilkkutäkissä, ne eivät varmasti olleet luonnollisia. Ne oli selvästikin kiinnitetty siihen, ommeltu ja niitattu paikoilleen. Kuin mies olisi kursinut itsensä kasaan monesta erillisestä lohikäärmeestä, yhdeksi sykkiväksi, sekaiseksi kokonaisuudeksi. Moni pala ei edes noudattanut mitään järjellistä suuntaa, vaan suomut ristesivät sinne tänne, sekaisina ja järjettöminä. Eivätkä ne loppuneet tämän rintakehään, vaan jatkuivat kaavun peittämään ruumiiseenkin... ties miten pitkälle. Hirviöiden herra, kaikessa mahdissaan, raivossaan ja ylpeydessäänkin, tuntui empivän nyt enemmän kuin kertaakaan tähän asti. Tämä heitti ympärilleen raivoisan ilmeen, kuin täynnä vihaa niin itsensä paljastaneelle naiselle kuin sitä todistaville sivullisillekin. Tämä yritti huterasti pyyhkäistä kaapunsa takaisin suojaamaan itseään, mutta raastettu kangas kääntyi saman tien takaisin auki, paljastaen saman, sairaalloisen näyn uudelleen. Niin haava kuin muiden katseetkin selvästi piinasivat tätä, ja tämä päästi raivostuneen, turhautuneen karjaisun.
Järjetön, groteski näky oli riittänyt saamaan jopa Niten empimään, kuin tämä ei olisi voinut saman tien edes käsittää mitä näki. Mutta tuijottaessaan sarvipäisen miehen rintaa, nähdessään tämän reaktiot, tässä syttyi nyt nopeasti uudelleen raivo, jolle mikään tähänastinen ei vetänyt varmastikaan minkäänlaista vertaa. Tämä päästi sisältään karjaisun, joka aivan varmasti kohosi hirviöiden herran raivon vertaiseksi, ennen kuin hyökkäsi tätä kohti uudelleen. Ja se tarjosi valtavalle miehelle nyt suunnan johon kohdistaa oma raivonsa uudelleen. Nämä kohtasivat uudelleen, uudella pohjattomalla raivolla. Eikä kukaan kaikesta sivussa seisovista pystynyt tekemään muutakaan, kuin seuraamaan... vaikka jollakulla tuntuikin olevan aikeita edes yrittää. Haekli ähkäisi hämmentyneenä ja säikähdyksissään uudelleen, kun tunsi murskaavan, säälimättömän otteen hellittävän kädestään. Diavai, joka oli tähän asti näyttänyt täysin varmalta, päästikin äkkiä irti, kääntyen nyt pois nuorukaisen ja pojan luota. Panssaroitu soturi jäi tuijottamaan näkyä edessään, seuraten raivoavia lohikäärmeitä (tai lohikäärmettä ja jotakin selittämättömän kammottavaa) nyt tarkasti vierestä. Vaikka tämä oli edelleenkin täysin tasainen ja määrätietoinen, jokin tämän olemuksessa viesti nyt siltikin... epävarmuudesta. Kuin tämä ei olisi ollut täysin varma mitä tehdä tarkkaillessaan tilannetta. Naisen miekkakäsi kiristyi ja jännittyi monta kertaa, kuin tämä olisi aikonut rynnätä väliin, mutta siltikään tämä ei tohtinut. Punatukkainen nuorukainen sävähti silti, kun tämä päästi sisältään äkkiä huudon, joka kaikesta tasaisuudestaan huolimattakin oli hämmentävä jo pelkän sisältönsäkin vuoksi. "Herrani! Lopettakaa tämä! Lopettakaa vihollisenne nyt! Teillä ei ole enää paljoa aikaa!" Diavai huusi kovaa ja kuuluvasti keskelle hirvittävää mittelöä, joka oli revennyt jälleen kammiossa. Oli epävarmaa kuuliko kumpikaan kahdesta taistelevasta pedosta sanoja, mutta tämä huusi ne silti.
|
|
|
Post by spyrre on Jul 9, 2015 3:40:46 GMT 3
Hirvittävä asetelma oli viimein kääntymässä epäilemättä hetkellä millä hyvänsä varsin lopulliseen päätökseensä kun Diavai asteli samalla murhaavalla tasaisuudella eteenpäin kahden lähes kauhusta lamaantuneen nuorukaisen tuijotuksessa. Nainen ei selvästikään epäröinyt tai viivytellyt edes pakokauhuisen Haeklin kiskaistessa viimeisenä yrityksenään esille veitsensä jota tämä kohotti surkean pieneksi puolustuksekseen soturin pitelemää, mutta ei vieläkään varsinaisesti kohottamaa miekkaa vastaan vaikka tämä kirvoittikin jälleen uuden kauhunsekaisen tukahtuneen ähkäisyn silmät ymmyrkäisenä sivusta seuraavan Spyron kurkusta. Mitä nuorukainen sitten ikinä yrittikään, epätoivoisista harhautusliikkeistä pienen terän heristelyyn ei mikään näistä purrut panssaroituun naiseen mitenkään, ja kauhukseen purppuratukkakin osasi jo nyt nähdä kuinka tämä päättyisi epäilemättä jo vain hetkeä myöhemmin. silti hän kykeni vain tuijottamaan järkyttyneenä kaikkea neuvottomalla kauhulla päätyen kuitenkin säpsähtämään kun tumma seinää vasten ahdistettu nuorukainen viimein viskasi parahtaen veitsensä kohti lähestyvää naista.... ja seuraavassa silmänräpäyksessä uhkaava miekka kalautti pienen terän vaivattomasti sivuun ilman, että tämä oikeastaan tuntui häkellyttävällä tavalla edes liikkuvan. Mutta silti tämä selvästi tapahtui jättäen jälkeensä vain äärimmäisen epämääräistä väreilyä soturin ympärille tavalla, jota silmät ammollaan tuijottava purppuratukka ei kyennyt ymmärtämään vieläkään... tosin, tämä taisi nopeasti jäädä suorastaan katkeran yhdentekeväksi hämmingiksi. Diavai ei osoittanut aikomustakaan viivytellä tai antaa uhrilleen aikaa jatkaa toivotonta vastahankaansa vaan tämä tarvitsi vain aivan liian lyhyeltä tuntuvan silmänräpäyksen astahtaessaan panssari kohtalokkaasti kalahtaen hädissään uutta veistä haparoivan nuorukaisen eteen ja tarraten armottomasti tämän käteen. Toisen surkea parahdus ja naisen kohottama miekka tuntuivat viimein olevan liikaa kauhistuneen purppuratukan jo nyt lähes murtumispisteeseen kiristyneille hermoille, eikä tämä enää ajatellut kompuroidessaan paniikinomaisesti eteenpäin.
Olisi kaiketi voinut järkeillä että Spyro olisi toivonut ettei miekkaansa jo kohottava nainen rohkenisi lävistää häntäkin Haeklia tavoitellessaan aivan herransa aiemman määräyksen taikka hänen epätoivoisen parahduksensa vuoksi, mutta rehellisesti tämä taisi olla likimain yhtä refleksinomainen reaktio kuin kuin aiemminkin Niten suhteen, ellei jopa vieläkin hätäisempi. Se ei pysähtynyt ajattelemaan tai epäröinyt syöksähtäessään eteenpäin murhaavan soturin ja tämän uhrin väliin huutaen ilmoille panikoivan lupauksensa tehdä kuten sarvekas mies oli halunnut, vaikka poika ei rohjennut enää edes nostaa katsettaan niin tämän kuin yllään kimaltelevan lasikuvun suuntaan. Tämä ei oikeastaan katsonut enää edes Diavaita joka kohosi uhkaavana heidän edessään miekka koholla ja jo Haekliin hänen takanaan tarranneena ja hetken aikaa hampaitaan kiristelevä poika taisi odottaakin soturin vain iskevän murhaavasti alas heihin epäilemättä melkoisen surkeasta väliin tunkeneesta lihakilvestä huolimatta... mutta näin ei kuitenkaan tapahtunut. Jännittynyt, epätoivoinen hetki venyi panssaroidun naisen viimein epäröidessä kuin hänen parahduksensa olisi onnistunut jopa kiinnittämään huomiota itseensä, ja hän kykeni katsettaan nostamattakin aistimaan kun soturi käänsi päätään kysyvästi maassa retkottavan Niten tuntumassa seisovaan punakaapuiseen hahmoon. Kuitenkaan kumpikaan tämän eteen ahdistetuista nuorukaisista tuskin kykeni tässä tilanteessa tuntemaan suurtakaan helpotusta tästä epäröinnistä. Spyro ei osannut kuin kiristää laihat kätensä avuttomasti tukalaan nyrkkiin yrittäessään epätoivoisesti kurkkuunsa nousevaa kauhunkuristusta nieleskellen ja odottaa jähmettyneesti alas tuijottaen mitä tuleman piti seistessään kuitenkin liikahtamatta paikoillaan, jo heidän yllään vaanivan miekan terän saaliistaan eristääkseen.
Kun kammion halki Diavain takaa viimein kantautui kalsea, ylenkatsova mutta myös jollakin tavalla pahaenteisen tyytyväinen tuhahdus. Spyro sävähti jo pelkkää ääntä ennen kuin ehti edes kuulemaan mitä petomainen mies tarkalleen sanoi, kuitenkin seisten vieläkin paikallaan lattiaan kireästi tuijottaen. Tämän jäätävät, väheksyvät sanat saivat pojan leukaperät kiristymään mutta tämä ei kuitenkaan vastannut, yrittäen nieleskellen hillitä itsensä villisti törröttävän kuontalonsa alla. Miehen tokaisu oli terävä kuin aineeton veitsi saaden vieläkin kauhusta ja jännityksestä värisevän pojan olemuksen kiristymään entisestään mutta hetken aikaa alkoi lähes vaikuttaa siltä että tahtonsa läpi saanut hirviömäinen mies saattaisi viimein olla tyytyväinen aiheuttamaansa ahdinkoon... mutta selvästikään tämän uhman herättämää raivoa ei lepyteltykään näin helposti. Lattiaan jäykän nujertuneesti tuijotteleva nulikka ei nostanut katsettaan kuin olisi pelännyt yhdenkin liikkeen saattavan vielä yllyttää edessään seisovan naisen käyttämään miekkaansa tai ajaa lohikäärmemäisen miehen heidän kimppuunsa, mutta melkoisen katkerasti hurjistunut hirviöiden herra ei kaivannut edes tätä. Kun tämä ärjäisi ilmoille suorastaan kostonhimoisesti että hän oli jo saanut mahdollisuutensa, vavahti poikakin viimein paikoillaan kiskaisten typertyneen, entisestään levinneen katseensa miehen suuntaan ehtimättä kauhunsa keskellä edes arastella tätä. Sarvekas olento oli jo saanut lupauksen haluamastaan mutta ilmeisesti tämä halusi vielä jotain muutakin... tai sitten kyse oli vain puhtaasta kostosta kokemaansa uhmaa kohtaan, mutta poika tuskin ehdi edes ajatella asiaa kuten sitäkään mitä tämä varsinaisesti tarkoitti (paitsi että saattoi hyvinkin olla aikeissa tappaa heidät kaikki joka tapauksessa) vetäistessään terävästi henkeään silkasta järkytyksestä. "Mi--- Ei! Ei, odota! Mä teen mitä haluat!" poika parahti pelästyneenä jo vilkaisten kauhistuneena heidän edessään seisovaan Diavaihinkin kun kimmeltävässä kammiossa jo kajahti pahaenteinen käskevä sana. Nulikan kurkusta karkasi epätoivoinen ähkäisy tämän yrittäessä toivottoman neuvottomasti levittää laihoja käsivarsiaan kuin estelläkseen murhaavaa iskua jonka hän jo tiesi olevan tulossa sillä hetkellä kun käsky kajahtaisi... mutta niin katastrofaaliseen suuntaan kuin kaikki olikin suuntaamassa, oli yllätyksiä vielä ainakin yksi jäljellä.
Kauhistuneesti niin sarvekasta miestä kuin Diavaitakin tuijottava Spyrokaan tuskin ehti millään tavalla tajuamaan uhkaavaa liikettä lattialla, ennen kuin äkkiä maahan armottomasti piesty hahmo äkkiä säntäsi typerryttävästi takaisin jaloilleen, entistäkin raivokkaampana. Purppuratukka kavahti refleksinomaisesti taaksepäin pelästyneesti ähkäisten onnistuen luultavasti vain törmäämään takanaan seisovaan Haekliin kun jo nujerretuksi luultu Nitte osoitti jälleen murtumatonta periksiantamattomuuttaan ja syöksähti jälleen hurjistuneena päin yllään seisovaa hirviömäistä, liekkejä hönkivää miestä. Ja tällä kertaa tämä sai suorastaan yllättyneen reaktion tästäkin, sarvekkaan olennon selvästikään enää odottamatta että maahan monta kertaa isketyssä pronssisuomuisessa olisi enää jäljellä voimaa tehdä mitään... mutta nyt verta vuolaasti päästään vuotavaa naista tuntui ajavan eteenpäin puhdas raivo. Typertyneiden katseiden edessä tämä iski hurjistuneesti kynsillään jälleen kohti, onnistuen tällä kertaa jopa sivaltamaan kohteeseensa tavalla joka sai jopa pitkän miehen horjahtamaan ärjähtäen, ja kompuroimaan kauemmas kuin suorastaan tuskaisesti. Spyrokaan ei ollut uskoa silmiään kun mies huojahti haavoittuneen pronssisen raivon edessä, ja kammiossa kajahti repeävän kankaan ääni. Vaikka Nittekin tutisi ja huojui verissään tavalla joka sai pojan pelkäämään tämän saattavan tuupertua hetkellä millä hyvänsä uudestaan tuntui tämä silti olevan aikeissa nousta jälleen vastaan viimein kivusta merkkejä osoittavaa tummaa miestä... kunnes jokin kuitenkin sai jopa hurjistuneen haavoittuneen naisen empimään typertyneenä. Kului hetki ennen kuin järkyttyneesti tuijottava purppuratukka edes tajusi mistä oli kyse, kunnes tämänkin katse pienellä viiveellä hoksasi auki revenneen punaisen kaavun... sekä sen, mikä pilkisti tämän alta. Poika ähkäisi, tuntuen jälleen jähmettyvän kauhusta paikalleen henkeään haukkoen. Niten kynnet olivat selvästikin viimein päässeet raastamaan lihaa ja jättäneet jälkeensä veriset haavat... mutta nämä eivät olleet se, joka nappasi purppuratukan huomion.
Groteskia kaoottista tilkkutäkkiä muistuttavat suomukuviot jotka peittivät hirviöiden herran kehoa olivat epäilemättä tarpeeksi iskemään purppuratukankin jälleen toistaitoiseksi pelkästä tyrmistyksestä ja järkytyksestä, vaikka tämä tuskin edes näki tätä kaikkea yhtä hyvin kuin lähempänä seisova Nitte. Näky olisi epäilemättä ollut tarpeeksi kylmäävä vaikka kyse olisi ollut vain panssarista kunhan tajusi mistä suomuiset nahat olivat peräisin, mutta.... tämä ei oikeastaan näyttänyt edes olevan sellainen. Oli kuin... suomut olisi kiinnitetty suoraan miehen kehoon jollakin karmealla tavalla, eikä Spyro hetkeen osannut oikein edes reagoida näkemäänsä. Hän tunsi Haeklinkin takanaan ähkäisevän, kun poikakin tuijotti sanattomana eteensä kuin ei olisi vielä edes aivan tarkalleen tajunnut mitä näki kun nyt vuorostaan jaloillaan huojahteleva mies yritti kiskoa suorastaan hätäisesti mutta entistä raivostuneempana ympärillään lepattavaa kaapuaan suomunriekaleiden peitoksi... vaikka taisi olla jo melkoisen myöhäistä piilottaa tämä typertyneiltä, kauhistuneilta katseilta. "...se... mitä... Onko se...." Spyro onnistui viimein hädin tuskin tapailla katkonaisesti hampaidensa lomasta osaamatta kuitenkaan jatkaa kuin ajatuskin olisi ollut jotain hirvittävyydessään suorastaan absurdia. Sanat tukahtuivat ilmaan pojan tuntuessa hetkeksi unohtaneen jopa heidän edessään uhkaavasti seisovan Diavain kun hurjistunut mies loi turhautuneesti ärjäisten murhaavan katseen ympärilleen kaapuaan kiskoessaan, kuin tämän kehoa peittävät kirjavat, sykkivät suomukaistaleet olisivat olleet jotain mitä tämä ei olisi tahtonut kenenkään näkevän. Purppuratukka kavahti ääntä järkytyksensäkin keskeltä mutta ei liikkunut edes kun raivostuneet lohikäärmemäiset olennot heidän edessään kääntyivät jälleen toisiaan kohden ja syöksyivät entistä suuremmalla hurjuudella toistensa kimppuun. Poika ei kyennyt jälleen reagoimaan muuten kuin tuijottamalla kauhunsekaisesti eteensä... oivaltaen panssaroidun naisenkin heidän edessään päästäneen murskaavan otteensa Haeklista kun tämä kääntyi kuin suorastaan epäröiden kohti taistelua , epävarmemmin kuin kertaakaan aikaisemmin. Tämä onnistui häkeltämään Spyroakin tarpeeksi saadakseen pojan vaivoin kiskaisemaan katseensa villistä yhteenotosta edessään vilkaistakseen mustahiuksista soturia kuontalonsa lomasta.
Diavai oli saamastaan komennuksesta huolimatta jättänyt jopa heidät sikseen tuijotellen nyt taistelua epäröiden ja jopa suorastaan huolissaan kuin olisi aikonut syöksähtää herransa avuksi. Tämä taisi olla ensimmäinen kerta kun nainen osoitti heidän nähtensä minkäänlaisia tunteita (tai kaiketi ennemminkin epäröintiä) mistään, ja syystä tai toisesta tämä oli odottamuudessaan tarpeeksi iskemään epämääräisen hyytävän aallon Spyron ylitse hänen pälyillessään epätietoisen pelokkaana tapahtumia ympärillään. Soturi ei ollut aiemmin tuntunut olevan lähellekään näin huolisaan Nitestä vaikka tämä oli iskenyt aiemminkin hurjalla raivolla tämän herran kimppuun, mutta nyt tämä lähes hypisteli miekkaansa kahden vaiheilla... ennen kuin tämä äkkiä korotti ääntään, huutaen kuuluvasti keskelle kammiossa raivoavaa taistelua. Purppuratukkakin säpsähti äkillistä, sävyltään edelleen ilmeettömän tasaista mutta siltikin varsin pahaenteistä huutoa, jääden hetkeksi tuijottamaan naista epäluuloisen hämmentyneenä. Taisi jäädä jokseenkin epäselväksi kuuliko Niten kanssa kamppaileva hirviöiden herra tätä itse, mutta Diavai tuntui huolestuneen tilanteesta tarpeeksi puuttuakseen tähän edes huudollaan... vaikka tämä ei ilmeisesti johtunutkaan sinnikkään vastustajan vaarallisuudesta, vaan.... ajasta? Vaikka kauhistuttava taistelu oli epäilemättä omiaan saamaan sivusta seuraajat kavahtamaan saivat sanat silti Spyron jäämään hetkeksi tuijottamaan panssaroidun naisen selkää kun tämä huusi herraansa viimeistelemään vastustajansa nopeasti, ennen kuin ymmyrkäiseksi levinneet silmät kääntyivät hämmentyneinä ja neuvottomina vilkaisemaan olkansa ylitse kohti hänen takanaan seisovaa Haeklia, reaktion jäädessä epäilemättä suorastaan latteaksi verrattuna hänen sisällään vellovaan kauhuun. Kehotus tappaa Nitte oli ehdottomasti tarpeeksi aiheuttamaan järkyttyneitä väreitä, mutta huudon loppu onnistui silti silkalla outoudellaan harhauttamaan pojankin hetkeksi tästä, vaikka tämä ei selvästikään tiennyt mitä olisi tehnyt.
Hirviömäisellä miehellä oli... kiire jonnekin? Miksi? Spyro ei ainakaan osannut uskoa että armottomasti tyhjennetyssä temppelissä olisi enää jäljellä ketään elävää joka kykenisi puuttumaan hirviöjoukon puuhiin mitenkään kaiketi Nitteä lukuun ottamatta.... mutta siltikään pronssisuomuinen ei tuntunut olevan Diavain pääasiallisen huolen syy. Mikä kiire näillä -- tai hirvittävällä tavalla varastetuilla suomuilla peitetyllä miehellä -- voisi olla keskellä tyhjää, autiota temppeliä joka oli kohonnut jo epäilemättä satoja vuosia maailman unohtaneena vuorien lomassa? Pelkäsivätkö nämä vielä jonkun muunkin heidän lisäkseen osuvan paikalle? ...niin vaikea kuin jotain tällaista oli uskoakin.
((Hyvin draamattu. Paniikkia tulossa. >=I ))
|
|
|
Post by submarine on Jul 9, 2015 5:24:44 GMT 3
Koko tilanne järkytti Spyroa selvästikin aivan yhtä pahasti kuin Haekliakin. Totta puhuen jokaisen kammiossa olevan huomio tuntui nyt keskittyvän entistäkin tiukemmin vain ja ainoastaan hirviöiden herran ja Niten raivoisaan, uuteen yhteenottoon. Aikaisemmin nämä olivat kyllä yhtälailla seuranneet tilannetta vierestä, mutta näistä oli melkeinpä uhkunut vaitonaista varmuutta, kuin koko tilanne olisi ollut vain yksinkertainen muodollisuus, teatteria ennen hirvittävää loppua. Mutta nyt nämä olivat nähneet herransa haavoittuvan ja jopa haparoivan, mikä selvästikin vakavoitti tilannetta. Jopa haavoittunut Bashar tuntui tajuavan miten kaikki ei ollutkaan niin selvää, ja valtava mies tihrusti nyt tuskaisin silmin taistelua, yrittäen parhaansa mukaan saada selvää tästä kaikesta. Silti kukaan ei tohtinut tunkea väliin, kuin näille annettu käsky olisi edelleenkin ollut liian raskas murrettavaksi. Tämän kaiken keskellä Haekli ei pystynyt tekemään muutakaan, kuin puolittain tuijottamaan tätä kaikkea tyrmistyneenä ja jännittyneenä, ja vastaamaan samalla Spyron yhtälailla kauhistuneisiin katseisiin. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mikä kammottavalla tavalla kirjava mies oikein oli, eikä mutta hän ei pitänyt näystä millään tapaa. Samalla hän heitti varuillaan katseen myös Diavain suuntaan, kuin peläten tämän aikovan kuitenkin hetkenä minä hyvänsä, harhautumisestaan huolimatta, kääntyä takaisin lopettamaan aloittamansa. Nainen tuntui kuitenkin todella unohtaneen kaiken niin vähäpätöisen tähän hätään, keskittyen täysin herransa taisteluun. Ja siltikään nuorukainen ei tohtinut edes ajatella mahdollisuutta iskeä tätä selkään. Hän tiesi, yksinkertaisesti tiesi, että silloin häntä ei olisi pelastanut enää mikään. Kädet tutisten ja hämmentynyt järkytys sisällään kuplien hän ei voinut lopulta muutakaan, kuin tarttua Spyroa hartiasta, tietämättä edes miksi. Kukaties sen oli määrä olla tukeva ele... joskaan hän itse ei tuntenut oloaan mitenkää tukevaksi.
Hirviöiden herra oli jo kerran lyönyt Niten maahan vaivatta, ja kaiken järjen mukaan tämän olisi pitänyt pystyä uudestaan samaan. Rintaan repäisty haava, edes sen kammottavasta paikasta huolimatta, ei varmasti ollut aiheuttanut niin pahaa vahinkoa, ettäkö se olisi ratkaisevasti haitannut tätä. Tämä karjui edelleen samaa raivoa. Mutta kun kaksi suomuista nyt kohtasivat, ei tilanne tuntunutkaan enää yhtä yksipuoliselta. Miehen iskut olivat edelleen raivoisia ja suuria kuin lohikäärmeet huitaisut, mutta nyt ne eivät löytäneetkään enää samalla tavalla lihaa jota murjoa. Pronssinen ei edes yrittänyt torjua niitä, vaan väisti matalalla alta, iskien yhä uudestaan ja uudestaan raivoisasti vastaan. Tämä tuntui nyt järjestelmällisemmältä, selväpäisemmältä raivostaan huolimattakin. Valtava mies oli eittämättä mahtavampi peto, eikä tämä kilpaillut enää siitä. Nyt sarvipäinen iski tavoilla, joita oli selvästi harjoitellut vuosia ja vuosia, antaen raivonsa ja vimmansa työntää eteenpäin silmittömän ajamisen sijaan. Kammottava herra ärjäisi tuskissaan, kun pronssisen kynnet iskivät tämän kylkeen. Hirvittävä, raivostunut huitaisu oli nopeampi kuin mitä nainen pystyi väistämään, mutta nyt tämä tiesi millaisen voiman kohtasi, ja otti sen vastaan koko ruumiillaan. Se riitti silti pakottamaan tämän monta askelta taaksepäin, mutta nyt pronssinen ei pudonnut jaloiltaan. Nyt tämä iski takaisin saman tien uudelleen. Luja, pitkäkyntinen jalka pamahti vasten hirviöiden herran kaavunpeittämää polvea, saaden tämän horjahtamaan. Nämä vaihtoivat nyt raivolla iskuja, joista jokainen otettu murjoi Nitteä pahasti, mutta joista jokainen annettu samalla myös sai miehen irvistämään hieman pahemmin - eikä vain tuskasta.
"Mikset sinä kuole!? Mikset sinä murru!? Sinä olet vähemmän kuin minä!" hirvittävä herra karjui raivoissaan, iskien kaksin kourin ja raivolla kohti Nitteä. Kerta toisensa jälkeen tämä yritti saada aikaan kunnollisen iskun, jolla olisi murtanut pronssisen lattiaa vasten kuin vasaran ja alasimen väliin, mutta kylmäpäinen nainen oli liian nopea ja liian varuillaan siihen. Tämä otti vastaan iskuja jotka varmasti tuntuivat, mutta vältteli silti kerta toisensa jälkeen pahimpia. Ja se ajoi hirviöiden herraa entistäkin suurempaan, entistäkin harkitsemattomampaan raivoon. Kuin kiusattu peto, raivo alkoi sumentaa tämän päätä. "Sinä et pysty samaan kuin minä!" mies ärähti, huitaisten jälleen raivoisalla voimalla. Nyt tämän valtavat kynnet eivät kuitenkaan pelkästään leikanneet ilmaa, vaan liikkuessaan ne leimahtivat liekkeihin kuin lohikäärmeen hönkäisystä. Tämän kourat uhkuivat nyt tulta ja rätisivät ilmaa vasten, pyyhkien tulista raivoa Nitteä päin. Se pakotti naisen uudelleen puolustuskannalle, mutta ei kuitenkaan riittänyt kaatamaan tätä. Tämä väisti vikkelästi, kieltäytyen pelkäämästä tulta joka pronssisia suomuja nuoli, tohtien jopa iskeä valtavan liekehtivän käden kyynärpäätä kipeästi pysäyttääkseen raajan kesken liikkeen. "Minä olen enemmän! Minä olen enemmän kuin lohikäärme! Kaadu!" hirviöiden herra karjaisi, ja nyt tämän raivoisat sanat muuttuivat ärjyviksi lieskoiksi, jotka iskivät tämän suusta. Yhtenä raivoisana virtana tämä syöksi tuolta, joka pyyhkäisi läpi suuren kammion joka suuntaan, pakottaen sivusta seuraavia perääntymään ja suojaamaan itseään kuumien aaltojen edessä. Mutta Nitte, kaikista lähimpänä, kaikista nopeimpana, oli liian vikkelä. Tämä sukelsi turvaan ainoan esteen taakse, joka kammiossa oli: sarvipäisen miehen itsensä. Ja vaikka tämä ärjyi ja raivosi tulta syöksien, varjosti nainen jokaisella liikkeellä tätä, pysytellen tämän takana ja poissa raivoisan kidan iskemistä liekeistä.
Vaikka tuli sai jopa muut herransa kätyrit perääntymään, ei tiukasti tilannetta seuraava Diavai tuntunut piittaavan kuumuudesta tai edes siitä, miten liekkien jäännökset nuolivat tämän aukinaista, mustaa tukkaa. Tämä tuijotti vääjäämättömästi kaiken keskelle, vaivautuen hädin tuskin edes pyyhkäisemään sammuksiin käryttävän suortuvan päästään. Tämä ei murehtinut kuumuudesta tai itsestään, vaan jostakin aivan muusta. Naisen ote miekasta kiristyi tavalla, joka sai sen sen terän värisemään kuin varoituksena. Epävarma ja kauhistunut, kuumuudelta itseään parhaansa mukaan suojaava Haekli säpsähti, kun tajusi tämän huutavan uudelleen. "Herrani! Lopettakaa tämä! Surmatkaa vihollisenne! Te ette kestä tällaista!" nainen huusi ääneen, yrittäen kilpailla ärjyvien liekkien kanssa. Oli epävarmaa, kuuliko kumpikaan kahdesta taistelevasta sanoja, tai piittasivatko nämä niistä, mutta silti soturi huusi ne vilpittömästi ja voimalla. Ensimmäistä kertaa tämän äänessä oli pieni, melkein olematon särö, josta kuulsi läpi suoranaista... pelkoa tai huolta. Tämä tiesi selvästikin jotakin mikä riitti saamaan jopa raudanlujan, mitään värähtämättömän soturin huolestuneeksi. Kyse ei tuntunut olevan edes tavasta jolla Nitte laittoi vastaan, vaan tämän huoli tuntui nousevan sitä mukaa, kun miehen raivokin kohosi. Haekli vilkaisi epäluuloisesti uudemman kerran Spyroon. Hän ei tiennyt mitä oli meneillään, mutta... jollakin järjettömällä tavalla Nitte tuntui yhä pitävän puolensa, ja vieressä hätäisesti huutavan Diavain sanat tuntuivat jopa vihjailevan, että tilanteessa oli jotakin muutakin... jotakin hirviöiden herralle haitallista. Hänen otteensa pojan hartiasta tiukentui, eikä hän voinut muutakaan kuin seurata jännittyneen kauhuissaan vierestä tätä kaikkea.
Hirviöiden herra ärjyi ja syöksi tulta, yrittäen kääntyillä liekit kidastaan lyöden kohti takanaan piilottelevaa naista. Äkkiä ääni, raivo ja tuli kuitenkin päättyivät pakonomaiseen, tuskaisan tukalaan ääneen, kun Nitte iski ärähtäen löytämästään suojasta vastustajansa selustaan, joka tälle oli niin hyvin tarjolla. Pronssisen koura iskeytyi vasten miehen kylkeä, lujaa ja armotta. Se oli samanlainen kuin isku, joka oli kaatanut Basharin. Nyt se tosin ei edes lävistänyt miehen nahkaa, omaa tai ties mistä hankittua, mutta se riitti selvästikin silti pysäyttämään tulen hönkimisen. Tämä kirahti suorastaan tuskallisesti, horjahtaen kauemmas takanaan seisovasta naisesta, painuen hetkeksi kasaan ennen kuin onnistui pakottamaan itsensä taas täyteen mittaansa. Tuska ja raivo kareilivat tämän vääristyneillä, vellovilla kasvoilla, kun tämä lopulta kääntyi ympäri. "Sinä... sinä..." mies haparoi, yrittäen löytää jotakin mitä huutaa Nitteä päin. Tällä ei kuitenkaan ollut tarpeeksi ilmaa keuhkoissaan, eikä kukaties enää edes itsevarmuutta, että mitään olisi lopulta tullut. Hetken mies saattoi vain kyräillä puhtaalla raivolla uhmaajaansa, joka vastasi siihen raivostuttavan itsepintaisesti ja päättäväisesti. Nitte ei kiirehtinyt enää päälle. Tämä seisoi nyt valmiina, kuin olisi juuri ottanut taistelussa voittoisan aseman... ja toisen tehtävä oli nyt ottaa se takaisin. Se sai hirviöiden herran puremaan hammastaan niin että kirskui. Jälleen tämä kohotti valtavia kouriaan ylös, mutta nyt eleessä oli jotakin... uhkaavampaa.
"Selvä. Selvä on. Kukaties... kukaties minun pitää näyttää sinulle todellisen lohikäärmeen mahti, surkea puoliverinen. Kukaties sitten ymmärrät vähyytesi!" hirviöiden herra karjaisi, purren hampaansa yhteen kuin hirvittävästä keskittymisestä. Jokin tässä tuntui liikahtavan, saaden tätä peittävät irvokkaat, groteskit, yhteensopimattomat lihankaistaleet sykkimään ja väreilemään. Mies päästi huudon ja ponnisti, ärähtäen raivoisasti jostakin hirvittävästä voimasta ja ponnistuksesta. Ja sitten... jokin repesi. Hirviöiden herran huuto muuttui äkkiä tuskaisan tukahtuneeksi korahdukseksi. Haeklin silmät levisivät kauhusta ja inhosta, kun jokin tämän rinnassa antoi äkkiä periksi. Yhteenommeltu, samaksi ruumiiksi pakotettu liha, jonka tikkeihin ja niitteihin Nitte oli repäissyt aikaisemmin aukon, antoi äkkiä periksi, ja miehen rintaan repeytyi ammottava aukko, kuin vaate jonka sauma äkkiä petti. Alta ryöpsähti verta, jota pakeni norona ulos myös tämän tiukasti yhteenpuristettujen huulien pielestä. Hetken mies näytti peittelemättömän järkyttyneeltä, ennen kuin tarrasi hätäisesti toisella kädellään itseensä, työntäen kyntensä lihaansa kuin pakottaakseen itsensä pysymään kasassa. Samanlaista taistelua tämä kävi selvästi myös mielessään, silmät mielipuolisesti lattiaa kohti tuijottaen ja pullottaen, puoliksi kumarassa mutta antamatta itsensä kuitenkaan kaatua kivelle. Tämä pusersi itseään nyt kasaan selvästikin koko olemuksellaan, yrittäen olla hajoamatta kirjaimellisesti palasiksi.
Haekli päästi hämmentyneen, kammoksuvan ähkäisyn. Hän ei tiennyt mitä tämä tarkoitti, ei pystynyt edes iloitsemaan hirvittävän herran ilmeisestä lannistumisesta. Hän ei ollut koskaan nähnyt mitään tällaista ja kuvottava, suorastaan groteski näky sai hänet haukkomaan henkeään. Tämä kaikki oli jotakin... jotakin liian hirvittävää hänelle.
|
|
|
Post by spyrre on Jul 10, 2015 3:39:15 GMT 3
Kukaties jos olisi tähän hätään kyennyt moiseen, olisi Spyro saattanut kammiossa raivoavaa taistelua seuratessaan tuntea olonsa entistä häpeällisemmäksi omien surkeiden aneluidensa jälkeen kun jo monta kertaa, epäilemättä murskaavasti maahan jo isketty Nitte kohosi uudelleen, hurjasti ja nujertumatta, hirvittävän varastetuilla suomuilla peitetyn sarvekkaan miehen edessä. Nainen oli epäilemättä hurjistunut näkemästään entistä enemmän siinä missä groteskisti kokoon kursittu liha oli onnistunut jähmettämään kaksi kauhistunutta nuorukaista paikoilleen, eikä tämä edes epäröinyt vaikka hirviöiden yhtälailla hirviömäinen (ellei jopa enemmänkin) herra karjui tämän niskaan entistä murhaavaa raivoaan. Aiempaan verrattuna pronssinen tuntui lähes jopa... määrätietoisemmalta ja harkitsevammalta silmittömän kimppuun iskemisen sijasta, ja eittämättä kokemistaan kauheista ruhjeista huolimatta nainen tuntui jopa pärjäävänkin paremmin pidempää ja voimakkaampaa, hurjistuneesti kynsillään huitovaa olentoa vastaan silkalla harjaantuneella vikkelyydellään ja tarkoilla iskuillaan... jopa siinä määrin, että kammottava petomainen mies oli lähes hätää kärsimässä. Raivokkaista yrityksistään huolimatta pronssisuomuinen, yksisarvinen nainen ei enää vain suostunutkaan tulevansa ruhjotuksi vaan väisti murskaavat huitaisut vastaten näihin nopeasti ja varmasti omillaan.... ja tämä oli tarpeeksi saamaan jopa seinää vasten ahdistetun kaksikon tuntumassa seisovan Diavain kadottamaan osan kylmästä tyyneydestään.
Niin vaikea kuin olikin saada silmiään irti hermojaraastavasta yhteenotosta, kaiken kauhistuksensakin keskellä ei purppuratukkakaan ei voinut olla laittamatta merkille soturissa tapahtunutta muutosta. Vaikka seurasikin vieläkin suorastaan ihmettelevällä kauhunsekaisella ihailulla Niten ja hirviömäisen miehen kamppailua kuin ei olisi uskonut silmiään naisen ajaessa olentoa hurjuudellaan ahtaalle, päätyi poika pian pälyilemään epätietoisen hermostuneena kohti kammiota kääntyneen panssaroidun naisen selkää kuin peläten tämän saattavan rynnätä hetkellä millä hyvänsä herransa avuksi... mutta vaikka soturi tuntui epäröivän, pysyi tämä kuten muutkin miehen luonnottomista palvelijoista paikoillaan, tämän komennuksen pidätteleminä. Kaiketi olisi pitänyt olla helpotus etteivät nämä rohjenneet puuttua asiaan edes nyt vaikka pronssisuomuinen oli selkeästi löytämässä itselleen paljon parempia asemia... mutta jokin tällaisessa ehdottomuudessa silti kylmäsi Spyroa melkoisesti. Nainen ei enää kiinnittänyt heihin huomiota kuin olisi suorastaan unohtanut järkyttyneesti paikalleen jähmettyneet nuorukaiset, mutta nulikka ei siltikään tuntunut rohkenevan liikkua paikaltaan kuin peläten että liike saattaisi vielä kiskoa murhaavan huomion jälleen heidän niskaansa kevyesti jännityksestä värisevän pojan seisoessa edelleen paikallaan Haeklin edessä laihat käsivarret varautuneesti levällään, osaamatta tehdä muuta kuin seurata kaikkea silmät ymmyrkäisinä. Haeklikin tuntui puristavan hänen olkaansa varsin tukalasti mutta pojan mielessä tuskin edes kävi protestoida tiukkaa otetta, tämän päätyessä vain vilkaisemaan silmät neuvottoman ymmyrkäisenä olkansa ylitse. Tuntui, että meneillään oli jotain muutakin josta he eivät tienneet... oli kuitenkin varsin vaikea uskoa että kylmäkiskoinen, ja suorastaan epäinhimillisen tunteeton Diavai olisi muuten osoittanut huoltaan tällä tavalla, jopa huutaen raivokkaan herransa suuntaan tavalla jonka groteski, varastetuilla suomuilla peitetty omasta ylemmyydestään täysin vakuuttunut olento olisi saattanut hyvinkin tulkita uhmaksi tai käskytykseksi alaisensa suunnalta... tai ainakaan Spyro ei olisi ollut moisesta enää yllättynyt. Mutta nyt tämän koko polttava huomio oli suunnattu raivokkaasti vastaan taistelevaan naiseen joka veti pian jälleen nulikankin kuumeisen huomion jälleen suuntaansa, kuin tämä ei kaikesta piinaavasta epätietoisuudestaan huolimatta olisi rohjennut irrottaa tästä silmiään kovinkaan pitkäksi aikaa.
Vaikka taistelun kulku olikin äkkiä muuttunut suorastaan häkellyttävän dramaattisesti, tuntui entistäkin raivokkaammin huitova karmiva mies nyt aiempaakin motivoituneemmalta repimään vastustajansa valtavilla kynsillään kappaleiksi. Hampaitaan kiristelevä purppuratukka ei voinut olla jälleen sävähtämättä paikallaan kun tämä ärjyi polttavaa raivoaan pronssisuomuisen niskaan joka "vähäisempänä" ei kuitenkaan suostunut nujertumaan. Niten kynnet raastoivat jälleen miestä peittävää, karmivasti sykkivää varastettua lihaa siinä missä tämän omat suuremmat kourat iskivät vain ilmaa. Pronssisuomuinen tuntui saavan jopa aikaan oikeaa vahinkoa saaden hirviöiden herran ärjymään kivusta ja huojahtelemaan Spyron mielessä jo heräten varovaisen toivon siitä että nainen saattaisi sittenkin onnistua iskemään hirmuhallitsijan lopullisesti maahan. Kukaties mies oli hirvittävyydessään suurempi ja voimakkaampi, silkasta julmuudesta puhumattakaan, mutta tämä tuntui silti entistä epäuskoisemman raivostuneelta siitä kuinka Nitte iski vastaan, ettei tuntunut edes kavahtavan luonnottomassa nahassaan jo ammottavia haavoja... tai edes levottomaksi käyneen Diavain ääntä. Tämä oli selvästi päättänyt osoittaa olevansa mahtavampi ja murskata raivostuttavan vastarinnan... päätyen kuitenkin vain hurjistumaan entisestään kun tämä ei enää tuntunutkaan onnistuvan aivan niin vain vaikka pronssisuomuinen oli selvästi vieläkin varsin kovia kokenut, aivan liikaa enää löytääkseen aiempaa jäätävää itsehillintäänsä.
Kaoottinen huitominen oli eittämättä päätynyt paisumaan lähinnä hänen ympärillään vellovaksi korvia raastavaksi kakofoniaksi josta järkyttynyt poika ei onnistunut enää saamaan kunnolla edes otetta kauhusta turrassa mielessään. Tämä tuijotti edelleen paikalleen jähmettyneenä eteensä vaivalloisesti henkeään haukkoes Haeklin edestä sävähtäen vaihdettuja iskuja sekä repaleisen punaisen kaapunsa lepatuksen ympäröimän miehen raivokkaita huutoja ja ärjäisyjä, rohjeten hädin tuskin välillä vilkaista kaikkea seuraamaan jäänyttä, epäröivästi miekkaansa puristavaa Diavaita. Tuliset, leimuavat kynnet raastoivat jälleen ilmaa heidän edessään löytämättä kuitenkaan ketterää kohdettaan revittäväkseen, joka kirvoitti jälleen uuden raivokkaan ärjäisyn. Spyro ei voinut olla tuntematta jäätäviä väreitä niskassaan kun tämä raivosi liekit kidastaan iskien kuinka oli moisten surkeiden olentojen yläpuolella, jopa enemmän kuin vaivainen lohikäärme... ennen kuin hurjistunut huuto muuttui äkkiä kirjaimellisesti korventavaksi liekkivirraksi. Poika vavahti ähkäisten, tosin tuntuen kavahtavan enemmän äkillisiä liekkejä sekä kirkasta valoa jotka iskivät ulos miehen kurkusta kuin varsinaisesti tästä ylitseen hyökyvää kuumuutta itsessään, tämän oikeastaan edes kyyristymättä pois kuuman ilman tieltä kuin ei olisi tätä varsinaisesti merkille edes laittanut. Vaikka tummat silmät levisivät entistäkin ymmyrkäisemmiksi ei tämä liikkunut vieläkään paikoiltaan Haeklin yrittäessä epätoivoisesti suojautua polttavalta kuumuudelta kun hirviömäinen, luonnoton lohikäärmemäinen mies kävi ahdistamaan ympärillään syöksähtelevää Nitteä syöksemillään liekeillä, naisen kuitenkin luikahtaessa pois tieltä, kirvoittaen jonkinlaisen vaisun henkäisyn kireän nulikan kurkusta. Sykkivien suomujen peittämä olento ei selvästikään piitannut enää mistään muusta ympärillään ajaessaan takaa selustaansa luikahtelevaa pronssista, mutta vaikka roihu ajoi jo muut seinustalta seuraavat hirviöt taaemmas, ei tätä silmät tarkkana seuraava Diavai tuntunut edes värähtävän vaikka joutuikin napauttamaan sammuksiin kytevän mustan hius-suortuvan. Tämä tuijotti edelleen eteensä viiltävällä valppaudella pitelemänsä miekanterä uhkaavasti värähdellen tavalla, joka eittämättä kertoi tämän takaa tuijottelevalle Spyrollekin että soturi oli valmis ryntäämään hetkellä millä hyvänsä epäröimättä keskelle kaikkea.... kunhan vain saisi luvan tähän.
Liekkien ärjyessä edelleen ympäriinsä punertavalla sokaisevalla raivolla purppuratukka säpsähti uudestaan kun Diavai heidän edessään huusi jälleen kohti herraansa, yrittäen korottaa ääntään tulisen raivon ylitse. Ensimmäistä kertaa tämän äänessä värähti jotain joka onnistui saamaan jopa järkytyksestä turran Spyron vilkaisemaan epätietoisesti suuntaansa. Soturi tuntui jopa.... pelkäävän herransa puolesta joka olisi epäilemättä muussakin tilanteessa saanut pojan pälyilemään entistäkin kyseenalaisemmin aivan vain senkin vuoksi että hänen oli äärimmäisen vaikea kuvitella että kukaan olisi vilpittömästi edes... voinut olla huolissaan hirviömäisestä miehestä, joka riehui raivokkaana liekkimerenä keskellä kammiota. Mutta siltä soturi silti kuulosti... kuin tämä olisi kaikesta huolimatta pelännyt ettei herransa kestänyt moista. Haeklikin taisi huomata tämän nuorukaisen otteen tiukentuessa purppuratukan olalla saaden pojankin luomaan kireän epätietoisen katseen olkansa ylitse, kuin tämäkään ei olisi tiennyt mitä edes olisi ajatellut tästä kaikesta. Mutta vaikka järkyttyneet nuorukaiset eivät osanneetkaan muuta kuin tuijottaa tätä kaikkea, joku muu selvästi osasi paljonkin enemmän. Äkkiä kammiossa raivoavan hirviömäisen miehen syöksemä hurjistunut tulivirta keskeytyi kuin leikaten tukahtuneen kivuliaaseen kirahdukseen joka sai Spyronkin jälleen säpsähtämään. Tämän selustaan luikahtanut Nitte oli iskenyt kyntensä tämän kylkeen tavalla joka painoi jopa karmean pitkän miehen kaksin kerroin tuskasta ajaen tämän horjahtamaan kauemmas vastustajastaan. Hirviöiden herra tuntui olevan suorastaan typertynyt siitä ettei tainnutkaan olla niin mahtava ja ylivoimainen kaiken yläpuolella kuin oli kuvitellut... eikä tämän entisestään lietsomaan uhmattua raivoa hillinnyt selvästikään tippaakaan tapa, jolla nyt varmuutensa jälleen löytänyt Nitte nousi jälleen kohtaamaan tämän, vakaalla sekä määrätietoisella uhmalla.
Jopa paikoilleen neuvottomasti jähmettynyt Spyro taisi alkaa hiljakseen taistelun kulkua kireästi ja pahaa aavistellen seuratessaan rohjeta uumoilla että kukaties heidän onnensa saattaisi kuitenkin olla kääntymässä. Nitte oli epäilemättä tuskainen ja uuvuksissa sekä oman verensä tahraama, mutta niin alkoi lopulta olla raivosta holtittomaksi heittäytyvä groteskin suomukuvion peittämä mieskin, jonka punainen revitty kaapu lepatti tämän ympärillä kuin korostaen tämän yhteensopimattomia, erivärisiä sykkiviä suomuja entisestään. Nitte ei kuitenkaan kavahtanut vaan jäi odottamaan uhmakkaasti henkeään haukkovan miehen suoristautuvan ja levittävän jälleen kynnekkäitä kouriaan uhkaavasti. Purppuratukka jännittyi elettä kuin jo peläten tämän aikovan raivossaan viimein tehdä sen, johon Diavai oli herraansa hoputtanutkin pojan kohottaessa itsekin kireästi jälleen aavistuksen käsivarsiaan Haeklin edessä. Niin hyödytön kuin ele epäilemättä olisikin jos mies, tai likimain kuka hyvänsä huoneessa päättäisi hyökätä heidän kimppuunsa nulikka tuskin pysähtyi edes miettimään tätä tuijottaessaan epäluuloisesti eteensä kun jo selvästikin kivulias mieskin viimein ärjäisi hampaitaan kirskutellen vihansa ja inhonsa jälleen kohti Nitteä, sanojen saadessa nulikankin vetämään henkeä ja jähmettymään uudestaan hetkellisestä varovaisen toiveikkaasta tunteestaan huolimatta. Hirviöiden herralla oli selvästi vielä jokin keino hihassaan miehen äkkiä jännittyessä kuin suuresti keskittyen ja ponnistellen, Spyronkin äkkiä henkäistessä terävästi silmät kauhusta ymmyrkäisenä. Miehen kehoa peittävät, siihen kiinnitetyt suomuiset kappaleet värähtivät ja sykkivät kuvottavasti kuin aikeissa.... tehdä jotakin, joka tuskin olisi millään tavalla miellyttävää kenellekään heistä... kunnes äkkiä varoituksetta, jokin tässä antoikin periksi.
Vaikka kauhistunut poika olikin epäilemättä jo odottanut jotakin hirveää, ei tämä voinut olla kavahtamatta kun hurjistunutta miestä peittävä, tähän kiinnitetty groteski suomupeite äkkiä repesi auki, vapauttaen altaan vuolaan veren ryöpsähdyksen kimmeltävän, taistelutantereeksi muuttuneen kammion lattialle. Spyro oli vähällä älähtää pelästyksestä ja yllätyksestä äänen tukahtuessa kuitenkin nopeasti epämääräiseksi vinkaisuntapaiseksi kun poika kavahti refleksinomaisesti taaksepäin törmäten luultavasti takanaan seisovaan Haekliin, ennen kuin tämä jähmettyi jälleen silmät ymmyrkäisenä tuijottamaan epäuskoisen typertyneesti auki revennyttä ja nyt verta sylkevää hirviöiden herraa, joka äkkiä tuntui kaikesta uhostaan ja raivostaan huolimatta kokeneen tappionsa... tai ainakaan tämä rintaansa epätoivoisesti kynsillään kokoon puristaessaan kuin pitääkseen itsensä kasassa ei näyttänyt enää kykenevältä jatkamaan. Tämä oli murjonut Nitteäkin varmasti pahasti mutta silti nainen tuntui olevan nyt kuitenkin tätä tukevammin jaloillaan... niin häkellyttävältä kuin tämä kaiken jälkeen tuntuikin. "Se..... ehh. Hitto...." purppuratukka ähkäisi lähes sanattomana tuijottaen niin verta sylkevää olentoa kuin tätä väijyvää pronssisuomuistakin kuin tällä olisi ollut vaikeuksia uskoa mitä todella näki, tai että he saattaisivat sittenkin kaiken kauhun jäljiltä selvitäkin hengissä. Ajatus tuntui vieläkin kauhusta pyörteilevässä mielessä lähes surrealistiselta, kykenemättä kuitenkaan vielä antamaan tilaa oikein minkäänlaiselle helpotukselle aivan vain hirvittävän makaaberin näyn edessä joka sai Spyronkin kohottamaan hetkeksi kätensä suunsa eteen kuitenkaan saamatta katsettaan irti edestään... kunnes pahimmasta typerryksestään selvittyään nulikka tajusi kääntää vielä hieman säpsähtäen katseensa pyyhkäisemään epäluuloisen hätäisesti kohti itseään kokoon puristavan miehen palvelijoita jotka olivat seisseet seuraamassa kaikkea sivusta. Eh, oli varsin vaikea uskoa että herransa koettua vastaavan tappion nämä jäisivät vain seisomaan paikalleen... varsinkaan Diavai, joka oli jo aikaisemminkin ollut varsin lähellä rynnätä väliin. Vaikka Nitte olisikin onnistunut nujertamaan itse hirmuhallitsijan, oli tämä silti vielä hengissä vaikkakin huonossa kunnossa... ja tämän palvelijatkaan eivät olisi varmasti millään tavalla vaarattomia vastustajia... varsinkaan nyt.
|
|
|
Post by submarine on Jul 10, 2015 12:27:20 GMT 3
Lasikattoisessa kammiossa äkkiä tapahtuneet, kirjaimellisen repäisevät vaiheet vetivät eittämättä yhden jos toisenkin varsin hiljaiseksi. Haekli melkeinpä tunsi enemmänkin kuin kuuli, miten Spyrokin haukkoi henkeään hänen vieressään tuijottaessaan auki revennyttä hirviöiden herra, ja hän aivan varmasti jakoi tämän järkytyksen ja hämmennyksen. Tämä oli jotakin kammottavaa ja käsittämätöntä, josta varmasti hyvin harvalla oli yhtään mitään käsitystä. Lohikäärmeiden (tai ties minkä) palasista kokoon kursittu mies... repeili nyt liitoksistaan ja tursui verta. Kukaties se oli hyvä asia, ainakin tätä vastaan taistelevan Niten ja sitä kautta heidänkin kannaltaan, mutta hyvin järkyttyneeksi se silti veti. Punatukkainen ei pystynyt kuin päästämään epämääräisen ähkäisyn, kun toinen hapuili vähintään yhtä epämääräisiä sanoja. Hänellä ei ollut senkään vertaa, millä vastata. Järkytyksestään ja tyrmistyksestään huolimattakin nuorukainen tuli pälyilleeksi ympäri kammiota nopeasti ja epäluuloisesti, kuten Spyrokin oli päätynyt tekemään. Miehen kätyrit seisoivat edelleenkin paikoillaan, eikä yksikään näistä tuntunut ainakaan vielä valmiilta liikkumaan... Diavaita lukuunottamatta. Soturi selvästikin kävi jonkinlaista taistelua itsensä kanssa siitä, rynnätäkö keskelle kaikkea herransa avuksi vai pysyäkö sivussa tilanteesta. Niin järjettömältä kuin se tuntuikin, piteli herran käsky selvästikin näitä edelleen niillä sijoillaan, vaikka tämä oli selvästikin jo hirvittävässä vaarassa. Eikä mies itse, itsepäisyyttään tai yksinkertaisesti haavoiltaan, pystynyt sitä kumoamaan - jos olisi edes halunnut kumoa. Nopea vilkaisukin taisi kertoa, ettei tilanne ollut kuitenkaan niin yksipuoleinen kuin miltä näytti.
Vaikka Nitte olikin saanut iskettyä hirviöiden herraa ja kipeästi, ja vaikka mies tuntuikin nyt jo suorastaan odottavan viimeistä iskua, ei pronssinen kaikesta raivostaan huolimattakaan ollut selvästi hyvässä kunnossa itsekään. Sarvipäinen näytti siltä kuin tämän olisi kuulunut kaatua lopullisesti jo hyvä hetki sitten, eikä tapa, jolla tämä oli jäänyt odottamaan toista, tainnut kuitenkaan olla pelkästään voitolle päässeen ylimielisyyttä. Tämän jalat tutisivat ja jokainen osa tästä selvästikin taisteli pysyäkseen ylhäällä ja toiminnassa - hyvin samaan tapaan, kuin muutaman askeleen päähän jäänyt hirviöiden herrakin. Haekli kurtisti kulmiaan tuijottaessaan näkyä, pystymättä edes arvioimaan, mikä hirvittävällä tavalla murjottua Nitteä enää piteli liikkeellä. Mikään raivo, mikään sinnikkyys ei voinut tällä tavalla korvata rikottua ruumista, ja pronssinen mitä varmimmin oli rikottu jo useaan kertaan. Pakonomainen, kuumeinen tapa jolla tämä kieltäytyi näyttämästä mitään heikkouksia ei tuntunut millään tapaa luonnolliselta, eikä välttämättä edes aivan... pronssisuomuisesta itsestään kumpuavalta. Jollakin tavalla se näytti jopa siltä, kuin jokin muu olisi pakottanut tämän jatkamaan, yli kaikista lihallisista edellytyksistä. Hän kiristi hampaitaan tukalasti, kun tämä notkahti jo kuin kaatumista harkiten, mutta se ei kuitenkaan onnistunut. Tämä pysyi edelleen pystyssä, ja hetken ajan kumpikin hurjalla tavalla yhteen ottaneista keräsi itseään, kuin yrittäen epätoivoisesti katsoa, kumpaa ajanut hirvittävä, ylimaallinen voima saisi tämän liikkeelle ensin. Kumpikin kahdesta kyräili toisiaan murhaavasti, ja järkytyksekseen Haekli ymmärsi, että nämä eivät vielä olleet antaneet periksi. Jollakin tavalla nämä aikoivat yhä taistella.
Sitten, yhtäkkiä, Nitte päästi hirvittävän karjaisun, joka sai veren ryöpsähtämään tämän päähän revitystä haavasta kuin puristettuna. Nainen kiskaisi itsensä hetkeksi täysin suppuun, kuin lujittaen asentoaan, ennen kuin kohotti määrätietoisen, murhaavan katseen hirviöiden herraan. Vaikka tämä kaiken jäljiltä näyttikin hirvittävän huonokuntoiselta, lähti pronssinen silti etenemään hirviöiden herraa kohti, askeleet tutisten mutta siltikin täysin määrätietoisena. Tämä kohotti murjottuja kouriaan astellessaan, kuin aikoen survoa ne nyt viimeisen kerran mieheen, tehdä tästä selvän kuin haavoittuneesta saaliista. Mutta jos Nitte olikin valmis uuteen, viimeiseen yhteenottoon, ei sarvipäinen mieskään selvästi ollut vielä lyöty. Hirvittävästä haavastaan huolimatta tämä kohtasi naisen katseen uhmalla ja raivolla, lähtien kohottautumaan ylöspäin vaikka puristi toisella kädellään rinnassaan ammottavaa reikää kiinni, kynnet omassa lihassaan. Tämäkin kohotti vapaata kouraansa, uhkaavasti kuin haavoittunut mutta yhä vaarallinen lohikäärme. Ja vaikka veri ryöpsähtikin tämän huulilta, tämä avasi silti suunsa, huutaen vimmaisesti kohti tulevalle naiselle. "Hyvä! Tule sitten! Me lopetamme tämän nyt!" mies karjaisi, ottaen niin valmiin asennon kuin pystyi. Nitte ei vastannut siihen sanoilla, mutta tämän silmät leimusivat periksiantamattomasti. Eikä Haekli voinut kuin katsoa sivusta hampaat kiristellen vääjäämätöntä yhteentörmäystä. Nämä aikoivat tappaa toisensa, vaikka sitten omankin henkensä kustannuksella. Hänen otteensa Spyrosta kiristyi taas. Heidän piti... piti keksiä jotakin millä selvitä, kun tämä olisi ohi. "Spyro... kun... kun tuo loppuu niin... me pakenemme", Haekli sihahti pojan korvaan niin hiljaa kuin vain ikinä pystyi. Hän ei ollut vielä edes täysin varma miten se onnistuisi, mutta hän tiesi, että tämä oli viimeinen tilaisuus. Tämän jälkeen, menipä seuraava yhteenotto miten tahansa, he olisivat tuhoon tuomittuja. He eivät saisi menettää tätä tilaisuutta. Surmasipa kumpi tahansa kahdesta suomuisesta kumman tahansa, se kiinnittäisi varmasti kaikkien kammiossa olevien huomion edes lyhyeksi hetkeksi, joka mahdollistaisi heille edes... yrityksen paeta. Varuillaan nuorukainen kohotti katseensa Diavaihinkin, yrittäen arvioida miten paljon nainen kiinnitti enää heihin huomiota... ja ähkäisi kun tajusi, ettei tämä enää seissytkään heidän lähellään.
Nitte hyökkäsi viimeisin voimin päin hirviöiden herraa, joka vastasi siihen kohottamalla suurta kouraansa kuolettavaan, murskaavaan iskuun. Nämä olisivat kohdanneet yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä, iskien toisensa hengiltä, ellei äkkiä näiden välistä olisi olisi iskenyt jokin hirvittävän nopeasti. Mustan tukan, teräksisen panssarin ja tumman miekanterän välähdys kävi taistelijoiden välistä, ja sen perässä ryöpsähti veri. Yhdessä hetkessä Nitte oli hyökkäämässä päin miestä, ja seuraavassa tämä yhtäkkiä, niin nopeasti että sitä oli vaikea edes täysin tajuta, putosikin polvilleen maahan veren levitessä. Ja tämän taakse, kuin teloittaja, astui Diavai, kasvot kylminä ja miekka punaa valuen. Kaikesta käsittämättömästä, ajaneesta voimasta huolimattakaan Nitte ei enää pysynyt jaloillaan, vaan miekaisku pudotti tämän surutta maahan. Sitä seurasi nopeasti tuskaisa, tukala vaikerrus. Haekli ei pystynyt saman tien edes typerrykseltään näkemään, mihin soturin miekka oli osunut, ainoastaan paljon verta. Sitten hän kuitenkin ähkäisi kauhuissaan tajutessaan, mitä tämä puristi; pitkäkyntinen koura oli kiertynyt toisen käden ympärille, pitelemään käsivartta... joka ei loppunut enää käteen. Hieman kyynärpään alta tursusi nyt verta, joka ryöppysi lattialle pudonneen, pronssisen raajan päälle. Näky oli kammottava, ja yhdessä hetkessä se vei nuorukaisesta kaiken sisun, jota hän epätoivoisesti oli yrittänyt kerätä pakoa varten. Nitte ei ollut saanut edes lopettaa taisteluaan, se oli lopetettu tämän puolesta - tai tätä vastaan, enemmänkin. Pronssinen puristi nyt polviensa varassa vuolaasti verta vuotavaa raajaansa, pystymättä selvästi enää nousemaan mihinkään. Yhdessä hetkessä tämän uhma oli muuttunut pelkäksi tuskaksi.
Hirviöiden herra, kuten jokainen muukin kammiossa, tuntui melkeinpä hämmentyvän äkillisestä käänteestä. Hetken tämä tuijotti vaiti ja jännittyneesti maahan pudonnutta Nitteä, ennen kuin kohotti sitten kylmästi ja koleasti, itsestään tursuavasta verestä välittämättä, katseensa tämän taakse pysähtyneeseen Diavaihin. Ääni, joka miehen suusta äkkiä pakeni, ei kertonut helpotuksesta tai kiitollisuudesta, vaan... äreydestä. Äkkiä tämän kasvoille palasi jälleen niillä ennen raivokasta taistelua kareillut armoton kalseus, jota sanatkin mukailivat kun tämä lopulta avasi suunsa. "Tämä oli minun saaliini, Diavai. Minun surmattavani", hirviöiden herra totesi lopulta, sanat kylmän armottomina ja jälleen kovin etäisinä. Mies näytti voipuneelta ja pahoin haavoittuneelta, mutta siitä huolimatta tämä ei ollut aikeissa päästää irti murskaavasta arvovallastaan. Diavai kumartui mitenkään epäröimättä alas lattiaan kaatamansa pronssisen vierelle, kätkien miekkansa taakseen kuin ei olisi edes huomannut verta tursuavaa uhriaan. Sen sijaan tämä puhui, varovaisesti ja tarkkaan valituilla sanoilla. "Herrani. Herrani Karaghain, te olette liian arvokas uhraamaan ruumistanne tai aikaanne tällaiseen. Te olette jo todistaneet olevanne mahtavampi kuin vihollisenne, eikä tämän niskurointi ole muuta kuin surkeaa typeryyttä, jonka lopetin puolestanne. Olette liian arvokas vaarantamaan itseänne tällaisessa, ennen kuin ruumiinne on todella valmis ja vastaa sitä loistoa, joka on oikeutenne. Vakuutan toimineeni vain teidän ja teidän suuren tavoitteenne eteen", mustatukkainen soturi puhui, painaen päätään alas. Tapa, jolla tämä jätti täysin huomiotta vieressään verta tursuavan, tuskaisesti valittavan naisen, tuntui järjettömältä ja kammottavalta, mutta niin tämä siltikin teki.
Hetken hirviöiden herra, Karaghain, tuijotti maahan kyyristynyttä palvelijaansa hiljaa. Tämän kasvoille oli levinnyt taas ylhäisen, ylivertaisen herran armoton ilme, kuin tämä olisi todellakin pitänyt soturin väliintuloa rikkeenä itseään vastaan, olosuhteista huolimattakin. Sitten, kuitenkin lopulta, tämä päästi hyväksyvän äänen, kohottaen kuin kovinkin armeliaasti toista kättään. Toinen niistä oli yhä tiukasti tämän rinnassa, pitelemässä tätä kasassa rujolla tavalla, joka nyt kuitenkin kaikesta huolimatta tuntui olevan pelkkä sivuseikka. "Kukaties meidän suuri tarkoituksemme on tärkeämpi, kuin jokin näin mitätön asia. Nouse, Diavai. Me emme ole vielä valmiita täällä", mies lopulta totesi suurieleisesti, palvelijansa tehdessä työtä käskettyä. Kertaalleen tämä vilkaisi lattialle pudonneeseen pronssiseen, kuin miettien viimeistelläkö taistelunsa tai lausuako voitetun suuntaan jotakin, mutta lopulta kipu, josta kertoi hetken aikaa tämän kasvoilla kareileva irvistys, vei voiton turhanpäiväisyyksistä - joita Nittekin nyt selvästi jo oli. Sen sijaan kammottavan tuima, armoton katse kääntyi Spyron suuntaan. Haekli ähkäisi kauhuissaan, heittäen ympärilleen ja taakseen tukalan katseen, kuin yrittäen harkita vieläkin pakoa. Järkytyksekseen hän sai huomata, että Basharkin oli nousemassa uudelleen vaivalloisesti jaloilleen oven edessä, aikomatta selvästikään tuupertua saamaansa haavaan. Äkillisestä käänteestä toivuttuaan myös miehen muut palvelijat näyttivät nyt taas valppailta ja valmiilta tilanteeseen. Epätoivon vallassa nuorukainen tajusi, että jos heillä oli ollut mitään mahdollisuutta paeta, oli se jo mennyt ohitse.
"Poika. Minä olen tuhlannut jo liikaa aikaani tämän kaiken kanssa. Minulla ei ole enää mitään halua esitellä voimiani tai kykyäni tuhota kaiken sen, mikä tässä kammiossa on sinulle mitenkään tärkeää. Ja minä, hyvin avarakatseisesti ja kärsivällisesti, uskon että tämä typerys on opettanut sinulle nyt tarpeeksi. Toivon ettet osoita jaloja uskomuksiani vääriksi niskoittelemalla minulle edelleen. Nyt sinä nouset noita portaita, pirstot tuon lasin, ja noudat tuon esineen minulle. Minä en pyydä enää toistamiseen", Karaghain murahti lopulta, kohottaen katseensa nyt suoraan Spyroon, puhuen suoraan pojalle murskaavan voimakkain sanoin. Puhuessaan tämä viittasi samalla jaloissaan yhä lojuvaan, veriseen Nitteen, puhuen tästä nyt pelkkänä typeryksenä. Viimeiseksi käskevä koura kohosi kohti korkealla kammion yllä lepäävää ylimaallista kuulaa, joka oli kaiken keskellä saanut hetkeksi unohtua - mutta josta edelleenkin selvästi oli kyse. Haekli tunsi leukaperiensä kiristyvän kammottavan hirviöiden herran sanojen myötä. Enää hän ei pystynyt keksimään mitään, millä tilanteesta olisi voinut selvitä - paitsi mahdollisesti tottelemisen. Mahtavan esineen noutaminen miehelle oli varmasti kauhea virhe, mutta toisaalta hän ei halunnut kuolla, ei pudota maahan raajantynkää pidellen kuin Nitte nyt. Se oli käynyt nopeasti ja vaivattomasti, suorastaan leikiten. Heidän kohdallaan se ei varmasti vaatisi edes niin paljoa aikaa...
|
|
|
Post by spyrre on Jul 12, 2015 3:44:52 GMT 3
Kun entistä vahvempi, jo lähes tukahduttava tuoreen, lämpimän veren löyhkä iski kauniisti valossa kimmeltävän kammion ylitse, tuntui kivisistä seinistä sekä kupolin lasista kaikuva hirvittävä taistelukin pysähtyvän paikalleen, kuin koko hetki olisi yhtäkkiä jähmettynyt paikoilleen. Niin ahdistavaa kuin itse väkivallan myllerrys heidän ympärillään olikin, tuntui äkillinen hyytävä hiljaisuus lähes vieläkin painostavammalta kuin äänettä heidän ylleen laskeutuva näkymätön terä. Henkeään järkytyksestä haukkova Spyro pystyi tuntemaan paniikinomaisesti takovan pulssinsa koko jomottavassa kehossaan kun hän tuijotti kauhuissaan vieläkin Haeklin eteen jähmettyneenä revennyttä groteskia rintaansa puristavaa miestä sekä tämän tuntumassa määrätietoisen murhaavasti seisovaa Nitteä, joka näennäisesti näytti viimein valmistautuvan tekemään lopun raivokkaasta yhteenotosta. Vaikka heidän olisi kaiketi pitänyt vetää henkeä helpotuksesta pronssisuomuisen nyt äkkiä noustessa voitolle yllättävillä voimavaroilla ja raivolla jota purppuratukkakaan ei ollut tiennyt tällä olevan, mutta niin asetelma kuin molempien taistelijoiden silkan murhanhimoinen olemus kauhistuttivat poikaa liikaa jotta tämä olisi nyt edes kyennyt moiseen. Hänen päässään pyöri ja tukala pahoinvoinninaalto toisensa jälkeen iskivät hänen ylitseen... ja ei tarvittu lopulta kuin hermostunut katse vielä jaloillaan sinnittelevän Niten suuntaan tajutakseen, että periksiantamattomasta uhmastaan huolimatta nainenkin taisi olla jo varsin huonossa kunnossa. Ja silti, jollakin käsittämättömällä tavalla, pronssisuomuinen olento seisoi edelleen... eikä sylkemästään verestä huolimatta myöskään karmiva hirviöiden herra tuntunut olevan aikeissa antaa periksi. Vaikka molemmat vuosivat vuolaasti ja huojuivat jaloillaan, eivät nämä kumpikaan suorastaan absurdisti tuntuneet olevan vieläkään aikeissa antaa periksi vieläkään vaikka näytti että kumpikin, varsinkin punakaapuinen mies ei olisi ollut kaukana romahtamisesta.... mutta siltikin kummankin murhaavat katseet ja olemukset puhuivat puolestaan. Tämä kaikki sai Spyron tuijottamaan enteensä entistä suuremman epäuskoisen kauhun vallassa.
Paikoilleen lamaantunut poika tuskin olisi edes nyt kyennyt liikkumaan paikoiltaan vaikka tämän paniikinomaisiin ajatuksiin olisi edes pälkähtänyt yrittää tehdä jotain... ei sillä, että lopulta taisi olla olemassa paljoakaan mitä kumpikaan järkyttyneistä nuorukaisista olisi nyt edes kyennyt tekemään. Myös Haekli tuntui jakavan hänen tunteensa nulikan aistiessa tämän otteen hänen olkapäästään käyvän tukalasti entistä tiukemmaksi purppuratukan kuitenkaan kykenemättä irrottamaan katsettaan hirvittävästä asetelmasta vilkaistakseen toiseen. Hän hädintuskin muisti sivuun komennettuja hirviöitä jotka seisoivat vieläkin paikoillaan katsomassa raivosta ja tuskasta irvistelevän herransa syöksevän verta lattialle, tai edes Diavaita joka seurasi edelleen ristiriitaisesti ja jopa huolestunein elkein tapahtumia heidän edellään, ennen kuin purppuratukkakin oivalsi pienellä kyseenalaisella viiveellä sarvekkaan miehen palvelijoiden olevan edelleen läsnä riippumatta siitä vaikka Nitte onnistuisikin nujertamaan tämän itsensä. Myös tumman nuorukaisen ajatukset hänen tuntumassaan taisivat kulkea varsin samaa reittiä heidän kummankin päätyessä pälyilemään tukalasti ympärilleen, kuitenkin vain havaitakseen etteivät hirviömäiset palvelijat olleet vieläkään liikkuneet paikoiltaan... tai osoittaneet oikeastaan merkkiäkään aikeistaan tehdä niin. Spyro räpäytti silmiään epäluuloisen hämmentyneesti voimatta uskoa että nämä selvästikin äärimmäisen järkähtämättömät olennot olisivat vain jääneet tällä tavalla katsomaan herransa vaikeuksia, mutta ilmeisesti näiden kuuliaisuus tätä kohtaan oli suurempaa kuin mikä tahansa käänne jonka tilanne voisi kokea. Ajatus aiheutti jälleen melkoisia kylmänväreitä purppuratukan niskaan ennen kuin tämän varautunut ja neuvoton katse kääntyikin hirviöistä takaisin näiden herraan sekä tätä ahdistelevaan pronssisuomuiseen. Jollakin hämmentävällä, piinaavalla tavalla pojasta lähes tuntui että häneltä olisi jäänyt huomaamatta jotain ensiarvoisen oleellista... mutta hänellä ei ollut aavistustakaan mitä tämä olisi voinut olla.
Kun eittämättä jo lähes yliluonnollisin voimin jaloillaan sinnittelevä Nitte huojahti viimein uhkaavasti jaloillaan, sävähti Spyrokin pelästyneesti paikoillaan kaiketi jo lähes epäillen että sarvea köyhemmän ja karmivalla tavalla ruhjotun pronssisuomuisen voimat olisivat viimein loppuneet. Mutta kuitenkin joku tuntui vielä pitävän naisen jaloillaan tämän hakiessa nopeasti uudestaan tasapainoa raivoisa, uhmakas katse vieläkin rintaansa puristavassa mutta tuijotukseen yhtälailla vastaavassa miehessä. Alkoi varsin piinaavasti vaikuttaa siltä että tämä taistelu ei olisi ohitse ennen kuin toinen osapuoli viimein makaisi lattialla kuolleena... eikä nulikkakaan rehellisesti osannut enää sanoa kumpi näistä olisi se, joka seisoisi vielä lopussa jaloillaan.... vai seisoisiko kumpikaan. Ja kuin alleviivatakseen hyytävää ajatusta, päästi Nitte heidän edessään uuden hurjistuneen ärjäisyn, ollen vähällä saada nulikan huojahtamaan kumoon silkasta pelästyksestä. Naisen huuto kuin tämän äkillinen liikekin saivat veren jälleen ryöpsähtämään ja vaikka Spyro ähkäisi kauhusta tämän nähdessään ei moinen silti selvästikään riittänyt pidättelemään Nitteä nyt. Tämä kiskaisi itsensä hetkeksi kasaan kuin keräten voimiaan ennen kuin tämä kohosi jälleen periksiantamattomasti kohtaamaan edessään verta sylkevän miehen, ja astahti uhkaavasti tätä kohti, jalkansa huterina mutta kynnet silti valmiina. Mutta jos joku olisikin rohjennut toivoa näkevänsä groteskisti kokoon kursitun miehen kasvoilla viimein pelkoa nujertumattoman pronssisen edessä, ei tälläkään kauheista vammoistaan huolimatta ollut selvästikään pienintäkään aikomusta antaa periksi. Kun tämä vastasi Niten liikkeeseen yhtälailla raivokkaalla ärjähdyksellä omia kynsiään kohottaen kauhistunut poika tunsi jälleen painuvansa pieneen ahdistettuun lysyyn tämän kaiken edessä, tuskin edes huomaten Haeklin tiukkaa puristusta olkapäässään. Tämä ei osannut kuin seurata kaikkea laajennein silmin voimatta edes vilkuilla ympärilleen, kunnes hiljainen kuiskaus kuitenkin tunkeutui hänen tajuntaansa saaden pojan viimein säpsähtämään. Se vetäisi terävästi henkeä kuitenkin tajuten kääntää ymmyrkäisten silmiensä katseen Haekliin. Vaikka poika näytti vieläkin olevan varsin suunniltaan taisi se kuitenkin pienellä viiveellä ymmärtää mitä toinen oli sanonut, joka kuitenkin sai purppuratukan tummat silmät laajenemaan entisestään järkyttyneenä ajatuksesta jättää pronssisuomuinen jälkeen.
"Mu- mutta... Nitte... entä--" nulikka haparoi hampaidensa lomasta lähes kuultavasti epätoivoinen ymmyrkäinen katse tummassa nuorukaisessa kuin tämä olisi toivottomasti vieläkin yrittänyt anella jotakin muuta keinoa... varsinkin jos haavoittunut pronssisuomuinen nainen päätyisi häviämään tai telomaan itsensä liian pahasti selvitäkseen enää miehen hirviömäisistä palvelijoista. Mutta niin katkeraa kuin tämä eittämättä olikin... kävi kuinka kävi, kumpikaan heistä ei tainnut mahtaa tälle yhtään mitään. Sanat kuolivat kesken nulikan huulille kuin tämä epätoivostaan huolimatta olisi epäröinyt tajuten tappionsa... juuri ennen kuin äkillinen liike taistelijoiden suunnalla sai sen säpsähtämän ja kääntämään ähkäisten katseensa takaisin näihin. Nitte oli päättänyt vastata hirviöiden herran haasteeseen ja syöksähti nyt murhaavan epäröimättä tätä kohti eittämättä luhistumisvalmiilla jaloillaan nulikan odottaessa jo näkevänsä tämän raivokkaiden kynsien uppoavan viimein kohtalokkaasti mieheen... mutta yhtäkkiä näiden välissä välähti jotakin hyytävän nopeaa ja metallista, joka iski silmänräpäyksessä päin hyökkäävää naista, saaden hätäisen älähdyksen karkaamaan typertyneen purppuratukan huulilta ennen kuin tämä oikeastaan ehti edes hahmottaa mikä outo häivähdys oli. "Nitte! Var--!" se älähti pelästyneesti, ennen kuin huudahdus hiipui sanattomaan kauhunvinkaisuun kesken kaiken, pojan jäädessä tuijottamaan saamatta enää inahdustakaan irti kurkustaan. Hänen kauhistuneiden silmiensä edessä hyökännyt pronssisuomuinen luhistui itseään puristaen maahan hirvittävän verisen ryöpsähdyksen keralla. Ja sitten, kylmäävän tasaisesti ja määrätietoisesti tämän taakse äkkiä astui Diavai, miekkansa terä vereen tahrautuneena. Spyro tuskin oli ehtinyt edes tajuta ettei panssaroitu soturi enää seissytkään heidän lähellään eikä tämä hetkeen tuntunut osaavan hahmottaa tilannetta kaikessa kauheudessaan, ennen kuin tämä viimein piirtyi pienellä viiveellä hänen mieleensä, saaden pojan jähmettymään. Nitte oli... nujertunut. Kukaties olisi pitänyt olla suorastaan odotettavissa etteivät hirmuhallitsijan palvelijat suostuisi vain seisomaan sivussa samaan aikaan kun näiden herra surmattaisiin, mutta näky ei silti voinut olla osumatta poikaan kuin lähes tyrmäävä isku... ja kaikki pienetkin suunnitelmanpoikaset jotka heillä olisivat saattaneet olla, tuntuivat valuvan tyhjään yhdessä lohduttomassa silmänräpäyksessä.
Jähmettyneen hetken ajan tuntui nulikka halvaantuneen niille sijoilleen kykenemättä irrottamaan katsettaan maahan kohtalokkaasti sortuneesta naisesta. Se tuijotti sanattoman kauhun vallassa eteensä hädintuskin henkeä vetäen, laihat kätensä suunsa eteen painettuna kuin hirvittävä näky olisi viimein ollut sille liikaa. Sarvekas, punakaapuinen mies tuijotti sortunutta Nitteä vieläkin rintaansa makaaberisti kokoon puristaen ennen kuin kohotti kasvonsa kohti uhrinsa takana seisovaa Diavaita, mutta nulikka tuskin tajusi tätä tämän katseen ollessa nauliutuneena Nitteen joka nyt vain kyhjötti tuskaisesti paikallaan... toinen käsivarsi kylmäävästi lattialla vieressään. Tämä oli selkeästi viimein ollut viimeinen pisara pronssisuomuisen hurjalle uhmalle... ja kaiketi samalla sille vähälle toivolle jota heillä muillakaan oli enää ollut. Spyrokin tuntui havahtuvan jähmettyneestä järkytyksestään vasta kun miehen kylmäävän tyytymätön ääni kajahti hiljentyneessä kammiossa, saaden pojan säpsähtämään. Se vetäisi henkeä kiskaisten katseensa nyt panssaroitua naista uhkaavan tyytymättömästi silmäilevän punakaapuisen miehen suuntaan, joka tuntui äkkiä löytäneen jälleen aiemman jäätävän ylhäisen tyyneytensä vastustajansa sorruttua. Kuitenkin tämä kuulosti olevan kaikkea muuta kuin hyvillään palvelijansa puututtua asiaan vastoin käskyjään eikä Spyrokaan voinut olla värisemättä siitä huolimatta ettei sanoja oltu edes suunnattu hänelle. Panssaroitu nainen ei kuitenkaan epäröinyt vaan polvistui jälleen maassa verissään kyhjöttävän Niten tuntumaan kuin ei olisi enää edes nähnyt tätä. Lyhyen piinaavan hetken ajan purppuratukka lähes odotti hurjistuneen miehen iskevän vuorostaan tämän maahan onnistuen hahmottamaan vain osan Diavain tasaisista mutta sitäkin pahaenteisemmistä sanoista... mutta jo aivan nämäkin saivat hänen kaoottisen mielensä haparoimaan entistä tukalammin. Sarvekas hirmuhallitsija oli viimein nimetty ohimennen Karaghaiksi, mutta tämä ei ollut se, joka sai pojan jännittymään entistä epätietoisempana. "Ennen kuin ruumiinne on todella valmis"...? Järkyttynyt nulikka ei ymmärtänyt mitä tämä tarkoitti, mutta jokin tässä kalskahti entistä pahaenteisemmältä... kuten myös tämä mystinen "suuri tavoite", jonka Diavai mainitsi. Kuitenkaan hän ei nyt vellovassa mielessään tuntunut onnistuvan saamaan otetta oikein mistään kyetäkseen pohtimaan asioita yhtään tarkemmin kun irronnutta kättään puristava Nitte vaikeroi hiljaa heidän edessään... samalla kun tämän viereen kyyristynyt panssaroitu nainen ei tuntunut uhraavan tähän enää katsettakaan painaessaan päänsä herransa kylmän katseen edessä.
Sarvekkaan miehen piinaavan tyytymätön hiljaisuus venyi hetken kiristäen koko kammion ilmapiiriä, kunnes tämä kuitenkin jälleen kasvoilleen kiivenneestä armottomasta ilmeestään huolimatta viimein tuntui pieneksi yllätykseksi kaikille, hyväksyvän Diavain perustelut. Tämä myhähti heilauttaen kättään naisen suuntaan samaan aikaan kun kauempana hädintuskin silmiään räpyttelevä järkyttynyt Spyro yritti vielä haparoida epätoivoisesti otetta tapahtumista, pojankin tuntuessa kuitenkin värähtävän jälleen hieman miehen puhuessa. Oli typerryttävää kuinka lohikäärmemäinen, groteski mies eittämättä hirvittävistä vammoistaan huolimatta oli äkkiä jälleen tavoittanut aiemman kylmäävän tyyneytensä vaikka tämä joutuikin vieläkin puristamaan kynsillään verta tursuavaa, suomujen peittämää rintaansa kasaan kuin tämä ei olisi huolettanut tätä tippaakaan vaan tämä olisi jälleen ollut vain palaamassa alkuperäiseen aiheeseensa kuin epämiellyttävän keskeytyksen jälkeen. Vieläkin turrasti paikallaan seisova Spyro haparoi edelleen vetääkseen kunnolla henkeä jännittyneisiin keuhkoihinsa kunnes kuin äskeisen välikohtauksen pois tieltään saaneena Karaghain äkkiä käännähti viimein takaisin kauhistuneiden nuorukaisten suuntaan, napaten kertaiskusta jopa järkyttyneen nulikankin huomion. Se sävähti voimakkaasti lähes taaksepäin kavahtaen tajutessaan miehen kääntyneen nyt katsomaan häneen selvästikään kaikista kauhistuneista toiveista huolimatta vieläkään taustalla seisovaa kaksikkoa unohtamatta. Poika puri tukalasti hampaansa yhteen luoden Haeklin tapaan hätäisen ja varsin epätoivoisen vilkaisun ympärilleen kammiossa kuin pakoreittiä etsien, ennen kuin tämä joutui kuitenkin kääntämään huomionsa takaisin pistäviin kultaisiin silmiin jotka pureutuivat häneen. Verta tursuava, ja epäilemättä vakavasti vahingoittunut olemus ei selvästikään vähentänyt tippaakaan hyytävän miehen vaikutusvaltaa, ja kun tämä viimein puhui, tällä kertaa suoraan purppuratukalle, oli tämän ääni vieläkin varsin omiaan saamaan pojan tuijottamaan kauhuissaan... varsinkin kun tämän sanojen merkitys viimein pääsi perille tämän paniikinomaisessa mielessä.
Poika tuntui suorastaan painuvan kasaan Karaghain, hirviöiden herran painavan huomion edessä jo tämän ensimmäisten kylmäävien sanojen aikana ja hiljakseen kun tämä jatkoi puhettaan kävi kalpeaksi valahtaneen nulikan ilme hetki hetkeltä entistä kireämmäksi ja kauhistuneemmaksi. Hänen päänsä pyöri vieläkin varsin kaoottiseksi ja ilmassa riippuva paksu veren lemu sai hänet voimaan pahoin mutta silti miehen sanat purivat armotta perille tavalla, joka tuntui lähes suorastaan fyysisen painostavalta. Tämä ei ollut selvästikään unohtanut heitä, ja miehen vaatimus iskettiin jälleen suoraan ja raskaasti hänen eteensä tavalla, jota poika ei olisi voinut väistää vaikka olisi epäilemättä halunnutkin... mutta tämän ylhäinen ja vaativa olemus ei sallinut sitä. Hetken aikaa purppuratukka seisoi silmät ymmyrkäisenä paikalleen jähmettyneenä kuin olisi toivonut hirvittävän pedon kulkevan ohitseen jos hän ei vain kiinnittäisi tämän huomiota itseensä, kunnes alkoi käydä piinaavan selväksi jopa tälle ettei tämä hirviö ollut menossa pois ennen kuin saisi haluamansa. Vaivalloisen jähmeästi poika räpäytti silmiään luoden arkailevan katseen miehen viittausta seuraten ensin Nitteen joka tuskin oli enää kykenevä puuttumaan asioihin, ja sitten arkaillen ja suorastaan vältellen ylös kimmeltävään lasikupuun sekä esineeseen, jota tämä piti sisällään. Vain tämän katsominenkin kauhistutti poikaa vieläkin, ja nopeasti tämä kiskaisikin katseensa alas tästä, ennen kuin neuvoton, ahdistunut huomio kääntyi jälleen kuin vedettynä sarvekkaaseen mieheen joka seisoi veristä rintaansa puristaen, mutta tuijottaen häntä pistävän odottavasti, vaatien tottelemaan. Spyro tunsi olevansa jälleen varsin hirvittävällä tavalla kahden tulen välissä... eikä uupuneella ja ahdistuksesta kärvistelevällä nulikalla ollut nyt voimia käsitellä tällaista... jos tällä olisi ollut muutenkaan. Se veti kireästi sihahtaen henkeä hampaidensa lomasta aukaisten suutaan kuin olisi yrittänyt sanoa jotain, kunnes purppuratukka kuitenkin epäröi. Laihat kädet nytkähtivät hermostuneesti kun neuvoton poika loi vielä epätoivoisen katseen niin kädentynkäänsä puristavaan Nitteen kuin Haekliinkin takanaan, kunnes se viimein päästi kurkustaan vaisun, eittämättä nujertuneen henkäisyn ja laski katseensa alas. Hänkin tiesi, että mikä kapine ikinä olikaan olisi mystisen kuulan joutuminen julman hirviöiden herran käsiin epäilemättä hirvittävän huono asia. Hän ei olisi edes halunnut lähestyä moista esinettä, tuntien tämän huokuvan jotakin käsittämätöntä jopa tätä ympäröivän kimmeltävän lasin lävitse alas kammion pohjalle, mutta... hän oli epäröinyt jo kerran, ja tällä oli hyvin vähällä olla ollut hirvittäviä seurauksia. Kaiketi saattoi olla varsin mahdollista että Karaghan kaavaili tappavansa heidät kaikki joka tapauksessa, mutta... hänellä ei vain yksinkiretaisesti ollut enää rohkeutta koetella onneaan. Ei tainnut olla epäilystäkään etteikö sarvekas mies olisi toteuttanut aiempaa uhkaustaan, josta nyt vielä toistaiseksi tuntui olevan valmis joustamaan kuin kovinkin suuresta, ansaitsemattomasta arvosta, ja tämä taisi jättää Spyrolle vain yhden mahdollisuuden.
Hetken aikaa purppuratukka seisoi tukalasti alas tuijottaen paikallaan puristaen avuttomasti laihoja käsiään nyrkkiin sivullaan, kunnes se viimein puri hampaansa kirskahtaen yhteen. Vielä kerran surkea, ja eittämättä varsin anteeksipyytävä katse pyyhkäisi tämän olan ylitse Haekliin ennen kuin nulikka kuitenkin haparoi epävarmoin jaloin eteenpäin lattian poikki. Tämä joutui selvästi pinnistelemään jokaisella askeleella, eikä kyse tainnut olla edes vain uupumuksesta. Se ei uskaltanut päästää ääntäkään tai oikeastaan edes katsoa ympärilleen hivuttautuessaan pakonomaisen varuillaan nyt veren tahraaman kiven poikki, pojan lopulta löytäessä reittinsä ylös kohoavien, kohti kaunista kupua johtavien portaiden tuntumaan. Tämän löytäminen edestään sai sen vielä säpsähtämään ja hidastamaan arastellen kun poika nosti vastahakoisesti katseensa vilkaisemaan ylös, ennen kuin tämän kurkusta kantautui vielä jokseenkin neuvoton, tukala ähkäisy. Pelkkä ajatuskin kajota niin pyhättöön kuin tämän suojaamaan esineeseen tällä tavalla oli hirvittävä... mutta niin oli sekin, mitä heille luultavasti tapahtuisi jos hän ei tekisi niin kuin vaadittiin. Hän... ei vain voinut sallia jotain sellaista, vaikka se vaatisikin kylmäävälle miehelle periksi antamista. Nitte oli jo isketty armotta maahan mutta tämä sentään oli vielä elossa, ja ainakin mies tuntui peruneen aiemman käskynsä Haeklin suhteen... oli pakko kaiketi vain.... yrittää toivoa että tämä tyytyisi siihen että saisi haluamansa esineen käsiinsä... Tai edes siihen että hän yrittäisi.... vaikka hän ei rehellisesti osannut olla alkuunkaan varma miten hän edes kykenisi lähestymään jotakin tällaista saati... tarttumaan tähän, nulikan tuskin ehtimättä vielä edes huolestumaan siitä miten hänen olisi tarkoitus päästä tätä suojaavan lasin lävitse. Hän ei ollut vielä edes astunut portaille jotka johtivat tätä kohden, mutta silti poika tunsi jalkojensa vapisevan jo nyt kauhusta.
|
|
|
Post by submarine on Jul 12, 2015 11:21:08 GMT 3
Haekli ei voinut olla tuntemata itseään yhtä murskatuksi ja toivottomaksi, kuin Spyrokin juuri nyt tunsi itsensä. Hänen vähät, huterat pakosuunnitelmansakin särkyivät nyt kuin lasi vasaran alla, eikä hänellä ollut enää mitään vastausta mihinkään tästä kaikesta. Hän olisi halunnut vastustaa hirvittävää herraa, seistä suorassa ja kohdata tämän yhtä raivolla kuin Nittekin... tai ei, ei hän halunnut sellaista. Mutta hänen olisi pitänyt tehdä niin silti. Hän olisi halunnut haluta sellaista, mutta siitä huolimattakaan punatukkainen nuorukainen ei voinut olla kokematta sairaalloista, panikoivaa helpotusta, kun Spyro lopulta, vaiti ja tukalasti, lähti liikkeelle, aikoen mitä ilmeisimminkin totella Karaghainin, hirviöiden herran, käskyä. Se oli samanlaista tukalaa helpotusta kuin miekan laskeminen alas kurkulta, tieto siitä että elämä jatkuisi vielä ainakin hetken verran. Helpotuksesta huolimattakin Haekli jäi katsomaan Spyron perään tukalasti ja hankalana, kun tämä jätti hänet huterin askelin taakseen. Hän oli nyt hyödytön tämän kaiken keskellä, voimaton tekemään muutakaan kuin seuraamaan tätä kaikkea hampaitaan kiristellen sivusta. Oli vaikea uskoa, että edes tämä pelastaisi heidän kammottavalta kohtalolta, joka häämötti yhä pelottavan lähellä, mutta muita mahdollisuuksia heillä ei ollut. Hänen olisi pitänyt tehdä jotakin, vaikka vain lausua Spyrolle edes jokin rohkaiseva, helpottava sana, mutta sellaisia ei enää ollut. Hän ei pystynyt keksimään sellaisia edes itseään varten, eikä myöskään toiselle. Harmaanahkainen saattoi lopulta vain seistä paikoillaan, tuntien itsensä kovin pieneksi ja mitättömäksi - mikä eittämättä miellytti ainakin kammottavaa hirviöiden herraa, jota Niten vastarintakaan ei lopulta ollut onnistunut todella huojuttamaan tai haittaamaan.
Haeklin lisäksi eittämättä jokaisen muunkin katse seurasi Spyroa nyt, kun tämä huterin jaloin asteli kammion poikki. Jopa Nitte, tukalasti ja verta vuotaen, katsoi tiukasti poikaan. Tämän katseessa oli tuskaa ja tappiota, mutta sen lisäksi myös epäuskoa ja kauhua, kuin omasta tilanteesta huolimattakin tämä olisi silti murehtinut nyt enemmän siitä kammottavasta virheestä, jonka poika aikoi tehdä. Myös pronssisen yllä seisova Karaghain, tuimana ja tuikeana, tuijotti heiveröistä poikaa kylmin silmin kuin ruhtinas alamaistaan, kun tämä ohitti pitkän miehen. Katse oli armoton ja ankara, kuin tämä olisi vieläkin saattanut hetkenä minä hyvänsä komentaa kaiken pojan ympärillä surmattavaksi aivan vain nopeuttaakseen tämän tahtia. Siltikin tämä tuli irvistäneeksi tuon tuostakin tavalla, joka kertoi raastavan tuskan pitävän turhat ajatukset poissa - joskin ne eittämättä myös söivät tämän kärsivällisyyttä. Kun purppurapäinen poika lopulta pääsi portaiden luokse, tuntui tämä selvästikin jäävän empimään hetkeksi. Karaghain tuntui sallivan sen aivan vain siksi, että poika oli eittämättä siinä kunnossa, että tauko ennen portaisiin astumista saattoi olla jo pelkästään puhtaasti pakollinen hengähdys. Johonkuhun muuhun se kuitenkin tuntui purevan, ja Spyron takaa kohosikin epätoivoinen ulahdus, jota seurasivat Niten tuskaiset, hätäiset sanat. "Älä tee sitä! Se-" pronssisuomuinen nainen melkeinpä ulvaisi ilmoille, mutta vaikeni pelottavan äkisti Diavain rautakärkisen saappaan osuessa kylkeensä. Tämä sortui lattialle yskien ja itseään pidellen, mutta siitä huolimattakin tämän silmät tuijottivat vetoavasti, anelevasti Spyron suuntaan. Moinen sai Karaghainin vilkaisemaan tätä yrmeästi, kuin aikoen lopultakin murskata naisen täysin pelkällä kengällä. Mutta lopulta tämä kuitenkin käänsi armottoman ja ankaran katseensa vain poikaan, ärähtäen julman käskyn: "Ala kiivetä, lohikäärme! Vitkastelusi koituu pian kalliiksi!"
Lopulta, Niten aneluista huolimattakaan, ei kenelläkään tainnut tässä tilanteessa olla enää muutakaan vaihtoehtoa kuin alistua osaansa. Haeklille se oli vierestä tuijottelu ja Nitelle veren vuotaminen lattialla. Mutta Spyrolle se oli suurten portaiden kiipeäminen. Ne olivat viuhkan muotoiset, vieden tyvessä suuren osan tilasta kammion keskeltä, mutta kaventuen kohti koroketta, jossa uskomattoman puhdas ja täydellinen kristallikuula kaiken yläpuolella odotti. Vaikka portaat olivatkin huomattavasti pienikokoisemmat kuin ne valtavat, jotka olivat kohonneet temppelin salista aina huipulle asti, olivat ne silti tavallisia portaita suuremmat. Jokainen niistä ylti poikaa ainakin polveen asti, pakottaen tämän kipuamaan niitä tukalasti tavalla, joka ei varmasti ainakaan oloa parantanut kaiken tämän jäljiltä. Haekli seurasi sitä epävarmasti ja tuskaisesti, säälien uupunutta ja murjottua poikaa, joka pakotettiin nyt vielä moiseen ponnistukseen. Hänen mielessään ehti käväistä tukala miete siitä, miten Spyron oli määrä rikkoa puolimatkassa odottava lasikupu, mutta se murhe kuoli jo ennen kuin ehti edes kunnolla muodostua, kun toinen lopulta pääsi sinne asti. Vaikka valtava, puolet kammiosta niellyt lasikupu vaikuttikin jo pelkän paksuutensa vuoksi melkoisen kestävältä, oli Karaghainin väite siitä, että lohikäärmeelle se avautuisi, eittämättä tosi. Kun Spyro alkoi lähestyä kupua, alkoi se väreillä, kuin vastaten tämän läsnäoloon. Porras portaalta se väreili voimakkaammin, kunnes lopulta, melkein kosketusetäisyydeltä, näytti siltä kuin se olisi ollut raivoisasti vellovaa vettä. Vaadittiin enää yksi porras, ja yhtäkkiä koko häkellyttävän valtava lasinen luomus särkyi, päästäen puhtaimman ja heleimmän äänen, jonka Haekli oli koskaan kuullut. Se ei kuitenkaan särkynyt julmiksi sirpaleiksi, vaan puhtaaksi tomuksi, joka satoi säkenöiden maahan kuin kultainen pöly. Joskus muulloin se olisi voinut olla jopa kaunista, mutta nyt sitä mustasi se voitonriemuinen sihahdus, jonka Karaghain kaiken keskeltä malttamattomasti pääsi. Tämä ei voinut olla muistuttamatta poikaa tilanteesta ja tehtävästään jälleen nopeilla, napakoilla sanoilla. "Tuo minulle tuo kuula. Älä jahkaile, sinun ja jokaisen toverisi henki on sen varassa!" mies ärähti kärsimättömästi, polkaisten jalkaansa niin että pamahti. Kammio oli nyt auki päältä, ja sisään tuntui virtaavan uutta, raikasta mutta kylmää ilmaa. Kristallinen mahtiesine oli nyt suoraan taivasta vasten, kuin vain odottaen.
Ja lopulta, eittämättä tuskaisena ja väsyneenä, sai Spyro huomata seisovansa hirviöiden herran havitteleman esineen edessä. Lähempää sen uskomaton puhtaus ja täydellisyys kävi vielä selvemmäksi. Siinä tanssi loputon määrä heijastuksia, joista jokainen tuntui jakavan siihen osunutta valoa hieman eri tavalla. Siihen katsominen tuntui kuljettavan katsetta loputtomiin, kuin esineen sisällä olisi ollut loputon määrä täydellisiä peilejä, limittäin ja lähellä toisiaan. Siitä hyökyi mystistä, puhdasta mahtia ja voimaa, jonka saattoi näin läheltä tuntea väreilevän lävitseen hirvittävän selkeästi. Se tuntui melkein kuin... huomiolta. Kun purppurapäinen poika tuijotti esinettä, jokin siinä vastasi. Siinä missä valo hajosi sen sisällä lukemattomiksi pilkahduksiksi, tuntui myös katse tekevän niin... ja jollakin tapaa myös katsoja. Kuin sen valo ja loputtomat heijastumiset olisivat pystyneet erottelemaan aivan kaiken, jopa katsojansa... jopa tämän sielun. "Tuo se minulle! Tuo se minulle nyt heti!" Karaghain ärjäisi alhaalta, kammiosta. Ylhäältä, ihmeellisen kristallikuulan luota, moinen tuntui eittämättä juuri nyt kovin pieneltä vähäpätöiseltä. Mutta tämän sanoissa oli silti vaativa sävy, ja lupaus siitä, mitä pienestäkin niskoittelusta voisi seurata. Pään kokoinen kuula lepäsi korokkeella, joka oli sitä varten muotoiltu, eikä lopulta varmastikaan vaatisi paljoa voimaa nostaa se siitä... joskin oli eittämättä selvää, viimeistään näin läheltä, ettei moinen teko jäisi siihen. Kuulassa lepäsi mahtia ja voimaa, johon varmastikaan kukaan ei pystyisi seurauksetta kajoamaan...
|
|
|
Post by spyrre on Jul 15, 2015 4:07:16 GMT 3
Ei tainnut olla epäilystäkään siitä, että juuri tämä olisi ollut ehdottomasti oikea hetki jolloin purppuratukankin olisi pitänyt pysähtyä ylväästi paikoilleen ja julistaa kovaan ääneen kuinka ei aikoisi missään tapauksessa antaa hirviömäisen miehen saada arvokasta, voimallista esinettä käsiinsä jota tämä vaati. Kukaties vielä vielä jopa avuttomasti kaikkea taustalta seuraavaa Haeklia enemmän (tai niin poika taisi tilanteen mielessään tulkita) hänen olisi pitänyt nostaa katseensa yhtä periksiantamattomalla raivolla Karaghaihin kuten Nitte juuri hetkeä aiemmin, ja uhmata tätä, vannoa kostoa temppelin ja tämän asukkaiden turmelemisesta, ties kuinka monien viattomien koboldien kuolemasta, Tenkasta sekä hänen tovereidensa uhkaamisesta. Kukaties hänen olisi pitänyt jopa haastaa mies kuten Nitte oli tehnyt, aivan vain tämän hirmutekojen vuoksi ja siksi että tämä epäilemättä käyttäisi heidän yläpuolellaan kimmeltävää esinettä saadakseen aikaan entistä hirvittävämpää tuhoa.... hän tiesi sen, mutta siltikin Spyro tunsi huterien jalkojensa kuljettavan itseään verentahraaman lattian poikki kohti ihmeellisiä, kauniita portaita. Hänen rinnassaan poltti kuin poika olisi hädintuskin saanut enää henkeä eikä hän rohjennut enää edes vilkaista ympärilleen, mutta silti hän kykeni tuntemaan kuin fyysisenä teränä kaikkien huomion itsessään... hänen tovereidensa kauhistuneena, hirviöiden valppaana, sekä vieläkin rintaansa tuskaisesti kokoon puristavan sarvekkaan miehen piinaavan ankarana, pistävänä ja odottavana. Hänen ei tarvinnut edes katsoa tietääkseen koska hän ohitti hänen liikkeitään tarkasti seuraavan miehen, hänen kyetessä haistamaan hetki hetkeltä tukahduttavammin niin tämän rinnasta kuin maahan isketystä Nitestäkin vuolaasti hyökyvän tuoreen veren. Nujertunut purppuratukka ei kuitenkaan rohjennut edes vilkaista tämän suuntaan tämän keskittyessä epätoivoisesti vain kiskomaan jomottavaa ruhoaan eteenpäin yhtään enempää mitään ajattelematta kuin pakko oli... vaikka tämä epäilemättä olikin paljon helpommin sanottu kuin tehty. Hän ei voinut olla tuntematta oloaan äärimmäisen surkeaksi ja pelkurimaiseksi, ja mitä lähemmäs hän astui ihmeellisen kammion keskeltä kohoavia portaita sitä enemmän paniikinomaiset hälytyskellot soivat hänen päässään kiljuen epätoivoisesti kuinka hirvittävän huono koko ajatus edes oli, kuinka mies luultavasti murhaisi heidät kaikki joka tapauksessa kunhan saisi haluamansa, sekä kuinka hirvittäviä seurauksia tästä voisi olla ties kuinka monelle, mutta... uupuneella, ahdistuneella ja epätoivoon ajetulla nulikalla ei ollut enää voimia tällaiseen. Tämän leukaperät kiristyivät haparoiva askel askeleelta mutta nujertunut poika ei voinut kuin purra hammasta ja pakottaa itsensä eteenpäin sen välittömimmän, konkreettisimman pelon edessä että saisi muuten vielä seurata tovereidensa karmeaa kuolemaa silmiensä edessä ennen kuin kokisi itsekin saman kohtalon. Kukaties tämä oli lyhytnäköistä, itsekästä ja heikkoa, mutta... tämä kauhistutti purppuratukkaa yhtä paljon kuin hänen yläpuolellaan odottava kimmeltävä lasinen kupu, jonka sisällä ihmeellinen esine odotti.
Vaikka hitaasti, varautuneesti ja kaikkea muuta kuin varmasti surkeasti ryhtinsä lysyyn painuneena Spyro lopulta löysikin reittinsä kammion keskelle, saivat hänen edessään äkkiä kohoavat portaat pojan silti värähtämään ja seisahtumaan tukalasti ja epäröiden. Jo vain korkea-askelmaisille, valkeille portaille astuminen oli valtava askel muutenkin kuin vain fyysisesti eikä hän voinut olla pälyilemättä näitä jännittyneesti kuontalonsa alta kuin epäluuloinen eläin ilmiselvää ansaa, ja lopulta arasteleva katse nousikin hitaasti näitä myöten ylös. Niin ilmeisen vastentahtoista kuin tämä olikin pakottautui hän pyyhkäisemään näkyä katseellaan... kunnes äkkiä hänen takaansa kajahtava tuskaisen epätoivoinen huudahdus sai pojan säpsähtämään voimakkaasti pelästyksestä kuin iskettynä. Niten kauhua tihkuva ääni iski nulikan kuin kerrasta lähes lukkoon saaden sen jännittymään paikoilleen vaikka pronssisen huuto leikattiinkin lyhyeen julmalla iskulla, joka kantautui armottomasti kammionkin poikki. Nulikka oli varsin vähällä pyörähtää ympäri pelästyneenä silkkana refleksinä, mutta vaikka tämä säpsähtikin kuin olisi aikeissa toteuttaa tämän se päätyi lopulta vain henkäisemään terävästi, kuin ponnistellen jälleen päälleen hyökyvää paniikkia vastaan. Pronssinen nainen kuulosti olevan vähintään yhtä kauhuissaan siitä mitä hän aikoi... ellei jopa enemmänkin jos tämä oli mahdollista, mutta.... vaikka nulikka tiesikin tämän, ei hänellä ollut epätoivoisessa mielessään enää muitakaan ajatuksia mitä hän olisi voinut edes yrittää tehdä. Se avasi suunsa kuin sanoja haparoiden, ennen kuin kuitenkin epäröi, päästäen viimein ilmoille vain neuvottoman, tukalan ähkäisyn. Hän ei rohjennut kuin luoda nopean ahdistuneen katseen olkansa ylitse niin vaiennetuun, tuskaisesti yskivään Nitteen kuin kauempaa seuraavaan Haekliinkin selvästi peläten että Karaghain päättäisi kuitenkin iskeä pronssisuomuisen kuoliaaksi... mutta ennen kuin poika ehti epäröidä tämän enempää sivalsi kärsimätön kultainen katse jälleen häneen saaden nulikan kavahtamaan välittömästi.
Julma, uhkaava käsky kajahti jälleen ilmassa iskien vasten jo valmiiksi kauhusta kärvistelevää purppuratukkaa, eikä tämä nytkään, edes Niten kauhistuneen anovan katseen edessä kyennyt muuta kuin jähmettymään pelosta ja ahdingosta. Kukaties olisi saattanut epäillä että poika olisi saattanut olla jälleen panikoimassa ja luhistumassa hirvittävän paineen edessä, mutta miehen kylmät, viimeiset sanat onnistuivat iskemään kirveltävästi turtaankin mieleen saaden Spyron kavahtamaan nopeasti uudestaan, tällä kertaa silkasta rehellisestä pelosta että hirvittävä väkivalta vielä jatkuisi. Hän kykeni jo näkemään mielessään kuinka Karaghain verentahraamat kynnet taikka Diavain hyytävä, käsittämättömän nopea miekka iskeytyisi epäröimättä heihin epäilemättä murhaavalla tavalla, ja visiota seuraava paniikinaalto sai pojan tällä kertaa kuitenkin jähmettymisen sijasta pyörähtämään jälleen ympäri portaiden suuntaan terävästi henkäisten. Niin hirvittävältä kuin portaiden nouseminen tuntuikin, ajoi tämä pakokauhu viimein eteenpäin, kuin poika olisi viimeisillä voimillaan yrittänyt tarrata siihen ainoaan oljenkorteen jonka onnistui löytämään. Hän ei enää uskaltanut katsoa taakseen, niin kaikkea seuraavaan hirmuhallitsijaan kuin tovereihinsakaan haparoidessaan viimein vaivalloisesti huojahtavan askelen eteenpäin, ja kurottautuessa hammasta purren kohti ensimmäistä valkeaa porrasta, enää edes ylös vilkaisematta.
Taisi olla jo vain vilkaisullakin selvää että nämäkin askelmat oli selkeästi tarkoitettu jollekin ihmistä suuremmalle, ja näiden kapuaminen olisi epäilemättä ollut vaivalloista ilman sitä kuumeista, uuvuttavaa kauhua jotka nyt täyttivät purppuratukan mieltä. Hänen koko kehonsa jomotti jo valmiiksi kun hän nojautui ensimmäisen askelman ylle kavuten hampaitaan kiristellen portaisiin, lähes jokainen raajansa täristen... tai siltä tämä epäilemättä ainakin tuntui. Karaghain raivokas uhkaus oli selvästi viimein ajanut pojan kiipeämään ja tämä tuijotti tiukasti suoraan eteensä vain seuraavaan askelmaan keskittyen alkaessaan kiskoa itseään vaivalloisesti kohti korkeuksia. Varsin nopeasti jo vain hänen hengityksensäkin kulki jälleen surkeana, tukahduttavana puuskutuksena mutta uupunut poika ei uskaltanut hidastaa. Eteneminen taisi olla kaikkea muuta kuin varmaa tai joutuisaa mutta siltikään poika ei enää pysähtynyt eikä katsonut taakseen. Edessä oli jälleen vain jono uusia portaita, jotka olisivat aivan yhtä hyvin hänelle kohota jälleen lohduttomasti loputtomiin... vaikka tällä kertaa tämä olisi saattanut olla lähes helpotus Spyrollekin. Mutta ikävä kyllä niin vaikuttavat kuin kauniit viuhkamaiset portaat olivatkin oli näitäkin vain rajattu määrä, ja jokainen askel kuljetti henkeään haukkovaa, vapisevaa nulikkaa eteenpän ja kohti selvää päämääräänsä. Vaikka se oli päätynyt lähes vain tuijottamaan jalkoihinsa edetessään, yläpuolellaan odottavaa näkyä vältellen, ei se voinut olla siltikään tuntematta kimmeltävää lasista kupua tätä lähestyessään. Jokin itse kauniissa rakennelmassakin tuntui huokuvan jotain kuten tämän sisällä odottava kristallinen kuulakin ja nulikka hidasti jälleen lähes refleksinomaisesti aistiessaan lasin lähestyvän, päätyen kuitenkin säpsähtämään jälleen silmänsä ymmyrkäisiksi leviten huomatessaan säkenöivän lasin alkaneen... väreillä. Näky oli eittämättä outo varsinkin tukalalle purppuratukalle ja oli hyvin vähällä saada tämän jälleen pysähtymään silkasta säikähdyksestä, tämän kuitenkin lopulta puristaessa nyrkkinsä tiukasti sivuilleen ja jatkaessa epäluuloisesti matkaansa.
Hän suorastaan odotti ylimaallisen suojakilven tekevän jotakin kamalaa hänen lähestyessään kun tämän luonnoton värinäkin yltyi... mutta hän ei voinut silti tehdä muutakaan. Ja siltä tämä epäilemättä näyttikin kun kimmeltävän lasin väreily yltyi suorastaan raivokkaaksi hampaitaan kahta kauheammin kiristelevän pojan lähestyessä, kunnes äkkiä jotakin tapahtui. Nulikka oli jo kohottanut epäröiden, ja selkeästi jonkinlaista iskua odottaen kätensä neuvottomasti kohti lasia tietämättä tuskin itsekään mitä hänen olisi tarkoitus tehdä kimmeltävälle lasikuvulle, kunnes tämä äkkiä helähti, ja... särkyi. Poika ähkäisi pelästyneenä ja oli vähällä jo kompuroida taaksepäin kuin portaikonkin unohtaneena, kuitenkin kaikeksi onneksi jähmettyen sen sijaan paikoilleen tuijottamaan kun kupoli äkkiä mureni hänen silmiensä edessä, ilman sirpalettakaan. Hetkeen se ei osannut kuin tuijottaa kun kimmeltävä tomu satoi alas hänen edestään, aivan kuin nulikka ei olisi heti edes tajunnut että reitti eteenpäin oli äkkiä auki... kunnes äkkiä pahaenteinen, voitonriemuinen sihahdus jostakin alhaalta kammiosta jonka hän tunnisti välittömästi sai pojan jälleen vavahtamaan ja jännittymään. Hänen tehtävänsä ei ollut vielä ohitse... ja nyt ihmeellinen kristalli oli entistä lähempänä.
Karaghain komennon jälleen kajahtaessa kammiossa henkeään kaiken edessä haukkova poika sävähti pälyten viimein tukalasti alas portaiden editse kunnes kuitenkin kiskaisi päänsä jälleen eteenpäin. Se selvästikin epäröi nyt entistä enemmän mutta sarvekkaan miehen kylmä muistutus teki mitä tämän oli tarkoituskin, ajaen nulikan haparoimaan jälleen huteran ja entistä arkailevamman askelen eteenpäin. Hän ei tiennyt mitä lasikuvulle oli tapahtunut tai miten hänen olisi edes pitänyt suhtautua niin äskeiseen kuin nyt varsin lähellä hänen edessään kimaltelevaan kristalliin muuten kuin typertyneellä kunnioituksella, mutta nyt vasten paljasta taivasta odottavassa esineessä oli jotakin ilmeisen ylevää ja ylimaallista kauneutta joka epäilemättä olisi missä tahansa muussa tilanteessa vaatinut pysähtymään kunnioittavan välimatkan päähän. Spyro joutuikin suorastaan kamppailemaan tätä ajatusta vastaan vieläkin kaoottisesti vellovassa mielessään, voimatta kuitenkaan olla jäämättä tuijottamaan esinettä tätä lähestyessään. Valo ja värit pyörteilivät tässä entistä ihmeellisemmin kun hän viimein seisahtui henkeään haukkoen tasanteelle viileässä, nyt aukinaisesta katosta puhaltavassa vuoristotuulessa väristen. Hän ei ollut koskaan nähnyt -- tai oikeastaan edes kyennyt kuvittelemaankaan -- mitään tällaista... puhumattakaan tuntemuksesta jonka kristalli sai aikaan. Tämä huokui edelleen mahtia nyt entistä selvemmin jonka purppuratukkakin tunsi itsessään pojan kuitenkaan voimatta peräytyäkään niin alhaalla odottavan miehen katseen edessä, kuin nyt jo aivan itse tyrmistyttävän näynkään vuoksi. Hän ei edes ymmärtänyt miten täydellisen pyöreä esine kykeni heijastamaan valoa näin suorastaan lukemattomilla tavoilla, samalla kuin tämä kiskoi katsetta hämmentävällä tavalla sisäänsä... kuin esine olisi itsekin jollakin käsittämättömällä tavalla tuijottanut takaisin, aiheuttaen outoja kylmiä väreitä aivan hänen mielensä perälle saakka.
Vaikka tällä kestikin oikeastaan hetki edes mennä perille, onnistui kuin jostain kaukaa kajahtava uusi vaativa ääni saamaan nulikan kuitenkin havahtumaan tarpeeksi muistaakseen mistä edes oli ollut kyse. Poika sävähti voimakkaasti vetäisten terävästi henkeä ennen kuin kavahti refleksinomaisen askelen kauemmas korokkeesta ja tällä lepäävästä esineestä, kiskaisten viimein vaivalloisesti katseensa irti tästä vilkaistakseen alas ymmyrkäisin silmin. Karaghain oli selkeästi käynyt entistä malttamattomammaksi eikä hän voinut olla värähtämättä jälleen pelosta sen ajatuksen edessä että tämä saattaisi hyvinkin päättää kajota Nitteen ja Haekliin vain hoputtaakseen häntä, ja tämä eittämättä sai pojan leukaperät kiristymään entisestään. Se laski hetkeksi katseensa jalkoihinsa sulkien silmänsä ja veti muutaman kerran syvään viileää ilmaa keuhkoihinsa, ennen kuin viimein ravisti tukalasti päätään ja nosti arastellen ja varuillaan huomionsa jälleen edessään kimmeltävään kristalliin. Lopulta, kuin jälleen lähes kiskoen itseään eteenpäin katkerasti kylmäävää tunnettaan nieleskelevä poika hivuttautui hitaasti kimmeltävää esinettä kohti nyt tätä hädintuskin silmäkulmastaan pälyillen, ennen kuin seisahtui laihat kädet hermostuneesti nytkähdellen tämän ääreen. Se joutui yrittämään useammankin kerran ennen kuin sai raajansa tottelemaan tarpeeksi kohottaakseen näitä hytisten kohti kristallia, kunnes nulikka kuitenkin epäröi. Silmänräpäyksen jos toisenkin se vielä seisoi paikoillaan kunnes viimein nielaisi hiljaa ja kurottikin haparoiden napsauttamaan nuhruisen ja monesta kohdasta puhki palaneen viittansa soljen auki vetäisten vanhan vaatteen harteiltaan, kuin aikeissa yrittää noukkia kimmeltävän esineen tämän sisään... niin surkea suoja hädintuskin edes viimaa etäällä pitävä kärsinyt kangas olikin. Vielä kerran epäröivä, epätoivoinen katse kävi alhaalla, ennen kuin tämä vilkaisi outoa ihmeellistä kristallia. "...äh. Mä... anteeksi" Spyro henkäisi vaisusti hampaidensa lomasta tietämättä kaiketi oikein itsekään kenelle hänen surkeat, nujertuneet sanansa oli lopulta suunnattu (tai mitä hän edes toivoi saavansa moisella aikaan), ennen kuin terästäytyi miten tukaluudessaan saattoi ja kohotti varovasti kätensä kankaan keralla kohti korokkeella lepäävää esinettä. Ylhäältä puhaltava viileä tuulikin olisi epäilemättä ollut tarpeeksi saadakseen purppuratukan hytisemään kylmästä mutta nyt hän tuskin edes huomasi tätä vaikka viima riepottelikin hänen villejä hiuksiaan. Kylmäävä tunne jonka hän nyt tunsi itsessään oli eittämättä peräisin jostakin aivan muusta, vaikka hampaitaan kiristelevä poika ei osannut edes määrittää mitä pelkäsi kristallin koskettamisen saavan aikaan. Mutta tästä huokuva voima kertoi epäilemättä.... jostain, mitä nulikalla tuskin olisi koskaan ominpäin ollut edes rohkeutta lähestyä. Rehellisesti, hänellä hädin tuskin olisi ollut sitä nytkään.
|
|
|
Post by submarine on Jul 15, 2015 13:23:50 GMT 3
Spyron seisoessa nyt ihmeellisen, maagisen kristallikuulan edessä, tuntui kaikki muu nopeasti etääntyvän ja sumenevan. Maaginen, eittämättä mahtava esine väreili ja sykki outoa voimaa, joka veti poikaakin puoleensa, sulki kaikkea muuta ulkopuolelle. Alhaalta kuuluvat, vaativat huudot ja käskyt olivat muuttumassa kovin vähäpätöisiksi tämän hiljaisen voiman rinnalla. Jokin kuulassa, sen valoa halkovissa syvyyksissä, tuntui suorastaan keskittyvän purppurapäiseen, joka sen eteen oli astunut. Se oli todellista huomiota, melkein kuin todellakin tiedostavaa ja tarkoituksellista. Ja kun mahtava esine keskittyi sitä lähestyneeseen, joutui kaikki muu väistämään kauemmas. Kukaties sen olisi voinut sanoa tuntuvan paineelta itsessään ja keveydeltä ympärillään, mutta moiset olisivat eittämättä olleet pelkkiä riittämättömiä sanoja aistimuksille, joita ihmisruumista ei oltu tehty aistimaan. Ainoastaan sillä oli lopulta väliä, että kuula itsessäänkin tuntui suorastaan... odottavan. Se sykki ja odotti. Kun Spyro tuntui tekevän päätöksensä, ja alkaen varsin tarkoituksenmukaisesti haalia käteensä viittaansa, kuin suojaksi esineeltä, tuntui kristallikuulan huomio valpastuvan entisestään - kuin pelkkä selkeä, tietoinen päätös tarttua siihen tavalla tai toisella olisi vaikuttanut siihenkin. Sen lukemattomat heijastukset halkoivat valoa lukemattomilla tavoilla, mutta silmänräpäyksen ajan sen sisällä tuntui suorastaan välähtelevän. Pelkkä nopea välähdys, joka katosi yhtä pian kuin ilmaantuikin, mutta joka silti tuntui kovin merkitykselliseltä. Ja mitä lähemmäs poika hivuttautui hetkeä, jona viimein ottaisi kuulan korokkeeltaan, sitä enemmän kaikki tuntui tiivistyvän ja keskittyvän. Ulvova tuulikaan ei pian tuntunut enää juuri miltään, ja vain tasanne Spyron ja kuulan kanssa oli olemassa. Vain ne, ja lähestyvä hetki...
Lopulta, empimisestä huolimatta, hetki tuli. Spyron anteeksipyyntö kaikui hiljaa ja kenenkään kuulematta, kun tämä tarttui kristalliseen kuulaan. Pojan viitalla peitetyt kädet koskettivat esineen pintaa kun tämä yritti pujottaa viitan sen ylitse, ja sitten... sitten vanhalla, kärsineellä kankaalla tuskin olikaan mitään väliä. Jos esine olikin reagoinut huomioon, oli kosketus viimeinen, mitä vaadittiin sen ja pojan välillä väreilleen yhteyden sitomiseen täydelliseksi. Kulahtanut viitta suojasi tuskin enää edes kylmältä, puhumattakaan ylimaallisista voimista, ja sen läpikin Spyro saattoi tuntea sormissaan esineen kylmän, täysin sileän, täydellisen pinnan yhtä tarkasti, kuin kangasta ei olisi edes ollut. Samalla poika pystyi tuntemaan myös hirvittävän, pohjattoman voiman, joka esineessä sykki, väreillen nyt suoraan hentoisiin sormiinkin. Ja vaikka tämä olisikin yrittänyt vetää kätensä pois, ei se enää ollut mahdollista. Ne eivät liikkuneet eivätkä irrottaneet. Eivät koska jokin olisi pidellyt niitä kiinni esineessä, vaan, kuten nulikka sai huomata, tämä itse teki sen. Kädet puristivat kuulaa tiukasti, painautuen sitä vasten voimakkaammin, eikä sitä tehnyt mikään muu kuin poika itse. Kummankin käden painuessa kuulaa vasten, ei Spyron silmillä ollut nyt muutakaan suuntaa kuin edessä häämöttävä kuula. Pojan silmät olivat auki, eivätkä ne suostuneet sulkeutumaan yhtään sen enempää, kuin kädet irrottamaan otettaan. Ne tuijottivat kuulaa hirvittävän tarkasti, ja nyt tämä tähysi syvyyksiin, joista ei ollut aikaisemmin edes tiennyt. Syvemmälle kuulaan, erottaen siitä yhä uusia, loputtomia syvyyksiä kuin joku, joka käveli loputtomien peilien halki. Kuulan käsittämättömät näyt ja syvyydet vaativat huomiota, mutta samalla... ne myös vaikuttivat siihen.
Mitä syvemmälle Spyro joutui kuulaa katsomaan, sitä tiukemmin tämä saattoi tuntea, miten kyse ei ollut mistään yksipuoleisesta. Kuulan syvät, loputtomat heijastukset halkoivat valoa niin hienoksi että se lopulta katosi kokonaan, mutta samaa ne olivat tekemässä nyt myös katseelle. Pojan katse oli hajoamassa osiin, heijastumassa uudelleen ja uudelleen loputtomista pinnoista, loputtomilla tavoilla, niin että mitä pidempään tämä katsoi, sitä enemmän tämä näki kerralla. Hirvittävän määrän puolia ja pintoja, hirvittävän monella tavalla. Kuolevaisen silmiä tuskin oli tarkoitettu sellaiseen, mutta hitaasti, tuskallisesti, poika saattoi alkaa aavistamaan, miltä tuntui todella nähdä... kaikki. Samalla tämä saattoi, eittämättä kauhukseen, tajuta, ettei moinen halkominen ollut jäämässä pelkästään tämän katseeseen. Ei läheskään. Oli eittämättä mahdotonta edes kuvailla tunnetta, jota Spyro nyt tunsi. Tämän katse oli hajonnut jo lukemattomiksi sirpaleiksi, ja nyt kuulan loputtomat heijastukset olivat kurkottamassa myös sen taakse, mieleen. Mielessään, päänsä sisällä, tämä pystyi tuntemaan miten jokin oli halkeamassa ja jakautumassa. Jollakin järjettömällä, pelottavalla tavalla tämän ajatukset, koko mielikin, olivat heijastumassa nyt samalla tavalla lukemattomista pinnoista, sirpaloiden niitä lukemattomiin suuntiin ja lukemattomiksi heijastuksiksi toisistaan, niin että poika saattoi aistia olevansa nyt yhtä aikaa... monta eri Spyroa. Monta erilaista, vain häviävästi toisistaan eroavaa mieltä yhtä aikaa, jokainen omalla tahollaan ja kannallaan. Ja samalla tämä saattoi tuntea, miten huomio, ulkopuolinen huomio, katsoi jokaista heijastusta siinä missä poika itsekin. Arvioi niitä. Punnitsi niitä. Havaitsi niitä. Siinä kaikessa oli jotakin puhtaan pelkistävää, jotakin täysin avaavaa, joka kuitenkin samalla tuntui myös eittämättä hirvittävältä ja oudolta. Mieliä ei oltu tehty hajoamaan osiksi, mutta niin oli kuitenkin nyt tapahtumassa. Ja siltikään pojan kädet eivät suostuneet irrottamaan otettaan esineestä, johon tämä itsekin tuntui olevan nyt imeytymässä. Jokainen osa Spyron mieltä, jokainen ajatus ja jopa jokainen osa sitä, mitä tämä oli, oli hajoamassa omaksi itsekseen. Äkkiä ei ollut enää yhtä Spyroa, ei yhtä kokonaisuutta jona poika olisi voinut pitää itseään. Jokainen niistä hajosi edelleen. Tämän ajatukset, pelot, haaveet, mielihalut, kaikki mitä tämä tunsi. Ja myös kaikki mitä tämä oli. Tämä nyt, tämä ennen... ja myös tämä myöhemmin. Kuulan loputtomissa heijastuksissa väreili asioita, joita sirpaloitu poika ei koskaan ollut nähnyt. Näkyjä joita tämä tuskin pystyi edes ymmärtämään. Asioita joita, tämä tiesi, ei ollut vielä tapahtunut. Todellisuus, aika ja paikka hajosivat esineessä ja pojassa osiin, loputtomaksi määräksi pelkkiä heijastuksia. Tämä näki ne kaikki yhtä aikaa, tavalla joka olisi eittämättä runnellut mitä tahansa kuolevaista mieltä - mutta pojalla ei ollut enää mieltä. Ei mitään niin yhtenäistä. Oli Spyro, ja loputon määrä Spyroja, joista jokainen erosi toisesta yhtä paljon kuin heijastus erosi toisesta heijastuksesta.
"Spyro, pyydän. Keskity. Tämä on nyt todella tärkeää", Haekli ähkäisi turhautuneesti, kiskaisten purppurapäisen nulikan mietteistään. Pieni huone, joka heille oli annettu asioiden järjestelyä varten, oli tunkkainen ja aivan liian hämärä. Yksi pieni ikkuna ei asiaa muuttanut, ja nuorukainen irvisti tukalasti, yrittäen selvitellä sekaista päätään tihrustaessaan edessään lojuvia papereita, joiden tiedot tarjosivat yhtä paljon sekaisuutta kuin selkeyttäkin. Hän piteli käsissään yhtä, ennen kuin lopulta huokaisi ja laski sen alas, nykien hienon, uutukaisen tunikansa aavistuksen liian korkeaa kaulusta. Lopulta hän loi Spyroon tukalan vilkaisun pöydän yli, huokaisten ja irvistäen uudestaan. "Minä en tiedä miten meidän muka pitäisi tehdä kaikki... kaikki tämä. Miten meidän muka pitäisi edes päästä näihin paikkoihin? Miten meidän muka pitäisi... saavuttaa jotain tällaista?" punatukkainen nuorukainen lopulta ähkäisi, yrittäen epätoivoisesti säätää taakse sitomiaan hiuksia pitelevää nauhaa paremmaksi. Lopulta hän kiskaisi sen turhautuneesti irti, antaen kuontalonsa levitä villisti joka puolelle. Hän laski hetkeksi päänsä käsiinsä, ähkäisten. "Spyro, kuunteletko sinä?" Haekli lopulta kysäisi, vilkaisten nyt poikaan aavistuksen kummeksuvammin, kun tämä ei vieläkään tuntunut olevan aikeissa vastata.
|
|
|
Post by spyrre on Jul 16, 2015 3:52:01 GMT 3
Jo ennen kuin edes kohotti vapisevat, vastahakoiset kätensä kohti käsittämättömästi lukemattomissa heijastuksissa säteilevää kristallikuulaa taisi Spyrokin kyetä jollakin tavalla aavistamaan kuinka huono ajatus esineeseen tarttuminen eittämättä olisi. Aivan vain tämän lähestyminen oli suorastaan hyytävä kokemus tavalla, jota hän ei ollut koskaan kokenut tai kyennyt edes kuvittelemaan ja lähetti hänen lävitseen outoja väristyksiä kuin esinekin olisi jotenkin seurannut hänen epävarmaa, haparoivaa liikehdintäänsä... suorastaan odottaen... jotain. Epäilemättä tämän olisi pitänyt ehdottomasti olla tarpeeksi ajaakseen purppuratukan kauhuissaan kauemmas... ja tämä olisi varmasti ollutkin, likimain aivan missä tahansa muussa tilanteessa. Nyt hänellä ei kuitenkaan ollut muita mahdollisuuksia kuin purra leukansa tukalasti yhteen, tuntiessaan olonsa käyvän hyytävän epätodelliseksi (ja oikeastaan jollakin täysin järjettömällä tavalla samaan aikaan myös... todellisemmaksi vaikkakin vain edessään häämöttävän näyn suhteen) kun hän pakottautui lähestymään huolella veistettyä koroketta jolla kristalli sädehtien lepäsi. Kukaties se oli se hyytävä tapa jolla esine tuntui jotenkin tiedostavan hänen läsnäolonsa taikka outo tunne kuinka tämä veti häntä hetki hetkeltä enemmän puoleensa (mitä luultavimmin nämä molemmat) joka saikin nulikan viimein kiskaisemaan vaivalloisesti katseensa irti kimmeltävästä esineestä vilkaistakseen tukalasti alas kammion pohjalle ennen kuin tämä alkoi hapuilla nuhjuista ja jo kovia kokenutta viittaansa vapisevin sormin yltään rohkenematta mitenkään vain... koskea tätä odottavaan kuulaan ilman edes jonkinlaista suojaa jonka alle tämän olisi voinut edes kätkeä raskauttavan ja hirvittävän teon ajaksi... mutta lähes saman tien kun hänen vastahakoiset sormensa viimein koskettivat tätä kankaan lävitse sai poika välittömästi kokea kuinka turhaa niin moinen suojautumisyritys kuten hänen hiljaiset sanansa olivat jotakin tällaista vastaan.
Jollakin käsittämättömällä tavalla kristallista huokuva, suorastaan fyysiseltä tuntuva läsnäolon tunne tiivistyi entisestään hänen kohottaessa vastentahtoisesti viittaansa ja tämä oli hyvin vähällä saada jo lähes henkeään pidättelevän, välttelevästi pälyilevän Spyron kavahtamaan refleksinomaisesti kauemmas, mutta kun hänen sormensa jo hipaisivat odottavaa esinettä kankaan lävitse, oli jo sillä silmänräpäyksellä liian myöhäistä. Nulikan kurkusta karkasi typertynyt, suorastaan hätäinen ähkäisy kun tämä sävähti terävästi kun äkkiä hänen omat kätensä tuntuivat tarraavan kristalliin kuin magneetin vetäminä huomattavasti tiukemmin kuin hän olisi aikonut tai mitenkään edes rohjennut... ja tämän enempää järkyttynyt poika tuskin ehtikään tajuamaan pelästynyt, välttelevästi pälyillyt katse kiskaistiin viimein suoraan ihmeelliseen kristalliin... ja sitten hän ei enää nähnytkään mitään muuta kuin loputtomia, käsittämättömiä heijastuksia sekä tunsi epäinhimillisen, jo lähes musertavan intensiiviseksi käyneen huomion lamaannuttavana itsessään. Vaati vain silmänräpäyksen tajuta että samalla kun hän tuijotti kauhistuneen lumoutuneena kristallia edessään tuijotti tämä myös häntä... kuitenkin lävistävämmin ja syvemmin kuin minkään olisi kuvitellut edes voivan. Eikä hän voinut edes pyristellä vastaan siitä kaikesta ylitseen hyökyvästä kauhusta huolimatta kun jokin näkymätön tutkaili hyytävästi hänen sisimpäänsä, paljastaen ja nähden epäilemättä kaiken josta osasta itse nulikkakaan oli tuskin edes ollut tietoinen. Järkyttyneellä purppuratukalla tuskin oli aavistustakaan mikä hänen ympärilleen tiivistyvä outo läsnäolo oli, tai mitä tämä edes halusi mutta mitä syvemmälle loputtomien, kimmeltävien heijastuksien keskelle hänen lamaantunut mielensä kiskottiin, kunnes hän lähes alkoi tyrmistyksekseen erottaa... asioita. Mitenkään muutenkaan hän olisi tuskin pystynyt ilmaisemaan tätä vaikka olisi nyt kyennyt ajattelemaan edes tämän vertaa tajutakseen kuinka vähiin ja riittämättömiksi sanat kävivät hänen hädin tuskin kyetessä edes käsittämään mitä näki... puhumattakaan siitä, kuinka nyt häntä ympäröivä tietoisuus tuntui kiskovan nämä kaikki esille ja näkyviin jostakin hänen sisältään. Esille, erilleen ja irralleen toisistaan. Kokemus oli epäilemättä yhtä aikaa niin typerryttävä kuin hirvittäväkin... ja ehdottomasti aivan liikaa kaiken keskelle avuttomasti tempaistulle pojalle tämän kuitenkaan kykenemättä muuta kuin tuijottamaan ympärilleen avuttomasti loputtomien peilien välähdellessä ympärillään. Jokin tällainen olisi varmasti ollut tarpeeksi ylikuormittamaan kenet hyvänsä hirvittävällä tavalla... jo ennen kuin häneen tarrannut näkymätön entiteetti tuntui kurottavan entistä syvemmälle. Jonnekin, minne minkään ei olisi koskaan edes pitänyt kajota, saati kiskaista esille ja levälleen tarkasteltavaksi tällä tavalla joka sai jo lamaantuneen nulikankin haukkomaan henkeään ja pyristelemään avuttomasti kauhusta kuin ylös vedestä kiskottu kala verkossa... ennen kuin jotain ensisijaisen tärkeää hänen venytetyssä olemuksessaan tuntui vain... räsähtävän rikki.
Kukaties ohikiitävän hetken aikana Spyro kykeni tuntemaan vielä lamaannuttavaa kauhua kun loputtomat heijastukset ja yli-inhimillenen mahti näiden takana tarttui siihen kaikkeen mitä hän oli -- oli ollut, ja kukaties vielä tulevakin -- ja heijasti nämä erilleen, jakaen jokaisen piirteen ja osan loputtomiin, kunnes niistä ei ollut enää mitään jäljellä, ainakaan kuolevaisen tavoitettavaksi. Hetki sitten hän oli vielä ollut jotain -- joku, kokonaisuus kyseenalaisuudestaankin huolimatta, ja sitten yhtäkkiä häntä tuijotti loputon määrä sirpaleita jotka kaikki kuitenkin olivat hän vaikkakin joka ikinen aavistuksen eri tavalla heijastettuna. Ja nyt kaiken ympäröinyt outo voima tuntui tutkailevan kaikkia, siinä missä purppuratukka tuskin kykeni enää saamaan minkäänlaista otetta itsestään... saati mistään muustakaan. Ajatuksen olemattomiin purkautumisesta olisi pitänyt olla hirvittävä sillä kaikkein perimmäisimmällä tavalla, mutta jos tuntemus vielä oli jossakin olemassa, oli se nyt kiskottu jonnekin kauas kuten kaikki muukin. Kukaties kyseessä oli viimein hirvittävä rangaistus siitä että hän oli edes rohjennut harkita koskettavansa yliluonnollista kristallia saati yrittää noukkia tämän mukaansa tai sitten outo mahti etsi jotain... mutta sillä taisi nyt lopulta olla enää hyvin vähän väliä hänen kannaltaan.
Kun äkillinen, jopa ymmärrettävä ääni iski viimein hänen tajuntaansa, tuli se täydellisenä yllätyksenä, saaden pojan säpsähtämään voimakkaasti kuin äkkiä pistettynä, ja nostamaan kuin jopa hieman tästä järkyttyneenä katseensa. Hetkeen varsin typertyneesti tuijottavalla Spyrolla ei tuntunut olevan aavistustakaan missä oli tai mitä edes tapahtui, ja ainoa asia joka esti häntä panikoimasta pahasti samantien oli ääni joka kantautui jostakin varsin läheltä hänen edestään... ja jonka hän tunnisti. Hetkeen ensimmäinen pyytävä, tuskastunut lausahdus tuntui saavan aikaan vain epämääräisen säpsähdyksen sekä jokseenkin sekavan ähkäisyn, ennen kuin silmiään hämärässä siristelevä poika tuntui pienellä viiveellä hahmottavan ympäristönsä. Sanattomasti räpyttelevä katse kiersi pienen, hämärän huoneen kerran jos toisenkin kunnes hakeutui ymmyrkäisenä viimein pöydän toisella puolella istuvaan Haekliin kuin ei olisi ollut aivan varma mitä edes näki, ennen kuin laskeutui siristellen heidän eteensä leviteltyihin papereihin joita nuorukainen -- ja ilmeisesti kaiketi hänkin? -- olivat olleet tutkimassa. "...ehh? Ai. Tuota... juu" nulikka onnistui viimein tökäsyttämään jokseenkin neuvottomasti, osaamatta olla luomatta tummaan nuorukaiseen melkoisen hämmentynyttä katsetta. Hetken aikaa hänestä tuntui varsin häiritsevästi että hän olisi mennyt missaamaan tai unohtamaan jotain hyvin oleellista vaikka purppuratukka saikin jollakin tavalla nyökättyä toiselle merkiksi ainakin siitä että kuunteli, ennen kuin katse viimein vielä huoneen kierrettyään laskeutui hieman tarkemmin pöydällä lepääviin papereihin. Nuorukainen tuntui varsin turhautuneelta ja huolestuneelta näistä jopa painaen hetkeksi päänsä tukalasti käsiinsä, joten näiden täytyi olla jotakin varsin tärkeää saaden Spyronkin vilkaisemaan puoleensa levottomana. "Tuota... eh. En kyllä... mäkään" poika mutisi viimein ravistaen hieman päätään kuin yrittäen haparoida tolkkua edes johonkin jääden hetkeksi itsekin haromaan purppuraista kuontaloaan melkoisen epämääräisesti, ennen kuin pälysi nuorukaista vaivihkaa syyllisesti suortuviensa lomasta. "...ehm. Mihin me... oltiinkaan sitten menossa?" se kysyikin viimein varovasti, tosin päätyen nopeasti puraisemaan yhtälailla tukalasti alahuultaan kaiketi tajuten itsekin samantien kuinka oudolta tämä kuulosti. "....siis nyt. Eh. Seuraavaksi" lisättiinkin nopeasti, pienen epämääräisen yskähdyksen keralla jonkinlaisena pikaisena selityksen sanana, ennen kuin nulikka laskikin katseensa ja poimi itsekin hieman varovasti yhden eteensä levitetyistä papereista vaikka ei rehellisesti ollut aivan varma kykenisikö saamaan siitä paljoakaan tolkkua jos nämä tuntuivat tuottavan vaikeuksia jo toisellekin. Mutta... jotain tärkeää oli silti meneillään, vaikka hän ei voinutkaan tajuta miten oli voinut pudota jostain tällaisesta näin pahasti kärryiltä. Jokin painostava tunne nakersi vieläkin hänen mielensä perällä vaikka hän ei kyennytkään saamaan tästä otetta, kuitenkin pakottaen nulikan liikehtimään jokseenkin hermostuneesti tuolillaan.
((Kannatti sitten härkkiä. Lesson of the day: do NOT touch stuff on ominous pedestals. =I ))
|
|
|
Post by submarine on Jul 16, 2015 7:21:02 GMT 3
Kaikesta murehtimisesta ja huolesta huolimattakin (tai kukaties juurikin sen takia) tuli Haekli vilkaisseeksi varsin Spyroon oivaltaessaan, miten kyseenalaiselta tämä oikeastaan vaikuttikaan. Toisen haparoivat, suorastaan epämääräiset reaktiot saivat hänet vilkuilemaan tätä jokseenkin huolissaan, ennen kuin nulikka lopultakin osoitti olevansa vielä edes tolkuissaan haparoivin, mutta kaiketi edes ymmärrettävin vastauksin. Toisaalta tämän hämmentynyt tiedustelu siitä, mitä he nyt tekivät ja minne he olivat menossa, sai hänet vain kurtistamaan kulmiaan entisestään. "Tuota... meidän pitää nyt miettiä mistä löytäisimme ensimmäisen osan. Mehän katsoimme siitä kartasta, että missäpäin ne palaset saamiesi tietojen mukaan voisivat olla", nuorukainen lopulta vastasi itsekin varsin haparoimasti, tietämättä selvästikään täysin miten hänen olisi pitänyt edes reagoida moiseen kysymykseen. Hetkeksi hän vilkaisi jokseenkin avuttomasti paperinippuunsa, ennen kuin kohotti katseensa takaisin purppurapäiseen, nyt entistäkin huolestuneempana. "Oletko... oletko sinä ihan kunnossa? Näytät vähän kalpealta. Ei kai se haava taas vaivaa?" Haekli lopulta kysäisi huolestuneena, vilkaisten merkitsevästi pojan rintaan, jota nyt peitti kangas. Suuret, keltaiset silmät kiinnittyivät tukalasti siihen paikkaan, jossa punatukkainen tiesi kankaan alla vaanivan edelleen suuren, rujon jäljen. Hän liikahti rauhattomasti, nyt selvästikin huolestuneempana toisesta kuin mistään suurten ja vaativien matkojen suunnittelusta. "Pitäisikö sinun käydä maaten hetkeksi?" hän kysäisi aavistuksen varuillaan.
"Maahan! Maahan typerys!" kajahti Canjan ääni, joka ylsi jopa raivoavan taistelun ja murhaavan metelin ylitsekin. Ja sitä seurasi varsin nopeasti nainen itse, koko painollaan vasten Spyroa, taklaten tämän katukiveykseen. Vain vaivaista hetkeä myöhemmin iskeytyi jyrisevä, raivoisasti liekehtivä tulipallo suoraan katua reunustaneen puisen talon julkisivuun, syytäen liekehtiviä puunsäleitä ja rojua kadulla vellovaan kaaokseen. Ne ropisivat soturin panssarista harmittomasti, kun tämä suojasi poikaa ruumiillaan. Melu oli korviahuumaavaa, mutta siitä huolimattakin tämä huusi melkein vasten pojan kasvoja jo maassa, samalla kun piteli tätä suojassa. "Oletko kunnossa!? Et sinä voi seisoa noin tämän kaiken keskellä, kuuletko!? Meidän pitää kiirehtiä! Meidän pitää päästä tämän mylläkän läpi! Yritä pysyä lähellä!" Canja karjui vasten poikaa, kierähtäen sitten raskaasti pois tämän päältä, pyörähtäen ketterästi jaloilleen panssaristaan huolimatta. Tämä pyörähti nopeasti ympäri, etsien vihollisia joka suunnasta, mutta lehettyvillä jokaisella hyökkääjällä tuntui olevan tarpeeksi vastusta kaupungin puolustajista. Nopein, määrätietoisin liikkein tämä astui maahan taklaamansa pojan ylle, työntäen miekkansa kilpikäteensä voidakseen tarjota toista kättään pojalle auttaakseen tämän ylös. "Pääsetkö pystyyn? Tule, meidän pitää kiirehtiä. Haekli on jo siellä. Tule nyt, nouse ylös!" nainen ärähti lopulta, yrittäen hapuilla otetta pojasta.
"Voitte nousta. Suuri ylhäisyys Uraqin Salmarrain sallii sen", kaikui tuima, komentava ääni väreilevän kuumassa, rautaisessa salissa. Ainakaan Haekli ei epäröinyt käskyn toteuttamista, nostaen nopeasti rautaista lattiaa vasten painamansa pään nyt ylös - olkoonkin, että tottelevaisuutta eittämättä lisäsi se tosiasia, että rauta oli hirvittävän kuumaa. Sen koskettaminen tuntui epämiellyttävältä, ja se jätti kirveltäviä jälkiä ihoon - etenkin niiltä kohdin, joilta aivan liian tiukat kahleet puristivat ranteita ja nilkkoja. Hän oli vähällä heittää huolestuneen, tukalan katseen Spyroon vieressään, mutta empi lopulta. Niin hänen, kuin kovin monen muunkin heidän ympärillään seisovan, samalla tavalla kahlitun vangin, katse kiinnittyi nyt vain suureen, hahmoon, joka seisoi tuimasti tarkkailemassa tätä kaikkea. Rujoon, suuripäiseen, pedonkasvoiseen hahmoon, jonka musta ja punainen ruumis oli peitetty ylellisillä koruilla, ja joka seurasi kaikkea suuren hallitsijan elkeet. Parkkiintuneen nahan alla väreili pelottavaa, melkein pitelemätöntä voimaa, ja kammottava olento tarkkaili eteensä tuotuja orjiaan nyt räiskyvin, ankarin silmin. Kahlehdittu palvelustyttö tämän lähettyvillä piti päänsä nöyrästi alhaalla, kuten oli alistetun osa. "Te olette nyt orjia, jotka tulevat elämään ja kuolemaan tämän rautaisen palatsin hyväksi. Totelkaa kuuliaisesti, ja elätte pidempään. Niskoitelkaa, ja tulette anelemaan, että saisitte jäädä herranne palatsin armolliseen viileyteen", luiseva, teräväleukainen mies ilmoitti tuimasti suuren herransa hahmon varjosta. Tämä viittasi kädellään sivulleen, kohti rautaisessa seinässä pilkottavaa ikkunaa. Sen takana siinsi räiskyvän laavan ja sulan metallin muodostama meri. Vaikka ilma sisällä väreilikin kuumuuttaan ja piinasi keuhkoja, oli se silti eittämättä kovin viileää verrattuna siihen tuliseen pätsiin, joka palatsin ulkopuolella odotti. "Spyro, älä huoli. Me... hoidamme tämän tehtävän ja sitten me häivymme täältä. Kyllä tämä järjestyy", Haekli tohti sihahtaa niin hiljaa kuin pystyi Spyrolle vieressään. Hän maksoi siitä kuitenkin nopeasti, kun lihaksikkaan, pronssinruskean vartijan julma, kookas ruoska sivalsi ilman halki, iskien häntä poskelle kovaa. Ähkäisten nuorukainen kaatui maahan, painaen kiireesti ja suorastaan anovasti päänsä takaisin rautaan. Juuri kuten oli opetettu ja käsketty. "Vaiti!" kuului vihainen käsky. Haekli piti päänsä kuuliaisesti maassa, miettien samaa kysymystä, joka eittämättä oli kohonnut varmasti jo Spyronkin mieleen: olivatko he tehneet kammottavan virheen uskoessaan tämän voivan onnistua?
Munankuori murtui vihdoin poikasen sitkeän yrittämisen jäljiltä. Se oli käynyt jo kovin ahtaaksi sille, ja nyt jokin kertoi pienelle lohikäärmeelle, että sen oli aika astua maailmaan. Hitaasti, hyvin hitaasti, se ponnisti läpi kalkkisesta vankilastaan paljon suurempaan maailmaan, josta sitä vastaan tulvi heti asioita, joista se tähän asti oli saanut vain pieniä vihjeitä lämpimässä, pimeässä turvassaan. Nyt, äkkiä, kaikkialla oli valoa, ääntä ja hajua. Purppuraisen poikasen silmät, korvat ja sieraimet aukesivat hitaasti, ottaen vaivalloisesti vastaan sitä valtavaa havaintojen määrää nyt ensimmäistä kertaa.
Nitte tuli vilkaisseeksi kädentynkäänsä, ennen kuin vastasi.
Haekli päästi tuskaisan valituksen, kun Diavain miekka työntyi hänen rintaansa pelkällä vaivattomalla survaisulla.
Demoni karjaisi.
Haekli. Vuoria. Nitte. Luolia syvällä maan alla. Zara. Karaghain. Huominen. Eilinen. Laiva pilvissä. Iksaa. Itkua. Naurua. Pelkoa. Miekka. Metsä. Sormus. Pieni, pehmeä, suomuton ruumis. Purppuraiset suomut. Gald. Vampyyri. Koboldeja. Syntymä. Kuolema. Purppuraiset suomut. Poika. Lohikäärme. Lohikäärme. Lohikäärme. Lohikäärme.
Kaikki Spyron ympärillä, Spyron sisässä, kaikissa lukemattomissa Spyroissa, oli hajoamassa osiin, olemattomiin. Heijastukset synnyttivät uusia heijastuksia, joissa kareilivat niin ajat kuin paikatkin, sekä ne jotka olivat jo jossakin kaukana takana, että myös ne joita ei vielä ollut edes olemassa. Enää ei ollut yhtä Spyroa, vaan lukematon määrä sekaisia heijastuksia, osia jotka eivät koskaan olleet edes sopineet täysin yhteen, ja jotka nyt murenivat palasiksi kristallikuulan loputtomissa heijastuksissa. Jokainen niistä oli yhtä sekainen Spyrolle, joka ei enää ollut edes todella Spyro, vaan jotakin, josta jo kaikki sekin oli erkaantunut. Heijastukset hajosivat yhä pienemmiksi ja yhä mielipuolisemmiksi, yhä kuumeisemmin, kuin ne olisivat yrittäneet löytää hajottamastaan jotakin mieltä. Mutta jokin vain jatkui jakaantumistaan ja purkautumistaan. Jostakin kaiken keskeltä kaikui ruma räsähdys, kuin jokin olisi ollut tosiaankin pirstoutumassa. Ja silti oli yksi kohta, joka tuntui kaiken keskelläkin kiinteältä. Jotakin, mitä heijastukset eivät hajottaneet. Kohta, joka oli saanut pysyä piilossa niin kauan, että se oli jo melkeinpä kuin vain kaukainen uni. Mutta nyt olemus, jossa oli jäljellä enää aavistus Spyroa, sai huomata sen olevan ainoa kohta, joka enää todella oli olemassa kiinteästi ja varmasti. Kaikki muu oli vielä kukaties väljästi kiinni siinä, heijastui sen kautta, mutta yksi osa, yksi ainoa osa, oli edelleen pirstotun, särkyneen mielen ulottuvilla. Sillä osalla oli purppuraiset suomut ja tulinen henkäys. Se osa ei ollut surkea ja heikko, vaan vahva ja täynnä voimaa. Se osa, joka äsken oli vielä tukahtunut kaikkien muiden osien alle, ei pelännyt tai kauhistellut. Se osa oli vihainen. Vihainen kaikesta kokemastaan, vihainen kaikesta tästä. Vihainen ja raivoissaan. Ja sillä oli voimaa toteuttaa vihaansa. Tämän kaiken keskellä jokin niin varma oli pelottavan todellista. Lopulta siihen tarraaminen vaatisi vain pienen pienen, olemattoman henkisen kurotuksen. Se oli lähellä, pinnassa nyt kun kaikki muu pirstoutunut.
Toinen räsähdys kieli lähestyvästä tuhosta. Aikaa ei ollut paljoa...
((Vähän kannatti. Asiat ovat selvästikin menossa vähän... sirpaleisiksi nyt.))
|
|
|
Post by spyrre on Jul 16, 2015 18:29:12 GMT 3
Vaikka hämmentynyt poika yrittikin tukalasti haparoida jonkinlaista otetta asioista ympärillään, ei hän silti voinut olla tuntematta oloaan jokseenkin kaoottiseksi syystä, josta hän ei rehellisesti ollut aivan varma itsekään. Ja vaikka Spyro yrittikin, taisi tämä näkyä myös päällepäin kun toisella puolella pöytää istuva Haekli jäi silmäilemään häntä yhtälailla hämmentyneenä ja huolissaan kun nulikka viimein onnistui haparoimaan ilmoille jonkinlaista enemmän tai vähemmän ympäripyöreää vastausta toisen sanoihin. Purppuratukka keskittyi hetkeksi tuijottamaan poimimaansa paperia silmiään siristellen hillitäkseen hermostuttavan vellonnan mielensä perällä kun tumma nuorukainen toisti epäröivästi mitä he edes olivat tekemässä. Palaset... joita he olivat etsimässä? Eh, tosiaan. Hän taisi olla vieläkin varsin uuvuksissa onnistuttuaan herpaantumaan tällä tavalla. Spyro epäröi, nyökäten sitten hieman kokeilevasti vaikka ei voinut olla tuntematta oloaan vieläkin jokseenkin sekavaksi, pojan päätyessä kuitenkin nopeasti sävähtämään uudestaan varsin syyllisesti kun Haekli äkkiä tiedusteli ilmeisen huolissaan hänen vointiaan. Nulikka irvisti aavistuksen, ennen kuin laski epämääräisesti ähkäisten paperin käsistään takaisin pöydälle tuskin onnistumatta edes varsinaisesti katsomaan mitä tässä oli ollut kuin olisi juuri jäänyt kiinni rysän päältä jostakin kyseenalaisesta. "Mä... äh. En... tiedä" se töksäytti viimein hieman tukalasti pyyhkäisten ohimoitaan sormillaan, kunnes seurasi epämukavasti nuorukaisen keltaista katsetta vilkaistakseen kangaskaistaleiden peittämää rintaansa hieman silmiään räpäyttäen. Vaikka epäröikin aavistuksen poika pudisti kuitenkin viimein päätään. "Äh. Ei se kai... mitään ole. Tämä... tämä on kuitenkin tärkeää" Spyro henkäisi silmäten toista anteeksipyytävästi ennen kuin tarttui jälleen yhteen papereista vaikka nojasikin vieläkin pöytään jokseenkin raskaasti kyynerpäillään. Hän kyllä yrittäisi parhaansa... mitä muutakaan he olisivat voineet tehdä?
Ja sitten, tuho raivosi hänen ympärillään hirvittävänä kaaoksen, räjähdysten ja raivokkaiden huutojen sekamelskana. Kauhistunut poika ei kyennyt kuin tuijottamaan villisti ympärilleen kuin saarrettu eläin, edes silloin kun joku rynnisti jo huutaen häntä kohti pitkin katua. Kaupunki hänen ympärillään roihusi jo paikoin hurjissa liekeissä ja tällä menolla ei tainnut olla kuin ajan kysymys koska tämä leviäisi eikä Spyro voinut olla tuntematta paniikinomaisessa mielessään hätäistä, itsepintaista vaatimusta tehdä JOTAIN... mitä tahansa, vaikka poika ei saanut itseään edes liikkeelle. Kauhistuttava näky oli suorastaan ylikuormittava hänen aisteilleen eikä poika tuntunut havahtuvan ennen kuin soturi viimein hyökkäsi huutaen häntä päin, iskien typertyneen nulikan jaloiltaan kivetykselle. Tämän kurkusta karkasi pelästynyt älähdys joka kuitenkin vaikeni pian törmäyksen iskiessä ilmat purppuratukan kurkusta jättäen tämän hetkeksi haukkomaan henkeään maahan, silmänsä edelleen varsin paniikinomaisen ymmyrkäisinä, kuitenkin havahtuen nopeasti tarpeeksi tajutakseen mitä oli tapahtunut. Hätäinen katse kävi hänen ylleen hyökänneessä soturissa pojan kuitenkin kavahtaessa heidän ylitseen räsähtävää valtavaa roihua joka sinkosi päin rakennusta aivan liian lähellä heitä, epäilemättä murhaavalla voimalla. Nulikka painautui vaistomaisesti parhaansa mukaan matalammaksi puunsäleiden lentäessä heidän ympärillään, sävähtäen kuitenkin nopeasti uudestaan panssaroidun naisen huutaessa hätäisiä, raivokkaita sanoja hänen kasvoilleen. Tummat, järkyttyneet silmät tuijottivat tätä räpytellen kuin nulikka olisi ollut liian kauhuissaan ymmärtääkseen paljoakaan, kunnes se kuitenkin viimein onnistui suomaan soturille sanattoman, avuttoman nyökkäyksen. Näyt ympärillä olivat hirvittäviä hyökkääjien iskiessä armottomasti kaupungin puolustajia ja kaikkea näkemäänsä vastaan, mutta.... Heidän oli... mentävä. Niin kylmäävä kuin ajatus vain juosta pakoon olikin, ei pojalla silti tainnut olla mitään, mitä tämä olisi voinut sanoa. Kun nainen pyörähti kiireesti hänen yltään jo valmiina miekkansa kanssa kaaosta heidän ympärillään tuijottaen onnistui Spyrokin viimein vetämään tukalasti savun täyttämää ilmaa keuhkoihinsa, alkaen itsekin kömpiä pälyillen istualleen. Se säpsähti uudelleen kun nainen astahti jälleen hänen eteensä, tajuten kuitenkin tarrata tämän ojentamaan panssaroituun käteen, osaten vain suoda tälle varsin tolaltaan olevan nyökkäyksen, onnistumatta nyt edes tapailemaan ymmärrettäviä sanoja yhteenpurtujen hampaidensa välistä.
Kuumuutta säteilevä metalli kaikkialla heidän ympärillään tuntui tukalalta, mutta siltikin väreilevän kuumaa ilmaa sekä ihoa vasten painautuvaa kovaa lattiaa enemmän purppuratukkaa piinasi kuitenkin pätsimäisen palatsin tämän herran julma katse joka pyyhki tämä eteen paimennettujen, mahdollisimman matalaksi kumartuneiden kahlittujen hahmojen ylitse. Nöyryytetty ele sai vieläkin purppuratukan kiristelemään hampaitaan vaikka tämä olikin sentään totellut muiden mukana, ilmeisestä tukaluudestaan kaikkea kohtaan huolimatta. Kun viimein kävi käsky nousta, poika epäröi voimatta olla luomatta varautunutta katsetta ensin Haekliin vieressään ja sitten ympärilleen, ennen kuin sekin kömpi kärvistellen jaloilleen, kuitenkaan näyttämättä eleelläkään arastelevan kuumaa metallia ympärillään. Sen sijaan tämäkin loi tummaan nuorukaiseen huolestuneen silmäyksen kuontalonsa alta ennen kuin huomio kääntyi varsin tukalan epäluuloisesti eteenpäin kohti heidän yllään seisovaa koruin sonnustautunutta petomaista hahmoa joka tuijotti heitä painostavan ylemmyydentuntoisesti, kahlitun päänsä laskeneen tytön sekä teräväpiirteisen, varjossaan seisovan miehen tuntumasta. Kun tämän lähes fyysisen polttava katse pyyhki heidän ylitseen ei Spyrokaan voinut olla vetäytymättä tämän tieltä hermostuneesti sen verran mitä nyt rohkeni ja kykeni paikaltaan liikkumaan, hypistellen ahdistuneesti laihoihin, arpisiin ranteisiinsa iskettyjä kahleita. Heidän ympärillään oli lukuisia kohtalotovereita mutta hän tuskin rohkeni vilkuilla näitä liikaa kun heidät ylös komentanut, heidän ilmeisen uuden hallitsijansa takana seisova mies puhui jälleen, kiskoen julmalla julistuksellaan kaikkien huomion itseensä. Poika sävähti tätä kylmää ilmoitusta nulikan laihojen leukaperien kiristyessä entisestään kun tämä puristi kätensä tukalasti nyrkkiin samalla kun epäluuloinen katse seurasi tapahtumia heidän edessään. Painavat, julmat sanat saivat purppuratukan ilmeisesti varsin tukalaksi vaikka tämä yrittikin hillitä itsensä luoden itsekin katseen muiden keralla suorastaan infernaaliseen näkymään joka avautui heti palatsin ikkunan ulkopuolella. Kuitenkin tämä katse taisi jäädä lähinnä vain vilkaisuksi tummien silmien palatessakin pälyilemään kärvistellen jälleen eteensä, kunnes Haeklin hiljainen kuiskaus tuntui havahduttavan sitä hieman. Se kirskautti hampaitaan ja vilkaisi toista kuontalonsa alta kuitenkaan ehtimättä edes nyökätä nuorukaisen hiljaiselle rohkaisulle kun armoton ruoska jo äkkiä iski päin tummaihoista nuorukaista, sortaen tämän kivuliaasti lattialle. Purppuratukan kurkusta karkasi pelästynyt ähkäisy tämän jo lähes pyörähtäessä kohti sivaltanutta vartijaa ennen kuin poika kuitenkin epäröi, jähmettyen niille sijoilleen kuin itsensä vaivoin hilliten. Hurjistunut komennus joka kajahti heidän niskaansa sävähdytti nulikkaakin ja sai tämän puremaan hammasta mutta tämän tajutessa kuitenkin että oli parasta totella, vaikka poika jäikin vilkuilemaan hermostuneen neuvottomasti kuumalla lattialla kyhjöttävän Haeklin suuntaan kuin olisi halunnut kumartua auttamaan tätä jos olisi rohjennut. Eittämättä hänkään ei osannut olla sitten tippaakaan varma tästä kaikesta... mutta taisi olla jo varsin myöhäistä tälle.
Sirpaleisia, tuttuja, tuntemattomia ja jo kauan sitten unohtuneita näkyjä välähti esiin yksi toisensa jälkeen, yhä vain kiihtyvällä vauhdilla. Ja poika tuijotti tätä kaikkea ympärillään, kaikkea kerralla, kykenemättä oikeastaan edes sävähtämään näiden edessä, saati haparoimaan mistään minkäänlaista otetta. Kaikki pyörteili hänen ympärillään eikä hän voinut edes kääntää katsettaan mistään näistä, ylikuormittavien aistimuksien hyökyessä hänen ylitseen, kuitenkaan jättämättä oikein mitään jälkeensä. Jotkut näistä olivat outoja, jotkin pelottavia, ja jotkin olisivat saattaneet olla jopa rohkaisevampia tuttuine kasvoineen, mutta silti kukaan tuskin kykeni käsittelemään koko elämäänsä kerralla eteensä heitettynä. Tämä kaikki oli aivan... liikaa. Silti hän ei voinut kuin katsoa kun tämä kaikki kiskottiin esille ja erilleen... kunnes kaiken alta viimein välähti esiin jotain, joka ei ollut hiipumassa olemattomiin muiden tapaan. Jokin, jonka hän tunnisti jopa nyt. Hän kykeni tuntemaan tästä huokuvan polttavan, vangitun pedon raivon, jonka olisi kaiketi pitänyt saada hänet kavahtamaan mutta nyt, kun kaikki muu oli purettu pois, ei hän voinut kuin kurottaa kohti tätä viimeistä tuttua ja hetki hetkeltä voimistuvaa häivähdystä kun hurjistuneita liekkejä huokuva lohikäärme kohosi hänen eteensä. Hän tarrasi siihen peilien täyttämän tyhjyyden keskellä kuin hukkuva viimeiseen oljenkorteensa, eikä voinut viimein olla sävähtämättä tuntiessaan tämän jo lähes unohtuneen olemuksen itsessään. Tämä oli epäilemättä jotain jota hän ei ollut tavoittanut ties kuinka pitkään aikaan... jos koskaan, aivan tällä tavalla. Jotain, jota hän oli kaiketi epätoivoisesti etsinytkin kaikki nämä vuodet... ja joka oli nyt kaivettu tuskaisesti esiin kaiken muun alta. Mutta silti vaikka hän tunnistikin tämän, tässä oli jotakin... intensiivisempää kuin koskaan ennen. Jotain, jota hän olisi saattanut jopa arastella joutuessaan äkkiä tämän kanssa vastakkain, mutta nyt, lähes olemattomiin purettuna, hän ei edes pystynyt siihen. Vain tarraamaan tähän --- johonkin -- kuin henkensä edestä, ennen kuin viimeinenkin häivähdys hiipuisi hänen ympäriltään.
Jokin räsähti jossakin uhkaavasti, ensin kerran ja sitten uudestaankin... ja vaikka hän hädin tuskin kykeni tiedostamaan sen oli tässä silti jotakin hyvin lopullisen tuntuista. Jotakin oli murtumassa hetkellä millä hyvänsä... Eikä hän voinut kuin odottaa mitä tämä merkitsisi, tarraten epäröimättä siihen viimeiseen, itseään raivokkaasti vapaaksi tempovaan olemukseen joka vielä kajasti kaiken keskellä, vain juuri ja juuri enää pinnan alla kuin valmiina hyökymään esille.
|
|