|
Post by submarine on Jun 26, 2015 14:32:14 GMT 3
Diavain ja Basharin jo painostaessa liikkeelle alkoi Haekli olla lannistuneen varma siitä, ettei Spyro suostuisi enää juomaan. Poika tuntui menneen entistä sekaisemmaksi silkasta kauhusta, tavalla jota hän kukaties ymmärsi (liiankin hyvin), mutta joka siitä huolimattakin lisäsi hänenkin järkytystään, epätoivoisuuttaan ja pelkoaan koko tilanteesta. Pystyyn noussut Diavai näytti siltä kuin olisi ollut jo aikeissa napata vesileilinsä takaisin itselleen, mikä sai nuorukaisen luomaan tähän melkoisen epätoivoisen, suorastaan anelevan katseen - saman jonka hän loi Spyroonkin saman tien, tietäen hyvin ettei moinen varmasti tehoaisi ainakaan soturiin. Ensialkuun hän ei enää osannut uskoa sen tehoavan poikaankaan, mutta äkkiä tämä alkoi kuitenkin näyttää siltä, kuin olisi empinyt kieltäytymisensä suhteen. Se sai hänet tuputtamaan vettä tämän suuntaan vielä hieman hanakammin, ojentaen nassakkaa jo suoraan nulikan käsien suuntaan, välittämättä epäluuloisesta ja räjähtämisherkän näköisestä kissasta jota tämä piteli. Toisen ei tarvinnut enää kuin tarttua kiinni... ja niin tämä lopulta tarttuikin, suureksi helpotukseksi. Vaikka ei aikonutkaan selvästikään enää hidastella, pysähtyi Diavai silti paikoilleen kun Spyro lopulta tarrasi kuin tarrasikin ojennettuun vesileiliin, selvästikin epäluuloisesti ja kauhuissaan mutta tuntuen nyt samalla antavan periksi janolleen. Naispuolinen soturi tuijotti tätäkin hyvin tasaisesti ja suoraan, kuin ei olisi vieläkään edes ajatellut koko asiasta varsinaisesti mitään, vaikka ilmeisesti kokikin aiheelliseksi suoda nulikalle jonkinlaisen lyhyen armonajan. Haekli puolestaan tuijotti nyt ahnaasti juovaa poikaa suorastaan helpottuneena, tohtimatta edes liikahtaa mihinkään suuntaan ettei toinen vain herpaantuisi ja hylkäisi leiliä hädissään uudelleen. Siltikin hän tosin liikahti, säpsähtäen, kun takaa kuului uusi tuhahdus. Basharkin oli selvästi huomannut pojan päättäneen kuitenkin juoda, ja tuijotti nyt tätä niin turhautuneen yrmeästi, kuin vain saattoi tuijottaa mies joka oli, suorasti tai epäsuorasti, menettänyt tämän asian kanssa jo useita sormia. "No, eivätpähän valita janosta sitten siellä", oli kaikki mitä valtava mies lopulta totesi ääneen, vaikka kireä, tympääntynyt äänensävy ei tainnut jättää epäilystäkään siitä, oliko tämä oikeasti tyytyväinen vai ei. Mustatukkainen nainen ei viitsinyt reagoida moiseen edes vilkaisulla.
Kun Spyro oli lopulta saanut juotua, tointuen siitä silmämääräisesti itsekin, seurasi Haekli varsin jännittyneesti kun tämä ojensi vesileilin takaisin Diavaille, kuin peläten että moinen kontaktin ottaminen voisi kuitenkin saada aikaan jotakin kammottavaa. Nuorukainen saattoi melkeinpä tuntea jo suunsa olevan kuivumassa uudelleen pitkästä janosta, jota muutama kulaus vettä ei vielä mitenkään tyydyttänyt kokonaan (vaikka se taittoikin siltä terän hyvin helpottavalla tavalla), mutta hän ei lopulta tohtinut millään vaatia vettä ainakaan uudelleen itselleen. Siitä huolimattakaan, että soturi ei tainnut osoittaa vieläkään mitään muuta, kuin tasaista kärsivällisyyttä ja suorasukaisuutta, kun ojensi kättään ojennettua nassakkaa kohti. Tämä tarttui siihen muitta mutkitta ja veti sen takaisin itselleen, tiedostamatta purppurapäisen nulikan mutinoita oikein mitenkään; kaikella todennäköisyydellä terävä nainen oli kuullut ne, mutta kaiketi moisilla ei vain ollut tälle väliä. Kuitenkin, asettaessaan huomattavasti kevennyttä vesisäiliötä takaisin paikoilleen, tämä jäi katsomaan Spyroa aavistuksen oudosti, aivan aavistuksen verran mietteliäämmin kuin oli tähän asti katsonut. Punatukkainen säpsähti taas, kun tämä äkkiä puhui, melkein kuin jonkinlaisena vastauksena. "Kaikki meistä eivät ole hirviöitä", mustatukkainen soturi lopulta totesi varsin suorasti. Nuorukainen räpäytti sille silmiään, tietämättä miten moinen olisi pitänyt edes ottaa. Tapa, jolla tämän äänestä tuntui puuttuvan nytkin kaikki väri, teki sanojen arvioimisesta hyvin vaikeaa. Hän ei tiennyt oliko se enemmänkin vain toteamus vaiko kukaties jopa jonkinlainen napautus. Spyrolle se oli kuitenkin kaiketi tarkoitettu, ja selvästikin viittauksena Velazin aikaisempiin sanoihin ja kauhuun, jota ne ja tämän temppu olivat pojassa herättäneet. Ja vaikka harmaanahkainen ei tosiaankaan voinut väittää että se olisi jotenkin rauhoittanut hänen mieltään niin... noh, kukaties se antoi tilanteeseen edes jotakin inhimillistä näkökulmaa... mikä ei tosin välttämättä ollut mikään suuri helpotus. Hirmutekoihin ei tarvittu hirviöitä. Totta puhuen se oli kaiketi joidenkin mielestä jopa helpompaa niille, jotka eivät sellaisia olleet...
Kovin kauaa ei kaksikko ehtinyt miettiä Diavain sanoja, sillä enempiä ihmettelemättä ja miettimättä nainen äkkiä sitten käännähtikin kannoillaan, lähtien marssimaan varsin jämäkästi ja määrätietoisesti ulos suuresta kivisestä huoneesta. Se kirvoitti jo aavistuksen tyytyväisemmän äänen Basharistakin, joka tuli vilkaisseeksi melkoisen painokkaasti ja peittelemättömän epämieltyneesti edelleen maassa nököttävään kaksikkoonkin, selvästikin vaatien näitä jo liikkeelle. Eikä heillä kaikesta huolimatta ikävä kyllä tainnut olla mahdollisuuksia väittää vastaankaan... "Eh... Spyro. Meidän... meidän pitää varmaan mennä nyt", nuorukainen ähkäisi lopulta edelleen varsin poissa tolaltaan olevalle pojalle, yrittäen olla kuulostamatta niin kohtalokkaalta kuin tiesi sanojensa kalskahtavan. Niissä oli haljua lopullisuuden tuntua, jota hän ei saanut karistettua edes kun lähti lopulta nousemaan takaisin omille, epävarmoille jaloilleen. Hetken lepo ja kukaties vesikin olivat tosin valaneet niihin ihmeen paljon lisää voimaa, eikä hän huojahdellut noustessaan seisomaan - ei ainakaan ruumiillisesti. Hetken hän vilkuili empien purppurapäiseenkin, kuin haluten auttaa tätä mutta tohtimatta kuitenkaan, päätyen lopulta vain vilkuilemaan siltä varalta, että tämä uhkaisi kaatua tai jotakin muuta sellaista. Taaempana, portaiden juuressa, Bashar poimi maasta siinä kaiken keskellä, yhä kaikesta ulkona lojuneen Niten. Tämän otteissa ei ollut mitään hellää tai huomaavaista, mutta siitä huolimattakin tämä varoi kaiketi ainakin telomasta pronssista sarvipäätä mitenkään. Kuin tämä olisi ollut esine, josta mies ei piitannut mitenkään, mutta jonka särkemisestä joutuisi kyllä maksamaan kovaa hintaa - tai siis, enemmän kovaa hintaa jota tämä oli jo maksanut. Nitte ei vieläkään, aikaisemmasta silmänliikkeestä huolimatta, tuntunut liikkuvan tai pistävän vastaan, eikä Haekli ehtinyt sitä liian kauaa miettiä, lähtien ohjaamaan Spyroa perässään ulos ennen kuin miehenjätti ehtisi hermostua heidän kuhnailustaan. "Äh. Kyllä... kyllä tämä järjestyy..." punatukkainen mutisi hiljaa, tietämättä tarkoittiko sen enemmänkin itselleen vaiko Spyrolle... ja vielä huonommin, että millä julkeudella tarkalleen väitti jotakin niin räikeän epäuskottavaa.
Haekli ei lopulta ollut ehtinyt miettiä edessä odottavaa paljoakaan, paitsi mahdollisesti oman kohtalonsa kohdalla, mutta nyt astuessaan ulos silmiään räpytellen hänen oli pakko myöntää, että edessä avautuva näkymä veti silti varsin sanattomaksi. Valtavien, kivisten ovien takaa aukesi näkymä vuoren huipulle, ja vaikka laskeva aurinko eittämättä lisäsi oman osansa näkymään, olisi se ollut uskomattoman jylhä muutenkin. Koko huippu oli tasainen, kuin jollakin käsittämättömällä keinolla tasoitettu aukea, ja ympäri sitä kohosi useita suurehkoja rakennuksia, jotka toivat mieleen joko jonkinlaisia pyhättöjä tai hautaholveja. Ne olivat yhtälailla suuria ja mahtavia, rakennettu ikuisesta kivestä. Mutta toisin kuin varsin koruton portaita suojaava kivikammio, ne oli myös koristeltu erilaisilla veistoksilla ja kuvilla, jopa kullalla. Suuri osa koristeista oli niin valtavia, että ne oli varmasti tehnyt jokin paljon ihmistä suurempi - ja näille ne oli eittämättä myös tarkoitettu. Rakennuksia kohosi tasaisesti ja siististi eri puolella huippua, ja huipulle itsessään oli kivetty polkuja tasaisin, siistein kivin. Kokonsa puolesta ne olisi voinut latoa ihminenkin, mutta niitä oli niin paljon, että ne muodostivat kulkureitejä paljon suuremmille olennoille. Polkujen ja rakennusten välissä kohosi myös hämmentävän siistejä istutuksia, erilaisia kasveja joista osa näytti niin oudoilta, ettei nuorukainen olisi voinut edes arvailla, mitä ne olivat tai mistä ne olivat tulleet. Selvää taisi tosin olla, etteivät ne ainakaan olleet millään tapaa luonnollisesti vuorenhuipulle ilmaantuneita. Niiden joukossa häämötti myös kaiken muun rinnalla oudon pieniä kivisiä veistoksia. Kuin valtava aukea olisi yhtä aikaa tarkoitettu niin valtaville kuin pienemmillekin... tai ainakin tietyille pienille. Kaikkea muuta tuijottaessaan Haekli ei saman tien edes tullut huomanneeksi kaikista suurinta ja mahtavinta yksityiskohtaa muiden joukossa. Hän säpsähti aavistuksen verran tajutessaan, että osa huipusta oli erotettu täysin omaksi alueekseen. Se oli korotettu korkeammaksi tasanteeksi, jota ympäröivät porrastetut reunat joka suunnasta - niin matalat, että jokin suuri ja mahtava olisi eittämättä voinut astua ylitse ongelmitta muutenkin. Tasanteen päällä kohosi hieman muitakin suurempi, valtava kivinen rakennus, joka oli koruton ainakin siinä suhteessa, ettei sitä oltu kaiverrettu tai veistetty täyteen erilaisia koristeita. Silti se vaati huomiota. Se oli täysin virheetön, täysin tasareunainen, niin uskomattoman tarkasti rakennettu ettei sillä näyttänyt olevan edes mitään saumoja. Koko suuren rakennuksen yläosa oli valtavaa, säkenöivästä lasista tehtyä kupua, joka suorastaan leimusi illan laskevassa auringossa. Siinä oli jotakin toismaallista - kuten myös koko näkymässä itsessään. Täällä, kaiken tavallisen elämän ulottumattomissa, kohosi jotakin tällaista. Rakennuksia, jotka olivat levänneet rauhassa ties miten kauan. Kaikkialla velloi outo, melkein ylivoimaisen mahtavalta tuntuva hiljaisuus.
Haeklilla meni hetki edes tajuta, että Diavai seisoi varsin lähellä. Valtavassa, käsittämättömän suuressa näkymässä hän oli vähällä kadottaa itsensäkin, puhumattakaan kenestäkään muusta. Siitä huolimattakin tämä seisoi odottamassa koruttoman rakennuksen sivustalla, näyttämättä yhtään sen vaikuttuneemmalta ympärillään kohoavista ihmeistä kuin mistään muustakaan. Sen sijaan tämä vain odotti, että sisältä kömpivät ehtisivät ulos, ennen kuin lähti jo varsin painokkain askelin suoraan kohti valtavaa, lasikattoista rakennusta, joka tuntui suorastaan hallitsevan kaikkea muuta koko näkymässä. Ketään muuta oudosta ja epämiellyttävästä joukkiosta nuorukainen ei voinut nähdä missään lähettyvillä, eikä hän totta puhuen kaikesta huolimatta ehtinyt juuri nyt liiaksi sitä miettiäkään. Kaikki tämä veti kovin hiljaiseksi. "Tämä on... eh", oli kaikki, mitä punatukkainen osasi suustaan päästää, lannistuen heti alkuunsa yrittäessään pukea näkemäänsä sanoiksi asti. Se tuntui kovin mahdottomalta. Juuri nyt hän pystyi kokemaan miten pieni tosiaankin oli.
|
|
|
Post by spyrre on Jun 27, 2015 2:55:04 GMT 3
Vaikka siemaus vettä ei riittänytkään huuhtomaan pois suurinta osaa kauhusta ja särystä joka heidän päällään epäilemättä velloi, oli tämä silti tarpeeksi tuomaan kaikesta huolimatta ainakin jonkinlaista hetkellistä helpotusta Spyrollekin. Kukaties tämä olikin tarttunut tyrkytettyyn leiliin lähinnä Haeklin vuoksi valoi vesi häneenkin uutta eloa, pojan ollessa kuitenkin vieläkin varsin varuillaan heidän edessään odottavan Diavain suhteen kuin epäillen tämän saattavan kuitenkin tempaista vielä leilin hänen käsistään vaikka nainen tuntuikin suovan hänelle vielä hetken aikaa ainakin katkaista terä pahimmalta janoltaan. Taustalla odotteleva Bashar ei tuntunut tästä yhtään aiempaa ilahtuneemmalta ja kommentoikin uudella kärsimättömällä tuhahduksella joka ei tällä kertaa tuntunut saavan juomaan keskittyvää purppuratukkaakaan säpsähtämään aivan yhtä pahasti, vaikka tämä ei voinutkaan olla luomatta pikaista, epäluuloista katsetta mieshirviön suuntaan kuontalonsa alta tämän tokaisun kuullessaan. Muuten poika taisikin hyvin pitkälti pitää huomionsa tiukasti vältellen pitelemässäkään nassakassa kommentoimatta eittämättä huolestuttavia sanoja, kunnes tämä viimein laski leilin henkeään haukkoen. Rehellisesti hän olisi epäilemättä mielellään viivytellyt väistämätöntä vielä tovin jos toisenkin mutta purppuratukka ei lopulta rohjennut vaikka ilmeetön soturi ei häntä ainakaan sanallisesti hoputtanutkaan. Hänen viimein ojentaessaan vastahakoisesti leilin takaisin naista kohden nulikka luimistui jälleen lähes refleksinomaisesti hieman kun kylmäkiskoinen Diavai otti esineen vaiteliaasti vastaan... kuitenkin saaden purppuratukankin viimein säpsähtämään jokseenkin yllättyneesti kun nainen äkkiä katsahti häntä mietteliäästi... ja puhui sitten. Tasaiseen, ja entistä ilmeettömämpään ääneen, mutta... jokin tämän yllättävissä sanoissa sai jopa kireän Spyron kohottamaan hetkeksi katseensa. Se ei selvästikään ollut odottanut jotakin tällaista jääden hetkeksi pälyilemään lattialta silmiään räpytellen ylös naiseen ennen kuin päätyi vilkaisemaan epätietoisesti kuontalonsa alta Haeklinkin suuntaan. Hänen haparoiva mielensä oli havaitsevinaan Diavaissa lähes suorastaan entistä alleviivatumpaa eleettömyyttä kun tämä puhui hirviöistä jota hämmentynyt ja epäluuloinen poika ei osannut tulkita... mutta silti nainen oli syystä tai toisesta nähnyt tarpeelliseksi puuttua Velazin aiempiin sanoihin. Spyro ei ainakaan tiennyt osaamatta tähän hätään muuta kuin pälyillä soturia vaiteliaan epäluuloisesti kasvoillaan lepattavan kuontalonsa lomasta, nuorukaisenkaan hänen tuntumassaan lopulta taitamatta pystyä paljoa parempaan.
Mikä ikinä naisen motiivi lopulta olikaan ollut tämän tuodessa ilmoille sanansa, tuntui tämä kuitenkin vaikenevan jälleen pian kuin armonaika olisi viimein kulunut loppuun. Edes patistelematta uupuneita vankejaan liikkeelle soturi äkkiä kääntyi astellakseen kauempana odottavista ulkoa hohtavaa valoa huokuvista ovista joista niin Velaz kuin aiempikin luonnonoikku olivat jo kadonneet, saaden lattialla kyhjättävän nulikankin säpsähtämään ja jäämään vilkuilemaan peräänsä jokseenkin jännittyneesti. Vaikka heillä ei oikeasti tainnut olla nyt senkään vertaa pakomahdollisuuksia kuin aiemmin Basharin vielä seisoessa heidän takanaan vaikka tämä olikin kumartunut noukkimaan jälleen hervotonta Nitteä lattialta, ei hän silti olisi odottanut että Diavai vain... jättäisi heidät sikseen tällä tavalla... vaikka ei lopulta tainnut olla epäilystäkään siitä mitä heidän olisi nyt määrä tehdä. Poika nielaisi tiukentaen hiljaa otettaan Kissasta ennen kuin loi varsin hermostuneen vastahakoisen katseen Haekliin vieressään kun nuorukainen totesi neuvottomasti että heidän oli kaiketi nyt mentävä... niin kohtalokkaalta kuin tämä kieltämättä kuulostikin. Nulikka jännittyi tämän tuntuen valahtavan vielä aavistuksen entistäkin kalpeammaksi toisen sanoista, ennen kuin sen kurkusta karkasi kuitenkin hiljainen, nujertunut ähkäisy. Hetkeksi se jäi varuillaan Basharia pälyillen vilkuilemaan nuorukaista kun tämä kömpi vastahakoisesti jaloilleen kunnes viimein seurasi yhtälailla hampaitaan kiristellen esimerkkiä. Pojankin liikkeet olivat vieläkin eittämättä melkoisen huteria kun tämä pyrki Kissasta otettaan päästämättä kiskomaan kinttujaan jälleen alleen mutta kyseenalainen lepohetki oli tainnut tuoda edes hitusen voimia tällekin. Vaikka se kieltämättä huojahteli ja haparoi lattiasta tukea toisella kädellään miten taisi samalla mielenosoituksellisesti vääntelehtivää kattia puristaen onnistui se viimein kömpimään ylös hieman Haeklin jälkeen, jääden hetkeksi ympärilleen punertavassa valossa epäröivästi vilkuillen seisomaan neuvottomasti paikoilleen. Se ei selvästikään olisi halunnut lähestyä heidän edessään odottavia ovia vaikka Bashar seisoikin vielä heidän takanaan, mutta lopulta silläkään ei tainnut olla niin hermoja, voimia kuin sisuakaan heittäytyä hankalaksi. Kun Haekli astui kuin esimerkkiä näyttäen eteenpäin, loi poika vielä pikaisen, huolestuneen katseen Basharin otteessa retkottavaan pronssisuomuiseen ennen kuin nielaisi tukalasti kurkkuunsa nousevan puristavan tunteen ja suuntasi sitten nuorukaisen perään, epävarmasti ja eittämättä kärvistelevästi, mutta sentään tajuten itsekin ettei muuta ollut tehtävissä. Nuorukaisen tukala, ja kaikkea muuta kuin tätä itseäänkään vakuuttava mutina siitä että kaikki vielä jotenkin järjestyisi sai nulikankin suunnalta eittämättä lohduttoman vaiteliaan katseen, ennen kuin tämä henkäisi itsekin hiljaa, päätyen nyökkäämään likimain yhtä epävakuuttavasti kuin ei olisi tiennyt mitä muutakaan olisi tehnyt.
Jos olisi tähän hätään jaksanut ajatella moista olisi laskevan auringon lämpimässä kajossa silmiään siristelevä Spyro saattanut hämmentyä enemmänkin kuinka pitkällä päivä oikeastaan edes oli. Temppelissä ryntäily oli epäilemättä vienyt hänenkin ajantajunsa varsin lahjakkaasti ja tämä saattoi hyvinkin selittää ainakin jossain määrin kuinka uuvuksissa he jo olivat jos harhailussa ja panikoinnissa oli kulunut oikeasti jo useita tunteja... vaikka eittämättä huimaavan korkeiden portaidenkin kapuaminen olisi luultavasti ollut aivan tarpeeksi. Poika hivuttautui toisen vanavedessä kohti ovia ryhtinsä pienessä varautuneessa lysyssä selvästikään tietämättä mitä olisi edes odottanut näiden takaa löytävänsä, mutta eittämättä se uumoili jo jälleen jotakin varsin kyseenalaista, joka ei varmasti ollut mitään sellaista, joka heidän eteensä viimein avautui. Vaikka epäröikin, se ei lopulta kuitenkaan tahtonut selvästikään jäädä yksin jälkeen. Poika rypisti kulmiaan kun jostakin edestäpäin kantautui viileän vuoristoilman mukana outo häivähdys kuin hänelle vieraan kasvillisuuden hajua, joka kuitenkin muuttui nopeasti typertyneeksi, tukahtuneeksi ähkäisyksi kun se viimein astui nuorukaisen jäljessä ulos valoon. Hetken aikaa Spyrokin taisi kuvitella äkillisen auringon tekevän tepposet silmilleen mutta kun näky ei tuntunut hiipuvan edes melkoisen siristelyn ja silmien räpyttelyn jälkeen, oli näky kaiketi viimein uskottava todelliseksi. Heidän ympärillään levittäytyvää, lähes ylimaallista, vuoren huipulla lepäävää puutarhaa tuijottaessaan tuntui Spyrokin jopa hetkeksi unohtavan kaiken muun ympäriltään. Se seisoi jälleen paikalleen rakennuksen ovien eteen jähmettyneenä eittämättä hämmentynyttä Kissaa puristaen ymmyrkäiseksi levinneen katseen kiertäessä sanattomana niin huolellisia istutuksia, leveitä kiemurtelevia kivettyjä polkuja sekä kaiken lomasta kohoavia massiivisia, jylhiä ja auringossa kimmeltävästi koristeltuja kivisiä pyhättöjä. Hiljainen puutarha oli eittämättä massiivinen, tarpeeksi suuri jopa lohikäärmeiden käyskenneltäväksi.... johon tämä epäilemättä oli tarkoitettukin, huolimatta siitä, että kaiken seassa erottui välillä myös jotain pienempiäkin patsaita ja koristuksia... vaikka tätä kaikkea suorastaan lumoutuneesti tuijottava Spyro tuskin osasi nyt ajatellakaan. Näky oli häkellyttävän kaunis punertavassa auringonlaskussa kylpiessään, mutta samaan aikaan kylmäsi hyytävästi hänen selkärankaansa tavalla, jota poika ei kyennyt määrittelemään... kukaties tämä johtui petollisen seesteisen kauneuden keskellä piilottelevasta uhkaavasta vaarasta, mutta nulikka ei rehellisesti hetkeen muistanut edes tätä.
Tämä kaikki olisi eittämättä ollut paikalleen jähmettyneelle purppuratukalle melkoisen ylikuormittavaa vaikkei olisikaan tullut tällaisena yllätyksenä kaiken uuvuttavan kauhun ja pinnistelyn jälkeen, ja se joutuikin tuijottamaan pitkän tovin yhtälailla häkeltyneen Haeklin tuntumasta ennen kuin hänen mielensä alkoi edes saada kiinni kunnolla siitä, mitä hän edes näki. Se ei hoksannut edes pyyhkäistä sivuun tuulen kasvoilleen viskaamia, lepattavia purppuraisia suortuvia antaessaan ilmeisen pyörällä päästään katseensa kiertää toinen toistaan ihmeellisempiä näkyjä, jotka peittivät massiiviseki puutarhaksi muutettua vuorenhuippua. Hän ei edes tiennyt miten jonkin tällaisen toteuttaminen oli edes mahdollista, mutta siinä he kuitenkin seisoivat kaiken keskellä, maailmasta eristäytyneen jylhyyden äärellä. Näkymä tuntui sopivan hyvin huonosti niihin ties mihin kauheisiin odotuksiin joita he olivat jo koko matkan ajan uumoilleet kun heitä oli paimennettu ylös valtavia portaita ettei Spyrokaan näyttänyt tietävän hetkeen miten olisi edes ollut, kunnes alleviivaava liikahdus jostain heidän sivustaltaan säpsähdytti pojan edes hieman tolkkuihinsa. Rakennuksen seinustalta hiljaa astahtava Diavai oli vähällä jäädä tältäkin aluksi huomaamatta, kunnes nainen astahti vaiti heidän ohitseen kohti puutarhaa, kuin muistuttaen silkalla olemassaolollaan siitä mikä heitä vielä odotti. Purppuratukka säpsähti hengähtäen terävästi kuin olisi hetkeksi unohtanut hengittämisenkin, lähes astahtaen puolikkaan askelen taaksepäin ennen kuin viimein tajusi jälleen mistä oli edes kysymys. Hetken se tuijotti silmiään räpytellen ympärillään kohoavasta näystä piittaamatta eteenpäin astelevan Diavain jälkeen kuin yrittäen vastahakoisesti ja vaivoin haparoida edes jonkinlaista käsitystä todellisuudesta (joka kieltämättä tuntui vieläkin lievästi ilmaistuna hyvin surrealistiselta) ennen kuin poika viimein nielaisi ähkäisten, kääntäen vieläkin melkoisesti silmiään räpytellen epäröivän katseensa Haekliin vieressään kuullessaan tämän tapailevan haparoivia sanoja, yhtä ällikällä lyötynä kuin hänkin. Purppuratukka ei kyennyt kuin nyökäyttämään varsin epämääräisesti päätään toisen puolittaiselle repliikille kuitenkin selvästi myötäillen tumman nuorukaisen typertynyttä mielentilaa.
"Tämä.... ehh. En tiennyt, että.... Miksei Zara kertonu tästä mistään.... mitään?" poika onnistui viimein ähkäisemään puoliääneen kuin olisi pelännyt äänensä korottamisen rikkovan jotakin muinaisen paikan lähes pyhässä hiljaisuudessa, pyyhkäisten vielä kerran katseellaan koristeellisia, massiivisia holveja pitkin puutarhaa. Pienellä viiveellä hänen katseensa hakeutui kuitenkin Diavain jäljessä eteenpäin näkymässä, ja pysähtyi pienen säpsähdyksen keralla tajutessaan naisen olevan parhaillaan suuntaamassa kohti jotain, joka korostui silmiinpistävästi jopa keskellä ihmeellistä puutarhaa. Osa kalliosta näkyi kohoavan kuin korokkeeksi muun vuorenhuipun keskellä, ja tämän päällä lepäsi jopa muita massiivisempi rakennus, joka koruttoman sileistä seinistään huolimatta vangitsi katseen välittömästi. Poika ähkäisi typertyneesti hätkähtäen äkätessään tämän suorastaan valossa leimuavan katon näyttäen siltä että olisi ollut jälleen vähällä syystä tai toisesta kavahtaa kauemmas, ennen kuin se pienellä viiveellä tuntui tajuavan mistä näky oikeastaan johtui. Täydellisen sileän rakennuksen kupumainen katto oli kokonaisuudessaan sokaisevasti kimmeltävää lasia tai jotakin tätä muistuttavaa, ja tämä oli selvästikin aseteltu kunniapaikalle jopa tämän kaiken keskellä... ja juuri tätä kohden nainen oli selvästi suuntaamassa. Spyro siristeli epäröiden soturin jälkeen, ennen kuin nielaisi tukalasti liikahtaen ja käänsi hermostuneen katseensa neuvottomasti takaisin Haekliin, selkeästi arkaillen edes astua eteenpäin, siitä huolimatta että hänen olisi kaiketi pitänyt olla se joka astelisi ensimmäisenä ylväästi eteenpäin. Ei tainnut olla kovinkaan vaikea nähdä, ettei kissaansa tukalasti puristava poika kuitenkaan tuntenut oloaan tippaakaan tällaiseksi. Kukaties aivan vain näkymä heidän edessäänkin olisi ollut tarpeeksi tämän epäröivään reaktioon.... puhumattakaan siitä varsin konkreettisesta muistutuksesta että tästä kaikesta huolimatta heitä odotti vielä epäilemättä jotakin varsin pahaenteistä.
|
|
|
Post by submarine on Jun 27, 2015 9:53:38 GMT 3
Vaikka Haekli ei tosiaankaan voinut väittää kiertäneensä maailmaa ankarasti ja antaumuksella, oli hän silti saanut nähdä ainakin jotakin asioita, joita olisi voinut väittää jossain määrin ihmeellisiksi. Hänen silmänsä olivat todistaneet Tambranin suunnattomia, suoraan kivestä nostettuja muureja, joiden päällä kasvoi metsää ja joiden lävitse virtasi valtavia vesiputouksia. Kerran hän oli saanut jopa nähdä pääkaupungin, Sunhain, joka oli seitsemäntasoinen ja jonka huipulla kohosi välkehtivä palatsi. Ja niin monta muutakin geomantian ihmetekoa ja saavutusta. Mutta nyt näytti pahasti siltä, että se kaikki oli nopeasti muuttumassa kovin mitättömäksi, jopa samantekeväksi lohikäärmetemppelin rinnalla. Sen päällä kohoava, tasainen aukio rakennuksineen oli luotu taidolla, voimalla ja kauneudella, jotka kaikki uhmasivat kaikkea kuolevaista kykyä. Jo pelkästään rakennusten koko huimasi päätä, mutta se tarkkuus ja muodon väkevyys joka niistä näkyi suorastaan huimasi. Kulta ja koristeet vetivät vaivatta vertoja ties mille ruhtinaiden aarrekammioille jo pelkkien määriensä puolesta, ja niiden käsittämätön, kylmä kauneus veti nuorukaisen sanattomaksi. Valtavat lohikäärmeitä kuvaavat kohokuvat ja patsaat olivat kuin aitoja, mutta kiveä ja metallia. Lähimmässä valtavassa rakennuksessa, outojen puutarhaistutusten takana, hän saattoi nähdä koko rakennuksen ympäri kiertyvän, suoraan kiveen veistetyn lohikäärmeen, jossa ei näkynyt mitään saumaa tai muutakaan työkalujen aiheuttamaa virhettä. Sen jokainen suomu oli kaiverrettu erikseen, eikä varmasti kukaan tavallinen kuolevainen olisi pystynyt vetämään jäljelle vertoja edes helpomman, pehmeämmän materiaalin kanssa. Hetken ajan Haekli saattoi tuntea itsensä kovin pieneksi ja mitättömäksi uskomattoman jylhyyden ja virheettömyyden edessä, mutta sitten hänen silmänsä sattuivat lopulta johonkin, mitä oli ollut vaikea edes huomata heti: alhaalla, niin kovin lähellä maanrajaa, oli valtavan holvin oveen revitty reikä suoraan kiven läpi. Se näytti rakennuksessa pelkältä hiirenkololta, mutta se oli silti ihmisenmentävä... tai hirviönmentävä. Nopealla vilkaisullakin hän pystyi toteamaan, että kaikkia muitakin rakennuksia oli kohdeltu kaltoin samalla tavalla. Jostakin syystä se kylmäsi häntä. Tunkeilijat olivat repineet tiensä jopa tänne, kaikista pyhimmän tuntuiseen, selvästikin hakien jotakin. Jopa kaikista ihmeellisimmän ja mahtavimman rakennuksen ovea repi samanlainen reikä. Vain ovi, josta he olivat astuneet, oli ollut ehjä; kukaties se ei ollut samalla tavalla yrittänyt evätä ryöväreiltä saalistaan... etsivätpä nämä mitä hyvänsä.
Vaikka Diavai liikkuikin jo, ei Haekli osannut lähteä paikoiltaan liikkeelle yhtään sen paremmin kuin Spyrokaan. Totta puhuen hän havahtui omasta tyrmistyneestä lumouksestaan vasta, kun poika hapuili hämmentyneitä ja jopa epäröiviä sanoja. Punatukkainen käänsi aavistuksen hämmentyneesti katseensa tähän, tietämättä heti mistä toinen edes puhui. Tämän mainitsema nimi kuitenkin palasi pienellä kulmienkurtistelulla mieleen, sinä samana jonka tämä oli maininnut jo aikaisemmin. Ilmeisesti... kasvattajanaan. Nyt senkin seikan merkitys taisi olla varsin toinen, ja harmaanahkainen ei osannut hetkeen muutakaan kuin tuijottaa empien. Mitä sanottavaa hänellä edes oli koko asiaan? Mutta silti tuntui siltä että hänen olisi pitänyt sanoa edes jotakin. "Ehkä... ehkä se ei ehtinyt. Tai ehkä tänne ei ole hyvä tulla", nuorukainen lopulta ähkäisi varovaisesti, tietämättä vieläkään varsinaisesti mitä sanoa. Kumpikaan ehdotus ei varmastikaan vakuuttanut toista mitenkään, mutta siitä huolimatta hän lausui viimeiset sanansa melkoisen painokkaasti. Tämä ei varmastikaan ollut hyvä paikka ainakaan tällä hetkellä. Ja totta puhuen... ainakaan hänellä ei olisi varmasti ollut tänne asiaa muutenkaan. Spyrolla kukaties, mutta... paikan käsittämätön toismaallisuus sai silti suorastaan epämukavan hämilleen. Se jopa kauhistutti häntä jollakin tapaa, tuntui vain tekevän entistä selvemmäksi, miten hirvittävän heikoilla jäillä he olivat kaiken kanssa. Ehkä jossakin toisessa tilanteessa tämä kaikki olisi voinut olla kovin toisenlaista, mutta nyt hän halusi vain pois, niin täysin surkean mahdotonta kuin moinen eittämättä olikin.
Kaikesta ihmeellisestä, oudosta ja huolestuttavasta huolimattakin oli pian Spyron perässä ovesta tunkevan Basharin kovaääninen kulku omiaan muistuttamaan, ettei kaksikolla tainnut olla aikaa miettiä asioita liiaksi, halusivatpa he tai eivät. Haekli tuli vilkaisseeksi jälleen kerran valtavan miehen suuntaan, kun tämä työntyi ulos kivisten ovien raosta. Mies heitti hänelle varsin napakan katseen takaisin, mutta ei tuntunut vaivautuvan edes sanomaan mitään. Katseen viesti oli aivan tarpeeksi selvä muutenkin: turha hidastella, ainoa tie oli nyt eteenpäin, haluttiinpa sitä tai ei. Juuri nyt mies näytti vieläpä entistä pahemmin siltä, ettei tämän kanssa kannattanut ainakaan kiistellä mistään, ja melkeinpä vaistomaisesti punatukkainen tuli tarranneeksi kaikkea ihmettelevää nulikkaa kädestä, vetäen tätä pois valtavan korston tieltä. Se oli pelkkä vaistonvarainen liike, mutta siitä huolimattakin hän sävähti aavistuksen verran tohtiessaan taas tarttua toiseen. Juuri nyt ei kuitenkaan ollut aikaa miettiä sitä sen enempää, ja hän heitti purppurapäiselle nopean, varovaisen katseen. "Eh, meidän... meidän pitää mennä nyt", nuorukainen ähkäisi lopulta, ennen kuin lähti taluttamaan Spyroa perässään halki hämmentävän, ihmeellisen vuorenhuipun ja sen puutarhan. Aluksi hänen oli ollut määrä vain vetää poika pois Basharin tieltä, mutta kun valtava mies lähti askeleet jytisten marssimaan kiveystä eteenpäin, näyttäen sitä kuin olisi ollut aikeissa talloa alleen jokaisen joka ei ehtisi alta pois, katsoi hän parhaaksi jatkaa toisen vetämistä mukanaan eteenpäin. Olipa heihin kajoaminen kielletty karujen rangaistusten nojalla tai ei (ainakin kunnes joku muu ehtisi kajota, siis), ei se varmasti lohduttaisi jättiläisen kantapään alta...
Vaikka kaksikon täytyikin edetä rivakasti pysyäkseen Diavain perässä ja Basharin edellä, oli Haeklin silti pakko, kaikesta epäluuloisuudestaan huolimattakin, vilkuilla ympärillään. Kivet heidän jalkojensa alla eivät olleet vain tarkkaan leikattuja, vaan jopa hiottuja, niin että jokainen niistä oli punertavassa iltaruskossa pieni säkenöivä, jalkaa melkeinpä hyväilevä peili... tai suomu. Aavistuksen säpsähtäen punatukkainen tajusi, että koko tie oli melkein kuin tehty muistuttamaan valtavan lohikäärmeen selkää. Se tuntui järjettömältä omistautumiselta teemalle, käsittämättömältä vaivalta pelkän esteettisyyden vuoksi, mutta toisaalta paikan luoneita eivät moiset asiat selvästikään kahlinneet muutenkaan. Tietäkin enemmän huomiota vaativat lopulta oudot, täysin tuntemattomat kasvit, jotka reunustivat tietä ja suuria holvimaisia rakennuksia ällistyttävän tarkasti ja huolitellusti. Ne olivat kuin jonkinlaisia valtavia kukkia, niin suuria että olisivat käyneet jo puuntaimista. Ne kohosivat taivaita kohti, mutta samalla jokaisen latvaa painoi alaspäin raskas, säkenöivä kukinto. Ne olivat erivärisiä, suoranainen riemuisa värikirjo, joka pyörrytti nuorukaista kun hän katsoi liian pitkään niitä kohti. Vielä enemmän häntä tosin pyörrytti, kun hän tajusi kukkien kantavan suurien terälehtiensa alla outoa, ihmeellistä hedelmää. Monesta niistä roikkui pyöreitä muotoja, jotka eivät varmasti vastanneet mitään hänen tuntemaansa satoa. Me olivat soikeita, toisesta päästään suipompia ja toisesta pyöreämpiä, ja niiden kuori oli puhtaan valkea. Kuin... munia. Munia, jotka roikkuivat kukista. Niiden kuori ei näyttänyt miltään kasvimaiselta aineelta, vaan aavistuksen nahkaiselta, mutta hyvin kovalta. Niiden pinnat olivat virheettömän tasaisia. Ne näyttivät nyrkkiä suuremmilta, tuntemattomilta munilta. Asia ei muuttunut vaikka typertynyt nuorukainen kuinka yritti ajatella niitä jonakin muuna. "Ne... eiväthän... eiväthän lohikäärmeet... kasva puissa", Haekli mutisi, osaamatta keksiä mitään järkevämpääkään sanottavaa koko asiaan. Tämä kaikki meni täysin yli hänen käsityksensä. Hän käänsi katseensa pois järjettömistä kasveista, haluamatta kiduttaa kivuliasta päätään enää enempää.
Niin tuskaisalta kuin tuntuikin lähestyä ties mitä hirvittävää kohtaloa, ei huippu lopulta ollut niin kookas, ettäkö rivakasta kävelystä kohti kohotettua, näkymää hallitsevaa lasikupolista rakennusta olisi voinut nauttia pitkään. Se lähestyi vääjäämättä, ja Diavai näytti pysähtyneen sen eteen, odottaen. Astuessaan lähemmäs, kiiveten muutamat askeleet Spyroa mukanaan vetäen, huomasi Haekli uuden seikan koko asiasta: laskevan auringon valossakin lasikupoli heijasti niin paljon valoa, että katsominen edes sen lähettyville pisti silmiin kuin tulinen veitsi. Se pakotti pitämään katseen alhaalla, jaloissa, poissa säkenöivästä valosta. Lähestyessään nuorukaisesta tuntui, kuin hän olisi pakolla painanut päänsä alas kuin mistäkin nöyrästä alemmuuden eleestä... mikä kukaties oli jopa hirvittävän kirkkaan luomuksen tarkoitus. Ajatus siitä, että he lähestyisivät kammottavaa tuomiotaan päät nöyrästi laskettuina, tuntui katkeralta. Mutta muutakaan hän ei voinut. Diavain ääni sai hänet lopulta pysähtymään lähelle muuten virheettömän rakennuksen valtaviin oviin revittyä reikää. "Me olemme nyt perillä. Sisällä odottaa meidän herramme, joka tapaa teidät nyt, ja päättää kohtalostanne. Te kunnioitatte häntä, sillä hän on mahtava ja hänen kohtalonaan on loisto ja pyhyys. Varokaa sanojanne", Diavai ilmoitti lopulta täysin tasaisesti ja varmasti, kääntymättä edes katsomaan paikalle ehtineitä. Tämä piti katseensa tiukasti edessään, kuin olisi kieltäytynyt tunnustamasta edes lasikupolin silmiä raastavaa loistoa jonkin paljon sitä tärkeämmän vuoksi. Mutta silti tämän äänessä oli terää, joka kertoi, ettei tämä tosiaankaan puhunut lämpimikseen. Olipa soturi suorasukainen tai ei, selvästikinä tämä uskoi itse joka sanan siitä mitä nyt sanoi. Se kylmäsi Haeklia pahasti. Hän ei pystynyt näkemään hirvittävän säkenöinnin läpi sisälle, mutta jopa hänkin pystyi tuntemaan, että jokin odotti siellä. Jokin... mahtava ja hirveä. Jokin, jota varten heidät oli tuotu tänne... ja jota varten tämä kaikki oli alun perinkin tapahtunut. Hän ei pystynyt edes kuvittelemaan, mistä voisi olla kyse. Ainoastaan tuntemaan sen...
Tiedostamatta itse edes koko asiaa Haekli tiukensi otettaan Spyrosta. Ja siitä huolimattakin hänen kätensä tärisi jännityksestä.
|
|
|
Post by spyrre on Jun 28, 2015 5:20:21 GMT 3
Jo vain typertyneen silmäyksen ympärilleen luotuaan tiesi Spyro ettei mikään, mitä hän oli koskaan aikaisemmin nähnyt vetänyt vertoja millekään mitä heidän edessään nyt avautui, siitä huolimatta ettei hän aivan heti edes rohjennut tarkastella ylimaallisen, vuoriston huippujen ympäröimän puutarhan yksityiskohtia kovinkaan tarkkaan. Moinen tuskin olisi ollut edes tarpeen moisen tajuamiseen... vaikka poika epäilemättä ei tainnut juuri nyt olla kunnossa pohtimaan oikeastaan yhtään mitään erityisen tarkkaan. Se osasi vain tuijottaa ympärilleen silmänsä auringon säteissä siristellen, yrittäen saada edes jonkinlaisen häilyvän otteen ylevän surrealistisesta maisemasta joka ei rehellisesti hetkeen edes tuntunut todelliselta. Se ei selkeästi ollut osannut odottaa mitään tällaista yhtään sen enempää kuin hänen vieressään yhtälailla kaikkea tyrmistyneesti tuijottava Haeklikaan... mutta hiljakseen hänen mielensä alkaessa edes jollakin tavalla toipua näkemästään niissä määrin että kykeni jälleen muodostamaan jonkinlaisia ajatuksia, painuivat nulikan kulmat hitaasti tukalaan, epätietoiseen kurttuun. Zaran oli ollut pakko tietää tästä kaikesta... miksei tämä ollut koskaan maininnut mistään sanallakaan? Se ei ollut välttämättä edes tajunnut puhuneensa ääneen ennen kuin säpsähti pienesti Haeklin varovaisesti tapailemaa vastausta. Se räpäytti silmiään ja irrotti katseensa hetkeksi ihmeellisestä puutarhasta vilkaistakseen toista epäröivästi, ennen kuin purppuratukka kuitenkin kirskautti hampaitaan laskien kasvonsa hetkeksi alas sylissään kyhjöttävän epäluuloisen Kissan ylitse. "...mutta... olisi se voinut sanoa edes... jotain" se mutisi tovin epäröivän hiljaisuuden jälkeen entistä vaisummin. Hän ei tiennyt alkuunkaan mitä tästä kaikesta olisi pitänyt ajatella varsinkin nyt löytäessään itsensä keskeltä jotain mihin ei ollut osannut varautuakaan. Kukaties... ehkä temppeli oli ollut vaarallinen aikoinaankin, mutta... olisi luullut että Zara olisi voinut edes... varoittaa häntä.
Varsin pian heidän takaansa kantautuvat raskaat askelet havahduttivat nulikankin nopeasti ajatuksistaan kun massiivinen Bashar viimein työntyi ovesta heidän takanaan saaden pojan jälleen hätkähtämään hieman. Se jännittyi kääntyen luomaan mieshirviöön varsin epäluuloisen katseen kuin odottaen tämän saattavan saada päähänsä jälleen yrittää huitaista heitä, mutta tällä kertaa petomainen korsto ei tuntunut näkevän tarpeelliseksi edes sanoa mitään. Hurjan miehen kärsimätön olemus taisi lopulta puhua aivan tarpeeksi, saaden epäröivän Spyronkin luimistumaan melkoisesti olonsa hyvin kahden tulen välissä olevaksi tuntien, kunnes kuitenkin päätyi säpsähtämään jälleen kuullessaan hiljaisen, hermostuneen äänen vierestään. Se räpäytti silmiään vilkaisten vastahakoisesti käteensä tarttunutta Haeklia tämän tapaillessa yhtälailla haluttomasti että heidän olisi mentävä. Kalpean nulikan kasvoilla käväisi hermostunut, pieni irve pojan ollessa kuitenkin lopulta myös perillä niin heitä kohti astelevasta Basharista kuin jo edelle harpponeesta Diavaistakin, eikä se lopulta vastustellut kun nuorukainen veti hänet liikkeelle kohti typerryttävän ihmeellistä puutarhaa. Jo aivan paikkaan astuminen olisi epäilemättä vaatinut huomattavasti pidemmän tovin rohkaistumista, jota heille ei kuitenkaan nyt suotu... puhumattakaan siitä, minkä vuoksi heitä oltiin nyt parhaillaan ajamassa eteenpäin. Nulikka nielaisi tukalasti, vilkaisten vielä neuvottomasti olkansa ylitse Basharin riiputtamaan Nitteen ennen kuin kuitenkin käänsi katseensa arkaillen jälleen eteenpäin, lähtien varovaisin elkein hivuttautumaan kissoineen jälleen jokseenkin huterilta tuntuvilla kintuillaan tumman nuorukaisen jälkeen.
Jos paikka oli näyttänyt ihmeelliseltä hieman kauempaa reunamilta katsottuna, ei yksityiskohtien lähempää näkeminen ainakaan tehnyt mistään yhtään vähempää tällaista. Aluksi Spyron oli pakko hivuttautua eteenpäin katseensa jäykästi jonnekin kenkiensä suuntaan suunnattuna, mutta ei kulunut lopulta kauaakaan kun tämä äkkäsi ettei tämäkään oikeastaan auttanut paljoakaan. Polku jota myöten he Diavain perässä astelivat oli aluksi näyttänyt huolellisesti kiillotetuilta kiviltä, mutta varsin pian nulikkakin hoksasi näiden muistuttavan suorastaan hämmentävästi huolellisesti maahan aseteltuja kiiltäviä suomuja. Havainto oli vähällä saada pojan säpsähtämään tyrmistyneenä pysähdyksiin, heidän takaansa kaikuvien raskaiden askeleiden ollessa kuitenkin tarpeeksi havahduttamaan nulikan nopeasti ja ajamaan tämän jälleen eteenpäin, yhtälailla haluttomana jäämään massiivisen mieshirviön tallomaksi. Hetken se vielä pälyili epämukavasti jalkoihinsa ennen kuin ei kuitenkaan voinut olla nostamatta katsettaan silmätäkseen uudestaan varovasti ympärilleen. Nyt lähempää nähtynä olivat vaikuttavat, valtavat pyhäköt entistä häkellyttävämpi näky, patsaista sekä värikkäistä ja heidän ylleen kohoavista kukista puhumattakaan. Niin purppuratukka kuin epäluuloinen kattikin näyttivät nuuhkivan vaiteliaan häkeltyneinä ympärilleen heidän seuratessaan Diavain jalanjäljissä. Spyro ei lopulta kyennyt olemaan tuijottelematta jälleen silmänsä ymmyrkäisinä ympärilleen heidän tilanteestaan huolimatta, ollen hetkellisesti varsin lähellä kompastua omiin kinttuihinsa pälyillessään niska kenossa heidän ylleen kohoavia outoja jättimäisiä kukkia sekä häkellyttävän yksityiskohtaisella lohikäärme-reliefillä koristeltua pyhättöä jonka ohitse he parhaillaan kulkivat. Perässä tömistelevä Bashar ei antanut heille paljoakaan aikaa hidastella mutta pökerryttävän ylimaallista näkymää ehti silti piirtyä heidän ympärillään paljon, ja jokainen häkeltynyt katse löysi puutarhasta aina uusia, häkellyttäviä yksityiskohtia. Kesti hetki ennen kuin poikakaan tajusi outojen kukkien versoavan terälehtiensä suojassa suorastaan odottamatonta hedelmää, äkäten oikeastaan katsoa näitä tarkemmin vasta Haeklin avatessa typertyneen epäröivästi suunsa. Purppuratukka katsahti toista jokseenkin hölmistyneenä ennen kuin hoksasi seurata nuorukaisen keltaisten silmien katsetta, päätyen itsekin henkäisemään yllättyneenä huomatessaan värikkäistä kukista pilkistävät epäilyttävästi mystisiltä munilta näyttävät muodostelmat. "Ehh. Ei tietenkään, sen enempää kuin kukaan muukaan" se mutisi vastaukseksi toisen typertyneeseen hämmästelyyn siitä, etteivät lohikäärmeetkään sentään puissa kasvaneet, ennen kuin kuitenkin vaikeni epäröiden. "....kai" se töksäytti viimein epävarmasti, päätyen vilkaisemaan vaivihkaa lähimpiä kukkia suorastaan epäluuloisesti. Rehellisesti tämä kaikki oli jo nyt aivan tarpeeksi outoa ja ylikuormittavaa saaden Spyron niin pyörälle päästään ettei hän osannut olla varma enää oikein mistään, kunnes poika viimein pudisti päätään kuin karistaakseen epämääräiset ajatukset mielestään ja käänsi katseensa syystä tai toisesta suorastaan epämukavasti muualle. Eittämättä lohikäärmeiden kasvaminen puissa tuntui varsin absurdilta ajatukselta, mutta hän ei osannut olla siltikään kokematta oloaan moisen ajatuksen edessä varsin häkeltyneeksi.
Purppuratukkakin tuntui päätyvän välttelemään outojen kasvien sekä näiden kantamien vielä oudompien hedelmien tuijottelua liian tarkkaan, kääntäen huomionsa jälleen koristeellisiin kasvillisuuden ylle kohoaviin holveihin. Se jäikin jälleen pälyilemään rakennusta, kunnes pojan kurkusta kuitenkin äkkiä karkasi jälleen suorastaan järkyttynyt ähkäisy. Hän ei ollut heti edes huomannut muinaisen, luonnottomalla tarkkuudella muovaillun rakennuksen ovea tahraavaa karkeaa, mustaa aukkoa ennen kuin he olivat jo lähes kohdalla, mutta tämä oli omiaan saamaan jopa Spyron tuijottamaan järkyttyneenä vaikka poika varmasti oli kaikkea muuta kuin muinaisjäänteiden asiantuntija tai suurempi ystävä. Kuitenkin silkka ajatus siitä että jylhiin, selvästikin suorastaan pyhiin rakennuksiin oli kajottu tällä tavalla tuntui niin väärältä ettei nulikka hetkeen saanut sanaa suustaan ohittaessaan tämän Haeklin vetämänä. Oikeastaan kun hän hoksasi katsoa ympärilleen tarkemmin paljastui varsin pian ettei tämä rakennus ollut edes ainoa joka oli kokenut vastaavan kohtalon. Hyvin pitkälle kaikkien muidenkin pyhättöjen seinissä ammotti vastaavanlainen ruma aukko eikä lopulta tainnut olla epäilystäkään siitä, ketkä olivat olleet asialla... ja miksi. Poika pälyili ympärilleen kulmiaan jokseenkin surkean epäuskoisesti kurtistaen, kunnes viimein päästi pienen henkäisyn hampaidensa lomasta. "Miksi... miten kukaan voi tehdä jotain.... tällaista" se ähkäisi neuvottomaan sävyyn, vilkaisten vielä tukalasti kärvistellen taakseen. Vaikka se olikin ollut ylväiden pyhättöjen kokema häpäisy joka oli houkutellut tyrmistyneet sanat esille taisivat tähän lopulta tiivistyä muutkin heidän näkemänsä kauheudet alakertaan jääneitä murhattuja vartijoita myöten. Poika vaikeni jälleen pian jokseenkin lohduttomasti, mutta heille ei kuitenkaan enää suotu aikaa jäädä puimaan temppelin kokemaa häpäisyä yhtään enempää.
Matka oli edennyt kahden määrätietoisen muukalaisen paimentamana nopeammin kuin nulikka oli tajunnutkaan ja äkkiä tämä jännittyi entisestään tajutessaan hohtavan, lasikupolisen rakennuksen kohoavan lähes heidän edessään. Edellä harpponut Diavai oli jo saavuttanut tämän eikä poika voinut olla säpsähtämättä ja hidastamatta hieman vastahakoisesti askeleitaan huomatessaan naisen kääntyneen jälleen odottavasti heidän suuntaansa, kuitenkaan rohkenematta lopulta pysähtyä tämän viileän tuijotuksen edessä. Purppuratukka kirskautti hampaitaan vilkaisten neuvottomasti Haeklia lepattavan kuontalonsa varjosta sallien nuorukaisen vetää kuitenkin itsensä liikkeelle... niin vähän kuin hän oikeastaan olisi halunnutkaan tehdä niin. Jokin heidän edessään kohoavassa ylimaallisen ylväässä rakennuksessa sai hänet tuijottamaan hohtavaa monumenttia jännittyneen epävarmuuden ja ihailun sekaisin tuntemuksin kunnes tämän lasikatosta hohkava hohde kävi liian kirkkaaksi hänenkin silmilleen, pakottaen nulikankin laskemaan silmiään räpytellen katseensa. Hän olisi halunnut nostaa edes kätensä silmiensä suojaksi kuitenkaan kykenemättä tähän nyt niin sylissään riippuvan Kissan kuin Haeklinkaan vuoksi, pojan kuitenkaan rohkenematta tekemään asialle mitään astellessaan hetki hetkeltä tukalammin hampaitaan kirskutellen kohti jopa muita suurempaa, kimmeltävää pyhättöä. Tämä paikka oli selvästi jollakin tavalla erityinen... mutta varsin pian hän ei voinut olla huomaamatta vastaavaa mustaa ammottavaa aukkoa tämänkin seinässä kuten muidenkin. Näky sai aikaan melkoisia kylmiä väreitä hänen selkärangassaan... eikä asiaa lopulta tainnut auttaa tippaakaan sekään, että he selkeästikin olivat saavuttamassa mystisen määränpäänsä.
Lopulta Spyronkaan ei auttanut muukaan kuin seurata yhtälailla vastahakoista Haeklia epäluuloisesti kärvistellen ja katse kirkkaan loimotuksen edessä lähes maahan suunnattuna kohti näkymän edessä odottavaa panssaroitua naista. Jopa Kissakin hänen sylissään taisi aistia hiljaisen tunnelman kiristymisen ja eläimen kurkusta kantautuikin vaimea murina, tämänkin kuitenkin vaietessa nopeasti kun Spyro säpsähti vaiteliaan Diavain viimein puhuessa. Naisen ilmoitus sai pojan olemuksen jälleen kiristymään silminnähden kun tämä vilkaisi silmiään varautuneesti siristellen kohti soturia, luimistuen jälleen hieman lähes refleksinomaisesti kun tämä puhui jälleen herrastaan joka odotti ilmeisesti sisällä turmellussa pyhätössä. Naisella oli eittämättä hyvin suureelliset näkemykset kyseisestä henkilöstä eikä tämä tuntunut epäilevän sanojaan tippaakaan ilmoittaessaan heidänkin kuului kunnioittaa tätä kohti "pyhyyttä ja loistoa" suuntaavaa tapausta. Jos tilanne olisi ollut lähes mikä hyvänsä muu olisi Spyro saattanut hyvinkin päätyä ainakin tuhahtamaan tälle niin uhkarohkeaa kuin moinen olisi eittämättä ollutkin, mutta nyt hermostuneella ja hiljakseen vuoriston viileässä ilmassa (tai kukaties hieman muutenkin) hytisevällä pojalla ei tainnut olla moista sisua jäljellä. Nyt se kuitenkin silmäsi heidän edessään varman tasaisesti seisovaa määrätietoista naista epätietoisen varautuneesti vetäen Kissan hieman lähemmäs itseään, ennen kuin liikahti tukalasti paikoillaan vilkaisten vieressään seisovaan Haekliin varsin hermostuneena. Toinenkin tuntui selvästi jännittyneen entisestään eikä Spyrokaan kyennyt tuntemaan oloaan ainakaan yhtään levollisemmaksi nyt kun heitä odottava kyseenalainen kohtalo oli lähes kirjaimellisesti vain kulman takana... Halu pyörähtää ympäri ja rynnätä kaikesta huolimatta takaisin, tai aivan mihin tahansa muualle, oli kieltämättä jo melkoinen saaden nulikan vaihtelemaan painoaan varsin kireästi jalalta toiselle, mutta ikävä kyllä hänkin jo tiesi kuinka toivoton moinen yritys olisi ollut... eikä hän rehellisesti halunnut edes ajatella mitä moisesta seuraisi. Vaikka hohtavan rakennuksen edessä seisominen olikin hyvää vauhtia täyttämässä hänen mieltään pienellä orastavalla pakokauhulla, pysyi nulikka silti hampaitaan itsekseen kirskutellen paikallaan, yrittäen hillitä itsensä edes jotenkin. Hän ei tiennyt mitä edes olisi seuraavilta hetkiltä tai siltä, mitä pyhätön sisällä piileskeli mahdollisesti odottanut, mutta pahaenteinen aavistus kasvoi hiljakseen entisestään hänen mielessään saaden pojan entistä kärvistelevämmäksi jo ennen kuin edes joutui astumaan sisään ylimaallisen kauniiseen, mutta runneltuun rakennukseen. Kuka sitten heitä ikinä sisällä hirviöineen odottikaan, Spyrokaan ei arvattavasti millään tavalla halukas tapaamaan tätä Diavain ilmeisen (oikeastaan varsin huolestuttavan) kunnioittavista sanoista huolimatta.
|
|
|
Post by submarine on Jun 28, 2015 6:57:02 GMT 3
Vaikka vuorenhuippu ja koko temppeli muutenkin oli eittämättä täynnä mitä uskomattomimpia maallisia ja ylimaallisiakin ihmeitä, eivät ne juuri nyt tainneet vaatia läheskään yhtä paljon huomiota jännittyneeltä ja kauhulla tulevaa odottavalta kaksikolta, kuin se mitä valtavan, käsittämättömällä taidolla tehdyn rakennuksen sisällä oikein vaanisi. Valtaviin, täysin sileisiin kivisiin oviin tehty säälimätön aukko, jota Spyrokin oli suorastaan tyrmistynyt, tuntui juuri nyt Haeklista melkein kuin jonkinlaiselta hirvittävältä kidalta, johon heidän nyt pitäisi astua. Lasisen kupolin leiskunnalta oli mahdotonta kohottaa katsettaan tarpeeksi erottaakseen mitä aukon takana oli, ja kaiken lisäksi Diavai seisoi heidän tiellään odottamassa... jotakin. Moinen tauko tuntui aivan liian pitkältä ja epämukavalta tilaisuudelta miettiä asioita lisää, ja Haekli sai huomata yrittävänsä kuumeisesti arvailla, mitä sisäpuolella mahdollisesti odottaisi. Koko kammottava joukko tuntui kunnioittavan mystistä herraansa, eikä ainakaan suurin osa näistä vaikuttanut siltä, että olisi kumartanut mitään itseään vähemmän kammottavaa... tai edes yhtä kammottavaa. Ainoastaan Diavain äsken lausutut lyhyet sanat pyhyydestä ja loistosta viittasivat mitenkään siihen, että tähän sisältyi jotakin aatteellista. Sekin sai nuorukaisen vain entistä jännittyneemmäksi ja pelokkaammaksi tästä kaikesta. Sisällä odotti joku tai jokin, jolla oli selvästikin hirvittävän ylhäinen käsitys itsestään, ja mahtavia voimia ja palvelijoita joilla moista käsitystä lujittaa... ja selvästikin hyvin vähän mitään pelkoa tehdä niin. Sellainen yhdistelmä oli... kammottava.
Haeklin mietteet katkesivat, kun lopulta lyhyttä hetkeä myöhemmin Basharin valtavat askeleet pysähtyivät kaksikon taakse. Jättiläismäinen mieskään ei enää tuhahdellut tai puhissut, ja tästä hyökyi nyt totta puhuen hyvin tarkoituksellinen, pakotettu vaiteliaisuus. Vangittu kaksikko ei välttämättä ollut ainoa, jonka oli hyvä varoa sanojaan ja osoittaa kunnioitusta... olkoonkin, ettei se millään tavoin saanut punatukkaa epäilemään, etteivätkö he olisi kaikista pahiten hengenvaarassa juuri nyt. Hän tunsi toisen kätensä puristuvan Spyron olkapäälle, ja toisen yhä pitelemänsä huivin ympärille. Tässä kohtaa olisi kukaties pitänyt miettiä, mikä surkea osa hänen elämästään oli johtanut tällaiseen pisteeseen, ehkä jopa päätöspisteeseen, mutta hän ei halunnut käydä sitä enää läpi päänsä sisällä. Ei enää uutta kertaa. Eikä hänen panikoiva, poukkoileva mielensä muutenkaan tuntunut antavan periksi. Ja sitten, lopulta, katsomattakaan Bashariin, astui Diavai eteenpäin, läpi kiveen revitystä aukosta. Nuorukainen säpsähti tajutessaan hetken koittaneen ja empi, mutta Basharin murskaava, painostava olemus esti ainakaan perääntymästä. Ja lopulta oli eittämättä täysin turhaa yrittää vitkastella muutenkaan... niin paljon kuin hän olisi sitä halunnutkin tehdä. Hän ei osannut muutakaan, kuin vilkaista vielä kertaalleen avuttomasti Spyroon, räpäyttäen tälle suuria keltaisia silmiään tukalasti. "Me... kyllä tämä... kyllä me..." Haekli tapaili, yrittäen keksiä jonkin yhdistelmän sanoja, joka olisi tuntunut millään tavoin rohkaisevalta tai varmuutta tuovalta. Hänellä ei ollut kuitenkaan mitään, ja lopulta hän sulki suunsa, keskittyen olemaan mieluummin vain kaatumatta taas kovin huteran tuntuisilta jaloiltaan. Heidän piti nyt mennä, astua läpi kolosta seinässä... ja niin hän lopulta sitten teki, pidellen tiukasti kiinni purppurapäisestä nulikasta kuin peläten tämän katoavan johonkin.
Toisin kuin olisi voinut luulla, ei rakennuksen sisäpuoli sokaissut silmiä yhtä pahasti, kuin sen ulkopuoli. Se oli yksi ainoa suuri kammio, joka kyllä säkenöi punertavassa ilta-auringossa, mutta ei samalla tavalla kiduttanut sisään astujaa. Lopulta kammio oli jopa kovin koruton, ainakin mitä Haekli ehti nopeasti erottaa hätäisellä, melkein panikoivalla vilkaisulla ympärilleen. Ei uskomattomia koristeluita, ei mittaamattoman arvokkaita esineitä, ei melkeinpä mitään. Koko kammio oli uskomattoman virheettömästi ja tarkasti, suorastaan puhtaasti tehty, tavalla jota ylenpalttinen koristelu olisi varmasti vain haitannut. Eipä tosin niin, että punatukkainen olisi ehtinyt miettiä liikaa mitään arkkitehtuurisia seikkoja muutenkaan. Se vähän, mitä kammiossa oli, vei hänen huomionsa hyvin nopeasti. Kammio oli valtava, ja keskellä sitä kohosivat ylös ilmaan leveät portaat, kooltaan jotakin ihmisille ja lohikäärmeille tarkoitettujen välistä, jotka johtivat... jonkin luokse. Hetkeen nuorukainen ei ollut varma mitä edes näki, ennen kuin sitten käsitti rakennuksen valtavan lasikuvun olevan todellisuudessa valtava, täydellinen lasinen pallo, joka sulki sisäänsä portaiden yläpään ja tasanteen, johon ne päättyivät. Ja tasanteella itsessään oli puolestaan koroke, jolla lepäsi... jokin. Kukaties olisi voinut sanoa että se näytti hopeanhohtoiselta kristallikuulalta, päätä suuremmalta, mutta moinen olisi ollut suorastaan naurettavaa vähättelyä. Portaiden yläpäässä, lasisen pallon sisällä, suljettuna siihen jollakin käsittämättömällä tavalla, odotti virheettömin ja täydellisin kappale mitään, minkä Haekli oli koskaan nähnyt. Se oli... puhdas ja virheetön hopeainen kuula, jonka sisällä saattoi näinkin kauakaa nähdä vellovan äärettömän määrän eri sävyjä ja heijastuksia. Vaikka lasinen kupu, joka eristi sen muusta kammiosta, heijastikin valota, tuntui sen sisään vangittu kappale hohtavan silti omaa, sisäistä loistoaan. Se oli puhdas, sen nuorukainen tiesi. Puhdas tavalla, jonka saattoi tuntea. Puhdas aivan kaikesta. Täydellinen. Sen näkeminen... sattui, jollakin tavalla. Se koski häneen. Jokin siinä lävisti hänet täydellisesti.
Ensin Haekli ei edes tajunnut, että kammiossa olisi edes ollut mitään muuta. Hänen katseensa oli pelkän nopean, seiniä pitkin kiertäneen vilkaisun jälkeen kiinnittynyt saman tien näkyyn, jota varten koko rakennus (koko temppeli?) oli eittämättä rakennettu. Mutta kun hän edelleen tuijotti sitä, pystyi punatukkainen hämärästi aistimaan, että suuressa kammiossa oli muutakin. Hitaasti, kuin saalis joka tajusi olevansa nyt pedon luolassa, hän lähti hivuttamaan katsettaan alas portaita. Yksi kerrallaan, enemmänkin pakottavasta paniikista kuin halusta nähdä se herra, jota varten heidät oli tänne tuotu. Hän pystyi tuntemaan tämän läsnäolon, vaikkei edes vielä tiennyt mistä oli kyse. Laskiessaan katseensa Haekli löysi paitsi etsimänsä, myös vastauksen siihen, mihin Velaz ja kammottava, epäinhimillinen olento olivat aikaisemmin kadonneet. Nämä olivat kumpikin kumartuneet portaiden juureen, suorastaan alistuvasti, ja niin teki nyt myös Diavai, joka oli nopein askelin seurannut esimerkkiä. Kaksikon takana sisään tunkeva Bashar tuntui olevan ainoa joukosta, jolla ei ollut aikomusta tehdä samaa. Sen sijaan nuorukainen pystyi aistimaan, miten tämä jäi paikoilleen seisomaan, laskien Niten harteiltaan maahan ja painaen päänsä alas. Ilmeisesti tämä aikoi estää kaksikkoa pakenemasta, mutta samalla osoitti kuitenkin alistumistaan ja alemmuuttaan eteensä, samaan paikkaan johon portaiden juuressakin kumartelevat sitä osoittivat. Se oli eittämättä tarpeen, sillä näiden keskellä, ensimmäisen portaan edessä, seisoi jokin, joka saattoi olla vain ja ainoastaan... herra.
Kaiken keskellä seisova mies oli pitkä. Ei pitkä samalla tavalla kuin Bashar, johon itsensä vertaaminen tuntui jo yksinkertaisen absurdilta. Tämä oli pitkä kuten hyvin pitkä mies, vahvavartinen ja suoraselkäinen niin, että tämän vierellä saattoi eittämättä kokea olevansa pienempi ja heikompi. Kyseessä ei kuitenkaan selvästikään ollut ihminen, ei ainakaan pelkästään. Niitä oli vaikeampi erottaa kuin maassa makaavalla Nitellä, mutta tämän ihoa peittivät hienot, ohuet suomut, himmeät ja tummahkot, ja tämän päästä paksujen, mustien hiuksien alta kohosi kaksi sarvea. Lohikäärmemäiset piirteet olivat kevyemmät kuin pronssisella naisella, eivätkä ne vaatineet läheskään yhtä paljon huomiota kuin tämän varsinaiset piirteet itsessään. Tämä oli verhoutunut punaisiin, pitkiin kaapuihin, jotka peittivät suurimman osan ruumiista alleen, mutta tämän kasvot olivat silti hyvin näkyvissä. Ne olivat vahvapiirteiset ja voimakasleukaiset, lujatekoiset. Ja voimakkaiden kulmien alta tuijotti kaksi kultaista, läpitunkevaa silmää, jotka eivät selvästikään piitanneet millään tavoin tämän jalkojen juuressa kumartelevista. Sen sijaan tämä katsoi eteensä, kohti kahta sisään tuotua kasvot aavistuksen koholla tavalla, joka viesti selkeästä ylemmyydestä ja voimantunnosta. Tämän ruumis näytti vahvalta ja elinvoimaiselta, mutta sen sisään sulkeutui selvästikin mieli, joka vähintäänkin veti sille vertoja. Hetken nuorukainen tuli katsoneeksi pitkää miestä suoraan silmiin, mutta nopeasti hänen silmänsä kääntyivät tahtomattakin lattiaa kohti, vältellen tuijotusta. Miehestä uhkui sisäistä voimaa ja päättäväisyyttä, johon hän ei tohtinut vastata millään tavalla. Tämän katse oli läpitunkeva, eikä hän voinut edes kuvitella uhmaavansa sen rautaista kiihkeyttä. Toisin kuin Diavai, tämä mies ei tarkkaillut heitä kuin petoeläin tarkkaili saaliitaan. Tämän katse oli kuin hallitsijan, joka tarkasti omaisuuttaan. Tämän ei tarvinnut suhtautua tarkkailemiinsa saaliinaan, koska se olisi kertonut vastarinnasta. Eikä tämä mies selvästi edes ajatellut jotakin niin vähäpätöistä. Tämä katsoi suoraan ja mutkitta, koska tällä oli oikeus siihen. Eikä ainakaan nuorukainen pystynyt millään tavoin edes kuvittelemaan yrittävänsä kumota tuota oikeutta. Jo pelkkä katse sai hänet tuntemaan olonsa mitättömäksi. Ja kun tämä puhui, ei tämä puhunut heidän kanssaan, vaan heille. Äänellä, joka työntyi suoraan korviin, ja jota ei jätettäisi huomiotta.
"Huomaan, että palvelijani ovat vihdoinkin noudattaneet käskyjään. Te olette tunkeutuneet tähän temppeliin, joka nyt kuuluu kaikkineen minulle. Kumartakaa, sillä nyt te olette minun armoillani. Nyt teidän henkenne kuuluvat minulle", mies totesi, äänellä joka kumpusi syvältä voimakkaasta rinnasta. Tämän sävy oli kylmä ja kolea, mutta samalla vaativa. Tämä ei kärsinyt tunteiden puutteesta kuten Diavai, mutta jo muutamat sanat tekivät kovin selväksi, etteivät nämä tunteet selvästikään olleet myönteisiä. Sanoissa oli ylhäinen, hallitsijamainen kalseus, joka kertoi tämän odottavan juuri sitä mitä nyt vaati, suorastaan määräsi, ja pitävän moista myös ehdottoman välttämättömänä. "Laskekaa päänne kylmään kiveen, kuten kuuluu. Ne eivät nouse siitä enää, ellen minä niin suo tapahtuvan", kammottavan joukon herra komensi, totisena ja hyisevän kylmänä. Tämä katsoi kätsemäänsä kaksikkoa nenänvarttaan pitkin, tavalla joka kertoi tämän tietävän, ettei mikään muukaan tapa ollut sovelias. Sovelias tämän omalle arvolle ja sille arvottomuudelle, jota tämä selvästikin heitä kohtaan koki. Ensimmäinen käsky oli vetänyt Haeklin hämmentyneen hiljaiseksi, voimatta aivan tajuta että ennen mitään muuta heille viskottiin tällaisia käskyjä, mutta toinen pakotti hänet nyt uskomaan, että tämä todella tarkoitti mitä sanoi... eikä hänellä ollut kaiken tähänastisen jälkeen mitään syytä olla uskomatta, etteivätkö myös uhkaukset olisi totta. Nyt ei ollut oikea asia kysellä tai niskuroida mitenkään.
Varomasti, tohtimatta edes liikkua turhan nopeasti, Haekli lähti polvistumaan. Samalla hän yritti vetää Spyronkin varovaisesti perässään lattiaa kohti, jos poika ei ollut itse alkanut jo kumartua. Tuntui kammottavalta ja jopa kaiken tämän jälkeenkin suorastaan nöyryyttävältä ja halventavalta kumartua osoittamaan alistusta ja kunnioitusta kaiken tämän kärsimyksen ja kauhun syypäälle, mutta hän ei halunnut enää enempää kumpaakaan. Häikäilemättömien käskyjen edessä hän ei voinut enää muutakaan, kuin laskeutua hiljaisena kivistä lattiaa vasten alistumisen ja palvonnan eleeseen, painaen jopa vaaditulla tavalla otsansa siihen. Se tuntui kammottavalta, ja silti hän toivoi että Spyrokin tekisi samoin. Hän ei halunnut tietää mitä muuten tapahtuisi...
|
|
|
Post by spyrre on Jun 29, 2015 4:17:41 GMT 3
Kun he viimein seisoivat vaiteliaina lasikupolisen rakennuksen edessä katseellaan tämän sokaisevaa hohdetta vältellen, tuntui koko hiljainen puutarha heidän ympärillään lähes kurottavan heitä kohden painostavan ilmapiirin paisuessa, kuin heidän ympärillään hitaasti kiristyvä ansa, josta ei enää ollut pakoa... jos koskaan lopulta oli ollutkaan. Paikka oli epäilemättä henkeäsalpaavan kaunis, mutta tähän, samaan tapaan kuin temppeliin itseensä sekä tämän asukkaisiin, oli selkeästi jo kajonnut joku joka ei antanut moiselle mitään arvoa ja luultavasti ei soisi heille moista senkään vertaa. Spyro tuskin oli nyt oikein minkäänlaisessa kunnossa pohtiakseen Diavain painokkaan varoittavia sanoja kovinkaan syvällisesti särkyisessä ja kaoottisesti pyörivässä mielessään, mutta hänkin kyllä huomasi tämän hyytävän sävyn sekä mitä tämä tarkoitti. He olivat viimein vain muutaman askelen päässä sisällä odottavasta mystisestä "herrasta" jota koko hirviöjoukkokin tuntui kunnioittavan suunnattomasti. Hänen oli hyvin vaikea kuvitella moisten olentojen kunnioittavan näin vain jonkinlaista satunnaista kruunupäätä vaikka kyseessä taisi kaiketi olla jokin ylhäinen henkilö... mutta silti jokin panssaroidun naisen sanoissa "suuruudesta ja loistosta" oli omiaan lähettämään melkoisia väreitä hänen selkärankaansa... mahdollisesti osittain aivan sen paikankin vuoksi jonka edessä he parhaillaan seisoivat odottamassa. Hän tuskin olisi rohjennut noin vain edes astua sisään moiseen pyhättöön (jos olisi ollenkaan), ja silti täydellisen sileissä ovissa heidän edessään ammotti ruma musta aukko joka oli surutta revitty lävitse virheettömästä kivestä ja odotti nyt heitä. Niin aivan teko itsessään kuin ajatus siitä kuka saattaisi edes tehdä jotakin tällaista värisytti nulikkaa saaden hänet puremaan hammasta entistä kireämpänä kykenemättä kuitenkaan muuhun kuin puristamaan neuvottomasti sylissään murisevaa Kissaa. Haekli hänen vieressään oli selvästi hyvin samanlaisten tuntemusten vallassa eikä pojan tarvinnut lopulta edes vilkaista toisen suuntaan kovinkaan tarkasti huomatakseen tämän, kun nuorukaisen käsi hänen olallaan tiukkeni ilmeisen hermostuneesti.
Puutarhan lähes ajattoman pysähtyneestä tunnelmasta huolimatta oli verkko kuitenkin kiristymässä heidän ympärillään, eikä pistäväsilmäisellä soturilla tuntunut olevan enää aikeita viivytellä ja antaa herransa odottaa. Purppuratukkakin säpsähti tahtomattaan kun melkoisesti hiljentynyt Bashar astui kantamuksineen heidän taakseen kuin sanattomana, uhkaavana muistutuksena siitä että heillä oli vain yksi suunta. Nulikka vilkaisi kireästi taakseen painostuksen edessä kuitenkin kääntäen katseensa nopeasti takaisin Diavain viimein astuessa lähes taakseen katsomattakaan ovessa ammottavasta rujosta aukosta, jättäen hermostuneet vangit hetkeksi keskenään Basharin kanssa. Spyro jäi hetkeksi väkisinkin epäröimään naisen jälkeen pälyillen kuin olisi pelännyt rakennuksen saattavan äkkiä kurottaa ja ahmaista heidät jollakin järjettömällä tavalla sisuksiinsa... mutta jokseenkin surkea fakta taisi silti olla ettei heillä ollut vieläkään vaihtoehtoja vaikka Diavai ei ollutkaan nähnyt tarpeelliseksi jäädä seuraamaan noudatettiinko käskyjä... jo aivan massiivisen mieshirviönkin vuoksi joka seisoi heidän takanaan. Poika tuntui kiristyvän entisestään hetki hetkeltä päätyen lopulta itsekin luomaan jännityksestä ymmyrkäisen katseen vieressään seisovaan Haekliin joka puristi vieläkin hänen olkaansa tukalin elkein. Kun nuorukainen vastasi katseeseen kuvastui tämänkin olemuksesta kaikkea muuta kuin varmuutta yhtään mihinkään vaikka toinen pyrkikin vielä avuttomasti tapailemaan jonkinlaisia katkonaisia sanoja siitä miten kaikki vielä järjestyisi, kuitenkaan selvästikään onnistumatta vakuuttamaan edes itseään. Spyro kirskautti tälle vaisusti hampaitaan osaamatta lopulta vastata muuten kuin uudella kärvistelevällä katseella ennen kuin Haekli viimein astui huterasti eteenpäin, vetäen häntä vastahakoisesti mukanaan. Nulikka epäröi ilmeisen haluttomana astumaan lähemmäs heitä hyytävästi odottavaa aukkoa vilkaisten vielä kireästi olkansa ylitse niin vaativaan Bashariin kuin tämän kanniskelemaan Nitteen ennen kuin se viimein päästi kurkustaan ähkäisyn, seuraten sitten pakotetuin varovaisin askelin Haeklin mukana lopulta vastustelematta vaikka kuumottava tunne kasvoi hetki hetkeltä hänen sisällään. Jotakin kammottavaa eittämättä odotti vielä heitä... mutta silti ei ollut mitään muita mahdollisuuksia kuin astua eteenpäin tätä kohden.
Jo aivan ajatus auringossa hohtavaan häpäistyyn pyhättöön astumisesta sai tätä suorastaan arastelleen pojan muutenkin uupuneet jalat vapisemaan entisestään kun hän viimein pakottautui eteenpäin Haeklin mukana. Jollakin oudolla tavalla hän lähes odotti jotakin kauheaa tapahtuvaksi jo aivan sen vuoksi että hän rohkeni tällä tavalla astua jalallaankaan johonkin tällaiseen paikkaan ja poika tuntuikin jännittyvän tukalasti kuin jonkinlaista iskua aavistellen kun he viimein hivuttautuivat aukosta Basharin paimentamina. Mutta vaikka mitään ei vielä kaikesta huolimatta tapahtunut, ei heille taidettu lopulta jättää aikaa helpottua tästä tippaakaan kun edessä viimein avautui uusi ihmeellinen, ja suorastaan typerryttävä näkymä, jota jännittynyt Spyrokaan ei voinut olla jäämättä tuijottamaan. Hädin tuskin seurattuaan tummaa nuorukaista sisälle karkasi pojan kurkusta uusi typertynyt ähkäisy ja tämä jähmettyi kuin paikalleen juurtuneena niille sijoilleen saadessaan silmiinsä punertavassa valossa kylpevän ylevän salin, joka, niin mahdottomana kuin tätä olisi voinut pitääkin, näytti vielä ihmeellisemmältä sisältä katsottuna kuin ulkoa. Vaikka ymmyrkäinen katse kiersikin nopeasti ylimaallisesti valaistun, yksinkertaisuudessaan jopa arkkitehtuuriin perehtymättömään silmään varsin vaikuttavan tilan, vedettiin huomio kuitenkin väkisinkin lähes samantien ylös kohti säkenöivää kattoa joka paljastuikin nopeasti valtavaksi lasiseksi palloksi... jonka uumenissa kohosikin jotakin vieläkin katseen vangitsevampaa. Kohti hohtavaa kupolia, lasin suojassa kohoavien portaiden päällä lepäsi vielä jotakin, täydellisen pyöreää ja virheetöntä joka naulitsi huomion itseensä hieman kauempaakin. Esine näytti suurelta, hopeaiselta kuulalta mutta jokin tässä oli vähällä saada häkeltyneen, silmiään valossa siristelevän Spyron lähes kavahtamaan taaksepäin henkeään haukkoen. Kapine ei sinänsä näyttänyt mitenkään kovin mutkikkaalta pelkkänä koruttomana, sileänä pallona, mutta jokin tässä sai pojan silti tuijottamaan kuin tämä ei olisi ollut alkuunkaan varma mitä edes katsoi alkaessaan hiljakseen hahmottaa lasin sisäänsä sulkemaa, korkealla korokkeella odottavaa esinettä sekä tässä pyörteilevää luonnotonta valoa tarkemmin. Oli varsin helppoa nähdä kuinka koko kimalteleva pyhäkkö oli pystytetty paikalleen vain tätä yhtä esinettä varten. Hän saattoi tuntea kylmien väreiden kiristävän otettaan niskassaan lasikupua sekä tämän sisältämää aarretta tukalasti yläviistoon ihmetyksen ja arastelun sekaisin tuntemuksin tuijotellessaan, kykenemättä hetkeen irrottamaan katsettaan tästä edes vilkaistakseen vieläkin olkapäätään puristavaa Haeklia joka tuntui yhtälailla näystä mykistyneeltä... kunnes pienellä viiveellä nulikkakin tuntui havahtuvan ainakin jonkinlaiseen oivallukseen siitä, etteivät he olleet yksin.
Tumma nuorukainen taisi tälläkin kertaa olla nopeampi pääsemään typerryksestään takaisin tilanteen tasalle, lähes järkyttyneen nulikan harhauduttua hetkeksi tuijottamaan säkenöivää, heidän ylleen kohoavaa näkyä. Se ei tainnut aluksi edes tajuta massiivisen Basharin seuranneen heidän perässään sisälle, ennen kuin hänen sylissään kyhjöttävän Kissan päästämä pieni, hermostunut äännähdys viimein säpsähdytti poikaan jotain tolkkua. Se räpäytti silmiään, tiukentaen hieman otettaan katin ympäriltä kunnes tajusi viimein Haeklin tapaansa laskea katseensa korkeuksiin kohoavia portaita myöten alas... ja päätyen säpsähtämään kahta kauheammin löytäessään äkkiä askelmien juuressa kyhjöttävät hahmot, sekä näiden ylle kohoavan punaisiin kaapuihin kääriytyneen pitkän miekkosen jota he eivät olleet nähneet aikaisemmin. Niin Diavai kuin Velaz sekä aiempi kalpea luonnoton olento olivat läsnä mutta sen sijaan että olisivat tuijottaneet painostavasti heitä nämä olivatkin kääntyneet ja kumartuneet suorastaan nöyrästi kohti portailla seisovaa jo kauempaakin ylhäiseltä näyttävää miestä, joka puolestaan ei tuntunut uhraavan paljoakaan huomiota edessään kyyristeleville kuin moinen ei olisi ollut edes tiedostuksen arvoista kaikessa itsestäänselvyydessään. Häkeltynyt nulikka ei voinut olla jäämättä hetkeksi tuijottamaan nyt suorastaan häiritsevän alistuvasti pokkuroivia hurjia olentoja, ennen kuin äkkiä sävähti uudestaan tajutessaan pienellä viiveellä mitä tämä merkitsi. Uhattu "herra" seisoi viimein heidän edessään.... tai kaiketi oikeastaan päin vastoin. Tämän epäinhimillinen, kullanvärinen katse oli nauliutunut heihin arvioivana ja kaikkea muuta kuin vaikuttuneena kuin tämä olisi tosiaankin vain tarkastanut jonkinlaisia eteensä kannettuja kyseenalaisia esineitä, joka oli omiaan saamaan vieläkin melkoisesti siristelevän purppuratukan jännittymään tukalasti. Se rypisti kulmiaan epäluuloisesti nuuhkaisten ilmaa kuontalonsa alta, kunnes äkkiä tämän yhteenpurtujen hampaiden välistä karkasi typertynyt ähkäisy ja nulikan kasvoille nousi suorastaan järkyttynyt ilme. Oli varsin helppo nähdä nopeastikin ettei heitä painostavan vähäeleisesti tuijottava mies ollut ihminen, ainakaan täysin, mutta Spyro oli lähes kaiken perusteella jo odottanut jälleen jonkinlaista uutta hirviötä, joka olisi luultavasti vielä kammottavampi kuin jaloissaan kyyristelevät olennot. Kyse taisi kuitenkin olla jostain aivan muusta, jota poika ei selvästikään ollut millään tavalla odottanut.
Vaikka luultavasti jollakin tasolla tajusikin tämän olevan epäilemättä varsin vaarallista, ei nulikka kuitenkaan saanut hetkeen kiskaistua häkeltynyttä katsettaan jo vain olemuksellaan vaivatta huonetta hallitsevasta miehestä. Jo tämän ylhäisistä piirteistä sekä ylevänpunaisista kaavuista saattoi helposti nähdä kyseessä olevan ylhäisöä, mutta nämä eivät lopulta olleet ne jotka vangitsivat Spyron katseen. Miehen ihoa peittävistä tummista, kiiltävistä suomuista, hiusten seasta kohoavista sarvista sekä epäinhimillisistä silmistä ei lopulta tainnut kyetä erehtymään vaikka tämä kieltämättä olikin varsin eri maata kuin Nitte. Miten... miten varsinkaan kukaan lohikäärme saattoi edes... keksiä tekevänsä jotakin tällaista? Kyseessä olisi epäilemättä ollut hirmuteko vaikka temppeli ei olisikaan ollut se mikä oli, mutta varsinkin tässä tapauksessa Spyro ei kyennyt edes ymmärtämään miten jokin tällainen oli edes.... mahdollista. Mutta kun tämän tajusi, ei asiasta tainnut lopulta olla epäilystäkään että mies oli miltä näytti... kuten ei siitäkään kuinka muukalainen tuntui katsovan kaikkea ympärillään herran elkein, joka ei jättänyt edes häkeltyneille vangeillekaan minkäänlaista epäilyksen varaa. Koko hirveä yllätys löytää äkkiä vieras lohikäärme edestään oli niin surrealistinen ja järkyttävä että poika oli vähällä säpsähtää refleksinomaisesti kauemmas ennen kuin tämä kuitenkin äkkäsi Basharin takanaan ja jännittyi uudestaan paikoilleen. Hätäisesti levinnyt katse singahti Niten kannostaan laskeneeseen mieshirviöön joka tuntui alentuvasta päänsä laskemisesta huolimatta pitävän heitä vieläkin vaiteliaasti silmällä ennen kuin kääntyi typertyneen järkyttyneenä vilkaisemaan Haeklia kuin nulikkakaan ei olisi osannut suhtautua kauhunsakaan keskellä tällaiseen käänteeseen.
Tällä aikaa heitä portaiden päältä läpitunkevasti arvioinut sarvekas mies tuntui viimein saavan tarpeekseen tuijottelustaan. Spyro sävähti silminnähden kun tämä äkkiä puhui, vahvalla äänellä ylhäisen välinpitämättömästi palvelijoidensa ylitse, kiskaisten purppuratukan katseen nopeasti takaisin suuntaansa. Ei tainnut olla kysymystäkään siitä että painokkaat, ehdotonta huomiota vaativat sanat oli suunnattu heille vaikka oli varsin helppo tajuta ettei mies selkeästikään odottanut minkäänlaista vastausta kalseaan määrätietoiseen ilmoitukseensa, jota seurasi nopeasti suoranainen karu käsky, joka löi jo valmiiksi typertyneen nulikankin ällikällä. Varsin nopeasti sekin oli väistänyt kultaisten silmien läpitunkevaa katsetta päätyen pälyilemään kuontalonsa alta tukalasti ympärilleen mutta moinen omistusoikeuden ilmoitus sai silmiään varsin tiuhaan räpyttelevän nulikan jähmettymään nopeasti paikoilleen. Hetkeen sekään ei saanut äännähdystäkään suustaan osaten vain tuijottaa Haeklin tapaan eteensä kuin tietämättä mitä olisi tehnyt... kunnes tilanteen, ja ilmeisesti temppelin nykyinen herra toisti vaatimuksensa kalseaan sävyyn, joka ei edes odottanut mitään muuta kuin tottelemista. Hetken Spyro seisoi jännittyneenä paikallaan kunnes sanat tuntuivat menevän jollakin tavalla perille, tämänkin epäilemättä parhaillaan villisti kuohuvassa mielessä. Se jännittyi entisestään tiukentaen herpaantunutta otettaan Kissasta luimistuessaan kireästi painostavan, odottavan tuijotuksen edessä, pojan kuitenkin jäädessä syystä tai toisesta epäröimään varsin suorasta komennuksestakin. Mikään lohikäärmemäisen, hyytävän miehen olemuksessa ei rohkaissut uhmaamaan tätä, jopa hirviömäisten olentojen kumartuessa empimättä tämän edessä, mutta silti jokin tässä tuntui saavan nulikan jähmettymään paikoilleen. Se kirskautti hampaitaan luoden uuden kireän vilkaisun kuuliaisesti kyyristeleviin hurjiin olentoihin, päätyen kuitenkin vain luimistumaan entisestään kuin epäluuloinen, jonkun puraisua vakavasti harkitseva koira. Kukaties kaiken tämän valossa olisi ollut vain viisainta kumartua kuten vaadittiin heitä tuijottavan miehen olemuksen kertoessa selvästi ettei tämä sietäisi vastahankaan keneltäkään, saati joltain sellaiselta kuin he... mutta silti, jokin tässä sai pojan mielessä haraamaan suorastaan ärhäkästi vastaan. Rehellisesti hän tuskin osasi edes hahmottaa miksi eikä uupunut ja höykytetty purppuratukka ollut kunnossa puimaan nyt ajatuksiaan tai tuntemuksiaan kovinkaan tarkkaan. Jokin tässä tuntui äärimmäisen nöyryyttävän lisäksi... väärältä ja suorastaan vaikealta vain totella jotakin tällaista.
Äkillisesti pintaan nouseessa vastahankaisuudessa tuskin oli mitään loogista taikka edes harkittua, ja taisikin lopulta olla jonkinlainen onni ettei poika ollut tilanteessa yksin. Hetken Spyro tuntui jälleen suorastaan jähmettyneen paikoilleen kireästi kuontalonsa alta kyräillen, kunnes Haekli kuitenkin hänen vieressään reagoi. Purppuratukka säpsähti melkoisesti kun tunsi äkkiä painavan otteen olallaan. Se käänsi silmiään räpäyttäen katseensa jokseenkin hämmentyneenä nuorukaiseen vieressään tajutessaan toisen jo kömpivän varovasti lattialle, häntä mukanaan vetäen. Hetken aikaa jännittynyt nulikka lähes vaikutti siltä ettei olisi aikeissa hievahtaa ennen kuin se kuitenkin empi. Laihat leukaperät kiristyivät tukalasti mutta lopulta vielä piinaavan odottavasti tuijottavaa punakaapuista olentoa vilkaistuaan se lopulta ähkäisi vaisusti ja laski katseensa jonnekin kenkiinsä. Hänellä ei ollut aavistustakaan mitä hirviöiden herra oikein aikoi, mutta hänkään ei rehellisesti halunnut tietää mitä tämän uhmaaminen saisi aikaan. Vastahakoisen huterasti ja eittämättä tottumattomasti moiseen alkoi hampaitaan kiristelevä nulikkakin kuitenkin kömpiä polvilleen vieläkin kissaansa puristaen, niin pahasti kuin jokin tällainen sitä ahdistikin. Eikä tilannetta lopulta auttanut tippaakaan että se jonka eteen he olivat kumartumassa oli (kaiketi?) toinen lohikäärme... syystä tai toisesta lähes päin vastoin. Oli oikeastaan hieman absurdia kuinka vaikea jokin näin yksinkertainen ele oli, mutta heillä kummallakaan ei lopulta tainnut olla muita vaihtoehtoja kuin vain niellä ylpeytensä. Katti hänen sylissään marahti protestoivasti mutta nulikka vaiensi eläimen nopeasti, ennen kuin vielä jokseenkin nujertuneesti jo maahan kömpinyttä Haeklia vilkaistuaan nielaisi kurkkuunsa nousevan katkeruuden painoi vaivalloisesti päänsä, miten nyt saattoi Kissasta otettaan irrottamatta. Jo tämäkin oli eittämättä tarpeeksi vaikeaa, puhumattakaan siitä ettei hän voinut edes pitää silmällä mitä ympärillä tapahtui vaikka hän tiesi heidän olevan käytännössä uhkien piirittämänä... Oli varsin piinaavaa vain odottaa paikallaan tuntiessaan sarvekkaan miehen pistävien silmien porautuvan itseensä, mutta.... ei tainnut olla mitään muutakaan mitä he olisivat voineet tehdä, muuta kuin vain kyhjöttää paikallaan ja toivoa että tällainen tyydyttäisi hirviöiden herraa, eikä heitä päädyttäisi vain iskemään kuoliaaksi siihen paikkaan. Vaikka eittämättä kultainen, kylmä katse tuntui iskeytyvän heihin armottomasti tavalla, joka ei rehellisesti olisi yllättänyt ainakaan Spyroa vaikka muukalainen olisikin tämän kaiken jälkeen vain päätynyt tekemään niin, todetessaan tunkeilijat liian arvottomiksi edes uhratakseen vaivaansa tai huomiotaan moisiin.
|
|
|
Post by submarine on Jun 29, 2015 10:39:37 GMT 3
Oudossa, suuressa huoneessa oli kuolemanhiljaista, kun kaksi suuren ja pelkoa jo pelkällä olemuksellaan herättävän herran eteen raahattua vankia kumartuivat tukalasti, noudattaen annettua käskyä. Haeklin tuskin olisi pitänyt iloita mistään tällaisesta millään tapaa, mutta siitä huolimattakin hän koki suurta helpotusta, kun Spyrokin noudatti käskyä ilman vastaanväitteitä tai turhaa empimistä. Hän ei pystynyt sanomaan tästä miehestä vielä juuri mitään, mutta tämä hallitsi koko tilaa jo pelkällä olemuksellaa, ja jo vain tämän vaativa katse tuntui suoranaiselta painolta, joka pakotti kohti lattiaa. Punatukkainen päästi irti pojasta tukiessaan käsiään kivistä lattiaan vasten ettei olisi iskenyt päätään liian lujaa siihen. Sen jälkeen hän ei tohtinut enää edes vilkaista toiseen, vaan piti silmänsä tiukasti lattiassa. Hän ei tiennyt mistä oli kyse, ja jollakin surkealla, kukaties naurettavallakin tavalla hän melkein tohti uskoa, että noudattamalla tämän pelätyn herran käskyjä he voisivat selvitä tästä. Se oli varmasti vain toiveajattelua, mutta... ei hänellä muutakaan ollut. Kun ei muutakaan voinut, painoi nuorukainen päänsä tiukasti kylmään kiveen, pyrkien parhaansa mukaan varomaan murskattua ja tuskaista nenäänsä. Hän saattoi vain toivoa, ettei näyttänyt juuri nyt ulospäin niin huteralta kuin millaiseksi tunsi olonsa. Harmaanahkainen oli aivan varma että tutisi silminnähden, eikä siihen auttanut edes painautuminen lattiaa vasten mahdollisimman kovaa. Hän ei edes ymmärtänyt kunnolla missä oli juuri nyt, ja kaikista hätistämisyrityksistä huolimatta päällimmäisenä hänen päässään pyöri yksi ainoa ajatus: hän ei halunnut saada surmaansa tällaisessa paikassa kaukana kaikesta, jossakin jossa kukaan paikallaolijoita lukuunottamatta tuskin koskaan saisi edes tietää hänestä. Jossakin hyvin, hyvin kaukana kotoa...
Pitkän, tuskaisen hetken painostava, musertava hiljaisuus jatkui, vaikka kumpikin kaksikosta oli jo kuuliaisesti painunut niin alas kuin vain pystyi. Kukaties kalsea herra nautti epävarmuudesta ja pelosta jota synnytti, tai kukaties tämä yksinkertaisesti ei kokenut tarpeelliseksi kiirehtiä. Kivinen rakennus oli niin hiljainen, että lattiaa kohti tuijottaville se olisi melkeinpä voinut olla tyhjä. Haekli kuuli hädin tuskin edes Basharin raskaan hengityksen takaansa. Hitaasti häntä alkoi piinata epätietoisuus, joka tuntui melkeinpä vaativan kohottamaan katsetta edes hieman, edes vilkaisemaan miksi mitään ei tapahtunut. Mutta samalla hän tiesi pelottavan varmasti tämän kaiken jälkeen, että se saattaisi hyvinkin olla hänen viimeinen virheensä. Hän pakotti itsensä pysymään matalana, kunnes saattoi lopulta helpotuksekseen ja kauhukseen erottaa lopulta uusia ääniä. Lopulta, määrittelemättömän ajan jälkeen, kajahti kirkkaassa kammiossa kova askel, kun joku, joka saattoi olla pelkästään kultasilmäinen, pitkä mies, lähti liikkeelle. Aikaa tuskin oli todellisuudessa mennyt kauaakaan, mutta nuorukaiselle se oli tuntunut melkein loputtomalta piinalta, ja vasta nyt hän pystyi todella edes henkäisemään. Joskin vain kerran, minkä jälkeen se juuttui taas kurkkuun. Tämä oli nyt astelemassa heitä kohti, kiirehtimättä ja tasaisesti kuin ainoastaan tämän ajalla olisi ollut mitään väliä. Punatukkainen oli jo vähällä kohottaa erehdyksissään katseensa, mutta painoi sen visusti takaisin alas ennen kuin ehti edes irroittaa otsaansa kivilattiasta. Heille ei ollut annettu lupaa nousta, sitä lupaa joka tämän sanojen mukaan olisi ainoa, minkä vuoksi he nousisivat enää ollenkaan, jos nousisivat. Eikä hän pystynyt muutakaan kuin kyyristelemään kuin mikäkin alamainen, kun tämä outo ja kammottava herra asteli lähemmäs. Askeleet eivät kuitenkaan päättyneet hänen eteensä, vaan Spyron, ja aivan silmäkulmastaan hän saattoi nähdä tämän jalat, jotka pilkistivät kaavun alta. Ne olivat suuret, matalilla kengillä peitetyt jalat.
Jälleen pitkän hetken pitkä, lohikäärmemäinen mies seisoi vaiti paikoillaan, piittaamatta tavasta jolla pakotti kaiken muun odottamaan itseään. Kukaties tämä tuijotti nyt suoraan Spyron selkään, tai kukaties vain seisoi paikoillaan edes piittaamatta pojasta. Kukaties tämä mietti näkemäänsä, tai kukaties ei mitään. Epätietoisuus kammotti Haeklia. Ja kun tämä lopulta päästi oudon äännähdyksen, tasaisen ja ylenkatsovan tuhahduksen, oli se melkein helpotus - kunnes punatukkainen erotti miten miehen toinen jalka nousi ilmaan, kadoten näkyvistä jonnekin purppurapäisen ylle. Kuin tämä olisi aikonut murskata pojan kantansa alle kuin hyönteisen. Nuorukainen oli vähällä päästää surkean, jännittyneen vinkaisun, ennen kuin mies äkillisesti laskikin jalkansa varsin tasaisesti ja rauhallisesti - joskaan ei lattialle. Kengänpohja laskeutui purppuraisen pään päälle, peittäen sen alleen. Tämä ei selvästikään painanut jalalleen edes murto-osalla painostaan, ainoastaan painoi jalkansa pojan päähän, mutta eleessä oli silti jotakin karmeaa. Spyro tuskin olisi pystynyt nostamaan päätään enää vaikka olisi halunnutkin, ja miehen pakottava, alistava tuijotus lävisti tätä yhä, jalan läpikin. Tämä piti jalkansa siinä, toisen päällä, kuin olisi nauttinut tilanteesta. Mutta kun tämä lopulta puhui, ei sanoissa ollut minkäänlaista iloa tai mielihyvää. Ainoastaan kalseaa ylemmyyttä. "Katsokaa tätä lohikäärmettä. Tätä surkeaa pientä olentoa. Enkö minä pitele sitä kantani alla, kuin pientä tuholaista? Enkö minä voisi tappaa sen pois heti kun vain haluaisin? Enkö minä ole sitä mahtavampi?" mies lausui syvällä, kiihkeällä äänellä. Tämä ei varmasti odottanut mitään vastauksia sanoihinsa, eikä kukaan varmastikaan ollut tarpeeksi tyhmä myöskään sellaisia tälle tuputtaakseen. Kysymykset olivat selvästi retorisia, tarkoitettu pelkästään kertomaan kaikille niiden omat, itseselvät vastaukset. Kyllä, kyllä kaikkeen. Ja kuin tämä olisi tyydyttänyt miehen tarpeet, kohotti tämä jalkansa lopulta pois pojan pään päältä, painaen sen nyt hirvittävän paljon jykevämmin takaisin lattiaa vasten. Jalka teki pyyhkäisevän liikkeen, kuin tämä olisi astunut juuri johonkin saastaiseen, jota yritti nyt hinkata pois kengänpojasta. Sekin, selvästikin, oli vain symbolista.
Vieläkään ei kuulunut minkäänlaista lupaa tai käskyä nousta, vaan herra jätti alistamansa miettimään sanojaan, kääntyen kannoillaan ympäri ja astellen sitten takaisin sinne, mistä oli tullutkin. Ja vasta, kun tämän hitaat askeleet olivat tauonneet, salli tämä lopultakin avata suunsa. Sanat olivat tuomitsevia ja pakottavia, eivät suinkaan armahtavia ja vapauttavia. Käskyjä, ylivaltaa. Tämä mies oli hirmuhallitsija ja selvästikin tiesi sen. "Nostakaa päänne kivestä. Nouskaa ylös. Minä annan teidän pitää henkenne. Sillä minun ei tarvitse viedä niitä jotta ne olisivat minun", mies lausui voimallisesti. Ja vaikka äskeisen jäljiltä Haekli tunsi haluavansa painua vieläkin alemmas, suoraan kiven läpi sen sisään, oli silti täysin selvää ettei hän voinut niskoitella jättämällä moista huomiotta. Hitaasti, tuskaisasti, hän pakotti lopulta itsensä kömpimään takaisin jaloilleen, yrittäen vain parhaansa mukaan olla kaatumatta niin tehdessään. Hän yritti pitää katseensa alhaalla, mutta saaliseläimen kaltainen pelko sai hänet silti vilkuilemaan nyt taas kohti portaita ja niitä kolmea kätyriä, jotka yhä kumarsivat herraansa - ja myös herraa itsessään. Hän ei ollut aikaisemmin edes huomannut sitä, mutta tämä puristi toisessa kädessään raskasta, suurta, valtikkamaista sauvaa. Sen nuppiin oli muotoiltu lohikäärmeen pää, terävä kuin hakunpiikki. Ja hitaasti se kohosi ylös, osoittamaan sivulle, pyöreän kammion reunamille jotka olivat tähän asti tuntuneet täysin samantekeviltä. Siltikään nuorukainen ei voinut olla vilkaisematta sinne. Hän ähkäisi ja melkein älähti tajutessaan, mitä mies osoitti. "Mutta yhtälailla minä voin viedä ne. Ja se olisi kunnia", herra lausui kolkosti.
Kammion laidalla, pienenä ja surkeana myttynä, makasi... Tenka. Haekli ei ollut edes muistanut lepakkomaista ilmestystä kaiken tämän keskellä, eikä runneltu ruumis ollut erityisen tunnistettavassa kunnossa, mutta siitä huolimatta se oli selvästikin Tenka. Tämä lojui istuallaan kammion seinää vasten, kovin pienen näköisenä, kammottavalla tavalla murjottuna ja pahoinpideltynä. Oli vaikea sanoa mihin tämä oli edes menehtynyt, mutta tämän liha oli revitty auki kuin valtavan pedon kynsillä, ja tämän raajat retkottivat hirvittävän väärissä asennoissa. Tämä näytti siltä kuin olisi lyyhistynyt seinää vasten ja jäänyt juuri siihen, ilman että kukaan olisi liikauttanut kättäänkään edes siirtääkseen ruumista. Ensin järkyttynyt nuorukainen ei edes tajunnut koko asiaa, mutta tämän sylissä retkotti myös kasa verisiä, värikkäitä höyheniä, joiden riepotuksesta oli vaikea edes erottaa mitä niiden alla oli... olkoonkin, että kumpikin kaksikosta eittämättä tiesi sen jo. "Tämä tunkeilija, uhmaaja, ei paljastanut mitään. Ei ehtinyt. Minä en suonut sellaista armoa ryövärille. Mutta nyt minä suon sen teille. Miksi olette täällä? Miksi tässä paikassa on taas lohikäärme? Vastatkaa minulle. Älkää olko uhmaajia", pitkä, suomuinen mies käski. Haekli säpsähti ääntä, kääntäen järkyttyneen katseensa takaisin hirmuiseen herraan. Hän hapuili sanoja, yritti vaistonvaraisesti täyttää käskyä, ennen kuin edes käsitti ettei hänellä lopulta edes ollut vastauksia joita tarjota. Eikä hän voinut tehdä muutakaan kuin vilkaista hädissään Spyroon, anellen hiljaa että tällä olisi parempi vastaus, mikä tahansa vastaus. Poikaan katsoessaan hän erotti tämän takaa myös Tenkan runnellut jääneet, joita hänellä ei ollut aikaa edes käsittää tai kauhistua kunnolla. Juuri nyt hän pelkäsi itsensä ja Spyron puolesta, niiden jotka eivät vielä olleet kokeneet kammottavaa ja lopullista kohtaloa - mutta joille se silti häämötti kammottavan lähellä.
|
|
|
Post by spyrre on Jun 30, 2015 3:44:19 GMT 3
Jo vain alentava ja nöyryyttävä, surkea kumartuminen heidän edessään häälyvän pahaenteisen miehen käskystä oli epäilemättä ollut aivan tarpeeksi vaikeaa, hyvin läheltä liipaten melkein liiankin... mutta tätä seuraava pitkä, hiljainen kyyhöttäminen lattialla tuntui riipivän jo valmiiksi riekaleisia hermoja entisestään. Epäröinnistään ja kärvistelystään huolimatta oli Spyrokin tajunnut varsin nopeasti ettei nyt tainnut olla millään tavalla turhan vastaanhangoittelun aika eittämättä Haeklinkin suureksi helpotukseksi, mutta kun tukala pakotettu ele venyi piinaavassa hiljaisuudessa alkoi lattiaa tuijottava purppuratukkakin käydä entistä levottomammaksi. Kissakin hänen käsivarsillaan tuntui vääntelehtivän mielenosoituksellisesti ja hän tunsi terävät kynnet ihossaan, mutta kimmeltävässä kammiossa leijuva äänetön ilmapiiri oli nopeasti käymässä lähes murskaavan painostavaksi. Poika olisi epäilemättä halunnut nousta edes katsomaan mitä tapahtui, mutta häpeäkseen hän ei rohjennut kohottaa päätään... kaiketi tosin enemmän silkasta pelosta kuin mistään suuremmasta kuuliaisuudesta. Hän ei tiennyt miksi vieras mies (lohikäärme?) vaati heiltä jotain... tällaista, mutta jokin pieni ääni jaksoi naputtaa itsepintaisesti hänen mielensä perällä kuinka väärin tämä oli, kuinka hänen olisi pitänyt tehdä edes jotain eikä vain alistua johonkin tällaiseen... mutta vaikka pojan leukaperät kiristyivät hetki hetkeltä, tämä ei silti kyennyt liikkumaan paikoiltaan. Lopulta hän ei voinut kuin pälyillä tukalasti silmäkulmastaan yhtälailla kauhusta paikoilleen jähmettynyttä Haeklia saamatta nuorukaiseltakaan oikeastaan mitään muuta kuin vahvistusta omalle mielentilalleen. Epätietoiset, kaoottiset ajatukset säntäilivät hänen mielessään... kunnes viimein, pieneltä ikuisuudelta tuntuneen tovin jälkeen kantautui heidän edestään viimein painoarvoisia, kiireettömiä askelia kun joku harppoi pahaenteisen hitaasti lattian poikki.
Vaikka askelten ääni katkaisikin piinaavan hiljaisuuden, oli kyseessä silti kaikkea muuta kuin helpotus, varsinkin kun kaksikko tajusi nopeasti näiden suuntaavan kohti heitä. Purppuratukankaan ei tarvinnut edes katsoa hoksatakseen kuka saapuja oli, pojan päätyessäkin säpsähtämään melkoisesti. Sekin oli hyvin vähällä kiskaista päänsä ylös lattialta nostaakseen epäluuloiset silmänsä eteenpäin nähdäkseen mitä punakaapuinen mies aikoi, mutta viimehetkellä nulikkakin jähmettyi paikoilleen joko jonkin varoittavan vaiston vuoksi, taikka sitten tajuten Haeklinkin tekevän näin. Hän tunsi pulssinsa takovan korvissaan ja tiukensi tukalasti otettaan Kissasta kuin olisi jollakin tapaa kyennyt suojelemaan toiseen käteensä tarrannutta eläintä... vaikka kaikki heistä taisivat tietää pistävän selvästi kuinka toivotonta tämä olisi ollut. Lähestyvä mies ei selvästikään pitänyt minkäänlaista kiirettä mutta askelet suuntasivat vääjäämättä heitä kohden ennen kuin viimein pysähtyivät... hänen eteensä. Spyro räpäytti silmiään epäluuloisesti jännittyen kerran jos toisenkin ollen jo vähällä pälytä ylös ja vetäytyä mielenosoituksellisesti kauemmas, mutta jälleen silkka painostava olemus sai sen epäröimään. Syystä tai toisesta lohikäärmemäinen mies oli pysähtynyt tuijottamaan häntä (tai ainakin hän olisi voinut vannoa tuntevansa tämän pistävän katseen niskassaan) saaden Spyron viimein liikahtamaan epämukavan kireästi paikoillaan hiljaisuuden paisuessa... juuri ennen kuin toinen pitkän miehen jalkineista kohosi uhkaavasti ilmaan. Nulikka säpsähti ollen jo vähällä kavahtaa refleksinomaisesti kauemmas kuitenkaan ehtimättä järkyttyneessä mielessään ajatusta pidemmälle kun jalka jo laskeutui. Eikä se iskeytynytkään paiskaamaan häntä murskaavasti lattiaan, vaan jotakin aivan muuta. Nulikan kurkusta karkasi tyrmistynyt, yllättynyt ähkäisy kun kenkä asettuikin painavasti mutta tasaisesti hänen päänsä päälle, painaen sen eittämättä ikävästi kiviseen lattiaan. Eikä hänellä ollut aavistustakaan mitä hän olisi voinut tehdä asialle.
Lopulta ainoa, mitä purppuratukka saattoi tehdä oli jähmettyä häkeltyneenä ja järkyttyneenä paikoilleen kun niin pistävä kultainen katse kuin painava jalkakin painoivat hänet entistä tukalammin lattiaan. Nulikasta irtosi pieni protestoiva ähkäisy joka kuitenkin jäi lähinnä jonkinlaiseksi epämääräiseksi vinkaisuksi sen kuitenkaan uskaltamatta yrittää kiskoa itseään vapaaksikaan siinä pelossa että kookas mies päätyisi viimein vain polkaisemaan alas häneen... taikka joko Kissaan tai vieressä kyhjöttävään Haekliin. Ele oli eittämättä hyvin nöyryyttävä saaden nulikan kiristelemään hampaitaan hetki hetkeltä enemmän ja pakottaen tämän käyttämään kaiken jäljellä olevan itsehillintänsä pysyäkseen paikallaan. Tilanteen painostavuus oli hiljakseen käymässä lähes kestämättömäksi kunnes jostakin ylhäältä näkymättömistä viimein kantautui ylenkatsova tuhahdus, joka sai kireän nulikan säpsähtämään jälleen melkoisesti... kuten myös kylmät, alentuvat sanat jotka tätä seurasivat. Vaikka kalsea tokaisu tuskin oli varsinaisesti edes suunnattu hänelle kavahti nulikka kuin pistettynä painavan jalan alla kun nöyryyttävät sanat iskivät häneen, lamauttaen pojan niille sijoilleen. Kukaties kenen hyvänsä lohikäärmeen olisi viimeistään tässä vaiheessa kuulunut hurjistua ja tehdä edes jotain, mutta kauhukseen ja häpeäkseen hän ei kyennyt edes väittämään vastaan saati liikkumaan paikoiltaan. Ei ollut epäilystäkään etteikö sarvekas mies olisi tiennyt mikä hän oli, mutta silti tämä olisi kyennyt murskaamaan hänet niille sijoilleen hetkellä millä hyvänsä jos olisi halunnut. Kukaties jokin tämän sanoissa ja sävyssä kun tämä puhui lohikäärmeistä olisi saattanut kalskahtaa nulikan korvaan enemmänkin jos tällä olisi ollut tässä vaiheessa minkäänlaista malttia tai hermoja tajuta edes ihmetellä jotain tällaista, mutta piinaavan nöyryytyksen ja häpeän paisuessa sisällään peitti tämä eittämättä nopeasti alleen lähes kaiken muun. Sarvekkaan, punakaapuisen miehen sanat eivät saaneet vastausta ympäriltään, mutta lohduttomasti nämä eivät sitä tarvinneetkaan... ainakaan Spyrolla ei ollut mitään millä olisi voinut osoittaa tämän vääräksikään. Hän kärvisteli avuttomana olennon tuijotuksen ja painavan jalan alla kuin kauhistunut eläin, ja kaikki hänen ympärillään epäilemättä näkivät sen. Jopa Kissakin tuntui vaienneen järkyttyneenä, kaiketi aistien ilmapiirin uhkaavuuden.
Viimein, kuin kaikki tarpeellinen olisi sanottu ja tehty, kohosi painostava jalka viimein paikaltaan, jättäen järkyttyneen nulikan viimein kyseenalaiseen rauhaansa lattialle. Kesti pienen typertyneen hetken ajan ennen kuin Spyro oikeastaan tajusikaan hirviöiden herran nostaneen jälleen jalkansa, ja kääntyvän sitten astelemaan lattian poikki pyyhkäistyään kenkäänsä tarttunutta näkymätöntä likaa jalkineensa pohjasta. Tovin verran poika osasi vain tuijottaa epämääräisesti lattiaa edessään ennen kuin pitkän varovaisen hetken jälkeen, kun mies oli jo lähes saavuttanut portaat joilta oli lähtenytkin, rohkeni se viimein vetää henkeä polttaviin keuhkoihinsa. Hän ei ollut edes tajunnut pidätelleensä hengitystään joutuen hetken aikaa haukkomaan tukalasti ilmaa saadakseen edes jonkinlaista tolkkua itseensä. Kuitenkaan hän ei voinut olla tuntematta oloaan nöyryytetyksi ja lähes kirjaimellisesti maanrakoon tallatuksi kyhjöttäessään lattialla vieläkin hiljaa väristen, kunnes säpsähti jälleen lähes vainoharhaisesti kun sarvekkaan miehen ääni kajahti jälleen kauempaa, yhtälailla kalsean komentavana ja ylemmyydentuntoisena kuin aiemminkin. Jännittynyt Spyro tuntui jälleen jäävän empimään kuin olisi epäillyt komennuksessa viimein nousta kaiken äskeisen jälkeen jotakin ansaa, päätyen ensin vain kohottamaan varuillaan päätään vilkaistakseen vaivihkaisen kireästi ympärilleen. Hän ei pitänyt tippaakaan tavasta jolla mies julisti säästävänsä heidän henkensä vain koska näitä ei tarvinnut viedä heidät nujertaakseen, eikä Spyrollakaan kurkkuunsa nousevasta katkeruudesta huolimatta ollut mitään sanottavaa tähänkään. Kaipa se tällaisessa tilanteessa tavallaan oli vain viisastakin, mutta.... nulikka tuskin osasi nyt nähdä asiaa niin.
Kun Haekli kuitenkin tuntui jälleen ensin noudattavan komennusta, liikahti nulikkakin viimein toisen reaktiota kuontalonsa alta vilkuiltuaan. Se loi vielä varautuneen, kärvistelevän katseen jälleen kumartuneiden alaistensa yllä seisovaan mieheen ennen kuin kirskautti hampaitaan ja alkoi viimein kömpiä varovasti ja eittämättä varsin nujertuneesti vieläkin huterille jaloilleen. Hän lähes pelkäsi jännittyneen kehonsa viimein antavan periksi ja romahtavan johonkin suuntaan onnistuen kuitenkin vääntäytymään epävarmasti, kaikkien katseita vältellen ylös pyöreäsilmäisine kissoineen. Se jäikin paikoilleen hartiat varsin lysyssä luimistellen ja kasvot entistä kalpeampina mitä sekaisesti törröttävän purppuraisen kuontalon seasta nyt kykeni näkemään. Ja kuten tähänkin saakka, tuntuivat järkytyksen lähes seuraavan toisiaan. Hirviöiden herran pahaenteinen lisäys siitä kuinka karusti heidän kohtalonsa saattaisi silti päättyä sai nulikan kohottamaan varuillaan katseensa, ja pienellä viiveellä tämä seurasikin vastahakoisesti Haeklin esimerkkiä, vaikka sarvekkaan, lohikäärmemäisen olennon suuntaan katsominen selvästikin kuumotti sitä melkoisesti vieläkin. Sekään tuskin oli ehtinyt laittamaan merkille miehen pitelemää, uhkaavan näköistä sauvaa ennen kuin tämä viittasi tällä jonnekin valossa kylpevän salin reunamille, vetäen heidän molempien katseet mukanaan. Spyronkaan kauhistunut reaktio tuskin jäi paljoakaan jälkeen tumman nuorukaisen vastaavasta kun heidän huomionsa viimein osui pahaenteiseen myttyyn joka kyhjötti liikkumatta, murjottuna ja verisenä seinän vieressä, jossa kukaan ei ollut aiemmin edes tajunnut laittaa tätä merkille. Poika henkäisi terävästi kavahtaen viimein silmät ymmyrkäisenä pitkän askelen taaksepäin, ennen kuin jähmettyi jälleen tuijottamaan surkeaa, kaiken rinnalla varsin pieneltä vaikuttavaa ruumista joka oli karusti viskattu kuin viimeisenä pyhäinhäväistyksenä sivuun kammion reunamille ja vain jätetty sinne.
"Mi-- Tenka...." se onnistui viimein henkäisemään järkytyksestä tukahtuneella äänellä eteensä tuijottaen, kuin olisi epätoivoisesti yrittänyt löytää jotain, joka olisi jollakin mystisellä tavalla muuttanut kauhean näyn jotenkin epätodemmaksi... vaikka eittämättä tämä taisi olla varsin turha toivo. Lepakko retkotti silti yhtä hengettömänä, ja yhtä kauheasti revittynä paikoillaan seinän vieressä, kuin kyllästyneen lapsen hylkäämä rikkonainen lelu. Edes tämän ihmeellinen, outo lintu ei ollut selvästikään välttynyt kohtalolta päätellen niistä kirkkaanvärisistä sulista joita makasi lattialla ruumiin ympärillä sekä surkeana myttynä tämän sylissä, joka sai kauhistuneen Spyron tiukentamaan huomaamattaan otettaan Kissasta. He olivat nähneet jo aivan liian paljon kuolemaa aivan liian lyhyen ajan sisään ja tämä tuskin oli asia mihin olikaan mahdollista tottua, mutta siltikin tutut kasvot edesmenneiden joukossa silti voinut olla aiheuttamatta järkytystä entisestään... riippumatta siitä, että kumpikaan heistä ei tainnut olla edes pitänyt suuremmin omille teilleen livahtaneesta lepakkomaisesta olennosta. Jokin tällainen ei silti missään nimessä ollut mitään, jota olisi toivonut kenellekään... ja kaipa tämä eittämättä alleviivasi entisestään sitä kuinka veitsen terällä heidänkin henkensä nyt olivat.
Oli epäilemättä varsin lähellä että Spyro olisi vajonnut jälleen järkyttyneen sanattomaan tuijotukseen uusimman käänteen jälkeen, mutta tällä kertaa pojalle ei annettu enää tilaisuutta moiseen. Seurattuaan hetken aiheuttamaansa kauhua sarvekkaan miehen uhkaava ääni kajahti jälleen kammiossa, säpsähdyttäen purppuratukkaa jo lähes refleksinomaisesti. Tämä luimistui sinkauttaen ymmyrkäisten silmiensä katseen lohikäärmemäiseen olentoon jo ennen kuin ehti oikeastaan tajuta mitä tämä edes sanoi, päätyenkin jäämään hetkeksi epäluuloisesti silmiään räpytellen pälyilemään paikalleen. Kun sarvekkaan hirviöiden herran sanat upposivat pienellä viiveellä purppuraiseen kalloon tuntui poika jännittyvän nopeasti entisestään. Ilmeisesti ainoa syy miksi he olivat vielä elossa oli se että kammottava mies halusi tietää mitä lohikäärme teki hylätyssä temppelissä joka ilmeisesti ei ollut nähnyt vastaavaa pitkään aikaan, mutta vaikka nulikka luimistuikin nopeasti syystä tai toisesta varsin kärvistelevästi, tuntuivat sanat takertuvan hänen kurkkuunsa. Hänellä ei ollut aavistustakaan miksi mies edes halusi tietää tai mitä tämä itse edes aikoi muiden lohikäärmeiden ilmeisesti hylkäämällä temppelillä, jonka käytävät oli jo muuttanut armottomaksi verilöylyksi ja hirviöiden pesäksi, mutta se oli kuitenkin selvää, että tämä oli kaikkea muuta kuin kärsivällisyydellä pilattu. Mies tuskin jäisi odottamaan vastausta kovinkaan kauaksi aikaa, mutta silti poika tuntui kadottaneen sanansa kaiken painostuksen ja nöyryytyksen keskellä. Haeklin yrittäessä epätoivoisesti tapailla jonkinlaista vastausta tähän käänsi itsekin neuvottoman katseensa nuorukaiseen tajuten kuitekin nopeasti ettei tällä tainnut edes olla kunnollista vastausta esitettyyn kysymykseen kun nuorukainenkin käänsi surkean katseensa lähes anovasti häneen. Kärvistelevä purppuratukka räpäytti silmiään kerran jos toisenkin puristaen kuumeisesti kissaansa, tuntien mielensä lähes jäätyvän ahdistuksen vyöryessä hyökyaaltona ylitseen. Huomio taisi nyt olla hänessä... ja jonkinlainen vastaus olisi epäilemättä annettava, tai heitä saattaisi odottaa hyvinkin sama kohtalo kuin seinän vieressä runneltuna retkottavaa Tenkaa. Vaikka saattoi varsin hyvin ollakin että näin kävisi joka tapauksessa...
Empivän nulikan kurkusta kantautui tukahtunut, jokseenkin epämääräinen ähkäisy kun tämä laski hampaitaan purren katseensa johonkin lattiaan. Hetken vaikutti siltä että muita ääniä ei ollut tulossa, kunnes se kuitenkin vetäisi terävästi henkeä, ja yritti kireästi tavoitella jonkinlaisia sanoja Haeklin kauhistuneen anovan katseen edessä. "Me... äh. Kai me... meinattiin vain tulla... etsimään jotain. Tai... mä. Muut tuli vaan... auttamaan" se haparoi töksähtäen, ennen kuin vaikeni hetkeksi empivästi puraisten alahuultaan tukalasti, vieläkään varsinaisesti keneenkään katsomatta. "Mä... tunsin jonkun joka kävi täällä ja ajattelin, että ehkä siitä olis apua jos mäkin, mutta... eh, ei meillä ollut hajuakaan että täällä on jo joku... muu! Eikä me tosiaankaan tultu ryöstämään mitään!" tämä ähkäisi viimein vaivoin surkeasti, kykenemättä salaamaan ahdinkoaan. Kieltämättä hänen (varsinkin) jälkimmäinen repliikkinsä taisi kuulostaa hieman epämääräiseltä, kaipa he olivat lopulta tienneet että temppelissä oli joku ja tapahtui jotain, mutta tulleet silti Niten jäljessä seuraten, mutta... se, että paikalla oli jo joku toinen lohikäärme, oli eittämättä ollut suuri yllätys... ja kauhea sellainen, kun he olivat viimein tajunneet tämän olevan kaiken tuhon ja kuoleman takana, syystä, jota nulikka ei käsittänyt. Kukaties hieman valppaampana tämä olisi saattanut ihmetellä miksi sarvekas mies käyttäytyi kuin hän olisi ainoa lohikäärme jonka temppeli olisi nähnyt ties kuinka pitkään aikaan siitä huolimatta että tämä oli selvästikin ehtinyt ensin... mutta ahdistunut purppuratukka tuskin kykeni nyt edes hoksaamaan sellaista, yrittäessään kuumeisesti kiskoa itsestään esille jonkinlaisia sanoja selitykseksi heidän läsnäololleen... samalla kun lakaisisi vaivihkaa joitain pieniä yksityiskohtia maton alle. Kaipa... kaipa kaikki tämä kuitenkin pääpiirteissään piti paikkansa... oli kaiketi vain eri asia kuinka hyvin hirviöiden herra sulattaisi jotakin näinkin epämääräistä motiivia, mutta poika joutui jo ponnistelemaan melkoisesti edes pitääkseen paniikinomaisesti sinkoilevat ajatuksensa jossain määrin kasassa.
|
|
|
Post by submarine on Jun 30, 2015 15:04:06 GMT 3
Tenkan näkeminen kuolleena ja runneltuna veti eittämättä kummankin kaksikosta kovin hiljaiseksi, mutta sellaiseen ei ikävä kyllä tainnut olla nyt aikaa. Varsin nopeaan tahtiin, juuri siihen tahtiin jota piti itselleen sopivana, oli hirviöiden herra vaatimassa selityksiä tunkeilijoiden läsnäololle... ja ilmeisesti eritoten lohikäärmeelle. Edes Haeklilta moinen ei mennyt täysin ohi korvien, vaikka hän ei siihen juuri nyt pystynytkään millään tavalla keskittymään. Mies eittämättä näytti lohikäärmeeltä, tai ainakin joltakin sensuuntaiselta, mutta puhui kuin Spyro olisi silti ollut ainoa... ja ilmeisesti halveksi ja piti nulikkaa saastaisena sen takia. Se oli outoa, mutta heillä ei yksinkertaisesti tähän hätään ollut aikaa miettiä moista. Ainakin punatukkaisen pään täytti ainoastaan epätoivoinen kujanjuoksu, kun hän yritti väkipakolla keksiä jotakin vastausta, joka olisi tyydyttänyt kolean ja varmasti kaikkea muuta kuin kärsivällisen herran. Tapa, jolla hänen empimisensä tiukensi tämän ilmettä entisestään, oli vähällä saada hänet panikoimaan, ja lopulta oli uskomattoman huojentavaa, että Spyro avasi suunsa, tarjoten kaiketi edes jossain määrin enemmän vastauksia - siis ollenkaan. Lopulta nuorukainen ei voinutkaan tehdä juuri muuta, kuin seistä hiljaa ja epävarmasti paikoillaan kun Spyro sitten alkoi puhua. Pojan sanat eivät, paha kyllä, tainneet kuitenkaan tarjota juuri sen parempia vastauksia, sillä jokaisen haparoivan, surkean sanan myötä tuntui kammion ylitse tuijottavan miehen katse kiristyvän vain entisestään. Kuin tämä olisi joutunut kuuntelemaan jotakin hyvin epämiellyttävää, kuin se olisi alkanut hyvin nopeasti ärsyttää tätä. Pojan vastaus oli surkea ja epämääräinen, eikä se selvästikään kelvannut tälle. Ja kun purppurapäällä ei tuntunut olevan enää enempää sanottavaa, päästi tämä kevyen, epämieltyneen äänen, ennen kuin kohotti käskevästi ja absoluuttisesti pitelemäänsä valtikkaa. Se osoitti suoraan kohti Spyroa, mutta miehen silmät eivät katsoneet poikaan... vaan eläimeen tämän käsissä.
"Se salailee ja änkyttää. Bashar, tapa tuo kissa. Ehkä tämä typerä käärme sitten ymmärtää kunnioittaa minua", hirviöiden herra komensi täysin sumeilematta ja suoraan. Sanoissa oli kylmyyttä ja ylenkatsovaa epämieltymystä, mutta ei tippaakaan ilkeyttä. Tämä oli vain ja ainoastaan armoton ja suora käsky, jolla tämä kaiketi koki saavansa sen mitä uskoi piiloteltavan - vastauksia. Haekli tunsi ähkäisyn karkaavan kurkustaan sanat kuullessaan, tuijottaen ensin silmät pyöreänä käskyn antanutta miestä, ja kääntäen sitten päänsä kauhistuneen epäuskoisesti kohti valtavaa, aivan takana seisovaa jättiä. Mutta vaikka tämän kädet olikin runneltu verisiksi ja nelisormisiksi, ei tämä empinyt hetkeäkään käyttää niitä kun käsky kävi. Yhdellä nopealla liikkeellä, yhdellä valtavan ruumiinsa liikautuksella, Bashar kumartui kasvot tympeillä peruslukemilla Spyron ylitse, eittämättä kaikesta mahdollisesta vastarinnasta huolimattakin. Ja aivan yhtä kammottavan nopeasti ja sumeilematta tämä tarrasi pojan pitelemään, eittämättä aivan yhtä pahasti vastustelevaan Kissaan. Kynnet ja hampaat olivat teräviä, mutta miehen nahka oli paksu, ja tämän kuuliaisuus absoluuttista, kun tämä kiskaisi eläimen pojalta yhtä vaivatta, kuin olisi vain noukkinut sen maasta. Valtavat kourat puristivat kiemurtelevaa, metelöivää eläintä aivan liian kovakouraisesti, ja Haeklin tuijottaessa ne vaihtoivat asentoaan aivan aavistuksen, tarttuivat eläimeen eri kohdista kuin valmistautuen vääntämään eri suuntiin. Valtavat sormet kiertyivät armotta ja epäröimättä ruumiin ja pään ympärille, yhtä lujina kuin rauta. Hän hapuili kauhuissaan jotakin sanaa, jotakin millä olisi voinut estää sen mitä täydellisellä varmuudella oli tapahtumassa, mutta lopulta hänellä ei ollut mitään. Ei mitään muuta kuin tukala, haparoiva ähkäisy. Hän ei uskaltanut edes kohottaa kättään tehdäkseen jotakin. Ei vaikka Spyro sitä varmasti olisikin halunnut.
"Odota", kaikui yksi ainoa sana, johon Bashar reagoi välittömästi. Tämä jäi paikoilleen, pidellen yhä kissaa kuin lounaaksi laitettavaa kanaa, mutta tekemättä kuitenkaan vielä käsillään niitä kohtalokkaita ja lopullisia liikkeitä, jotka tältä olisivat varmasti onnistuneet kovin helposti. Kissa eittämättä rimpuili edelleen täysin turhanaikaisesti vastaan, mutta miehenjätti ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota, kuten ei myöskään sen omistajan mahdollisiin protesteihin. Tämä tuijotti vain ja ainoastaan käskyn antajaa, herraansa, joka seisoi edelleen paikoillaan, katsoen kaikkea kuin se olisi ollut aavistuksen epämiellyttävä ja turhauttava näytelmä. Sitten tämän kultainen, armoton katse kuitenkin tarkentui Spyroon. Ja kaikesta pojan kauhusta huolimattakin tämän sanat pakottivat taas kaiken huomion itseensä, vaativat sitä. "Katso, lohikäärme. Näin helposti minä otan ja annan elämää. Voisin antaa yhden ainoan käskyn, ja tuo eläin kuolisi. Toisella, tai jopa samalla, se sama kohtalo olisi myös sinun ja... auttajiesi. Mutta ei, ei ainakaan vielä. Sinä et ole Kyrissin vakooja. Edes ne eivät lähettäisi jotakin näin mitätöntä ja surkeaa. Ja olivatpa syysi täälläoloon mitkä tahansa, ei niillä ole lopulta todellista väliä. Mikäli haluat eläimesi selviävän, sinun on tehtävä jotakin minulle. Ja suureksi onneksi minulla on tehtävä, jossa sinä pystyt kaikessa surkeudessasikin auttamaan", hirviöiden herra puhui. Tämä ei sumeillut sanojaan, mutta ei tuntunut myöskään millään tapaa yrittävän erikseen etsiä pahempia poikaa solvatakseen. Tämän ei tarvinnut alentua johonkin sellaiseen. Tämä puhui vain kuten tunsi, kuten näki asiat. Ja jostakin syystä tämä selvästikin vihasi lohikäärmeita kaikin voimin. Kylmästi, mutta voimalla. Haekli säpsähti taas, kun tämän raskas, metallinen sauva kohosi osoittamaan kohti mystistä, suureen lasikupuun suljettua kuulaa, joka hohti yhä vain omaa täydellistä puhtauttaan.
"Tuo esine on minun todellinen syyni täällä olemiseen. Jos olet täällä, tiedät varmasti edes tarpeeksi ymmärtääksesi, mikä se on. Se kuuluu minulle, kuten kaikki muukin tässä temppelissä, mutta lopulta millään muulla ei ole minulle väliä. Tuota esinettä minä täältä haen... ja se on minulta evätty", suomuinen herra puhui, edes kuuntelematta pojan vastausta, uskoen selvästikin ettei tämä voisi muutakaan kuin suostua - eikä kukaties edes kissansa tai edes itsensä vuoksi, vaan koska mies käski. Tämän sanoissa oli melkein inhoava sävy, kun tämä kertoi kuulan olevan jollakin tapaa... evätty. Haekli osasi vain tuijottaa epäluuloisesti, tietämättä mistä tässä oli kyse, tai mitä tämä kaikki edes tarkoitti. Mikään näin julman miehen suunnitelma ei voinut olla hyvä asia, mutta siitä huolimattakin se, että tämä tuntui haluavan jotakin ja tarvitsevan siihen Spyroa, antoi mahdollisesti edes pientä toivoa... edes jostakin. "Se on suljettu tähän lasiin, joka torjuu kaiken paitsi lohikäärmeen. Vain lohikäärme pystyy astelemaan nuo portaat, ja tarttumaan tuohon esineeseen. Ja vain lohikäärme voisi tuoda sen minulle. Sinä, onneksesi, olet lohikäärme. Ja siksi sinä tuot tuon kuulan minulle. Se olisi pieni hinta siitä armosta, jota osoitan jättäessäni tunkeilijoita henkiin", mies totesi varsin tasaisesti ja suoraan, epäilemättä selvästikään sanojaan. Tämä ei tosiaankaan uhonnut turhia korostaessaan omaa ylhäisyyttään ja muiden alhaisuutta. Ainakin mies itse tuntui uskovan sen täysin. Ainoa, mikä tässä edes tuntui sanahelinältä, oli kaikki muu. Tarjotut ehdot ja lupaukset henkiinjättämisestä. Miehestä itsestään uhkui selvä usko siihen, että purppurapäisen nulikan tuli tehdä mitä käskettiin joka tapauksessa, vain koska niin oli käsketty. Kaikki muu oli pelkkää... sairasta armoa.
Hirviöiden herra vaikeni, ja Haekli vilkaisi tukalasti, epätietoisesti Spyroon. Hän halusi sanoa paljonkin, mutta ei lopulta tohtinut edes avata suutaan. Hän pystyi tuntemaan näinkin kaukaa oudosta kuulasta hyökyvän mahdin selvästi ja vailla mitään epäilyksiä. Siinä oli jokin uskomaton, mahtava voima, jonka poikakin todennäköisesti pystyi tuntemaan itsensä lävitse. Kaikista tavallisimmalle ja näkemyksettömimmällekin ihmiselle olisi varmasti ollut täysin selvää, että kuula oli jonkinlainen mahtava taikaesine... ja nyt tämä uskomattoman pahansuopa, eittämättä julma ja armoton mies halusi sitä. Pelkkä ajatuskin täytti nuorukaisen epäluuloisuudella ja kauhulla. Hän ei tiennyt millään tapaa mistä tässä kaikesssa oli kyse, mutta jo tämän lyhyen hetken jälkeen hän oli varma, että moisella vaatimuksella olisi kammottavia seurauksia... "Sinä teet sen, poika. Sinä teet sen, sillä minä käsken niin, eikä sinulla ole vaihtoehtoja", herra lisäsi, kuin aistien punatukkaisen epäröinnin. Sanoista oli nopeasti kadonnut kaikki se vähäkin suopeus, jota niissä oli, uskomatonta kyllä, tähän asti kukaties edes ollut. Jos ei mitään muuta, taisi olla kauhistuttavan selvää, miten pahat seuraukset kieltäytymisellä olisi. Bashar seisoi edelleen kaksikon takana, puristaen avutonta Kissaa valtavissa kourissaan. Ei ollut vaikea kuvitella miten helposti sen tilalla olisi voinut olla joku heistä. Eikä tämä varmasti tarvitsisi juuri enempää voimaa heidän murskaamiseensa, kuin tarvitsisi eläimeenkään...
((Vähän autohittasin taas Kissaa. Draaman nimissä >=I ))
|
|
|
Post by spyrre on Jul 3, 2015 3:59:22 GMT 3
Koko tilanne sekä hirvittävä painostus olivat jo hyvää vauhtia saamassa jo valmiiksi kauhuissaan olevaa nulikkaa entistäkin enemmän tolaltaan, mutta jollakin ilveellä se onnistui kuitenkin kiskomaan väkisin kurkustaan edes jonkinlaisia puoli-koherentteja sanoja selitykseksi heidän läsnäololleen takeltelustaan huolimatta... tosin varsin nopeasti kävi selväksi etteivät epäröivät ja toisiinsa kompastelevat sanat selvästikään miellyttäneet sarvekasta hirviöiden herraa. Hänen yrittäessään vaivalloisesti muodostaa selitystä kävi miehen kolea ilme nopeasti entistä synkemmäksi kuin tämä ei olisi pitänyt kuulemastaan siitä huolimatta että tämä oli itse vaatinut selitystä heidän läsnäololleen. Kukaties tämä ei riittänyt vakuuttamaan tätä taikka mies kyllästyi nopeasti surkeiden vaivalloisten selitysten kuunteluun, ja äkki tämä puhuikin jälleen saaden Spyron säpsähtämään pelästyneenä niellen loput sanansa kun tämä ojensi painokkaasti lohikäärmeenpäistä sauvaansa häntä kohden... ja uudestaan entistä pahemmin, tajutessaan mitä mies oli oikein sanonut. Pojan silmät laajenivat kauhusta kun tämä tuijotti ensin epäuskoisena miestä ennen kuin vilkaisi pörhistelevää kissaa sylissään, ja sitten kiireesti olkansa ylitse kohti hirvittävää miesjättiä, joka olikin jo kumartumassa uhkaavasti kohti, välittömästi kun käsky vain oli annettu. "Mi-- Eikun-- Odota--!" nulikka ähkäisi hädissään yrittäen tarrata kauhistuneena kattiin sylissään tosin tuskin ehtimättä tekemään mitään muuta kun Bashar heidän takanaan kumartui hänen ylitseen. Purppuratukan kurkusta karkasi pelästynyt älähdys kun mieshirviö nappasi eläimen vastahangasta piittaamatta hänen käsistään kuin lelun hankalalta lapselta. Kaipa tämä tuntui viimein saada ainakin jonkinlaista eloa lähes paikalleen juurtuneeseen poikaan... niin hyödyttömäksi kuin tämä lopulta jäikin. Se pyörähti kohti massiivista miestä tämän jo tarratessa rääkyvään ja rimpuilevaan eläimeen kuin aikeissa repiä tämän armotta kahtia pojan kauhistuneiden silmien edessä, enemmän horjahtaen kuin astuen tätä kohti kuin olisi epätoivoisesti yrittänyt estellä korstoa hirmutyössään. "Hei! Älä! Se... Se on kaikki totta! Ei me... ei me tiedetty! Älä satuta sitä!" purppuratukka parahti kuin mies olisi ollut yhtä hyvin parhaillaan repimässä irti hänen omaa päätään, ja yrittäen avuttomasti kurottaa kohti yläilmoihin tempaistua pientä petoa, kuitenkaan tuskin päästen lähellekään tätä Basharin silman massiivisuuden vuoksi. Se ei selvästikään enää kyennyt, tai edes muistanut hillitä rehellistä paniikkiaan jo odottaen hirvittävää, musertavaa rusahdusta kun mieshirviö puristi rääkyvää ja huitovaa eläintä... mutta yllättäen tätä ei kuitenkaan kuulunut. Sen sijaan ilmassa kajahti yksi ainoa painava sana, joka sai miesjätin pysähtymään niille sijoilleen ja jopa panikoivan Spyron säpsähtämään hiljaiseksi.
Pojan hampaiden lomasta karkasi uusi tukala ähkäisy, tämän kuitenkin sinkauttaessa ymmyrkäisen katseensa suorastaan refleksinomaisesti takaisin portaiden juurella seisovaan ylhäiseen mieheen kun tämä puhui jälleen. Tämän tuskin tarvitsi edes korottaa ääntään saadakseen huomion osakseen vaikka nulikka selvästikin kärvistelikin jo melkoisen paniikin kourissa. Se pälysi epätoivoisesti ylhäällä ulottumattomissaan rimpuilevaan kattiin ennen kuin käänsi kuitenkin järkyttyneen, hitaasti räpyttelevän katseensa sarvekkaaseen mieheen. Syystä tai toisesta tämä oli vielä pysäyttänyt Basharin, eikä Spyro uskaltanut liikahtaakaan kuin olisi pelännyt varomattoman eleen saavan lohikäärmemäisen olennon muuttamaan mielensä hetkellä millä hyvänsä, jäädenkin tuijottamaan tätä neuvottomana ja ryhtinsä eittämättä surkeassa, epäluuloisessa lysyssä kun hirviöjoukon herra suorastaan sylkäisi sanansa hänen suuntaansa. Kukaties joku olisi tässä tilanteessa saattanut huomauttaa ettei avuttoman kissan tappaminen ruipelon nulikan käsistä tainnut lopulta olla kummoinenkaan voiman osoitus, mutta poika ei selvästikään tullut edes ajatelleeksi moista. Kuitenkin miehen kalsea, suorastaan vastenmielinen sävy taisi onnistua jopa tässä tilanteessa tavoittamaan pojankin tajunnan kun tämä puhutteli häntä inhoten lohikäärmeeksi, kuin olisi puhunut jonkinlaisesta tuhoeläimestä. Poika räpäytti silmiään kerran jos toisenkin luimistuen kultaisen, pistävän katseen edessä kuin olisi toivonut voivansa kutistua entisestään aivan vain kadotakseen näkyvistä, rohkenematta kuitenkaan liikahtaakaan paikaltaan, vaikka tämän kauhistuneessa olemuksessa häivähti jo pieni aavistus silkkaa hämminkiä. Hänestä lähes tuntui että hän oli missannut jotakin oleellisen tärkeää, kykenemättä kuitenkaan saamaan kaoottisessa mielessään otetta siitä mikä tämä saattaisi olla, tuntien jälleen melkoista halua vilkaista neuvottomasti Haeklia vieressään, kuitenkaan uskaltamatta irrottaa katsettaan tummasuomuisesta miehestä. Sen sijaan nulikka päätyi lähinnä luimistumaan syyllisesti moiselle surkeaksi lohikäärmeeksi syyttelylle sekä ilmoitukselle kuinka helposti he kaikki pääsisivät hengestään. Kuitenkaan se ei tuntunut rohkenevan edes yrittää vastata tälle... eikä mies sitä selvästikään odottanutkaan.
Jaloillaan vieläkin jännittyneesti vapiseva, ilmeisen kauhistunut nuhruinen nulikka osasi vain pälyillä tukalan epätietoisesti kalseaa hirmuhallitsijaa, kun tämä melkoiseksi yllätykseksi äkkiä tokaisikin ettei heidän kuolemansa aika kuitenkaan ollut vielä. Spyro räpäytti hämmentyneenä silmiään kuitenkaan mitään sanomatta kuin olisi epäillyt kyseessä olevan jonkin ansan, onnistuen sentään pienellä varautuneella viiveellä pudistamaan aavistuksen päätään kun mies ilmoitti ettei heidän syillään oikeastaan ollut mitään väliä, ja hänen olevan aivan liian surkea edes jonkinlaiseksi vakoojaksi. Poika tuntui käyvän rehellisen häkeltyneeksi edes moisista epäilyistä, onnistuen viimein luomaan jonkinlaisen puolittaisen vilkaisun yhtälailla kauhusta hiljenneeseen Haekliin vaikka nuorukaisellakaan tuskin oli yhtään sen suurempaa käsitystä siitä mistä piinaavan kalsea mies puhui, tämän sentään herättäessä edes pientä varovaista implikaatiota siitä ettei heitä kaikkia ehkä murhattaisikaan niille sijoilleen karmealla tavalla. Spyro ei kyennyt suhtautumaan sanoihin erityisen helpottuneesti tai luottavaisesti pojankin sentään tajutessa tarpeeksi ollakseen ainakaan tekemättä mitään mikä saattaisi saada kultasilmäisen ilmestyksen muuttamaan mielensä. Se yritti tasata kiihtynyttä hengitystään yhteen purtujen hampaidensa lomasta, päätyen kuitenkin räpäyttämään epämääräisesti silmiään kun mies äkkiä totesi, että hänen onnekseen taisi olla olemassa jotain, jossa hän voisi olla hyödyksi. Ilmoitus oli yhtälailla kalsea ja sumeilemattoman väheksyvä mutta vaikka saikin pojan jälleen luimistumaan häpeäkseen, olivat näitä seuraavat sanat kuitenkin tarpeeksi saadakseen tämän huomion viimein kokonaan itseensä tämän osoittamasta selkeästä inhosta huolimatta, kaikessa pahaenteisyydessään. Tukalasti pälyillyt nulikka nostikin viimein katseensa varuillaan mieheen osaamatta selvästikään päättää mitä olisi tämän sanoista ajatellut, säpsähtäen kuitenkin kun mies jälleen kohotti sauvansa viittaamaan ylös. Pojan hämmentynyt katse seurasi varuillaan osoitusta ennen kuin tämä oikeastaan ehti edes ajatella asiaa tarkemmin, purppuratukan kuitenkin jähmettyessä äkkiä ähkäisten paikoilleen ylös tuijottaen kun tämä pienellä viiveellä tajusi mitä kohti mies viittasi.
Oivallus siitä, mitä heidän vangitsijansa halusi, oli epäilemättä tarpeeksi iskemään jo valmiiksi järkyttyneen nulikankin tarpeeksi pahasti ällikällä että tämä tuntui hetkeksi lähes unohtavan kaiken ympäriltään. Purppuratukka tuijotti epäuskoisesti kuin paikalleen halvaantuneena ylhäällä säkenöivää lasikupua sekä tämän sisällä odottavaa esinettä, antaen eittämättä epäilyksen siitä ettei välttämättä enää hetkeen kyennyt ymmärtämään edes puhetta silkasta typerryksestään. Kuitenkin nulikan kalpeille kasvoille hiljakseen leviävä, hetki hetkeltä kauhistuneempi ilme taisi kieliä että se kuuli kuitenkin mitä sanottiin, vaikka olikin liian kauhistunut edes reagoidakseen kunnolla. Jo aivan temppeliin väkivalloin tunkeutuminen ja tämän asukkaisen murhaaminen sekä kaiken turmelu oli ollut epäilemättä jo aivan tarpeeksi järkyttävää, mutta jos olisi ehtinyt ajatella asiaa paljoakaan enempää, olisi luultavasti voinut olla varsin helppo arvata minkä vuoksi jokin tällainen henkilö edes oli täällä vaikka aarteet eivät olleet kelvanneet ja tämä selkeästi vihasi lohikäärmeitä sydämensä pohjasta... varsinkin heidän jo seistessään auringossa säkenöivässä hiljaisessa salissa. Hän tunsi kylmän kauhunaallon iskevän ylitseen kun miehen ykskantaisen vaativat sanat pureutuivat hänen tajuntaansa. Tämä oli täällä ihmeellisen, mystisen kuulan vuoksi joka odotti heidän yllään... mutta syystä tai toisesta tämä ei kyennyt tavoittamaan tätä, vaan... hänen olisi pitänyt...?
Tovin verran nulikka seisoi toistaitoiseksi jähmettyneenä paikoillaan kuin olisi hetkeksi unohtanut kaikki mahdolliset perustoiminnotkin, kuten melkoisen oleellisen hengittämisen. Hän olisi kukaties osannut tässä yhteydessä vetää johtopäätöksen Niten aiemmin mainitsemaan mystiseen esineeseen joka temppelissä kuuleman mukaan sijaitsi jos olisi nyt tähän hätään saanut ajatuksiaan toimimaan mitenkään, mutta tällä ei oikeastaan ollut nyt juuri nyt väliäkään, kun jopa ajatus siitä mitä hirvittävä julma mies epäilemättä saisi moisella esineellä aikaan pälkähti pojan mieleen reilusti jälkijunassa. Jopa hän kykeni tuntemaan lattialle saakka kuinka häkellyttävästä esineestä suorastaan huokui jotain, joka sai hänen verensä hyytymään vain ajatuksestakin astua lähemmäs... saati koskea tähän. Mutta vaikka nulikan kauhistunut reaktio taisi olla varsin ilmeinen, ei hirviöiden herraa selvästikään moinen kiinnostanut. Se tuskin tajusi Haeklilta saamaansa pelästynyttä katsetta, sarvekkaan miehen kalsean uhkaavan tokaisun kuitenkin saadessa pojan viimein havahtumaan... tai ainakin säpsähtämään tarpeeksi että kykeni saamaan kiinni ainakin yhdestä ajatuksesta mielessään: ja tämä oli entistä suurempi, silkka kauhu. Purppuratukka veti henkeä terävästi sisäänsä kavahtaen viimein hillitsemättömän paniikinomaisesti taaksepäin niin miehestä kuin portaistakin joilla tämä seisoi järkytyksestä ja epäuskosta ymmyrkäisen katseen singahtaessa viimein takaisin uhkaavasti odottavaan kultasilmäiseen olentoon. Tämän olemus ei selvästikään odottanut -- tai edes sallinut -- minkäänlaisia vastaväitteitä tai viivyttelyä sen suhteen mitä tämä halusi, mutta lähes suunniltaan oleva poika tuntui kadottaneen otteensa siitä huterastakin itsehillinnästä joka tällä oli vielä ollut.
"Mi-- Mutta--- Eihän...! Eihän sitä voi vaan ottaa, se... En mä voi koskea siihen!" se ähkäisi katkonaisesti liian tolaltaan luultavasti edes kauhistuakseen vielä entisestään siitä mitä moiset sanat saattaisivat heille merkitä. Kukaties kuula oli mitä Nitte oli sanonut tai ei, mutta tämä oli silti selkeästi jotain jota ei selvästikään ollut tarkoitettu aivan kenen tahansa -- jos kenenkään -- käsiin... eikä varmasti ainakaan hänen, vaikka mahdollisesti kylmä ja ilmeisen julma suomuinen mies taisi olla myös varsin huono vaihtoehto. Typertynyt nulikka ei tainnut ehtiä edes hämmentyä siitä miten mies oletti hänen pääsevän jotenkin kapineen ympärillä säkenöivän lasinkaan ohitse jos kukaan näistäkään ei siihen kyennyt, tämän peittelemättömän kauhistuneen katseen pälyillessä vuoroin kultasilmäisestä olennosta ylös lasikuvun suuntaan kavahtaen vain pelkkää ajatustakin astua lähemmäs, ennen kuin epätoivoiset tummat silmät kääntyivät vilkaisemaan neuvottomasti Haekliinkin kuin tämä olisi toivonut nuorukaisen voivan jollain ilveellä sanoa jotain joka vielä muuttaisi hirviöiden hallitsijan mielen. Tämä toive taisi kuitenkin olla suorastaan piinaavan turha, jonka nulikka lopulta tajusi itsekin, päätellen tämän entistäkin kalpeammille kasvoille leviävästä ilmeestä.
|
|
|
Post by submarine on Jul 3, 2015 5:24:02 GMT 3
Mitä enemmän Haekli joutui tätä kaikkea todistamaan, sitä pahemmin se meni yli niin hänen käsityskyvyistään kuin hermoistaankin. Nuorukaisen takaraivossa jäyti jo hirvittävä tarve paeta, ja pakokauhu jota sen mahdottomuus lietsoi. Tapa, jolla Bashar oli kiskaissut Spyron kissan äkkiä ilmaan, tuntui vain entistäkin hirvittävämmältä. Oli melkein hölmöä kauhistua tällä hetkellä jotakin sellaista, kun heidän omatkin henkensä olivat kammottavassa vaarassa, mutta käskyn kylmyys ja purppurapäisen pojan kauhu sen vuoksi iskivät hermoille kuin terävät tikarit. Mutta kaikki sekin olisi voinut olla vielä jollakin tavalla... ymmärrettävää, kaikessa väkivaltaisessa järjettömyydessäänkin. Niin pahasti kuin hän kukaties olikin pelkuri, ei hän ollut ainakaan niin hölmö, etteikö olisi tiennyt tällaisten asioiden silti tapahtuvan - siksihän hän juuri niitä pelkäsikin! Mutta nyt tähän kaikkeen tuntui olevan astumassa mukaan viimeinkin pilkahdus jostakin selityksen kaltaisesta, jokin aavistus siitä mistä oli edes kyse. Ja se kammotti häntä vielä enemmän. Mystinen hirviöiden herra, kammottavudessaan, tuntui havittelevan temppelistä nyt jotakin... hirvittävän mahtavaa maagista esinettä. Ja Spyron, joka kaikesta järjettömyydestä huolimattakin tuntui äkkiä muuttuneen (ainakin hänen kannaltaan) lohikäärmeeksi, piti auttaa tätä siinä. Mahtava maaginen taikaesine ja lohikäärme olivat kumpikin asioita, joista hänellä kaiken koulutuksensa vuoksi oli juuri ja juuri tarpeeksi käsitystä, että hän osasi edes järkyttyä niistä. Ja niistä tässä oli kyse. Se tarkoitti, ehdottoman varmasti, että tämä kaikki oli paljon, paljon suurempaa ja kammottavampaa kuin vain se, mikä välittömästi heidän ympärillään vaani. Tämä kaikki tarkoitti jotakin hirvittävän suurta, ja se kammotti häntä entistäkin syvemmin.
Niin paljon kuin hän sitä häpesi, ei Haekli osannut lopulta kuin luoda Spyroon yhtä avuttoman ja kykenemättömän katseen, kuin poikakin hädissään heitti hänen suuntaansa yrittäessään takellella, miten ei pystynyt vaadittuun tekoon. Ilmeisesti tämäkin tajusi, miten suurista asioista tässä oli kyse, eikä ollut valmis suin päin, edes uhkailtuna, moiseen lähtemään. Moinen järkytti punatukkaista yhtä pahasti kuin myöntyminenkin varmasti olisi järkyttänyt, mutta hän ei siltikään osannut sanoa tai tehdä mitään. Mitä hänen olisi pitänyt? Mihin hän olisi edes pystynyt? Hädissään hän tuli vilkaisseeksi kammottavaan, kaiken keskellä seisovaan mieheenkin, kauhistuen sitä raivosta vääristynyttä ilmettä, joka tämän kasvoille oli levinnyt pojan vastalauseesta. Jos tämä vihasikin lohikäärmeitä, niin uhma, mikä tahansa uhma, tuntui olevan vielä inhottavampaa. Ja kun tämä puhui, ei hän osannut muutakaan kuin tutista. "Surkea, vähäinen mato. Kuinka sinä kehtaat uhmata minua? Minun käskyiltäni ei kieltäydytä. Se on rikos, ja minä rankaisen siitä rikoksesta", pitkä, sarvipäinen mies lopulta vastasi. Tämä ääneen oli ilmestynyt hirvittävän vihainen, entistäkin kylmempi sävy. Tämä ei huutanut, mutta tämän jokainen sana oli kammottavan terävä ja inhoava. Kuin Spyron pelkkä olemassaolo olisi nyt ajanut tämän raivon valtaan. Mutta mies ei siltikään suostunut suuttumaan kuin tavallinen kuolevainen, vaan kuin hallitsija, oikeamielisen raivokkaana pyhän käskyvaltansa uhmaamisesta. Ja kun tämä kohotti käskyä antavasti sauvaansa, ei äänessä ollut mitään muuta kuin kylmää, uhmaamatonta tahtoa. Sitä, jolla tämä pyyhki moisen vastalauseen pois. "Bashar. Tapa se eläin. Ja sitten tuo tumma. Ja sitten, jos koen olevani tarpeeksi armollinen, sallin tämän madon harkita uudelleen vastaustaan", kuuluivat käskevät sanat, joita kukaan ei uhmaisi - ei ainakaan kukaan, joka tässä tilanteessa pystyisi tekemään millekään mitään.
Haekli säpsähti ja ähkäisi ääneen kuullessaan miehen sanat. Hänen silmänsä levisivät pakokauhusta, kun tuomio, joka tähän asti oli ollut pelkkä kammottava mahdollisuus, muuttui nyt hirvittävän todelliseksi. Teloituskäsky, jota vastaan hänellä ei ollut mitään sanottavaa. Hän yritti ottaa järkyttyneen askeleen taaksepäin, tajuten kuitenkin takanaan seisovan sen, jolle käsky oli annettu. Ja kun ei voinut mitään muutakaan, heitti hän kasvonsa Spyron suuntaan, tuijottaen järkyttyneesti ja pakokauhuisesti tätä, näyttäen jopa melkeinpä anelevalta. Kuin hän olisi yrittänyt elätellä toivoa siitä, että muuttamalla nopeasti vastaustaan poika saattaisi kukaties vielä estää tämän... niin varmasti kuin mies olikin muuta sanonut. Lopulta nuorukainen ei kuitenkaan pystynyt sanomaan mitään, jääden kauhistuneena katsomaan, kun Bashar kävi toteuttamaan käskyään. Hetken valtava miehenjätti oli seissyt, kaiken tapahtuessa, vain odottamassa. Mutta nyt kun tämän armoton herra antoi käskynsä, ei tämä enää epäröinyt hetkeäkään... tai ainakaan pitkää hetkeä. Hyvin lyhyen ajan tämän voimakkaat silmät käväisivät Spyrossa niin kovin paljon alempana. Niissä oli katse, jossa oli jotakin outoa. Kukaties jopa sääliä, tai ainakin myötätuntoa. Se ei kuitenkaan pidätellyt tätä ollenkaan, kun valtava mies sitten äkkiä päästikin toisen kätensä irti turhaan rimpuilevasta kissasta, pidellen sitä kiinni pelkästään päästä. Ja sitten tämä kohotti kätensä korkealle, kuin olisi ollut aikeissa... kuin olisi ollut aikeissa paiskata eläimen kaikin voimin lattiaa vasten, kallo edellä. Haekli päästi uuden ähkäisyn, tietämättä katsoako vaiko kääntää silmänsä kammottavasta näystä. Lopulta hän ei ehtinyt päättää.
Bashar ei epäilemättä jahkaillut tai arkaillut päätöstään, mutta siitä huolimattakin tämä pysähtyi ennen hirvittävää paiskaustaan yhdeksi ainoaksi hetkeksi, jonka aikana joku muu oli nopeampi - joku, jonka kaikki olivat unohtaneet muun keskellä. Haeklikin, näkemästään huolimatta. Mutta siitä huolimattakin kiviseltä lattialta kohosi äkkiä pronssinhohtoinen välähdys, joka oli yhdessä hirvittävän nopeassa hetkessä jaloillaan. Edes Bashar itse ei ehtinyt tajuta asiaa, kun sivuun välinpitämättömästi paiskattu sarvipäinen nainen äkkiä olikin pystyssä. Ja yhden ainoan sokaisevan nopean silmänräpäyksen ajan tämän toinen, pitkäkyntinen käsi oli takana. Seuraavassa se olikin edessä, suoraan valtavan miehen kyljessä, sormet edellä. Se ei pysähtynyt siihen, vaan upposi lihaan niveliä myöten, saaden muuten hetkeksi hiljentyneessä kammiossa aikaan ruman, kuvottavan äänen. Nuorukainen tuijotti, tajuamatta edes mitä katsoi. Jopa täysin yllättämätön Diavai, jopa täysin hallinnassa oleva hirviöiden herra, jopa käsittämättömän vikkelä Velaz, jokainen osasi hetken verran vain tuijottaa. Ensimmäisenä reagoi Bashar itse. Valtava mies päästi tuskaisan valituksen, romahtaen äkkiä toisen polvensa varaan kuin luhistuva talo. Valtava koura, joka oli pidellyt pientä valkeaa eläintä kuolettavassa otteessaan, luhistui kaiken muun muassa, pudottaen Kissan kiviselle lattialle. Oli eittämättä jo äärimmäisen tunnustettavaa, ettei miehenjätti pudonnut saman tien kokonaan lattiaan, mutta selvästikään tämä ei pystynyt nousemaankaan, painuen polvilleen kasaan hengitys hirvittävällä tavalla pihisten. Ja Nitte, ylhäällä ja suorassa, repäisi kätensä irti kaatamastaan miehestä kuin tappavan aseen. Tämän äkillinen, odottamaton yllätyshyökkäys oli ollut tarpeeksi brutaali pudottamaan jopa jättiläisen, mutta siihen se ei selvästikään ollut jäämässä. Vaikka tämä olikin lyöty rajusti ja säälimättä maahan aikaisemmin, ei tämän kasvoilta kuvastunut nyt kuin äärimmäistä raivoa, äärimmäistä vihaa kaikkea kohtaan. Kuin pelkkä sanoinkuvaamaton raivo kaikesta tapahtuneesta, kaikesta jonka tämä oli saanut äsken salaa kuulla, olisi ajanut tämän nyt pystyyn. Palavat, puhdasta vihaa heijastelevat silmät iskivät suoraan Haeklin ja Spyron ylitse kaiken tämän syypäihin. "Saastat. Kurjat saastat. Minä revin teidät kappaleiksi ja tarjoan jokaisen riekaleen niille, jotka täällä ovat kuolleet ja joita olette häpäisseet", pronssinen karjaisi äkkiä, niin että koko suuri sali tuntui kaikuvan ja valtava lasinen kupu helisi.
Vaikka Niten uskomattoman raivon julistus saikin Haeklin haparoimaan kauhusta, ei se selvästikään yksinään riittänyt muuhun. Seuraavassa silmänräpäyksessä kammiota raastoi teräksinen sihinä, kun kaksi miekkaa liukui esiin huotristaan. Diavai, yhtenä terän ja panssarin kalahduksena, oli yhtääkiä jaloillaan ja ympäri, synkeä miekka jo valmiina kourassaan. Naisen kasvoilta oli kadonnut kaikki inhimillinen, ja tämän kasvot olivat muuttuneet hirvittäväksi, tunteettomaksi, mitään paljastamattomaksi naamioksi, josta kaksi silmää tuijotti tasaisella tarkkuudella eteensä, etsien vaaraa ja luvaten vain kuolemaa. Ja tämän takana Velaz, oman miekkansa kanssa, otti jo sivuaskelia, kuin hakien paikkaa josta surmata pronssinen uhittelija saman tien. Jopa kammottava, epäinhimillinen olento, jota Siataraksi oli kutsuttu, oli noussut pystyyn. Tämän kita oli hitaasti aukeamassa yhä suuremmaksi ja suuremmaksi, ja sieltä purkautui nyt kammottavaa, epäinhimillistä kirskunaa ja kohinaa. Nämä olivat kaikki valmiita tappamaan saman tien, valmiimpia kuin vielä kertaakaan tähän asti, herransa ollessa nyt uhattuna, mutta se ei tuntunut olevan pronssiselle suurikaan huoli. Haekli tunsi itsensä painuvan tahtomattaankin kasaan kuin jonkin pienen ja mitättömän saaliseläimen keskellä hirvittävien petojen kiistaa. Hän ei kuitenkaan ehtinyt sitäkään, sillä yhtäkkiä Nitte, kavahtamatta mitenkään näkemäänsä, astui hänen ja Spyron välistä, sysäten kummankin kaksikosta pois tieltään, niin kovakouraisesti että punatukkainen nuorukainen kompuroi kumoon, jääden tuijottamaan tilannetta kauhuissaan siitä. "Minä poltan teidät tuhkaksi ja sirottelen tuuleen", Nitte sähähti, karuna mutta äärimmäisen totisena lupauksena. Tämä levitti eteenpäin astellessaan kynsikkäitä kouriaan sivuilleen kuin todellinen lohikäärme siipiään, uhaten kaikkea ja kaikkia huoneessa. Tämän suulla tanssivat raivoisat kipinät. Tämä oli odottanut hetkeään, ja nyt se tuntui olevan tulossa. Mutta tämän edessä seisova Diavai ei ollut väistämässä mihinkään. "Velaz. Leikkaa vasemmalta. Minä otan sen kädet", mustatukkainen soturinainen totesi, ääni teräksisen kirkkaana ja selkeänä. Tämä ei räpäyttänyt silmäänsäkään uhan edessä. Sen sijaan kumpikin niistä oli muuttunut täysin rikkomattomalla tavalla tuijottaviksi, kuin katsoen suoraan sarvipäisen läpi. Tämä piteli panssaroitua kättään edessään, samalla kun laski miekkaansa maata kohti vääjäämättömän tasaisesti. Sen terä näytti utuiselta, kuten koko sitä pitelevä käsikin. Ilmaan oli kiristymässä jännite, joka olisi voinut jo pelkästään itsessään melkeinpä leikata väliintulevan kappaleiksi. Mikään ei voinut tätä enää pysäyttää... ei mikään paitsi yksi ainoa käsky.
"Seis!" kuului äärimmäisen ankara käsky kaiken takaa, siltä jonka ympärille kaikki kolme kammottavaa hahmoa olivat suojaavasti levittäytyneet; hirviöiden herralta. Se pysäytti heti kaiken liikkeen kaikilta kolmelta, ja tuntui saavan jopa Niten havahtumaan aavistuksen verran. Tämän lopullinen kohde puhui, mikä upposi jopa pronssiseen naiseen. Tämä pysähtyi, tuijottaen murhaavasti pitkää, suomuista miestä. Tämä ei tuntunut tyytyvän seuraamaan orastavaa teurastusta sivusta, vaan astui äkkiä eteenpäin, aivan Diavain taakse. "Astukaa syrjään. Tämä kuuluu minulle. Siinä on tarpeeksi lohikäärmettä. Se uhkaa minua. Minä murskaan tuon uhman itse. Minä annan sen nähdä, miten turhia sen suuret luulot ovat", pitkä mies totesi kalseaan sävyyn, silmissään pelkkää pahaenteisyyttä. Tämän sanat olivat nyt lyhyitä, kuin tämä ei olisi pystynyt pidättelemään itseään tarpeeksi mitään sen näppärämpää varten. Niten raivo ja viha eivät tuntuneet tätä liikuttavan, vaan täyttivät tämän nyt vain hirvittävällä raivolla moisesta saastaisen ilmestyksen harhaluulosta uskoa, että tällä oli edes oikeus nousta vastarintaan. Niin Velaz kuin Siatarakin tuntuivat tottelevan saman tien, mutta Diavai ei heti edes liikahtanut. Soturi tuijotti eteensä kuin huumattuna, kuin voimatta edes ajatella mitään muuta kuin edessään seisovan naisen murskaamista. Tätä komentanut herrakin tuntui tajuavan sen vasta, kun yritti astua eteenpäin, huomaten jonkun tukkivan tiensä. Kultaiset silmät kääntyivät katsomaan alaspäin. Mutta toisin kuin kaiken muun uhman kohdalla, ei tämä puhunutkaan raivolla vaan määrätiedolla. "Diavai, astu syrjään. Tämä saalis on minun. Minä käsken niin", herra totesi. Vasta se tuntui havahduttavan panssaroitua soturia vimmaisesta valmiudestaan edes niin paljon, että tämä ymmärsi tilanteensa. Yhdellä nopealla liikkeellä tämä käänsi miekan kädessään taakseen, ennen kuin perääntyi kumartaen kauemmas, asettuen lähelle kammion reunaa kuten muutkin toverinsa. Ja sitten vastakkain seisoivat kaksi suomuista ja sarvipäistä.
Nitte tuijotti, mutta hirviöiden herra oli se, joka puhui ensin. Tämä kohotti toista, kynnekästä kättään, levittäen sitä kuin suorastaan kutsuvasti. Tämän kasvoilta paistoi yhä inho, mutta siihen sekoittui... jotakin. Jotakin, jota olisi voinut kutsua melkeinpä... mielihyväksi. Sama kuulsi melkeinpä tämän sanoistakin, niin kylmiä kuin ne silti olivatkin. Kylmiä ja lyhyitä, kuin tämä ei tosiaankaan olisi pystynyt parempaankaan tähän hätään. "Minä toivoin tätä. Minä toivoin voivani todella murskata edes yhden. Pelkkä surkea poikanen ja pelkän palvelijani murskaama raato, kaikki mitä tämä temppeli voisi tarjota? Surkeaa. Mutta nyt... sinusta haisee lohikäärme. Minä murskaan sen, ja nautin nähdessäni kaiken uhman katoavan sinusta. Ja sitten minä syön lohikäärmeen sydämen", pitkä, armoton ja kylmä mies totesi kuuluvasti. Sitten tämä levitti toisenkin kätensä, jossa puristi pitelemäänsä raskasta valtikkaa. Ne levisivät kutsuvasti, kuin pyytäen toista käymään kiinni tähän. Ja Nitte, vastaamatta mitään, kasvot sanojen myötä entistä raivokkaampina, totteli.
Haekli ei ehtinyt miettiä mitä nyt tapahtui. Hänen päässään huusi kauhu, ja hänen koko ruumiinsa oli paniikista turta. Hän ei pystyt miettimänä tai tekemään mitään muuta, kuin konttamaan kivisellä lattialla, hapuillen paniikinomaisesti kohti Spyroa, jonka Nitte oli raivossaan paiskannut syrjään kuin räsynuken, samoin kuin hänetkin. Jokin hänessä ajoi sentään tarkistamaan, miten pojalle oli käynyt, ja oliko tämä edes tarpeeksi tolkuissaan, että he voisivat jotenkin selvitä hengissä tämän välikohtauksen turvin. "Spyro! Spyro! Kuuletko!?" Haekli ähisi, sihisten tukalia sanoja hampaidensa välistä, kun vihdoinkin pääsi pojan luoksi. Nitte karjui ja raivosi ja hyökkäsi vasten pitkää herraa, mutta nuorukainen yritti vain parhaansa mukaan ravistella toista, toivoen tämän vastaavan edes jotenkin...
|
|
|
Post by spyrre on Jul 4, 2015 3:57:25 GMT 3
Taisi olla hieman kyseenalaista tajusiko Spyrokaan täysin sillä samalla hetkellä kuinka uhkaavan suureksi koko painostavan asetelman merkitys oli paisumassa vai puhuiko tässä vain silkka kauhu kaiken edessä kun tämä töksäytti typertyneen järkytyksen vallassa hätäisen protestinsa tätä tuskin yhtään enempää miettimättä hirvittävän pitkän, suomuisen miekkosen suorastaan komentaessa häntä kauheaan tehtävään. Vaikka vastapainona olivatkin selvästi heidän kaikkien henget, tuntui hyvää vauhtia panikoiva poika olevan silti aivan liian tolaltaan vain suostuakseen suoralta kädeltä johonkin tällaiseen haluamatta selvästikään edes lähestyä heidän yläpuolellaan säkenöivää kupua... tai kaiketi ajatellakseen oikein mitään muutakaan. Nulikka tuijotti kauhuissaan eteensä ennen kuin loi ymmyrkäsillä silmillään neuvottoman hiljaisen katseen Haekliinkin, joka tosin kykeni vain vastaamaan hänelle hyvin samanlaisin tuntein... ja heidän järkytyksestään taisi olla suorastaan surkean vähän apua mihinkään kun heidän edessään kohoavien portaiden juuressa seisova punakaapuinen hahmo puhui, viiltävän kylmästi ja aikaisempaakin ylenkatsovammin ilmeisen raivostuneena pojan panikoivista töksäytyksistä. Kuitenkaan tämän ei tarvinnut edes korottaa ääntään saadessaan jo aivan ilmeellään sekä murhaavalla olemuksellaan purppuratukankin kavahtamaan jo ensimmäisistä sanoista lähtien ja painumaan kauhistuneeseen lysyyn kuin tilanteen painostavuus olisi ollut käymässä jo aivan fyysiseksikin raskaudeksi... kunnes mies sihahti ilmoille viimeiset lopulliselta kalskahtavat sanansa jotka kylmäsivät välittömästi pojan selkärankaa ytimeen saakka. Silmänräpäyksen ajan tämä tuijotti silmät ammollaan eteensä ennen kuin ähkäisi tukahtuneesti ja pyörähti kuumeisen hätäisesti ympäri vieläkin yläilmoissa surkeasti kamppailevaa Kissaa puristavaa Basharia kohti tajutessaan mitä tämä oli aikeissa tehdä. Vaikka poika kavahtikin niin pitkää, suomuista hirviöiden herraa kuten tämän yläpuolella odottavaa mystistä esinettäkin tuntui tämän kylmä komennus sekä Basharin epäröimätön kuuliaisuus valavan siihen vähintään yhtä paljon kauhua, eikä tämä voinut olla parahtamatta kun mies tarrasi armottoman julmasti kiinni pieneen eläimeen.
"Ei! Älä! Ei ne ole tehneet mitään! Et sä voi---! Älä satuta niitä!" se älähti hillitsemättömän kauhuissaan kohti Basharia jo suorastaan anovasti, kuin olisi epätoivoissaan yrittänyt vedota jo miesjättiinkin vaikka poika tajusikin kauhukseen tämän jo selvästi valmistautuvan empimättä hirmutekoonsa. Tämä saikin nulikan entistä kauhistuneemmaksi tämän luultavasti ehtimättä kunnolla tajuamaan miehen eittämättä outoa katsetta suuntaansa paniikkinsa seasta kun tämä jo kohottikin rääkyvän katin päästä pidellen ilmaan kuin paiskatakseen tämän murskaavasti alas. Poika tuntui olevan jo aivan suunniltaan kauhusta niin Kissan, kuin epäilemättä vieressään seisovan Haeklinkin vuoksi ollen kuitenkin piinaavan voimaton tekemään oikeastaan mitään muuta kuin ottamaan hätääntyneen, varsin avuttoman askelen kohti miesjättiä kuin olisi epätoivoisesti yrittänyt hakeutua tämän sekä tumman nuorukaisen väliin sekä estää tätä paiskaamasta pientä eläintä murhaavasti kuolemaansa... mutta niin surkean hyödyttömäksi kuin tämä olisi eittämättä jäänytkin, ei tilanne tainnut kuitenkaan aivan vielä olla tulemassa hirvittävään loppuunsa. Mies tuskin olisi tarvinnut kuin silmänräpäyksen toteuttaakseen hirmutekonsa ja tuupatakseen tielleen hätäisesti tunkevan nulikan sivuun ja kukaties hätäinen purppuratukka olisikin joutunut paniikin edessä pyörtämään aiemman vastalauseensa, mutta äkkiä kauempaa häivähti suorastaan uhkaavan tuttu pronssinen välähdys, jonka eittämättä Spyrokin oli jo kaiken kauhunsa keskellä ehtinyt lähes hetkeksi unohtamaan. Oikeastaan se tuskin edes tajusi mitä tapahtui ennen kuin raivokas, metallinhohtoinen hahmo jo syöksähti heidän luokseen iskien silmänräpäyksessä kouransa massiivisen, petomaisen miehen lihaan saaden jopa tämän valittamaan kivusta ja huojahtamaan kun tämä tajusi tyrmistyksensä keskeltä epäilemättä hirvittävän kivun kyljessään.
Silmänräpäyksen ajan hyvin pitkälti kaikki silmäparit tuijottivat äänettömän typertyneinä (tai ainakin yllättyneinä) taustalta silmänräpäyksessä esiin salaman-nopeasti harpannutta pronssisuomuista naista, joka vielä hetki sitten oli maannut hervottomana kivisellä lattialla. Jopa panikoiva Spyro tuntui häkeltyvän äkillistä käännettä niin paljon että tämän epätoivoisen hätäiset sanat tukahtuivat ilmaan kun poika jäi kuin ei olisi vieläkään oikein tajunnut mitä tapahtui tuijottamaan hurjistunutta pronssista olentoa joka oli yhtäkkiä iskenyt kiinni mieshirviöön. Vasta kun Bashar päästi valituksen ja tämän massiivinen, kohotettu koura vajosikin herpaantuneena alas muun kohti lattiaa lysähtävän kehon keralla otti typertynyt poika refleksinomaisen askelen kauemmas juuri ennen kuin korston ote Kissasta irtosi kaiken keskellä, pudottaen eläimen huomattavasti aikomaansa vähemmän murhaavasti lattialle. Purppuratukan katse nauliutui pieneen petoon ja tämä syöksähti ähkäisten eteenpäin tuskin hetkeäkään ajattelematta sieppaamaan kauhistuneesti valittavan ja vääntelehtivän otuksen jälleen käsiinsä ennen kuin tämä perääntyi jälleen henkeä haukkoen takaisin Haeklin tuntumaan, alkaen ilmeisesti vasta nyt varsinaisesti edes tajuta mitä tapahtui. Ruhjottu Nitte olikin äkkiä jälleen jaloillaan, uhmaten hurjistuneena ja raivosta suunniltaan heidän edessään seisovaa hirmuhallitsijaa sekä tämän hirviöitä. Ja vaikka henkeään tuskasta haukkova massiivinen Bashar olikin vajonnut kylki pitkien kynsien puhkaisemana polvilleen, eivät muut tämän tovereista tuntuneet ottavan tilannetta alkuunkaan hyvin.
Sanattomaksi jälleen järkyttynyt Spyro oli vähällä kavahtaa taaksepäin jo vain äkkiä edessään kohoavan Niten raivoa tihkuvan katseen tieltä, mutta hänen takaansa kantautuvat kylmäävät äänet jotka kertoivat hirviöiden herran palvelijoiden kääntyvän epäröimättä ja verenhimoisesti kohti äkillistä uhkaa saivat pojan jähmettymään uudestaan paikoilleen kuin eläin joka ei löytänyt pakopaikkaa sen enempää kuin tumma nuorukainenkaan hänen vieressään. Ja tämän enempää järkyttynyt, jälleen venkoavaa kissaansa tiukasti rintaansa vasten puristava nulikka ei ehtinytkään kun nainen sylkäisi heidän ylitseen polttavaa raivoa tihkuvat sanansa. Uhkaava metallinen kirskuna joka kertoi Diavain jo loikanneen jaloilleen ja vetäneen miekkansa oli vähällä saada pojan lähes pyörähtämään ympäri ääntä pelästyneenä, tämän kuitenkin empiessä jo eittämättä hämmentyneenä ja kauhuissaan jo Nitenkin edessä... ehtimättä kuitenkaan itsekään jäämään epäröimään tämän enempää kun pronssisuomuinen nainen jo harppasi eteenpäin, suorastaan viskaten molemmat kauhusta typertyneistä nuorukaisista tieltään lattialle. Spyron kurkusta karkasi pieni, varsin epämääräinen vinkaisu kun tämä horjahtikin nopeammin kuin ehti reagoimaan ja kompuroi nurin kivelle, kuitenkin refleksinomaisen tiukasti protestoivaa Kissaa sylissään vieläkin puristaen kuin tämä olisi vieläkin yrittänyt epätoivoisesti suojata eläintä kaikelta. Se ähkäisi rysähtäessään raskaan kivuliaasti kivelle, onnistuen hädin tuskin pyörähtämään puolittain kyljelleen henkeään hampaidensa välistä haukkoen, ennen kuin tumma, kauhistunut katse singahti vääntelehtivän katin ylitse kohti Niten raivokasta selkää kun tämä astahti uhkaavasti vihaansa julistaen eteenpäin kynnekkäitä kouriaan levittäen. Kukaties tämä oli ollut (tai ainakin näyttänyt olevan) hätää kärsimässä jo vain luonnottoman nopeaa Velazia vastaan eikä poika voinut olla ähkäisemättä kauhusta tajutessaan nyt kaikkien kolmen herransa edessä seisovan olennon kääntyneen nyt kohti pronssisuomuista, jo astuen eteenpäin valmiina kohtaamaan tämän... sarvekkaan naisen kuitenkaan epäröimättä näkyä edessään tippaakaan. Moinen oli omiaan saamaan jopa tässä tilanteessa polttavan häpeän häivähtämään purppuratukan sisällä, tämän tummien silmien levitessä kuitenkin uudestaan kauhusta Diavain entistäkin hyytävämmän tasaisten sanojen kantautuessa korviinsa jopa kalpean, luonnotonta ääntä kidastaan päästelevän hirvityksen ääntelyn alta. Kukaan kolmikosta, varsinkaan mustatukkainen nainen, eivät tuntuneet epäröivän tippaakaan lohikäärmemäisen olennon kostonhimon edessä vaikka tämä oli saanut Spyronkin kavahtamaan, eikä poikakaan lopulta osannut kuin jäädä tuijottamaan järkyttyneenä tapahtumia edessään osaamatta vielä edes hakea jalkojaan alleen. Se eittämättä odotti kaikkien jo lentävän toistensa kimppuun hetkellä millä hyvänsä ties millaisin seurauksin mutta ei kyennyt edes päättämään olisiko Nitteä pitänyt yrittää estellä saati tehdä mitään muutakaan.... kunnes äkkiä ilmassa kajahti painokas, ankara sana joka riitti pysäyttämään silmänräpäyksessä kaiken huoneessa.
Jos ei olisi ollut jo valmiiksi typerryksen ja järkytyksen jähmettämä, olisi viimeistään tämä saanut Spyron epäilemättä hyytymään paikoilleen kun pitkä, kalsea suomuinen mies kaiken takana puhui, lyhyesti mutta kylmän tasaisesti, hädin tuskin raivoaan moista uhmaa kohtaan verhoten. Poika oli vähällä vetäistä järkyttyneen hengähdyksensä väärään kurkkuun säpsähtäessään itsekin voimakkaasti kun päätyi itsekin kavahtamaan äkillistä, odottamatonta komennusta. Tämänkin katse singahti ymmyrkäisenä kohti punakaapuista, sarvekasta miestä kuin nulikkakaan ei olisi heti käsittänyt minkä vuoksi tämä oli pysäyttänyt jo valmiina hyökkäämään eteenpäin kärkkyneet "hirviönsä", mutta tämän komennuksella oli silti välittömiä, ilmeisiä vaikutuksia. Niin luonnoton, mystinen kalpea olento kuin Velazkin tottelivat välittömästi äänen saadessa jopa Niten pysähtymään ja valpastumaan... yllättäen ainoa, joka ei tuntunut reagoivan tähän oli entistä ilmeettömämmäksi käynyt Diavai. Soturi tuijotti herpaantumatta eteensä, lähes kaiken lävitse kuitenkin hyytävän keskittyneenä kuin ei olisi kuullut mitään ympäriltään edes herransa lähestyessä. Purppuratukka värähti uudestaan kun mies astui eteenpäin, ilmoittaen tämän uhmaajan kuuluvan itselleen kuin jo Basharin maahan iskeneen Niten kirjaimellisesti kipinöivällä raivokkuudella ei olisi ollut tähän mitään vaikutusta Spyronkin suureksi kauhuksi. Hän tuijotti Niten takaakin uhkaavasti kohoavaa pitkää hahmoa kun tämä julisti pahaenteisesti murskaavan moisen uhman itse kuin tällä ei olisi ollut pienintäkään epäilystä siitä että tämä olisi kyennyt siihen. Purppuratukka tuskin osasi päättää kumpi häntä tässä kylmäsi enemmän, miehen tasaisen kylmä, empimätön raivo vaiko tapa kuinka nopeasti niin kauhea Velaz kuin toinenkin vielä luonnottomampi olento kaikkosivatkin herransa tieltä... Diavain kuitenkaan liikahtamattakaan. Tämä sai jopa Spyron räpäyttämään kertaalleen silmiään kaiken kauhunsakin keskellä.
Hetki hetkeltä kiristyvää asetelmaa sivusta jähmettyneesti seuraavalla kaksikolla taisi olla yhtälailla vaikeuksia suhtautua näkemäänsä mitenkään muuten kuin kauhulla ja järkytyksellä, joka rehellisesti paisui entisestään silkasta epätietoisuudesta kun Diavai jäi komennuksesta huolimatta seisomaan hievahtamattakaan paikoilleen. Spyro jännittyi tuntiessaan melkoisen kylmäävän aallon itsessään pälyillessään hurjistuneen Niten ohitse naisen suuntaan kykenemättä ymmärtämään näkemäänsä mutta tajuten jopa kaoottisesti pyörivässä mielessäänkin että jotain oli vialla, ja jonka viimein huomasi tummasuomuinen, pitkä mieskin. Panssaroitu nainen pysäytti jopa tämän etenemisen saaden miehen vilkaisemaan alas, ennen kuin kuitenkin kiristyneestä ilmapiiristä huolimatta ei yllättäen hurjistunutkaan enempää palvelijansa reagoimattomuudesta. Poika räpäytti jännittyneesti silmiään kun tämä toistikin komennuksensa tasaisen varmasti, voimatta olla värähtämättä tämän hyytävää toteamusta "saaliista", joka viimein sai soturinkin havahtumaan. Jälleen epäröimättömän nopeasti nainen vetäytyi kunnioittavasti pois tieltä jättäen kaksi yhtälailla hurjan näköistä suomuista olentoa vastakkain... sekä lattialle jähmettyneen parivaljakon, joka ei tuntunut vieläkään olla kokoillut itseään tarpeeksi osatakseen kömpiä jaloilleen ja raahautua edes pois epäilemättä pian alkavan taistelun (tai mahdollisesti verilöylyn) tieltä.
Ainakaan hiljaa lattialla värisevä ja kaikkea silmät ammollaan tuijottava Spyro tuntui kadottaneen kaiken käsityksensä siitä mitä olisi voinut edes yrittää tehdä, tuijottaen vain hiljaisella jännittyneellä kauhulla niin Niten selkää kuin pahaenteisiä, mutta kuitenkin jollakin varsin hyytävällä tavalla suorastaan inhonsekaisia tyytyväisiä sanoja ilmaan julistavaa sarvipäistä miestä. Tämä ei tuntunut tietävän miten olisi reagoinut hirviöiden herran väheksyvään tokaisuun surkeista penikoista ja palvelijoista, mutta varsin nopeasti pojan silmät levisivät entisestään kun tämä ilmoitti murskaavansa edessään seisovan vastarinnan jonka viimein tunnusti lohikäärmeeksi... jota tuskin saattoi kuitenkaan pitää minkäänlaisena kunniakkaana myönnytyksenä, suorastaan päin vastoin. Pahaenteinen mies kuulosti vieläkin siltä että olisi puhunut jonkinlaisesta saastaisesta syöpäläisestä jota ei voinut malttaa odottaa rusentavansa armotta jalkansa alle... tai kaiketi tämän sydämen syömistä, joka sai purppuratukan tuijottamaan entistä suuremmalla epäuskolla ja järkytyksellä. Mutta Nitteen mikään tästä ei tuntunut tekevän vaikutusta, sen enempää kuin punakaapuiseen mieheenkään. Nainen tuijotti polttavan raivon vallassa ylevää punakaapuista hahmoa kun tämä levitti käsiään suorastaan usuttavasti, eikä pronssisuomuinen jäänytkään enää odottamaan. Tämän syöksähtäessä hurjistuneena eteenpäin kuin aikeenaan repiä toinen hämmentävän lohikäärmemäinen hahmo kappaleiksi siihen paikkaan osasi Spyro vain tuijottaa, heti edes tajuamatta Haeklin kömpivän vaivalloisesti lähemmäs.
Kauniissa, eittämättä häpäistyssä kammiossa puhkesi raivokas pronssisuomuisen ärjynnän täyttämä yhteenotto kun tämä iski kursailematta päin edessään pahaenteisesti odottavaa miestä. Jähmeästi kissaa puristava, kauhusta värisevä nulikka ei tuntunut edes huomaavan tummaa nuorukaista ennen kuin tämä jo tarrasi hätäisesti häneen, joka viimein sai pojastakin irti melkoisen pelästyneen sävähdyksen vaikkakin pienellä viiveellä. Se ähkäisi lähes kavahtaen kauemmas kuin säikähtäen äkillistä kiinni tarttumista ennen kuin tummat silmät viimein kiskoutuivat irti hurjasta yhteenotosta löytääkseen tumman nuorukaisen edestään. Purppuratukka räpäytti silmiään kerran jos toisenkin ennen kuin näky tuntui menevän jollakin tapaa perille. "Me... Äh... Nitte...! Mitä me...." se onnistui tapailemaan viimein vaivalloisen katkonaisesti, luultavasti tuskin tietäen itsekään täysin mitä edes yritti sanoa, luoden kuitenkin uuden varsin ahdistuneen katseen toisen sekä sylissään vääntelehtivän Kissan ylitse kohti taistelijoita. Kattikin kannatti tätä hätäisellä äännähdyksellä ja lisävenkoamisella, selvästikin ainakin omasta puolestaan haluten huomattavasti määrätietoisemmin olla ehdottomasti jossakin muualla. Järkyttynyt, ja vieläkin ilmeisen tolaltaan oleva poika puolestaan tuntui hyvin pitkälti lamaantuneen ylikuormittuneena paikoilleen, epäilemättä vielä järkyttyneempänä kuin Velazin aiemman säikyttelyn jälkeen tämän kaiken alkaessa epäilemättä olla liikaa kerralla hänellekin.
|
|
|
Post by submarine on Jul 4, 2015 6:01:42 GMT 3
Vaikka suuressa, lasikattoisessa kammiossa olikin jo hyvän aikaa roikkunut kammottava väkivallan uhka, repesi se nyt todelliseksi aivan eri lähteestä, kuin varmasti kukaan oli osannut aavistellakaan. Kukaties Nitte oli vain teeskennellyt voimatonta, tai sitten tämä oli löytänyt jostakin sisältään aivan uusia voimia menetettyjen tilalle, mutta joka tapauksessa tämä kävi nyt raivolla sitä kaikkea vastaan, mikä mahtavan ja mystisen lohikäärmetemppelin oli turmellut. Ja hirviöiden herralle se selvästikin sopi, tämän suorastaan usuttaessa pronssista naista kimppuunsa. Enempää ei tarvittukaan, ennen kuin sarvipäisestä hyökyvä uhka ja jännite (kirjaimellinenkin) räjähtivät täyteen raivoonsa. Mies vastasi siihen yhtälailla, pelkäämättä tai epäröimättä hetkeäkään. Vaikka kumpikin kahdesta yhteen ottavasta suomuisesta olikin verta ja lihaa, ruumiissa jonka koko ei loppujen lopuksi juuri ihmistä ylittänyt, ei yhteenotossa ei ollut mitään inhimillistä, ei ainakaan Niten suhteen. Nainen hyökkäsi raivolla, suorastaan karjuen vasten hirviöiden herraa, iskien tätä kohti kouralla, joka oli koukistunut hirvittäviksi, murhaaviksi kynsiksi. Tämä otti hyökkäyksen vastaan ilman samanlasita suoraa raivoa, kohdaten sen kalsean kylmästi ja julmasti. Tämä iski raskaan, metallisen valtikkansa tielle, lyöden kouran sivuun voimalla, jonka olisi luullut murtavan raajan saman tien. Pronssinen ei kuitenkaan edes piitannut siitä, hyökäten kummallakin kourallaan minkä ehti, kaikista suunnista mitkä vain löysi, villisti ja raivoisasti. Tämä huusi koko ajan, ja tämän huulilta pakeni rätiseviä kipinöitä.
Hirvittävän raivoisa hyökkäys veti varmasti vertoja mille tahansa teräaseelle, ja sen hurjuus oli varmasti rajumpi kuin mitä Velaz aikaisemmin syvällä temppelin syövereissä oli kohdannut. Mutta pitkä ja kalsea hirviöiden herra ei moisesta piitannut. Tämä iski vastaan, käyttäen vallan symbolina toimivaa valtikkaa nyt suorana mahtinsa välikappaleena. Raskas metallinen pää pyyhkäisi naisen sivuun kerta toisensa jälkeen. Liikkeet eivät olleet kiireellisiä tai hätäisiä, vaan hirvittävän määrätietoisella tavalla suoria ja voimallisia. Tämä kohosi pronssisen ylle valtavan pitkänä, kuin yrittäen murskata tämän alleen pelkällä olemuksellaan. Kalseat, inhoavat silmät tuijottivat tätä jokaisella iskulla, eikä tämä paljastanut pelkoa tai epäilystä omasta voitostaan. Nitte hyökkäsi kaksin kourin ja välistä jopa potkien vastaan, mutta hirviöiden herra kohtasi sen kylmästi ja murtumatta yhdellä ainoalla kädellä ja murskaavalla metallisauvalla. Kuin kammottava, valtava peto, jota pronssinen kiersi. Pelottavassa miehessä oli selvästikin mahtia ja voimaa, jolla todistaa ylemmyytensä... joskaan julkea pronssinen nousukas ei vieläkään tuntunut myöntävän asiaa. "Tässäkö kaikki? Tässäkö on lohikäärmeen mahti!?" hirviöiden herra karjaisi iskujensa välistä kohti pronssista sarvipäätä, kirvoittaen tästä kuitenkin vain lisää raivoisaa huutoa, joka olisi yhtä hyvin voinut olla hiljaisuutta. Taistelua todistivat vaiti myös palvelijat, jotka nyt olivat vetäytyneet kammion reunoille, pystyssä ja kädet aseillaan, mutta tohtimatta keskeyttää yhteenottoa millään tapaa. Jokainen näistä olisi eittämättä ollut valmis käymään kiinni naiseen herransa puolesta koska tahansa, mutta yksi ainoa käsky pakotti nämä pysymään erossa raivoisasta taistelusta. Näiden silmät seurasivat jokaista liikettä, mutta muu ruumis ei seurannut mukana. Ainoastaan Bashar, joka tuntui edelleen kamppailevan kylkeensä revityn ammottavan haavan kanssa, ei suonut koko huomiotaan herralleen nyt. Siitä kukaan ei tosin tällä hetkellä piitannut.
Hirvittävän, melkein varoituksetta revinneen taistelun keskellä oli muitakin, joille eittämättä ei juuri nyt liiennyt todellista huomiota keneltäkään. Haekli yritti olla katsomatta liiaksi Niten ja hirviöiden herran taistelua samalla, kun keskittyi vain parhaansa mukaan ryömimään kivisen lattian poikki kohti sivuun paiskattua Spyroa. Hän olisi varmaankin pystynyt nousemaan ylös jos olisi yrittänyt, mutta kaikki panikoivat vaistot vaativat nyt pysymään matalana, huomaamattomana. Hirviöt raivosivat toisilleen, ja pienten ja heikkojen (tässä seurassa eittämättä itse kukin lukeutui niihin, halusipa tai ei) oli parasta pysyä poissa näkyvistä. Lopulta poika ei onneksi ollut kaukana, ja punatukkainen tarrasikin tähän melkeinpä panikoiden kiinni, ravistaen toista liiankin kovakouraisesti yrittäessään kauhusta kankeana selvittää, oliko tässä enää mitään tolkkua jäljellä. Helpotus oli suuri, kun tämä vastasi edes sekaisesti. "Spyro! Minä... meidän... meidän pitää päästä pois täältä", nuorukainen osasi lopulta ähkäistä pojalle, yrittäen vetää tätä pystyyn lattialta, nousten samalla itsekin kumaraan. Hänen jalkansa olivat huterat, ja hän oli vähällä kaatua pelkästä järkytyksestä kun keskeltä kammiota kantautui korvia murskaava räsähdys, kuin ukkonen olisi iskenyt keskelle kaikkea. Siltikin hän pysyi epätoivoisesti pystyssä, tarraten vielä entistä tiukemmin Spyroon nyt, hakien tästä tukea samalla kun yritti itse tarjota sitä. Hänen silmänsä olivat pyöreät kuin lautaset ja hän vilkuili villisti ympärilleen, yrittäen hätäisesti keksiä edes jotakin tapaa pelastua tältä kaikelta sen ainoan tilaisuuden turvin, joka kaksikolle nyt tarjottiin. Ja sen hän lopulta löysikin.
"Tule. Me... me häivymme täältä nyt!" Haekli melkeinpä vinkaisi toiselle, lähtien kiskomaan tätä perässään kohti suuren kammion ovea. Bashar oli yhä sen edessä, mutta valtava mies ei tuntunut nyt edes tajuavan mitä ympärillään tapahtui, haukkoen vain epätoivoisesti henkeä kuin romahtamisen partaalla. Tämän takana häämötti oveen revitty aukko, ja siellä... siellä häämötti vapaus. Edes jonkinlainen, epämääräinen vapaus. Vaikka se olisikin ollut vain surkeaa pitkittämistä, sekin oli parempi kuin... kuin kaikki tämä. Hän veti Spyron mukanaan oviaukkoa kohti, yrittäen kiertää valtavan Basharin mahdollisimman nopeasti... ja kavahti sitten älähtäen taaksepäin, kun tämän jättiläismäinen nyrkki pamahti sivulle seinää vasten, tukkien tien. Liike oli raskas ja melkein holtiton, mutta siinä oli silti pelottavan paljon voimaa. Toinen käsi oli edelleen painettuna lattiaa vasten, tukien miestä. "Te... ette mene mihinkään. Te... olette meidän... meidän herramme... armoilla nyt", Bashar ähisi, irvistäen joka sanalla samalla, kun tihrusti tuskansa läpi kahta pakenijaa. Tämä pystyi hädin tuskin edes pitelemään kättään ylhäällä, mutta silti tämän silmissä oli edelleen täydellisen vääjäämätöntä määrätietoisuutta. Hiki, joka tämän kasvoille oli kihonnut, ei ollut tuskanhikeä, vaan keskittymisen vaatimaa pinnistelyä. Tämä... ei selvästikään ollut aikeissa sallia enää yhtään epäonnistumista itseltään niin kauan kuin vain eli. Haekli perääntyi askeleen, suojaten Spyroa taakseen tämän valtavilta kourilta. Hänen kasvoillaan kareili järkyttynyt pelko ja epätoivo, mutta sitten niissä käväisi kuitenkin myös häivähdys kauhun tuomaa, pakonomaista määrätietoisuutta.
"Me... me menemme nyt! Me menemme nyt! Minä vien Spyron pois täältä nyt!" Haekli parkaisi kuin yrittäen todistaa jotakin itselleenkin, huutaen järkyttyneesti vasten valtavaa miestä, samalla kun kohotti toisen kätensä, sen jolla ei roikkunut epätoivoisesti purppurapäisessä pojassa, valtavaa Basharia kohti. Sormet koukistuivat outoihin, ilmasta otetta haroviin asentoihin, tarkoituksellisina ja totisina. Nuorukainen kohotti ainoaa asettaan joka hänellä enää oli, omaa mahtiaan. Epätoivo ja kauhu ajoivat häntä, ja ne nuolivat hänen kantojaan kuin ruoskat eteenpäin pakotettua eläintä. Hän puri hammasta ja huusi. Aikoipa nuorukainen mitä tahansa, ei se koskaan ehtinyt käydä toteen. Julistuksesta ja totisesta paniikista huolimattakaan hän ei lopulta voinut mitään, kun Bashar äkkiä viime hetkellä, holtittomasti mutta raivokkaan valtavalla massalla, äkkiä huitaisikin estelemään kohonneella kädellään häntä. Valtava, puoliveltto ketara pamahti vasten nuorukaista kuin leipälapio, ja vaikka se olikin vain sekainen ja puolittainen huitaisu, oli siinä silti voimaa. Se pamautti hänet saman tien holtittomasti lattiaan, paiskasi syrjään ja kolautti pään kiveen. Silmät säkenöiden ja sumeina nuorukainen ei pystynyt edes ähkäisemään. "Te... ette mene mihinkään. Meidän... herramme käski niin", Bashar toisti, ähisten huuliensa välistä pakonomaisia sanoja. Tämän olemus oli tylsä ja tuskainen, eikä tällä ollut voimaa enää kunnolla edes kohottaa kättään. Siitä huolimattakin mies jäi tuijottamaan suorastaan haastavasti Spyroa edessään, kuin uhmaten tätä silti yrittämään jotakin. Edes jotakin.
Vaikka hirviöiden herran silkka ruumiillinen voima tuntuikin aivan mahdottomalta murrettavaksi, tuntui Nitte kuitenkin oleman runnomassa itseään siitä läpi pelkällä määrätietoisella raivolla - etenkin, kun tämä tuntui turvaavan johonkin itseään vähemmän murtumattomaan. Kun Haeklin pää kolahti lattiaan, iski pronssinen melkein samalla hetkellä kaikin voimin, koko ruumiinsa jäntevällä voimalla ja itseään suuremmalla mahdillaan, äkkiä miehen sijaan kohti metallista valtikkaa, jonka tämä taas heilautti uuteen murhaavaan iskuun. Ja kun kaksi valtavaa voimaa väänsi yhtä aikaa vasten jo valmiiksi mittelön kolhimaa asetta, jokin siinä yhtäkkiä antoi periksi. Metalli valitti kirskuen ja napsahti äkkiä poikki, singoten valtikan koko toisen puoliskon suuressa kaaressa kammion halki. Hirviöiden herran suusta pakeni tyrmistynyt, raivostunut ärähdys, joka ei kuitenkaan koskaan ehtinyt täysin kantautua ilmoille. Sillä raivonsakin keskellä Nitte tuntui odottaneen juuri tätä hetkeä, ja yhtäkkiä tämä loikkasikin raivosta karjuen vasten pitkää miestä, tarraten tätä kaksin kourin päästä. Ja ennen kuin tämä, ennen kuin kukaan, ehti aivan ymmärtää mitä nainen aikoi, avasi tämä suunsa, kitansa, ammolleen. Nyt sieltä ei purkautunutkaan vihainen huuto, vaan hirvittävä välähdys. Nainen oli säästellyt itsessään jotakin raivoaankin voimallisempaa, sillä tämä purki sisältään valtavan salaman suoraan vihollistaan vasten, iskien läpi tämän kallosta ukkosen hirvittävällä voimalla. Valtava, rätisevä keihäs nielaisi hirviöiden herran pään sisäänsä yhdessä silmät sokaisevassa leiskussa, kilpistyen vasta kivisiin portaisiin tämän takana ja hajoten monisakaraiseksi salamaryöpyksi, joka lennätti kiveä ja kirkasta kuolemaa joka suuntaan.
Hiljaisuudessa, jota kukaan ei soivien korvien ja tyrmistyksen keskeltä varmastikaan osannut arvostaa, kompuroi Nitte taaksepäin pitkän, suomuisen miehen tieltä, kun tämä rojahti punaiset kaavut lepattaen polvilleen, päästämättä ääntäkään. Tämän pää oli paksun, mustan savun peitossa, niin ettei sitä voinut edes erottaa... tai kuin sitä ei olisi ollenkaan enää ollut. Pronssinen nainen seisoi yhä raivosta täristen paikoillaan. Salamat olivat kuolleet tämän suun ympäriltä, ja tämän pahoin kärsineet kädet tihkuivat verta, mutta yhä tämä seisoi pystyssä uhmakkaasti.. siinä missä hirviöiden herra ei.
((Eh, toivottavasti ei mene liian sekavaksi. Yritän olla ainakaan pitkittämättä ja makustelematta liikaa sivuhahmojen taistelua keskenään.))
|
|
|
Post by spyrre on Jul 5, 2015 3:57:57 GMT 3
Vaikutti uhkaavasti siltä, että järkyttynyt purppuratukka olisi saattanut hyvinkin jähmettyä lattialle siihen saakka että koko hirvittävä yhteenotto joka raivosi heidän edessään olisi ohi tavalla tai toisella (tai kukaties vielä pidemmäksikin aikaa), ellei se äkkiä olisi hämärästi kauhunsa seasta tajunnut jonkun tarraavan itseensä. Vaikka tämä saikin Spyron sävähtämään pelästyneenä onnistui paniikinomainen ravistelu sentään havahduttamaan sitä tarpeeksi että poika onnistui kiskaisemaan katseensa irti toisiaan vastaan iskevistä taistelijoista tajuten Haeklin ilmestyneen viereensä keltaiset silmät yhtälailla kauhusta ammollaan. Keskemmältä kammiota kantautuva, Niten suorastaan karjuntaa lähestyvät raivonhuudot kajahtelivat edelleen niin seinistä kuin lasikuvustakin mutta vaikka poika ei nähnytkään kaikkea Haeklin takaa kunnolla (eikä välttämättä hahmottanut muutenkaan) oli poika tajunnut nopeasti että vaikka pronssisuomuinen nainen iski kammottavalla voimalla kourillaan kitansa kipinöiden vasten valtikkaa pitelevää miestä ei tämä kylmäävästi tuntunut edes kiihtyvän moisesta. Ainoat huudot jotka kammiossa kajahtelivat olivat lähtöisin hurjistuneesta sarvekkaasta naisesta, mutta jollakin tavalla painava lohikäärmepäinen valtikka löysi silti tiensä tämän iskujen tielle... ilman, että pitkä mies taisi edes horjahtaa suuremmin näiden voimasta. Tämän palvelijat Basharia lukuunottamatta seisoivat vieläkin seinän vieressä kaikkea seuraten mutta liikkumatta mikä kylmäsi lattialla avuttomasti kyyhöttävää poikaa entisestään... mutta vaikka tämä joutui kaiken kaoottisen metelin keskellä haparoimaan hetken saadakseen itseensä edes jonkinlaista tolkkua, vaati joku muukin silti sinnikkäästi hänen huomiotaan.
Haeklin yrittäessä sentään olla jäämättä tuijottamaan liikaa hyytävää kaksinkamppailua johon heillä kahdella ei kuitenkaan ollut mitään sanottavaa, ei Spyro kuitenkaan voinut olla pälyilemättä silmät ymmyrkäisenä nuorukaisen ohitse, kuin tällä olisi ollut vieläkin suuria vaikeuksia käsittää tarkalleen näkemäänsä. Nitte oli hirvittävän vahva, mutta nyt nainen tuntui iskevän miestä vastaan vielä suuremmalla voimalla kuin aikaisemmin Velazin kohdatessaan joka sai purppuratukankin tuijottamaan typertyneellä kauhulla.... varsinkin kun pitkä mies tuntui kaikesta huolimatta vetävän tälle kevyesti vertoja edes kiihtymättä. Sen katkonaisesti tapailemat sanat olisivatkin saattaneet hyvin jäädä ylikuormittuneessa mielessä ainoiksi ellei tumma nuorukainen olisi kuitenkin tarrannut poikaan paniikinomaisen vaativasti, joka ei sallinut nulikan vajota taikaisin kauhunsekaiseen tuijottamiseensa. Se pälyili kauhun laajentamin silmin vaivalloisesti nuorukaista vaikka katse palasikin välillä lyhyesti suorastaan pakonomaisesti piinaavaan kaksinkamppailuun. Kaikeksi onneksi se tuntui sentään tajuavan edes jotain Haeklin haparoimista hätäisistä sanoista näiden vetäessäkin nopeasti jälleen huomion puoleensa, kirvoittaen pojasta jonkinlaisen sekavan, ahdistuneen ähkäisyn kun toinen hapuili että heidän oli päästävä pois. "Mu-mutta..." se henkäisi yhteenpurtujen hampaidensa lomasta vilkaisten jälleen tukalasti kohti hurjistunutta pronssisuomuista sekä tämän vastustajaa. Pojan kurkusta karkasi pieni, vastahakoinen äännähdys kun toinen alkoikin hätäisesti kiskoa häntä turrille, vapiseville jaloilleen purppuratukan kuitenkaan selvästikään olematta kunnossa laittaakseen hanttiin sen enempää kuin mitään muutakaan. Vaikka huojahtelikin melkoisesti se onnistui viimein kompuroimaan haparoivasti kissaansa vieläkin kuumeisesti puristaen ylös protestoimatta mitenkään edes Haeklin tiukkaa otetta. Pienellä viiveellä sekin tajusi toisen pälyilevän paniikinomaisesti ympärilleen kammiossa kaiketi pakoreittiä etsien joka sai sai pojankin viimein tekemään hammasta purren samoin... ja varsin nopeasti nuorukainen taisi löytääkin jotain.
Kun Haekli viimein kiskaisi häntä eteenpäin irtosi Spyrostakin kieltämättä pieni, epämääräinen vinkaisu, järkyttyneen pojan kuitenkaan enää ainakaan estelemättä tai epäröimättä oikein millään tavalla kun toinen lähti ohjaamaan heitä kammion lattian poikki. Kukaties poika kavahti vieläkin raivoavaa taistelua, Niten jälkeen jättämistä sekä lähistöllä seisovia hirviömäisiä palvelijoita mutta siitä huolimatta sekin (niin paljon kuin olisi saattanut tätä hävetäkin jos olisi nyt kyennyt) halusi yhtälailla pois kaiken keskeltä sekä ylhäällä kimmeltävän lasikuvun läheltä. Purppuratukka ei vastannut mutta kun Haekli tuntui päättävän minne mentiin seurasivat jalat tätä lähes refleksinomaisesti kohti sitä ainoaa ulospääsyä häpäistystä kammiosta... jonka edessä tosin kyyristeli vieläkin tuskainen Bashar. Spyro oli vähällä hidastaa ähkäisten vauhtiaan kun tajusi miesjätin heidän tiellään, kuitenkin seuraten Haeklin perässä kireästi hampaitaan kirskutellen kun toinen lähti kuljettamaan heitä varuillaan ja kaarrellen petomaisen miehen ohitse, joka sentään ei tuntunut hetkeen huomaavan mitään muuta kuin epäilemättä valtavan kipunsa. Nitte oli selvästikin iskenyt syvälle tähän.... mutta tämäkin taisi hyytävästi riittää vain hetkeksi. Vaikka hetken aikaa lähes heidän edessään avautuikin reitti suorastaan armollisen kutsuvaan ulkoilmaan vuorenhuipun ihmeelliseen puutarhaan joka sai Spyronkin jo nopeuttamaan kuumeisesti askeliaan vain jo saadessaan näyn silmiinsä, katkaistiin tämä orastava toivo kuitenkin äkkiä armottomasti. Poika vinkaisi kavahtaen taaksepäin vähällä kaatua Kissan pelästyneen rääkäisyn saattelemana kun jättimäinen koura äkkiä iskeytyi heidän eteensä pysäyttäen kaksikon järkyttyneenä niille sijoilleen. Vaikutti uhkaavasti siltä että massiivinen, maahan vajonnut mies ei ollutkaan aivan yhtä ulkona tapahtumista kuin hetken olisi voinut toivoa vaan tällä oli vieläkin jäljellä samaa hyytävää motivaatiota toteuttaa käskyjään kuin aikaisemminkin, vaikka edes tämän jalat eivät tähän hätään kantaneet. Pelästynyt purppuratukka olisi epäilemättä kompuroinut hädissään nurin ellei Haekli olisi parhaillaan puristanut häntä tiukasti. Poika jähmettyi jälleen silmät ymmyrkäisinä paikoilleen tuijottaen epätoivoisen kauhuissaan pakoreitin tukkivaa Basharia. Vaikka mieshirviö oli vieläkin selvästi tuskainen ja tämän liikkeissä oli suorastaan ponnistelevaa vaivalloisuutta riitti tämä silti ikävä kyllä katkaisemaan heidän reittinsä siihen paikkaan näinkin puolikuntoisena... mutta niin itsetuhoiselta kuin edes haavoittuneen jätin uhmaaminen eittämättä tuntuikin, taisi epätoivo kyetä valamaan suorastaan kuumeista motivaatiota tarrata entistä tiukemmin jopa oljenkorsiin, kun vaihtoehtona oli hukkuminen.... tai mahdollisesti jopa joku vielä pahempi kohtalo.
Basharin äkillinen siirto tuntui iskeneen jälleen jo valmiiksi järkyttyneen Spyron jälleen juurtumaan neuvottomasti paikalleen, tuijottamaan silmät ymmyrkäisinä kissaansa tarraten eteensä kun Haekli astahti suojaavasti hänen eteensä saaden pojankin säpsähtämään. Kukaties jos he eivät olisi olleet lähes loppuunajetun uuvuksissa ja kauhuissaan olisi haavoittuneen miehen ohitse livahtaminen saattanut olla edes jonkinlainen vaihtoehto, mutta nyt kaiken näyttäessä eittämättä toivottomalta kauhistuneen purppuratukan silmissä tämä tuskin olisi osannut edes yrittää ellei Haekli olisi jotenkin onnistunut kiskomaan omasta kauhustaan voimia asettautua uhmaamaan miestä. Kun nuorukainen suorastaan parahti uhmaavasti päin ponnistelevaa, mutta periksiantamattomasti mutisevaa miestä sävähti Spyrokin tätä vilkaisten nuorukaista silmät ymmyrkäisinä kun tämä kohotti kättään eteensä kuin aikeissa tehdä jotain... mutta mitä ikinä toinen sitten suunnittelikaan taisi jäädä surkean lyhyeksi. Basharin valtava käsi kohosi iskien toista vasten saaden viimein purppuratukankin älähtämään kauhusta kun Haekli sinkosi raskaasti lattiaan, ollen vähällä kiskoa typertyneen pojankin mukanaan. "Haekli!" nulikka ei voinut olla älähtämättä hätäisesti haparoidessaan huojahtaneita jalkojaan takaisin alleen samalla kun lähes samaan aikaan pyörähti kauhuissaan kohti maahan iskettyä nuorukaista ennen kuin ehti luultavasti tarkalleen edes tajuta tätä, jääden silmänräpäykseksi tuijottamaan tätä järkyttyneenä. Basharin isku oli tainnut olla kaikkea muuta kuin täydellä voimalla annettu mutta tämä oli silti selvästi aivan tarpeeksi sellaisille kuin he kaksi, vaikka Spyro toimikin luultavasti jälleen lähes pelästyneenä refleksinä. Se taisi jo lähes pelätä tumman nuorukaisen musertuneen lattiaan tavalla, jonka mies oli uhannut jo tehdä pienelle Kissalle hänen sylissään mutta varsin nopeasti Basharin uhkaavat sanat takaansa saivat pojan säpsähtämään uudestaan. Se ähkäisi, pyörähtäen miestä kohti epäluuloisen varuillaan ennen kuin oikeastaan edes ajattelematta astahti hieman huojahtaen tämän sekä kaatuneen nuorukaisen väliin kuin olisi pelännyt tämän huitaisevan uudestaan. "Hei! Anna... anna sen olla! Jos yrität jotain, niin....!" nulikan kurkusta kantautui viimein jonkinasteinen hurjistunut ärähdys sylissään kauhusta pörhistelevän kissan ylitse, vaikka tässä kieltämättä olikin melkoinen annos paniikinomaisuutta. Niin avutonta kuin uhma taisi lopulta ollakin olisi se saattanut silti hyvinkin näin nurkkaan ajettuna jatkaa... ellei äkkiä taustalta taistelun suunnasta kuuluva selkäpiitä karmiva ääni olisi keskeyttänyt sitä ja sotkenut kireän pojan pasmoja uudestaan.
Purppuratukka tuskin olisi tiennyt itsekään miten olisi kyseenalaisen uhkauksensa viimeistellyt, mutta moiset aikeet kaatuivat varsin nopeasti kun heidän takaansa kantautuvan hurjistuneen ärjynnän seasta kajahti äkkiä särkyvän metallin valitusta, jota seurasi pitkän, sarvekkaan miehen suorastaan yllättynyt, vihainen huudahdus. Spyro oli vähällä vetää ulos pyrkivät sanansa väärään kurkkuun pyörähtäessään refleksinomaisesti kauhuissaan ympäri kohti taistelua kuitenkaan Haeklin edestä liikkumatta, kuin olisi hetken paniikinomaisessa turruudessaan unohtanut ympärillään pyörteilevän kaaoksenkin. Kun näky kuitenkin jälleen avautui hänen eteensä jähmettyi poika jälleen tuijottamaan tätä silmät epäuskoisen ymmyrkäisinä, osaamatta hetkeen hädintuskin hengittää. Hän ei ollut aivan varma mitä oli tapahtunut, mutta äkkiä punakaapuinen hirviöiden herra puristi käsissään lohikäärmepäisen valtikkansa nyt suorastaan surkeita jäänteitä metallin napsahdettua poikki valtavan voiman edessä... juuri ennen kun pronssisuomuinen nainen syöksähti raivokkaasti kuin peto vastustajansa kimppuun ja tarrasi tähän pitkäkyntisillä kourillaan. Purppuratukka ähkäisi typerryksestä kun tämä äkkiä puristi otteessaan miehen sarvekasta päätä... ja sitten kirkas, hurja välähdys kiiri kaikuvan räsähdyksen keralla kammiossa. Kirkas valo sai pojan ähkäisemään ja kompuroimaan askelen taaksepäin pakottaen tämän kiskaisemaan katseensa nopeasti näkymästä edessään ja laskemaan päänsä jonnekin sylissään rääkyvän Kissan suuntaan. Hän ei heti edes tajunnut sulkeneensa silmänsä ennen kuin muutaman venyneen sekunnin jälkeen viimein avasi nämä kirkkaiden valoläiskien vieläkin tanssiessa näkökentässään. Vaikka puolisokaistunut poika ei vieläkään nähnyt aivan kunnolla singahti tämän siristelevä katse kuitenkin välittömästi takaisin kammion keskelle, jääden jälleen tuijottamaan. Tällä kertaa tummat silmät levisivät kauhun sijasta hieman järkyttyneestä epäuskosta, kun tämä sai silmiinsä äkkiä huomattavasti hiljaisemman, mutta tuskin ainakaan yhtään vähemmän hurjan Niten sekä sen, mitä tämä piteli.
Äkkiä kammioon laskeutuneen kylmäävän hiljaisuuden keskellä Spyro tuntui jälleen varsin lahjakkaasti unohtavan lähes kaiken ympäriltään tuijottaessaan tummat silmät ymmyrkäisinä eteensä hengästyneeseen ja kärsineeseen, mutta silti jaloillaan vieläkin uhmakkaasti seisovaan pronssisuomuiseen olentoon. Punakaapuinen hirviöiden herrakaan ei ollut tainnut kyetä vastustamaan hurjistuneen olennon leimuavaa salamavirtaa kasvoillaan vaan koko tämän pää oli äkkiä muuttunut hurjasti savuttavaksi pilveksi. Mies ei päästänyt ääntäkään kun Nitte heidän edessään irrotti otteensa tästä astuen hieman huojahtaen taaksepäin jääden katsomaan tämän kaatumista lattialle synkän nujertumattomin elkein. Jopa miehen hirviömäiset palvelijat olivat hiljaa, kukaties myös surmatun herransa kohtalon järkyttäminä, mutta Spyro ei tainnut ehtiä nyt edes ajatella tätä tuijottaessaan ymmyrkäisiä silmiään räpytellen näkyä, paikoilleen Haeklin tuntumaan unohtuneena. "Se.... eh. Se... onnistui" poika onnistui viimein ähkäisemään vaisusti ilmoille typertyneeseen sävyyn, joka tosin rohkeni lähes harkita äskeisen hillittömän kauhun hiipumista aavistuksen verran. Purppuratukka tuskin oli itsekään aivan varma oliko sanat tarkoitettu maahan viskatulle Haeklille vaiko hänelle itselleen, mutta... sillä ei tainnut lopulta olla nyt niinkään väliä. Jos Nitte oli viimein onnistunut nujertamaan kauhean hirviöiden herran, kukaties... kukaties he eivät kaikki kuolisikaan surkeasti tänne temppeliin kuten oli hetken aikaa jo näyttänyt. Miehen hirviöt olivat edelleen läsnä, mutta vaikka poika muistikin hädintuskin vilkaista seinän vieressä seisovien tapausten suuntaan varautuneena, ei hän voinut olla tuntematta että hirmuhallitsijan itsensä kaatuessa pahin saattaisi hyvinkin olla nujerrettu. Ymmyrkäinen, ja eittämättä melkoisen ihaileva katse pyyhkäisi itseään kokoilevan pronssisuomuisen suuntaan kuin ties minkä suuren sankarin, ennen kuin nulikka pienellä viiveellä tajusi laskea silmiään huolestuneesti räpäyttäen katseensa alas Haekliin, kumartuen hiukan kuin aikeissa varmistaa miten tälle oli käynyt, ja auttaa nuorukaisen ylös. Kukaties kaikki saattaisi sittenkin ratketa.... vaikka poika ei eittämättä voinut olla silti tuntematta oloaan vieläkin melkoisen vauhkoksi ja surrealistiseksi pitkien kauhuntäytteisten hetkien jälkeen. Tuntui lähes järjettömältä että kaikki voisi näin yhtäkkiä vain... olla ohitse. Mutta ei kai kukaan voisi mitenkään selvitä elossa jostakin tuollaisesta, oli sarvekas mies ollut sitten mitä hyvänsä. ....eihän?
((Näh, ihan hyvältä vaikutti. Vähän saa makustellakin jos on jännää. >=I ))
|
|
|
Post by submarine on Jul 5, 2015 5:24:21 GMT 3
Hirvittävän taistelun raivotessa kovin lähellä ei Haekli osannut tehdä muutakaan, kuin lojua tuupertuneena maassa, tavala josta oli pyrkinyt ravistelemaan Spyroa tolkkuihinsa vain hetkeä aikaisemmin. Basharin antama tälli oli ollut kova, mutta jollakin tavalla se ei enää tuntunut yhtä järkyttävältä, kuin tähänastiset. Muiden joukossa se oli lopulta ollut kovin kevyt näpäytys. Tuntui melkoisen haljulta olla siinä pisteessä, että pysyi jo erittelemään saamiaan iskuja, mutta siitä huolimattakaan punatukkainen ei päässyt saman tien ylös. Lyönti oli silti kova, eikä hän voinut muutakaan kuin lojua paikoillaan, ei kukaties edes halunnut. Tuntui melkeinpä paremmalta vaihtoehdolta vain lojua juuri siinä mihin oli pudonnutkin, antaa asioiden vain mennä omalla painollaan. Ja niin hän olisi antanutkin, ellei Spyro äkkiä olisi kiiruhtanut lähemmäs. Tämän saapumista seurasi kammottava rysäys jota edes hän ei pystynyt jättämään omaan arvoonsa. Se oli vähällä viedä kuulon, eikä hän saanut kunnolla selvää sanoista, jotka poika mutisi. Kun purppurapäinen nulikka sitten kuitenkin kumartui hänen puoleensa, oli nuorukaisen pakkokin havahtua edes hieman. Tämä tuntui olevan aikeissa auttaa hänet ylös, mutta toisaalta jokin tuntui häiritsevän tätä liikaa, että tämä olisi todella pystynyt toimimaan. Ja se jokin pakotti hänetkin lopulta kääntämään tuskaisasti ja vaivalloisesti päätään kohti epäilyttävän vaiennutta taistelua. Hän saattoi odottaa näkevänsä vain lisää entistä kamalampia kauhuja. Vaikka äkillinen hiljaisuus olikin lupaillut pahaa, oli Haekli kukaties vieläkin järkyttyneempi saadessaan lopulta nähdä, mistä todella oli kyse. Nitte seisoi voittajan elkein, ja hirvittävä hirviöiden herra luhistui tämän edessä, käryten kuin tervainen soihtu. Näky oli kaikin puolin uskomaton, eikä hän osannut kuin haukkoa henkeään sitä katsoessaan, unohtaen itsekin puolestaan Spyron. Kaikki oli kääntynyt päälaelleen, eikä järkyttynyt nuorukainen tuntunut edes tajuavan, että jotakin hyvää saattaisi todellakin tapahtua.
Kaksi sivuun paiskatta eivät olleet tosiaankaan kaikki, jotka seurasivat tilannetta varsin tyrmistyneesti. Hetken ajan Nitte sai seistä varsin jylhästi ja raivoissaan voittajana, kokematta selvästi kuitenkaan mitään suurta tyytyväisyyttä saavutuksestaan. Mutta sitten kuitenkin sivulta kalahtava, metallinkolea askel sai tämän käännähtämään, valmiina kohtaamaan seuraavan uhan. Niitä olikin eittämättä tulossa, sillä herransa kaatumisesta huolimatta tämän palvelijat olivat yhä paikalla. Ensimmäisenä liikkui Diavai, ottaen nopean askelen eteenpäin. Tämän miekka ei ollut enää läheskään yhtä sopuisassa otteessa, vaan soturi puristi sitä raivoisasti, kasvot jälleen keskittyneinä ja tuimina. Velaz ja Siatarakin seurasivat vain hetkeä myöhemmin. Se ei tosin pronssista kammottanut "Antakaa tulla. Minä puhdistan teidät kaikki täältä!" Nitte karjaisi, kohottaen jälleen käsiään raivoisiksi kynsiksi. Olisi ollut silkkaa valhetta väittää, ettei tästä voinut nähdä lainkaan tähänastisia kamppailuja. Nainen näytti edelleenkin piestyltä, ja tämän kädet tihuttivat verta kuin hajoamisen partaalla, mutta tämä ei selvästikään aikonut sallia sen haitata itseään. Kihisevä, puhdas raivo ajoi tätä edelleen, eikä tämä aikonut pysähtyä. Se olisi eittämättä ollut kunnioitettavaa melkein missä tahansa muualla, mutta kuolettavat palvelijat eivät moisesta selvästikään piitanneet. Nämä olivat lähestymässä, kostonhimoisina tai yksinkertaisesti aikoen lopettaa se mihin näiden herra ei ollut pystynyt. Hyvin nopeasti Haekli tunsi kaiken säpsähtäen heränneen toivon olevan taas murtumassa... ja kun ilmoille äkkiä kajahti kova käsky, se mureni saman tien pelkäksi kauhuksi ja järkytykseksi.
"Ei. Tämä saalis on minun!" kajahti hirmuinen, raivoisa käsky keskeltä kammiota. Se ei ollut enää kylmä tai kalsea, mutta sitäkin julmempi ja raivokkaampi. Uhattuna äkkiä käännähtäneen Niten takaa kohosi nyt hahmo, joka näytti entistäkin pidemmältä ja voimakkaammalta. Se sai Nitteä kohti hivuttautuneet kavahtamaan taaksepäin, ja naisen pyörähtämään varuillaan sitä kohti, kohottaen nyt epäluuloisesti ja yllätettynä kouriaan suoranaisen suojaavasti pelkän hyökkäävyyden sijaan. Ja vaikka tämän kasvoja ei voinutkaan nähdä, heijastui pronssisenkin olemuksesta epäusko, kun hirvittävä, mahtava hirviöiden herra kohosi tämän ylle uudelleen. Ja nyt tämä ei pidättäytynyt. Haekli oli luullut kalsean herran olleen kammottava jo aikaisemmin. Mutta hän ei ollut nähnyt tätä vihaisena, sen hän ymmärsi jo nyt. Tämän kasvot olivat koskemattomat, kuin valtava suoraan niitä päin iskenyt salama ei olisi saanut aikaan yhtään mitään, mutta nyt niitä halkoi hirvittävä, raivon vääristämä irvistys. Tämän hiukset olivat levinneet sekaiseksi, villiksi harjaksi, ja tämän piirteet olivat äkkiä muuttuneet... jotenkin petomaisemmiksi. Mutta tämän kasvot tuntuivat lopulta varsin yhdentekeviltä, sillä samalla miehen koko olemuskin oli muuttunut; enää tämä ei seissyt jäyheästi paikoillaan, vaan ojentui nyt koko mittaansa, levittäen käsiään uhkaavasti sivuiltaan. Kourat, jotka työntyivät punaisen kaavun hihoista, näyttivät nyt enemmän valtavan pedon kynsiltä, kuin mihin Nitte oli edes hurjimmillaan kyennyt. Tämä oli kuin valtava, saaliinsa ylle kohonnut peto.
"Typerää. Kovin typerää. Lohikäärmeiden ei kuulu leikkiä aseilla. Unohdetaan kaikki se. Minä en tarvitse sellaista!" hirviöiden herra karjaisi, ja Haekli ähkäisi nähdessään lieskojen lyövän tämän huulilta raivoisien sanojen myötä. Se ei kuitenkaan ollut mitään verrattuna siihen hirvittävään voimaan, jolla tämä äkkiä huitaisi Nitteä valtavassa kaaressa, musertaen tämän kouransa alle. Ja vaikka pronssinen kiskaisikin epätoivoisesti kätensä suojakseen, oli se silti vähällä rusentaa tämän lattiaan. Sarvipäinen putosi polviensa varaan, vähällä mennä hervottomaksi pelkästä osuman voimasta. Ja hirvittävän nopeasti, raivolla johon vain hirviö pystyi, pyyhkäisi raivoava herra toisellakin kourallaan, läimäyttäen sen vasten järkyttyneen, muserretun naisen päätä. Se pyyhkäisi tämän kumoon kuin räsynuken, paiskasi lattiaan ja heitti pyörien kauemmas niin että rutisi. "Minä en tarvitse mitään muuta kuin kynteni ja hampaani! Sinä kehtasit uskoa olevasi vahvempi!" herra karjaisi raivoissaan, seuraten kauhistuttavan määrätietoisesti pysähdyksiin pyörähtävää, hervotonta naista lattiaa pitkin. Ja ilman minkäänlaista armoa tämä kohotti toisen jalkansa ilmaan, polkaisten kohti tämän päätä kuin olisi aikonut murskata sen kiveä vasten. Jokin Nitessä kuitenkin pakotti tämän edelleen liikkumaan, sillä viime hetkellä tämä äkkiä pyörähti sivuun, kierähtäen samalla epätoivoisella liikkeellä polvensa varaan. Tämä ei ollut kukaties edes aivan tajuissaan, mutta silti tämä taisteli kaikin voimin.
Niten suusta karkasi äkkiä pakonomainen, raivoisa huuto, kun tämä äkkiä pyyhkäisi hännällään asten hirviöiden herran lattiaa vasten murskaavasti iskeytynyttä jalkaa. Ja vaikka tämä olikin kookas, oli ylenpalttisen leveästä asennosta silti helppo kiskaista tämä pois tasapainosta, niin että tämä liukui polvensa varaan raivosta ähkäisten. Ehtimättä edes lakata huutamasta pronssinen iski äkkiä kaikin voimin kohti lähemmäksi kiskomansa miehen kasvoja, tavoitellen tämän silmiä terävin kynsin. Se oli kuitenkin lyhyt ja surkea toivo, sillä yhdellä ainoalla valtavalla kouralla mies iski hyökkäävän raajan pois tieltään, niin kovaa että se heitti naisen auki kuin oven myrskytuulessa. Eikä tämä pystynyt tekemään mitään, kun valtava, raivoisa koura äkkiä kahmaisi otteen tämän päästä, tämän toisesta sarvesta. "Sinä olet heikko typerys!" hirviöiden herra karjaisi, kiskaistessaan Niten mukanaan ylös pelkästä sarvesta riepotellen niin, että tämän jalat irtosivat maasta, sätkien heikosti edestakaisin. Pronssinen yritti tarrata parhaansa mukaan tätä pitelevään kouraan, mutta mies ravisti tämän kädet irti itsestään ärähtäen. Ja sitten, kammottavalla raivolla, tämä veti vapaan kätensä ylös. Se kärysi ja iski kipinää ilmasta, kuin olisi ollut vähällä leimahtaa liekkeihin. Karjaisten tämä iski sen kaikin voimin päin roikottamaansa naista, ja osumasta kantautui ilmoille hirvittävämpi, terävämpi räsähdys kuin edes aikaisemmasta salamasta. Jokin valtavan koiran ja naisen rintakehän välissä välähti sokaisevasti, ja tämä paiskautui pois kuin ammuttuna. Typerryttävällä, järkyttävällä voimalla tämä otti kimmokkeen lattiasta, ennen kuin pamahti vasten seinään niin että koko valtava kammio kaikui.
"Tämä on minun voimani! Minun mahtini! Minun oikeuteni!" hirviöiden herra karjui niin että kammion lasinen katto helisi. Tämä kohotti kättään ylös, pidellen siinä jotakin. Kauhunsa keskeltä Haekli tajusi hämärästi, että kyseessä oli sarvi, josta tämä oli tarrannut kiinni. Ote siitä oli ollut niin vahva, että se oli irronnut juuriltaan. Ja tuimasti, raivoisasti mies paiskasi sen maahan. Hetken tämä puuskutti paikoillaan, raivoisana ja mahtavana kuin saaliinsa surmannut peto... mutta jokin sai tämän päästäämään uuden, raivostuneen äänen. Tämän kultaiset silmät iskeytyivät kammion poikki Nitteen. "Etkö sinä ymmärrä kuolla?! Surkea mato!" mies karjaisi, suunnaten kaapunsa helmat lepattaen kohti maassa lojuvaa pronssisuomuista naista. Haekli oli olettanut tämän kuolleen saman tien seinään osuessaan, se oli ainoa mitä moisesta saattoi seurata, mutta... tämä eli kuitenkin. Kädet vapisten, mutta kaikkea muuta kuin kuolleena, tämä työnsi itseään pystyyn lattiasta. Ja samalla tämä päästi uuden, uhmakkaan karjaisun. Uuden, silkasta raivosta ja tahdosta kumpuavan vastalauseen. Tämän päästä tursusi verta, siitä mistä sarvi oli repeynyt irti kallosta, mutta siitä huolimattakaan tämä ei suostunut lannistumaan... vaikka olisin kukaties pitänyt. "Minä lopetan tuon uhman! Murskaan sen!" mies ärähti tullessaan. Tästä hyökyi silmitön raivo, jonka saattoi melkein tuntea... ja vielä paremmin saattoi tuntea sen kuuman, tukahduttavan ilman, joka tästä hyökyi. Kuin tämä olisi ollut niin raivoissaan, että se sai ilmankin väreilemään. Kuin todellisen lohikäärmeen raivo.
|
|