|
Post by spyrre on Jun 10, 2015 3:00:12 GMT 3
Asioiden äkkiä kokema uusi käänne oli eittämättä laadultaan entistä kylmäävämpi, riippumatta siitä että juuri nyt se kaikkein välittömin väkivallanuhka ei ollutkaan heidän yllään... vaikka tämä epäilemättä häälyi vieläkin uhkaavasti taustalla, kukaties vielä pahaenteisempänä kuin aikaisemmin. Kun edelleen yhtä järkähtämätön Diavai asteli kiireettä takaisin häntä kohti tämän takana valittavan Basharin äänen siivittämänä, ei Spyro voinut olla tuntematta oloaan entistä järkyttyneemmäksi siitä huolimatta että hän oli nyt vielä enemmän häkeltynyt kaikesta kuin oli ollut. Kukaties heitä ahdistelevat muukalaiset tuntuivat kääntyneen hetkeksi jopa toisiaan vastaan mutta sillä ei tainnut lopulta olla paljoakaan merkitystä oikein minkään kannalta vaikka jopa kalpea Velaz oli käynyt huomattavasti tarkkaavaisemman hiljaiseksi ja pysytteli etäällä siinä missä verta tursuavia käsiään puristava Bashar ei tuntunut tällä hetkellä kiinnittävän huomiota mihinkään muuhun kuin epäilemättä melkoiseen tuskaansa... mutta siltikin, kätensä tasaisesti miekan kahvalla lähestyvä panssaroitu nainen oli silti varmasti aivan tarpeeksi heidän kannaltaan, eikä tämäkään tuntunut horjuvan piiruakaan kannastaan siitä, mitä heille seuraavaksi tapahtuisi. Soturi näytti täysin varman motivoituneelta kuljettamaan heidät (ja kaiketi ennenkaikkea lohikäärmeenä juuri hänet) herransa eteen ties mitä varten... tämä ei selvästikään katsonut millään tavalla hyvällä temppeliin tunkeutumista, mutta varsin pahaenteisellä tavalla tässä ei kuitenkaan tuntunut olevan kyse vain kutsumattomista vieraista eroon hankkiutumisesta. Jollakin ilveellä tämä oli tiennyt jo näkemättäkin että yksi saapujista oli lohikäärme... ja tämä selkeästi merkitsi tälle jotain. Eikä ainakaan siinä mielessä, että tämä, taikka kaiketi kukaan tämän palvelijoistakaan, olisi hetkahtanut tippaakaan ajatusta lohikäärmeen hätyyttämisestä...
Paikalleen jähmettynyt purppuratukka tuskin odotti oikeasti eteensä astelevan Diavain vastaavan hänen kauhistuneille, haparoiville kysymyksilleen kun tämä suuntasi jälleen häntä kohti saaden niin hänet kuin Haeklinkin kavahtamaan vainoharhaisesti, naisen kuitenkin lopulta määrätietoisen petomaisista askeleistaan huolimatta päätymättä ainakaan vielä tekemään mitään väkivaltaista. Hetken aikaa tämä vaikuttikin aikovansa jättää moiset paniikinomaiset tivaukset omaan arvoonsa seisahtuessaan vähäeleisen painostavasti jälleen hänen eteensä yhtä kylmän tasaisin elkein kuin aiemminkin jättäen epäluuloisen ja jo hyvää vauhtia puolipanikoivan Spyron kyräilemään kärvistellen paikalleen ja pälyilemään kireästi niin ympärilleen kuin maahan iskettyihin tovereihinsa... ja ennenkaikkea ruhjottuun, epätietoisen järkyttyneeseen Haekliin joka kyhjötti vieläkin verissään lattialla selvästikin lähes vielä kauhistuneempana kaikesta kuin hän... eikä nuorukaista voinut kaiketi syyttää. Poika osasi arvata että Diavain sanat lohikäärmeistä olivat selvästi järkyttäneet toista... ja epäilemättä puhe kaikesta muustakin synkästä mikä edessä vielä odottaisi, mutta tapa jolla hän tunsi lähes pettäneensä toisen jollakin tavalla salamyhkäisyydellään tuntui silti erityisen pahalta. Se vilkuili itsekin lähes nujertuneen surkeana nuorukaisen suuntaan kuontalonsa alta kuitenkin rohkenematta päästää eteensä seisahtuvaa Diavaita silmistään kun nainen jätti Basharin taakseen kuin uhraamatta enää ajatustakaan sille mitä oli tehnyt. Kuitenkin hetken painostavan tarkastelun jälkeen soturi tuntui yllättäen näkevän, jos ei tarpeelliseksi mutta ainakin jollakin tavalla vaivan arvoiseksi, vastata saaden purppuratukan sävähtämään yllättyneenä ja kääntämään jälleen epäluuloisesti siristelevän katseensa naiseen. Eittämättä jollakin häiritsevällä tavalla hän ei voinut olla tuntematta että nainen teki mielestään viimeisen palveluksen tuhoontuomituille ajatuksen saadessa Spyron painumaan aavistuksen entistä kärvistelevämmin lysyyn, jääden kuitenkin varautuneena ja peittelemättömän hermostuneena kuuntelemaan.
Kuten kaiketi arvattavissa jo olikin ollut, ei Diavain kylmän suoraviivainen vastaus ollut millään tavalla huojentavaa laatua, kukaties entistä vähemmän sen vuoksi ettei panssaroitu nainen tuntunut näkevän millään tavalla tarpeelliseksi salata mitään. Kissaansa kuumeisesti puristava nulikka päätyi jälleen räpyttelemään silmiään varsin tiuhaan tahtiin kun soturi hetken hiljaisen arvioinnin jälkeen alleviivasi tasaisesti, vieläkin ilman minkäänlaisia erotettavia tunteita tai mielipiteitä minkään suhteen, mikä heidän edessään odotti. He olivat eittämättä osuneet työntämään nenänsä ehdottomasti väärään paikkaan aivan väärään aikaan ja päätyisivät pian maksamaan tästä kukaties raskaankin hinnan mikä oli eittämättä jo itsessään melkoisen hirvittävä ajatus... mutta tähän selkeästi liittyi muutakin. Luimisteleva purppuratukka rypisti kulmiaan epäluuloisesti naisen pitelemän lampun kajossa siristellen kun Diavai jatkoi järkkymättä kuinka lohikäärmeet ehdottomasti "kuuluivat herralleen", tämän mahdollisesti ollessa kiinnostunut myös jossain määrin Nitestäkin, vaikka ilmeisesti Haekliakaan ei tainnut tämän kaiken valossa odottaa heitä sen lupaavampi kohtalo. Vaikka Spyro ei rehellisesti vieläkään ollut aivan varma mitä tämä kaikki tarkoitti, kuulosti se silti kaikkea muuta kuin hyvältä ketään heistä kohtaan, saaden nulikan liikahtamaan epätietoisen hermostuneena ensin tukalasti niin Haeklia kuin maassa vieläkin lojuvaa Nitteä vilkaisten. Jokin naisen muutenkin uhkaavissa sanoissa onnistui kuitenkin jäämään kaihertamaan pahaenteisesti hänen mieltään oudolla tavalla, josta hän ei varsinaisesti onnistunut aivan saamaan kiinni. Mitä kirottua tämä tarkoitti "puolella jonka he jakoivat", poika pohti varautuneena huolestuneesti Nitteäkin vilkaistuaan. Pronssisen lohikäärmepuoliko? Alkoi kieltämättä varsin uhkaavasti kuulostaa siltä että he olivat törmänneet ties minkälaisiin sekopäihin joka mahdollisesti kaavaili nylkevänsä suomut heidän päältään tai jotain yhtälailla makaaberia, vaikka jokin tällainen saattaisikin osoittautua turhauttavan hankalasi suorastaan surkean suomuttoman nulikan kohdalla jonka pääkään tuskin onnistuisi näyttämään erityisen vakuuttavalta kenenkään takan reunuksella... mutta eittämättä mystinen tapaus taisi olla silti tarpeeksi kiinnostunut heistä jopa rangaistakseen näinkin rajusti omia alaisiaankin vain vankeihin kajoamisesta... kukaties saadakseen ilon nylkeä nämä henkilökohtaisesti, tai jotain. Jokin tällainen taisi ollakin ainoa edes likimain ymmärrettävä motiivi jonka Spyro oikeastaan edes keksi, eikä tämä epäilemättä ollut millään tavalla mukava ajatus. Kaipa jo vain "tunkeilijoista eroon hankkiutuminenkin" oli jo aivan tarpeeksi paha heidän kannaltaan.
Varautunut Spyro päätyikin lopulta kirskauttamaan varsin kireästi hampaitaan soturin vakaan varmoille sanoille heidän kohtalostaan. Kaiketi pojalla oli kuitenkin tarpeeksi järkeä olla töksäyttämättä ääneen ilmoille protestia siitä etteivät he olleet kenenkään "omaisuutta"... tai sitten se ei vain yksinkertaisesti ehtinyt, kun äkkiä Diavain kylmäkiskoisen selvennyksen jälkeen kantautuikin hieman sivummasta toinen, tuskainen ja eittämättä kauhistunut ääni joka sai pojan säpsähtämään lähes yhtä pahasti ja kääntämään nopeasti kärvistelevän, varsin hermostuneen katseensa tämän suuntaan. Kun Haekli tapaili ilmoille typertyneet, epäuskoiset sanansa huteran epätoivoisesti verissään polviensa varaan kömpien, siirtyi purppuratukan tukala ja eittämättä varsin lohduttoman syyllinen huomio viimein kokonaan nuorukaiseen. Jopa hänen edessään seisova uhkaava panssaroitu nainen tuntui jäävän toistaiseksi nulikan kasvavan ahdingon varjoon kun tämä jäi vilkuilemaan toisen suuntaan kuin sitä olisi juuri syytetty jostakin hirvittävästä... ja niin nulikka taisi tilanteen tulkitakin. "Äh.... Haekli... Mä... voin selittää. En valehdellut, mä vaan---" se tapaili viimein hädissään luimistuen lähes yhtä pahasti kuin äsken Diavain edessä, kuitenkin sanojen tukahtuessa kesken epämääräiseen ähkäisyyn. Hetken aikaa poika aukoi neuvottomasti suutaan, kunnes kuitenkin ähkäisi uudestaan ja laski kärvistellen katseensa käsivarsillaan kyhjöttävän epäluuloisen kissan ohitse jonnekin lattiaan kuin olisi hävennyt liikaa edes katsoakseen suoraan kehenkään... varsinkaan nuorukaiseen. Toinen oli mukana vain auttaakseen häntä.... ja tämäkö oli ollut kaikki, jonka hän voisi tarjota kiitokseksi? Kaipa epäsuorakin valhe oli valhe... vaikka hän ei olisi millään halunnut myöntää tätä itselleen, entistä tukalamman tunteen kuitenkin paisuessa hänen sisällään. Haeklin epätoivoinen, tuskainen äännähdys hänen suuntaansa joka suorastaan aneli kiistämään ettei tämä kaikki ollut totta korvensi poikaa syyllisyydellä, saaden tämänkin nieleksimään kuitenkin säpsäyttäen jälleen häntäkin kun nuorukainen liikahti kuin pyrkiäkseen jaloilleen. Vaikka niin Diavai kuin Velazkaan tuskin näkivät ruhjottua Haeklia suurenakaan uhkana sai tämän liike nämä kummatkin kuitenkin valpastumaan joka jo valmiiksi jännittynyt Spyrokin laittoi merkille. Poika ähkäisi jähmettyen itsekin niin naista kuin kalpeaa, luonnotonta miestä (sekä ohimennen vieläkin taustalla käsiään tuskaisesti puristavaa Basharia) vilkaisten, kuitenkin todeten pian ettei kukaan näistä tainnut juuri tähän hätään aikoa mitään. Se pälyili vielä hetken kireästi ympärilleen ennen kuin katse kuitenkin palasi takaisin jo lähes toivottomaan Haekliin kuin toisen kauhistuneen epäluuloinen katse olisi riipaissut melkoisesti nulikkaakin. Kaikki tämä näytti eittämättä varsin pahalta ja oli varmasti antanut melkoisen kolauksen luottamukselle... ja tämä tuntui hänestäkin kamalalta.
"Mä... mä tiedän! Äh... anteeksi. Mun olis... pitänyt kertoa. Ainakin sitten kun... lähdettiin tänne. Vaikka olisitkin sitten.... lähtenyt muualle tai... Se... se oli väärin" mutistiin viimein nujertuneen vaisusti ennen kuin ääni hiipui jälleen kesken, henkäisten tukalasti ja pyyhkäisten toisen käden vapisevat sormet kuontalonsa lävitse kuin olisi epätoivoisesti yrittänyt hillitä itsensä. "...tämä on mun syytäni. Mun ei olis pitänyt... pelkäsin vaan, että..." poika vaikeni taas epäröiden kuin ei olisi tiennyt miten olisi jatkanut... vai olisiko halunnutkaan. Mutta toisen toivottoman eksynyt katse pureutui häneen piinaavana, ja sanat joita hän ei olisi halunnut sanoa polttivat hänen kurkussaan. Jos... jos heille nyt tapahtuisi jotain kamalaa, ja toinen oli täällä hänen takiaan... tämä olisi kaiketi vähintä mitä nuorukainen ansaitsi, niin katkeralta kuin tämä tuntuikin. Hän oli viivytellyt nyt jo liian kauan..... "Sä... äh. En mä olis päässyt tännekään asti jos et olis auttanut. Vaikka... mun olis pitänyt pystyä enempään, mutta... mä en pysty. Mä ajattelin, että jos tulisin tänne, niin... ehkä se... auttaisi. Mutta... olin kai väärässä. En mä... en oikeasti tiennyt että täällä on... tällaista" kaikesta tukaluudestaan huolimatta tällä kertaa purppuratukan epäröinti kesti kuitenkin vain hetken, kuin se olisi suorastaan painiskellut itsensä kanssa kiskoakseen sanat irti itsestään, niin paljon kuin nämä tuntuivatkin takertuvan hänen kurkkuunsa. "Mä... olen kauhean huono tässä... kaikessa. En mä halunnut että kellekään käy mitään" se töksäytti viimein surkeasti sanoihinsa kompuroiden, tarpeeksi ahdistuneena edes olemaan piittaamatta muukalaisista ympärillään. Hän oli eittämättä jättänyt kertomatta jotain varsin oleellista, ja tuskin saattoi syyttää ketään muuta siitä että oli jäänyt kiinni rysän päältä, mutta.... Haekli ei silti saanut uskoa että hän olisi tehnyt jotain tällaista tahallaan. Ajatuskin aiheutti varsin hyytävän tunteen, pojan rohjetessa viimein vilkaista toista kuontalonsa alta, itsekin varsin ahdistuneesti, kyeten vain toivomaan että toinen uskoisi... kaiken jälkeenkin.
|
|
|
Post by submarine on Jun 10, 2015 15:40:02 GMT 3
Haekli ei osannut muutakaan kuin kuunnella, kun Spyro selitti hankalasti ja haparoiden tilannetta niin hyvin, kuin nyt vain pystyi. Ja vaikka hän suorastaan takertuikin pojan jokaiseen sanaan, ei yksikään niistä ollut ainakaan varsinaisesti helpottamassa tilannetta tai tekemässä siitä vähemmän hullua. Paljon vain sitä, miten tämä oli kyllä halunnut kertoa, mutta ei ollut tohtinut, ja miten tämä oli kyllä siitä huolimattakin halunnut apua, mutta ei kuitenkaan vain yksinkertaisesti ollut pystynyt lopulta myöntämäänkään asian oikeaa laitaa. Ja ettei tämäkään kaiketi ollut yhtään sen enempää hyvillään tilanteesta... niin vähän kuin se juuri nyt tarkoitti. Jopa ympärillä seisovan, vaaralliset tuijottajat tuntuivat antavan pojalle nyt ainakin hetken verran aikaa selittää mistä oli kyse, kaiketi pelkkää uteliaisuuttaan jos eivät mitään muuta. Mutta kun tämä lopulta vaikeni surkeasti, ei punatukkainen osannut oikein muutakaan kuin tuijottaa epäuskoisesti. Hän kurtisti kulmiaan tuskaisasti, tuijottaen purppurapäiseen suorastaan vetoavasti, kuin anellen tätä jatkamaan. Kuin se, että tässä oli tosiaan kaikki mitä asiasta oli edes sanottavaa, olisi tässä kohtaa ollut yksinkertaisesti liikaa. Ja niin se totta puhuen olikin. "Mutta... mutta... sinä vain... sinä vain jätit kertomatta!" nuorukainen lopulta parkaisi. Ääni ei ollut edes totta puhuen syyttävä, vaan pelkästään auttamattoman tyrmistynyt. Kuin hän ei olisi pystynyt uskomaan kuulemaansa vieläkään. Kyse ei ollut ilmeisesti edes siitä, että tällä oli jokin suuri ja tärkeä syy tai pyhä vannotus olla kertomatta, vaan... tämä kuulosti siltä kuin olisi tosiaankin vain jättänyt asian ottamatta puheeksi. Kuin se olisi ollut jokin... kiusallinen ja ikävä yksityiskohta jonka saattoi vain jättää välistä pois. Niin järjetöntä kuin se olikin kun kyseessä oli jotakin... tällaista. Harmaanahkainen ei osannut tosiaankaan kuulostaa edes syyttävältä, kunhan tuijotti epätoivoisesti poikaa ja liikahteli järkyttyneeseen sävyyn, kuin voimatta uskoa joutuneensa keskelle jotakin näin järjetöntä, kuin yrittäen epätoivoisesti keksiä jonkin tavan jolla jostakin tällaisesta tulisi ymmärrettävää. "Ja... ja Nittekin tiesi varmasti jo. Ja... kun sinä kerroit minulle aikaisemmin jo ja... ja... mutta... ähh", hän yritti haparoiden jatkaa, sortuen lopulta kuitenkin vain käsittämättömiin ääniin, joista ei tainnut olla mitään hyötyä kenellekään. Lopulta hän ei pystynyt kuin luomaan edessä, Diavain katveessa seisovaan poikaan puhtaan tuskallisen katseen, taistellen saadakseen ilmoille yhden ainoan kysymyksen, johon kaiketi tiivistyi aivan kaikki hänen kokemansa järjettömyys juuri nyt. "Miten... miten tämä... miten tämä auttaa siihen ettei kenellekään käy mitään?" Haekli enemmänkin vinkaisi kuin kysyi, tietämättä pitikö hänen nyt tuijottaa poikaan vastauksen toivossa vaiko pois tästä.
Vaikka kysymys olikin lähinnä epätoivoista haparointia, johon Haekli ei osannut edes toivoa saavansa mitään vastausta, ei moiselle tainnut olla aikaa muutenkaan. Diavain äkillinen liikahdus sai hänet säpsähtämään ja valpastumaan. Tämä oli äkkiä jännittynyt sanallisesti silminnähden, tarraten kädellään kunnolla huotrassaan roikkuvaan miekkaan. Moinen oli vähällä herättää hänessä saman tien paniikkia, mutta muutaman järkyttyneen silmänräpäyksen jälkeen punatukkainen tajusi, että tämä tuijotti nyt jonnekin muualle, kammion reunaa kohti. Liike sai Velazinkin valpastumaan, käännähtäen soturin äkkiä havaitsemaa häiriötä kohti. Haeklikin seurasi kömpelön pökertyneesti näiden tuijotussuuntaa silmillään, varuillaan ties minkä uuden uhan varalta. Kaikeksi onneksi kyse ei tainnut olla mistään aivan niin dramaattisesta. Kun nuorukainen lopulta tajusi mistä oli kyse, ei hän saanutkaan silmiinsä mitään hirviötä tai uutta kammottavaa tulokasta, vaan ainoastaan ilmaan kohonneen, itsekseen liikkeelle lähteneen purppuraisen huivin. Vielä äsken se oli sitonut Basharin irti leikattuja sormia yhteen, mutta nyt ne lojuivat lattialla, vielä entistäkin onnettomamman näköisinä, kankaan saatua ilmeisesti tarpeeksi hyödyttömäksi jääneestä toimestaan. Ja niin Diavain kuin Velazinkin tuijottaessa sitä tiukan varuillaan se lähti lipumaan ilman halki kohti yhä polviensa varassa lojuvaa nuorukaista. Ja vaikka jomman kumman kahdesta miekkaa puristavasta olisikin luullut aikovan tehdä jotakin asialle, oli näky kukaties niin outo, ettei kumpikaan näistä yksinkertaisesti saanut aikaiseksi - tai sitten vain nähnyt kapistusta todellisena vaarana. Kumpikaan näistä ei ollut kaiketi ehtinyt nähdä kangasta aikaisemmin liikkeessä, ainakaan kunnolla, ja ainakin soturinainen selvästikin arvioi näkemäänsä tarkkaan. Mutta lopulta tämäkään ei liikahtanutkaan paikoiltaan, kun huivi lipui aavistuksen huteran ja voipuneen näköisesti nuorukaisen luokse.
Kaikesta kärvistelystään ja tuskaisuudestaan huolimattakin Haekli unohtui hetkeksi vilkuilemaan itsekin huivia, kun se nyt tuntui palaavan takaisin hänen luokseen. Kapistus oli aikaisemmin alkanut toimia taistelun aikana aivan itse, eittämättä hänen ja Spyronkin eduksi, ja nyt se tuntui olevan halukas palaamaan takaisin. Moinen uskollisuuden osoitus oudolta taikaesineeltä sai punatukkaisen vain tuijottamaan hämillään, kun kapistus jäi roikkumaan ilmaan. Se oli kaikesta riepottelusta huolimattakin yhä täysin ehjä, mutta nyt kaiken jäljiltä se näytti melkeinpä... epävakaalta. Kuin sen olisi ollut vaikeampi pysyä ilmassa. Sen liekit olivat sammuneet jo hyvän aikaa sitten, ja nyt se leijui paikallaan kuin loppuunajettu... jokin. Siltikin se tuntui myös odottavan jotakin. Ja kaikesta huolimattakin hän tohti lopulta ojentaa sille vaitonaisesti käden, johon se laskeutui, jääden nyt veltoksi ja liikkumattomaksi. "Kukaties tuo kangas ei petä sinua yhtä pahasti, kuin kaikki muu tuntuu nyt pettävän", äkillinen ääni tokaisi, saaden nuorukaisen säpsähtämään. Hän jäi tuijottamaan varuillaan ja epäluuloisesti Diavaita, joka seisoi yhä varsin tasaisesti paikoillaan, tuijottaen häntä läpitunkevasti. Sanoissa oli kolkko sävy ja merkitys, jota hän itse ei olisi missään nimessä käyttänyt edes nyt, lähinnä järkyttyneenä ja hämmentyneenä. Mutta toisaalta hän ei tosiaankaan uskaltanut alkaa väittämään hirvittävälle soturille vastaankaan. Lopulta hän osasi vain pälyillä naista epäluuloisesti. Kerran silmät eksyivät Spyroonkin, mutta katse oli nopea ja tuskallinen. Sellainen, jota hän ei halunnut toistaa.
Hetken Diavaikin seisoi aloillaan, kuin yrittäen arvioida tilannetta. Sitten tämä kuitenkin puristi napakasti päätään, kaiketi kaikelle, kääntyen takaisin Spyroa kohti. Sanoista huolimattakaan katse, jonka tämä kohdisti poikaan, ei ollut yhtään sen tuomitsevampi tai mielipiteellisempi kuin aikaisemminkaan, eikä tällä selvästikään lopulta ollut sen suurempaa mielipidettä tästä kaikesta - tai jos oli, sillä ei ainakaan ollut mitään väliä edes tälle itselleen. Lopulta tämä kohottikin vain kätensä sekalaisen komentavaan eleeseen. "Tämä ei kuulu minulle, eikä sillä ole väliä muutenkaan. Me olemme tuhlanneet täällä jo liikaa aikaa, ja nyt me menemme herrani luokse. Sinä kävelet itse, niskoittelematta. Jos yrität jotakin, minä en tee sinulle mitään. Sen sijaan minä tapan tuon. Siihen herrallani ei varmasti ole mitään kiinnostusta", nainen lopulta totesi kylmästi, osoittaen purppurapään yhä puristamaa kissaa. Sanoissa ei ollut minkäänlaista uhkaavaa sävyä tai tarvetta todistella asiaa, mutta samalla tämä ei empinyt hiukkaakaan lausuessaan ne. Moinen tarkoitti tälle selvästi yhtä vähän kuin melkein kaikki muukin tässä kaikessa, mutta samalla tämä eittämättä osasi arvata, että muille asia oli hyvin toinen. Hyvin pienen hetken tämä tuijotti valkoiseen eläimeenkin, jäämättä kuitenkaan edes arvioimaan sitä. Miekankahvalle jäänyt käsi napautti sitä kevyesti yhdellä kynnellä, ennen kuin tämä laski kätensä aseelta, vilkaisten ohimennen myös taakseen. "Velaz. Laita se harmaanahkainen liikkeelle. Bashar, kanna tuo sekaverinen", soturi komensi hyvin lyhyesti ja ytimekkäästi, tavalla joka kertoi tämän tehneen saman jo hyvin monta kertaa aikaisemminkin. Eikä tämä jäänyt edes miettimään asiaa, ennen kuin asettui ikään kuin Spyron sivulle, viestien selvästikin jo pelkällä olemuksellaan, että tämän tulisi lähteä liikkeelle.
Haekli ei osannut muutakaan kuin tuijottaa, jälleen kasvavalla kauhulla, kun tilanne ympärillä tuntui olevan lähdössä liikkeelle aivan liian nopeasti ja aivan vääriin suuntiin. Hän itse olisi tuskin ollut aikeissa tehdä yhtään mitään, ellei edelleen vaitonainen Velaz olisi astellut rivakasti hänen vierelleen, saaden hänet säpsähtämään. Muitta mutkitta ja kireästi kelmeä mies kohotti miekkansa jo toisen kerran häntä kohti, jääden tuijottamaan tiukasti. Uhkaus olisi eittämättä riittänyt jo sanattomanakin, mutta siitä huolimattakin tämä näki tarpeelliseksi vielä lisätä loppuun nopean ja ankaran käskyn: "Noniin. Ylös siitä." Niin vähän kuin nuorukainen halusi mitään tästä kaikesta, ei hän voinut lopulta muutakaan kuin totella. Nenä yhä verta tiristäen, puristaen toisessa kädessään punaista huivia kuin ties mitä turvariepua, hän lähti vaivalloisesti kapuamaan jaloilleen. Ne eivät olisi tahtoneet kantaa, mutta hänellä ei lopulta ollut vaihtoehtoja. Ja niin irvokkaalta kuin tuntuikin verrata itseään keneenkään näistä kaikista, tuntui jollakulla toisellakin olevan varsin samanlaisia tuntemuksia juuri nyt: verta käsistään tursuava Bashar tuskin oli yhtään sen halukkaampi lähtemään liikkeelle. Silti tälläkään ei selvästi ollut vaihtoehtoja, kun tuskainen ja pahoinpidelty miehenjätti lähti kapuamaan jaloilleen. Tämä piti edelleen kevyttä valitusta, yrittäen varoa koskettamasta käsillään mitään. Kaikki sisu, uhma ja raivokkuus oli selvästikin imetty kuiviin tästä nyt, eikä tämä tainnut haluta mitään muuta kuin että koko touhu olisi jo ohi. Niin hämmentävää kuin se olikin, osasi Haekli ymmärtää ainakin sitä juuri nyt... olkoonkin että asiat uhkasivat kaiketi pian olla ohi aivan väärällä tavalla...
|
|
|
Post by spyrre on Jun 16, 2015 2:10:32 GMT 3
Ahdistuksesta sekavat, väkisin ilmoille kiskotut vaisut sanat onnistuivat rehellisestä yrityksestä huolimatta tuskin lohduttamaan epäuskoisesti häntä tuijottavaa Haeklia sen enempää kuin poikaa itseäänkään kun tämä soperteli surkeasti ilmoille edes jonkinlaista selitystä kaikesta... vaikka sanat eittämättä kuulostivat katkeran riittämättömiltä jopa hänen omiinkin korviinsa heti kun nämä karkasivat hänen suustaan. Hänellä olisi pitänyt olla parempi selitys.... hänen ei olisi pitänyt edes tehdä jotakin tällaista... kukaties hän oli jopa toivonut ettei jollakin tällaisella olisi edes väliä.... mutta silti, asiat olivat päätyneet tälle kannalle, eikä hän voinut syyttää siitä ketään muuta. Oli varsin helppo nähdä tumman, verisen nuorukaisen järkyttyneen epätoivoinen tunnetila heijastumassa tämän kasvoilla tämän epäilemättä tuntiessa Spyron pettäneen hänet salaamalla jotakin tällaista, ja yhtälailla tolaltaan kärvistelevän pojan oli hetki hetkeltä entistä piinaavamman vaikeaa saada ajatuksiaan kulkemaan kunnolla etsiäkseen edes jotakin sanottavaa joka saisi hänen tekonsa kuulostamaan edes hieman vähemmän pahalta... mutta kaikesta epätoivoisesta yrityksestä huolimatta tästä ei tainnut tulla mitään, vaikka jopa Diavai oli jäänyt hetkeksi seuraamaan edessään kärjistyvää tilannetta hiljaa sivusta kuin uteliaana mitä tästä kaikesta tulisi. "Mä... mä tiedän! Ei siitä pitänyt tulla mitään.... tällaista! Mitä... mitä mun olis pitänyt sanoa?" kärvistelevä purppuratukka ähkäisi itsekin jo varsin tuskaisesti, kuitenkaan osaamatta näyttää yhtään vähempää epätoivoisen syylliseltä. Hän ei ollut tarkoittanut pahaa, tai varsinkaan että olisi tapahtunut mitään tällaista... ja vaikka kaiketi hänen henkilöllisyytensä ei olisikaan suoraan aiheuttanut heidän niskaansa rysähtänyttä katastrofia ei hetki hetkeltä ahdistuneempi purppuratukka tainnut osata nähdä asiaa mitenkään muutenkaan. Hän ei ollut kertonut totuutta ja tämä selvästi järkytti Haeklia kauhealla tavalla... oli kyse sitten hänen odottamattomasta lohikäärmeydestään taikka siitä ettei hän ollut puhunut totta, ei tämä tainnut kuitenkaan pojankaan silmissä muuttaa tilannetta mihinkään. Hän oli toiminut väärin ja asiat olivat menneet hirvittävällä tavalla pieleen, joten kaiken täytyi olla hänen syytään. Spyrokaan ei kyennyt edes yrittämään vakuutella syyttömyyttään mihinkään tämänkin jäädessä tuijottamaan toista epätoivoiseen sävyyn kuontalonsa lomasta kuin anellen nuorukaista ymmärtämään.... vaikka katkerasti mikään tästä ei tainnut silti muuttaa tilannetta että he kaikki saattaisivat silti pian menettää henkensä muukalaisten kynsissä. Ajatus teki kaikesta epäilemättä vielä entistäkin lohduttomampaa.
Hetkeksi purppuratukka vaikeni jälleen surkeana ja syyllisyyttä tihkuvana kuuntelemaan Haeklin haparoivia protesteja, luimistuen entisestään nuorukaisen sanojen edessä. Toviin sekään ei tuntunut löytävän sanoja päätyen kirskuttelemaan hampaitaan tukalana kun nuorukainen tapaili Nitenkin selvästi jo tienneen, ja ettei jokin tällainen varmasti parantanut tilannetta kenenkään kannalta. "....äh. En tiedä. Mä vaan... en ajatellut. Mä en ole kertonu oikein kenellekään sen jälkeen kun.... enhän mä kertonut Nitellekään, se vain... huomasi" nulikka mutisi viimein vaivalloisesti hypistellen Kissan pörröttävää turkkia sormissaan katse jonnekin alaviistoon luotuna. Niin lohduttoman lopulliselta kuin Haeklin viimeinen surkea kysymys kuulostikin, olisi se saattanut yrittää vielä epätoivoisesti haparoida tähän jonkinlaista vastausta rohkenematta jättää sanoja vain ilmaan riippumaan, mutta lopulta, vaikka olikin pysähtynyt huomaavaisesti hetkeksi, ei tilanne heidän ympärillään ollut siltikään kadonnut minnekään. Kesti kieltämättä pienen tovin ennen kuin poika edes havahtui jälleen muistamaan hänen tuntumassaan seisovan panssaroidun naisen taikka kaksi muuta muukalaista, mutta kun soturi äkkiä liikahti pahaenteisesti lähellä häntä, saaden Spyronkin nopeasti sävähtämään pelästyneenä. Poika säpsähti voimakkaasti Haeklinkin vainoharhaista reaktiota myötäillen kääntäen ymmyrkäisen katseensa kiireesti naisen suuntaan huomatessaan tämän tarranneen pahaenteisesti miekkaansa... mutta sen sijaan että tämä olisi kuitenkaan tehnyt mitään, sai nulikka hoksata tämän huomion kääntyneen heistä jonnekin muualle. Purppuratukka räpäytti silmiään pälyillen ensin Diavaita ja sitten yhtälailla valpastunutta Velazia epäluuloisesti ennen kuin kuitenkin seurasi varuillaan näiden katsetta, hoksaten äkkiä jonkun liikkuvan kammion varjoisalla seinustalla. Jonkun ilmassa lepattavan, joka ei oikeastaan näyttänyt yhdeltä pikkuhirviöistäkään....
Poika ehti jo hätkähtämään puolittaisen epäluuloisen askelen kauemmas ennen kuin se hoksasi mikä oikeastaan edes liihotteli varjojen poikki kohti maassa kyhjöttävää Haeklia. Kuitenkin kun kirkkaan värinen, uupuneesti lepattava kangas liisi lähemmäs jäi nulikkakin hetkeksi silmiään räpytellen tuijottamaan tämän suuntaan, epäilemättä jo ahdinkonsa keskellä lähes elävän kankaan unohtaneena. Tekstiili ei kuitenkaan ollut selvästikään unohtanut Haeklia, leijuen hieman epävarmasti vaappuen tämän eteen, ennen kuin jäi paikalleen piittaamatta useista silmäpareista itsessään. Siitä huolimatta ettei jättimäinen mies ollut yrityksestään huolimatta onnistunut vahingoittamaan kimppuunsa käynyttä kangasta, oli esine silti selvästi kuluttanut itsensä varsin loppuun kamppaillessaan korston kanssa, mutta silti tämä löysi jostain vielä tarpeeksi puhtia leijaillakseen punahiuksisen nuorukaisen luokse. Spyro seurasi kapineen liikkeitä hieman huolestuneesti kulmiaan rypistäen siitä huolimatta että tämä olikin tainnut suhtautua esineeseen aluksi varsin epäluuloisesti, vilkaisten varuillaan lähistöllä seisoviin Diavaihin ja kalpeaan miekkoseen joiden huomion kapine oli myös kiinnittänyt. Hänkin lähes jo pelkäsi jomman kumman saattavan yrittää tehdä jotakin joko huiville tai Haeklille kun nuorukainen lopulta ojensi varovasti kätensä esineelle, mutta kaiketi edes pieneksi helpotukseksi Diavaikaan ei tainnut nähdä tarpeelliseksi astua ahdistelemaan outoa lentävää huivia vaikka nainen selvästikin tarkkaili tätäkin hetken kylmäävän pistävästi kätensä miekkansa kahvalla, saaden Spyronkin jännittymään hetkeksi varuillaan. Kaipa tämä piti kaapattua kolmikkoa (tai no, kaiketi viisikkoa jos huivi ja katti laskettaisiin) jo tarpeeksi nujerrettuna etteivät nämä rohkenisi yrittää mitään... ja eittämättä panssaroitu nainen taisi ikävä kyllä ollakin oikeassa.
Vaikka purppuratukkakin oli hetkeksi jäänyt kaiken kärvistelynsäkin keskellä vilkuilemaan hämmentyneen huolestuneesti niin Haeklin kuin tämän kädelle laskeutuneen huivin suuntaan, sai Diavain äkillinen kalsea tokaisu pojankin sävähtämään melkoisesti. Kun nainen äkkiä puhui poika säpsähti, luimistuen tämän sanoja kuitenkin nopeasti kuin nämä olisivat kirpaisseet melkoisesti häntäkin. Purppuratukka vilkaisi ensin panssaroitua naista ja sitten Haeklia huiveineen, ennen kuin nulikan kurkusta karkasi vaisu ähkäisy ja tämä laski jälleen katseensa kuin ei olisi itsekään rohjennut vastata mitään soturin viileään tokaisuun edes tämän sanoilta puolustautuakseen vaikka nämä epäilemättä tuntuivat tasaisesta äänensävystään huolimatta hänestä lähes syyttäviltä... tai ainakin hyvin pahaenteisiltä. Oikeastaan myös Haeklin nujertuneen, petetyn olemuksen näkeminen tuntui varsin piinaavalta pojan rohkenematta itsekään suuremmin vilkuilla nyt tämän suuntaan vaikka paniikinomaiset ajatukset hänen mielessään kompastelivatkin toisiinsa yrittäen järjestäytyä edes joksikin koherentiksi jolla hän olisi voinut edes yrittää selittää Haeklille... tai edes anellut tätä uskomaan ettei hän ollut tarkoittanut mitään pahaa, mutta sanat ja pojan hermot taisivat jälleen pettää hänet surkeasti. Ilmoille pääsi vain uusi, varsin lohduton, sanaton äännähdys, ja enempään kärvistelyyn hänellä ei lopulta ollut aikaakaan kun tähän saakka sivusta seurannut Diavai viimein päätti että aikaa oli jo tuhlattu tarpeeksi.
Purppuratukan jälleen jonnekin lattiantasoon vajonnut ahdistunut katse säpsähti jähmettyneisyydestään nousten varautuneesti takaisin soturiin kun tämä viimein katkaisi kärvistelevän hiljaisuuden yhtä pahaenteisen tasaiseen tapaansa kuin aiemminkin, tokaisemalla viileästi ettei millään tästä ollut oikeastaan enää väliä vaan edessä odotti jo matka kohti tämän herraa, joka ilmeisesti päättäisi heidän kaikkien kohtalosta. Uhkaavasta tilanteesta huolimatta Spyro päätyi kuitenkin luimistumaan melkoisen vastahakoisesti panssaroidun naisen komennuksen edessä tämän selvästikään haluamatta tulla raahatuksi ties minkä kyseenalaisen hiipparin pakeille. Nainen tosin taisi olla tästä jo varsin perillä, päätyenkin muitta mutkitta ilmoittamaan ettei niskurointia suvaittaisi, tai tällä eittämättä olisi seurauksia... vaikkei heille, niin ainakin jollekulle muulle. Purppuratukan ilmeeseen ilmaantui melkoinen annos yllätystä joka nopeasti muuttui melkoiseksi järkytykseksi kun Diavai ilmoitti suorasukaisesti tappavansa armotta Kissan jos tilanne sellaista vaatisi, saaden pojan tarraamaan jokseenkin epätoivoisesti pitelemäänsä eläimeen, niin turhaa kuin tämä epäilemättä olikin. "Mi-- mutta.... se on vaan kissa! Ei se ainakaan ole tehnyt mitään!" se ähkäisi järkyttyneenä perääntyen haparoivan askelen vihreiden painostavien silmien edessä, epäluuloisen katinkin marahtaessa mielenosoituksellisesti hänen käsivarsiltaan. Hiljakseen jännittyneen ja vastahakoisen pojan olemus kuitenkin painui hieman nujertuneena, tämän epäilemättä itsekin tajutessa kuinka vähän valinnanvaraa heillä lopulta oli. Se ei vastannut väistäen kuitenkin soturin katsetta jääden paikalleen kun tämä jakoi käskyjä ympärilleen, vaikka ei voinutkaan olla värähtämättä tukalasti kun Diavai astahti alleviivaavasti hänen viereensä kuin patistaakseen kärvistelevän nulikan liikkeelle. Poika liikahti epävarman askelen ennen kuin hidasti kuitenkin vilkaistakseen vielä tukalasti taakseen niin maassa makaavaan Nitteen kuin vastahakoisesti Haekliinkin jota kalpea Velaz näkyi jo hätyyttävän jaloilleen. Nuorukainen eittämättä näytti vieläkin varsin huteralta ja kivuliaalta tolaltaan olevasta puhumattakaan, saaden pojan epäröimään kuin tämä olisi tahtonut heidän ympärillään seisovista muukalaisista huolimatta yrittää tarjota apua... mutta lopulta tämä arasteleva aikomuskin taisi jäädä vain ajatukseksi. Se pälyili jäykän syyllisesti toista ryhtinsä pienessä surkeassa lysyssä, ennen kuin se kuitenkin ähkäisi, rohkenematta lopulta kuitenkaan niin lähestyä kuin sanoakaan paljoakaan. Tapa, jolla Haekli tuntui nyt suorastaan välttelevän häntä pisti kipeästi pakottaen nulikankin nieleksimään hetken katkerasti.
"Haekli, mä..... äh. ...anteeksi" taisi lopulta olla kaikki jonka se onnistui ähkäisemään ilmoille hampaidensa lomasta, ennen kuin pojankin ahdistunut tumma katse vajosi nujertuneena takaisin jonnekin alaviistoon, ohimennen surkeasti Nitteäkin vilkaisten. Se ei voinut olla pelkäämättä että Haekli suorastaan vihaisi häntä nyt kaiken vuoksi... eikä hän rehellisesti osannut ahdingossaan toista syyttääkään. Jopa Kissankin hermostunut katse hänen tuntui lähes petetyltä... vaikka tämä saattoi tietysti olla vain hänen mielikuvitustaan, mutta tämä ei silti tehnyt mistään ainakaan yhtään helpompaa. Purppuratukan olemus näytti eittämättä parhaillaan kaikkea muuta kuin lohikäärmemäisen uhmatulta kun Diavai paimensi häntä eteenpäin kuin ties mitä vastahakoista lammasta, mutta rehellisesti hänellä ei ollut enää tarpeeksi sisua jäljellä edes kiusaantuakseen asiasta. Hän tunsi olonsa vain puhtaan toivottomaksi ja avuttomaksi. Kukaties... ehkä olisi lopulta ollut parempi jos hän ei olisi koskaan edes lähtenyt tavoittelemaan temppeliä epätoivoisesti avun toivossa... olisi kaiketi pitänyt vain arvata ettei edes tästä seuraisi hänelle toivottomassa tilanteessaan -- tai muillekaan -- ainakaan mitään hyvää.
|
|
|
Post by submarine on Jun 16, 2015 15:37:58 GMT 3
Kaiken järkytyksen, tyrmistyksen, tuskan ja epäluuloisuuden keskellä Diavai taisi olla ainoa, joka pystyi juuri nyt seisomaan tyynesti paikoillaan, selvästi ja kiistatta kaiken hallinnassa. Tämä salli Haeklin ja Spyron tyrmistyneen ja syyllisyyttään kärvistelevän sananvaihdon kaiketi vain, koska ei nähnyt mitään syytä olla sallimattakaan. Mutta samaan tapaan tämä myöskin sitten sivuutti sen, kun vain koki sopivaksi lähteä liikkeelle - kuten myös purppurapäisen pojan kauhistuneen vastalauseen siitä, miten pieni valkea kissa ei ainakaan ansainnut minkäänlaista kammottavaa kohtaloa tämän kaiken keskellä. Kukaties nainen katso pojan reaktion osoittavan aivan tarpeeksi hyvin, miksi moinen uhkaus oli näppärä. Ainakaan tämä ei enää omistanut nulikalle vilkaisuakaan, vaan pakotti tämän vain olemuksellaan liikkeelle, vilkaisematta edes taakseen tarkistaakseen tottelivatko muut yhtä hyvin. Tietysti nämä tottelivat, vaihtoehtoja tuskin oli kenellekään. Haeklilla taisi olla aivan yhtä vähän sanottavaa mihinkään koko tilanteessa kuin kaikilla muillakin, eikä hän varmaankaan olisi saanut sanottua mitään, vaikka tilaisuus olikin tullut. Kaikki pyöri päässä yhtenä sekaisena mylläkkänä, eikä hän tiennyt miten mihinkään siitä olisi pitänyt reagoida millään tapaa. Spyro oli jotakin muuta kuin oli pitänyt olla, jotakin järkyttävää ja käsittämätöntä. Ja siltikään sillä ei kaiketi ollut edes todellista väliä, sillä he kuolisivat kaikki pian joka tapauksessa. Tai ainakin hän selvästikin kuolisi. Olisi tehnyt mieli jäädä vain makaamaan aloilleen tai yrittää edes juosta, mutta aivan liian lähellä häälyvä miekanterä ja Velazin kiinteä, sairaalloinen tuijotus estivät senkin. Kömpiessään kivuliaasti ja huterasti ylös Haekli tuli vilkaisseeksi ohimennen Nitteenkin, lähinnä huolissaan kun valtava Bashar astui tämän ylle aavistuksen huteran näköisesti. Valtava mies oli lopettanut suoranaisen ulinan ja valituksen ja seisoi nyt myrtyneenä ja surkeana paikoillaan kuin selkäsaunan saanut pikkulapsi. Sekin oli eittämättä jo suorastaan ihmeellisen suurta mielenlujuutta äskeisen jäljiltä, mutta siitä huolimattakin nuorukainen näki, kuinka tämä irvisti kumartuessaan tarttumaan maassa makaavaan naiseen. Jokainen käsillä tehty liike varmastikin koski kammottavalla tavalla. Siltikin jättiläismäinen mies lopulta tarrasi kiinni velttoon pronssiseen kuin räsynukkeen, viskaten tämän harteilleen suuremmin piittaamatta.
Voimatta muutakaan Haekli oli jo aikeissa vain lähteä tarpomaan kohti sitä kohtaloa, joka heitä nyt odottikaan. Hän kuitenkin väränti ja jähmettyi takanaan olevasta miekasta huolimattakin visusti paikoilleen, kun Spyro äkkiä ähkäisi taakseen muutaman sanan suoraan hänelle. Punatukkainen ei osannut oikein muutakaan kuin vain tuijottaa suorastaan järkyttyneenä poikaan, tietämättä miten hänen olisi pitänyt vastata tämän varsin vilpittömään anteeksipyyntöön. Ei hän tiennyt muutenkaan tilanteesta mitään, saati miten hänen olisi pitänyt reagoida tähän kaikkeen. Miten jotakuta saattoi edes syyttää siitä, että tämä oli salaa lohikäärme? Miten sellainen... edes toimi? Hän ei ainakaan tiennyt, eikä hän ehtinyt sellaista myöskään miettiä, kun terävä käsi sivalsi häntä takaraivoon, saaden jo valmiiksi huteran nuorukaisen horjahtamaan eteenpäin, pysyen vain vaivoin pystyssä. "Liikettä, typerys! Emme me ole täällä kuuntelemassa mitään nyyhkytystä!" Velaz sihahti varsin terävästi nuorukaisen takaa, tuijottaen häntä edelleen tiukan värähtämättömästi. Miehen olemuksesta saattoi tuskin päätellä mitään muuta kuin vaaraa, mutta sanat kertoivat selvästikin ärsytyksestä. Valtavat silmät käväisivät tosin nopeasti, melkein varovaisesti edessäpäin, kuin varuillaan siitä miten Diavai moisen hyväksyisi, mutta soturi oli jo astelemassa eteenpäin oman henkilökohtaisen vankinsa kanssa, eikä tuntunut juurikaan piittaavan takana tapahtuvasta. Voimatta muutakaan Haekli piti visusti suunsa kiinni, niin tämän kuin Spyronkin suuntaan, ja lähti seuraamaan edessä kulkevaa naista. Ei niinkään koska uskoi sen helpottavan mitenkään tilannettaan, vaan koska ei halunnut uutta huitaisua kipeään päähänsä.
Kun Bashar oli nyt lakannut valittamasta, eteni synkeä ja pahaenteinen matka melkoisessa hiljaisuudessa. Diavain teräksiset jalkasuojukset kopisivat ja kolahtelivat tämän kulkiessa Spyron vierellä, mutta muuten hiljaisuus oli yhtä rikkomatonta kuin pimeyskin, jota tämän kantama soihtu vain vaivoin raivasi tieltään. Haekli puristi yhä punaista huivia kädessään pelokkaan vaiti, vilkuillen epäluuloisesti ympärilleen kun pienet, kammottavat demonit luikkivat pois valon tieltä niin, että silmä ehti juuri ja juuri saada niistä kylmäävän, hirvittävän havainnon. Kaikki tuntui juuri nyt niin sekaiselta, etten hän osannut totta puhuen edes ajatella kaikkea tapahtunutta ja paljastunutta enää. Häntä oli piesty, riepoteltu ja poljettu maahan niin monella tapaa, että juuri nyt hän halusi kaiken vain loppuvan. Hän ei halunnut eikä pystynyt miettimään tätä nyt, tyytyen vain seuraamaan Diavaita ja Spyroa, kun heidän tiensä kulki halki synkeiden, pengottujen ja häpäistyjen kammioiden. Ensin nuorukainen osasi jopa jossain määrin huolestua siitä, miten he olivat kulkemassa täysin eri suuntaan kuin siihen josta olivat aikaisemmin tulleet. Se hankaloitti tulevan ennakointia, olkoonkin että synkeissä käytävissä tuskin oli paljonkaan eroa. Soturinainen oli kaiketi kuitenkin joka tapauksessa tullut jostakin, mikä tarkoitti muitakin reittejä olevan... ehkä, ainakin. Se taisi paljastua pian todeksi, sillä äkkiarvaamatta Diavai pysähtyikin toiseen kammioon, joka näytti totta puhuen varsin samalta kuin se, johon nuorukainen ja nulikka olivat aikaisemmin laskeutuneet. Ja hyvin lyhyen hetken tämä seisoi paikallaan, ennen kuin vilkaisi tasaisesti taakseen. Kun kaikki olivat todistettavasti edelleen mukana, lähti tämä nousemaan kivisiä portaita ensimmäisenä itse. Nuorukainen aikoi vain seurata, mutta takaa kuuluva kova ähkäisy sai hänet kääntämään säpsähtäen päätään. "Minä unohdin sen kivenkin. Minun piti ottaa se", Bashar huokaisi tuskaisan lannistuneesti, näyttäen todellisen myrtyneeltä. Haeklilta meni hetki tajuta, että tämä puhui valokivestä, joka kaiken keskellä oli pudonnut kammion lattialle, ja kaiketi sitten unohtunut sinne. Valtava mies seisoi paikoillaan Nitte harteillaan, pää melkein hämärän peitossa nyt kun ei itse kantanut soihtua. Tämä vilkuili vastahakoisesti taakseen, kuin olisi kaavaillut palaavansa hakemaan edes jotakin korvausta kaikesta kokemastaan tuskasta. "Mitä väliä", Velaz sihahti tälle takaisin varsin napakasti. Ja sitten, piittaamatta koko kärvistelystä, tämä käänsi katseensa säpsähtävää Haeklia kohti. Kelmeä mies heristi hänelle miekkaansa, saaden punatukkaisen kiiruhtamaan eteenpäin ilman vastarintaa.
Vaikka edessäpäin olikin eittämättä pelkkää kauhua ja kärsimystä, oli Haeklin siltikin pakko myöntää, että ylhäällä, poissa alemman kerroksen hämystä ja löyhkästä, hänen helpotuksensa oli suuri. Kaiken keskellä hirvittävään, painostavaan pahan löyhkään oli tottunut suorastaan kuvottavan hyvin, mutta siitä huolimattakin hän saattoi heti huomata eron, kun nyt nousi tomuiseen, mutta paljon hengityskelpoisempaan ilmaan. Vasta nyt hän saattoi tuntea edes hengittävänsä, vilkaistessaan samalla epäluuloisen nopeasti ympärilleen. Kammio näytti pitkälti varsin samalta kuin se, mistä hän ja Spyro olivat aikaisemmin laskeutuneet alas synkeisiin tunneleihin, mutta peilattuna. Kumpaankin suuntaan lähti tunneli kuten toisessakin kammiossa, mutta toinen niistä kääntyikin nyt vasemmalle, siinä missä se toisessa oli kääntynyt oikealle. Nopealla arviolla he olivat tulleet suunnilleen toiselle puolelle temppeliä, mikä kaiketi tarkoitti koko paikan olevan symmetrinen - olkoonkin, että moinen tuskin kiinnosti ketään juuri nyt. Hämärästi Haekli tuli panneeksi merkille useat mustat, tuoreelta vaikuttavat tahrat, joita kivilattialla häämötti pengotun tavaran joukossa. Nopeasti ajatellen ne oli saanut aikaan kukaties vaikka Nitte raivossaan... eikä hänellä tainnut olla varaa sen pidempiin ajatuksiin, kun takaa tuleva Velaz napautti miekallaan askelmaa aivan nuorukaisen jalkojen takana, muistuttaen häntä pitämään kiirettä. Diavai kuljetti Spyroa jo tunneliin mutkan taakse, ja tukalasti ähkäisten Haekli suuntasi perään, vilkuillen epäluuloisesti taakseen kuin käärmeen jalkoihinsa saanut peura. Velaz tosin taisi olla jotakin aivan muuta kuin käärme...
Kulman takaa paljastui, kuten arvailla oli saattanut, pitkähkö käytävä, jonka päässä hahmotti suuri tila, josta häämötti jopa hataraa valoa. Ei tarvinnut juurikaan pähkäillä voidakseen arvata kyseessä olevan temppelin valtava esisali. Ja sinne Diavai tuntui nyt johtavan koko joukkoa Spyro vierellään. Tämä oli pysytellyt tasaisen vaiti koko matkan, painostaen vahtimaansa poikaa eteenpäin pelkällä olemuksellaan. Mutta nyt kun he olivat lähestymässä jonkinlaista välietappia (kaiketi tarkoituksenaan suunnata ylöspäin valtavia portaita, jos tässä kaikessa mitään järkeä nyt oli), tuntui tämä muuttuvan aavistuksen eläväisemmäksi. Ei yhtään sen vähemmän kylmäksi tai tasaiseksi, mutta... no, ainakin tämä äkkiä avasi suunsa. "Ylhäällä meitä odottaa minun herrani. Meidän herramme. Hän tulee päättämään kohtalostanne. Hän ei siedä niskoittelua, sillä hän tietää mitä hänelle kuuluu ja mitkä oikeudet hänellä on. Tulette huomaamaan, että ne ovat varsin suuret", nainen äkkiä totesi, puhuen kaiketi kahdelle yhä tajuissaan olevalle vangilleen. Tämän katse ei edes käväissyt tarkastamassa kuunneltiinko tätä, mutta pelkkä olemuskin riitti kertomaan, että näiden sanojen jättäminen huomiotta kostautuisi varmasti pahasti. Eikä käytävässä totta puhuen tainnut olla mitään mahdollisuutta välttyä kuuntelemasta vaikka olisi yrittänytkin. Punatukkainen nuorukainen pysytteli epämiellyttävän ja epämukavan vaiti, haluamatta edes arvailla kuka tai mikä tämä herra voisi olla. Soturi itse vaikutti siltä kuin olisi voinut surmata vaivatta mitä tahansa miekallaan, jo pelkän olemuksensa puolesta, eikä hän halunnut tietää mitä tämä pelkäsi tai ainakin kunnioitti näin paljon... Diavai ei jatkanut puhettaan, vaan antoi kaiketi vankien miettiä niitä vaiti ja itsekseen, kun koko joukko astui yksi kerrallaan ulos käytävästä ja valtavaan kammioon. Sen katosta työntyvät heikot valonsäteet saivat suuren tilan tuntumaan suorastaan valoisalta kaiken synkeän kauhun jälkeen, ja Haeklin jalat olivat vähällä valahtaa hänen altaan kun hän sai vedettyä keuhkoihinsa henkäisyn, jossa oli aavistus oikeaa raitista ilmaa. Se sai hänet vilkaisemaan kaihoisalla kauhulla valtavan salin toista päätä kohti, jossa enemmänkin tiesi kuin näki olevan oven, joka johti edes ulos auringonvaloon... tai ainakin oli johtanut. Totta puhuen valonsäteet, jotka tietä valaisivat, tuntuivat heikommilta kuin ne olivat aikaisemmin olleet. Kauanko he olivat olleet jo temppelissä?
Olipa miten oli, ainakaan edelleen lamppuaan kantava Diavai ei tuntunut piittaavan ajan kulumisesta tai ulkoilmasta hiukkaakaan. Äkkiä ja varoittamatta nainen kiihdytti askeleitaan kuin olisi halunnut kauemmas Spyrosta ja muista, tasaisesti mutta määrätietoisesti. Se Haeklin seisahtumaan hämmentyneesti ja varuillaan, ja hänen yllätyksekseen takana tuleva Velaz ei tällä kertaa tuntunut edes piittaavan. Myös kelmeä, paiseinen mies oli seisahtunut, tuijottaen oudon kireästi eteensä, kuin olisi jo tiennyt mistä oli kyse ja saanut siitä suuhunsa happaman maun. Muiden tuijottaessa kuka happamasti ja kuka epäluuloisesti, seisahtui mustatukkainen soturi valtavien portaiden eteen - ja kukaties paljon tärkeämmin niiden juuressa lojuvan ruumiin eteen. Ensimmäistä kertaa tämä laski kantamansa lampun alemmas, jääden tuijottamaan kuoliaaksi iskettyä mutta yhä uhmakkaasti tuijottavaa, lohikäärmemäistä vartijaa, jonka Haekli ja Spyrokin olivat nähneet jo aikaisemmin. Nainen ei selvästikään ollut yllättynyt näkemästään, vaan tämä tuntui enemmänkin... vakavalta, vakavammalta kuin edes tähän asti. Tämä ei oikeastaan edes tehnyt mitään, vaan vain seisoi ja tuijotti, kuin ei olisi juuri nyt edes huomannut ketään muuta lähettyvillä. Edes tämän kasvot, joita nuorukainen uskalsi vaivihkaa vilkuilla, eivät paljastaneet oikein mitään tunnetta yhtikäs mistään. Tämä vain... seisoi ja tuijotti ruumista tarmolla, joka alkoi nopeasti tuntua totta puhuen epämiellyttävältä. Kuin tämä olisi nähnyt siinä jotakin, mitä kukaan muu ei. Jotakin, mikä oli tarpeeksi tärkeää että tämä oli hetkeksi valmis unohtamaan hirvittävän määrätietoisuutensa asioiden suhteen... tai ainakin suuntaamaan sen muualle.
Haekli seisoi hetken vaiti, ennen kuin liikahti epätietoisesti paikoillaan. Hän ei tiennyt mitä he nyt odottivat, ja se oli omiaan pahentamaan hänen tukaluuttaan. Mikseivät he jo vain liikkuneet? Velaz ja Bashar tuntuivat ottavan tilanteen ilman ihmettelyä, eikä hän ollut nyt yhtään varma mitä häneltä odotettiin. Pitikö heidän... tehdä jotakin?
|
|
|
Post by spyrre on Jun 18, 2015 2:54:53 GMT 3
Lohduton tilanne oli eittämättä hyvää vauhtia matkalla entistä lohduttomampaan suuntaan kun Diavai, vähäeleiseen uhkaavaan tapaansa, patisti vankinsa liikkeelle kohti ties millaista kohtaloa joka odotti jossakin temppelin uumenissa. Surkea ja syyllisyydessään kärvistelevä Spyro rohkeni tuskin vilkaista tumman nuorukaisen suuntaan ähkäistessään nujertuneen anteeksipyyntönsä kun Velaz hoputti vieläkin ilmeisen huteraa Haeklia jaloilleen lattialta. Vaikka hän olisi saattanut epäillä olisiko toinen edes kuullut vaisua töksäytystä, huomasi kuontalonsa lomasta tukalasti vilkuileva purppuratukka nuorukaisen kuitenkin nopeasti jännittyvän paikoilleen hänen suuntaansa tuijottaen. Tämä sai kuitenkin pojan laskemaan katseensa liian häpeissään ja ahdistuneena kaikesta edes kohtaamaan toisen katsetta nyt... eikä heille lopulta edes suotu aikaa selvitellä (tai kärvistellä) asiaa enää enempää. Hänen viereensä painokkaan uhkaavasti astahtava panssaroitu nainen vaati nopeasti huomionsa vaikkei tämä nähnytkään enää tarpeelliseksi sanoa mitään tai oikeastaan edes luoda varmistavaa katsetta ympärilleen nähdäkseen että käskyjä toteltaisiin. Poika säpsähti luoden jokseenkin kärvistelevän ja epäluuloisen katseen soturiin vieressään puristaen hiljaa murisevaa Kissaa, ennen kuin kirskautti hampaitaan väistäen lopulta tätäkin katseellaan ja haparoi epävarman huterahkon askelen eteenpäin. Hän ei olisi halunnut seurata tätä yhtään sen enempää kuin epäilemättä kukaan muukaan (luultavasti myös epämääräinen mieskaksikko mukaan luettuna) mutta hänellä tuskin olisi ollut minkäänlaisia rahkeita vastustella jos nainen päättäisi tehdä jotain heille tai Kissalle... ja poika oli tästä jo suorastaan tuskaisen tietoinen. Epäröivää, vastahankaista askelta seurasikin pian toinen sekä kolmas, vaikka poika ei voinutkaan olla säpsähtämättä ja luomatta huolestunutta vilkaisua vielä olkansa ylitse kun Velazin kärkäs ääni kajahti hänen takaansa ikävän läjäytyksen saattelemana. Nulikka ähkäisi nähdessään Haeklin horjahtavan miehen huitaisusta ja hidasti kuin olisi ollut aikeissa tehdä jotain, mutta kun kalpean miehen huomio kääntyi jokseenkin varuillaan hänen tuntumassaan seisovaan Diavaihin, seurasi poika aavistuksen sävähtäen tämän katsetta kuin havahtuen nopeasti jälleen siihen mitä oikeastaan oli ollut tarkoitus tehdä. Haeklinkin kompuroidessa pakon edessä eteenpäin päätyi poikakin haparoimaan naisen sanatta ohjaamaan suuntaan luoden vielä surkean neuvottoman katseen taaksensa tästäkin huolimatta. Tuntui varsin katkeralta että kaiken jälkeen heitä kaikkia taisi odottaa yhtälailla kamala kohtalo vaikka Diavai ei tuntunutkaan enää uhraavan suuremmin huomiotaan ympärilleen kuin olisi olettanut kaikkien tottelevan kyselemättä... ja näin lopulta taisi tapahtuakin. Velaz hätyytti ruhjotun Haeklin armotta liikkeelle heidän jälkeensä samalla kun Bashar noukki irvistäen mutta käsiään kuitenkaan säästelemättä hervottoman Niten maasta olalleen... ja tämän enempää purppuratukka ei lopulta ehtinyt näkemäänkään.
Enemmän tai vähemmän nujerretun Spyronkaan ei auttanut lopulta muukaan kuin seurata tukalasti pälyillen lyhtyä joukon edellä kantavan Diavain mukana kun nainen suuntasi epäröimättä yhteen käytävistä, mieskaksikko sekä Haekli jäljessään. Purppuratukka taisi olla aivan liian tolaltaan ja pyörällä päästään kyetäkseen oikeastaan edes suuremmin seuraamaan minne he suuntasivat temppelin sokkeloita myöten, tämän käyttäessä suurimman osan ajastaan vuoroin yrittämällä vältellä painostavasti vieressään astelevaa Diavaita parhaansa mukaan, vuoroin pälyilemällä tätä kuontalonsa varjosta vainoharhaiseen sävyyn. Hyvin pian kävi myös ilmi että vaikka olivatkin hetken päätyneet pysyttelemään taka-alalla eivät pienet varjoissa kuhisevat hirviötkään olleet lopulta kadonneet minnekään. Spyro sävähti ja hidasti epäröivästi askeliaan Kissan sähähtäessä pahaenteisesti hänen sylistään jollekin pienelle ja epämuodostuneelle joka viiletti lukuisine tovereineen heidän tieltään valoa (tai kukaties panssaroitua naista, nulikka olisi ainakin voinut aivan hyvin uskoa tämänkin) vältellen kuin joukko eläviä ja varsin vastenmielisiä varjoja. Kuitenkin niin vastahakoinen kuin tämä epäilemättä olikin, oli vastahanka taidettu onnistua kitkemään nulikasta toistaiseksi varsin hyvin. Pienistä löyhkäävistä hirviöistä jotka vipelsivät ympäriinsä hänen näkökenttänsä laitamilla huolimatta kääntyi kärvistelevä katse kuitenkin nopeasti jälleen Diavaihin joka ei selvästikään uhrannut puolittaista ajatustakaan moisille otuksille, eikä pojan lopulta auttanut muu kuin purra hampaansa yhteen ja seurata kärvistellen tämän mukana löytämättä ahdistetusta ja paniikinomaisesti pyörivästä mielestään tarpeeksi sisua edes vastustella... vaikka toisaalta, kaipa tämä saattoi kaiken huomioon ottaen olla tähän hätään vain järkeäkin, vaikkakin epätoivoista sellaista.
Matka pimeiden käytävien ja romutettujen kammioiden halki kulkikin hiljaisuudessa vain panssaroidun soturin metallisten askelten siivittämänä, niin tämän tuntumassa luimistelevan Spyron kuin tämän kissankaan rohkenematta rikkoa vaiteliaisuutta. Kukaties edes pieneksi hetkelliseksi helpotukseksi nainen ei tuntunut kiinnittävän heihin mitään huomiota niin kauan kuin he seurasivat mukana kireän purppuratukankin uskaltautuessa viimein vilkaista ympärilleen tuijottelemastaan alaviistosta kun Diavai hänen vieressään äkkiä seisahtui. Poika säpsähti lähes refleksinomaisesti pysähdyksiin nostaen katseensa varuillaan naiseen kuin jo epäillen tämän saattaneen sittenkin vain saada päähänsä tappaa heidät kaikki siihen paikkaan, kuitenkin tajuten nopeasti tämän jääneen silmäämään odottavasti taakseen. Nulikka räpäytti epäluuloisesti silmiään antaen sitten katseensa kiertää pikaisesti ympäri huoneen, johon he olivat hetkeksi pysähtyneet. Tämä näytti eittämättä vilkaisulla hyvin samalta kuin suuri osa jo heidän ohittamistaan kivisistä, tyhjistä kammioista... lukuunottamatta niitä yksinkertaisia askelmia jotka nousivat lattiasta heidän edessään. Spyro harhautui hetkeksi vilkuilemaan portaitakin epäluuloisesti siristellen jännittyen kuitenkin nopeasti varuillaan kun Diavai astui jälleen liikkeelle. Nainen alkoi kavuta portaita kiireettömästi, edes näkemättä vaivaa jakaa uusia, luultavasti jokseenkin itsestään selviä komentoja taakseen määrätietoiselta kärkipaikaltaan. Tämä saikin purppuratukan luimistelemaan hetken epäluuloisesti ennen kuin tämä kuitenkin nielaisi tukalasti ja hivuttautui vastahakoisesti eteenpäin, lopulta rohkenematta antaa naiselle ainakaan syytä kääntyä takaisin tai kyllästyä odottamiseen... ei sillä, että hänellä lopulta olisi ollut vieläkään yhtään sen enempää valinnanvaraa. Perässä seuraava luonnoton mieskaksikko Haeklia edellään paimentaen oli edelleen heidän jäljessään vaikkakin yhtälailla jännittyneen hiljaisina, ainakin siihen saakka kunnes kammiosta äkkiä kuului kärvistelevä ähkäisy, joka ei kuitenkaan selvästikään ollut peräisin kummastakaan vangeista.
Spyrokin säpsähti odottamatonta ääntä vilkaisten epätietoisesti taakseen kapuamiensa portaiden puolivälistä, löytäen takaansa kuitenkin yhtälailla hämmentyneen ja varautuneen Haeklin. Katse kävi toisessa ennen kuin vaelsi hieman siristellen nuorukaisen ohitse nyt vain Velazin lampun valaisemaan kammioon. Ei lopulta kulunut kauaakaan tajuta äänen lähteeksi vieläkin Nitteä harteillaan mutta taakseen nyt katkerasti vilkuileva massiivinen Bashar, joka tuntui itsekin unohtaneensa kaaoksen jälkimainingeissa jotakin aiemmin haikailemaansa. Voipunut ja kireä purppuratukkakaan ei tuntunut heti oivaltavan mistä "kivestä" edes oli kyse ennen kuin tajusi miehenkorston tuijottelevan haikeasti heidän tulosuuntaansa, Velazin kuitenkin tehdessä nopeasti lopun moisesta viivyttelystä. Tämän kärkäs sihahdus, vaikka olikin suunnattu kaiketi pääasiassa Basharille, sävähdytti purppuratukkaakin saaden tämänkin jättämään taakseen kuikuilun sikseen ja luikkimaan enemmän tai vähemmän luimistellen ne viimeiset askelet ylös seuraavaan kerrokseen, jossa Diavai sekä tämän kantama lamppu jo eittämättä odottivatkin. Vaikka ylempi kerros tuskin oli paljoakaan vähempää epämukava kuin alempikaan vastaava karkasi nulikankin kurkusta pieni henkäisy kun pahin ilmassa riippuva löyhkä tuntui jäävän jälleen taakse, mutta suuremmalle helpottuneisuudelle ei tainnut lopulta olla niin aikaa kuin aihettakaan. Nopeasti nulikan luimisteleva katse löysikin jälleen odottavan soturin painostavan olemuksen, naisen suodessa hänelle hädin tuskin aikaa edes vilkaista ympärilleen uudessa kammiossa ennen kuin astui jälleen tasaisesti ajamaan nulikkaa eteenpäin. Purppuratukka luimistui entisestään mutta seurasi lopulta vastustelematta mukana tietämättä mitä muutakaan olisi tehnyt, kuitenkin voimatta olla luomatta varsin epämukavaa katsetta heidän ohittamiinsa useisiin löyhkääviin mustiin läiskiin jotka tahrivat kammion kivistä lattiaa. Paikka ei kaiketi ollut se josta he olivat aiemmin laskeutuneet alas, mutta täälläkin oli selvästi tapahtunut jotain vain hetki sitten... vaikka tällä ei lopulta tainnutkaan olla nyt paljoakaan väliä.
Kaipa edes tomuinen ja ummehtunut, mutta vähemmän tukahduttava ilma soi edes pientä hetkellistä helpotusta salliessaan eteenpäin ajetun pojan katteineen viimein edes vetää henkeä kunnolla... vaikka tästä seurasikin nopeasti hetki melkoisen kyseenalaista köhimistä. Tomu tunki jälleen hänen kurkkuunsa varomattoman hengähdyksen seurauksena saaden purppuratukan nostamaan nopeasti nukkavierun hihansa suunsa eteen luoden varsin hermostuneen vilkaisun Diavaihin, joka kuitenkin tuntui jatkavan herkeämättä eteenpäin. Nainen harppoi epäröimättä kammiosta käytävään joka rehellisesti Spyron silmään näytti aivan samalta kuin kaikki aiemmatkin, tämän kuitenkin joutuessa seuraamaan tukalasti mukana soturin paimentaessa häntä eteenpäin pimeyden halki. Hän ehti juuri ja juuri erottaa toisenkin valonkajastuksen takanaan kun mieskaksikko sekä näiden edellä ajettu Haekli saavuttivat äskeisen kammion ennen kuin hän joutui astumaan kulman taakse naisen mukana kadottaen nämä näkyvistään... vaikkakin tosin vain hetkeksi, ei tainnut olla vaikeakaan arvata että nämä seuraisivat heidän jäljessään. Edessä avautui jälleen uusi käytävä joka kurotti kauas heidän edelleen... tosin tällä kertaa tämän päässä saattoi viimein erottaa jotain kauempaakin, joka oli omiaan saamaan nujerretun pojankin sydämen värähtämään. Valoa. Surkean vähän, mutta kaiken tämän läpitunkemattoman tunkkaisen pimeydenkin keskellä tämä erottui kuin lohdullisesti opastava majakka... nulikan mielialan vajotessa kuitenkin nopeasti tämän muistaessa etteivät he voisi seurata tätä. Purppuratukka nielaisi katkerasti vilkaisten vieressään armottomasti harppovaa Diavaita kun nainen kuljetti häntä kohti käytävän päätä. He olivat selvästi pian lähestymässä määränpäätään, joka äkkiä sai jopa vaiteliaan naisen avaamaan suunsa kuin valmistellakseen ainakin jollakin tapaa vankeja tulevaan. Spyro säpsähti tämän äkkiä käytävässä kajahtavaa ääntä tiukentaen otettaan kissasta samalla naista epätietoisen varuillaan pälyillen, kuitenkin päätyen pienellä viiveellä rypistämään kulmiaan tämän tasaisen painokkaalle julistukselle. Kuka se sitten ikinä olikaan jonka puheille heitä oltiin parhaillaan rahtaamassa oli selkeästikin joku, jota jopa hurja nainen arvosti... tai pelkäsi, niin vaikea kuin tätä olikin kuvitella, eikä Spyrokaan voinut olla vilkuilematta hetken epämukavan vaitealiaasti tämän suuntaan tietämättä miten olisi edes suhtautunut johonkin tällaiseen... muuten kuin nopeasti kasvavalla, odottavalla kauhulla.
Aikaa pohtia moista ei kuitenkaan lopulta suotu paljoakaan, ja ei kulunut kauaakaan kun pitkä ja pimeä käytävä päättyi ja he löysivätkin jälleen itsensä temppelin massiivisesta eteishallista. Spyronkin haikea katse kääntyi kyräilemästään soturista hetkeksi kuin vedettynä kohti kaukana toisella puolella kajastavia valonsäteitä joiden suunnassa (lähellä, mutta silti lohduttomasti liian kaukana) ovi ulkoilmaan odotti jossakin näkymättömissä, pojan hidastaessa hetkeksi vetääkseen sen aavistuksen raikkaampaa ilmaa keuhkoihinsa kuin ehti ennen kuin hänen oli jälleen seurattava soturin jäljessä kun tämä suuntasi hallin poikki kohti ylös kohoavia valtavia portaita, sekä näiden vieläkin paikoillaan uhmakkaasti istuvaa, edesmennyttä vartijaa. Purppuratukka harhautuikin hetkeksi pälyilemään pylväiden reunustaman hallin poikki kohti uloskäyntiä, kunnes poika äkkiä havahtui uudestaan pienen säpsähdyksen keralla kun Diavain tasaisen joutuisa eteneminen äkkiä muuttui. Naisen nopeuttaessa yllättäen askeliaan jättäen jopa henkilökohtaisen paimennettavansa jälkeensä seisahtui poikakin häkeltyneenä ennen kuin varsinaisesti edes ymmärsi mitä tapahtui, jääden myös seuraamaan levinneitä silmiään räpytellen kun soturi asteli kohti massiivista, dramaattista portaikkoa. Hetkeen nulikalla ei tuntunut olevan aavistustakaan siitä mitä tapahtui tai mitä häneltä edes varsinaisesti odotettiin, mutta pikainen, neuvoton vilkaisu taakse paljasti myös perässä seuraavan mieskaksikon sekä Haeklinkin seisahtuneen, kuin nämäkin olisivat jääneet odottamaan jotain. Poika kurtisti kulmiaan pahaa enteillen ennen kuin käänsi katseensa varuillaan jälleen eteenpäin kohti valtavien askelmien eteen pysähtyneen Diavain selkää. Spyro ei voinut olla värähtämättä jälleen melkoisesti tajutessaan tämän jääneen syystä tai toisesta tuijottamaan sijoilleen surmattua liskomaista vartijaa, eleenkään kuitenkaan paljastamatta mitä naisen mielessä liikkui... tai mitä tämä edes aikoi. Jännittynyt purppuratukka pälyili hampaitaan tukalasti kiristellen soturin hahmoa edessään sekä kuollein silmin pistävästi tuijottavaa vartijaa, ennen kuin vetäytyi hitaasti epäröivän askelen kauemmas, vilkaisten neuvottomasti takanaan odottavaan Haekliin sekä tämän takana seisoviin miehiin. Jotain oli nyt tekeillä eikä hänellä ollut aavistustakaan mitä, mutta... hän osasi arvata ainakin ettei luultavasti tulisi pitämään siitä.
Kukaties nyt vaarallisen naisen huomion kiinnityttyä hetkeksi jonnekin muualle ja ulko-oven häämöttäessä viimein niin lähellä että he saattoivat jopa haistaa sisään leijailevan raikkaan vuoristo-ilman olisi viimein ollut edes jonkinlainen tilaisuus yrittää jotain, mutta tähän saakka edes jotakin epätoivoisesti keksimään pyrkinyt Spyrokin tuntui kadottaneen härkäpäisyytensä. Se osasi vain seisoa epävarmasti kissaansa puristaen paikoillaan vilkuillen hermostuneesti liikehtien vuoroin ympärilleen, ja vuoroin heidän edessään seisovaan naiseen tietämättä mitä olisi edes yrittänyt, rohkenematta oikeastaan edes kurottaa kaulaansa nähdäkseen hieman paremmin mitä Diavai aikoi. Ilmeisesti soturi koki jostain syystä yhden surmatuista vartijoista kiinnostavaksi vaikka olento oli selvästikin vieläkin juuri niillä sijoillaan mille tämä oli murhattukin... kuten aiemminkin, naisen tasaisen viileässä huomiossa oli jotakin melkoisen pahaenteistä vaikkei tämä antanutkaan aikeidensa näkyä millään tavalla päälle päin.
|
|
|
Post by submarine on Jun 18, 2015 10:42:36 GMT 3
Diavain vaitonainen hetki ruumista tuijotellen tuntui nopeasti venyvän epämiellyttävän pitkäksi, mutta siitä huolimatta kenelläkään ei tuntunut olevan halua ainakaan keskeyttää sitä. Niin paljon kuin epätietoisuus kalvoikin, ei Haekli ollut tosiaankaan aikeissa ainakaan kyseenalaistaa mitään, mitä selvästikin äärimmäisen vaarallinen ilmestys oikein teki, ja sama tuntui pätevän Spyroonkin. Ja heidän takanaan kaksi miestä seisoivat kumpikin vaiti, vähemmän epätietoisina mutta siltikin selvästi sillä kannalla, ettei soturia kannattanut alkaa häiritsemään... tai niin ainakin ensialkuun. Kuitenkin, kun hetki toisensa perään jatkui samalla tavalla, tuntui jo valmiiksi nyreä ja turhautunut Velaz olevan saamassa tarpeekseen. Hetkiseksi Haeklin silmät olivat eksyneet tuijottamaan lähintä salin suurista pylväistä, ja siihen kaiverrettuja kuvia, joissa lohikäärmeet kiersivät kiveä yhä uudelleen ja uudelleen. Hän kuitenkin säpsähti nopeasti valppaaksi, kun kalpean ja kelmeän miehen sihisevä ääni heidän takaansa rikkoi hiljaisuuden. Eikä se tosiaankaan tehnyt sitä varovaisesti tai kunnioittavasti, vaan mielenosoituksellisesti ja turhautuneesti. "Kauanko meidän pitää vielä seistä tässä? Minä tiedän että sinulla on jokin pakkomielle tällaiseen, mutta itsepä melusit kiireestä", Velaz lopulta sihahti. Ilmeisestikin muisto raudanlujista sormista puristamassa armottomasti kurkkua oli hälventynyt varsin nopeasti, sillä sävystä päätellen tämä uskoi selvästikin, että moiseen kärkkäyteen oli varaa... vaikka nuorukainen ei voinutkaan olla millään tapaa samaa mieltä.
Vaikka salissa oli ollut täysin hiljaista jo ennen kuin Velaz oli edes puhunut, tuntui hiljaisuus sanojen jäljiltä syvenevän suorastaan murhaavaksi. Diavai ei liikahtanutkaan, mutta jokin tämän olemuksessa tuntui kiristyvän saman tien, jännittyvän kuin tappoon valmistautuva peto. Nainen tuijotti edelleen tiukasti ruumiiseen, mutta pelkkä lievä asennonvaihtokin riitti kertomaan, ettei tämä tosiaankaan arvostanut moista naljailua. Valtava Basharkin, edelleen varsin surkea ja kivulias, havahtui välittömästi tilanteeseen, vilkaisten kelmeää ja paiseista miestä sivullaan jostakin järkytyksen ja ihmetyksen välimailta. Varovasti tämä otti aavistuksen enemmän etäisyyttä toiseen, mikä ei selvästikään miellyttänyt tätä. Velaz tuntui päättäneen kuitenkin pysyä uhmassaan, tuijottaen nyt suoraan soturinaiseen leuka tiukkana. Kukaan tuskin ehti edes reagoida, paitsi säpsähtämällä ja värähtämällä, kun salin lävitse kävi äkkiä, ilman mitään varoituksia, metallinen kirskahdus jota seurasi ilkeä välähdys kun saliin pääsevä heikko valo välähti esiin vetäistystä, synkästä miekasta. Haeklin säikähtänyt silmä pysyi hädin tuskin mukana, kun kylmä ja säälimätön teräs pyyhkäisi kaaren suoraan soturin editse... ja suoraan läpi valtavaa porrasta vasten nojaavasta kuolleesta vartijasta. Tarkasti kuin kuolema itse se leikkasi kuollutta lihaa, päätyen pelottavan helposti naisen sivulle. Kuolleesta ei ollut jäänyt veripisaraakaan terään, mutta siitä huolimatta vainajan pää pamahti kiviseen lattiaan niin että koko sali kaikui. Muu ruumis ei liikahtanutkaan. Ja jos se oli saanutkin punatukkaisen haukkomaan henkeään järkytyksestä, takertui se nyt hänen kurkkuunsa kun murhaava terä kohosi osoittamaan suoraan hänen lävitseen, kohti takana seisovaa Velazia. Se tuntui melkein siltä kuin ase tosiaankin olisi lävistänyt hänet, oikeana poltteluna rinnassa.
"Tämä soturi oli parempi kuin sinä tulet koskaan olemaan. Minun olisi kuulunut surmata hänet, ei teidän typeryksien. Älä enää koskaan keskeytä minua jossakin tällaisessa, tai minä pyyhin sinun saastaisen elämäsi pois teräksellä", Diavai sanoi. Tämän sanat olivat yhä täysin varmoja ja tasaisia, mutta ensimmäistä kertaa niissä oli silti sävy, jonka olisi voinut luulla olevan jopa jonkinlaista... tunnetta. Vihaa tai hermostusta, niin vähän ettei siitä voinut olla edes varma, mutta kuitenkin sävynä sanoille, joissa ei tähän asti ollut ollut juuri mitään sävyä. Silti sitä oli mahdotonta edes luulla miksikään tyhjäksi uhkailuksi, minkä Velaz uhmastaan huolimattakin joutui myöntämään selvästikin hyvin nopeasti. "Minä... vain tarkoitin että herramme odottaa meitä", luunvalkea mies mutisi lopulta, liikahdellen epämukavasti kuin olisi voinut tuntea miekan paineen lävitseen aivan yhtä pahasti kuin Haekli, jonka se oli naulinnut paikoilleen. Se pysyi hetken, aivan liian pitkän hetken, ennen kuin lopulta hellitti, eittämättä kummankin suureksi helpotukseksi. Hän päästi terävän, melkein kivuliaan henkäyksen, kun nainen lopulta laski miekkansa alas, työntäen sen takaisin huotraansa. Terävä olemus ei siitä juurikaan tasoittunut. "Selityksiä. Aina selityksiä. Muuhun teistä ei ole", tämä totesi yhä tunteitaan näyttämättä. Ruumiin tuijottelu tuntui saaneen tämän hieman puheliaammaksi, mutta se ei selvästikään ollut hyväksi kenellekään. Ja niine hyvineen, vaivautumatta edes käskemään ketään seuraamaan perässään, tämä lähti astelemaan napakasti kohti valtavien portaiden toista reunaa, jossa häämöttivät huomattavasti pienemmät ja vaatimattomat portaat. Haekli oli vähällä pudota jaloiltaan silkasta helpotuksesta kun lopulta sai henkeä, mutta turhautuneen napakka sihahdus takaa pakotti hänet valppaaksi. Velaz ei vieläkään näyttänyt yhtään sen tyytyväisemmältä, eikä tämän tarvinnut puhua kertoakseen, että heidän tuli seurata kaikesta huolimattakin perässä.
Uupuneelle ja piestylle Haeklille hirvittävän pitkät portaat, joita kohti häntä ja Spyroa paimennettiin, olivat kaikkea muuta kuin tervetullut näky nyt, etenkin kun he pääsivät niiden juurelle. Pienemmästä porrasväylästä oli tehty varsin kapea, kuin se olisi ollut pelkkä välttämättämyys jonka ei haluttu edes näkyvän enempää kuin oli pakko. Ja kumpikin niistä, niin valtava ja eittämättä lohikäärmeille tehty kuin myös kapeampi, jatkuivat jonnekin järjettömän korkealle ylöspäin, koko matkaltaan valonsäteillä valaistuina mutta silti niin korkeina että matkaa oli vaikea edes hahmottaa. Kuin ne olisivat tosiaankin kohonneet koko vuoren huipulle. Kaiken jäljiltä nuorukainen saattoi jo valmiiksi kokea jalkojensa huteruuden ja voimiensa vähyyden, mutta siitä huolimatta luvassa tuntui olevan paljon kiipeämistä - lisää sitä, oikeastaan. Olivathan he jo aikaisemmin tänään, niin hyvin kaukaiselta kuin se nyt tuntuikin, kavunneet koboldien luota ensin paikalle, josta temppelille oli liidetty. Pelkkä ajatuskin sen toistamisesta koski jalkoihin. "Minä... me tarvitsemme lepoa. Me... emme me voi vain... te hakkasitte meistä voimat pois", Haekli yritti hapuilla niin varovaisesti kuin pystyi, ennen kuin paremman puutteessa, voimattomana kaartelemaankaan, ähkäisi lopulta pienellä epätoivolla kaikista suorimman ja yksinkertaisimman tosiasian, jonka vain osasi. Olipa Spyro mitä olikaan, oli tämä ainakin varmasti aivan yhtä uupunut kuin hänkin, eikä ajatus portaiden nousemisesta tuntunut mitenkään mahdolliselta enää. Ei edes ihmiskokoisten, joita he edes pystyisivät kulkemaan. Paha kyllä hän oli varsin varma vastauksen laadusta, ennen kuin edes vilkaisi kohti takana seisovaa Velazia.
"Luuletko että minua kiinnostaa? Te kiipeätte nyt tai sitten itkette ja kiipeätte. Liikettä!" Velaz ärähti vastaukseksi varsin säälimättämän suoraan, heristäen taas miekkaansa. Tämä joutuisi eittämättä työntämään aseen pois kädestään lähtiessään nousemaan, mutta se ei tehnyt siitä yhtään sen vähemmän uhkaavan tuntuista. Kaiken jäljiltä mies ei selvästikään ollut halukas neuvottelemaan tai kokemaan sääliä, jos oli koskaan ollutkaan, eikä tämä selvästikään ollut aikeissa antaa vaihtoehtoja. Diavai, joka oli jo noussut monta askelmaa, oli kääntynyt katsomaan taakseen sananvaihdon kuullessaan. Ja vaikka nainen ei sanonutkaan mitään, oli tämän painostava tuijotus vähintäänkin yhtä uhkaava kuin mikään, mitä kelmeä mies olisi voinut sanoa. Eikä tämä varmasti tyytyisi odottamaan hiljaa kuin pienen hetken. Lopulta Haekli ei vieläkään löytänyt sanoja, joilla rikkoa tyrmistynyt hiljaisuutensa Spyroa kohtaan. Mutta siitä huolimattakin hän pakotti itsensä suomaan pojalle (lohikäärmeelle) avuttoman, melkein pahoittelevan vilkaisun, kuin ei olisi pystynyt tämän parempaankaan. Hän antoi toiselle tilaa nousta ensin portaisiin. Velaz tuskin aikoi olla erityisen kärsivällinen hidastelun suhteen, ja hän halusi jotakin, vaikka sitten itsensä, tämän ja nulikan väliin. Ja... noh. Jos tämä kompastuisi ja kaatuisi, tai vain yksinkertaisesti uupuisi alas jaloiltaan, saattaisi hän onnistua edes nappaamaan toisen. Niin sekaista kuin kaikki olikin, ja niin vähän kuin hän ymmärsi mitään tästä kaikesta juuri nyt, ei hän todellakaan halunnut ainakaan mitään pahaa purppurapäiselle... niin todennäköistä kuin se olikin tämän kaiken keskellä.
|
|
|
Post by spyrre on Jun 19, 2015 1:58:18 GMT 3
Vaikka Diavain jäätävän painostava huomio olikin hetkeksi kääntynyt pois jopa hänestä naisen jäädessä tuijottamaan pahaenteisen vaiteliaana portaikon eteen murhattua edesmennyttä, oli kissaansa tukalasti puristava Spyro aivan liian kireänä kaikesta kyetäkseen tuntemaan tästä oikein minkäänlaista helpotusta. Oikeastaan tuloksena oli melkolailla päinvastainen tunne kun hiljainen hetki sekä epätietoisuus venyivät venymistään saaden hänet liikehtimään väkisinkin levottomasti paikallaan. Kuitenkaan hänen kohdallaan kyse ei ymmärrettävästi ollut malttamattomuudesta joka olisi millään tavalla ajanut eteenpäin, mutta vaikka olisikin, höykytetyllä ja ahdistuneella nulikalla tuskin olisi ollut nyt rohkeutta patistaa hiljaisuuteen vajonnutta soturia mihinkään suuntaan... mutta melkoisen yllättävästi (ja huolestuttavasti) tämä ei selvästikään pätenyt heihin kaikkiin. Levottomasti vuoroin naisen mietteliästä selkää, vuoroin portaikkoa tämän takana pälyilevä nulikkakin sävähti äkkiä kuullessaan Velazin kärsimättömästi sihahtavan äänen takaansa. Oliko mies juuri...? Kaiken äskeisenkin jälkeen? Oli vaikea sanoa oliko kyse vieläkin jonkinlaisesta itsevarmuudesta vaiko ajattelemattomuudesta kun tämä soturin kyvyt varsin hyvin tietäen rohkeni puhua panssaroidulle naiselle näin uhmakkaaseen sävyyn, mutta se ei selvästikään kärsimätöntä miestä hillinnyt.
Purppuratukkakin päätyi kääntämään typertyneen katseensa olkansa ylitse kalpeaan Velaziin takanaan, ennen kuin katse singahti entistä kireämpänä takaisin ruumiin äärellä seisovaan hiljaiseen Diavaihin. Vaikka tämä ei edes heti vastannut miekkosen haastaviin sanoihin tuntui ilmapiiri soturin ympärillä kiristyvän kuin uhkaava myrsky, saaden nulikankin nopeasti entistä enemmän tolaltaan... jopa massiivinen Bashar taustalla tuntui näkevän parhaaksi perääntyä hieman joka eittämättä oli kaikkea muuta kuin rohkaiseva merkki. Spyrokin osasi jo uumoilla ikävyyksiä harkiten mahdollisesti jo itsekin vetäytyvänsä varmuuden vuoksi kauemmas pojan kuitenkaan ehtimättä puolikasta aietta pidemmälle kun salissa äkkiä kaikui uhkaava sihahdus, jota seurasi välähdys outoa metallia. Purppuratukka sai hädintuskin aikaiseksi säpsähtää typertyneesti ähkäisten kun lähes silmää nopeampi terä sivalsi tarkasti ja murhaavasti eteensä. Parin vajavaisen silmänräpäyksen verran tuntui kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta varsin pian moisilta epäilyiltä katkaistiin kirjaimellisesti kärki kun naisen edessä tuijottaneen liskomaisen ruumiin pää äkkiä vierähti alas tämän harteilta, päätyen jokseenkin vastenmielisen tömähdyksen keralla kivelle. Jollakin ilveellä nainen oli sivaltanut yhdellä nopealla iskulla lävitse edesmenneen olennon lihasta ja jopa luusta ilman että loppuosa ruumiista edes hievahti moisen saadessa Spyronkin tuijottamaan järkyttyneenä eteensä, kuitenkin viimein kavahtaessa säpsähtäen askelen taaemmas kun Diavain uhkaava miekka jälleen viuhahti ylös, kääntyen kuitenkin tällä kertaa osoittamaan heihin... tai kaiketi tarkemmin sanottuna hänen taakseen.
Kesti hetken ennen kuin pelästynyt, jälleen niille jalansijoilleen jähmettynyt nulikka tajusi soturin uhkaavan eleen olevan oikeastaan suunnattu johonkuhun toiseen kuin kauhistuneisiin vankeihin. Hetken aikaa se osasi vain seistä jännittyneenä paikoillaan ryhti pienessä vainoharhaisessa lysyssä samalla kun puristi jälleen hiljaa murisevaa Kissaa epätoivoisen suojelevasti, ennen kuin sille pienellä viiveellä tuntui valkenevan mistä edes oli kysymys. Se jännittyi Diavain töksäyttämiä painokkaan kärkeviä sanoja luimistuen itsekin näiden edessä kunnes viimein tajusi yhtälailla järkyttyneen Haeklin takana seisovan Velazinkin käydessä äkkiä suorastaan varautuneeksi. Niin vähän kuin nainen tuntui olevan halukas kuuntelemaan minkäänlaisia vastaväitteitä, oli tällä kuitenkin nyt selvästi enemmänkin aihetta tuohtua kalpean miehen suunsoitosta, vaikka kylmäävästi tämän tuntemukset eivät vieläkään tuoneet muuta kuin vaarallisen terän soturin jäätävään ääneen... puhumattakaan jo huomattavasti konkreettisemmin esille vedetystä terästä. Hetken pelästynyt Spyro jo lähes odotti naisen sivaltavan uudestaan, tällä kertaa kohti heitä kykenemättä kuitenkaan itsekään liikkumaan paikoiltaan, mutta panssaroitu nainen tuntui vieläkin omaavan jäätävän malttinsa joka jollakin tapaa tuntui kuitenkin lähes yhtä uhkaavalta kuin avoin miekalla huitominen. Tovin verran järkyttynyt purppuratukka seisoi tuijottamassa ymmyrkäisiä silmiään räpytellen edessään seisovaan naiseen sekä tämän uhkaavasti osoittavaan miekkaan, kunnes Velazkin hänen takanaan tuntui viimein tajuavan etteivät varomattomat sanat nyt olleet selvästikään viemässä ketään mitenkään hyvään suuntaan. Lohikäärmemäisen vartijan surma, tai kaiketi eniten se, kenen käden kautta olento oli kuollut tuntui syystä tai toisesta nyppivän soturia melkoisesti, eikä tämä aikaisemmasta kiireestään huolimatta tuntunut ottavan minkäänlaista hoputusta hyvällä. Kissaan sylissään kuumeisesti tarraava poika nielaisi tukalasti rohjeten viimein luoda varovaisen vilkaisun Haekliin sekä tämän takana seisovaan Velaziin kun jopa luonnoton ilmestys päätyi viimein hapuilemaan hermostuneita selityksiä... joka vaikka ei tuntunutkaan saavan Diavain olemusta yhtään vähempää terävän murhaavaksi, taisi tämä sentään tyydyttää tätä lopulta tarpeeksi saadakseen naisen ainakin laskemaan viimein miekkansa ilman enempää verenvuodatusta.
Jännittyneesti eteensä tuijottava nulikka sävähti uudestaan kun naisen miekanterä liikahti pahaenteisesti, kuitenkin uuden murhaavan heilautuksen sijasta kääntyen pois päin heistä työntyen tottuneella elkeellä takaisin huotraan. Poika henkäisi hiljaa hampaidensa lomasta kuitenkin luimistuen nopeasti uudestaan kun nainen töksäytti kaikkea muuta kuin ilahtuneen palautteensa Velazin suuntaan. Hän ei vieläkään varsinaisesti ymmärtänyt mistä äskeisessä oli tarkalleen ollut kysymys muusta kuin että (jokseenkin häiritsevästi) panssaroitu nainen olisi tahtonut surmata suuren portaita viimeiseen asti suojelevan matelijamaisen olennon itse, mutta ainakin tämä taisi havainnollistaa entisestään etteivät välit näiden kolmen kesken olleet millään tavalla lämpimät vaikka kaikki palvelivatkin samaa herraa... ei sillä, että tämä olisi lopulta muuttanut tilannetta surkeiden vankien suhteen paljoakaan. Sumeilematta Diavai viimein pyörähti äkkiä ympäri jättäen nyt päättömän ruumiin paikalleen ja suori rivakasti, puhumatta ja taakseen katsomatta, kohti massiivisten portaiden tuntumassa ylös kohoavia huomattavasti pienempiä askelmia. Hetken aikaa Spyrokin jäi epätietoisesti paikalleen jumittuneena tuijottamaan vastahakoisesti naisen jälkeen ilmeisen haluttomana seuraamaan tätä, mutta Velazin kärsimätön sihahdus hänen takaansa hätkähdytti pojankin nopeasti jälleen ajan tasalle.
Nulikan vastahakoisen hermostunut katse kääntyikin säpsähdyksen keralla varuillaan ensin Haekliin ja sitten kalpeaan, karmivaan mieheen tämän takana nulikankaan olematta yhtään sen halukkaampi astumaan lähemmäs kumpiakaan huimaavan korkeita portaita, puhumattakaan näiden kapuamisesta. Oikeastaan tämä tuntuikin vilkuilevan jännittyneen epäluuloisesti yläviistoon jopa Diavain ohitse kuin jo etukäteen kavahtaen mikä ylhäällä odotti, tai sitten epäillen että jo dramaattiset portaat itsessään saattaisivat suunnitella jotain, mutta... siitä ei kaiketi päässyt mihinkään että heillä taisi olla aivan yhtä vähän vaihtoehtoja kuin aiemminkin. Pojan kurkusta karkasikin jälleen pieni, varsin tukala ähkäisy tämän kuitenkaan lopulta rohkenematta sanoa mitään vaikka tämä päätyikin ottamaan joitain varsin kuumeisia hermostuneita askelia paikallaan jo valmiiksi voimattomilla jaloillaan kuin olisi joutunut painiskelemaan itsensä kanssa kahden varsin huonon vaihtoehdon välillä. Muutaman kerran kärvistelevä katse kävi piestyssä Haeklissakin varsin surkeana, mutta tämä taisi vieläkin arastella nuorukaisen suoraa katsomista kaiketi olettaen aiempien paljastusten saaneen aikaan jotain jokseenkin raskauttavaa, minkä vuoksi kun tumma nuorukainen äkkiä korottikin toivottomasti ääntään tuli tämä purppuratukallekin melkoisena yllätyksenä... varsinkin kun toinen sisällytti repliikkiinsä myös hänetkin kärvistelevän välttelyn sijasta.
Spyro säpsähti kuullessaan nuorukaisen toivottoman äänen takaansa, päätyen viimein katsomaan varovaisesti olkansa ylitse toiseen silmiään hieman räpytellen, ennen kuin huomio siirtyi kuitenkin pikaisen kärvistelevästi Velaziin kun tämä sähähtikin ilmoille miekkaansa heristäen varsin odotetun vastauksen toivomukseen levosta. Purppuratukka luimistui mulkaisten miestä kuontalonsa alta ennen kuin ähkäisi uudemman kerran tukalasti, ja käänsi huomionsa Haeklin kautta takaisin heidän edessään kohoaviin portaisiin joita Diavai jo kapusi heidän edellään. He olivat molemmat eittämättä jo uuvuksissa ja varsin särkyisiä mutta Velaz vaikutti ärtyneeltä ja entistä kireämmältä puhumattakaan siitä että panssaroitua naista tuskin kannatti jättää odottamaan itseään vieläkään. Poika jännittyikin nopeasti soturin jo kääntyessäkin heidän edellään katsomaan sanattomasti mutta painostavasti taakseen tehden selväksi jo tällä mitä odotti. Haeklin kääntäessä yhtälailla hankalan ja lähes pahoittelevan katseen hänen suuntaansa nulikkakin vilkaisi tätä jokseenkin surkeasti pienen tukalan irveen käydessä tämän voipuneilla entistä kalpeammilla kasvoilla kunnes tämä viimein veti sihahtaen henkeä hampaidensa lomasta kun toinen teki hänelle tilaa astua kohti portaita. Katse joka suunnattiin eteenpäin niin odottavaan naiseen kuin hirvittävän korkeisiin portaisiin oli edelleen varsin jännittynyt ja suorastaan arkaileva, mutta lopulta poika kuitenkin soi toiselle pienen hermostuneen nyökkäyksen ennen kuin haparoi viimein varuillaan eteenpäin kohti ensimmäisiä askelmia. Hänkin tunsi särkevien jalkojensa vapisevan jo etukäteen vain katsoessaan ylös, ja vain sen ajattelu mikä ylhäällä saattaisi odottaa heitä sai hänen mielensä täyttymään määrittelemättömällä kammolla... mutta heille ei taidettu jättää minkään vertaa vaihtoehtoja. Purppuratukka puri hampaansa yhteen laskien katseensa kissan ja vapisevien käsiensä ohitse jalkoihinsa kääntäen kärvistellen katseensa päättömästä ruumiista, pakottautuen viimein asettelemaan jalkansa ensimmäiselle askelmalle... ja sitten seuraavalle. Murhatun vartijan ruhon ohittaminen näinkin läheltä tuntui karmaisevalta, puhumattakaan tämän päästä joka makasi nyt onnettomasti lattialla lopun ruumiin vieressä. Kaiken muunkin ahdingon keskellä oli varsin karua vain... jättää tämä niille sijoilleen, mutta purppuratukka osasi epäilemättä jo aavistaa ettei sitä katsottaisi millään tavalla hyvällä jos hän saisi päähänsä yrittää tehdä tälle jotain, mutta... tämä ei kuitenkaan tainnut olla nyt edes mahdollisuus, vaikka hänellä olisi ollutkin rohkeutta yrittää koskea tähän. Heitä paimennettiin armottomasti ylös ja eteenpäin huimaavan korkeita portaita, eikä millään muulla tainnut olla tähän hätään väliä. Niin vähän kuin hän halusi (tai tunsi olevansa kunnossa yrittämään) tehdä mitään tällaista, oli heidän kaiketi vain yritettävä.... vaikka edes se että he tottelisivat tuskin johtaisi mihinkään paljoakaan parempaan. Jos hän enää edes selviäisi ylös saakka pysyen jaloillaan....
Niin vastentahtoista kuin tämä selvästi olikin, oli heidän lopulta pakko astua portaisiin Diavain sekä mieskaksikon vahtivian katseiden alla. Spyro tuntui käyneen entistä kireämmäksi heidän saavutettuaan portaat, eikä tämä tainnut johtua edes vain uupumuksesta vaikka poika kieltämättä huojahteli jo melkoisesti kintuillaan hivuttautuessaan hammasta purren eteenpäin vaikkei tämäkään tehnyt etenemisestä ainakaan yhtään helpompaa. Se yritti visusti vältellä niin suurien portaiden kuin määränpään vilkuilua pakottautuessaan kapuamaan vapiseva askel kerrallaan eteenpäin, kuin olisi joutunut kiskomaan itsestään väkisin irti jokaisen askeleen. Muutaman kerran se eittämättä jo päätyikin horjahtamaan jokseenkin uhkaavasti, mutta säikähdyksestä huolimatta taisi sentään toistaiseksi välttyä vierimästä alas uhkaavia portaita. Poika ähkäisi pelästyneenä hapuillessaan hätäisesti jalkojaan jälleen alleen ennen kuin vilkaisi vielä tukalasti taakseen jatkaessaan lopulta vaivalloista kapuamistaan. Varsin armottomasti heille taisi olla nyt tarjolla vain yksi suunta, josta nulikkakaan ei keksinyt pakoa, tuskin pystyen uupumuksensa, särkynsä ja jännityksensä kurimuksessa edes pohtimaan mitään sellaista kovinkaan koherentisti.
|
|
|
Post by submarine on Jun 19, 2015 13:47:36 GMT 3
Lopulta kummallakaan kaksikosta ei tainnut olla juurikaan vaihtoehtoja tai valinnanvaraa portaisiin kiipeämisen suhteen, niin väsyneitä ja murjottuja kuin he olivatkin. Velaz puristi edelleen miekkaa kädessään, eikä tämä selvästikään ollut aikeissa kokea mitään sympatiaa ketään kohtaan. Totta puhuen Haekli ei ollut edes erityisen vakuuttunut, että tämä pystyi sympatiaan tai mihinkään muuhunkaan inhimilliseen tunteeseen. Eikä hän tosiaankaan halunnut enää ottaa selvää. Sen sijaan hän heitti Spyrolle vielä tukalan, huteran vilkaisun joka haparoi ja empi edelleenkin, ennen kuin antoi pojalle muutaman askeleen etumatkaa tämän lähtiessä kapuamaan kivisiä askelmia. Toisen kulku näytti melkoisen huteralta, mutta se tuskin ikävä kyllä muutti yhtään mitään. Haekli tuli vilkaisseeksi taakseen vielä kerran vastahakoisesti. Se sai kelmeän miehen liikauttamaan jälleen miekkaansa uhkailevaan sävyyn, mutta hän ei katsonut tähän. Sen sijaan suuret, keltaiset silmät tuijottivat kauas tämän taakse, jostakin hyvin kaukaa näkyviin valonpilkahduksiin. Se oli pelkkä valheellinen umpikuja, mutta siitä huolimatta sekin tuntui juuri nyt paremmalta kuin tämä. Mutta hänellä ei ollut valinnanvaraa, ja vaivalloisesti nuorukainen käänsi katseensa takaisin portaisiin. Samalla hän yritti vältellä katsomasta sitä yksin hämärään jäänyttä hahmoa, joka nyt miekansivalluksen jälkeen oli hieman epäselkeämpi... tai aivan yhtä selkeä, mutta samalla kammottavan epätäydellinen. Päätön vartijan ruumis tuntui juuri nyt aivan liian selkeältä muistutukselta siitä, mitä kohti he olivat nyt menossa, ja mitä tässä oli jo lupailtu. Eikä hänellä tainnut kuitenkaan olla mitään mahdollisuuksia perääntyäkään... "Noniin, liiku!" Velaz tuli sihahtaneeksi kärsimättömän äreästi Haeklin takaa, saaden hänet vilkaisemaan säpsähtäen taakseen. Ja sitten, haluamatta antaa tälle ainakaan mitään syytä ruokkia verenhimoaan ja äreyttään, hän lähti kiipeämään Spyron perään, kiirehtien muutaman askelman ylitse ollakseen tarpeeksi lähellä että voisi tehdä edes jotakin jos tämä tosiaan kaatuisi.
Portaat jatkuivat hyvin, hyvin pitkään ja hyvin, hyvin korkealle. Haekli ei edes yrittänyt arvioida matkaa, mutta sitä oli paljon. Pelkkiä suoria portaita, ilman mitään sivukäytäviä tai juuri mitään muutakaan... paitsi kaiverruksia. Massiivisen portaikon katto oli aivan yhtälailla massiivisen korkealla, ja se oli kaiverrettu tavalla, jota olisi voinut sanoa jopa kauniiksi, jos kenelläkään olisi ollut aikaa jäädä miettimään jotakin sellaista. Hirvittävä määrä erilaisia kuvia lohikäärmeistä koristi kaareutuvaa kattoa laidasta laitaan, tavalla joka sai ne näyttämään melkein kuin valtavalta massalta ellei katsonut tarkkaan. Haekli ei uskaltanut tihrustaa niitä liian tarkasti, hän piti mieluummin katseen jaloissaan, mutta siitä huolimattakin hänen oli pakko miettiä, miten kuvat oli oikein saatu aikaan. Ne, kuten portaatkin, tuntuivat aivan järjettömän mahdottomalta urakalta ainakaan louhittaviksi ja kaiverrettaviksi. Jokainen porras oli täysin virheettomän suora ja tasainen, kuin joku olisi järjettömästi hionut ne kaikki. Siihen tuskin olisi riittänyt monta vuottakaan työtä. Lopulta pitkä, työläs nousu eteni varsin vaitonaisesti. Diavai kulki edellä, tasaisena kuin olisi ollut väsymätön, ja muut seurasivat perässä miten vain pystyivät. Haekli piti silmänsä huolestuneesti Spyrossa, yrittäen tukea ja auttaa poikaa miten taisi, olkoonkin ettei hänen omakaan vointinsa voinut tässä kohtaa olla enää juuri sen parempi, kaikesta huolimattakaan. Velaz ja Bashar tulivat perässä. Kalpea, paiseinen mies ei kuitenkaan ollut työntänyt miekkaansa pois kuten olisi voinut olettaa, ja totta puhuen tämä tuntui selviävän siitä huolimattakin varsin hyvin kiipeämisestään. Valtava miehenjätti taas tuntui ottavan urakan huomattavasti vähemmän hyvillään. Tämä kyllä kiipesi siinä missä kaikki muutkin, mutta totta puhuen tämän valtava koko taisi muuttua jopa hankaluudeksi kapeassa ja ahtaassa portaikossa. Edes tämä ei ollut tarpeeksi suuri kapuamaan vieressä kulkevia valtavia portaita ongelmitta, vaikka tämä kaiketi olisi sentään pystynyt kiipeämään niiden ylitse jos olisi ollut pakko. Sen sijaan tämän oli varottava jokaista askeltaan aivan liian pienissä portaissa, jotka tuskin olivat tarpeeksi suuria tämän jaloille. Eikä tämän eittämättä edelleen potema tuska varmasti ainakaan auttanut. Punatukkainen nuorukainen tuli pariinkin kertaan vilkaisseeksi huolestuneena taakseen, tähyten kantoiko tämä edelleen Nitteä mukanaan. Muutamaan otteeseen hän oli melkein varma että pystyi erottamaan jonkinlaisia puolittaisia, mutta jostakin etäisesti palaavasta tietoisuudesta kertovia ääniä pronssisen suunnalta. Hän toivoi ettei tämä yrittäisi enää mitään... vaikka samalla kaiketi myös, että tämä yrittäisi.
Ajantaju katosi hirvittävän pitkän kiipeämisen aikana pahasti, ja ainoastaan kattoon avatut, valoa tuovat aukot kertoivat edes, että ulkona tosiaan vielä oli valoa. Sen määrä oli kuitenkin vähenemässä, epämukavalla tavalla jo muutenkin huolestuttava portaikko oli hiljalleen muuttumassa hämärämmäksi. Jalan nostaminen toisen eteen kerta toisensa perään, yhä uudelleen ja uudelleen oli alkanut jäytää Haeklin jalkoja jo kauan sitten, ja hänen reitensäkin valittivat jo tauon tarpeesta. Muutaman kerran hän oli vähällä horjahtaa, joutuen ottamaan tukea seinästä ollakseen kaatumatta varmaan kuolemaan. Ajatus siitä, miten hän vierisi alas järjettömän pitkiä portaita ties miten kauan, ja rysähtäisi lopulta valtavaan saliin yhtenä sekaisena, rikkinäisenä myttynä, oli jo itsessään tarpeeksi kammottava, että se kannusti jatkamaan parhaansa mukaan. Samalla se sai hänet myös vilkuilemaan eteensä Spyroon, varuillaan ja huolestuneena. Oli kaiketi turha toivo, että tukala kiipeäminen hengenvaarassa olisi varsinaisesti selvittänyt hänen päätään kaikista paljastuneista asioista, mutta jos ei mitään muuta, taisi se tehdä hänelle ainakin selväksi, ettei hän edelleenkään tahtonut nulikalle mitään pahaa. Hän oli huolestunut tästä, todennäköisesti varsin aiheellisesti. "Varovasti ja yksi jalka kerrallaan. Ei kiirettä. Mieti vain seuraavaa jalkaa. Etsi askelma ja työnnä jalka tukevasti sen perälle asti. Älä mieti jatkoa. Älä mieti turhia asioita", nuorukainen alkoi mutista hiljaa, uskaltamatta kaiketi kohottaa ääntään liikaa. Vaikka hän olisi voinut kaiketi aivan yhtä hyvin mutista itselleen, oli sanat totta puhuen tarkoitettu edessä huterasti nousevalle Spyrolle, joka varmasti tarvitsi jo kaiken avun mitä vain pystyi saamaan. Kukaties sen oli jopa tarkoitus olla jonkinlainen hutera osoitus siitä, ettei hän ollut ainakaan aikeissa hylätä poikaa (tai lohikäärmettä, niin absurdilta kuin se tuntuikin), mutta siitä edes hän itse ei osannut juuri nyt sanoa oikein mitään.
Kiipeäminen kesti pitkään, aivan liian pitkään, mutta lopulta senkin oli loputtava, kuten kaiken muunkin. Hitaasti ja vaivalloisesti Haekli alkoi erottaa edestäpäin valonkajastusta, joka ei tullut katosta. Ja totta puhuen hän pystyi erottamaan myös miten portaat loppuivat edessäpäin, mikä sai hänet räpäyttämään hämmentyneesti silmiään. Portaattomuus kaiken tämän jälkeen näytti melkeinpä jopa oudolta. Samalla häneen kuitenkin levisi melkoinen helpotus siitä, että he olivat tosiaankin päässeet ilmeisesti kiipeämisen loppuun... ja hyvin pian aivan samasta syystä suuri pelko ja ahdistus. Heille ei oltu luvattu mitään hyvää matkan päätteeksi... Kun kiipeävä joukko lähestyi portaiden reunaa, pystyi Haekli erottamaan, että se tosiaankin oli jonkinlainen päätepiste. Niin uskomattomalta kuin se tuntuikin, vuori itsessään oli loppumassa kesken. Suuri, suoraan kallioon louhittu katto loppui, jättäen aukon joka johti suoraan ylös, kaiken järjen mukaan koko vuoren laelle. Valtavaan porrasaukkoon oli tosin rakennettu aivan yhtä valtava kivinen rakennus, kuin suojaamaan aukkoa sateelta ja säältä. Siinä oli kuitenkin ikkunoita, jotka toivat paljon enemmän valoa sisään, olkoonkin että se näytti jo hämärämmältä iltaruskolta. Diavai asteli kaikessa tasaisessa varmuudessaan jo portaiden yläpäässä, astuen pois niistä ja tasanteelle, joka edessä häämötti. Ja kaikesta kauhustaan huolimattakin nuorukainen halusi, jo pelkästään polttavien ja tuskaisten jalkojensa vuoksi, päästä tekemään jo saman.
Lopulta, loputtoman tuntuisen kiipeämisen jälkeen, Haekli nousi Spyron perässä ylös tasaiselle kivelle. Bashar ja Velaz tulivat perässä, ja hetken ajan koko joukko, kaikesta vihamielisyydestä huolimattakin, tuntui silti vetävän vain henkeä. Haekli yritti vastustaa tarvetta istua alas, mutta ei lopulta pystynyt. Hän putosi alas kivelle, tuntien jaloissaan rajua polttelua nyt kun ei pakottanut niitä enää liikkeelle. Tuntui pahalta edes ajatella missä kunnossa Spyro olisi, mutta siitä huolimattakin hän heitti varovaisen vilkaisun pojan suuntaan, yrittäen kaiketi nähdä miten tämä voi. "Hei... Spyro. Oletko... oletko kunnossa?" nuorukainen lopulta ähkäisi, huohottaen raskaasti sanojensa väliin. Se peitti kaiketi hyvin empimisen, kun hän yritti epätoivoisesti kuulostaa jotenkin luontevalta toiselle samalla, kun ei ollut varma miten tähän olisi pitänyt edes suhtautua. Vaarallinen ja tukala tilanne muutti kuitenkin tärkeysjärjestystä, ja moiset murheet saisivat jäädä myöhemmäksi. Hän tarkkaili purppurapäistä aavistuksen huolestuneesti samalla kun vilkuili ympärilleen suuressa rakennuksessa, johon portaat olivat päättyneet. Kyseessä oli totta puhuen hyvin koruton, joskin valtava kivinen huone, pelkät suuret seinät ja katto ikkuna-aukkoineen. Se oli selvästikin rakennettu vain ja ainoastaan suojaamaan portaikkoa, eikä siellä näkynyt edes minkäänlaisia kaiverruksia. Ainoastaan valtavat, järjettömän suurikokoiset kiviset ovet suoraan portaikkoa vastapäätä kertoivat mistään vaivannäöstä rakennuksen suhteen. Kaikki muu oli pelkkää välttämättömyyttä. Oviaukko oli raollaan, sen verran että ihminen olisi mahtunut livahtamaan siitä kuitenkin vaivatta, ja nuorukainen säpsähti tajutessaan että siellä seisoi joku.
Oviaukosta sisään työntyvässä valossa Haekli pystyi vaivatta erottamaan, että oviaukossa tosiaankin seisoi suorastaan odottaen... joku. Hän säpsähti ja ähkäisi katsoessaan tätä kohti, tietämättä heti edes mitä näki. Hän ei pystynyt sanomaan oliko kyseessä edes mies vai nainen, mutta se taisi olla hyvin toissijaista muutenkin. Tämä oli inhimillinen, sen verran kuin kaksi kättä, kaksi jalkaa ja pää riitti siihen, mutta kaikki muu oli outoa ja kammottavaa. Ilmestys oli vitivalkoinen, kuin suorastaan maalattu, ja melkein piirteetön. Kasvoista tuijotti kaksi täysin mustaa silmää, mutta muuten tällä oli hädin tuskin edes piirteet, pelkkiä epämääräisiä, äärimmäisen karkeita möykkyjä, jotka ehdottivat jotakin korvista, nenästä tai huulista suuren, viirumaisen suun ympärillä. Ainoastaan aivan yhtä valkoiset, kuin nahalla peitetyt sarvet, jotka tämän otsasta kohosivat, olivat mitenkään tarkkaan muodostuneet. Tällä ei ollut edes hiuksia. Ilmestys oli verhonnut itsensä sekalaiseen kankaaseen, kuin jonkinlaisena pakotteena josta ei sen suuremmin välittänyt, mutta se ei millään tavoin peitellyt sitä, että tämän mittasuhteet olivat... väärin. Kuin tämä olisi ollut jotenkin... venytetty ja väännelty kuin kaltoinkohdeltu savihahmo. Hieman liian kapea sieltä, hieman liian leveä täältä, hieman sitä ja tätä tavoilla joilla minkään lihallisen ei varmasti olisi pitänyt olla. Näky kylmäsi, eikä punatukkainen nuorukainen edes tiennyt mitä katsoi. Pitkä, lihamainen häntä, joka ilmestyksen takana roikkui, ei ainakaan auttanut asiaa mitenkään. "Shhkk. Ja siinä on se kalpea sekasikiö", Velaz sihahti äkkiä kuuluvasti, saaden Haeklin vilkaisemaan taakseen säpsähtäen. Kiipeäminen ei selvästikään ollut vienyt miehestä läheskään yhtä paljon voimia kuin olisi voinut luulla, ja nyt tämä tuijotti kiinteästi ja peittelemättömän epämieltyneesti valtavien ovien raossa seisovaan ilmestykseen. Totta puhuen nuorukainen ei voinut olla varma, kumpi näistä kahdesta oli ikävämmän näköinen. Toisaalta hän olisi mieluummin ollut jossakin kaukana, jossa hänen ei olisi tarvinnut miettiä mitään tällaista.
Kylmäävä ilmestys ei hetkeen vastannut mitään, ennen kuin äkkiä avasi melkein huulettoman suunsa ja päästi esille valtavan pitkän, teräväkärkisen, sinertävän kielen. Sitä seurasi joukko ääniä, joista yksikään ei millään tapaa vastannut mitään ihmismäistä. Kohinaa ja melkein lintumaista rääkynää, jota tämä ei tuntunut millään tapaa muodostavan suullaan. Se vain... tulvi ulos. Ja kuin sen olisi pitänyt olla jokin vastaus, sulki kammotus suunsa, jääden tuijottamaan. Velaz tuhahti. Ja Haeklia kylmäsi.
|
|
|
Post by spyrre on Jun 20, 2015 3:16:55 GMT 3
Jälleen kerran, aivan liian pian edellisen vastaavan jälkeen (tai siltä se eittämättä ainakin tuntui) kohosivat heidän edessään huimaavan korkeat kiviset askelmat, kohti itse vuoren huippua. Tosin tällä kertaa näky tuntui lähinnä puhtaan toivottomalta tuomatta esiin minkäänlaista odotusta sen suhteen mitä ylhäällä odotti, lähinnä päin vastoin. Mutta tällä lopulta oli katkeran vähän minkäänlaista väliä kun uupuneet, jo valmiiksi horjuvat vangit paimennettiin armotta portaisiin ja kohti epäkutsuvia yläilmoja. Spyro haparoi hammasta purren eteenpäin porras kerrallaan katse visusti alhaalla puristaen jo eläimen kanniskelemisesta vapisevilla käsillään hiljaa protestoivaa Kissaa itseään vasten, kuitenkin välttelystään huolimatta piinaavan tietoisena niin edellään kuin takanaankin heidän etenemistään seuraavista vartijoista jotka seurasivat heidän liikkeitään kapeassa portaikossa. Aivan kuin vain tämä ei olisi ollut tarpeeksi painostavaa, ei poika kyennyt olemaan olematta tietoinen myöskään melkoisesti massiivisemmista, typerryttävän huolellisesti hiotuista sileistä askelmista joiden kulkua pienempi portaikko myötäili. Hiljakseen hiipuva, ulkoa kiveen puhkaistuista aukoista paistava valo seurasi heidän hidasta ja tuskallista kulkuaan, piirtäen esille kaikkea muuta kuin inhimillisille kulkijoille tarkoitettuja valtavia askelmia sekä näiden huoliteltuja yksityiskohtia, ja kaikesta ahdingostaan huolimatta vaivalloisesti kapuavan pojan oli vilkaistava tuon tuosta varuillaan mutta yhtälailla tummat silmänsä ihmetyksestä levinneinä näiden suuntaan. Tuntui lähes absurdilta että jotain tällaista oli (ja oli voitu) rakennettu tällaiseen paikkaan vaikka Spyroa tuskin saattoi pitää millään tavalla asiantuntijana moisen suhteen, mutta jopa tämä tajusi kuinka hirvittävä työ jonkun tällaisen muovaamisessa ja viimeistelyssä olisi ollut... jo aivan ennen kuin se edes hoksasi kauttaaltaan koristeltua, heidän yllään levittäytyvää kattoa. Kaikesta hermostuneesta välttelystään huolimatta poika tuli harhautuneeksi vilkaisemaan ohimennen ylös siristellen silmiään kaiken pimeydessä ryntäilyn jälkeen varsin kirkkaalta tuntuvassa valossa, pienen typertyneen ähkäisyn karatessa äkkiä nulikan kurkusta kun tämä pienellä viiveellä tajusi huolellisesti kaiverrut hahmot, jotka peittivät kiveä heidän yllään. Yksityiskohtia oli hankala nähdä vain vilkaisulla eikä heillä lopulta ollut aikaa pysähtyä katsomaan minkä purppuratukka olisi saattanut muuten tehdäkin mutta jo aivan kuvien määrä oli pökerryttävä... puhumattakaan siitä, kuinka nämä edes oli saatu ylös kattoon, joka epäilemättä olisi tarpeeksi korkea jopa alhaalla kulkevalle lohikäärmeelle.
Syystä tai toisesta dramaattinen näky tuntui kuitenkin saavan Spyron lähinnä entistä enemmän tolaltaan, kuin kaikkialta heidän ympäriltään tuijottavat kiviset lohikäärmeiden silmät olisivat kuumottaneet poikaa. Se kirskautti hampaitaan vilkaisten vielä muutaman kerran ylös ennen kuin kuitenkin laski katseensa nopeasti takaisin pieniin portaisiin ja jalkoihinsa onnistuttuaan horjahtamaan jälleen moisen kuikuilun johdosta. Hän oli uuvuksissa, kivulias ja peloissaan eikä nulikassa tainnut olla jäljellä voimia edes ihmetellä... kuten tuskin oli ruhjottukasvoisella Haeklillakaan hänen perässään. Vieläkin epäilemättä syyllisyydessä ja ahdistuksessa kärvistelevä nulikka tulikin vilkaisseeksi huolissaan olkansa ylitse toiseen, päätyen räpäyttämään hieman epämääräisesti silmiään tajutessaan nuorukaisen mutisevan kapuamisen lomassa jotain. Se pälysi muutaman kerran epätietoisesti taakseen olematta kaiketi varma mutisiko toinen itselleen vai hänelle, kunnes viimein henkäisi hieman ja nyökäytti pienesti päätään kääntäen huomionsa jälleen eteenpäin ja jalkoihinsa. Odotti heitä ylhäällä mikä odotti, ja niin tuskaista kuin ylös kapuaminen olikin, lämmitti se että Haekli tuntui vieläkin yrittävän auttaa häntä mieltä melkoisesti äskeisen eittämättä molemminpuolisen järkytyksen jäljiltä vaikka purppuratukka (joka kieltämättä tunsi melkoisen häpeän vieläkin nakertavan mieltään) ei lopulta sanonutkaan mitään, luultavasti suurimmaksi osaksi heidän ympärillään kärkkyvien vartijoiden vuoksi. Niin edellä viileän tasaisesti kulkeva Diavai kuin heidän perässään seuraava mieskaksikko saikin jälleen varovaisen vilkaisun itseensä pojan epäilemättä varmistaessa että Nitte vielä lepäsi vaivalloisesti portaissa etenevän Basharin olalla kuten aiemminkin, ennen kuin joutui jälleen kiinnittämään levottoman huomion omiin jalkoihinsa. Nainen taisi olla vieläkin kaikesta päätellen tajuton, mutta taitaisi olla vain ajan kysymys koska tämäkin alkaisi tokeentua edes jossakin määrin, eikä Spyro ollut alkuunkaan varma mitä tästä sitten seuraisi. Kuitenkin ainoa mitä hän nyt kykeni (hädintuskin) tekemään oli kiskoa särkevää jalkaa toisen eteen kerran toisensa jälkeen kun loputtomilta tuntuvat portaat kuljettivat yksi kerrallaan heitä yhä ylemmäs kohti vuoren huippua... halusivat he lopulta sinne tai eivät.
Vaikka raskaasti hengittävä purppuratukkakin oli hiljakseen vajonnut lähes jonkinlaiseen särkyiseen puolitokkuraan yksitoikkoisen ja vaivalloisen kapuamisen aikana, sai sekin viimein määrittelemättömän pitkän tovin kapuamisen jälkeen pienellä viiveellä hoksata että portaita oli lopulta kuitenkin vain rajattu määrä, loputtomiin lohduttomasti jatkuvien askelmien sijasta. Hiljakseen se alkoi viimein tajuta ylhäältä kajastavan valon käyvän pikkuhiljaa vahvemmaksi hoksaten kohottaa katseensa vapisevista jaloistaan ylös. Niin vaikea kuin tämä olikin ollut huomata huimaavan korkeiden portaiden juurelta tai edes keskivaiheilta, häämötti heidän edessään viimein punertavaa auringonlaskun valoa tulviva aukko jota kohti Diavai jo varmoin askelin suuntasi. Pimeässä ja tunkkaisessa temppelissä tarpomisen jälkeen olisi valon ja raittiin ilman olevan suuri helpotus heille kaikille, mutta syystä tai toisesta purppuratukan ensimmäinen refleksi oli lähes säpsähtää silmät ymmyrkäisenä pysähdyksiin, saaden jopa kissankin käsivarsillaan vinkaisemaan. Näky muistutti häntä varsin painostavasti massiivisesta kivisestä kammiosta, jonka keskellä oli säteillyt aurinko ja tämä oli hyvin vähällä saada pojan kompuroimaan taaksepäin, kunnes se kuitenkin nopeasti kuitenkin tajusi kuinka absurdia tämä oli. Se sihahti puuskuttavan hengityksensä lomasta varsin epämukavasti ja ravisti päätään kuin karistaakseen oudot ajatukset mielestään ennen kuin viimein otti haparoivan, ja yhtälailla vastahakoisen askelen kuitenkin eteenpäin jo aukosta astuneen Diavain jälkeen, luotuaan vielä suurisilmäisen, varsin hermostuneen katseen taakseen. He ilmeisesti olivat kuin olivatkin selvinneet ylös saakka, mutta mikä ikinä vuoren huipulla sitten odottikaan, tuskin tiesi heille mitään kovinkaan hyvää.
Lopulta vastahakoisuudestaan huolimatta Spyrokaan ei rohjennut jäädä viivyttelemään paikoilleen kovinkaan pitkäksi aikaa vaan joutui pian pakottamaan jälleen jalkansa liikkeelle, kavuten nieleskellen viimeiset portaat jo entistä varovaisempaan sävyyn. Se seurasi jännittyneenä Diavaita kohti valoa ja astui viimein portaista jälleen tasaiselle kivelle... eikä poika voinut olla ähkäisemättä jälleen varsin typertyneenä näylle joka levittäytyi heidän edessään. Se lähes jämähti paikoilleen portaiden yläpäähän silmiään laskevan auringon valossa siristellen ennen kuin hoksasi kuitenkin horjahdella sivuun perässä seuraavan Haeklin tieltä. Melkoiseksi helpotukseksi ensimmäinen havainto jonka hän sai silmiinsä ei ollutkaan valtava kammio jonka sisällä kelluisi absurdisti taivaalta ryöstetty aurinko vaan suoraan vuoren huipulle rakennettu suuri kivinen katos -- tai kaiketi lähes halli -- jonka ikkunoista laskeva aurinko kajasti. Kaikkeen muuhun nähtyyn verrattuna tätä olisi saattanut pitää jollain tavalla hieman vaatimattomampana ilman suurempia koristuksia tai muutakaan, mutta ainakaan Spyro ei ehtinyt miettiä moisia vilkuillessaan silmät ymmyrkäisenä ympärilleen. Jossakin muussa tilanteessa poika olisi voinut olla paljon jännittyneempikin paikasta joka sijaitsi huimaavissa korkeuksissa vuoren huipulla mutta nyt pelon ja epätietoisuuden vieläkin nakertaessa mielensä perällä taisi tämä viedä melkoisen osan paikan vaikuttavasta jylhyydestä... varsinkin kun poika lopulta tajusi että tämä paikka taisi olla se, johon he olivat olleet matkallakin. Hänen jalkansa kiljuivat vieläkin armoa mutta jollakin ilveellä puuskuttava poika pakottautui vielä pysymään huojuvilla kintuillaan ja kääntämään silmät ymmyrkäisenä katseensa taakseen huomatessaan Haeklin kompuroivan hänen perässään esille. Rankka kapuaminen oli selvästi ottanut hyvin koville myös vielä enemmän ruhjotulle nuorukaiselle purppuratukan päätyessäkin päästämään kurkusta pienen pelästyneen ähkäisyn kun toinen lyyhistyi voimattomasti kivelle.
Ehtimättä edes piittaamaan perässä seuraavasta uhkaavasta mieskaksikosta päätyi nulikka kuitenkin haparoimaan huolestuneen, huojahtavan askelen kohti tuupertunutta nuorukaista, onnistumatta kuitenkaan itsekään saamaan hetkeen koherenttia sanaa suustaan raskaan hengenhaukontansa lomasta. Tukala verenmaku kurkussaan hän kiskoi syvään viileää, ja raikasta vuoristoilmaa polttaviin keuhkoihinsa kerran toisensa jälkeen piittaamatta ilkeästä tunteesta jonka kylmä ilma hänen sisällään sai aikaan. Rehellisesti hänkin olisi tahtonut hyvin mielellään vain lysähtää alas lattialle kuten toinenkin, mutta niin paljon lepoa kuin rääkätty keho olisikin kaivannut, tuntuivat hänen särkevät jalkansa kuitenkin jäykistyneen paikoilleen polttelevista lihaksista huolimatta. Hän tunsi olonsa kuin saalistajien ympäröimäksi uupuneeksi peuraksi, jolle herpaantuminen merkitsi välitöntä karmeaa kuolemaa... olkoonkin ettei varsinaista pakopaikkaa tainnut heillä olla olemassakaan. Poika vilkaisi varuillaan silmillään viileässä tuulessa lepattavan kuontalonsa alta myös hengähtämään pysähtyneitä Velazia ja Basharia, sekä hervotonta Nitteä mieshirviön olalla ennen kuin käänsi katseensa hieman hätkähtäen takaisin Haekliin tämän tapaillessa vaivalloisia, huolestuneita sanoja. Yhtälailla tuskaisesti puuskuttava, vapisevilla jaloillaan huojahteleva nulikkakin joutui haparoimaan hetken ennen kuin onnistui kiskomaan kurkustaan muuta kuin epämääräistä pihinää, päätyen lopulta kuitenkin nyökäyttämään toisen tiedusteluille. "Mä... äh. Juu. Kai. Entä... sä? Pääsetkö ylös?" se ähkäisi viimein katkonaisesti uskaltamatta kuitenkaan liikkua jäykistyneiltä jaloiltaan siinä pelossa että rysähtäisi vielä nurin, jääden itsekin vilkuilemaan nuorukaista karvojaan pörhistelevän Kissan ylitse neuvottoman huolissaan siltä varalta että toinen saattaisi tarvita apua. Nyt kun ympärillä oli enemmän valoa toisen ruhjotut, veriset kasvot näyttivät eittämättä vieläkin karummilta saaden pojan kirskauttamaan tukalasti hampaitaan, ennen kuin se kuitenkin henkäisi päätyen vilkaisemaan vielä ympärilleen vuoren huipulla hieman viileässä viimassa (tai sitten vain uupumuksesta) väristen. He kaiketi olivat nyt viimein perillä... vaikka hän ei kieltämättä vieläkään ollut aivan perillä siitä missä.
"Hitto, se... Missä me oikein...?" se yritti haparoida vaivalloisesti hetken itseään koottuaan luoden itsekin voipuneen katseen ympärilleen, sanojen kuitenkin keskeytyessä nopeasti pieneen yllättyneeseen sävähdykseen kun Haekli tuntui äkkiä kavahtavan jotakin. Poika käänsi huomionsa nopeasti toiseen, seuraten sitten pienellä viiveellä nuorukaisen järkyttynyttä katsetta, ennen kuin jännittyi itsekin jälleen niille sijoilleen. Hän tuskin oli hädintuskin ehtinyt laittaa sen suuremmin merkille kukaties vaikuttavia, mutta silti kauempana odottavia valtavia valkeita ovia, tajuten kuitenkin vasta nyt että näiden välistä häämöttävässä valossa oikeastaan seisoi joku... tai kaiketi ennemminkin "jokin". Jo alunperinkin hiljaiset sanat kuolivat ilmaan, pienen epämääräisen "egh" -äännähdyksen ollessa kaikki mitä poika hetkeen sai suustaan. Se tuijotti typertyneenä ja kasvavan järkytyksen vallassa kalpeaa, piirteetöntä ja vielä Velaziakin luonnottomammalta näyttävää olentoa joka näkyi seisovan heitä odottaen ovien tuntumassa kuin olisi hetkeksi nyrjäyttänyt aivonsa moisen ilmestyksen edessä. Kyseessä ei selvästikään ollut ihminen... eikä kyllä mikään muukaan mitä hän oli koskaan nähnyt tai edes kyennyt kuvittelemaan olevan olemassa. Tämä ei olisi näyttänyt pikimustine silmineen ja piirteettömästä päästä työntyvine sarvineen edes todelliselta ellei olento olisi kuitenkin ollut selvästi elävä heitä pistävän tarkkaavaisesti tuijottaessaan... jo ennen kuin Velaz heidän takanaan avasi jälleen suunsa.
Hetkeksi paikoilleen jälleen jämähtänyt purppuratukka ei voinut olla sävähtämättä kun sairaalloinen kalpea mies äkkiä töksäytti esille jälleen yhden suorastaan röyhkeistä kommenteistaan joka selkeästi oli suunnattu uuden olennon suuntaan. Siitäkin huolimatta ettei karmivalla miehellä kaiketi olisi ollut varaa sättiä ketään "kalpeiksi" tai "sekasikiöiksi" loi poika tähän kuitenkin jokseenkin järkyttyneen katseen kun tämä rohkeni sanoa jotakin tällaista ennen kuin huomio kääntyi varuillaan takaisin määrittelemättömään outoon olentoon jo kaiketi peläten tämän saattavan hermostua tekemään jotakin kamalaa. Vaikka olisikin hetken voinut elätellä huteraa toivoa ettei olento kukaties ollut kuullut (tai ymmärtänyt) mitä sanottiin, taisi tämä kumota moiset ajatukset varsin nopeasti. Spyro värähti kun ilmestys avasi suunsa heitä tuijottaen... ja äkkiä ilmaan purkautui puheen sijasta... ääniä, jollaisia hän ei olisi koskaan kuvitellut irtoavan mistään edes likimain inhimillisestä. Kaiken paniikin ja uupumuksen jälkeen tämä taisi viimein olla purppuratukan hermoille liikaa. Se kavahti ähkäisten taaksepäin silmät järkytyksestä ymmyrkäisinä kunnes kuitenkin onnistui sotkeutumaan haparoiviin kinttuihinsa. Pelästynyt poika päätyi lysähtämään kivuliaasti takaperin kivelle Kissan protestoivan rääkäisyn saattelemana jääden itsekin henkeä haukkoen tuijottamaan typertyneesti lattian tasolta eteensä. Hetken järkyttyneen tuijotuksen jälkeen se onnistui viimein irrottamaan hetkeksi katseensa olennosta, vilkaistakseen silmänsä ymmyrkäisinä sanattomasti tuntumassaan viruvaan Haekliin. Kukaties poika toivoi vielä epätoivoisesti että toinen olisi saattanut tietää mikä otus oli tai miten tähän olisi pitänyt suhtautua, vaikka luultavasti se ei kyennyt ajattelemaan asiaa nyt järkytyksessään näinkään pitkälle, hakien vain edes jonkinlaista tukea järkytyksensä keskellä. Olento taustalla tuntui sentään hiljenneen, mutta oli silti vielä ikävästi läsnä, mikä ei lopulta helpottanut tilannetta paljoakaan, vaikka hetken lähes paniikinomaisen tuijotuksen jälkeen poika taisikin onnistua toipumaan tarpeeksi onnistuakseen saamaan jähmeät ajatuksensa edes jonkinlaiseen tolkkuun. Olento oli selkeästi seissyt odottamassa heitä.... oliko tämä se, jonka luokse heitä oli rahdattukin?
Ajatus oli varsin omiaan saamaan melkoiset kylmät väreet nulikan niskaan, vaikka joku tässä kaikessa ei silti tuntunut sopivan paikalleen. Jos kalpea olento olisi ollut temppeliin tunkeutujien puhuttu "herra", olisi luullut ettei Velaz olisi rohjennut puhua tälle tällaiseen sävyyn... aivan vain Diavain vuoksi, jos ei muuten. Mutta... jos tämä kyseenalainen olento ei ollut tämä tapaus, niin... mikä hitto tämä sitten oli? Ja... missä mahtoi olla herra itse? Nämä kaikki eittämättä olivat kysymyksiä joihin Spyro ei oikeastaan olisi halunnutkaan saada vastausta varsinkaan näin konkreettisesti hänen tuntiessaan hetki hetkeltä kasvavaa halua pyörähtää ympäri ja singahtaa takaisin portaikkoon, vaikka hän kieltämättä aavistikin jo kuinka toivotonta moinen olisi. Eikä sillä lopulta tainnut nyt olla väliäkään. Hän pelkäsi ettei olisi tähän hätään edes kyennyt liikkumaan paikoiltaan jähmeillä jaloillaan, vaikka olisi halunnutkin.
|
|
|
Post by submarine on Jun 20, 2015 5:35:17 GMT 3
Kun hirvittävän pitkä nousu oli vihdoin takana, ei Haekli hetkeen osannut totta puhuen edes pelätä kunnolla mitään. Uupumus taittoi terän kaikelta, pakottaen hänet lysähtämään maahan niille sijoilleen. Spyro tuntui jollakin ilveellä selvinneen kukaties jopa aavistuksen paremmin (tai ainakin tämä edelleen sinnitteli pystyssä), mikä olisi eittämättä ollut kunnioitettavaa melkein missä tahansa muussa tilanteessa. Nyt hän ei tosin osannut edes kiinnittää huomiota koko asiaan, kunhan ähkäisi toiselle muutaman tukalan sanan, yrittäen kaiketi varmistaa että tää tosiaan oli edes jossakin kunnossa. Vastauksesta päätellen ainakin, ja aavistuksen häpeällisesti punatukkaiselta meni itse paljon pidempi tovi saada aikaan mitään pikaista nyökkäystä ymmärrettävämpää vastausta. "Juu... juu, minä... minä nousen kohta", nuorukainen ähkäisi lopulta nulikan suuntaan, yrittäen pökertyneesti pudistaa päätään ja nyökätä toiselle yhtä aikaa, onnistuen lopulta lähinnä hytkymään sekaisesti. Kaiken tähänastisen jäljiltä hänen jalkojaan poltti häpeällisen paljon, eikä hän pystynyt oikein muutakaan kuin huohottamaan kivisellä lattialla... jos nyt ympärille vilkuilua ei laskettu mukaan. Myös Velaz ja Bashar olivat päässeet ylös, ja näistä ainakin Bashar näytti kaikesta huolimatta yhtälailla varsin uupuneelta. Tämän kourat ja vaatteet olivat kuivuneen veren peitossa... kuten kaiketi myös Nitte, jonka jättiläismäinen mies oli laskenut lattialle hetkeksi, pois kannostaan. Harmaanahkainen vilkuili hetken epävarman huolestuneesti edelleen hervottomasti paikoillaan lojuvan pronssisen suuntaan - ja oli sitten vähällä ähkäistä, kun näki tämän toisen silmän avautuvan hetkeksi ja tekevän nopean kierroksen, ennen kuin se sulkeutui taas löyhän hervottomalla tavalla. Hetken, hyvin lyhyen hetken, hän oli vähällä lausua havaintonsa ääneen, Spyrolle tai kukaties vain yleisesti, mutta hän tajusi kuitenkin pysyä vaiti. Nainen selvästikin teeskenteli olevansa edelleen täysin tiedoton, ja niin vähän kuin sillä ehkä olikin väliä, tuntui sekin silti paremmalta kuin ei mitään. Ja niin hänellä kuin Spyrollakin oli varmasti vain ja ainoastaan ei-mitään tähän tilanteeseen...
Salaisia suunnitelmia tai ei, unohtuivat ne varsin nopeasti kun Haekli sai silmiinsä huoneen valtavassa ovensuussa vaanivan, kammottavan ilmestyksen. Hänen reaktionsa vitivalkoiseen, melkein epäinhimilliseen olentoon oli jossakin järkytyksen ja kauhun välimailla, eikä Spyro selvästikään ottanut tilannetta juuri sen paremmin... viimeistään siinä kohtaa, kun se avasi suunsa. Melkein tahtomattaan hän hivuttautui pakokauhuisen jäykästi lähemmäs maahan kauhusta pudonnutta poikaa, tietämättä hakiko turvaa lukumäärästä vai yrittikö sen sijaan tarjota sitä toiselle. Ensimmäinen tuntui todennäköisemmältä, mutta lopulta sillä ei ollut yhtikäs mitään väliä. Vaikka ilmestys olikin kammottava, ei se tuntunut aiheuttavan suuriakaan reaktioita kenessäkään kauhistuneen kaksikon vangitsijoista. Velaz tuijotti pistävillä, valtavilla silmillään ilmestystä suorastaan kylmäkiskoisesti, siinä missä Bashar tuntui murehtivan edelleen aivan liikaa omaa oloaan edes miettiäkseen asiaa. Eikä Diavai slevästikään ollut aikeissa antaa minkään rikkoa tyyneyttään vieläkään. Mitäänsanomattomat reaktiot tuntuivat kukaties vielä kammottavammilta kuin pelkkä kauhu tai inho, eikä nuorukainen osannut muutakaan kuin vilkuilla epäluuloisen varuillaan ympärillään sivusilmäyksin, tuijottaen kuitenkin samalla melkein järkähtämättömästi edelleen ovensuussa seisovaa kammotusta. Hän ei ollut edes varma tuijottiko se takaisin, sen silmissä ei ollut minkäänlaisia luomia eikä ollut mahdollista sanoa mihin päin se tarkalleen tuijotti, mutta jo pelkkä mahdollisuuskin kylmäsi. Jokainen tästä joukosta oli tähänkin asti ollut kammottava, mutta nämä olivat sentään olleet tavalla tai toisella vielä... inhimillisiä. Mutta nyt he tuijottivat suoranaista hirviötä. Ja jos kaiken takana oli jokin herra, niin... mikä komensi jotakin tällaista?
"Siatara. Mene ilmoittamaan herrallemme, että vangit ovat saapuneet. Demoneistasi ei ole mitään hyötyä. Pelkkää päänvaivaa", Diavai äkkiä totesi varsin tasaisesti, saaden Haeklin säpsähtämään ja pälyilemään mustatukkaista soturia kohti. Tämä itse tuskin edes katsoi kammottavaan ilmestykseen, jota oli äsken puhutellut ilmeisestikin nimeltä. Sen sijaan tämä sammutti kantamaansa lamppua, kuin se vihdoinkin olisi käynyt turhaksi... ja kuin se olisi ollut kiinnostavampi ja vaatinut enemmän huomiota kuin mikään muu tässä kaikessa. Heidän takanaan Velaz päästi uuden, suorastaan tuhahtavan sihahduksen, kuin jokin naisen sanoissa olisi melkeinpä jopa huvittanut tätä. Punatukkaisella ei ollut aavistustakaan mikä, siinä kohtaa kun äkkiä puhuttiinkin... demoneista ja muusta sellaisesta. Ja siitä että ne ilmeisesti... kuuluivat kammottavalle olennolle. Vaikka hirvittävä ilmestys ei ollutkaan puhunut millään ihmisjärjelle käsitettävällä tavalla, tuntui se kuitenkin sentään ymmärtävän puhetta, sillä Diavain kylmät sanat saivat sen kääntämään nykäisten päätään. Hetken se tuijotti naista, ja sen suu aukeni mustaksi, kammottavaksi viiruksi, kuin se olisi ollut aikeissa päästää jonkin uuden, entistä kammottavamman äänen. Mutta sitten huuleton suu sulkeutuikin, ja yhdellä täysin epäinhimillisellä, suorastaan katkonaisella liikkeellä hirviö katosi ovensuusta, ulos ja ties minne. Valtavien ovien raosta oli mahdotonta nähdä kunnolla mitä niiden takana odotti, mutta nuorukainen oli melkoisen varma, ettei se voinut olla mitään hyvää, ei siinä kohtaa kun siellä liikkui jotakin... tuollaista.
Vaikka olikin antanut napakan käskyn, ei Diavailla tuntunut olevan suoranainen kiire jatkaa eteenpäin. Kukaties tämä aikoi antaa epäinhimilliselle otukselle hetken aikaa ilmoittaa mystiselle ja uhkaavalle herralleen asiansa. Ainakin se antoi Haeklille tilaisuuden lojua paikallaan ja velloa kasvavassa kauhussa siitä, mikä heitä odottaisi ovien toisella puolella - ja siitä, mistä jossakin näin kammottavassa edes oli kyse. Hän ei voinut olla tuntematta, että he olivat sekaantuneet johonkin hirveään, josta olisi ollut parempi pysyä loitolla minkä vain pystyi. Eikä heille kerrottu yhtään mitään. Tunne kuitenkin unohtui hetkeksi, kun takaa kajahti jälleen Velazin tuhahdus, nyt aavistuksen tarkoituksellisemmin. Hän säpsähti vilkaisemaan miestä kohti, ja ähkäisi sitten kauhuissaan kun tajusi tämän astuneen lähemmäs päästämättä ääntäkään. Tällä ei ollut enää käsissään miekkaa, mutta se ei totta puhuen tehnyt tästä yhtään vähemmän epämiellyttävää tai uhkaavaa. Hetken nuorukainen ehti pelätä kalpean miehen aikovan tehdä jotakin hänelle, mutta varsin pian hän sai huomata kauhukseen olleensa väärässä. Ei hänelle. Välittämättä veren tahrimasta, lyttynenäisestä nuorukaisesti juuri yhtään tämä astui hänen ohitseen, suoraan maahan kaatuneen, järkyttyneen Spyron eteen. Ja sitten, näyttäen melkein huvittuneelta, tämä kyyristyi niin lähelle poikaa, että pystyi tuijottamaan tätä kauhistuneesta silmästä sairaalloiseen ja melkein pupillittomaan silmään. "Tuo väittää että sinä olet lohikäärme. Mutta sinä hädin tuskin jaksoit nousta edes nuo portaat. Kshhk. Lohikäärmeiden portaat. Minä en haista sinusta yhtään pisaraa lohikäärmeen verta. Sen sijaan minä haistan paljon pelkoa ja sitkasta, ruipeloa lihaa", paiseinen mies sihahti. Haekli tuijotti tätä järkyttyneenä, tietämättä mitä tehdä tultuaan sivuutetuksi täysin. Sivummalla Diavai oli valpastunut ja tarkkaili tilannetta, mutta tämäkään ei tuntunut olevan aikeissa tulla ainakaan väliin. Kuin kaikesta huolimatta keskustelu olisi kiinnostanut tätäkin.
"Mitä sinä pelkäät? Meitä? Olemmeko me sinulle hirviöitä? Lohikäärme on hirviöistä suurin, millä sellainen muka pelkäisi ketään meistä? Kss-ss-sh-hhhk. Mutta sinusta haisee vain pelko", Velaz sihahteli, tuijottaen poikaa läpitunkevan suoraan, välittämättä edes tämän pitelemästä valkeasta kissasta, joka oli jäämässä varsin tukalasti heidän väliinsä. Ja sitten, välittäen siitä vielä vähemmän, tämä yhtäkkiä tarttui salamannopeasti kiinni pojan niskasta, kiertäen toisen luisevan, pitkäsormisen kätensä tämän pään taakse kuin estääkseen tätä pakenemasta tai edes kääntämästä katsettaan pois. Samalla tämä tarrasi toisella kädellään omaan leukaansa ja kiskaisi niin että rusahti, pakottaen sen enemmän auki kuin olisi koskaan pitänyt olla mahdollista. Ja vaikka Haekli olikin säpsähtänyt järkytyksestä, jähmettyi hän kauhusta paikoilleen, voimatta tehdä mitään, kun näki mitä tämän suun sisällä odotti. Velazin suussa, jonne valo nyt paistoi, ei ollut kieltä tai hampaita. Ei edes ikeniä. Se oli suuri ja kuiva aukko, jonka sisällä... kuhisi. Nuorukainen tuijotti sitä järkyttyneellä, inahtelevalla epäuskolla, kun hänen silmänsä, vastoin hänen tahtoaan ja mielenterveyttään, erottivat sen sisältä täysin käsittämättömiä, täysin kammottavia muotoja. Kuhisevia ja pitkiä, kuin sormet, mutta täysin mustia, toisiaan vasten hierovia. Hän ei pystynyt ymmärtämään mitä edes näki, mutta kaikki se mitä hänen silmänsä erottivat vaiensi hänet täysin, pakotti tuijottamaan aivan yhtä järkyttyneenä ja kauhuissaan, kuin suunsa auki repinyt mies pakotti pitelemäänsä poikaa. Tämä puristi Spyroa niskasta, pidellen tämän päätä paikoillaan ja kammottavan lähellä suutaan. Ja kurkusta nouseva kuhina yltyi, suorastaan innostui, tavoitteli ulospäin, kuin aistien lihan...
Yhdessä silmänräpäyksessä tapahtui kaksi asiaa, joista kummankin Haekli tajusi vain hyvin hämärästi. Kauempana Diavai harppasi kohti Velazia niin nopeasti, että melkein liisi lattian poikki. Ja samaan aikaan, kuin aistien naisen aikomukset, kelmeä mies äkkiä päästi irti pojasta, harpaten kauemmas tästä, lähemmäs ovea, ketterästi ja nopeasti. Mutta tämä ei edes katsonut soturiin, vaan tuijotti edelleen kiinteästi poikaa, josta oli vielä äsken puristanut kiinni kuin peto saaliistaan. Ja yhdessä järkyttävässä silmänräpäyksessä tämä äkkiä työnsikin rajusti leukansa takaisin kiinni, niin että se rusahti uudelleen. Vaaninut kauhu katosi... tai ainakin peittyi. "Me kaikki olemme hirviöitä täällä. Ja minä kyllä näen ettei sinussa ole hiukkaakaan sitä. Sinä olet lihaa herralle!" kelmeä mies julisti melkeinpä tyytyväisen kuuloisena, ennen kuin sitten harppasi vaivattoman ketterästi, edes taakseen katsomatta läpi valtavien ovien raosta, pois näkyvistä ja ties minne. Kuin olisi saanut tietää kaiken tarvittavan ja menettänyt saman tien kiinnostuksensa. Haekli ei osannut kuin tuijottaa silmät pyöreinä ja kauhusta kankeana miehen, hirviön, perään, haukkoen henkeään joka ei tuntunut kulkevan ollenkaan. Hämärästi hän tajusi, että kahden maassa lojuvan viereen pysähtyneen Diavain käsi oli edelleenkin miekan kahvalla, varautuneempana kuin se oli tähän asti ollut kertaakaan.
|
|
|
Post by spyrre on Jun 21, 2015 3:01:21 GMT 3
Oli vaikea sanoa oliko kalpea nulikka lopulta paljoakaan paremmassa kunnossa kuin maahan kapuamisen päätteeksi lysähtänyt Haekli vaikka olikin jollain ilveellä vielä pystyssä... vaikkakin epävarmasti kuin ensimmäistä kertaa jalkojaan kokeileva ruipelo varsa. Eittämättä purppuratukan jännittyneet jalat vapisivat varsin ikävään tapaan joka vihjasi että tämä taisi pysyä pystyssä lähinnä paniikinomaisesti suonissaan kuohuvan adrenaliinin voimin. Kuitenkin tämä taisi olla vielä edes jossain määrin tolkuissaan jos ei muuta, tummien hermostuneiden silmien katseen kääntyessä varsin nopeasti huolissaan nuorukaisen suuntaan. Toisella tuntui kestävän tovin verran saada jonkinlaisia sanoja suustaan ja tämä sai Spyron entistä hermostuneemmaksi kunnes toinen viimein nyökkäsi vaivalloisesti ja kaikkea muuta kuin vakuuttavasti, mutta osoittaen sentään olevan vielä tajuissaan. Poika vilkuili toista vielä hetken ennen kuin päästi ilmoille pienen henkäisyn nyökäten epävarmasti itsekin, löytämättä kuitenkaan tilanteeseen enää enempää sanoja. Kärvistelevä katse kävi varuillaan myös itseään lepuuttavassa Basharissa sekä jälleen huolestuneempana tämän maahan laskemassa hervottomassa Nitessä jota poika pälyili hetken aikaa suorastaan epätoivoisesti kuin peläten pronssisuomuisen olennon jo heittäneen henkensä. Mutta järkytykset eivät tainneet olla vieläkään ohitse edes kaiken jo koetun jälkeen. Varsin pian vieläkin henkeään tukalasti haukkova nulikka pienellä viiveellä oivalsi etteivät he olleet yksin vuoren huipulla. Pojan katse singahti pelästyneen säpsähdyksen keralla kauempana erottuvien ovien suuntaan nauliutuen näiden luona odottavaan suorastaan muitakin tuttavuuksia karmivampaan hahmoon, tämän ehtimättä kaikessa järkytyksessään laittaa merkille Niten vaivihkaista, suorastaan epäilyttävää keltaisten silmien liikahdusta ennen kuin nainen heittäytyi jälleen hervottomaksi.
Kun ehti hahmottumaan järkyttyneiden vankien tajuntaan, taisi oven tuntumassa seisova uusi kalpea ja suorastaan luonnottoman piirteetön tuttavuus vaatia itseensä kaiken huomion vaikka olento ei hetkeen tuntunut edes liikkuvan paikoiltaan. Se ei kuitenkaan vähentänyt tippaakaan näyn kammottavuutta, kaiketi lähes päin vastoin Spyronkaan voimatta hetkeen tehdä mitään muuta kuin tuijottaa typertyneen kauhun vallassa eteensä, kuin ei olisi kyennyt edes käsittämään mitä katsoi. Mutta jos vähäeleinen, pikimustilla silmillään piirteettömien kasvojensa keskeltä tuijottava olento näytti kammottavalta, muuttui tämä kertaheitolla entistä hirvittävämmäksi kun tämä viimein avasi huulettoman suunsa kuin vastatakseen Velazin heittämään, varsin epäkohteliaaseen tokaisuun. Sairaalloisella miekkosella ei selvästikään ollut kunnioitusta lähes mitään, edes jotakin tällaista kohtaan, eivätkä äänet jotka äkkiä purkautuivat olennosta saaneet tätä (tai oikeastaan muitakaan heidän ympärillään seisovia) hetkahtamaan suuremmin, mutta järkyttynyt Spyro taisi reagoida näidenkin puolesta. Pitkään toviin purppuratukka ei tuntunut edes muistavan muita muukalaisia ympärillään tuntumatta reagoivan edes raskaaseen putoamiseensa kivelle muuten kuin kivuliaalla ähkäisyllä, kyeten hädin tuskin luomaan kauhistuneen suurisilmäisen katseen yhtälailla järkyttyneeseen, vaivalloisesti lähemmäs hivuttautuvaan Haekliin. Vaikutti ikävän vahvasti siltä että toisellakaan ei tuntunut olevan yhtään sen enempää käsitystä siitä mitä heidän edessään edes seisoi, jos nuorukaisen kauhistuneista eleistä saattoi mitään päätellä. Koko ilmestys -- puhumattakaan tämän pitämistä äänistä -- oli niin vieras kaikin tavoin että aivan tämän läsnäolo sattui päähän... ei sillä, etteikö nulikan pääkoppa (sekä likimain kaikki muutkin ruumiinosat) olisi eittämättä jomottanut aivan tarpeeksi jo muutenkin.
Järkyttynyttä tuijottelua ei tainnut lopulta kuitenkaan ehtiä kestää kovinkaan kauaa vaikka tämä eittämättä kauhistuneista vangeista tuntuikin pieneltä ikuisuudelta, kunnes Diavai, yhtä tasaisen viileänä kuin aiemminkin, rikkoi hiljaisuuden. Lattialle unohtunut Spyro sävähti jälleen voimakkaasti ääntä kuin olisi viimein muistanut jälleen naisenkin olemassaolon vilkaisten jännittyneenä tämän suuntaan, ennen kuin räpyttelelevä katse palasi kuin vedettynä takaisin kalpeaan sarvekkaaseen olentoon. Oliko soturi juuri... puhutellut otusta nimeltä? Puhumattakaan siitä kuinka tämä jakeli silmäänsä räpäyttämättä (tai oikeastaan edes ilmestykseen katsomatta) niin käskyjä kuin moitteitakin hirviön suuntaan tavalla, joka eittämättä sai Spyron jälleen varsin epävarmalle kannalle sen suhteen kumpaa näistä hänen olisi oikeastaan pitänyt kavahtaa enemmän. Mutta kaiketi viileä, puolihuolimaton tokaisu taisi valaista ainakin joitain asioita heillekin, jos kummallakaan vangeista oli aikaa lopulta saada kiinni sanoista kaiken kauhunsekaisen hämminkinsä keskellä. Ilmeisesti kyseessä ei ollut itse "herra", vaan alempana vipeltävien pikkuhirviöiden kyseenalainen "omistaja"...? Ei sillä, että kumpikaan näistä asioista olisi saanut ainakaan Spyroa tuntemaan oloaan tippaakaan paremmaksi. Tämä taisi tarkoittaa heille lähinnä sitä, että jossakin (luultavasti varsin lähellä) oli vielä joku, joka komensi suoranaista laumaa luonnonoikkuja.... ja eittämättä olisi sellainen henkilö jota kumpikaan heistä tuskin haluaisi tavata. Tämän kärvistely taisi kuitenkin joutua vielä odottamaan että päästäisiin yli edes uusimmasta järkytyksestä, joka seisoi vieläkin kylmäävästi tuijottaen ovensuussa. Vaikka hirvitys ei tuntunutkaan päästävän kurkustaan minkäänlaisia koherentteja (tai edes ymmärrettäviä) ääniä, ymmärsi tämä kuitenkin selvästi puhetta. Spyron kauhuksi olento avasi jälleen karmivan suunsa saaden pojan kyyristymään jo uutta hirvittävää ääntä odottaen, mutta pieneksi yllätykseksi (tai kukaties lyhytaikaiseksi helpotukseksi) otus tuntuikin pysyvän vaiti. Hetken piinaavasti tuijoteltuaan hirvitys sulkikin kitansa, ennen kuin viimein kääntyi luonnottomasti nykien ympäri ja astui epäilyttävän kuuliaisesti näkyvistä luultavasti toteuttamaan Diavain komennusta... mutta vaikka ei enää seissytkään heidän näkyvissään, oli silti varsin kuumottavaa tietää että otus oli silti vielä läsnä, eikä luultavasti edes kovinkaan kaukana.
Edes hirviön poistuttua lattialla kyyhöttävä, kuumeisesti Kissaa puristava nulikka ei tuntunut kykenevän vieläkään edes yrittämään uudestaan entistä vapisevammille jaloilleen... tai oikeastaan mitään muutakaan. Se tuijotti hampaitaan tukalasti hiljaa kirskutellen eteensä kammon lietsomalla valppaudella kuin peläten otuksen saattavan vielä palata, kukaties mukanaan jotakin vieläkin kamalampaa, muistamatta hetkeen edes muita muukalaisia ympärillään... ainakaan siihen saakka, kunnes äkkiä jostakin hänen takaansa (kenenkään mielenrauhalle aivan liian läheltä) kuului jo lähes tutuksi käynyt uhkaava sihahtava ääni. Tämä sai Spyron kavahtamaan likimain yhtä hälytettynä kuin Haeklinkin hänen vieressään pojan ehtimättä kuitenkaan tekemään paljoakaan muuta kuin tähän saakka taustalla seisonut Velaz astui kylmäävän nopeasti esille, kumartuen pojan melkoiseksi järkytykseksi ja typerrykseksi hänen eteensä. Katti hänen sylissään sähähti pelästyksestä purppuratukankin kavahtaessa hätäisesti ähkäisten kauemmas miten nyt istuallaan kissa sylissään kykeni, ennen kuin jähmettyi jälleen silmät ymmyrkäisenä paikoilleen lähes pupillittoman kalpean tuijotuksen naulitsemana. Syystä tai toisesta karmiva mies tuntui äkkiä kiinnostuneen hänestä saaden epätietoisen pojan pälyilemään tätä silmiään entistä tiuhemmin räpytellen kuontalonsa alta tietämättä mitä tämä edes halusi, mutta kavahtaen lähelle tunkevaa tapausta yhtälailla. Hän tunsi vastenmielisen kauhun pyyhkäisevän ylitseen puristaen valkeaa eläintä epätoivoisesti sylissään, ja sävähtäen jälleen voimakkaasti kun sairaalloinen miekkonen viimein puhui lähes huvittuneesti sihisten, suoraan hänen kasvoilleen.
Moiset sanat olisivat eittämättä saaneet purppuratukan kavahtamaan lähes kenen suusta hyvänsä, mutta hänen eteensä kumartunut Velaz sai tämän eittämättä vielä entistäkin enemmän tolaltaan silkalla olemuksellaan. Se pälyili tukalasti eteensä tuntien olonsa surkeasti nurkkaan ahdistetuksi saaliseläimeksi, tummien silmien levitessä entisestään kun tämä pienellä viiveellä tajusi miehen sanat. Jopa tässä tilanteessa huvittuneen halveksiva huomautus oli omiaan saamaan Spyron muutenkin kyseenalaisen ryhdin lyyhistymään entisestään kun pojan ylitse pyyhkäisi lähes silminnähtävä aalto pistävää häpeää. "....ähh. Mä..." se onnistui töksäyttämään hetken suutaan neuvottomasti auottuaan, vaisujen sanojen kuitenkin kuollessa ilmaan, kuin poika ei olisi tiennyt miten olisi edes jatkanut. Se kirskautti hampaitaan uudestaan laskien sitten kärvistellen katseensa, kuin jokainen pilkallinen sana olisi kirpaissut kipeästi. Nulikka ei kuitenkaan vastannut tai edes yrittänyt väittää vastaan löytämättä sanoja miehen painostavan tuijotuksen edessä edes tämän katkerasti purevien sanojen jatkuessa. Kukaties jossain muussa tilanteessa poika olisi edes voinut tuohtua moisesta, mutta nyt sillä ei tainnut olla tarpeeksi hermoja tai voimia jäljellä.... ei sillä että Velazkaan olisi lopulta tainnut odottaa hänen vastaavan. Hän oli eittämättä kaikkea muuta kuin hurja lohikäärme ties minkä luonnonoikkujen saartamana... ja hän tiesi sen tuskaisen selkeästi itsekin. Siltikään hän ei kyennyt kuin puremaan hammasta lattiaan jäykästi tuijottaen ja puristaen hiljaa murisevaa Kissaa sylissään... kunnes kylmäävän vikkelä Velaz päätti aikansa kuluksi koetella kärvistelevää vankiaan hieman lisää.
Purppuratukka ehti hädintuskin ähkäistä typertyneesti kun Kissa äkkiä sähähti paniikinomaisesti hänen sylissään juuri ennen kuin poika äkkiä tunsi varoituksetta kipeän tiukan otteen niskassaan kun kapeat kalvakat sormet tarrasivat häneen kiskaisten välttelevän katseen jälleen ylös suoraan karmivan hiipparin kasvoihin. Sitte, aivan kuin tämä ei olisi ollut tarpeeksi, tarrasi mies äkkiä leukaansa ennen kuin järkyttynyt nulikka oli edes tarpeeksi mukana reagoidakseen... ja kiskaisi tämän vastenmielisen rusahduksen keralla ammolleen. Jo aivan teko itsessään oli epäilemättä tarpeeksi järkyttävä, puhumattakaan siitä joka miehen kidasta paljastui kiemurtelevana, läpitunkemattoman mustana massana, kuin hirvittävä lauma mustia, nälkäisiä matoja... tai kukaties vielä hirvittävämmin, haparoivia sormia. Äkillisestä tarrauksesta yllättyneen pojan refleksinomainen pyristely kuoli heti alkuunsa kun tämä äkkiä löysi silmiensä edestä ammottavan, pikimustan kidan joka tuntui hyytävästi kurottelevan kohti hänen kasvojaan saaden nulikan jähmettymään paikoilleen silmänsä kauhusta ymmyrkäisinä. "Mi-- H- hei! Päästä... irti!" se viimein lähes enemmän vinkaisi yhteen puristuneiden hampaidensa lomasta enemmän kuin mitään muuta sanojen kuitenkin muuttuessa nopeasti pelkäksi epämääräisen kauhistuneeksi äännähdykseksi. Purppuratukka ei kyennyt niin kääntämään katsettaan kuin edes yrittämään kiskoa itseään irti luisevien sormien otteesta, vaikka epäilemättä ensimmäinen reaktio olisi moisen edessä ollut paniikinomainen singahdus aivan mihin tahansa kauas pois tämän ulottuvilta. Eittämättä hän oli ollut oikeassa kavahtaessaan kalvakkaa, sairaalloista ilmestystä alunperinkin edes syytä tietämättä, mutta tämä lopulta ei lohduttanut tippaakaan kun yhtälailla typerryttävä sekä hirvittävä kuhiseva mustuus tämän sisuksista kurotti kohti hänen kasvojaan kuin aikeinaan ahmaista nulikan siihen paikkaan. Kuitenkin juuri ennen kuin nälkäiset kammotukset onnistuivat tavoittamaan hänet piinaava puristus nulikan niskasta äkkiä irtosi saaden kauhistuneen pojan lähes lysähtämään taaksepäin.
Kesti tovin verran ennen kuin järkytyksestä hytisevä, entistä kalpeampi Spyro varsinaisesti edes tajusi Velazin harpanneen äkkiä kauemmas, vieden sisuksissaan kuhisevat kauhut mukanaan. Poika tuijotti silmät ammollaan paikalleen lattialle hyytyneenä tämän jälkeen kun karmiva mies rusautti kuin aikaansaamastaan järkytyksestä nauttien leukansa groteskisti jälleen paikalleen, tokaisten ilmoille hyytävän johtopäätöksensä joka sai jo valmiiksi kiristyneen nulikan sävähtämään uudestaan. Kavahduksesta huolimatta mies ei kuitenkaan enää päätynyt yrittämään mitään, vaan lähes tyytyväisen oloisesti tämä pyörähti viimein ympäri kuin menettäen mielenkiintonsa, ennen kuin luikahti ovien raosta äskeisen hirvityksen jälkeen, jättäen jälkeensä vain kaksi kauhistunutta vankia, lattialla retkottavan Niten sekä Diavain Basharin keralla. Purppuratukka ei heti edes tajunnut panssaroidun naisen astuneen heidän viereensä äkkiä varuillaan miekkaansa puristaen. Se vain tuijotti eteensä kalpean miehen jälkeen vapisevilla käsillään suurisilmäiseksi, likimain joka suuntaan sojottavaksi karvapalloksi muuttunutta kattia sylissään puristaen edes huomaamatta eläimen terävien kynsien pureutuvan ihoonsa nuhruisen kankaan lävitse, joka hädintuskin suojasi edes vuorenhuipun viileältä ilmalta. "Mi... mitä se...." oli ainoa jota se onnsitui viimein ähkäisemään sekavasti kitusistaan ilmoille, kuitenkin selvästi liian tolaltaan oikeastaan tekemään (tai oikeastaan tajuamaankaan) mitään muuta. Mistä ikinä hän olikaan äsken nähnyt häivähdyksen oli selvästi jotain hirvittävää ja puhtaan luonnotonta ettei poika onnistunut saamaan tästä (kukaties onnekseen) edes minkäänlaista otetta saati käsitystä kauhusta lamaantuneessa mielessään edes Velazin poistuttua. Hän ei kyennyt epäilemään hetkeäkään etteikö mies olisi puhunut täysin totta todetessaan että nämä kyseenalaiset hiipparit olivat kaikki hirviöitä... tämä oli oikeastaan ainoa sana jonka poikakaan tähän hätään keksi joka kuvasi asioita edes jotenkin. Minkä kirotun keskelle he oikein olivat onnistuneet ilmaantumaan...? Vaikka Spyro taisi tarvita ainakin vielä hetken saadakseen kiskottua ajatuksiinsa tarpeeksi rotia edes alkaakseen hermoilla tätäkin aihetta. Nyt mielessä häälyivät vain Velazin pilkallisen uhkaavat sanat sekä kuvat kamalasta kohti kiemurtelevasta mustuudesta, jotka eittämättä olivat tarpeeksi peittääkseen hetkeksi alleen lähes kaiken muun.
|
|
|
Post by submarine on Jun 21, 2015 6:39:46 GMT 3
Velazin tehtyä temppunsa ja sen jälkeen loikittuaan pois kammottavien, kolkkojen sanojen saattelemana täytti kivistä huonetta hiljaisuus. Joidenkin kohdalla se oli järkyttynyttä, joidenkin muiden kohdalla taas kireää tai jopa tyrmistynyttä. Diavai seisoi vaiti paikoillaan, kasvot yhä varsin tasaisina mutta leukaperät silminnähden tiukkoina, puristaen miekkaansa kuin olisi varautunut siihen että kelmeä mies oli aikeissa palata. Takana seisova Basharkin tuntui menneen vielä piirun verran aikaisempaa hiljaksi tavalla tai toisella. Ja Haekli puolestaan ei olisi varmasti pystynyt saamaan aikaiseksi juuri nyt edes yhtä ainoaa sanaa, vaikka olisi yrittänytkin. Hän oli nähnyt jotakin kammottavaa jota ei pystynyt ymmärtämään, aivan liian läheltä ja aivan liian tarkkaan. Jo se olisi riittänyt, mutta paiseisen kammotuksen sanat kaikuivat mielessä melkein yhtä pahoina. Nuorukaisen olisi kukaties pitänyt yrittää ottaa selville oliko Spyro, eittämättä kaikista järkyttynein ja pahiten hätyytetty, kunnossa. Mutta hän ei kyennyt juuri nyt mihinkään edes niin vaativaan, onnistuen hädin tuskin päästämään epämääräisen vinkaisun kun purppurapäinen nulikka ähkäisi kauhuissaan muutaman haparoivan sanan. Hän vilkaisi tähän, tajuamatta edes saman tien että hänen suunsa roikkui järkyttyneesti auki. Sen sulkeminenkin tuntui suorastaan hankalalta. Kaikki mitä tapahtui sai kaiken tuntumaan vain entistä pahemmalta, ja jossakin nuorukaisen takaraivossa kareili hirvittävä, takova käsitys siitä, että luvassa oli kukaties vain edelleen pahempaa. Ehkä kauhun lisääntyminen ei edes loppuisi koskaan, vaan jatkuisi kuin kammottavimmassa painajaisessa. Siltä tämä kaikki ainakin tuntui, kammottavalta ja loputtomalta painajaiselta.
Nopeista liikkeistään huolimatta Diavai ei tuntunut ainakaan suoranaisen järkyttyneeltä tapahtuneesta. Tapa, jolla tämä tuijotti tiukasti oviaukkoa, sai tämän näyttämään melkein siltä, kuin äskeinen olisi ollut jopa odotettua ja enemmänkin vain... ärsyttänyt tätä, tai jotakin. Naisen leukaperät kiristelivät edelleen, kun tämä päästi hyvin kevyen ja puolittaisen äännähdyksen, laskien lopulta paljaan asekätensä aseeltaan kuin päätyen siihen tulokseen, että mies tosiaankin oli häipynyt ties minne. Hetken tämä tuijotti vieläkin ovien suuntaan, mutta aavistuksen vähemmän tiukasti, ennen kuin katsahti maassa lojuvaan kaksikkoon. Kylmät silmät eivät paljastaneet mitään, eivät nyreyttä tai ärtymystä moisesta säikkymisestä, eivätkä liioin minkäänlaista myötätuntoakaan. Kuin se kaikki olisi ollut täysin samantekevää. Siltikin tämä saattoi kukaties nähdä että kumpikin kaksikosta oli järkkynyt aivan liian pahasti (kukaties edes päästäkseen ylös), sillä lopulta soturi jopa avasi suunsa ja puhui. "Velaz pelottelee. Ei sen enempää. Se nauttii siitä, mutta tietää ettei se voi tehdä muutakaan. Se sai jo muistutuksen", Diavai lopulta totesi, kohottaen paljonpuhuvasti katseensa veriseen ja kahta sormea köyhempään Bashariin. Valtava mieskin tuntui havahtuvan aavistuksen verran kun tästä puhuttiin... olkoonkin ettei tämä näyttänyt millään tapaa tyytyväiseltä tapaan, jolla kylmäkiskoinen nainen ei tuntunut uhraavan yhtä ainoaa ajatustakaan aikaisemmalle miekkansa heiluttelulle. Se oli vaitonaista, alistunutta nyreyttä, josta ei kuitenkaan myöskään näkynyt minkäänlaista kauhua tai järkytystä äskeistä kohtaan; oli kuin Velazin äkillinen temppu olisi ollut täysin tuttu ja huomionarvoton. Haeklia puistatti.
"Tämä... tämä on kaikki järjetöntä. Minä en ymmärrä tästä mitään. Minä en ymmärrä mitä täällä tapahtuu ja miksi... miksi minä olen keskellä... keskellä hirviöitä!" Haekli lopulta parahti ääneen, järkyttyen saman tien omasta kyvystään ja uskaliaisuudestaan puhua tällaisessa tilanteessa. Hänen olisi pitänyt pysyä vain hiljaa, mutta sanat oli jo heitetty valittaen ilmaan, eikä hän voinut tehdä muutakaan kuin tuijottaa surkeasti punaista huiviaan puristaen, kun Diavain katse hitaasti laskeutui hänen suuntaansa. Hetken hän odotti kauhusta jännittyneenä että tämä huitaisisi häntä kuten aikaisemmin. Mutta lopulta soturi avasikin suunsa, mikä sai hänet yhtälailla säpsähtämään. "Kukaties herrani kertoo teille kaiken tarpeellisen", nainen lopulta tokaisi melkein mietteliäästi, kallistaen jopa aavistuksen verran päätään nuorukaista tuijottaessaan. Tämä tuntui hetkeksi unohtaneen punatukkaisen nuorukaisen täysin, tai ainakin niin täysin kuin valpas peto pystyi, tarkastellen tätä nyt uudemman kerran. Katse oli edelleen kylmä, mutta siinä oli hetken ajan tarkkaavaisuutta joka kertoi tämän kukaties miettivän. Kukaties tämä yritti itsekin saada selvitettyä itselleen, miksi hän oli edelleen kaiken järkeen hengissä - tai miksi hän oli täällä. Haekli tuijotti hyödyttömän ympäripyöreästi vastannutta soturia epätoivoisesti, ennen kuin päästi surkean voihkaisun. "En minä edes tiedä kuka sinun herrasi on!" oli lopulta kaikki, mitä Haekli osasi surkeassa tilanteessaan todeta. Se oli epätoivoinen puolustus, kuin tietämättömyys olisi jotenkin pystynyt pelastamaan jotakin. Hän tiesi miten vähän jollakin sellaisella oli väliä, mutta ei hänellä ollut muutakaan. Hän melkeinpä yllättyi, kun Diavai viitsi edes enää vastata. Tämä katsoi nuorukaiseen hyvin tarkkaan, suorastaan lävistävästi, ennen kuin avasi varsin vakavana suunsa. "Ei sinun kuulukaan tietää. Kenenkään ei kuulu tietää vielä. Vielä ei ole sen aika. Vielä hän on vain meidän herramme. Minun herrani", mustatukkainen nainen lopulta vastasi, antaen sanoilleen outoa, painokasta arvoa, jota harmaanahkaisen oli mahdotonta ymmärtää. Hän tuijotti tätä hetken, ennen kuin ähkäisi ja laski katseensa alas. Hänen nenänsä oli murrettu kahteen kertaan, eikä hän halunnut edes arvata miltä se näytti nyt. Hän oli omassa veressään ja koko hänen päätään jomotti ja koski aivan liian monella tapaa. Verenhukka ja iskut pyörryttivät... kuten myös jano ja nälkä. Temppelissä oli pitänyt olla tarpeita, tai niin Nitte oli ainakin sanonut, mutta... he eivät olleet syöneet tai juoneet mitään koko päivänä.
"Onko... onko täällä edes vettä? Minulla... on jano", Haekli lopulta inahti hetken perästä, osaamatta keksiä enää mitään muutakaan sanottavaa. Hänen kurkkuaan kuivasi ja koski, ja kaiken kauhun keskelläkin ajatus tilkasta vettä suorastaan piinasi. Ruumis ei välittänyt kauhusta ja tuskasta, ei ainakaan säästelemällä ketään muilta tuskilta. Sensijaan se vain lisäsi omat kärsimyksensä kaiken muun päälle. Ja jos... jos häntä oltiin tosiaan kuljettamassa ties mille tuomiolle, halusi hän sentään sammuttaa janonsa ennen sitä. Se oli mitätön ja samantekevä toive, ja punatukkainen kyllä tiesi ettei sillä ollut mitään väliä, mutta silti hän lausui sen ääneen. Mitä muutakaan hän muka olisi voinut sanoa? Kysymyksen täydellinen sopimattomuus koko tilanteeseen kaikessa suorassa yksinkertaisuudessaan ja sinisilmäisyydessään tuntui hämmentävän jopa Diavaita, sillä tämä jäi tuijottamaan nuorukaista, räpäyttäen silmiään kerran ja toisenkin tavalla, joka oli varmasti hämmentyneempi kuin mikään muu tässä tähän asti. Ja sitten, sanomatta mitään, tämä kumartui äkkiä hänen eteensä panssarin kolistessa, saaden hänet säpsähtämään kärvistelyjensä keskeltäkin, uskoen viimeistään nyt saavansa iskun, jota oli odottanut jo aikaisemmi. Mutta käsi, joka häntä kohti lopulta ojennettiin, ei ollutkaan nyrkissä. Se... piteli jotakin. Haeklilta meni monta pitkää hetkeä tajuta, että nainen oli kumartuessaan vetänyt vyöltään jotakin, tarjoten sitä nyt eteensä. Se oli ruskea, nahkainen nassakka, jossa ei ollut mitään ihmeellistä... paitsi se, että se loiskui, täynnä nestettä. Hän tuijotti sitä hetken epäuskoisesti, ennen kuin kohotti katseensa mitään ymmärtämättä naiseen. Tämän katse ei paljastanut taaskaan mitään, ja hän avasi suunsa, tietämättä edes mitä sanoa. Lopulta yritys kuoli hänen kurkkuunsa, kun hän enempää ajattelematta tarrasi nassakkaan, kamppaillen sen korkin auki ja kohottaen sen kuiville huulilleen. Häntä ei estetty.
Haekli joi nopeasti ja ahnaasti, niin että oli vähällä tukehtua. Hän veti monta pitkää kulausta, kiskoen sisäänsä vettä kuin olisi ollut kuivumassa kasaan siihen paikkaan. Kaiken tuskan ja kauhun keskellä viileä vesi tuntui suoranaiselta elämän henkäykseltä hänen sisäänsä, eikä hän osannut ajatella mitään muutakaan kuin juomista, ennen kuin vihdoin kiskaisi vettä väärään kurkkuun. Se pakotti hänet köhimään ja ruiskutti vettä suusta rinnuksille ja lattialle. Hän ei olisi välittänyt siitäkään, mutta köhiminen ja yskiminen sai hänet vilkaisemaan ympärilleen. Diavai oli edelleen kyyristynyt paikoilleen, täysin selittämättömänä, mutta hänen vieressään oli Spyro, joka ei varmasti ollut juonut yhtään sen enempää kuin hänkään. Nopeat kulaukset olivat kukaties tyhjentäneet nassakasta jo yli puolet, mutta vettä oli edelleen. Ja tuijotettuaan hetken poikaa, arvioiden tämän eittämättä tukalaa vointia, hän alkoi lopulta ojentaa nassakkaa tämän suuntaan hyvin varovasti, kuin olisi pelännyt liian äkkinäisten liikkeidenkin säikäyttävän tämän nyt. Hän ei uskaltanut eikä jaksanut edes sanoa mitään juuri nyt. Tarjosi vain vettä.
|
|
|
Post by spyrre on Jun 23, 2015 2:15:03 GMT 3
Pääsi kulumaan eittämättä varsin pitkä hetki ennen kuin retuutettu ja kauhistunut purppuratukka sai oikein mitään rotia itseensä vaikka hetkeksi innostunut Velaz ei ollut lopulta tainnutkaan saada aikaan varsinaista vahinkoa tempauksellaan... tai kaiketi ainakaan fyysistä sellaista. Tovin verran Spyro vain kyyhötti kalpeana lattialla katteineen hytisten hiljaa, uskaltaen hädintuskin irrottaa katsettaan ovesta jonka taakse näkymättömiin jo toinenkin hirviö oli kadonnut kuin odottaen miehen vielä palaavan ja pistelevän hänet tällä kertaa kirjaimellisesti poskeensa, mutta lopulta laskevan auringon valaisema vuorenhuippu pysyi hiljaisena minkään ryntäämättä enää tähän hätään esille. Kivinen rakennus kaiken huipulla salasi vielä sisällään odottavat kauhut, vaikka lopulta kummallakaan vangeista tuskin taisi olla epäilystäkään siitä että moisia olisi vielä tarjolla... niin karulta kuin tämä kaikki tuntuikin keskellä suorastaan kaunista auringonlaskua, jylhän vuoriston yllä. Näkymä olisi epäilemättä missä hyvänsä muussa tilanteessa ollut henkeäsalpaavan ylevä, mutta nyt ainakaan Spyrolla ei tainnut olla jäljellä niin voimia kuin hermojakaan nauttia maisemasta taikka siitä, että he lopulta olivat jo kauan heidän näköpiirinsä yllä häälyneen valtavan temppelin huipulla... tavalla, jolla kukaan heistä varmasti ei olisi halunnut.
Vasta kun heidän luokseen astunut valpas Diavai puhui tuntui poika säpsähtävän ainakin jollakin tavalla järkytyksestään nykyhetkeen. Se sävähti kääntäen katseensa nopeasti ylös äänen suuntaan jääden hetkeksi pälyilemään naista varuillaan ja eittämättä vieläkin varsin suurisilmäisesti kuin olisi epäillyt tämänkin äkkiä päättävän yrittää jotain, nulikan kuitenkaan edes pyrkimättä vieläkin epäilemättä heppoisille jaloilleen. Se vilkaisi soturia kuin ei olisi ollut aivan varma miten tämän jollakin tavalla jos ei rauhoittelevaan, niin ainakin selittelevään lausahdukseen olisi pitänyt suhtautua ennen kuin antoi katseensa pienellä viiveellä käydä myös taustalla nujertuneena mutta kaikesta lopulta hyvin vähän yllättyneenä seisoskelevassa Basharissa. Lopulta, häpeillen ja arkaillen, katse kävi yhä verissään hänen tuntumassaan istuvassa Haeklissa kunnes poika puri vaisusti hampaansa yhteen ja laski katseensa tukalasti takaisin alas kuin ei olisi tiennyt mitä muutakaan olisi tehnyt tai sanonut... Murhaavasti kuhisevan pimeyden lisäksi hän ei päässyt eroon Velazin häijyn huvittuneesta äänestä joka kummitteli hänen mielessään, saaden hengitystään vaivalloisesti tasaavan nulikan kiemurtelemaan hiljaa paikoillaan kaiken painostavan ahdistuksen keskellä.
Vaikka poika ei tuntunut omaavan niin halua kuin sanojakaan vastata Diavaille, kajahti ilmassa äkkiä toinen ääni, suorastaan epätoivoinen parahdus joka jälleen hätkähdytti purppuratukkaa. Se jännittyi ähkäisten hiljaa, kuitenkin rohjeten vain vilkaista kuontalonsa alta kohti surkeasti edes jonkinlaista selitystä kaikelle tälle kipeästi kaipaavaa Haeklia, ennen kuin purppuratukka kuitenkin vältti jälleen lohduttomasti tämän katsetta, laskien silmänsä hammasta purren toisen ruhjotuista kasvoista kohti lattiaa. Tunne siitä, kuinka kaikki tämä oli piinaavasti juuri hänen syytään tuntui kasvavan hetki hetkeltä lietsoen tukahduttavaa häpeää. Hän oli lopulta likimain aivan yhtä hukassa ja epätietoinen tämän kaiken suhteen kuin tumma nuorukainenkin hänen kykenemättä antamaan tälle minkäänlaista vastausta mihinkään... mutta kaiken surkeuden keskellä oli esiin nousemassa varsin tukala ajatus siitä, että kukaties Velaz kaikessa karmeudessaan oli ollut oikeassa. Ehkä... ehkä heidän -- hänen -- ei olisi pitänyt edes olla täällä... ja vaikka se olisi tarkoittanut lohduttomien asioiden myöntämistä joiden eteen hän kieltämättä oli joutunut jo montakin kertaa, niin kukaties he olisivat silloin edes välttyneet siltä kauhealta kohtalolta joka heitä epäilemättä nyt odotti. Kukaties... ehkä täydellinen umpikujakin olisi ollut parempi kuin... tämä. Varsinkin... näin. Ehkä poika olisi päätynyt arvelemaan että hänen painostava, outo unensakin oli ollut jotenkin enne tästä, jos nulikka olisi ollut nyt kykenevä (tai edes taipuvainen) ajattelemaan asioita näin.
Rehellisesti Spyrokaan tuskin oli odottanut heidän tuntumassaan seisovan naisen vastaavan toisen surkeaan purkaukseen, soturin yhtälailla viileään sävyyn tokaistun vastauksen onnistuessa yllättämään paikoillaan kyyhöttävän pojankin. Diavain tokaistessa mietteliääseen sävyyn "herransa" kenties kertovan heille jotain ei purppuratukkakaan voinut olla luomatta soturiin jokseenkin varovaista, epäluuloista vilkaisua. Tämän tasaisesta olemuksesta kuvastui aivan yhtä vähän oikein minkäänlaista tulkittavaa tunnetta kuin aikaisemminkaan naisen jäätyä nyt tarkastelemaan epätoivoista Haeklia puolittaisen uteliaana. Vaikka tuskin oli nyt millään tavalla kunnossa pohtiakseen asioita erityisen selkeästi jokin tässä kalskahti silti eittämättä pahaenteiseltä saaden pojankin entistä epätietoisemmaksi kaikesta. Sekään ei lopulta löytänyt itsestään edes senkään vertaa sanoja tilanteeseen kuin epätoivon ääneen ajama Haekli kun tämä töksäytti surkean neuvottomasti ettei edes tiennyt kuka tämä mystinen "herra" oli. Vaikka tämän töksäyttäminen ääneen Diavain edessä hätkähdytti pahaa aavistelevaa purppuratukkaa taisi tämä lohduton töksäytys myötäillä hänenkin ajatuksiaan melkoisen hyvin... vaikka nulikka ei voinut olla tuntematta itsessään jälleen melkoista kirpaisua kuullessaan toisen epätoivoisen äänen. Nämä viimeiset, kauheat hetket (tunnit? Heidän oli pakko olla viettäneen jo kauemmin temppelissä kuin he olivat tajunneetkaan jos aurinko oli jo laskemassa) jolloin kaikki viimein oli romahtanut ja mennyt surkeasti täysin raiteiltaan oli epäilemättä ollut toisellekin lähes yhtä piinaava kuin hänellekin... ellei jopa enemmän, nuorukaisen taidettua tuntea itsensä vieläkin epätietoisemmaksi kaikesta kuin hän. Vaikka poika epäilemättä oli odottanut Diavain vajoavan jälleen hiljaisuuteensa, tuntui nainen viimein äityneen ainakin jollakin tavalla puheliaaksi tämän vastatessa jälleen toiselle, vaikka tämä tällä kertaa jäikin jokseenkin mitäänsanomattomaksi (mutta yhtälailla pahaenteiseksi) toteamukseksi, joka sai Spyronkin tummat kulmat rypistymään aavistuksen. Kuka tämä mystinen "herra" jonka henkilöllisyydestä kukaan ei saanut edes tietää saattoi edes olla? Ja mitä kirottua joku tällainen puuhasteli jossain tällaisessa paikassa? Jotain hirviöidensä keralla, jonka kaikista silminnäkijöistä olisi hankkiuduttava armottomasti eroon... ja joka kaiketi liittyi jotenkin lohikäärmeisiin? Tämä kaikki olisi epäilemättä ollut aivan tarpeeksi aiheuttamaan melkoista päänsärkyä ellei purppuraista kalloa olisi jomottanut jo valmiiksi melkoisen tukalasti, puhumattakaan kaikesta muusta, joka alkoi hiljakseen jälleen nousta enemmän esille puhtaan kauhun vajotessa hiljakseen tasaisemmaksi, piinaavaksi painostukseksi hänen mielensä perälle. He epäilemättä odottivat vieläkin jotakin kamalaa... mutta ainakin heillä oli nyt pieni hetki aikaa hengähtää vaikka tällä taisi lopulta olla surkean vähän oikein mitään väliä.
Tukalasti paikallaan liikehtivä Spyro oli vähällä vajota jälleen kärvisteleviin ajatuksiinsa kun Haeklin surkea ääni kuitenkin havahdutti tämän jälleen. Toisen anellessa edes vettä olonsa helpotuksekseen poika räpäytti silmiään vilkaisten jälleen nuorukaista vaivihkaa jokseenkin lohduttomasti. Nyt kun toinen otti asian puheeksi, tunsi hänkin kurkkunsa polttavan kivistävästä tyhjästä vatsastaan puhumattakaan, vaikka tämä kaikki taisi lopulta jäädä vain yhdeksi säryksi monien muiden vastaavien sekaan... mutta oli kuinka oli, toisen surkea ahdinko tuntui silti varsin tukalalta. Purppuratukka tuskin oli odottanut että tarjolla olisi kuitenkaan minkäänlaista helpotusta edes tähän, tai jos olisi, ettei heidän vangitsijoillaan olisi ainakaan kiinnostusta moiseen, mutta jälleen outo viileäkiskoinen nainen pääsi yllättämään. Kun Diavai äkkiä kumartui panssarin pahaenteisen kalahduksen keralla päätyi Spyrokin säpsähtämään melkoisesti vetäytyen epäluuloisesti kauemmas ennen kuin tämäkään ehti edes tajuta että nainen oikeastaan ojensi kädessään jotakin... jotain, joka ei oikeastaan tainnut olla edes ase. Epätietoisesti luimistunut nulikka räpäytti silmiään muutaman kerran kyräillen kuin ei olisi hetkeen ollut aivan varma oliko tämän ojentama esine se miltä tämä epäilyttävästi näytti, kuitenkaan estelemättä kun yhtälailla varautunut Haekli hetken epäröityään otti lupaavasti hölskyvän leilin vastaan. Jokin tällainen äkillinen lähes myötätuntoiseksi tulkittava ele oli napannut purppuratukankin yllätyksellä, mutta tämä ei silti voinut olla jäämättä pitämään tilannetta varuillaan silmällä. Se nuuhkaisi vaivihkaa ilmaa kun Haekli sormeili janoisella kiireellä leilin korkkia auki ennen kuin jäi vilkuilemaan kumartunutta naista kuontalonsa alta kuin pitäen tätä silmällä nuorukaisen sammuttaessa polttavaa janoaan kiireellä, joka sai tämän kakomaan vettä väärään kurkkuunsakin. Moinen saikin huolestuneen katseen jos toisenkin suuntaansa vaiteliaan pojankaan kuitenkaan sanomatta mitään. Lopulta sekään ei tainnut tietää mitä olisi voinut sanoa vaikka hänellä olisikin ollut voimia moiseen... eikä voipunut Haeklikaan tainnut tuntea oloaan ainakaan paremmaksi.
Oli tästä lopulta mitään hyötyä tai ei, tuntui jo jossain määrin vähemmän raskaasti hengittävä Spyro jäävän pitämään vaivihkaa silmällä tilannetta heidän ympärillään kun toinen keskittyi kiskomaan vettä kiireellä sisuksiinsa, edes tämän verran oloaan helpottaakseen. Hiljainen, kireä mutta sentään jossain määrin itsensä jonkinlaiseen hillintään saanut nulikka näytti kuitenkin viimein antaneen periksi uupumukselleen eikä se lopulta edes yrittänyt liikkua paikoiltaan vaikkei selvästikään pitänyt lähelle kyyristyneen Diavain läsnäolosta. Nainen sai osakseen sanatonta, vaikkakin jokseenkin nujertunutta kyräilyä pojan yrittäessä vaivalloisesti kiskoa jonkinlaista terää ja itsehillintää itseensä vellovien ajatuksiensa keskellä, vaikka tämä eittämättä kävi hetki hetkeltä vaikeammaksi. Haeklin tukala yskintä hänen vierestään sai sen jälleen säpsähtämään ja vilkaisemaan nuorukaista, ennen kuin tämä päätyi jälleen silmäämään Diavaita kuontalonsa varjosta kuin epäillen että nainen jostain järjettömästä syystä saattaisi vielä odottaa varomatonta hetkeä tehdäkseen jotain kamalaa.... vaikka soturi ei olisi moista edes tarvinnut jos olisi nähnyt tarpeelliseksi tehdä jotain. Kului kieltämättä hetki ennen kuin tukalasti paikoillaan pälyilevä poika varsinaisesti edes hoksasi varovaista liikettä sivustaltaan. Kuitenkin Kissan hiljainen sihahdus sylistään sai Spyron kuitenkin säpsähtämään ja tiukentamaan refleksinomaisesti otettaan eläimestä kun se käänsi nopeasti katseensa liikkeen suuntaan, kuitenkin löytäen edestään vain vaiteliaan Haeklin, joka kurotti nyt sanattomasti vesileiliä hänen suuntaansa. Hetken aikaa voipunut poikakin osasi vain tuijottaa toista sekä ojennettua nassakkaa kuin jokseenkin hämmentyneenä ettei kyseessä ollutkaan tällä kertaa mikään tämän kamalampi hirviö, ennen kuin tämä viimein nielaisi tukalahkosti, laskien katseensa varovaisesti kohti houkuttelevaa astiaa. Toinen laiha käsi nytkähti aavistuksen katin ympäriltä kuin olisi ollut aikeissa liikahtaa kohti leiliä, ennen kuin nulikka kuitenkin säpsähti luoden kireän katseen ympärilleen ja raaja vetäytyi varuillaan takaisin, tarraten uudelleen kissaan sylissään. Kaikki säntäily, temppelin tunkkainen löyhkä ja lopulta rankka kapuaminen ylös huipulle oli eittämättä verottanut hänenkin vähiä voimiaan rankasti, mutta... rehellisesti hän ei ollut alkuunkaan varma halusiko oikeastaan mitään oudolta naiselta, joka oli luultavasti parhaillaan paimentamassa heitä tuomioonsa. Hänellä ei ollut aavistustakaan miksi tämä oli edes vaivautunut tarjoamaan heille juotavaa, mutta jokin pieni, itsepintainen ääni hänen mielessään pidätteli häntä. Kukaties kyseessä oli silkkaa epäluuloa, jonkinlainen nurkkaan ahdistetun eläimen vaisto taikka häivähdys katkeran hyödytöntä, härkäpäistä ylpeyttä, mutta tämä sai kuitenkin pojan lopulta nielaisemaan kurkkunsa poltteen ja laskemaan katseensa takaisin alas hieman päätään pudistaen. Lopulta sillä tuskin olisi paljoakaan väliä mitä hän enää tekisi, eikä hänen uupuneen kehonsa jomotus lopulta ollut paljoakaan verrattuna siihen paljon suurempaan ahdinkoon joka velloi hänen päänsä sisällä.
|
|
|
Post by submarine on Jun 23, 2015 6:46:45 GMT 3
Vaikka pelkässä nassakassa yksinään tuskin oli tarpeeksi vettä edes kaksikosta toisen tarpeille, pystyi Haekli silti kokemaan, miten jo nopeat, ahnaat kulaukset suorastaan voimistivat häntä. Hänellä ei ollut aavistustakaan, miksi Diavai oli päättänyt suoda heille tällaista armoa, mutta hän oli myös aivan liian janoinen kyseenalaistamaan asiaa liiaksi. Vesi maistui vedeltä, eikä hän edes kaikessa kauhussaan osannut todella pelätä, että se oli myrkytettyä. Eihän nestettä ollut tuputettu heille, ja kyseessä kuitenkin oli selvästi naisen oma leili. Ja sitä paitsi, jos kerran heidän oli määrä tavata paljon puhuttu ja -kammottu "herra", olivat he kaiketi turvassa edes siihen asti. Eh, tai ainakin jälkeenpäin asiaa oli helppo järkeillä niin. Totta puhuen hän oli yksinkertaisesti liian janoinen ja huonovointinen kyseenalaistaakseen asiaa sen pidemmälle. Olipa miten oli, sai Haekli joka tapauksessa huomata hetken päästä olevansa vieläkin hengissä, kukaties enemmänkin kuin oli äsken ollut. Hänen mielialansa tai olonsa ei tosiaankaan ollut parantunut, mutta ainakin hän pystyi kokemaan ajatuksissaan jonkinlaista sekaista holttia nyt. Hän ei ollut edes tajunnut sitä kaiken kauhun keskeltä, mutta jano ja uupumus olivat sumentaneet päätä jo pahasti. Siinä määrin, että vasta juotuaan ahnaasti hän tajusi, että Spyrokin eittämättä tarvitsi vettä... ja paljon muutakin, mutta ainakin sitä. Hän tuli vilkaisseeksi varuillaan Diavaihin, ennen kuin alkoi varovasti tarjota vettä nulikan suuntaan. Nainen ei tuntunut piittaavan koko asiasta, kunhan kyyristeli edelleen heidän edessään, kuin tosiaankin vain odotellen että he olisivat valmiita. Tämän katse ei kavaltanut yhtikäs mitään ajatuksia koko asiasta. Se oli tyyni ja tasainen, kuin tämän ei olisi tarvinnut edes pohtia koko asiaa sen enempää. Kuin tämä olisi tiennyt koko ajan täysin mitä teki, joutumatta koskaan miettimään tai harkitsemaan sen suuremmin.
Varovaisen kärsivällisesti Haekli odotti, että Spyro tarttuisi tarjottuun veteen. Hän oli jo sysäämässä nassakan toiselle tämän ojentaessa varovaisesti kättään... mutta sitten jokin tuntui saavan pojan empimään ja tämä veti sen takaisin suorastaan epäluuloisesti, pudistaen surkean äänettömänä päätään. Hetkeen Haekli ei osannut muutakaan kuin tuijottaa hämmentyneenä ja jopa melkein järkyttyneenä toisen reaktiota. Häkellys sai hänet jo melkein vetämään nassakan takaisin itselleen, mutta jo pelkästään hänen tummilta kasvoiltaan ja suurista, keltaisista silmistään saattoi eittämättä lukea huolta ja hämmennystä, joka ei sallinut moista. Hän tuijotti hetken poikaa, ennen kuin ähkäisi varsin tukalasti, työntäen nassakkaa uudelleen tämän suuntaan. "Spyro, sinun... sinun pitää juoda. Sinulla on jano", Haekli lopulta ähkäisi, tietämättä mitä muutakaan olisi voinut sanoa tai tehdä. Purppurapäinen näytti olevan vielä pahemmin tolaltaan ja vielä huonommassa kunnossa kuin hän, mikä oli lopulta kaiketi varsin ymmärrettävää. Hän ei ollut... keskellä tätä kaikkea samalla tavalla. Siltikin toisen järjettömältä tuntuva reaktio sai hänet pahempaan ahdinkoon, kuin moni muu asia tähän asti, ja pakotti hänet jatkamaan. "Äh, sinä... sinä tarvitset vettä. Ihan sama mitä tapahtuu, sinun pitää juoda. Et sinä muuten selviä", punatukkainen yritti toisenkin kerran, tunkien vesileiliä nyt hanakammin pojan suuntaan. Paremman puutteessa hän ei keksinyt muutakaan kuin viittoa itseään kohti hätäisesti. "Minäkin olen ihan kunnossa. Se on vain vettä. Ei siinä ole mitään vikaa", hän lisäsi.
Diavai ei tuntunut itse murehtivan paljoakaan tavasta, jolla vedenjuominen oli äkkiä mutkistunut. Nainen tuijotti Spyroa tasaisesti, tarkkaillen tämän reaktioita tavalla, joka kertoi korkeintaankin vain samantekevästä kiinnostuksesta. Kaikkia tilanne ei kuitenkaan selvästi miellyttänyt, ja Haekli säpsähti kuullessaan takaa hirvittävän kovan, suorastaan turhautuneen puuskaisun. Hän pälyili äänen suuntaan epäluuloisen varautuneesti, melkein jo odottaen kohtaavansa jonkin uuden uhan. Ainoana Diavain lisäksi paikalle jäänyt Bashar kuitenkin seisoi yhä paikoillaan, joskin varsin tyytymättömän näköisenä. Valtava tuijotti edessään tapahtuvaa peittelemättömän turhautuneesti, päästäen uuden turhautuneen äänen kidastaan kun punatukkainen jäi tuijottamaan tätä. Tämä tuntui päässeen yli sormiensa menettämisestä hämmentävän hyvin... tai ainakin niin hyvin, että se lähinnä sai tässä aikaan nyrää koko tilannetta kohtaan. "Onko tässä jotain mieltäkin? Mitä väliä sillä edes on onko niillä jano vai ei? Ne kaksi menivät jo kertomaan herralle meidän saapumisestamme. Me emme halua antaa hänen odottaa", miehenjätti lopulta puuskahti, osoittaen sanansa selvästikin Diavaille, välittämättä kaksikosta juuri yhtään. Vaikka tämä valikoikin sanansa varsin tarkkaan, ei niissä kuitenkaan ollut varsinaista pelkoa tai suoranaista varautuneisuutta aikaisemmasta huolimattakaan. Mies varoi puristamasta käsiään liiaksi nyrkkeihin, ja tämän rujot sormentyngät tirisivät edelleen verta, mutta oudon polttavien silmien katse oli silti rautaisen vakaa.
Vaikka Basharin sanat eivät saaneetkaan Diavaissa aikaan mitään suoranaista reaktiota, tuntui niissä silti tämän mielestä olevan perää, sillä toisen melkeinpä uhmakkaasta asenteesta huolimattakin tämä hetken kuluttua nousi vaitonaisesti pystyyn, ojentaen sitten kättään Haeklia kohti. Hän säpsähti ensin, ennen kuin jäi pälyilemään tätä epäluuloisesti, vilkaisten Spyroon jolle yritti edelleenkin tuputtaa edes vähän vettä. "Jos se ei aio juoda, minä otan sen nyt takaisin. Herra odottaa meitä jo, eikä hän odota pitkään tai suopeasti", soturi lopulta totesi varsin napakasti. Sanoissa ei ollut suoranaisen vihamielistä sävyä, mutta silti jokin niissä tuntui aikaisempaa kireämmältä. Niihin oli taas ilmaantunut aavistus terää, kuin epämukavana varoituksena siitä, mitä vastaanhangoittelusta voisi seurata. Se kylmäsi punatukkaista nuorukaista pahasti, mutta siitä huolimattakin hän heitti Spyron suuntaan vielä yhden epätoivoisen vilkaisun, suorastaan anellen tätä juomaan edes vähän ennen kuin he jatkaisivat. Jos tämä ei tosiaankaan joisi, pahenisi tilanne vain entisestään. Vaikka niin se taisi pahentua joka tapauksessa...
|
|
|
Post by spyrre on Jun 26, 2015 2:39:33 GMT 3
Lattialla kissaansa puristava Spyro tuntui olevan vieläkin liian tolaltaan kaikesta kyetäkseen edes tarttumaan Haeklin varovasti ojentamaan leiliin, joka puolestaan sai nuorukaisenkin selvästi huolestumaan entisestään. Ahdistunut, katseensa jälleen laskenut nulikka veti kätensä epäröiden takaisin kuin epäillen Diavain tai jonkun muun tarraavan itseensä sillä hetkellä kun hän tavoittelisi vettä vaikka heidän eteensä kumartunut vähäeleinen nainen ei tuntunutkaan tekevän elettäkään estelläkseen häntä tai vimmaisesti jo vettä kurkkuunsa ryystänyttä nuorukaistakaan, mutta tämä ei silti helpottanut kärvistelevän nulikan oloa. Hänen mielessään myllersi, kukaties vielä pahemmin kuin hänen särkyisässä kehossaan, mutta hän kykeni silti aistimaan toisen katseen itsessään katsomattakin kun tumma nuorukainen jäi tuijottamaan häntä typertyneesti. Eittämättä näinkin piinaavassa tilanteessa siemaus vettä olisi voinut olla edes jonkinlainen helpotus johonkin eikä tästä kieltäytyminen lopulta tainnut olla erityisen loogista tai edes millään tavalla harkittua, mutta poika tuskin osasi edes ajatella tätä nyt. Se kyyhötti vaiteliaana lattialla kaikkien katsetta vältellen kuin loppuun jahdattu eläin jolla ei ollut enää jäljellä pakopaikkaa, vaikka sillä olisi ollutkin vielä voimia kiskoa itseään liikkeelle. Hän oli uuvuksissa, peloissaan ja polttavan häpeän jäytämä joutuen puremaan hammasta hillitäkseen itsensä edes jollakin tavalla, eikä hän tiennyt mitä muutakaan olisi tehnyt kuin yrittää eristäytyä tästä jotenkin... vaikka tämäkään lopulta tuskin auttoi paljoakaan. He olivat silti hyvin pitkälti loukussa temppelin huimaavan korkealla huipulla, ilman mahdollisuutta tehdä asialle oikeastaan mitään, ja hänen oli hyvin vaikea ajatellakaan nyt mitään muuta varsinkaan Velazin äskeisen tempauksen jälkeen jonka muistelu sai hänet vieläkin värisemään.
Kuitenkaan vedestä kieltäytyminen ei tainnutkaan käydä aivan niin helposti, vaikka heidän edessään odottavaa Diavaita ei hänen reaktionsa (kuten oikeastaan mikään muukaan) ei tuntunutkaan suuremmin hetkauttavan. Vaikka Haeklin keltaiset silmät jäivätkin tuijottamaan häntä ei tämä kuitenkaan vetänyt ojentamaansa nassakkaa pois vaikka hetken aikaa tämä siltä näyttikin, vaan pian nuorukainen lykkäsikin tätä uudelleen hänen suuntaansa, nyt jo suorastaan anovasti. Poika säpsähti hieman kuitenkaan katsettaan kohottamatta kun toinen haparoi tukalan surkeasti että hänen olisi edes juotava huolimatta siitä mikä heitä ikinä sitten odottikaan, saaden paikallaan kyhjöttävän purppuratukan luimistumaan hiljakseen varsin kärvistelevästi. Hetkeen se ei osoittanutkaan oikeastaan mitään muita merkkejä siitä että olisi edes kuullut, ennen kuin nulikan kurkusta viimein karkasi uusi, vaisu ähkäisy. Hän oli aivan liian uuvuksissa kaiken jäljiltä ja tilanne tuntui eittämättä lähes musertavan toivottomalta ja lohduttomalta edes yrittää enää tehdä mitään, mutta... silti toisen ahdistunut, aneleva ääni sai sen tuntemaan olonsa entistä tukalammaksi, eikä sallinut pojan vain irtisanoutua kaikesta vielä. Hitaasti ja jäykästi se kuitenkin kohotti viimein päätään vilkaisten kuontalonsa alta ojennettua nassakkaa kuin toinen olisi pidellyt kädessään jotakin varsin epäilyttävää. Siitä ei päässyt mihinkään että hänen kuiva kurkkunsa lähes huusi juotavaa, mutta siltikin Spyro epäröi tarttua tarjottuun veteen vaikka toinen vakuuttikin että kyseessä oli tosiaankin vain pelkkää vettä joka ei tekisi mitään pahaa. Kovin kauaa nulikkakaan ei kuitenkaan saanut kärvistellä epävarmuuttaan rauhassa kun heidän taustaltaan kuului kova kärsimätön puuskahdus, joka olikin omiaan saamaan purppuratukan säpsähtämään jälleen melkoisesti.
Jo valmiiksi kireän ja ilmeisen arkailevan nulikan katse singahtikin nopeasti varautuneesti tuijottelemastaan vesinassakasta Haeklin keralla kohti kauempana seisoskelevaa Basharia, joka ilmeisesti oli viimein toipunut tarpeeksi niin rankasta kapuamisesta kuin sormiensakin menetyksestä heittääkseen ilmoille suorastaan näreän tuhahduksen, selvästikään pitämättä siitä kuinka vastahakoiset vangit tuntuivat viivyttelevän asioita joissa massiivinen mies ei tainnut nähdä muutenkaan paljoakaan mieltä. Tämä töksäyttikin mielipiteensä pian jopa Diavaista huolimatta kursailematta ilmoille, ilmeisestikään piittaamatta nujertuneen kaksikon tukaluudesta tuon taivaallista.... vaikka rehellisesti siitä huolimatta että panssaroitu nainen olikin ojentanut lähes myötätuntoiseksi tulkittavasti leilinsä, ei soturikaan lopulta tuntunut olevan kuitenkaan viivyttelyn kannalla. Kärvistelevä purppuratukka jännittyi entisestään ympärilleen pälyillen kun Diavai pian kohosikin jälleen tasaisesti jaloilleen heidän eteensä, ojentaen sitten kätensä vaativasti kohti Haeklia. Tämän olemuksessa oli jälleen terävää määrätietoisuutta joka ei jättänyt heille vaihtoehtoja tumman nuorukaisen kuitenkaan kiirehtimättä vielä ojentamaan nassakkaa takaisin tälle, keltaisten silmien anovan katseen kääntyessä jälleen surkeana kohti tukalasti paikoillaan kyhjöttävää Spyroa. Eittämättä edessä odottavaa epäilemättä jonkinlaista kamalaa kohtaloa tuskin helpottaisi tekisi hän mitä hyvänsä ja poika olikin vähällä ähkäistä jotain tämänkaltaista ilmoille, mutta kuitenkaan toisen lohduttoman katseen edessä tämä ei lopulta saanutkaan sanoja kakistettua kurkustaan. Oli tilanne mikä oli, moinen luovuttaminen sai Haeklin selvästikin entistä enemmän tolaltaan kaikesta aiemmasta huolimattakin, eikä purppuratukka osannut sulkea tätä mielestään. Se kirskautti hampaitaan kerran jos toisenkin luoden kyräilevän vilkaisun niin odottavaan Diavaihin kuin kärsimättömään Bashariinkin ennen kuin viimein kuitenkin nielaisi hiljaa ja liikahti, ojentaen sitten kätensä kohti nuorukaisen pitelemää nassakkaa.
Teko tuntui kieltämättä saavan pojankin jokseenkin kireäksi eikä vähiten vieressä seisovan naisen vuoksi, mutta vaikka tämä kukaties saatettaisiin nyt tulkita jonkinlaiseksi viivyttelyksi väistämättömän edessä, tarttui se kuitenkin lopulta leiliin hieman vapisevalla kädellään, ellei kukaan saanut päähänsä alkaa estelläkään moista. Tummat silmät loivat viimein kuontalon varjosta toisen suuntaan jokseenkin lohduttoman katseen kunnes poika kuitenkin henkäisi hiljaa, ja veti astian itselleen luotuaan vielä pikaisen epäluuloisen katseen soturin suuntaan. Vaikka hän olikin härkäpäisesti sinnitellyt tätä vastaan sai jo pelkkä viileään, hölskyvään leiliin tarttuminen hänen suunsa kuivumaan entisestään ja tyhjän vatsan valittamaan tuskaisasti poltellen, eikä ahdistunut purppuratukkakaan lopulta voinut enää pidätellä itseään kun sai veden raikkaan tuoksun sieraimiinsa. Vaikka se päätyikin vielä nuuhkaisemaan pulloa varovaisesti kohotti se viimein astian huulilleen kaiketi onnistumatta nappaamaan juomasta mitään erityisen epäilyttävää... taikka sitten päätellen ettei asialla oikeastaan ollut mitään väliä. Niin vähän kuin se halusi olla millään tavalla mieliksi vangitsijoilleen ei poika kuitenkaan kestänyt tumman nuorukaisen lohdutonta olemusta... ja kaipa tämä saattaisi edes ostaa heille pienen hetken lisää aikaa ennen sitä, mikä heidän edessään odotti... vaikka rehellisesti Spyro ei tainnut kyetä tähän hätään järkeilemään asiaa näinkään paljoa.
Kun hän viimein kohotti leilin huulilleen kaataen viileää, raikasta vettä kurkkuunsa, taisi nulikkakin vasta nyt tajuta kuinka janoinen hän oikeastaan oli ollutkaan. Hetkeksi sekin jäi kiskomaan vettä nopeasti kitusiinsa kunnes joutui laskemaan leilin hieman henkeään haukkoen kuin olisi hetkeksi unohtanut hengittämisenkin juodessaan. Mutta vaikka tilanne olikin vieläkin mitä oli, oli kaiketi myönnettävä että viileä vesi kaiken hirveän rasituksen jälkeen tuntui jos ei suorastaan tekevän ihmeitä, ainakin parantavan oloa melkoisesti. Nulikka räpytteli silmiään punertavassa auringonkajossa pyyhkäisten ohimennen kasvojaan nuhruiseen hihaansa, ennen kuin vielä kukaties aavistuksen härkäpäisemmin Diavaita varuillaan vilkaistuaan ojensi leiliä hieman sylissään kyhjöttävän Kissankin suuntaan, kuin aavistellen naisen saattavan syystä tai toisesta viimein puuttua asiaan. Hermostunut eläin ei kuitenkaan tuntunut osoittavan kiinnostusta vettä kohtaan senkään vertaa kuin itsensä henkihieveriin ajanut purppuratukka, hädintuskin nuuhkaisten astiaa ennen kuin käänsi jälleen häntäänsä vispaten pyöreät silmänsä tuijottelemaan epäluuloisesti ympärilleen. Spyro kirskautti tälle tukalasti hampaitaan, ennen kuin kuitenkin taisi pakon edessä todeta ettei kannattanut koetella onneaan liikaa. Se vilkaisi vielä Haeklin suuntaan aavistuksen selkeämmin, mutta vieläkin jokseenkin tukalin silmin ennen kuin henkäisi kireästi ojentaen viimein nassakkaa jokseenkin luimistellen takaisin Diavain suuntaan, mutisten jotakin varsin epäselvää hampaidensa lomasta. Kukaties kyseessä oli jotakin vaisuksi kiitokseksi tulkittavaa tai sitten jotain huomattavasti epäkohteliaampaa, mutta Spyro ei lopulta tainnut nähdä tarpeelliseksi selventää tätä, vaieten nopeasti uudestaan, vaikkakin kaiketi ainakin hitusen jonkinlaista sisua jostakin löytäneenä. Hän ei epäilemättä odottanut vieläkään minkäänlaisella innolla eteenpäin suuntaamista (tai oikeastaan edes takaisin särkeville koivilleen kapuamista) mutta hänen ei lopulta tarvinnut suuremmin edes vilkaista niin viileää Diavaita kuin Bashariakaan tietääkseen etteivät nämä jäisi katsomaan vastustelua nyt sen enempää kuin aiemminkaan. Ei sillä, että hän olisi oikeastaan vieläkään tiennyt mitä olisi voinut edes tehdä vaikka hänellä jonkin ihmeen kautta olisi ollut voimia yrittääkin jotain. Nyt ylhäällä temppelin huipulla heillä tuskin oli enää senkään vertaa pakomahdollisuuksia kuin aiemmin alhaallakaan... ja ottaen huomioon että tämäkin oli ollut varsin olematon aikaisemminkin ei tilanne ollut menossa ainakaan yhtään parempaan suuntaan.
|
|