|
Post by submarine on Jun 22, 2012 12:00:52 GMT 3
((Spyrreä odotellen.))
Vesiputouksen jyly kaikui varsin pitkälle metsän keskeltä, kuten myöskin kohina siitä vuolaasta virrasta, joka sitä ruokki. Kyseessä ei kukaties ollut vesiputouksista mahtavin tai suurin, mutta oli se siitä huolimatta eittämättä varsin kunnioitusta herättävä. Kukaties väki olisi kerääntynyt katselemaankin sitä ainakin silloin tällöin, ellei se olisi ollut varsin kaukana pitkälti kaikesta, metsässä tiettömien taipaleiden ja hankalakulkuisen maaston keskellä. Tai saattoipa siihen toki vaikuttaa sekin, että se vähä maine jota paikalla oli, oli kaikkea muuta kuin hyvä. Kirottua maata, sanoivat jotkut, kummiteltua - kukaties pitkälti niiden useiden vanhojen, karkeasti muotoon hakattujen kivipaasien takia, jotka vesiputousta reunustivat. Jollain ilveellä joku äärimmäisen omistautunut, uhkarohkea ja eittämättä mielipuoli oli jopa hakannut karkeat, summittaiset kasvot keskellä putouksen seinämää nököttävään, korkealla sijaitsevaan kivenmurikkaan. Harva olisi voinut edes arvella miksi, mutta viisaat tiesivät silti, että näistä asioista oli paras pysyä kaukana. Olipa miten oli, oli paikka silti varsin kaunis, katsoipa sitä sitten miltä suunnalta tahansa. Putous laski kohisevat vetensä alas, jossa ne levisivät suureksi, kirkasvetiseksi lammeksi, josta taas kulkeutuivat ties minne. Kuohuista nouseva usva teki siitä tietyllä tavalla varsin miellyttävännäköisen paikan levähtää. Ja mitä tuli taas putouksen yläpäähän, ei siitäkään olisi kenelläkään pitänyt olla valitettavaa. Virran kummallakin puolella penkereet katosivat pian metsään, ja paikka tarjosi eittämättä vuolaalla juoksullaan ehdottoman puhdasta juoksuvettä matkalaiselle - jos tämä vain ymmärsi olla uhmaamatta luonnonvoimia ja kohtaloa ja pysytteli poissa vedestä.
Varovaisuus ja järki olivat ilmeisestikin aivan liikaa vaadittu, sillä niin itsemurhaista kuin se olikin, näytti joku päättäneen kokeilla onneaan (ties mistä syystä, eipähän tapausta ollut kukaan edes todistamassa) ja osoittaa rohkeuttaan; aivan putouksen reunalla, melkeinpä jo tyhjän päällä, törrötti rivi kiviä. Ne kohosivat tyrskyjen yläpuolelle, joskin vain hädin tuskin, niin että varmajalkainenkin olisi saanut varoa liukkaalla jalansijalla. Ja silti, kuin uhmatakseen jokaista itsestään liikoja luulevaa, ne ulottuivat virran puolelta toiselle, niin että vilkkaalla mielikuvituksella niistä olisi voinut jopa kuvitella ylityspaikan - niin äärimmäisen vaarallista kuin se olikin. Olisi vaadittu jo suoranaista hullunrohkeutta lähteä teutaroimaan näiden liukkaiden ja petollisten kivien ylitse edes tarpeen vuoksi - puhumattakaan pelkästä yhdentekevästä uhmasta. Ja silti joku näytti selvästi päättäneen alkaa uhmakkaaksi. Keskimmäisellä kivellä, yhtä kohtalokkaan kaukana kummankin penkereen turvasta, nökötti joku. Jos tarkkoja oltiin, oli kyseessä rotta - ei sellainen pieni jyrsijä, vaan rial, rottiainen, rottaihmiseksikin nimitetty. Olkoonkin että harva todennäköisesti olisi keksinyt, mikä tarkalleen ottaen teki otuksesta mitenkään erityisen ihmismäisen. Siitä huolimattakin, se ei vaikuttanut selvästikään olevan mitenkään erityisen huolissaan tilanteestaan, sillä kyseessä ei niinkään ollut minkäänlainen haparoiva ja hätäinen yritys pysyä kivellä, vaan selvästikin rotta oli juuri siinä missä halusikin olla, eikä edes erityisen turvallisella tavalla. Kukaties pitkät ja voimakkaat varpaat auttoivat paljonkin, mutta siitä huolimattakin moni olisi varmasti laskenut jo uhmakkaasti seisovan, käpäliään levittelevän otuksen kuolleeksi. Joku äärimmäisen tarkkasilmäinen olisi voinut jopa erottaa sen silmien olevan kiinni, kun se kohotti kuonoaan uskaliaasti kohti syvää tyhjyyttä edessään, huojuen aavistuksen verran edestakaisin. Ja samalla se kävi jonkinlaista outoa toimitusta, nostaen ja laskien käpäliään sivuillaan, melkein kuin olisi yrittänyt lentää. Eittämättä otus oli täydellisen tuhoontuomittu, mutta ainakaan se ei tuntunut haittaavan sitä missään määrin - niin vähän, että varovaisesti se kohotti toisen jalkansa maasta, jääden tasapainoilemaan yhden varaan. Yhden ainoan jalan varaan varman kuoleman ylle. Se oli jo jotain, se...
|
|
|
Post by spyrre on Jun 22, 2012 14:30:34 GMT 3
Oli sääli, miten kaikki ei aina mennyt suunnitelmien mukaan, edes silloin kuin moisten laatimiseen uhrattiin jopa useita ruhtinaallisia minuutteja. Oikaisu metsän halki oli tuntunut niin hyvältä idealta... hän välttyisi tarpomasta ties kuinka monta turhaa kilometriä suoran auringonpaahteen alla kiertääkseen mokoman pöpelikön jonka halki ei syystä tai toisesta kulkenut tietä, eikä teoriassa olisi varmaan ollutkaan mitään vikaa ellei mokoma pöheikkö olisi ollut aavistuksen verran laajempi kuin hän oli odottanut... tai ehkä hän oli sattunut kulkemaan hiukan eri suuntaan kuin oli tarkoitus jonka vuoksi matka kestikin hiukan pidempään, mutta sekään ei olisi välttämättä haitannut niin paljoa (eihän hän kuitenkaan ollut eksyksissä koska ei varsinaisesti edes tiennyt minne oli tarkalleen matkalla) ellei hän olisi kesken matkan hoksannut vesipullonsa huvenneen nopeammin kuin oli arvioinut. Tämä havainto ei varsinaisesti saanut puiden lomassa tarponutta matkalaista erityisen iloiseksi varsinkin jos matka pitkittyisi vieläkin, koska vaikka suuret, ympärillä lehtiään levittelevät puut kaikeksi onneksi varjostivat suurimmalta porotukselta oli metsässä silti varsin kuuma. Toki hän piti lämpimästä ilmastosta, mutta rajansa kaikella... ja siksi tuntien tukalan tarpomisen jälkeen metsän äänien ylitse vaimeana kohoavan juoksevan veden jylinä olikin varsin tervetullut, jota kohden matkalainen olikin nyt suuntaamassa.
Hetkeksi kookkaan tammen varjoon pysähtynyt, epäilyttävän kissamaisia piirteitä omaava nainen tähyili ympärilleen ilmeisesti veistä käyttäen lyhyemmäksi kynityn punaruskean hiuskuontalonsa alta liikutellen suortuvien seasta pilkistäviä repaleisia, korvarenkailla puhkottuja korviaan etsivästi. Jylyn lähde oli selvästi lähistöllä... vaikka paljoa muuta karttaan ei oltukaan näillemain merkitty syystä tai toisesta, hän muisti kiemurtelevan sinisen viivan joka oli piirretty halkomaan metsäaluetta. Päästyään joelle hän siis jopa viimein tietäisi missä oli... tai siis, paremmin, eihän hän toki eksyksissä ollut nytkään. Olihan se nyt selvää että kun seuraisi jokea, päätyisi jonnekin ennemmin tai myöhemmin joka tapauksessa... No, se oli sen ajan murhe... Olento puuskahti puolivillaisen kirouksen petomaisten hampaidensa lomitse, työnsi riisumansa tumman viitan ruttuun reppuunsa ja suoristautui sitten venytellen ennen kuin suuntasi repusta, jousesta ja lanteilla riippuvasta asevyöstä sapelipareineen koostuvan kantamuksensa keralla kohti kutsuvaa jylyä. Kirottua, tämä pirullinen porotuskaan ei olisi ollut lähellekään niin epämukavaa jos olisi voinut edes hikoilla viilentääkseen oloaan... tähän mustaturkkinen kissamainen nainen ei ikäväkseen pystynyt, vaan joutui tyytymään varjoissa luikkimiseen ja tukalaan läähättämiseen vaikka tästäkään ei niin paljoa apua ollutkaan kui hän olisi toivonut. No, onneksi helpotusta oli pian edessä, koska joki kuului olevan jo lähes kulman (tai pöheikön, miten vain) takana.
Loput jäljellä olevasta matkasta taitettiin suorastaan malttamattomasti kiirehtien, ja kun nopeajuoksuinen virta viileän vesihöyryn täyttämine rehevine ympäristöineen viimein ilmaantui näkyviin runkojen lomasta kissaihminen suorastaan huokaisi tyytyväisenä itsekeen. Tilanne vaikutti heti huomattavasti valoisammalta... voisi olla jopa hyvä idea pysähtyä tältä päivältä ainakin kaikkein kuumimmaksi ajaksi joen tuntumaan miettimään mitä tehdä seuraavaksi... tosin, vasta sen jälkeen kun olisi ensin tehty tuttavuutta viileän veden kanssa. Jo itseään mielessään löydöstään onnitellen hän asteli puiden lomasta kohti kiivaan veden kivistä törmää etsiskellen vesileiliään matkatavaroistaan mutta luoden kuitenkin vielä varmuuden vuoksi tarkemman vilkaisun ympäristöönsä vaikka ei olettanutkaan että länsä olisi ketään. Ja kuten arvattu, syrjäinen joentörmä keskellä ei-mitään tuntuikin olevan mukavan autio... lukuunottamatta jotain, joka näkyi heiluvan epäilyttävästi jossakin alajuoksun suunnalla. Kissa jännittyi ja seisahtui varuillaan niille jalansijoilleen jäädessään tuijottamaan epäuskoisesti lähes keskellä jokea, edessä ilmeisestikin alas syöksyvän putouksen yllä kekkaloivaa hahmoa. ....rotta. Kuinka ollakaan, juuri kun oli toivonut löytäneensä hyvän, rauhaisan leiripaikan niin eiköhän paikalle tietysti pelmahtaisi edes yksi ylikasvanut jyrsijä... ellei mokomalla olisi vielä parvea kavereita lähimain väijyskelemässä. Tosin, tämä yksilö näytti tekevän jotain aivan muuta kuin väijyvän. Nainen luimisti korviaan näreästi tuijotellessaan jokseenkin hämmentyneenä suorastaan itsetuhoiselta vaikuttavaa rialia, silmäten varmuuden vuoksi vielä ympärilleenkin kuin olisi epäillyt itemurhaisen käytöksen keskellä korpea olevan jonkinlainen ovela harhautus. Muista rotista ei kuitenkaan näkynyt merkkiäkään... ja kieltämättä kissaa alkoi hiljakseen kiinnostaa mitä hittoa tämä vinksahtanut jyrsijä oikein puuhasi. Tällä menolla saattaisi pian käydä niin ettei hänen tarvitsisi sittenkään huolehtia edes yhdestä talttahampaasta.
Olento seisahtui virran varteen pyyhkäisemään ohimennen viileää vettä kasvoilleen ja juodakseen muutaman siemauksen vuolaasta virrasta piittaamatta ennen kuin suuntasi vettää kuonoltaan nuolaisten uteliaasti hiljaiset askelensa vaiti kohti kallion reunalla roikkuvaa otusta. "Tarvitsetko apua sukellusharjoituksiisi? Senkuin hyppäät, loppu hoituu itsestään" nainen huomautti avuliaasti veden jylyn ylitse hetken touhua jostain rotan takavasemmalta rannan turvista seurattuaan, naputellen joutilaasti kynnellään olallaan lepäävän jousensa kaarta. Tiedä häntä mitä kissamainen olento loppujen lopuksi toivoi tällä saavuttavansa varsinkin kun hän ei ollut varma itsekään odottiko edes vastausta vai toivoiko rotan säikähtävän ja putoavan... mitä luultavimmin tämä oli itsekin lähinnä utelias.
|
|
|
Post by submarine on Jun 22, 2012 17:21:41 GMT 3
Vaikka rotat tuppasivatkin tunnetusti olemaan varsin teräviä otuksia, ei tätä tapausta selvästikään kiinnostanut ympäristönsä tarkkailu, se kun näytti syventyneen hyvin ankarasti tekemisiinsä, tekipä se nyt sitten mitä tahansa. Ja jos ei muuta, vesiputouksen jylinä, jonka keskellä rotta nökötti, todennäköisesti olisi peittänyt alleen vaikka hieman eläväisemmänkin elävoinnin. Siksipä olikin eittämättä varsin yllättävää, kun kissamainen kulkija päättikin äkkiä muina... otuksina ilmaista mielipiteensä tilanteesta - olkoonkin ettei se kaiketi varsinaisesti ollut edes miksikään vakavasti otettavaksi huomautukseksi tarkoitettu. Olipa miten oli, sai huomautus rotan - joka paremman puutteessa oli vain ja ainoastaan rotta - säpsähtämään ja laskemaan varovaisesti toisenkin jalkansa taas kivelle. Tämä ei kuitenkaan lähtenyt kääntymään hätiköiden ja räpiköiden ympäri kuin mikäkin yllätetty typerys, vaan odotteli hetken varsin aloillaan, tuijotellen tiiviisti yhä sinne, minne tähänkin asti - eli siis silmiensä sisäpintaan, jos tarkkoja oltiin. Oli parempiakin tapoja päästä hengestään kuin lipsahtaa kiviltä kovaan ja kolhuiseen kuolemaan. Sen sijaan tämä päästi jonkinlaisen epämääräisen äännähdyksen, ei niinkään hämmentyneen tai edes hätääntyneen, ennen kuin lähti kääntymään ympäri kaikessa rauhassa, jalkojen haeskellessa tarkasti paikkansa. Tällä hetkellä sekin näytti aivan tarpeeksi kuolemaa halveksivalta. Rotta itse ei tosin näyttänyt erityisen huolestuneelta asiasta, outo ilmaantuja vei reilusti enemmän huomiota ja tämä näytti jo varsin tottuneelta koko tilanteeseensa. Sitten, melkein kuin miettiläänä, tämä laskeutui istumaan, jalat vettä hipoen. Toinen käpälä nousi raapimaan niskaa, toinen piteli melkein kuin vain muodon vuoksi kiinni kivestä.
"Naa-a", kuului lopulta varsin kovaääninen vastaus, jokseenkin pohdiskelevaan sävyyn, kuin rotta tosiaan olisi harkinnut kissan ehdotusta tai tarjousta avusta. Ja sitten, sävyllä jota olisi voinut pitää jopa nenäkkäänä, seurasi jopa oikea, rotanomaisen korkea ja jokseenkin kitisevänpuoleinen vastaus: "Jalat kipeät, ei ponnista. Tule auttamaan!" Niin typerää kuin se olikin, oli vastaus mitä ilmeisimminkin viittaus avuntarjoukseen "sukellusharjoitusten" suhteen. Härnäystä, mitä ilmeisimminkin - itsetuhoista härnäystä. Sitten virran kastelema rotta kohosi vakaajalkaisesti taas pystyyn, kohoten melkein kuin haastaen taas yhdelle ainoalle jalalle, heilutellen varpaitaan ilmassa. Tämä otus ei selvästikään ollut häkertyvää sorttia...
|
|
|
Post by spyrre on Jun 22, 2012 19:06:27 GMT 3
Tuolla jyrsijällä oli ainakin hermoja ja tasapainoa senkin edestä, se täytyi myöntää, jos ei järkeä. Ehkä kissan pieneksi pettymykseksi tämä ei päätynytkään vinkaisemaan kauhusta ja liukastumaan tyrskyihin vaan vaikka hätkähtikin, otus päätyi kuitenkin laskemaan jalkansa ja kääntymään suorastaan viilipyttymäisen maltillisesti. Kissaihminen seurasi tämän itsetuhoiselta vaikuttavaa liikehdintää vähäeleisen uteliaana kuin olisi odottanut väistämätöntä edessä häämöttävää haaveria, kohottaen hiukan kulmiaan kun sellaista ei sattunutkaan. Oikeastaan rotta tuntui suhtautuvan epäilyttävän välinpitämättömästi siihen että kesken tämä vaarallisen vesiputoustemppuilun paikalle oli yllättäen ilmaantunut jousella aseistautunut muukalainen, mikä sai väkisinkin mustaturkkisen kissan vilkaisemaan uudestaan vaivihkaa ympärilleen varmistuakseen että talttahammas tosiaan oli yksin, otuksen itsensä päätyessä vain istahtamaan niskaansa raaputellen kivelleen kuin olisi näyttänyt jotenkin pohtivalta. Kieltämättä kissan päässä ehti jo heräämään epäilys että otus oli sen verran sekaisin ettei ollut tajunnut tilannetta, mitä tapahtui tai missä oli, saati sitten mitä hän oli sanonut, kunnes tämä viimein äännähti jonkinlaisen vastauksentapaisen... joka muotoutuikin äkkiä odotettua nenäkkäämmäksi. Kas, rial oli sittenkin ymmärtänyt puhetta ja oli tarpeeksi fiksu vastaamaankin... vaikka mikään tämän käytöksessä ei kyllä kielinyt tällaisesta.
Myönnettäköön, että tämä onnistui käytöksellään ja vastauksellaan yllättämään rannalta seurailevan naisen. Tämä räpäytti silmiään yllättyneenä odotettua fiksummasta(?) vastauksesta, heilauttaen sitten häntäänsä jo aavistuksen ärtyneeltä otuksen noustessa tyynesti tölväisynsä jälkeen takaisin tasapainoilunsa pariin. Touhu ei tuntunut enää olevan silkkaa typeryyttä vaikka kissa ei tässä oikein järkeä vieläkään nähnyt, vaan mukana oli nyt selvästi aimo annos jotakin, mikä haiskahti isottelulta. Hän ei varsinaisesti pitänyt tästä asenteesta. "Niinkö? No sepä ikävää. Ei minun onneksi tarvitse tulla sinne auttaakseni." Kissa lausahti vastaan naputellen merkitsevästi joustaan, kuitenkaan tekemättä vielä elettäkään vetääkseen aseen varsinaisesti esille. "...tosin, sinun onnekseni minua ei varsinaisesti huvita tuhlata nuoliani. Näyttää siltä että onnistut aivan hyvin tappamaan itse itsesi ennemmin tai myöhemmin" lisättiin hetken kuluttua aavistuksen pitkästyneesti olennon kohauttaessa olkapäitään kääntäen sitten katseensa alleviivatun viileästi kallionreunaan jonka ylitse putous ryöppysi. Alapuolella vesihöyryn seassa näkyikin oikeastaan jotain itsetuhoista nenäkästä jyrsijää huomattavasti kiinnostavampaa, jota silmäiltiinkin hetken verran punnitsevaksi. Alhaalla siintävän lammen ympäristö näytti suorastaan epäilyttävän idylliseltä paikalta leiriytyä yöksi, patsasteli maiseman yllä kohta luultavasti tuhoonsa syöksyvä rotta taikka ei.
"Tulen luultavasti vielä katumaan että kysyn, mutta... mitä hittoa sinä edes kuvittelet tekeväsi?" Tämä kysäisi kuitenkin viimein jokseenkin vastentahtoisesti nostaen katseensa tarkastelemaan jälleen tasapainoilevaa rottaa, ilmeisesti piittaamatta tippaakaan siitä että tämä olisi saattanut kaivata rauhaa ja hiljaisuutta keskittyessään tekemään.... mitä hittoa otus nyt sitten ikinä luulikaan tekevänsä.
|
|
|
Post by submarine on Jun 22, 2012 20:24:53 GMT 3
Rotta, yhä vain rotta syystä tai toisesta, ei ollut suoranaisen vaikuttunut puolivillaisestia uhkauksesta jousen suhteen - tai jos oli, sitä ei ainakaan näytetty. Tokihan ilmestys saattoi olla vaarallinen (tai olikin niin kauan kuin tällä oli jousi), mutta tämä oli viitsinyt alkaa juttusille. Ja kuten jo sanottua, yleensä tuhlattiin vain joko sanoja tai nuolia, ei molempia. Eikä tämä muutenkaan, tietystä varsin huomattavasta nyreydestään huolimatta, vaikuttanut erityisen kärkkäältä alkamaan ammuskelemaan heti ensitöikseen. Siitä huolimattakin tämä laskeutui taas kummallekin jalalleen silmäilemään kissaa, kuin olisi pohtinut tämän sanoja suuremminkin. Käpälä raapaisi taas niskaa. "Hyvä. Ei kellu kun reikiä", rotta kuittasi toisen sanat, ennen kuin äkkiä kohotti jalkaansa, joskin tällä kertaa enemmänkin arvioiden kuin vain esittääkseen. Ilmeisesti tämä kuitenkin oli saanut jo tarpeekseen kivistä ja virrasta - ja kuolettavista putouksista. Sitten, varovaisen huolettomasti, otus etsiskeli paikkansa viereisellä kivellä, kohti rantaa jolle kissa oli etsiytynyt, kuin mikäkin kahlaajalintu. Ja sitten harppaus, joka työnsi tämän liikkeelle. Oikeastaan rotta ei edes varsinaisesti pysähtynyt yhdellekään kivelle, vaan ponnisti vain seuraavalta seuraavalle. Se näytti kukaties typerältä, mutta oli kaiken huomioonottaen silti varsin kunnioitettava taidonnäyte - tai tyhmyydennäyte, riippuen keneltä kysyttiin. Suurimman osan ajasta kaiketi tyhmyydennäyte. Siitä huolimatta rotta tuntui etenevän varsin hyvää vauhtia kohti rantaa. Viimeisellä kivellä, kuin tarjoten vielä yhtä mahdollisuutta kohtalolle, tämä kuitenkin teki vielä uskaliaan hypähdyksen. Se ei kuitenkaan varsinaisesti syössyt tätä tuhoon, vaan rantapenkereelle. "Liian märkää vettä. Toisen kerran", kommentoitiin nähtävästi kaikenkattavasti päätöstä olla sittenkään loikkaamatta varmaan tuhoon.
Rannalla, jättäen yhä kissamaisen olennon suorastaan härnäävän vähälle huomiolle, rotta keskittyi lähinnä puistelemaan itseään kuivaksi pärskeistä ja pyyhkimään, syystä tai toisesta, jalkojaan. Vasta kun nainen soi tarpeelliseksi kysyä, mitä tässä nyt oikeastaan oli edes tehty, suotiin tällekin vilkaisu. Hetken rotta oikeastaan tuijotteli tapausta, epävarmana siitä mitä olisi oikeastaan pitänyt vastata näin itsestäänselvään kysymykseen. "Kokeilin pystynkö. Pystyin", rotta tiivisti varsin yksiselitteisesti koko touhun, kuin siinä ei olisi ollut yhtikäs mitään ihmeteltävää. Eikähän siinä oikeastaan ollutkaan. Kai sitä nyt piti kokeilla jos ei tiennyt? Eihän muuten saanut vastauksia. Hetkeksi rotta jäi tuijottelemaan toista vähän matkan päästä suorastaan arvioiden, haistellenkin, ennen kuin vilkaisi merkitsevästi kivien (ja putouksen) suuntaan. Tässä tapauksessa oli jotain. Muutakin kuin siis tavallisen tallaajan elkeet. Tähän oli tarttunut maailmaa. "Kolme kertaa ja pitkästi keskellä", rotta ilmoitti hetken perästä tuloksensa, kohottaen painotukseksi kolmea sormea. Sitten naiseen luotiin taas varsin painokas katse. "Pystytkö?"
|
|
|
Post by spyrre on Jun 23, 2012 15:03:00 GMT 3
Kissamainen nainen vastasi rotan uusimpaan kommenttiin lähinnä puuskahtamalla itsekeen, mutta jätti sitten suuremmat uhoamiset turhina väliin, tyytyen vain vilkaisemaan kelluntakyvystään huolehtivaa rialia viileästi. Oli tämäkin kumma otus... olihan sitä ennenkin jonkin verran fiksummanpuoleisiin jyrsijöihin törmätty, mutta näin suoraan itsetuhoinen sellainen oli kyllä ensimmäinen laatuaan. Sen sijaan tämä käänsi näreänä ja alleviivatun välinpitämättömänä katseensa alhaalla siintävään maisemaan kuin jättäen rialin kaikessa hulluudessaan omaan arvoonsa, otuksen tosin tällä välin ilmeisesti kyllästyessä touhuunsa ja alkaen toikkaroida varsin epämääräisen näköisesti (vaikkakin oikeastaan yllättävän varmajalkaisesti) kivien poikki kohti rantaa. Mustaturkkinen kissa kääntyi aavistuksen yllättyneenä silmäilemään talttahampaan uusinta päähänpistoa hoksatessaan tämän päättäneen pyrkiä rantaan vain hiukan hänen edellään, mutta vaikka vetikin korviaan epäluuloisesti taaksepäin hän ei kuitenkaan liikkunut paikaltaan. Pitkäkyntinen käsi riippui joutilaana sapelin kahvan tuntumassa, mutta ei pyrkinyt tarraamaan tähän, naisen ilmeisesti pitämättä yksinäistä hullua rottaa erityisen vaarallisena epämääräisyydestään huolimatta... tai sitten ihan vain suostumatta silkkaa näreyttään tunnustamaan tämän olevan minkäänlainen uhka kostoksi siitä huolettomuudesta jolla otus tuntui suhtautuvan häneen. Samasta syystä tämä kieltäytyi silkasta periaatteesta olemasta vaikuttunut moisesta itsemurhaisesta temppuilusta.
Ja tietenkään rial ei onnistunut vieläkään putoamaan toikkaroidessaan, vaikka hetkellisesti tilaisuus näyttikin lupaavalta. Kissa seurasi häntäänsä heilauttaen tämän hyppelehtimistä rantakivikkoon silmäillen epämääräisesti rotan kuivattelua ja puuskahtaen uudemman kerran tämän toteamukselle liian märästä vedestä joka ilmeisesti oli tällä kertaa estänyt tämän muuten toimivan itsemurhaoperaation. "Niinkö? No onnea sitten ensi kerraksi, kokeile uudestaan huomenna josko se olisi silloin kuivempaa" olento tokaisi jääden jälleen hetkeksi tuijottelemaan otuksen puuhia kunnes ei viimein voinut hillitä uteliaisuuttaan vaan päätyi lähes vastahankaisesti tiedustelemaan koko touhun tarkoitusta. Jostain syystä tämä tuntui hämmentävän rialia kuin tämä ei olisi ollut itsekään varma, naisen kohottaessa kulmiaan jyrsijän epäröinnille. Kun tämä viimein vastasi, tämä sai kuitenkin kissan kulmat kohoamaan entisestään. Eh... ei epäilystäkään, otus oli ilmeisesti vain kirotun uhkarohkea tai harhainen, pahimmassa tapauksessa hiukan molempia... "Roikuitko tuolla aivan huviksesi?" Tämä kyseenalaisti häivähdys epäuskoa äänessään, tosin rialin seuraava ilmoitus ja suorastaan usuttava tivaus onnistuivat nappaamaan hänet jälleen jokseenkin yllätyksellä. Katse kävi ensin kummastuneena kolmea sormea esittelevässä rotassa ja sitten tämän osoittamissa kuohuvasta vedestä pilkistävissä kivissä, kissan korvien viimein painuessa tuskastuneeseen luimuun hetken emminnän jälkeen.
"Mitä? Tietysti pystyn. En vain ole yhtä sekaisin kuin sinä" napautettiin vastaukseksi, kissaihmisen suoristaessa tuhahtaen ryhtiään vetäisten kätensä määrätietoisesti lanteilleen. "Minulla on parempaakin tekemistä kuin leikkiä hengelläni huvin vuoksi. Oikeastaan olen tainnut tuhlatakin jo aikaani tarpeeksi sinuun muutenkin." Nainen viimeisteli julistuksensa epämääräisellä kyllästyneellä hätyyttävällä eleellä ennen kuin alkoi silmäillä kiinnostuneemmin jälleen kallion reunaa kuin rottaa ei olisikaan, mittaillen matkaa alas höyryn täyttämään laaksontapaiseen. Kiivettävää alas oli kieltämättä melkoisesti ja rosoiset kiviseinät kiiltelivät märkinä putouksen höyrystä... ehkä alas olisi jotenkin päästykin, mutta luultavasti olisi fiksuinta mielummin kiertää vähän...
|
|
|
Post by submarine on Jun 23, 2012 22:27:23 GMT 3
Rotta, jonka nimi saattoi hyvinkin olla Ippuk, ainakin tässä ja nyt, kohotti katseensa ja huomionsa itsensä puistelemisesta kissaan, kun tämä soi kysellä vieläkin kivistä ja niillä keikkumisesta. Oikeastaan tämä tuli jo vilkaisseeksi kiviäkin, melkein kuin kiusaantuneena siitä, että koko touhu oli kerännyt näinkin paljon huomiota - tai jos tarkkoja oltiin, siitä ettei huomio ollut läheskään sitä sorttia, jota tämä olisi mahdollisesti kaivannut - kissa kun vaikutti pahasti lähinnä paheksuvan koko touhua. Rottiainen päästi epämääräisen äännähdyksen, jonka olisi hyvinkin voinut mieltää jonkinlaiseksi epämääräiseksi ja innottomaksi myönnytykseksikin, ja napautti sitten jalallaan maata hakiessaan parempaa asentoa. "Möh. Ei huviksi. Koska pystyin. Koska ei tiennyt, pystyykö. Koska voi", rotta lopulta vastasi, puistellen toista käpäläänsä, jossa vesi tuntui roikkuvan erityisen itsepintaisesti. Se olikin suunnilleen niin perinpohjainen ja tarmokas selitys kuin vain mahdollista, sellainen ettei siitä enää juuri sen paremmaksi päässyt - kaiketi etenkin, koska tällä ei tuntunut olevan enää oikeastaan mitään muutakaan tapaa selittää koko tapausta kissalle, joka ei selvästikään tajunnut näistä asioista mitään. Oli hämmentävää, miten monet otukset ajattelivat niin paljon ja vähän yhtä aikaa. Eivät tajunneet näin helppoja juttuja, mutta mutkittelivat silti aina kaikenlaista. Kaipa se piti sitten vain olla näin kun kerran ei muutakaan voinut olla. Mutta iso möh ainakin, sen otus selvästi ansaitsi. Olipa se nyt mikä olikaan ja tullut mistä olikaan.
Ilmestyksen seuraavatkaan sanat eivät varsinaisesti saaneet rottaa vakuuttumaan oikeastaan yhtikäs mistään. Väitti kyllä pystyvänsä (tietysti, tietysti) kivillä kiipeilyyn, mutta oli kuitenkin heti väittämässä vastaan. Parempaa tekemistä ja sellaista. Aavistuksen lysyssä rotta tuijotteli kissan perään kun tämä siirtyi tuijottelemaan alas kielekkeeltä, kaiketi etsiskellen laskeutumispaikkaa tai jotain sellaista. "Naa-a. Sanat helppoja. Pelkkää ilmaa", tämä kuittasi lopulta, ennen kuin tallusteli läheisen puskan luokse, alkaen vetää sieltä esiin jotain. Ilmeisestikään tämä ei ollut aivan yhtä varusteeton kuin olisi voinut aluksi luulla, vaan enemmänkin vain tarpeeksi fiksu, ettei sentään yrittänyt kantamustensa kanssa kivillä koikkelehtimistaan. Eipä niin että niitäkään tosin olisi paljoa ollut. "Ei pääse siitä. Huono paikka, liukas. Tuolta pääsee, siitä minä ylös äsken", rotta hetken perästä urahti tavaroitaan tutkiskellessaan, suoden kissalle lähestulkoon puolihuolimattoman vilkaisun, samalla kuin osoitti muka hajamielisen viattomasti virran ylitse, ylenkatsottuja ja paheksuttuja kiviä pitkin toisen puolen seinämälle, joka taisi tosiaan näyttää huomattavasti paremmalta laskeutumispaikalta - ottaen huomioon että sinne oli peräti hakattu muinaiset, mutta yhä varsin pätevännäköiset kädensijat. Tai sitten kohtalon oikusta seinämässä vain oli sellaiset luonnostaan. Eipä sekään kaiketi mahdotonta ollut. Joka tapauksessa, siellähän ne odottivat, niin varsin viattomasti jylisevän vesiputouksen ja vain vaivaisen varman kuoleman takana.
Aivan liian teeskennellyn hiljaisesti Ippuk tuli päästäneeksi huvittuneenpuoleisen vinkaisun, jota seurasi jokin epämääräinen tuhahdus syistä, kun sellaisia nyt varta vasten vaadittiin. Tiedä sitten, kumman noista kahdesta olisi ollut määrä peitellä kumpaa.
|
|
|
Post by spyrre on Jun 24, 2012 17:37:53 GMT 3
"Ja jos olisitkin kesken kaiken saanut huomata että et pystykään, olisit jo kuollut" kissa huomautti ilmeisestikään osaamatta varsinaisesti arvostaa rotan logiikkaa kunnes siirtyi hetken kuluttua tovin paheksuttuaan oleellisempien asioiden pariin todettuaan että rial ei ollut selvästikään vaarallinen, eikä yrittämässä enää tappaa itseään muillakaan tavoin... mitä nyt yritti ilmeisesti usuttaa häntä samaan itsetuhoisuuteen. Syystä tai toisesta rial näytti jopa hiukan pettyneeltä hänen kieltäytyessään, vaikka julkesikin vielä epäillä hänen uskallustaan ja ketteryyttään (tai siltä otus ainakin selvästi kuulosti) oman kyseenalaisen urotekonsa suhteen. Alas jyrkästi viettävää kallionseinämää tarkasteleva kissaihminen kääntyi silmäämään näreästi olkansa ylitse jotain pusikosta penkovaa rottaa, tuhahtaen jälleen viiksiään tyytymättömästi pörhistäen. "Niin niin. Miten vain, minulla ei ole aikomustakaan alkaa toikkaroida tuolla turhan takia" nainen ilmoitti lopulliseen sävyyn kääntäen katseensa alleviivaavasti pois. Vihreät silmät tarkastelivat ensin varsin punnitsevasti, sitten hiukan empivämmin odotettua jyrkemmäksi ja sileämmäksi osoittautunutta kalliota seuraten sitten tämän reunaa puiden lomaan... jos tämä oli suunnitellut yksinkertaisesti kiertävänsä jyrkimmän kohdan suunnitelma taisi saada uuden varsin ärsyttävän mutkan matkaan siitä ikävästä seikasta että kallio tuntui jatkuvan likimain yhtä jyrkkänä melkoisen pitkän matkan. Kissa irvisti ja kirosi itsekseen kunnes havahtui hoksaamaan rialin sanoneen jotain. Tämä käänsi päätään mulkaisemaan uudestaan rottaa, seuraten sitten empivästi katseellaan tämän joen poikki osoittavaa sormea.
....olisihan se pitänyt arvata. Vaikka yrittikin hillitä itsensä kissaihmisen ilme venähti aavistuksen väkisinkin olennon saadessa silmiinsä vastakkaisen rannan seinämään avuliaasti kaiverretut lähes suoranaiset askelmat, joita vastaavia ei tietenkään tällä puolella ollut. Tumman turkin peittämä silmäkulma nytkähti epämääräisesti olennon luodessa sitten paljonpuhuvan mulkaisun tirskuvaan jyrsijään kuin olisi olettanut rialin juonineen koko tämän vastoinkäymisen jotenkin, kunnes päästi hampaidensa välistä äärimmäisen tuskastuneen puuskahduksen. "....no niinpä tietenkin. Kuinkas muutenkaan" tämä jupisi itsekseen pyyhkäisten ohimoitaan sormillaan, luoden sitten hetken hermojaan keräiltyään uuden punnitsevan katseen alas viereistä rinnettä ja sitten kuohuvan, typerästi tielle asetellun joen poikki johtavia kiviä. Olipa riemu veden löytämisestä moisena kuumana päivänä loppunut lyhyeen. Näytti siltä, että ei auttaisi kuin valita kumpi itsemurhainen reitti olisi tällä hetkellä mukavampi... ellei pitkän kiertolenkin tekeminen vain päästäkseen alhaalla siintävään laaksoon houkutellut. ....eh, ei sillä että hän olisi tietenkään vieressä tuijottelevan varmasti vahingoniloisen rotan mielipiteestä piitannut, mutta jotenkin kiertotien valitseminen juuri nyt tuntui vielä vaivaannuttavammalta kuin muut vaihtoehdot. Kieltämättä hän olisi varsin mielellään välttänyt moiset epämiellyttävät vesimassat, mutta loppuen lopuksi alas märkää kalliota kiipiminen silloin kun selkeästi parempikin reitti oli näkyvillä varsin lähellä tuntui vielä typerämmältä.
Eipä kai siinä auttanut muukaan kuin lopulta myöntää tilanne ja maleksia pitkin hampain tarkastelemaan kyseenalaista ylityspaikkaa tarkemmin. Kissaihminen jupisi itsekseen piiskaten häntäänsä puolelta toiselle ja vilkaisi peitellyn huolissaan ensin liukkaita kiviä ja sitten kantamuksiaan ennen kuin jupisi vaiteliaan kirouksen ja istahti viereiselle kivenmurikalle alkaen availla saappaidensa nyörejä. "Ei kai auta muu kuin kastella sittenkin varpaansa" julistettiin hitusen näreästi kuin jalkojen kastuminen olisi ollut olennon vastentahtoisuuden syy koko ajan. "Kukaties vaikka pääsisit näkemään jonkun sittenkin rikkovan ennätyksesi... vaikka älä ymmärrä väärin, en aio lähteä mukaan tuollaiseen turhaan leikkiin." Itsevarmasta ilmoituksestaan huolimatta nainen loi vaivihkaa hiukan huolestuneen silmäyksen kuohuviin tyrskyihin ja empi hiukan ennen kuin nousi venytellen jaloilleen, sitoi saappaansa yhteen heittääkseen nämä olalleen jousensa ja reppunsa seuraksi ja suuntasi korviaan hiukan luimistaen ensimmäiselle kivelle. No... jos rotta oli tästä selvinnyt, niin ei kai olisi mitään syytä ettei hänkin. Ei sillä, että hän olisi asiaa epäillyt, tietenkään. Hitto... minkälainen idiootti edes rakensi askelmat vain yhdelle puolelle typerää putousta jos tästä oli kuitenkin tarkoitus kulkea....
|
|
|
Post by submarine on Jun 24, 2012 19:38:52 GMT 3
Vaikkei sitä paljoa ollutkaan, sai Ippuk silti helpotuksekseen huomata, että kaikki se omaisuuden tapainen, jota tämä oli jättänyt puskaan, oli yhä siellä. Eipä sillä juuri olisi tilaisuutta ollutkaan kadota, eihän sitä ollut edes jätetty vahtimatta missään kohtaa. Siltikin, siinähän se kaikki edelleen. Loppujen lopuksi tosin, jos totta puhuttiin, harvempi olisi varmaankaan pitänyt rotan omaisuuden menetystä edes minään oikeana menetyksenä, sillä harva olisi kaiketi edes silmämääräisesti pitänyt sitä varsinaisena omaisuutena. Pelkkä epämääräinen, nuhjuinen säkki olalle, jokin kankaankaistale vyötäisille ja keppi käpälään. Vaikka toisaalta, mitäpä muuta sitä nyt olisikaan tarvinnut? "Mutta turha murehtia. Jos kuollut, ei murehdi", rotta kuittasi kissan aikaisemman tuhahduksen siitä, mitä koko äskeisestä olisi voinut seurata hieman huonommalla menestyksellä, kääntyen vilkaisemaan tätä. Tai ainakaan tämä ei koskaan ollut varsinaisesti nähnyt kuolleiden otusten murehtivan. Niillä näytti olevan aivan liian kiire olla tekemättä yhtikäs mitään, että olisivat ehtineet suuremmin murehtia asioita. Tai mitään muutakaan. Eipä sekään tosin erityisen mielenkiintoiselta tuntunut, joten parempi kai olla kokeilematta. Mutta loppujen lopuksi, eihän siinä oikeastaan tarvinnut tehdä muuta kuin... olla kuolematta? Se ei ainakaan kuulostanut turhan vaikealta, sitähän tässä oli tehty tähänkin asti. Pitäisi kai vain jatkaa samaan malliin niin asiat hoituisivat. Keppi napautti mietteliäästi maata.
Hetkisen pohdittuaan rotta käänsi huomionsa kissaan, joka näytti pohdiskelevan tilannettaan nyt varsin ankarasti. Selvästikään tätä ei erityisemmin huvittanut koko ajatus kivien yli loikkimisesta, mutta nähtävästi kaikki muut vaihtoehdot olivat vielä huonompia. Tai jotakin. Ippuk tyytyi tuijottelemaan tämän kärvistelyä vierestä suorastaan viattoman hiljaisesti aina siihen asti, kunnes tämä lopulta julisti jotakin periksiantavan tapaista vastahankaisesti, ja alkoi valmistautua omaan tahtiinsa ylitykseen. "Naa-a. On helppoa. Pitää vain... ei-pudota. Helppoa. Teet nytkin, jatka vain tuossa niin onnistuu", rotta vinkaisi vastauksentapaisenaan, maistellen äskeistä logiikkaansa kuolematta olemisesta muunkin suhteen. Tuntui käyvän järkeen. "Jos ei pysty, nopea kuolema. Pää rikki, luut poikki! Ei ehdi huomata", lisättiin lohdullisesti, kuin sen olisi pitänyt jollain tavalla valaa luottamusta tai rauhallisuutta kissaan - jotenkin. "Eh, helpompi ilman... noita", tokaistiin ohimennen, samalla kun rottiainen osoitti enemmän tai vähemmän kaikkea, mitä kissalla oli päällään tai mukanaan. "Jos jätät, onnistuu paremmin. Tai jos ei, niin... voin pitää?" ehdotettiin varsin häpeilemättä ja puhtaan loogisesti - ja aavistuksen toiveikkaasti. Sehän nyt vain kävi järkeen, ei otus kuitenkaan kamoillaan mitään tekisi raatona. Jotenkin tämä tosin epäili, ettei toinen lämpenisi ehdotukselle turhan paljoa...
|
|
|
Post by spyrre on Jun 25, 2012 18:56:09 GMT 3
Kuten arvattu kissa ei tuntunut ihastuvan rialin avuliaisiin repliikkeihin yhtään enempää kuin aikaisemminkaan. Tämä keskeytti hetkeksi askartelun saappaidensa kanssa luodakseen varsin epä-kiitollisen silmäyksen rottaan tämän selittäessä kuinka helppoa oli että täytyi vain olla kuolematta samaan malliin kuin ennenkin ja lohdullisesti vaikka ei onnistuisikaan, kuolleena ei tuotakaan tarvitsisi murehtia. Syystä tai toisesta kissamainen olento ei voinut välttyä tuntemukselta että pahuksen talttahammas piruili hänelle jälleen. Kerrankin tämä kuitenkin osoitti itsehillintää olemalla vastaamatta keskittyen vain pienen turhautuneen päänpudistuksen keralla touhuihinsa... oli tässä kai parempaakin tekemistä nyt kuin kinata rotan kanssa jolla ei ilmeisesti ollut hajuakaan mistä se puhui. No, ainakaan se ei yrittänyt purra tai suuremmin uhitellakaan, mikä oli ainakin jotenkin positiivinen asia... vaikka silloin hänen ei tosin olisi tarvinnut pohtia kauaakaan kuinka jyrsijään olisi pitänyt suhtautua. Nyt otus oli vain lähinnä... outo, ja ilmeisesti jokseenkin sekaisin.
Eipä aikaakaan kun kuluneista saappaista ilmestyi pari varsin ihmismäisiä, mutta odotettavan turkispeitteisiä ja pitkäkyntisiä jalkoja. Kissa kiinnitti jalkineet yhteen nyöreistään viskaten virityksen olalleen ja käyttäen vielä hetken irrottaakseen hiukan polvensa alapuolelle kiinnitetyn tikarin tuppineen. Hänen tunkiessa teräasettakin hetkeksi parempaan talteen reppuunsa soi rial jälleen neuvojaan taustalta eikä nainen voinut olla jälleen puuskahtamatta vaikka oli juuri päättänyt jättää talttahampaan omaan arvoonsa. "Yleensä kaikki vähänkin järkevämmät olennot yrittävät kuitenkin välttää päähänpistoja joiden vuoksi saattaa heittää henkensä" tämä vastasi kärsimättömästi suoristautuen sitten istumapaikaltaan astellakseen hiukan epäröityään kohden uhkaavasti tyrskyävää jokea. Oli kieltämättä vaikea olla katsomatta alas murskaavasti syöksyvää vettä mutta vaikka vilkaisikin nainen puuskahti alleviivatun paheksuvasti mokomalle putoukselle ja käänsi katseensa kohti määränpäätään. Hänellä ei ollut rotan pitkiä tarttumavarpaita apunaan, mutta loppujen lopuksi vaikka olisi mielellään koko touhun välttänytkin nainen arveli selviävänsä tarpeeksi hyvin, tuskin hän muuten moiseen yritykseen edes ryhtynyt. Kissaihminen seisahtui hetkeksi arvioimaan matkaa ja mittaili katseellaan kivien väliä kun rial keksi vielä alkaa osoitella hänen varusteitaan yhtä avuliaasti kuin ennenkin. "Oletko vakavissasi? Kiitos, mutta ei kiitos. Syöksyn mielummin tuhoon varusteineni päivineni kuin ilman niitä" kissa napautti nykäisten näreästi reppua parempaan asentoon olallaan ilmeisesti kieltäytyen itsekkäästi testamenttaamasta omaisuuttaan hyötykäyttöön kääntyen sitten häntäänsä piiskaten kohtaamaan jokseenkin murhanimoisesti pyörteilevät vesimassat.
Terveestä vastahakoisuudestaan moista yritystä kohtaan huolimatta kun päätti lähteä liikkeelle nainen ei lopulta epäröinyt paljoakaan. Onnekseen tämä oli kuitenkin kissa, ja jopa painolastistaan huolimatta tämä tuntui liikkuvan varsin ketterästi. Ponnistus irrotti pian jalat rannan turvallisesta sorasta askelien seuratessa joutuisasti keskittyneesti askelmia tarkkailevien silmien reittiä. Vaikka olento ei varsinaisesti olisikaan pyrkinyt lyömään rotan ilmoittamaa ennätystä (paitsi ehkä ihan vähän ohimennen) näytti uhkaavasti silti siltä, että pidempijalkaisella kissaihmisellä oli myöskin jokseenkin pidemmät askeleet. Oikestaan ei tainnut olla edes erityisen mahdotonta että tämä saattaisi jopa päästäkin perille kuolematta surkeasti vesiputoukseen.
|
|
|
Post by submarine on Jun 25, 2012 20:18:09 GMT 3
"Naa-a. Möh", soi Ippuk vastata kissalle, kun tämä ilmaisi varsin selvästi mielipiteensä tavaroista ja niiden jättämisestä rotan huostaan. olkoon sitten itsepäinen, oma häpeänsä kun kuolisi hölmönä saappaat päässä tai jotakin sellaista. Ohimennen rotta raaputti kepillä selkäänsä, syventyen hetkeksi silmäilemään kissaa tämän nähtävästi vielä arvioidessa ensimmäiselle kivelle astumista. Ei näyttänyt olevan ainakaan aikeissa jättää touhua sikseen, kunhan pohdiskeli. Tai jotakin sellaista. "Pohja matala tuossa, noutaa jos putoat. Kaikki hyödyllinen, ei sinua. Sinä raato sitten, ei väliä", ilmoitettiin hetken perästä kissan selälle varsin lohdulliseen sävyyn, siinä määrin että kyseessä oli selvästikin jonkinlainen yritys löytää hyvä kompromissi sille, että kissa jostain syystä tahtoi ehdottomasti syöksyä kuolemaansa tavarat mukanaan ja että rotta olisi varsin mielellään pitänyt maalliset jäännökset. Ei olisi pitänyt olla valittamista, eipä tämä enää kuolleena niitä kaipaisi. Varsin viattoman ja hyväntahtoisen oloisesti rotta raapaisi taas selkäänsä kepillään, samalla kun jäi tuijottelemaan kissan ensimmäistä askelta. Oikeastaan se meni varsin hyvin, ja sitten seuraavakin. Otuksella oli nähtävästi varmat jalat, vaikka varpaat nähtävästi olivatkin auttamattoman lyhyet ja voimattomat. Tyrskyistä huolimatta tämä ei ollut selvästikään aikeissa kaatua tuhoonsa ainakaan aivan vielä - ei edes kaikkien kantamustensa kanssa.
Kun puoliväli oli ylitetty, niin että tapaus tuskin olisi enää aikeissa palata takaisin, napautti Ippuk muutaman kerran läheistä puunrunkoa kepillä joksikin epämääräiseksi kannustukseksi. Pakko oli myöntää, otus oli ketterä. Olisi ollut oikeastaan melkoinen sääli, jos tämä nyt kuitenkin olisi vielä livennyt ja kaatunut. Toisaalta olisi myös ollut melkoinen sääli, jos tämä ei olisikaan päässyt kokeilemaan kykyjään, vaan keksinyt jonkin helpomman keinon - kuten nyt vaikka köyden. Pitihän sitä nyt kohdata hankaluudet kun niitä tuli, niin sen kuului mennä. Mutta, köysistä puheenollen... "Hyvä hyvä!" rotta vinkaisi hajamielisesti, samalla kun vetäisi säkistään esiin jotakin. Lähemmin tarkastellen se paljastui varsin hyvälaatuiseksi, kehuttavannäköiseksi köysikiepiksi. Seuratessaan siinä sivussa vielä puolittaisesti kissan viimeisiä harppauksia kivien yli alkoi tämä sitoa köyttä omalla puolellaan kiinni kielekkeen reunalta törröttävään tukevanoloiseen kiveen. Se ei oikeastaan tuottanut mitään ongelmia, kuten ei laskeutuminenkaan - toisin kuin kuolemaa halveksuva loikkiminen kivien ylitse. Olisihan se nyt ollut suoranaisen tyhmää lähteä turhanpäiten vaarantamaan henkeään kun paljon helpompiakin tapoja löytyi...
|
|
|
Post by spyrre on Jun 25, 2012 22:20:15 GMT 3
Noh, kun sitä viimein kaiken sen nyreilyn jälkeen lähdettiin menemään, niin sitähän sitten myös mentiin. Rotta ei saanut enää vastausta julistukseensa poimia tulevan ruumiin tavarat talteen tämän livetessä eikä kissaihminen vilkuillut alas putoukseen saati sitten taakseen tai oikeastaan hidastanut menoaan missään vaiheessa ilmeisesti tajuten tämän luultavasti johtavan kohtalokkaaseen horjahdukseen hiukan liiankin helposti. Ilman tarttumavarpaitakin anturamaiset jalkapohjat pitivät kuitenkin kiitettävästi liukkailla kivilläkin ja vaikka vaarallista matkaa olikin taitettavana ikävän pitkä matka, ei tämä kuitenkaan oikeasti ollut kovinkaan hurja etäisyys jos yleinen riskialttius jätettiin huomiotta. Kivi kiveltä kissa lähestyi puoliväliä, saavutti tämän ja jatkoi pysähtymättä kohti vastarantaa kunnes viimeinen loikka lopulta vei olennon varsin tervetulleelle tukevalle maaperälle. Ei sillä, että hän olisi epäillyt epäonnistuvansa hetkeäkään, tietenkin, mutta joka tapauksessa olennon kurkusta karkasi hiljainen helpottunut puuskahdus kun kuohuva koski jäi taakse. Tämä jatkoi vielä parin askelen verran ennen kuin jarrutti, nyökäytti tyytyväisesti itsekseen ja vilkaisi ohimennen olkansa ylitse vastarannalle, tosin tarkasti niin että liike olisi voinut olla tulkittavissa myöskin vain päänsä huolimattomaksi liikautukseksi. Eihän häntä nyt tietenkään kiinnostanut mitä mieltä rotta oli tästä että hän oli ylittänyt paikan ongelmitta ja varmasti nopeammin kuin mokoma talttahammas... paitsi että mokoma ei tainnut enää ollakaan siellä missä olisi pitänyt.
Kissa luimisti aavistuksen korviaan jo arvellen turhauttavan rotan painelleen vain tiehensä tuntien syystä tai toisesta äreyttä siitä että elikko ei ollut edes jäänyt katsomaan vaikka oli itse koko touhun aloittanut pelleilemällä kivillä ja sitten usuttanut tekemään saman (ei sillä että häntä olisi tietenkään kiinnostanut koska eihän hän temppua rotan mieliksi tehnyt) kunnes hoksasi pienellä vilkuilulla epäilyttävästi kielekkeen reunaan kiinnitetyn köydenpään. Tätä tuijotettiin hetken verran jokseenkin hölmistyneenä kunnes kissaihminen astahti lähes painokkaan pahaa-aavistavan askelen lähemmäs reunaa... nähdäkseen äskeisen rialin killumassa seinämällä köyden varassa, joutuisasti laskeutumassa kohti laaksontapaisen pohjaa. Saman laakson, jonne hän oli juuri kaavaillut leiriytyvänsä. Vihreät silmät tuijottelivat elikon jälkeen hetken ajan varsin murhanhimoisesti häntä ilmaa piiskaten ja hetken aikaa hän tunsi oikeastaan varsin suurta kiusausta tempaista jousensa esille ja tehdä loppu tästä pelleilystä. Oikeastaan olento jo liikauttikin kättään kuin toteuttaakseen ajatuksensa kunnes empi, päätyen lopulta luopumaan vastahankaisesti ideasta varsin turhautuneen sihahduksen keralla. Tämä rottahan oli suorastaan... hävytön! Miksi hitossa se laskeutui rauhassa (ja hävyttömän helposti) seinämää samalla kun hän...! Hetkinen, eikö se juuri ollut sanonut tulleensa alhaalta? Mitä hittoa mokoma talttahammas nyt juoni?!
Kissa puhisi tuohtuneena itsekseen vastustaen halua ottaa muutamia vihaisia sivuaskeleita paikallaan, vilkaisten suorastaan näreästi hiukan sivummalta alas johtavia kädensijoja. Kuitenkin pian tämä kohensi tavaroitaan olallaan ja käänsi mielenosoituksellisesti katseensa rotasta kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan ja kääntyi vaiteliaana kiipeämään alas seinämää, tosin häntänsä vieläkin jokseenkin viitanliepeen takana puolelta toiselle heilahdellen. Hitto sentään, perhanan rotta taisi etumatkansa turvin olla vielä ehtimässä ensin alas....
|
|
|
Post by submarine on Jun 26, 2012 13:22:14 GMT 3
Kuten arvata saattoi, oli köysen kanssa kallionseinämän laskeutuminen oikeastaan varsin lokoisaa touhua, etenkin kevyessä kantamuksessa rotalle, jonka kaltaiset oli monien varsin varteenotettavien mielipiteiden mukaan suorastaan tehty kiipeilemään - kaiken muun ohella, siis. Niinpä, samalla kun kissa ähki kivien kanssa ja vaaransi henkeään, laskeutui rotta huomattavasti nopeampaan ja löyhempään tahtiin köyttä, kiinnittäen siihen hädin tuskin edes huomiota. Olisihan se nyt ollut tyhmää jäädä jonottamaan vuoroaan kivien kanssa ja vaarantaa henkensä, kun sekin oli jo nähty ja näin paljon parempi vaihtoehtokin löytyi. Ja kissakin varmasti olisi vain kiitollinen (noin nyt ainakin kauniina ajatuksena) siitä, ettei tälle oltu tarjottu helppoa ratkaisua, vaan todellisia haasteita - tai sitten ei. Ippuk oli, ja se taisi olla aivan tarpeeksi tällä hetkellä. Loppujen lopuksi kissaotuksella ei oikeastaan mennyt erityisen pitkään omissa touhuissaankaan, ja tämä onnistui jopa pääsemään kivien ylitse, ennen kuin rotta pääsi maahan asti. Olihan tämä tosin ollut jo puolivälissä kuin köyttä oli edes alettu sitoa kiinni, mutta siitä huolimatta varsin näppärää. Ja nähtävästi katti huomasi köysitouhunkin, sillä Ippukin seuraillessa tätä laskeutuessaan tuli tämä huomanneeksi otuksen tuijottavan (tai päätelleeksi, rotille silmät harvoin kertoivat erityisen valtavia etenkään pitkällä matkalla) kohti kallion laelta. Suorastaan huolettomaan sävyyn tämä heilautti käpäläänsä epämääräisenä tervehdyksenä, ennen kuin kiipesi (tai oikeastaan melkeinpä liukui) viimeisen matkan maahan. Nopeaa, helppoa ja vaaratonta. Oikeastaan, kaiketi huomattavasti vaarattomampaa kuin liukkaita kädensijoja pitkin laskeutuminenkin.
"Naa-a. Naa-a", rotta vinkaisi kaiketi lähinnä vain itselleen maahan päästyään, etsiskellen käpäläänsä keppinsä, jonka oli heivannut kallionlaelta alas. Puunpalat, hassua kyllä, tuntuivat harvemmin kärsivän pudotuksista oikeastaan yhtään mikäänlaista vahinkoa. Ehkä putoamisen kikka olikin olla kuin puunpala? Tai kivi, nekään harvemmin kärsivät vahinkoa. Toisaalta ne eivät myöskään eläneet, mikä saattoi hyvinkin liittyä siihen. Silti, miettimisen arvoista. Joka tapauksessa, oli kaiketi paras mennä kissaa vastaan, ettei joutuisi jäämään yksinään ihmettelemään. Niine hyvineen, säkki olallaan ja keppi käpälässään, otti rotta juoksulähdön, jota seurasi loikka, ja joka huipentui molskahdukseen. Vaikka vesiputous jylisikin varsin lähellä, ei siitä ollut varsinaista vaaraa tälle - ei ainakaan läheskään yhtä paljon kuin yläpäässä. Oikeastaan tämäkin meni varsin ripeästi, ja varovaisen arvion pohjalta rotta pohdiskeli olevansa perillä suunnilleen samoihin aikoihin kuin kissakin. Lämmin jälleennäkeminen, tai jotakin sellaista. Tai ei, tuskin, mutta eihän nyt yhden ainoan saanut antaa pilata kaikkien (tai siis kummankin) mieltä - etenkin kun mieli oli korkealla juurikin koska se eittämättä härnäisi kissaa entisestään. Miettikööt ensi kerralla tarkemmin ketä osoittelisi, tai edes aikoisi osoitella, jousellaan.
|
|
|
Post by spyrre on Jun 26, 2012 17:10:54 GMT 3
Vaikka olikin äärimmäisen turhauttavan tietoinen rotan joutuisasta etenemisestä alas viereistä seinämää, kissaihminen vältti painokkaasti tämän suuntaan vilkuilun lähes koko matkansa verran alas. Olihan tämäkin putouksen vieressä sijaitseva kostea kallio liukas kädensijoistaan huolimatta ja kantamuksetkin painoivat jonkin verran, mutta loppujen lopuksi ketterä olento ei olisi välttämättä tarvinnut aivan näin paljon keskittymistä selvitäkseen alas näinkin selvää reittiä... oikeastaan nytkin suurin osa painokkaasta kallion tuijottelusta johtuikin aivan muista ajatuksista joita naisen parhaillaan hyvin näreässä pääkopassa pyöri, tämän ilmeisesti toivoessa että rotta katoaisi mystisesti jos hän vain teeskentelisi tarpeeksi ahkerasti ettei otus ollut olemassa. Ikävä kyllä näin hyvä tuuri hänellä ei tietenkään käynyt.
Laakson pohjan alkaessa jo lähestyä soi nainen viimein vilkaista arvioivasti alaskin mittaillakseen jäljellä olevaa matkaa, mutta lammen toiselta rannalta kuuluva uhkaava molskahdus käänsi väkisinkin kissan epäluuloisen huomion puoleensa. Selvästikin rial ei vain kieltäytynyt hyvin itsepäisesti katoamasta olevaisuudesta silkan paheksunnan voimasta, vaan oli ilmeisesti myös päättänyt suorastaan uida koko lätäkön poikki vain siitä ilosta että pääsisi vastaan vielä seinämällä roikkuvaa kissaihmistä. Repaleiset korvat painuivat jälleen luimuun vihreiden silmien mulkoillessa lammen poikki polskivaa rottaa kuin toivoen voivansa upottaa tämän pelkän katseensa terävyytensä voimalla, ennen kuin olento jatkoi joutuisasti laskeutumisensa loppumetrejä mielenosoituksellisen hiljaisuuden vallassa kunnes viimein saavutti laakson pohjan. Tämä seisoi hetken pudistellen vaatteitaan lähes selin lammikkoon omaksuneena ilmeisesti jälleen käytösmallin jonka mukaan rottaa ei ollut olemassakaan, kunnes vilkaisi ohimennen olkansa ylitse jyrsijän suuntaan kuin olisi vasta nyt huomannut tämän riippumatta siitä että tämä olisi jo saattanut odotellakin hetken.
"Ai, sinä taas. Etkö juuri sanonut tulleesi täältä?" Nainen huomautti kuin kaikki olisi koko ajan mennytkin juuri niin kuin hän oli suunnitellutkin ja vain rotan äkillinen ilmaantuminen olisi aiheuttanut lievää, mutta välinpitämätöntä kummastusta. "Menepäs nyt tiehesi jonnekin. Minulla on leiri pystytettävänä" ilmoitettiin edelleen jostain olan ylitse kissan selvästikin lähes julistaessa laaksontapaisen aiotuksi reviirikseen ennen kuin tämä viimein kääntyi ja alkoi astella alleviivatun viileästi lammikon rantaa myöten tarkastellen ympäristöä parasta mahdollista leiripaikkaa etsiskellen... vaikka kieltämättä aiemman perusteella kissa melkein osasi jo pelätä että rial ei osaisi (aikoisi?) tarttua "vaivihkaiseen vihjaukseen" painua hiiteen, vaan että tästä eroon pääseminen saattaisi vaatia hiukan kovempia toimenpiteitä.
|
|
|
Post by submarine on Jun 27, 2012 23:48:40 GMT 3
Varsin syyttömänä, ellei suorastaan viattomana, ja kaikin puolin nuhteettomana kiskoi Ippuk itsensä kuiville järvestä, heivaten ensin keppinsä ja säkkinsä, ja seuraten sitten itsekin perässä, ravistellen ja puistellen punertavaa turkkiaan kaikessa rauhassa pahimmista vesistä. Sittenpä rotta oikeastaan vasta kiinnittikin huomiota kissaan, joka oli oikeastaan päässyt jo pitkälti alas. Jos totta puhuttiin, tuntui tästä uhkuvan suoranainen mielenosoituksellinen huomioimattomuus, mutta se ei varsinaisesti estänyt rottaa odottelemasta kaikessa rauhassa, selkäänsä raapien ja itseään kuivaksi nuollen, oikeastaan sen verran lähellä että oli vähällä saada hännästä kuonolleen kissaotuksen puistellessa itseään sun muuta. Joka tapauksessa, toista odotti yhä varsin viattoman oloinen jyrsijä, kun tämä vain soi lopulta katsettakaan taakseen. "Juu-u", Ippuk myönsi, kun kissa kuonon edessä töksäytti varsin suoraan ja vähemmän hienovaraisesti kysymyksen. Ja sitten... ei oikeastaan mitään sitten. Ei jatkoa, ei minkäänlaista merkkiä siitä että kysymyksellä olisi ollut minkäänlaista vaikutusta mihinkään, tai sen merkitystä olisi edes tajuttu. Vain varsin tasapaksu vastaus, ja sitten tuijottelua kuin toistaitoiselta. Sellaista ärsyttävää minä-tiedän-että-sinä-tiedät-että-minä-tiedän-mutta-enpäs-leikikään. Vasta huomattavasti suorempi ja selvempi kehotus (tai häipymiskäsky) sai oikeastaan rotassa aikaan yhtikäs mitään. Jos tarkkoja oltiin, se oli vilkaisu ympärilleen, tasan yhtä tyhmään sävyyn, kuin tämä olisi etsinyt jotakin. Seurasi hetki epäluuloista vilkuilua ja kiusaantunutta raapimista, ennen kuin rotta vilkaisi taas kissaan mustilla silmillään. "Ei teitä. Ei minun, ei muiden", ilmoitettiin lopulta, ennen kuin rotta ravisteli loputkin vedet turkistaan - pitkälti kaiken (ja harvojen kaikkien) päälle ympärillään. Se jätti tämän aavistuksen hämmentävään pörröön.
Ilman sitten sen suurempia, kun kissa vain lähti mielenosoituksellisen huomiotta jättäen katselemaan ympärilleen, seurasi rotta tiiviisti perässä, etäisyydellä jota moni olisi voinut väittää kiusalliseksikin, matkien parhaansa mukaan tämän elkeitä ja tuijotellen ympärilleen kuin olisi kovastikin yrittänyt pohtia, mistä mahtaisi löytyä paras paikka. Paitsi että, jos tarkkoja oltiin, tämä tuntui tarkoituksella tekevän sen mahdollisimman kömpelösti, kuin pienenä pilkkanäytöksenä koko kissaa kohtaan, korostaen liiaksikin tämän elkeitä ja yrittäen parhaansa mukaan jäljennellä tyhmänpuoleisesti jokaista liikettä. "Naa-a. Ei teitä. Lopetetaan etsintä", rotta lopulta vinkaisi näennäisen lannistuneesti. Sitten se kuitenkin vielä lisäsi: "Kiitos silti, etsintäavusta." Kannustavasti tämä taputti tapauksen kättä, kuin olisi yrittänyt lohduttaa selvästi murtunutta kissaa.
|
|