|
Post by submarine on Nov 17, 2011 20:24:25 GMT 3
((Wuzia odottelemme.))
Tuuli ulvoi läpi läpi hyisen kylmän, lumen peittämän pohjoisen maan, kuten aina. Lyhyiden kesien kitukasvuisiksi jättämät puut ja käkkäräiset puskat eivät näillä tienoilla tarjonneet siltä suojaa, eivät kuten kaukana horisontissa kohoava mäntymetsä. Täällä tuuli sai piestä ja raivota, ujeltaa epäonnisen kulkijan korvissa ja iskeä luihin ja ytimiin niin hyisen jäätävänä kuin vain kykeni. Eipä niin, että noita epäonnisia olisi täällä edes ollut; seutu oli harvaan kuljettua kesäisinkin, puhumattakaan talvesta, ja pientä tienkuvatusta oli vaikea edes erottaa lumen alta. Vain yksinäinen korppi, vapaa hangessa tarpomisesta, halkoi valkoista, kylmää apatiaa mustana pisteenä taivaalla. Mutta kaikesta huolimatta ne, jotka tätä ankaraa paikkaa nimittivät kodikseen, tiesivät, että syrjäisimmillä ja raukoimmillakin rajoilla oli elämää - sitkeää, periksiantamatonta elämää. Ja tällä hetkellä siellä oli myös kuolemaa.
Notkelma, johon pienen kukkulan viertä mutkitteleva, kaukaisen metsän reunaa kohti suuntaava polku sukelsi, oli tällä hetkellä kaikkea muuta kuin hyisen ja valkoisen rauhan tyyssija. Myllätty, tampattu hanki oli värjäytynyt höyryävään, vielä lämpimään punaan. Viisi miestä, viisi vainajan ruumista, joiden suonissa nyt lunta värjäävä veri oli vielä hetkeä aikaisemmin virrannut, makasivat kuka missäkin, juuri siinä missä nämä oli isketty maahan. Miehet olivat varustautuneet sekalaisesti, kaiketi siihen mitä olivat onnistuneet milloinkin haalimaan, pitkälti räsyisiin ja kuluneisiin varusteisiin. Kukaties nämä olivat kiertäviä irtolaisia, tai kenties rosvoja. Nämä eivät olleet kuitenkaan kaatuneet taistelutta, sillä myös miesten aseet, käsissä tai niiden lähettyvillä, makasivat maassa vailla tarkoitusta tai herraa. Vain yksi ainoa miekka oli verinen, yksikään muu ei ollut onnistunut iskemään käyttelijänsä surmaajaa. Miesten itsensä saamat kuoliniskut sen sijaan olivat olleet selviä ja varmoja, lopullisia. Nämä olivat selvästikin kohdanneet vihollisen, joka olisi ollut parempi jättää kohtaamatta. Vaan eivätpä vainajat kuitenkaan jakaneet verilöylyksi muuttunutta välietappia vain keskenään. Kivellä, selkä kohti kuolleita ja jonnekin kauas lumen peittämään maastoon tuijotellen, istui ilmeisestikin miesten kohtalo itse. Ei viikatemies luukasvoineen, vaan rotta, rial jos tarkkoja oltiin. Ihmisrotta niille, jotka eivät välittäneet tarkkuudesta ytimekkyyden kustannuksella. Olipa miten oli, oli tämä yksilö selvästikin jo vanhanpuoleinen, ja sen leukaperistä versoi valtava, harmaa rotanparta, joka yhtyi vielä valtavampaan niskaa peittävään harjaan. Otus oli arpien peittämä ja vahvarakenteinen, eittämättä soturi - jos sitä nyt ei olisi vielä riittänyt kertomaan se, että se oli vielä hengissä siinä missä viisi miestä ei. Kiven viereen oli paiskattu kolhiintunut kypärä, ja sen seuraksi aivan yhtä kolhiintunut, rautapäinen nuija. Ja ilmeisestikin koipiaan lämmittämään rotta oli kietaissut ympärilleen vanhoista eläimennahoista tehdyn pitkän lannevaatteen tapaisen. Suuri soturi tai ei, tällä hetkellä rotta ei, kaikesta huolimatta, näyttänyt erityisen hyvinvoivalta. Se yskäisi kylmässä ja painui kasaan, puristaen taas paksunahkaisella, parkkiintuneella käpälällä rintaansa. Ja vaikka sen päätä reunustava parta tunkikin joka suuntaan, ei se kuitenkaan pystynyt peittämään kunnolla suurta, avonaista, pystysuoraa haavaa, joka oli selvästi purrut hyvän matkaa lihaksen läpi. Suurin osa miesten aseista oli ilmeisesti tavoittanut pelkkää ilmaa tai torjuvan aseen, mutta se ei millään tavoin auttanut siihen tosiasiaan, että yksi oli löytänyt tiensä perille. Ja nyt myös rotan veri tuhri maata.
Vastauksena yskäisyyn näytöksen toinen eloonjäänyt hirnahti vihaisesti ensimmäiselle. Pieni, tanakka pohjoisen poni, nopealla vilkaisulla pelkkä äreä karvapallo, polki tanakasti kaviotaan maata vasten, kuin olisi osoittanut mieltään koko tilanteelle ja taakseen sidoituille kärryille. Nähtävästi otus ei ollut missään aikeissa paeta verta taikka kuolemaa, eikä aikaisempi väkivaltakaan sitä ollut saanut nelistämään pois. Se oli vain äreä ja irvisteli lähimmälle vainajalle. Rotta, sen ilmeinen omistaja, urahti vähintään yhtä äreästi, joskin huomattavasti vaisummin, ja puristi taas haavaansa. Selvästikin tämä yritti parhaansa mukaan kerätä tarmoa päästä ylös ja tehdäkin jotain tilanteelleen. Vainajat ja vihainen poni vain eivät olleet erityisen hyviä kannustajia tai käteviä apujoukkoja tällaiseen.
Ja tuuli ulvoi taas läpi valkoisen avaruuden.
|
|
|
Post by wuz on Nov 19, 2011 13:46:47 GMT 3
Ei hän ollut varmastikaan ensimmäinen mies, joka oli naista riiatakseen vienyt puheensa tekojen asteelle ja vielä pidemmällekin ihan vain tehdäkseen vaikutuksen hameväkeen. Eikä viimeinenkään, mitä niikseen tulisi, mutta kyllähän se pisti kaduttamaan, kun jo kolmatta viikkoa piileskeli jumalten selän takana ikijäätiköllä pakkasen ja viiman keskellä kuljettamassa säälittäviä viiden kirjeen lähetyksiä pikkukylästä toiseen kyläpahaseen, joiden välillä oli useampi kymmenen mailia. Ei ollut selväjärkisen äijän hommaa väittää kirkkain silmin hienostoneidille olevansa lähdössä muukalaislegioonan palvelukseen seuraavana päivänä ja viedä sitten tilanne vielä niinkin pitkälle, että ihan totta ilmottautuu sinne oikein tosissaan. Vaikka minkäs hän sille mahtoi, neiti kun risti sirot, pitkät säärensä siihen saakka, kunnes tälle esitti mustaa valkoisella ja ihan varteen otettavan ja aidon sinetin kera. Mutta johan sen jälkeen iloittiin, ja auliisti.
Seuraavina viikkoina oltiinkin sitten itkua väkertämässä, kun sotaväestä alettiin ihan toden totta kaipailla. Armeijaanhan hänellä ei ollut minkäänlaisia aikeita liittyä, joten katsoi parhaaksi kadota maan alle ja pitää matalaa profiilia, ettei heti joutuisi tuomarin eteen ja luopumaan auvoisesta vapaudestaan. Sepä juurikin oli ajanut hänet tuonne, keskelle kylmää pohjolaa ja sen kitukasvuisia käyriä mäntyjä, viiltävän kalseaa pakkastuulta ja vasten kasvoja piiskaavaa lumituiskua. Posteljoonin virkaan hänet oltiin kelpuutettu, ei kyselty nimiä tai syitä, vaan olivat kaiketi tottuneet siihen, että milloin miltäkin maanpaossa olevat muukalaiset hakeutuivat pois valtavirrasta syrjäisimmille seuduille. Kerran aiemmin hän oli kuljettavan reitin kulkenut tiensä tuntevan kanssa, mutta toiselle kierrokselle oli saanut lähteä yksin, ja siitä lähtien sitten suoriutunut tehtävästään jopa ihailtavalla sinnikkyydellä.
Tällä kertaa tämä "ihailtava sinnikkyys" oli kyllä noussut suorastaan uudelle tasolle, kun tutuksi käynyttä säälittävää tien kyhäelmää ei enää paksun hangen alta ottanut löytyäkseen, ja viima piiskasi vasten kasvoja kuin tuhannet polttelevat neulat. Paikoilleen ei silti sopinut jäädä ihmettelemään karua kohtaloaan tai sitä muuttuisi enemmän tai vähemmän elämättömäksi lihapakasteeksi, joten eteenpäin näytti tuokin hahmo sinnikkäästi tarpovan, etukenoon vasten tuulta nojautuen. Kovasti se oli kietonut ympärilleen paksua, nuhjuuntunutta talviviittaa, jonka huppu pysyi hädin tuskin aloillaan päänpeitteenä, ja pistipä paksun kankaan alta paikoin esiin jonkinlaisen eläimen taljakin. Laidoistaan rispaantunut olkalaukku retkotti matkassa kuin olisi ollut pelastusrenkaaseen takertunut hukkuva, sillä vaikka ratsu kantamuksineen olikin jäänyt jonnekin pitkän matkan varrelle, oli posti kuitenkin saatava perille asti. Toimittamatta jääneestä postista ei hyvitetty kopeekkaakaan, vaikka eipä sillä, että palkatta jääminen olisi mieltä mustannut siinä tapauksessa, jos itsekin jäisi tälle hyiselle tielleen.
Vaikka seutu olikin harvaan asuttua ja sitäkin harvemmin kuljettua, osui yksinäinen kulkija monen sattuman kautta sotatannerta muistuttavan alueen välittömään läheisyyteen, ja havahtui sijainnistaan vasta, kun oli kompastua kuoleman kasvotusten kohdanneeseen raatoparkaan. Pannahisen lenssu ja viima, joka huurruttanut kuononsa aivan tukkoiseksi niin, ettei haistanut edes ruumiiden löyhkää, veren lemua, saatika ärjyä pohjoisen ponia ja tämän ilmeistä isäntää ennen kuin huomasi seisovansa keskellä raatoparaatia. Mitä helvettiä täällä oli tapahtunut?!
|
|
|
Post by submarine on Nov 19, 2011 17:02:26 GMT 3
Säänpieksämällä, jäisellä kivellä Vanha Rottakin näytti samanlaiselta: ajan kovaksi kurittamalta murikalta, josta turhan kulmat olivat jo kauan sitten hioutuneet pois, vaan ei jämäkkyys. Ja tällä hetkellä se erosi harvinaisen pahasti rotan olosta. Paksu turkki, paksumpi harja ja melkein yhtä paksut turkikset lihaa suojaamassa eivät taittaneet koko terää hyisiltä tuulilta, ja tällä hetkellä se puri vielä hieman pahemmin kuin yleensä. Miekanisku ei ollut ollut erityisen hyvä, sillä silloin se olisi tappanut. Ei ollut kaiketi edes murtanut mitään. Siitä huolimattakin se oli purrut syvään, ja Vanha oli tällä hetkellä harvinaisen tietoinen jokaisesta piirusta rikottua lihaa, jokaisesta pisarasta verta ja lämpöä, joka siitä vuosi. Kumpaakin oli aivan riittävästi. Väittivät että kipuun karaistui, ettei se pidemmän päälle enää tuntunut - että todellinen soturi kyllä kulki vaikka pää kainalossa. Tällä hetkellä rotta olisi mielellään pistänyt kyseisen väittäjän kokeilemaan omia sanojaan. Rintaan pisti pirullisesti, eikä vain miekanterästä. Tässä se taas nähtiin, Vanha oli tylsymässä. Rosvot, typerät piruparat ties mistä jäisestä loukosta, olivat hyökänneet varoittamatta, kaiketi ponin ja sen pienten kärryjen perässä. Pelkkiä nälkäisiä ja tyhmiä, jo valmiiksi puolikuolleita epätoivoisia. Ja siitä huolimatta nämä olivat vaatineet todellista vääntöä kaatuakseen. Tarpeeksi paljon rotan hengästymiseen. Tämä haukkasi taas purevaa pakkasilmaa keuhkoihinsa, puristi taas rintaansa kuin olisi yrittänyt saada lihasta kunnolla nirhaisseen haavan umpeen pelkällä tahdonvoimalla, ja urahti. Poni jatkoi yleistä valittamistaan. Se valitti aina ja kovaa. Vanha ei ollut edes varma, miksi yhä vain istua nökötti juuri siinä missä nököttikin. Jotenkin vain kaikki tarmo oli poissa. Kylmä ja väsymys ja nälkä ja niin moni muu asia olivat vieneet veronsa. Tästä kaikesta oli luvattu hyvin rahaa, tarpeeksi pitämään hengissä pitempään, mutta tällä hetkellä sekin alkoi tuntua yhdentekevältä. Pitäisi päästä ylös ja jatkaa, rotta tiesi sen, mutta jotenkin vain... ei. Olo oli kuin väsyneellä, jonka olisi vielä pitänyt nousta tekemään jotakin, mutta joka tajuamisesta huolimatta vain jäi sängyn pohjalle - kaiketi, ei Vanha sängyistä niin paljoa tiennyt.
Äkkiä synkeäksi äityneen rotan repaleiset korvat poimivat vihdoin ulvovan tuulen alta esiin lumen narskeen ja jonkun huohotuksen. Nopea päänkääntö, ja kaiken keskellä seisoi vielä yksi hahmo lisää. Vanha urahti, oli pystyssä ennen kuin tajusikaan. Väsynyt mieli, mutta silti yhtä kaikki soturin, kävi läpi vaihtoehtoja. Viimeiseksi jäänyt rosvoko? Joku muu samanlainen onnenonkija? Yksi niistä lukuisis ajan kanssa ja syystä jos toisestakin perään usutetuista? Vaiko jotain muuta? Rotta ei tiennyt, ja haavoittuneena, hitaampana, kivuliaampana jokainen vaisto ja vinku käski jättämään ihmettelyn sikseen ja pitämään huolen ettei henkiriepua vietäisi helpolla. Tarpeeksi säikähtäneenä ja täpinässä Vanha oli pystyssä nopeammin kuin edes varsinaisesti ajatteli asiaa, vaikkei mitenkään turhan ketterästi. Rintahaava valitti jo, vaikkei käpälä edes tehnyt mitään. Ja siitä huolimattakin rotta nappasi rautapäisen nuijansa kiven vierestä aivan yhtä nopeasti, ennen kuin ehti edes horjahtaa ja kompuroida hangessa hakiessaan paikkaa kohdatakseen uuden uhan. Mitään rotta ei virkkonut tälle, jäi vain valmiuteen odottamaan mahdollisimman ärhäkkänä ja mahdollisimman vähän helpon saaliin näköisenä. Lyömäase korkealla valmiina iskemään, aavistuksen kyyryssä ja joustavana, valmiina liikkumaan.
Poni hirnua rääkyi mielipidettään uudesta tulokkaasta kaikkien muiden tapaan. Se paljasteli tälle hampaistaan ja irvisteli kuin mikäkin peto, äreänä ja tulisena. Ja tuuli kantoi senkin mietteet elämästä ja mahdollisesti vaikkapa kaiken sitä närkästyttävän tallomisesta alleen pitkälle ja laajalle.
|
|
|
Post by wuz on Nov 20, 2011 12:46:39 GMT 3
Kuura oli huurtanut uuden tulokkaan nenäontelot valkoisella hallallaan kiteiseksi, leukapielen karvapeitteen huurtanut valkeaksi parraksi ja hajuaistinsa oli jo kauan sitten tukkeutunut teille tiettymättömille. Päivätolkulla tuulen ujellusta kuunnelleet, pakkasenpuremat korvat eivät olleet odottaneet erottavansa muuta ääntä kuin viiman aavemaisen puhalluksen, ja vasta pohjolan ponin ärjyessä mielenosoituksellisesti raadon sijasta paikalle sattuneelle tunkeilijalle säpsähti muukalainenkin viimein karuun todellisuuteen, johon silmänkantamattomien valkeiden lakeuksien ja tuoreiden raatojen lisäksi mahtui äkisti pieni, vihamielinen karvainen nelijalkainen kärryineen ja rautapäiseen nuijaansa tarttunut rial.
Luonnollistahan se oli kai tarttua heti aseisiin mahdollisessa uhkatilanteessa, vaikka paikalle kuin tyhjästä pölähtänyt muukalainen näytti tarkemman tarkastelun lopputuloksena kaikkea muuta kuin uhkaavalta. Ainakaan heppu itse ei liekö sitten kohmeisuutensa tähden ollut tehnyt elettäkään kaivaakseen esiin asetta tai edes valkeaa lippua, vaan seisoi hetken paikoillaan kuin yrittäen paleltuneilla aivoillaan ymmärtää koko tilanteen. Kädet pitelivät suurta huppua pään peitteenä vaivoin, näkyvää asetta ei ollut esillä (ellei sitten viitan alla kätköissä, mutta siinä tapauksessa kyseessä olisi hyvin pieni ase) ja koko heppu näytti muutenkin vaivoin pysyvän tuiskussa ja viimassa pystyssä samalla, kun koetti silmät sirrillään paikallistaa ärinän lähdettä, joka osoittautui tosiaan tuoksi, eh, polleksi kärryineen, vaikka tiettävästi ponit eivät ärjyneetkään. Eikös niiden kuulunut hirnahdella leppoisasti ja korskahdellen kuopia kavioillaan maata, malttamattomina lähtemään liikkeelle? ... tämä oli kyllä kaikkea muuta.
Ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua (joka todellisuudessa kesti ehkä sekunnin tai kaksi) tuli viittamieheenkin liikettä, kuin olisi viimein oivaltanut nuijaa kannattelevan rialin olevan valmiina pieksemään hänet hengiltä, mikäli hän tekisi yhdenkin väärän liikkeen. Joihinkin tumppujen tapaisiin vuoratut käpälät irrottivat otteensa hupusta ja lennähtivät sovittelevasti eteenpäin, aivan kuin pelkästään käsillä huitominen olisi estänyt raskaan rautapäisen nuijan oletettavasti pian seuraavat lyönnit. "Hei hei hei odota odota, en mä halua mitään, ei mulla ole asettakaan!" Ääni, joka pitkän puhumattomuuden seurauksena aluksi sortui ennen kuin tavoitti normaalin sointinsa, kuului selvästi kaiken sen käheyden alla nuorukaiselle ja se ääni puhui ja paljon. "Ihan sattumalta osuin tähän paikalle, kun en enää tiedä missä se tie menee, katso, mä kannan postia vain kylästä toiseen! En tiennyt että täällä oli, eh, onpas kyllä hurjan monta ruhoa, säkö tämän olet tehnyt? Voit luottaa siihen, etten puhu kyllä kenellekään mitään, en mä mitään ole nähnyt tai kuullut, ihan olen lumisokea!" Aluksi heppu oli ollut esittelemässä kantolaukkunsa sisältöä, mutta havahtui sitten kuin lyhyen keskittymiskäyrän omaava napero vilkuilemaan epäluuloisena ympärilleen ja unohti täten alkuperäisen ajatuksensa. Tuuli tempoi onnesta autuaana hupun matkalaisen päästä nyt, kun sitä eivät enää kädet paikoillaan pidelleet, ja paljasti altaan ei ihmisen, vaan jonkinlaisen kissaeläimen kuonon, korvat ja pään villisti sinne tänne venkoilevine harjaksineen, sekä vihertävänkeltaiset kissansilmät, jotka pälyilivät eivät niinkään epäluuloisina vaan ennemminkin uteliaan kiinnostuneena ympärilleen.
|
|
|
Post by submarine on Nov 20, 2011 14:07:53 GMT 3
Vaikka olikin vielä melkoisen kireänä ja murhavalmiina, pitkälti ymmärrettävästi koska oli juuri joutunut olemaan kireä ja murhavalmis viiden aivan yhtä kireän ja murhavalmiin rosvon verran, alkoi Vanha Rotta melko nopeasti kaikesta huolimatta tiedostaa, että oli kukaties tarttunut aseeseensa hieman hätiköiden. Tai hätiköiden ei koskaan voinut aseeseen tarttua, ja kaikkein vähiten kun oli ollut ja oli vieläkin hengenvaarassa, mutta heilutteluaikomukset taisivat tässä kohtaa olla turhanaikaisia. Vanhan edessä raatojen keskellä kun ei seisonut karua ryöväriä kirves kourassa, tai edes kieroa salamurhaajaa pitkän tikarin kanssa, vaan jokseenkin häiritsevästi aseeton ja nähtävästi harvinaisen jäässä nököttävä... kulkija. Ei sitä miksikään muuksikaan voinut sanoa, ja siksikin lähinnä koska se oli kaiketi kulkenut tännekin. Harmittoman ja jopa melko mitättömän näköinen tapaus, mitä rotta nyt tästä edes erotti edes jotenkuten tapausta suojaavien tamineiden alta. Hetken verran, mukava ja rauhallinen kun oli, Vanha vain tuijotteli ilmestystä tekemättä varsinaisesti mitään, lähinnä nyt varmistaakseen asioita ennen kuin sitten taas tekisi jotakin perusluontoisen peruuttamatonta ja kivuliasta (tulijalle) yleisen hyvän (tai ainakin Vanhan hyvän) vuoksi. Ja johan repesi ilmestys höpisemään. Jokseenkin jännittyneenä ja kylmän kangistamana vanhalta, arpiselta rotalta meni oikeastaan monta ikävän pitkää hetkeä saada edes mitään selvää tapauksen hölinästä siinä määrin että pystyi toteamaan tämän olevan melkoisen varmasti vaaraton. Eipä tosin niin, että sanat itsessään olisivat sen taanneet, enemmänkin vain se, ettei melkeinpä jo armoa itkevä ilmestys sytyttänyt oikein mitään varoitusvaloja. Ja niihin valoihin Vanha luotti, ne kun olivat pitäneet hengissä pitkään. Mutta olipa miten oli, kyseessä oli ilmeisestikin kuriiri tai jotakin sellaista, vain väärässä paikassa - tosin oikeaan aikaan. Lieni tämän onni, että oli tullut juuri kun oli, eikä puolta tuntia aikaisemmin.
"Jaa", Vanha sai lopulta, pitkän pähkäilyn ja tuijotuksen jälkeen, urahdettua, jonakin yleisenä vastauksena kaikkeen. Ilman sen suurempia rotta päästi sotanuijan putoamaan käpälästään kolahtaen, ja lyyhistyi taas melkein silminnähden kasaan ennen kuin yskäisi. Vihollisille piti aina näyttää kovalta, silloinkin kun olo oli kaikkea muuta. Mutta tämä tapaus oli kaukana vihollisista. "Rosvoja", lisättiin jonkinlaisena selityksenrääpäleenä, joka todennäköisesti kertoi tässä kohtaa aivan tarpeeksi. Vanha harvemmin oli juttutuulella, eikä tämä ainakaan ollut yksi niistä hetkistä. Rotta urahti, ja lähti aavistuksen ontuen, vasenta jalkaansa aristaen, tarkastelemaan yleistä hävitystä turkisten ja tuuhean harjan hulmutessa tuulessa. Raatoja oli tullut, ja jollakulla saattaisi jopa olla jotakin vaivan arvoista.Tuskin, mutta edes jotain pientä rahallista korvausta siitä, että oli auliisti päästänyt typerykset auvoisemmille maille ja vuotanut vielä verta sen eteen. Ohimennen Vanha tuli silmänneeksi ilmestystä tarkemminkin, kun lähemmäksi pääsi ja tuulenpuuska tuli paiskanneeksi tämän hupun sivuun. Kyseessä ei ollut ihminen, sen ainakin huomasi heti. Ei mikään tavallisin tuttavuus, mutta Vanha oli nähnyt kaikenlaista outoa, eikä kissaihminen ollut millään muotoa pahimmasta päästä. Ihmiset olivat oudompia ja niitä oli sentään reilusti enemmän.
"Tässä tie. Minne menossa?" Vanha urahti, ja urahtikin sitten äkkiä uudelleen, kun sai huomata, että jalat eivät kantaneetkaan äkkiä enää aivan yhtä hyvin. Hetken herpaantuminen paiskasi koko arpisen uroksen pää edellä myllättyyn ja veriseen hankeen. Ja käpälä hakeutui saman tien rinnan päälle, kun haava muistutti, että esittipä kovaa tai ei, oli aivan turha edes yrittää uskotella että ammottava verinen miekanisku rinnassa oli aivan turha edes yrittää uskotella kovin pitkään, ettei siihen juuri sattunut aivan hiivatisti tai etteikö se olisi vuotanut ja vuotaisi vieläkin varsin passelisti. "Reekeleen... terpele", rotta sihahti, ja hetken puskettuaan sai kammettua itsensä suunnilleen istumaan raatojen keskellä. Kokoaikainen kylmä ja vielä nujakan jäljiltä päälle puskeva hurme olivat omiaan turruttamaan kaikenlaisille tosiasioille. Melkein vastahakoisesti, kuin epäillen tapauksen jo pienimmänkin haavoittuvaisuuden näyttämisen jälkeen kaavailevan armomurhaa, suuntasi telottu soturi repaleisen ja useaan kertaan kolhitun kuononsa kaikkea möllöttävän kissan suuntaan. Kaipa tämä nyt edes voisi olla hyödyksi kun oli jo siinä. "Siellä... kärryssä. Siteitä... jossain. Jotain sellaista. Varo ponia", urahdettiin, eikä siinä ollut mitään anovuuteen viittaavaakaan. Oikeastaan se oli enemmänkin käskyn suuntainen. Vanha Rotta ei ollut tarpeeksi tyhmä väittääkseen ettei ollut aivan tarpeeksi ikävästi telottu, tai etteikö tarvitsisi apua, mutta anelemaan ei ruvettaisi. Se oli varma.
Ja, kuin aavistellen uuden uhrin lähestyvän, pieni perkele neljällä karvaisella jalalla päästi uuden, murhanhimoisen ja rääkyvän hirnahduksen, joka lupaili rikottuja polvia ja murskattuja varpaita kaikille niille kurjille sieluille jotka erehtyisivät lähemmäs. Arpisen rotan aavistuksen vaisu ärähdys sai sen hillittämään aavistuksen taikka kaksi, muttei todellakaan taittanut sen sisusta terää.
|
|
|
Post by wuz on Nov 20, 2011 20:27:00 GMT 3
Eihän yltiösosiaalisuus ja turhanpäiväinen höpöttäminen olleet minkäänlakeisia vaarattomuuden takeita, vaikka melko poikkeavaahan se olisikin ollut, jos paatunut murhamies, ammattivaras tai muu epämääräinen elämäntaparikollinen olisi muuten vaan turissut jonninjoutavia ennen uhrinsa kimppuun hyökkäämistä. Ilmeisesti vanha rotta totesi itsekseen, ettei välitöntä vaaraa sherazista ollut. Ainakin vanhus antoi nuijan laskeutua ja lopulta tipahtaa käpälästään hankeen, mikä sai muukalaisenkin vetämään keuhkonsa täyteen kirpeän kylmää pakkasilmaa, kun hetkeksi oli unohtanut tyystin, että hengittäminen yleensä oli perusedellytys hengissäpysymiselle. Silminnähden se silti helpottui, kun oli hetken jo pelännyt henkiriepunsa puolesta (vaikka sen hyvin onnistuikin liki taukoamattoman höpötyksensä alle verhoamaan) ja lopulta vanhan rialin harvasanaisen opastuksen ja selityksen rohkaisemana uskaltautui kiskomaan hupunkin takaisin päähän. "Jaa. Tattista vaan. Joo, onhan noita rosvoja runsain määrin näillä seuduin, vievät minkä irti saavat jos ei onnistu välttelemään. Ei onneksi ole omalle kohdalle osunut, enkä kyllä koskaan ennen näin suurena porukkanakaan ole näitä nähnyt. Kylläpä aikamoisen huono tuuri sulla kävi, pappa." Muuta heppu ei ehtinytkään sitten virkkamaan, kun rotta kompuroi äkkiarvaamatta kuonolleen hankeen rintaansa pidellen, ja sai kissauroksen reaktionomaisesti säpsähtämään eteenpäin, kuin luontaisena ensireaktionaan olisi ollut kaatuvan pystyyn auttaminen. Rekisteröipä hän verkkokalvoilleen sitkeän rottapapparaisen pitelevän rintaansa, ja hetken aikaa pelkäsi tosissaan, että nyt sillä on pumppu tyystin pettänyt. Kun rial alkoikin ladella käskyttävään sävyyn ohjeita lähestyä kärryä ja etsiä sieltä sidetarpeita (sisällyttäen samaan syssyyn myös varoituksen sanasen äksyntuntuisesta ponista), ponkaisi kloppi valmiina kuin partiopoika rinnallaan miniatyyrisen konin ja tämän kärryjen ääreen, asianmukaisesti rääkyvää ja pahansisuista ponia toki parhaansa mukaan väistellen. Ei sillä käynyt mielessäänkään alkaa venkuroida vastaan, vaikka rotta hänen rinnallaan olikin kooltaan pienempi, mutta terve kunnioitus vanhempaansa kohtaan oli ja säilyi. Tottahan apua tarvitsevaa kuului auttaa, vaikkei toinen suoranaisesti apua ollut pyytänytkään, mutta väliäkö moisilla tarpeettomilla yksityiskohdilla oli.
Äkisti rohkaistuneena kuin salamaniskusta virtaa saaneena kloppi kumartui tonkimaan kärryistä vaadittuja esineitä tai edes jotain, jolla voisi saada ilmeisesti pahasti haavoittuneen vanhuksen kursittua kasaan, sillä sydänkohtauksesta ei ainakaan vuotavan veren määrästä tainnut olla kyse. Ponia epämääräisillä sivuaskeleilla väistellen ja samalla kömpelösti tumpuillaan tavaroita penkoen hän onnistui kokonaisvaltaisuudesta kohmeisuudesta ja hienoisesta jännittyneisyydestä huolimatta tonkimaan esille sidetarpeita, jotka sylissään hädin tuskin pysyivät nuorukaisen tarpoessa hangen poikki (ja ponin ilmaa näykkivät hampaat mahdollisimman kaukaa kiertäen) istumaan työn ja vaivoin päässeen rujon ja arpisen rottavanhuksen tykö, kyykistyen sitten tämän viereen, kuitenkaan ilman lupaa ryhtymättä avittelemaan. Eihän hän nyt ihan niin hölmö ja itsetuhoinen ollut, että luvatta olisi käynyt käpälöimään varmasti vaarallista supervanhusta. Eikä sillä, ettäkö nuorukainen edes mikään ensiavun asiantuntija olisi muutenkaan ollut. "Mä, eh, en ole sitten mikään sisar Hentovalkoinen, mutta voisin kyllä koettaa olla avuksi? Jisses, onpas pahannäkönen vekki, oho! Ja ukko vielä kävi tapparan varteen mutkin nähdessään, hehe, aikamoista." Puhe ja höpötys näyttivät tulevan luontaisesti, ei tarvinnut väkisin kaivella sanoja ulos hänen kidastaan, eikä puhesävyssään ollut mitään teennäistä, vaan kaikki tunnetilat mitkä kulloiseenkiin sanapariin tuntuivat sopivan, paistoivat rehellisen avoimina puheestaan läpi. Viitan alta pisti esiin huivintapaiseen kiedottu kissanhäntä, joka se viimeistään olisi paljastanut nuorenmiehen epäihmiseksi, ellei tuuli olisi sen jo hupun päästään kiskoessaan aiemmin ennättänyt.
|
|
|
Post by submarine on Nov 20, 2011 21:13:14 GMT 3
Johan tässä oli oma aikansa selvittykin lähestulkoon ehjänä ja kunnossa. Pirut, jos rosvoja olisi yksi vähemmän... Hetken verran Vanha ehti jatkaa harvinaisen turhalla ajatuspolulla, mutta pidemmän päälle sillä ei ollut mitään väliä. Miehiä ei ollut ollut yhtä vähempää, näitä oli ollut viisi, ja yhdellä oli käynyt tuuri. Turha siitä oli vängätä, ei asia mihinkään muuttuisi. Aivan yhtä hyvin olisi voinut saman tien alkaa pähkimään, josko olisi syntynyt ihmisaateliseksi niin ei nyt tarvitsisi tarpoa hangessa. Kuten aina, näillä mentiin. Ainakin kissantapaiseen oli tullut liikettä, olkoonkin että se olisi varmasti juossut huomattavasti lujempaa jollei olisi joutunut käyttämään suurta osaa ajastaan ja tarmostaan järjettömään puheensorinaan. Hieman paremmassa sisussa rotalla olisi voinut olla paljonkin sanottavaa (tai kukaties tehtävää) myös sisältöön, etenkin siihen pappaan, mutta juuri nyt menkööt. Paremman puutteessa odotellessaan Vanha Rotta kiskaisi taas hyisen henkosen ja, kun ei muutakaan voinut, lähti varovaisesti kokeilemaan ketaransa kuntoa. Olihan se toki liikkunut vielä aikaisemmin, mutta rotta oli nähnyt väen heiluvan vielä varsin vetreinä vaikka varsijousen vasama rinnassa kun tarpeeksi hurmetta humisi veressä. Jokainen käpälänliike riipi rintaa varsin ikävästi, mutta lihas ei ollut poikki taikka edes melkein, ja kaikki toimi vielä. Sisut tämä varsin kunnioitettava nirhama kyllä vei oikein hyvin nyt kun ei varsinaisesti tarvinnut murehtia hengestään, mutta uskaliaalla itsearviolla rotta kehtasi arvailla, ettei ollut ainakaan tekemässä kuolemaa. Typeryksen olisi vain kannattanut heiluttaa kirvestä niin kuin tovereidensakin, olisi päässyt huomattavasti pidemmälle kuin kevyellä, taitoa vaativalla aseella ja surkean huolimattomalla huitaisulla. Eipä nin että Vanha olisi valittanut.
Hetken tonkiman jälkeen kissaotus onnistui kuin onnistuikin löytämään nähtävästi jotain sidetarpeiden tapaista, kiikuttaessaan niitä pois edelleen melkoista meteliä ja raivoa pitävän elukan hampaiden ja kavioiden ulottuvilta. Eipä niin, että Vanha olisi pitänyt muutenkaan niin paljoa tavaraa mukanaan, että niiden löytäminen olisi mikään mahdottomusu ollut. Mutta olipa miten oli. Rotta seurasi jokseenkin huohottaen ja yhä rintaansa puristaen mitä todennäköisimmin nuorehkon tapauksen tuloa. Eipä tämä tällaisesta avun kituuttamisesta millään tavoin pitänyt, mutta oli elänyt kyllä aivan tarpeeksi kauan tietääkseen, ettei parennut valittaa. Hitot, tämä kaikki toi mieleen sen yhden paskamaisen talven aikanaan, kun Varl Pitkäkoipi oli ollu vielä hengissä ja... oikeastaan, väliäpä hällä. Kissa, jonka nimestä Vanhalla ei ollut hajuakaan, kumartui vihdoin ja viimein pyhine lahjoineen, tai ainakin kuriirintoimeaan auvoisasti harjoittaen, ja kuin loitsittuna tämän suusta purkautui sellainen määrä ääntä, että jopa rotta tuijotti hetken varsin hämmentyneenä. Puhetta tuli suusta kuin vettä lähteestä. Ja vaikka se joskus muulloin olisikin saattanut olla varsin kunnioitettava saavutus, tietyissä piireissä, ei rotalla juuri nyt ollut jäljellä minkäänlaista kykyä arvostaa lärpättelijän mielipiteitä. Tässä oli kuitenkin hieman tärkeämpääkin pohdittavaa, kuten se että vuosi edelleen oikein parahultaisen runsaasti varsin arvokasta vertaan hankeen, jossa se ei tehnyt mainittavaa hyötyä kenellekään. Jokseenkin turhautuneena Vanha urahti ja, varsin vikkelästi tilanteensa nähden, kahmaisi terveemmällä käpälällään, tavoitellen jonkinlaista otteen tapaista ylipuheliaan kissan matkaviitan etumuksesta saadakseen tämän hiljenemään ja keskittymään. "Hienoa. Mutta... kerro... toiste. Tee tai... anna tänne", rotta sai ähkäistyä, kuulostaen kaikkea muuta kuin huvittuneelta tai arvostavalta - pitkälti koska ei ollut. Tapaus vaikutti kuitenkin melko vilpittömältä, korkeintaan hölmöltä, mikä sai rotan säästelemään otteissaan ja ärtymyksessään. Apu oli aina arvostettua, etenkin kun olisi pitänyt äheltää lyhyillä ketaroilla ja kylmän ja lukuisien kolhujen jäykistämillä sormilla jotakin siteen tapaista, mutta jos ilmestykselle oli liian vaikeaa keskittyä olennaiseen, oli parempi varmistaa ettei tämä myöskään yrittäisi sörkkiä vammoja oli kiinnostunut enemmän mielipiteensä jakamisesta.
|
|
|
Post by wuz on Nov 20, 2011 21:43:55 GMT 3
Jos kloppi jotain oli ehtinyt hoksata tilanteen päälle niin sen, ettei vanha rotta ollut mistään puheliaimmasta päästä. Mutta väliäkö hällä, nuorukainen puhelisi varmasti senkin edestä, jos ei muuten niin lämpimikseen. Kyllähän se leukojensa louskuttelukin liikuntaa oli, vaikkei koko kroppaa niinkään vetreyttäisikään, mutta ainakaan ei tarvinnut hyytyä hiljaisuudessa. Sillä, mitä mieltä poninomistaja rautapäisine sotanuijineen oli, ei ollut ainakaan toistaiseksi niinkään merkitystä. Totta kai jos nuija ottaisi osaa keskusteluun, jäisi siinä kissanuorukainen herkästi alakynteen. No, turhapa sitä oli murehtia. Ajatukset ainakin keskeytyivät varsin pätevästi avuntarpeessa olevan osapuolen tarttuessa äkisti puheliaan auttajansa viitanetumukseen. Ihme kyllä, mutta ele tepsi. Kloppi loksautti leukansa kiinni ja vaikeni kuin muuri vanhempansa edessä, tiiraillen tätä pelonsekaisen kunnioituksen vallassa. Vaikkei poikaa oltu niinkään älyllä pilattu, ei hän mikään idioottikaan ollut. Rotassa riitti korkeasta iästään huolimatta ytyä kun oli viispäisen rosvolaumankin yksin onnistunut kukistamaan, joten parempi lienee tehdä kuten käsketty. Kissa nyökäytti päätään jatkaen vielä tovin sanattomuuttaan ja ryhtyi sitten lopulta tuumasta toimeen toisen niin kehoittaessa. Se yritti pahinta verentulon määrää tyrehdyttää painamalla nelinkerroin taiteltua kangasriepua haavan päälle, aluksi varoen aiheuttamasta kovempia kipuja, vaikka arvista päätellen rotta oli saanut jo sinunkaupat tehtyä fyysisten tuskien kanssa. Keskittyneesti nuorukainen kietoi sidetarpeita parhaiden kykyjensä mukaan kangasmytyn päälle ja varmisti sen paikoilla pysymisen kiertämällä useamman kierroksen sidettä rotan ympäri, yhä edelleen varoen liiaksi kähmimästä tätä vähäpuheista senioria. Varmasti toisella oli pinna kireällä jo muutenkin, ja tilannetta tuskin paransi 175-senttisen urospuolisen kissan tarpeettomasti kähmiessä, vaikka lähikontaktilta olikin paikkailutilanteessa kieltämättä hieman hankala välttyä kokonaan. Toista sitoessaan kloppi hymisteli itsekseen jotain melodianpätkää, kaipa sen oli helpompi keskittyä olennaiseen hyräillessä, vaikkakin hyräily päättyi lopulta nuorukaisen saatua työnsä edes jotenkuten päätökseen.
"No, ei se mitään ammattimaista jälkeä ole, mutta ajanee asiansa ainakin lähimpään kylään saakka. Parantajaa kyllä melkein kaipaisit, tai muutamaa ommelta, mutta mä en noista lankahommista niinkään tiedä. Hameväen hommaa sellanen, hehe. Pääsetkö pystyyn, kyllä mä mielelläni autan kun muuten tässä tyhjänpanttina seisoisin, mihinkä tässä muka valmiissa maailmassa kiire olisi," se lasketteli, oli näemmä tyystin unohtanut vanhan rotan äskeisen kehoituksen jaaritella turhanpäiväisyyksiään toiste. Pahaa se tuskin tarkoitti höpöttäessään, kaipa se vain oli sen tapa - siinä missä hengittäminen, syöminen tai luontainen lisääntymisen tarve. "Meikäläinen on muuten Zeke," se täräytti vielä lopulta, kuin olisi nähnyt sopivan tilaisuuden esittäytymiselle tulleen, ihme ettei ojentanut tumppuun verhottua käpäläänsäkin. Kaikenlaisia tapoja sitä ihmisten parissa jokakissalle tarttuukin.
|
|
|
Post by submarine on Nov 20, 2011 22:46:25 GMT 3
Pieni ärhentelyn tapainen sai kuin saikin kissantapaisessa aikaan varsin hyväksyttävässä määrin säpinää. Ja vaikkei Vanha aivan varma tämän tapauksen kykeneväisyydestä ollutkaan, ainakaan mitä haavojen paikkaamiseen tuli, päästi tämä silti katin iholle sidetarpeidensa kanssa. Eipä rotta tätä täysin huomion piiristään päästänyt, harmittomammatkin olivat onnistuneet tekemään kaikenlaista ikävää äkkiä vetäisty veitsi kourassa, muttei kuitenkaan sen suuremmin aristanut käpälöintiäkään. Rotilla, vanhoilla ja vieraantuneillakin, lähikontakti tuppasi olemaan huomattavan luonnollista peruskommunikaatiota. Muutaman kerran tuli tosin kuitattua melkoisen tiukalla urahduksella kun pitkähäntäinen tapaus erehtyi hieman liian rähmäkäpäläiseksi jo kireän ja aivan tarpeeksi kivistävän rotan makuun. Mutta olipahan ainakin ollut rehellinen siitä, että oli kaukana parantajien aatelista. Kaikeksi onneksi kyseessä ei ollut mitään erityisen monimutkaista, kuin vaikka murtunut käpälä, sillä siinä kohtaa rotta olisi todennäköisesti harkinnut mieluummin sen irti hakkaamista kuin tämän huitojan kynsiin itsensä luovuttamista. Kaikeksi onneksi tapaus sentään jätti puheet muihin aikoihin, korkeintaan hymisi jotakin. Loppujen lopuksi kissa sai kuin saikin aikaan jotakin erehdyttävästi suunnilleen mukiinmenevältä siteeltä näyttävää, ja loppupeleissä, myönnettäköön, melko siedettävällä tuskalla ja irvistelyllä. Hetken verran Vanha nyki ja tökki sitä arvioivasti, mutta joutui loppujen lopuksi toteamaan, että kyseessä oli kuin olikin ensiapu, joka välttäisi lähimmälle puoskarille asti - olkoonkin, että sinne oli matkaa. Olisi rotta toki itsekin sen saanut aikaan, ja antoi nopealla murahduksella ymmärtääkin, että vain ja ainoastaan salli avun suuressa suopeudessaan, ei millään muotoa tarvinnut sitä -etenkään koska olisi ollut liian vanha taikka raihnainen tahi väsynyt tai jotakin sellaista. Vaikka kissa niin tuntuikin uskovan.
Armollista, tuulenpieksämää hiljaisuutta olikin jo hetki saatu nauttia, joten lieni vain oikeus ja kohtuus, tai ainakin välttämätön lopputulos, että seuraavaksi jatkoikin puheenpajatus. Vanha kuunteli puolella korvalla (tai siis puolella siitä puolesta, joka vasemmasta vielä oli suunnilleen jäljellä) samalla, kun kömpi varovasti taas pystyyn - viittoillen siinä sivussa varsin merkitsevää ja kieltävää vastausta tarjoukseen auttaa vielä ylöskin. Kuin jonkin vanhan ikälopun! Tukevan siteen ja pehmusteen kanssa haava ei vääntänyt enää aivan yhtä pahasti joka liikkeellä, etenkin kun puristi käpälän kiltisti kylkeen eikä huitonut turhan paljoa. Oli tässä pahempienkin haavereiden kanssa tarvottu menemään. Oikeastaan vasta, kun kissa äkkiä syystä tai toisesta esitteli itsensä, Zekeksi peräti, kiinnitti Vanha tähän mitään suurempaa huomiota. Ja jos tuijotus mitään kertoi, oli rottakin selvästi jopa odottanut että tämä alkaisi tuputtaa käpäläänsä, ja rentoutui taas silminnähden kun ei ollut vaarassa saada innokkaan touhuajan ketaraa silmäänsä tai jotakin vastaavaa. "Rotta. Vanha", urahdettiin lopulta, koska jokin etäinen etiketin tapainen taisi niin tässä kohtaa vaatia. Sen saattoi jopa etäisesti tulkita esittelyksi, jos oikein yritti. Ja sitten, muutaman yleisen puhahduksen ja yskäisyn jälkeen lisättiin huomattavasti vaisummin: "Kiitosta."
Niine hyvineen Vanha marssia löntysti, vieläkin aavistuksen hakien mutta jo varmempana, lähimmän rosvonraadon luokse, ja tönäisi ilman sen suurempia tapauksen ympäri selälleen jalallaan. Varsin köyhältä näytti, ja parhaalla yrittämälläkään Vanha ei onnistunut löytämään kuin muutaman surkean pennosen ilmestyksen vasemmasta töppösestä. Eipä niin että rahasta olisi kieltäydyttykin, mutta ilmeisesti nämä tapaukset olivat aikoneet ryövätä aivan tarpeeseen. Ei se henkeä pelastanut tai kuolemaa kaunistanut, mutta olipahan hieman järkevämpi syy. Ohimennen rotta soi uuden silmäyksen kissaankin, joka kieltämättä näytti melko tottumattomalta tähän kaikkeen, kuten oli kaiketi pitkälti myöntänytkin. Oli ilmeisesti selvinnyt pelkällä tuurilla tähän asti, sillä aseettomana ja nopealla arviolla kaikkea muuta kuin suurena soturina tämä olisi postilaukkuineen ollut erinomaista riistaa kaikenlaisille ahdistelijoille - susista lähtien. "Minne menossa?" urahdettiin kysymys uudemman kerran, nyt kun äkillinen putoaminen ei ollut häiritsemässä, samalla kun rotta tutkiskeli rosvon kirvestä ennen kuin paiskasi menemään. Lovista ja ruosteista tusinarautaa. "Vaarallista yksin. Rosvoja, susia. Pahempaa. Aseettomalle... tuuripeliä", Vanha luonnosteli yskähtäen jonkinlaista alustavan mainospuheen tapaista. Tästä tapauksesta saattaisi irrota pari lanttia lisää matkan varrella. Vaikka jos nyt rehellisiä oltiin, eipä rotalla todennäköisesti olisi muutenkaan ollut sanottavaa siihen kulkiko tapaus samaa matkaa, tie kun vei tasan kahteen suuntaan ja molemmilla se oli ilmeisestikin sama. "Pikku palkkio... antaisi suojaa", urahdettiin melkoisen selvä vihjaus, samalla kun rotta löntysteli taas haavaansa sihahtaen tutkailemaan seuraavaa uutta vainajaa. Tilaisuuksia oli kaikkialla, ja niihin piti osata vain tarttua...
|
|
|
Post by wuz on Nov 22, 2011 12:00:47 GMT 3
Esittäytymiseksi luettava ele väänsi väkisinkin kissan suunpieliä ylöspäin. Vai Vanha Rotta, heh, saman tien muotoutui mielessä huomautus jos toinenkin, mutta jostain käsittämättömästä syystä piti ne kuitenkin omana tietonaan. Eipä kloppi kai ollut millään tapaa pahaa tarkoittanut tarjoutuessaan auttamaan vanhusta ylös hangesta, mitä nyt tuntui silminnähden kunnioittavan vanhempaansa - vaikkain kömpelösti, kun viljeli puheessaankiin alati kaikenlaisia epäkunnioittavia nimityksiä (ilman minkäänlaista sarkasmia, toki, tuskinpa nuorukainen sellaiseen olisi ollut edes kykeneväinen). Kun kerran tarjottu apu ei ollut kelvannut kissa tyytyi siirtelemään painoaan levottomana jalalta toiselle koettaen tällä tavoin pitää lämpöä yllä ja samalla sai syyn liikehtiä, jottei olisi vallan paikoillaan joutunut pysymään. "Hauska tutustua," huikattiin, vaikka hampaansa alkoivatkin hiljakseen lyödä loukkoa. Johan tässä oltiin paikoillaan pysytty. "Vaikka toki hauskempaa olisi ollut tehdä tuttavuutta toisenlaisissa olosuhteissa, hehe, kuten vaikkapa jossain lämpimässä kievarissa olutkolpakon ja takkatulen ääressä, eikä keskellä hankia ja lunta ja raatoja. Voi pojat, kyllä muuten maistuisi olut, sieltä mistä mä tulen oli kyllä niin maistuvaa mallasjuomaa tarjolla ettei paremmasta väliä." Katse tarkkaili hupun suojasta eteenpäin könyävää rottaa, joka ryhtyi kääntelemään lähintä ryöstäjän ruhoa, suun yhä käydessä, vaikka mitään tähdellistä sanottavaa ei ollutkaan. Siksipä Vanhan udellessa kissan määränpäätä, riemastui kloppi tästä silminnähden ja otti muutaman hypähtävän askeleen lähemmäs rottaa ja raatoa. "Tuonnehan mä, Asturiaan, se pikkukylä jossa asukkaita on vain nimeksi. Vaikka en kyllä ihan varma missä se tällä hetkellä on, hehe." Ja naureskelikin vielä tilanteelleen, joka kieltämättä olisi voinut olla parempikin. Rotan kuitenkin jatkaessa puheluaan kuunteli kloppi tarkkaavanlaisesti, ja jälleen jonkinlainen hymyvirnistys nyki väkisinkin suunpieliä ylöspäin, vaikkei toinen siihen olisikaan osannut huomiota kiinnittää. Jos ei paremmin tiennyt olisi saattanut kuvitella kylmän ilman vetävän kissan naaman irveeseen, kyllähän pakkasessa nyt oli syytä irvistellä. Vaikkei nuorukainen vaikuttanutkaan olevan mikään terävin kynä pakissa, ei hän silti täysin riemuidioottikaan ollut. Tottahan hän tajusi mitä toinen ajoi takaa ja olihan idea toki hyvä, vaikka kyllähän tuo matka yksinäänkin taittuisi. Kun rotta tuntui olevan pienen lisätienestin perässä, ajoi nuorukaista eteenpäin keskustelussa mahdollinen tuleva juttuseura, sillä mikäs sen mukavampaa kuin tarpoa hangessa eteenpäin samalla niitä näitä toisen matkalaisen kanssa rupatellen? Liian innokkaalta ei silti sopinut näyttää, ja Zekeksi esittäytynyt nuorimies loihtikin naamalleen epäluuloisen ja skeptisen ilmeen, pitkän hännän viuhtoessa takanaan viitan alta ilmaa kuin tarjouksen tyytymättömyyttä ilmaisten. "Hmm, no enpä tiedä, johan sä taisit seudun ainoat rosmot päästää päiviltä," se lausui laskelmoivasti, ja tuuppasi saappaansa kärjellä lähintä raatoa kuin työn laatua tarkkaillen. "Sitä paitsi olet haavoittunut, kuitenkin seuraavasta kohtaamisesta lähtisi henki. Ei sellaisesta kovinkaan montaa ropoa voi maksaa..."
|
|
|
Post by submarine on Nov 22, 2011 17:49:22 GMT 3
Ruumiita tutkiskellessaan Vanha kuunteli taustalla höpöttävää kissaa melkeinpä puolittaisella korvalla, tietämättä oikein vieläkään hölisikö tapaus vain lämpimikseen vai odottiko jonkinlaista vastakaikuakin. Rotta siis ratkaisi sen urahtelemalla jotakin puolittaista ja epäselvää ruumiiden tutkimisensa välissä. Ei löytynyt näiltä hylätyiltä ja kaadetuilta juuri mitään ottamisen arvoista, pelkkiä surkeita aseenraatoja ja kuparipennejä, jotka nekin tuli otettua mukaan enemmänkin vain tottumuksesta. Ei tästä irtoava käpälällinen vääntyneitä ja kuluneita lantteja riittäisi vielä mihinkään, ei edes maksamaan sille puoskarille, joka lopulta saisi kursia tämänkin tästä aiheutuneen haavan kasaan. Tätä se nyt sitten taas oli, kylmässä huitomassa käytännössä aseistettuja kerjäläisiä ja vielä vuotamassa verta sen takia. Reekele. "Asturia. Juu, sinnepäin", Vanha urahti ohimennen. "Tapaan... yhden", lisättiin. Kissan ei tarvinnut ainakaan tässä kohtaa tietää mitään sen tarkempaa niistä asioista, höpisisi vielä eteenpäin ensimmäiselle vastaantulijalle. Matkaseura ei koskaan ollut tosin pahitteeksi, ja vaikka tämä tapaus olikin varsin äänekäs, oli silti kaksi aina parempi kuin yksi. Monellakin tapaa, jos tarkkoja oltiin. Mutta eipä silti niin, etteikö tästä olisi voinut hieman enemmänkin yrittää hyötyä, edes muutaman oikean kolikon verran - etenkin kun oli jo tullut telotuksi melkoiseen polkuhintaan.
Lopulta Vanha löysi senkin raadon, jota oli heti ensiksi paiskannut omalla kirveellään. Kaunis heitto, ei voinut muutakaan sanoa, komeasti silmien väliin. Oikeastaan se oli jopa melkoisen hyvin jumissa, ja rotta joutui toista käpäläänsä varoessaan painamaan kunnolla jalalla saadakseen tarpeeksi vääntöä. Ja siinä samalla kissa sitten osoitti tietynasteista vahvaa epäröintiä mahdollisen palkkion suhteen. Ne olisi melkein voinut sivuuttaa muutamalla ohimennen heitetyllä urahduksella ilman sitä viimeistä. Haavoittunut, seuraavasta hengetön, maksulliseksi kelpaamaton - ja aivan varmasti sanattomasti myös ikäloppu. Sitähän tässä kuitenkin vihjailtiin, kuten aina muulloinkin. Siellä se tietenkin oli, kuin rotta ei olisi tiennyt sitä jo muutenkin aivan tarpeeksi hyvin. Muutaman lyhyen hetken Vanha pysyi vaiti, kuin tutkien omaa lovista, mutta eittämättä yhä terävää ja tehokasta kirvestään, ennen kuin käännähti melkoisen ketterästi keiken huomioon ottaen ympäri ja paiskasi. Repäisy sai haavoittuneen puolen käpälää myöten valittamaan, vaikka tämä olikin heittänyt toisella. Pientä sihahdusta lukuunottamatta arpinen rotta piti sen kuitenkin sisällään, keskittyen vain näyttämään mahdollisimman vakuuttavalta, kun ase kolahti kissan jalkojen juureen, heittäen veristä lunta sinne tänne kun jäi lepäämään tuimana ja yhä itsekin punaan tuhrittuna. Sanoilla tuppasi aina olemaan enemmän painoa, kun sitä todella oli, ja siinä sattui myös olemaan terää. "Yksi haava. Yksi. Yksi käpälä", Vanha sihahti. "On toinenkin. Yllättivät, kävi tuuri. Vielä hengissä, vielä toimii", repaleinen rottasoturi jatkoi, heilauttaen kirveen suuntaan käpälällään, joka sen äsken oli paiskannut, kuin koko heitto ei suinkaan olisi ollut äärimmäisen hienovarainen vihjaus valikoida sanojaan aavistuksen tarkemmin, vaan pelkkä osoitus kykeneväisyydestä. "Muutakin kuin näitä. Susia. Petoja. Pahempaa. Pieni hinta suojasta, ei paljoa. Ei vara... venettä kaada", Vanha urahti vielä perään ja yskäisi, painaen taas ohimennen sidottua haavaansa kuin olisi yrittänyt vaientaa sen uudelleen heränneet valitukset.
Kissalle ei todennäköisesti tarvitsisi koskaan kertoa, että Vanha oli, varmemmaksi vakuudeksi, paiskannut koko aseen hamarapuoli edellä ollakseen huomattavasti varmempi pystyvänsä olemaan tapattamatta suurisuuta. Ei tässä voinut tänään olla enää varma oikein mistään. Eikä sitäkään, että kaikesta huolimatta kirves oli kolahtanut huomattavasti lähemmäs kuin sen oli ollut tarkoitus...
|
|
|
Post by wuz on Nov 23, 2011 20:18:40 GMT 3
Ei tullut minkäänlaisena yllätyksenä kissalle itselleenkään, että hän oli puhunut taas ohi suunsa ja tehnyt sellaisen virhearvioinnin hölistessään, ettei olisi ihmekään, jos hengenlähtö olisi pian lähellä. Ja hän kun noudatteli vain parhaiden kykyjensä mukaan oppimiaan kaupankäynnin kultaisia sääntöjä: piti aina tinkiä, tavalla tai toisella! Laatua kuului tarkkailla ja esittää välinpitämätöntä, ja sen varjolla sitten nipistää kuluista killinki tai pari! Ilmeisesti vanha rotta ei ollut kuunnellut yhtä tarkkaavaisena näitä Zeken seurailemia ohjesäädöksiä, mutta tulkitsi sitäkin herkemmin rivien välistä nuorukaisen väittävän häntä VANHAKSI ja mahdollisesti jopa raihnaiseksikin, ja vastasi tähän varsin pätevällä argumentilla. Ilman halkova sotakirves sai kissan rääkäisemään ja ponkaisemaan muutaman askeleen taaksepäin tömähtäessään tarkasti nakattuna jalkojensa juureen, vaikka kloppi onnistuikin kokoamaan itsensä lähes yhtä nopeasti kuin oli säpsähtänytkin. Vaikkei Vanha sitä välttämättä erottanutkaan, Zeke nielaisi ääneti, ja veti hartiansa kohti korviaan. Ehkäpä toden totta oli ollut vikatikki arvostella jurontuntuista, haavoittunutta palkkamiekkaa (sillä sehän toinen selvästi oli, kun noinkin suurieleisesti tarjosi palveluksiaan ja vielä mainostikin), sillä mistäs kissakaan sen tiesi, ettei toinen sattunut olemaan vaikkapa öisin huvikseen pahaa-aavistamattomia kuriireja listivä kirvesmurhaaja...
Vanhan listattua lumisen erämaan muitakin vaaroja nyökkäili kloppi päätään liki innokkaasti, hupun reuna vimmatusti heilahdellen. "Joo, toden totta, olet oikeassa. Voi pojat, enpä tullut ajatelleeksikaan, kaikenlaista kiipijää täälläkin saattaa olla, huh. Ihme että näinkään pitkälle olen selvinnyt, vaikka olenhan mä suhteellisen vikkelä kintuistani, vaikka ei sekään aina auta... Mikäs se sun taksasi nyt sitten olikaan? Ei vara venettä kaada, ei, ei vaikka kuivalla maalla kanoottia meloisi... tai jotain." Kylmyys kaiketi alkoi tuivertaa jo luihin ja ytimiinkin, tai sitten nuorukainen oli säikähtänyt ihan toden teolla äksyä, hiljaisenpuoleista rottaa, ja nyt se purkautui lakkaamattomana höpötyksenä, kuin murtunut pato. Häntä heilahteli viitan alta sinne tänne, viuhtoi ilmaa puoliksi tuulen mukana, puoliksi levottomuutta ilmaisten, ennen kuin Zeke otti askeleen urheasti eteenpäin, ja kumartui noukkimaan maahan viskatun kirveen. "Noo, väliäkö sillä taksalla, sama matka meillä lienee kuitenkin, tai ainakin Asturia on lähempänä kuin se toinen kylä, ja ehkä sunkin kannattaa käydä ihan jollekin ammattiparantajalle käydä näyttämässä tuota vekkiä. Kun mä en mikään asiantuntija ole," se muistutti vielä, ja kuin hyväntahdoneleenä kiikutti kirveen sen oikealle omistajalle. Vielä ojentaessaan asetta Vanhalle (pitäen mielessä toki senkin, että toinen todella saattoi olla ties minkälainen skitsofreenikko tai jopa seniili dementikko ja että hän saattoi tehdä paraikaa elämänsä suurimman virheen), kuin tajuamatta omaa parastaan, Zeke aukaisi jälleen kerran sanaisen arkkunsa. "Jos sulla ei ole parempaakaan tekemistä, niin mulle olisi kunnia, jos jeesaisit mut Asturiaan saakka."
|
|
|
Post by submarine on Nov 24, 2011 12:18:11 GMT 3
Helpotus kyllä, pieni kirveen viskominen muutti ääntä Zeken kellossa melkoisesti - helpotus vaan ei ihme, suurin osa väestä kyllä harkitsi saatuaan edes melkein lyömäaseesta. Tämäkin tapaus näytti arvostavan henkikultaansa sen verran, että harkitsi pari kertaa jatkoa. Ja vaikka uskomaton puheensorina jatkuikin melkoisen nopeasti, oli rotta alkanut jo näinkin lyhyessä ajassa hyväksyä, että se oli ilmeisesti varsin peruslaatuista toimintaa tälle tapaukselle. Ja vaikkei Vanhaa todellakaan oltu puhujanlahjoilla siunattu, perimän taikka koulutuksen tahi elämänkään puolesta, ei tämä nyt varsinaisesti ollut yleistä jutustelua vastaankaan. Olipa miten oli, Vanha odotteli kaikessa rauhassa ja karkeiden, vähintäänkin pitkien ja tuuheiden turpajouhien peittämää leukaansa raapien, kun kissa näytti ratkovan päässään muutaman perustavanlaatuisen pohtimuksen. Tämän varoittamaton ja varomaton kirveen poimiminen sai kyllä aikaan muutaman hyvin lyhyen hetken jäykistymistä kuin varuilleen, mutta lähestulkoon saman tien rotta oli taas jo rauhallinen ja rento. Tuskinpa tapaus aikoi kuitenkaan nyt äkkiä käydä pieneen vastaiskuun kopautuksen tapaisesta.
"Asturia, juu. Sinne menossa", Vanha lopulta urahti, kun Zeke ojensi kuin ojensikin kirveen varsin siististi pienen tarpomisen jälkeen takaisin. Nyt kun kissakin jopa hieman varoi lukuisia sanojaan, ei rotalla ollut mitään varsinaisia syitä olla äreä. Tai tietenkin ne kaikki tavanomaiset, kuten aina, mutta ei siis mitenkään erityislaatuisen äreä. Kirves työnnettiin takaisin vyön alle roikkumaan, kun rotta oli ensin pyyhkäissyt siitä muutaman pahimman verituhreen pois. Ei mikään kaunis ase tämäkään, kolhiintunut ja ränsistynyt - mutta toimiva. Kuten kantajansakin. "Taksa... siitä, mitä tapahtuu", rotta lisäsi pienten pohdiskelujen jälkeen. "Riippuu huitomasta. Laatu, määrä", eriteltiin kuin kyseessä olisi ollut kovinkin monimutkainen ja merkittävä laskelma - mitä se nyt ei tarkalleen ottaen ollut edes Vanhalle itselleen. Jos piti huitoa, se maksoi lisää. Jos sai vammoja, se maksoi lisää. Jos oli ikävää, se maksoi lisää. Oikeastaan rotta kaavaili jo lisäävänsä tämänkin välikohtauksen kokonaiskustannuksiin sitten lopussa, se kun oli kuitenkin pelastanut melkoisen suorasti kissan joutumasta ryöstetyksi ja römelletyksi, mutta sitä ei tarvinnut kertoa nyt - jos koskaan erikseen. "Jos ei muuta, mennään", seurasi oikeastaan yllättävän monisyinen urahdus. "Kohta petoja", Vanha lisäsi, tarkoittaen että veri ja raadot vetäisivät varmasti lähitienoon jokaisen nälkäisen ja kärsivän otuksen paikalle - eli siis talvella ne kaikki.
Vanha kävi vielä kertaalleen läpi taistelutantereen yleisesti, ja noukki sitten kypäränsä ja vanhan kunnon nuijansa mukaansa. Ja sitten, hetken pohdiskelujen jälkeen, rotta nouti vielä yskien miekankin, joka tälle oli rintaan haavan iskenyt. Aikaisemmin tämä oli pysynyt kaukana koko aseesta, yleisestä paheksunnan tapaisesta enemmänkin kuin mistään konkreettisesta syystä. Jotkut väittivät, että kun ase kerran oli maistanut soturin verta tätä kaatamatta, janosi se työnsä saattamista päätökseen. Ja vaikkei Vanha koskaan ollut huomannut jonkun lyömisen toistamiseen olevan yhtään sen helpompaa (paitsi kun ensimmäinen otti puhdin pois ja jätti avonaiseksi seuraavalle), ei tämä enää tässä kohtaa leikkinyt turhien riskien kanssa. Olipa miten oli, ase itsessään oli melko hyvää tekoa. Ei koristeellinen, mutta ainakin terästä, suora ja suunnilleen hyvässä kunnossa. Selvästi jotain aikaisempaa ryöstösaalista - kukaties kissan epäonnisemmalta virkaveljentapaiselta, tai sitten joltain muulta matkalaiselta. Huotraa ei näkynyt missään, ei edes aseen tuskaisesti taivasta kohti tuijottelevalla, edesmenneellä kantajalla. Rotta pyyhki siitäkin pahimmat veret, eli kärkeä koristavat omansa, turkiksiensa helmaan. "Sinä. Siinä, ota. Pysyt hengissä paremmin", Vanha köhäisi palattuaan kissan luokse, ojentaen miekkaa tälle. Zekellä ei näyttänyt olevan oikeastaan mitään varsinaista asetta, jos nyt kynsiä ei laskettu mukaan, ja ne harvemmin riittivät kun vastaan tuli susi taikka kymmenen. Katin asetaidot olivatkin sitten eri luku, mutta kukaties tämä käyttelisi silti miekkaa paremmin kevyenpuoleisena, kuin vaikkapa kirvestä. "Varuiksi. Jos pitää", rotta lisäsi, ettei olisi ainakaan vaikuttanut siltä, että kaavaili paiskaavansa katin heti ensimmäisessä tilanteessa etulinjaan. Tai tarpeen vaatiessa kyllä, mutta noin nyt yleislausumana. Olipa miten oli.
Poni rääkyi taas kuin mikäkin paksun ja takkuisen harjansa alta, selvästi tyytymättömänä siihen ettei kukaan kiljunut tuskissaan ja verenhajukin alkoi jo käydä vanhemmaksi kuin juuri vuodatettu - ja siihen että näkyvissä oli kaksi ilmeisen sopuista otusta. Ei ollut hyvä moinen, selvästikään. Vanha kuittasi sen ärähtämällä jotain sekaista, joihin liittyi kirves ja otuksen kallo. Pirun elikko oli yksi Peto, myös kyseenalaiselta nimeltään, eikä rotta pitänyt siitä millään tavoin. Mutta se kuitenkin kiskoi tavaroita ja Vanhaa itseään, joten se sai elää - olkoonkin, että väitti vieläkin vastaan ja selvästi vannoi jonkinlaista kamalaa kohtaloa kaikelle, jos koskaan pääsisi vapaaksi.
|
|
|
Post by wuz on Nov 24, 2011 22:04:11 GMT 3
Autuaan tietämättömänä rotan päässään suunnittelemista laskelmista Zeke nyökkäsi uudelleen, nyt helpottuneena toisen myönteisestä vastauksesta (vaikka helpottunut hän oli toki siitäkin, ettei ollut saanut äskettäin kirveestä, vaan vielä henki hänessä pihisi ja veri kiersi siellä missä kuuluikin sen sijaan, että olisi vuotanut solkenaan hangelle). Kissa oli yllättävän hiljaa, ei se nimittäin yrittänyt puuttua Vanhan suorittamiin laskelmiinkaan mitään kommentoimalla, ja vasta toisen huomauttaessa raatojen alkavan kohtapuolin vetää puoleensa jos jonkinmoisia petoja kloppi raotti kitaansa. No, johan sitä hiljaisuutta olikin ehtinyt kestää. "Ai pahus, totta turiset. Mennään sit ihmeessä, pelkään muutenkin että jäädyn kohta pystyyn jos ei aleta pistää tassua toisen eteen. Muutenkin olen tässä yrittänyt seistä mahdollisimman keskellä mun vaatteita, heh. Luulis että turkki lämmittäisi, mutta ei sekään ihan kaikkeen pysty. No kyllähän sä tiedät mitä mä tarkoitan, kokovartalokarvoitus sullakin näemmä on. Mulla tosin on kyllä ihan asianmukainen viittakin," se jutusteli, näemmä unohtaneena äskeisen ikävän välikohtauksenkin jo täysin, ja esitteli talviviittaansa sen helmoja hieman ilmassa pöllyttäen. "Ei tämä mikään paksuin tai kallein mahdollinen ole, mutta ajaa kyllä asiansa. Tosin on mulla kyllä tämäkin." Se levitti viittaansa auki sen verran kuin raaski kylmältä ja purevalta viimalta, paljastaen hoikan, jäntevän vartalonsa jonka oli verhonnut jonkinlaisiin roikkuviin ja paikattuihin housuihin ja pariinkin tunikaan. Sen lisäksi viitan alta pilkisti esiin jonkinlainen talja, joka pidemmän tarkastelun tuloksena paljastui jonkinlaiseksi kavioeläimeksi. Tai ainakin se oli joskus ollut kavioeläin. "En mä oikeasti ole jatkuvasti jalan ollut liikenteessä, hehe, mulla oli aasi, mutta söin sen. Tai siis se kuoli, ja sit mä söin sen. Sen nimi oli Darkwing," se jaaritteli ja loppuselityksensä hännillä ilmeensä muuttui jokseenkin nostalgisoivaksi, jonka päätteeksi kissa naurahti huvittuneena "voi pojat" -tyyliin.
Vaatekertoimensa esittely keskeytyi toki viimeistään silloin, kun vastikään saattueeksi palkattu rotta kaiveli erään epäonnisen ryöstäjän ruholta miekan, ja tyrkytti sitä Zekelle. Ensialkuun kloppi säpsähti vanhan palkkamiekan elettä ja oli vähällä parkaista anteeksipyyntönsä vanhan aasiparkansa puolesta mikäli toinen nyt oli siitä jostain syystä kiskonut herneen kuonoonsa, mutta hoksasi onneksi pian, että miekan tarkoitus oli tuoda suojaa hänelle itselleen, mikäli tarve niin jossain vaiheessa vaatisi. Se naurahti huvittuneena, ja poimi sitten miekan kouraansa. "Hehe, hetken jo luulin että muutit mielesi," sanottiin viitaten äskeiseen kirvesepisodiin, vaikkakin sitten silmiensä katse kapusikin miekan terää pitkin kärkeen ja takaisin kädensijaan. "Ei nämä mulle ihan tuntemattomia kapistuksia sentään ole," huomautettiin kuin toisella olisi ollut jonkinlaista syytä olettaa, ettei kissa osaisi teräasetta käytellä, "tämä on se vaarallinen pää, vai mitä?" No johan nyt vitsin murjaisi. Toivottavasti rotta ei tulisi jo nyt katumapäälle...
Petomaisen ponin rääyntä ja rotan vastaus tälle saivat kissamiehen sulkemaan suunsa, vaikka kieltämättä oma nokkeluutensa olikin tovin häntä huvittanut. Lieni kuitenkin parempi keskittyä edessä olevaan matkaan - eihän Zekellä suoraan sanottuna ollut aavistustakaan siitä, kuinka kauas oli alkuperäiseltä reitiltään ajautunut ja kuinka pitkä matka Asturiaan todellisuudessa vielä oli.
|
|
|
Post by submarine on Nov 25, 2011 3:35:30 GMT 3
Vanha oli melko varma, että jos oikein kovasti yrittäisi, voisi jopa päästä jyvälle tämän tapauksen sisäisestä logiikasta ja siitä, mikä sen milloinkin ajoi höpisemään mistäkin - ja moinen sai jo pelkkänä ajatuksena varsin kauhistuneeksi. Nyt olivat vuorossa vaatteet ja päivittely siitä, miten kylmä puri niin pahasti turkin läpikin. Eikä se kaiketi ollut ihmekään, sillä kun tämä avasi viittaansa esitelläkseen sitä, näki vanha tämän lukuisista kerraston tapaisista huolimatta edessään varsin ruipelon ilmestyksen, jossa tuskin oli paljoakaan rasvaa - eikä varmasti tarpeeksi lämmittämään tai suojaamaan. Joko tämä oli yksinkertaisen köyhä, tai sitten vain huonoa tekoa. Ensimmäinen saattoi hyvinkin olla varsin lähellä tekoa, olihan tämä ilmeisesti aivan itse hankkiunut kuriiriksi näille jumalanhylkäämille takamaille, mutta ei se toistakaan pois sulkenut. Olipa miten oli, Vanha vastasi Zekelle lähinnä nykien uskomattoman paksua ja tuuheaa parran ja ylikasvaneen harjansa välimuotoa, joka tuppasi taittamaan pahimman terän melkein pakkaselta kuin pakkaselta - vaan ei kaikilta. Ja olipa tällä rasvaakin huomattavasti enemmän, ruuasta kun ei kannattanut tinkiä. "Suojaa", rotta ohimennen jostakin pohjattomasta kohteliaisuudestaan valaisi karkeaa harjakarvaansa. Tämä piti siitä, se oli eräs niistä harvoista syntymälahjoista jotka oli tälle suotu, ja vaikka se jostain syystä tuntuikin ihmisiä loputtomiin huvittavan, kävi rotta sen läpi luukamman kanssa lähes päivittäin. Takut olivat yksi perkele.
Miekka tuli pienestä hämmingistä huolimatta lopulta ojennettua uudelle (ainakin tilapäiselle) omistajalleen, joka kulutti sen ihailuun huomattavasti enemmän aikaa kuin rotta. Pakko oli myöntää, kuten tämä väittikin: ei kissan ote aivan kokematon ollut. Tiesi tämä siis jotakin aseista - vaan eri juttu saattoikin olla käytännön laita. Moni sai ikäväkseen huomata liian myöhään, että oli eri asia huita mukavasti armollisen opettajan johdolla puumiekalla tai varovaisesti tylsänpuoleisella teräksellä, kuin tajuta vastassa olevan jonkun, joka halusi kuumeisesti haudata oman aseensa suolien seuraksi ilman, että kukaan estäisi - ja ainoa mikä tätä estäisi olisi samanlainen siinä kohtaa varsin raskaan ja pienentuntuinen kappale terästä. Mutta olipa miten oli, tämäkin lieni jo huomattavasti enemmän kuin Vanha oli osannut edes odottaa ensikättelyssä. "Hrrmh-kh. Ne kaikki päät. Vaarallisia. Jos hölmöilee", rotta kuittasi hyvin lyhyesti kissan vitsintapaisen. "Tappaa helposti. Päälle kaadut, ohi", tämä urahti köhien jatkon tapaiseksi ja henkäisi syvään, puhaltaen höyrypilven kieppumaan kohti taivaita. Aina sille osattiin nauraa yhtä hyvin, miten joku surmasi itsensä eeppisesti epähuomiossa omalla aseellaan - vaikkapa silpaisemalla kurkkunsa auki. Eikä se ollutkaan niin erityisen hauskaa kun sen sitten näki käytännössä. Uusi haava vihlaisi oikein ikävästi, kuin vastakaikuna pohtimuksille aseista ja vammoista joita ne soivat, kuten myös selvästikin muistutuksena siitä missä olliin ja että tuuli oli yltymässä. Se kirvoitti vanhasta, arpisesta rotasta melko kivuliaan sihahduksen, ennen kuin tämä löysi taas kurinsa ja kääntyi kohti vikuroivaa poniaan kypärä kainaloissaan. "Mennään", enemmänkin ilmoitettiin kuin vaikkapa kehotettiin, samalla kun Vanha heitti tavaransa pienehköihin kärreihin, ja kiipesi sitten itse perään.
Hetken asettauduttuaan, tarkistettuaan tavaransa sen jälkeen kun kissa niitä oli läpi käynyt, ja kääriydyttyään mahdollisimman mukavasti kärreissä lojuviin taljoihinsa, kaivoi nyt vielä entistäkin muhkeamman ja karvaisemman näköinen vanha esiin lyhyehkön, jämäkän kepin ja napautti sillä pari kertaa ponille kärryjen kylkeen. Se ei saanut aikaan mitään muuta kuin lisää rääkymistä ja yrityksiä potia sinne, minne otus ei olisi yltänyt lyhyillä jaloillaan ilman ihmettä. Kuten aina ennenkin. Ärähdettyään muutaman kerran takaisin raivopäiselle karvapallolle Vanha huitaisi sitä kunnolla yli lautasten muutaman kerran, ennen kuin pamautti kunnolla keskelle. Ja sen tämä pakotti itsensä tekemään vihoittelevasta haavastaan huolimatta aivan yhtä kovaa kuin ennenkin, tämä Peto oikein etsi pienintäkin heikkoutta johon iskeä hampaansa -kuvainnollisesti ja kirjaimellisesti. "Ei mahdu muita. Kävelet. Kuten ennenkin. Kun söit aasin", Vanha urahti ykskantaan. Kaipa sekin kertoi jotakin kissasta, että tämä oli ratsastanut aasilla - ja silläkin vain kunnes oli paremman puutteessa syönyt otuksen. Jopa rotta tajusi aivan tarpeeksi hyvin hölmöläisten ja aasien yhteyden - se kun oli selitetty tälle varsin monasti. Eipä niin että kissan olisi tosin tarvinnut mukana pysymisestä liikaa murehtia; umpihangessa oli ihme, että piskuinen mutta tynnyrimäisen vankka, orjuuttamisen ja pakkotyön ja teurastuksen erkanemisen nostattamasta raivosta rääkyvä poni jaksoi edes kiskoa kärryjään, ja vaikka se selvästi imikin voimaa suoranaisesta pyhästä vihasta kaikkea kohtaan, ei sekään riittänyt kuin liikuttamaan vaunuja melko siedettävään kävelyvauhtiin. Vanha ei valittanut, ei tämä tässä puhurisessa kelissä sen lujempaa olisi mennyt muutenkaan - ja oikeastaan kärryissä oli melko lämmin kun tarpeeksi yritti.
"Kenen postia? Kenelle? Arvokasta?" Vanha urahti ohimennen kysymyksen tapaisen kissalle tämän kantolaukkua vilkuillen lämpimikseen kun päästiin jotenkuten liikkeelle - tiedostaen toki että kysymys oli varsin helppo tulkita väärällä tavalla uteliaaksi, mutta välittämättä erityisen paljoa. Olihan se vain itsestäänselvää, että oli järkevä tietää kaikenlaista. Puhumattakaan siitä, että tietäisi kannattaisiko tarpeen vaatiessa sännätä pelastamaan laukkua vaiko sen omistajaa, ja kummasta todennäköisesti maksettaisiin paremmin. Sellaista yleishyödyllistä ja ratkaisevia arvoja määrittelevää vain. Toisin kuin väitettiin, henki ei ollut kovin arvokas, ellei se kuulunut jollekulle jolla oli väliä. Mutta armasta kirjoitettua sanaansa väki kyllä palvoi. Ohimennen Vanha, arpinen ja lovinen, painautui paremmin liikkuvaan linnakkeeseensa, jolla nyt oli ainakin varsin hanakka vartija jos ei muuta.
|
|