|
Post by wuz on Nov 30, 2011 20:46:01 GMT 3
"Eh... selvä se." Yllättäen kissalla ei ollutkaan mitään nokkelaa lisättävää vanhan palkkamiekan huomautukseen miekkojen molempien päiden vaarallisuudesta. Aivan kuin se olisi jopa uhrannut hetken pohtiakseen mahdollista skenaariota, jossa onnistuisi umpihangessa kompastumaan uuteen (vanhaan) miekkaansa ja lävistämään torsonsa siististi ja onnistuneesti sen rosoiseen terään, mutta oli miten oli, ainakin kloppi etsi uudelle kädenjatkeelleen jonkinlaisen paikan vyöltään viittansa ja taljansa alta. Tuskin tällaisessa hangessa kannatti hoippua teräase kädessä, riski teloa itsensä sen kuin vain kasvaisi entisestään. Tottahan nuorukainen itsekin tiesi, ettei ollut mikään vakain ja varmin hahmo kanniskelemaan tuiskussa asetta käsissään paljailtaan, sehän olisi sama kuin saksien kanssa juoksisi. Siispä, saatuaan miekkansa piiloon (joskin aivan käden ulottuville), seurasi Zeke katseellaan uutta "suojelijaansa" ja saattajaansa, joka könysi mukavanlaisiin pikkuruihin kärryihinsä ja kääriytyi useamman taljan alle lämpimään. Toisen karvainen liikkuva linnake näytti houkuttelevalta ja sai kissassa aikaan pienimuotoista nurinaa, joka yltyi korville kuultavaksi toisen ilmoittaessa, että kissahan sitten kävelisi, kun kerran oli popsinut aasinsa parempiin suihin. "Nooh, en mä paina paljoa. Ja osaan viedä tosi vähän tilaakin. Sitä paitsi oltais voitu lämmittää toinen toistamme! ... tai no ehkä ei. Kyllähän mä lämpimänä pysyn kun vain liikun. Hankikin kantaa aika näppärästi," se lasketteli, luoden vielä pienimuotoisen ja haikean katseen rotan taljoihin, kunnes ärjyvä, pahansisuinen poni muistutti jälleen kerran olemassaolostaan (jota itseasiassa oli hyvin mahdotonta ylipäänsä unohtaa) ja sai klopin kiskomaan hartioita korviaan kohden, kuin vilusta puistatteleva. "Tuskinpa toi heppasikaan kamalasti arvostais lisäpainoa, suuttuis vaan entisestään," mutistiin vielä kaulan ympäri kiskottuun huivintapaiseen, joka toivon mukaan peittäisi jatkossa kissan kommenteista edes osan.
Rotan saatua kaakkinsa liikkeelle päätä huimaavaan kävelyvauhtiin, alkoi kissakin pistää töppöstä toisensa eteen kuten oli jo aiemmin maininnut tekevänsä. Hiljaisuus humisi tuulen ujeltaessa korvissa, ja se sai Zeken lievästi hermostumaan. Ei ollut luontevaa kulkea seurassa ja pysytellä hipihiljaa kuin kirkossa, ties mitä pahojaan kaikessa hiljaisuudessa Vanha liikkuvassa linnakkeessaan saattoi suunnitella, ellei pitänyt toisen ajatuksia kiireisinä. Aasi! Aasi, siitä oli hyvä puhua! "Heh, joo, vanha Dark Wing tuli jo matkansa päähän. En raaskinut jättää sitä tänne susien syötäväksi, kyllähän se nyt sen verran ehti jo meikäläiselle olla avuksi ja hyödyksi. Ensin kantoi mua, sitten ravitsi." Hetken hiljaisuus, joka päättyi äkilliseen pärskähdykseen. "Vähän kuin äitini!" Jisses. Pian rotta varmaan päästäisi Zeken päiviltä ja jatkaisi matkaa omin nokkineen...
Onneksi nuori kissamies ei ehtinyt kauaa vertailla äitiään ja edesmennyttä aasiaan, kun Vanha oma-aloitteisesti esitti kohteliaan kiinnostuneen kysymyksen liittyen kissan olkalaukussaan kantamaan postikuljetukseen. Hmm, ehkä liiankin kiinnostuneen..? Zeke huitaisi puolihuolimattomasti käpälällään ilmaan väheksyvästi, onnistuen silti pysymään varsin kiitettävästi liikkeessä. Ilmeisesti puhuminen ja keskusteleminen samaan aikaan eivät tuottaneet hänelle liiemmin ongelmia. Oliko se sitten hyvä vai huono asia, mene ja tiedä... "En mä usko että mitään tärkeää, lähinnä kai kirjeitä ja sensellaista. Tuskin ne nyt ihan kenen tahansa matkaan antais mitään arvotavaraa," kerrottiin kuin asialla ei olisi ollut hänelle niinkään merkitystä - niin kuin ei oikeastaan ollutkaan, mutta... "Työ kuin työ, vois sitä huonomminkin asiat olla." Kuten sitä voisi vaikka olla auringonpaahteessa aavikolla laskemassa kaktusten piikkejä, hännystelemässä korkeampiarvoisille upseereille, kuorimassa perunoita sulkeisten välissä ja patsastelemassa auringonpistokselle alttiina tukala uniformu päällään. Aijettä, kylläpä hän oli onnekas - ja fiksukin, kun oli hoksannut lähteä livohkaan! Zeke onnitteli itseään hiljaa mielessään, virnisti ja pyyhkäisi huurteista kuonoaan hihallaan.
|
|
|
Post by submarine on Dec 1, 2011 11:43:42 GMT 3
Yleensä Vanha oli hiljaa, koska ei varsinaisesti pitänyt puhetta erityisen tärkeänä, ei niinkään koska ei tarpeen vaatiessa olisi sanottavaa keksinyt. Arpista, vanhaa ja tasaisen jämäkkää rottaa oli oikeastaan varsin vaikea iskeä varsinaisesti hiljaiseksi jos tarvetta puheeseen löytyi - tämä kun ei niinkään varsinaisesti väitellyt vaan totesi miten asiat olivat. Oikeastaan asian ytimeen iskeminen oli, niin teräksen kuin sanankin säilällä, paljon helpompaa kun odotti kärsivällisesti tilaisuuttaan ja sivalsi kerralla kunnolla. Mutta nyt, tänä talvisena pohjoisen vihurin ja veren päivänä, oli kuriiriksi tuppautunut kissankuvatus onnistunut iskemään Vanhan varsin hiljaiseksi. Rotta tyytyi - ei, joutui - vain tuijottamaan varsin hiljaa ja varsin kyseenalaisena, kun tapaus alkoi ehdotella jonkinlaista yhteen kääriytymistä pahaa maailmaa vastaan. Ajatus tosin onneksi hylättiin varsin pian, mutta siitä huolimattakin se sai aikaan pitkän hetken tuijottelua. "Niin. No. Niin", Vanha lopulta urahti jonkinlaisena yleisenä myönnytyksenä kaikkeen, etenkin varsin helpottaviin myönnytyksiin siitä, miten poni ei selvästikään sallisi lisäkyytiläisiä. Tarpeen vaatiessa rotta olisi kyllä voinut ilmaista omankin mielipiteensä asiasta, ainakin melkein yhtä jyrkän kieltävän, mutta helpottavaa kyllä Zeke antoi periksi. Hetken verran kestikin jonkinlaista armeliasta hiljaisuutta, kun poni lähti kiskomaan hampaitaan kirskuttaen ja paljastellen kärryjä halki lumenpeittämän tienkuvatuksen. Vanha ehti jopa toivoa, että tätä armonaikaa kestäisi pidempään, eikä äskeinen ollut vain jonkinlaista alkusoittoa tulevalle, mutta sekin osoittautui pikapuoliin varsin turhaksi toivoksi. Kohmeisesta silmäkulmasta Vanha näki Zeken avaavan suutaan, ja ikävä kyllä sieltä purkautui jälleen ääntä. Aaseista, äideistä ja niiden yhtäläisyyksistä. Tai jotakin sellaista, rotta ei rehellisesti edes yrittänyt teeskennellä tajuavansa, miten tämän tapauksen aivot toimivat. "Ehh... juu", Vanha lopulta myötäili, melko varmana vastauksensa sopivuudesta. Tässä kohtaa sopi kaiketi taas muistaa, mitä puhuttiin hullujen seuraan lyöttäytymisestä... eikä siihen kuulunut ainakaan kannustus antaa näille teräaseita. Kuten vaikka miekkoja, jotka varsin hanakan taikauskon mukaan janosivat jo verta. Kukaties olisi parempi ainakin tarpeen vaatiessa lupautua itse vahtiin yöksi...
Vaan jonkinlaista toivoa taisi vielä olla. Jos ei paljoa ja kaikesta, niin ainakin vielä vähän ja jostakin. Kuin ihmeen kautta Zeke suostui sylkemään kidastaan välistä jopa tavaraa, joka ei saanut Vanhaa harkitsemaan vaikkapa ennakoivaa itsepuolustusta. Vastaus laukusta ei sinällään yllättänyt rottaa, tuskinpa katti olisi myöntänyt vaikka olisi kuskannut parhaillaan kuninkaallisella sinetillä lyötyjä kultaharkkoja ja kruununjalokiviä. Vaan ei, eipä tätä kaiketi tarvinnut varsinaisesti epäillä, näillä main rosvot vaanivat ruokaa ja vaatteita, eivät kultaa, ja väki lähetti toisilleen pelkkiä yksinkertaisia ja tavanomaisia kuulumisia ja tietoa, jotka joku muu piruparka saisi sitten kiikuttaa yli raukkojen rajojen. "Voisi olla kuollut", Vanha myönsi jonkinlaisena vastauksena, hieraisten taas haava rinnassaan. "Jostain ne... lantit pitää." Sitten tämä valpastui aavistuksen taikka kaksi kärryissään, yskäisi röhisten ja vilkaisi Zekeen uudemmankin kerran, melkein arvioiden. Ei tämä todellakaan olisi tullut ensiksi mieleen, jos olisi pyydetty valitsemaan miekanheiluttajia, mutta olipahan katti ainakin väittänyt osaavansa jotain. Asian todellinen laita saattoikin sitten olla eri asia, mutta... "Siellä on jotain. Asturiassa. Pulmia. Jokin... otus", rotta heitti ilmoille käheästi, kun työstä nyt kerran oli tullut puhe. "Lynkkaa väkeä. Palkkiota luvassa. Ehkä susia, ehkä jotain. Hirviötä väittävät, mutta niin aina." Oikeastaan kyseessä taisi olla, näillä mittapuilla, jopa varsin tuottelias pesti. Rotta oli saanut kuulla asiasta edellisessä kyläpahasessa, ja ilmeisesti hätäkin oli oikea, sillä levitetyn sanan mukaan luvassa oli auttajalle jopa oikeaa rahaa. Todennäköisesti kuriirintapaiseksi sonnustautunut kissakin oli kuullut jotain asiasta, kun kerran kierteli ja kuuli huhuja sieltä sun täältä. "Väitit että osaat miekalla. Mistä opit? Paljonkin? Koskaan... tappanut?" Vanha heitteli kokeilevaan sävyyn, silmäillen Zekeä arvioivasti. Kukaties tästä tapauksesta voisi olla jopa jonkinlaiseksi hyödyksi. Kukaties, kukaties...
|
|
|
Post by wuz on Dec 3, 2011 16:50:13 GMT 3
No, ainakin Zeke oli päättymättömillä selityksillään osoittanut, ettei ollut aivan pakkasessa kangistunut toimintakyvyttömäksi. Ilmeisesti leukojen louskutus lämmitti kuin lämmittikin koko kissaa, ihme juttu. Kita kävi jatkuvasti, vaikkei sillä asiaa niinkään ollut, mutta eipä kissa antanut sen häiritä ainakaan itseään. Mikäli se rottaa häiritsisi, niin ehkäpä hän suvaitsisi sitten ilmaista vastahankaisen asenteensa tolkutonta pölinää kohtaan, eikös? Mutta koska minkäänlaista vastaansanomista tai käskyjä olla hiljaa ei kuulunut, jatkoi nuorukainen höpöttämistä muina miehinä. Tosin tällä kertaa jopa aiheesta, eikä sen vierestä, tai jostain sellaisesta, jolla ei ollut mitään tekemistä minkään kanssa. "Joo, vielä sentään henki pihisee, ja hyvä niin. Sussakin, tietty, heh, eihän me muuten tässä oltais." Väen vängällä katti ei pyrkinyt kuitenkin puhettaan jatkamaan, vaan vaikeni hetkeksi sulkien suunsa, ettei piiskaava lumituisku palelluttaisi hänen kitaansa ja kielenkannittimiaan.
Kuitenkin rotan alkaessa puhella työnkuvastaan ja jopa mahdollisesta tulevasta pestistään enemmänkin ja vielä pyytämättä, valpastui nuorukainen selvästi, vaikkei korviensa asentoa välttämättä hupun suojista niinkään huomannutkaan. "Joo," se myönsi, "kuulin mäkin jotain huhuja, mutta ajattelin, että ovat lähinnä kylän ämmien juoruja ja pikkulasten peloksi sepitettyjä juttuja. Ei noista aina voi ihan varma olla, mutta saattaahan siellä ehkä ollakin jotain ihan oikeasti." Ainakin rottavanhus puheli aiheesta kuin olisi kyse jostain todellisestakin hädästä jopa, ja hetkeksi Zeke käänsi kissansilmiensä katseen kärryissään nököttävään Vanhaan sen sijaan, että olisi katsonut eteensä. Vaikka nuorukainen vaikuttikin suhteellisen hulivililtä ja keskittymiskyvyttömältä, ei se ainakaan saman tien tuiskahtanut kuonolleen, vaan tasapaino kesti ja jalat kuljettivat vahtimattakin kissaa jäntevästi eteenpäin jopa hangessa. Vielä kun toinen alkoi vaivihkaa udella Zeken miekkailukyvyistä, kloppi ei aivan saman tien pysynyt juonessa mukana tai edes aavistanut, mitä rotta mahtoi oikeastaan hakea takaa. Tuskinpa kissa edes kuunteli vanhaa palkkamiekkaa muuten kuin puolella korvalla - ei se sitä tahallaan tehnyt, keskittyminen vain tuppasi olemaan toisinaan rikollisen haastavaa - ja mukelsi jotain puolhuolimatonta vastaukseksi. "Tuli sitä joskus penskana opeteltua enemmänkin," hän myönsi, vaikka määritelmä "penska" saattoi ihan hyvin kuulua hänen lähimenneisyytensäkin. Ainakaan puhetapansa tai eleidensä perusteella hän ei ollut kovinkaan pitkällä täysi-ikäisyyden ylityksestä. "Mulla ja systerillä oli ihan oma opettajakin, heh, Jaron oli kyllä aika heppu. Ei pitänyt musta yhtään, mutta tunne oli kyllä molemminpuoleinen. Siskossa se vissiin näki enemmän potentiaalia, mutta en mäkään nyt ihan mielettömän hyödytön puukon kanssa ole." Viitan alla hartiat kohahtivat muka-vähättelevään sävyyn, vaikka olemuksesta selvästi paistoi läpi pienenpieni mieliteko kehaista omia mahdollisia kykyjään. Pitivätkö ne sitten paikkaansa, tuskinpa, mutta sitäpä Vanha tuskin saisi tietää ennen kuin niille oletetuille taidoille olisi tarvetta. Jos olisi. Välissä katse poukkoili olemattomassa tien tapaisessa, jota tuskin edes erotti lumen alta, kunnes kissa vilkaisi uudelleen uutta matkakumppaniaan (pälyillen ensin tovin epäluuloisesti äreää ponia, että tämän hampaat ja terävät pikku kaviot olivat varmasti kosketusetäisyyden ulkopuolella) silmiään siristellen joko lumisokeudesta tai epäluulosta. "Tappanut? Miten niin? Miksi sä sellaista kyselet? Mitä se muka sulle kuuluu, mitä sä sillä tiedolla teet, mitä?" Ensimmäistä kertaa klopin äänensävyssä ja tavassa puhua ei ollut ripaustakaan poikamaista ilkikurisuutta tai veikeyttä, vaan ääni oli suorastaan vakava ja, no, epäluuloinen. Kas, ettei vain toinen olisi sohaissut kepillä herhiläispesään, näin sanoakseni, sillä kovinkaan avoimesti ei Zeke ainakaan tästä asiasta tuntunut tahtovan alkaa avautua. Ihme, että sellainen oli edes mahdollista.
|
|
|
Post by submarine on Dec 3, 2011 19:37:57 GMT 3
Ainakin Zekellä oli kova tarve vannoa heti kysyttäessä, että oli kova ja taitava soturi, mikä ei tosin ollut merkki oikein vielä mistään. Vanha ei suuremmin nähnyt tarpeeksi kommentoida, myöntelevästi tai epäilevästikään, tämän puhetta, koska sitähän se juurikin vain oli. Puhetta. Puhe oli helppoa ja mukavaa, kuka tahansa saattoi sanoa olevansa mitä tahansa. Teoilla se todistettiin, ne painoivat huomattavasti enemmän aseen varressa kuin kauniit sanat. Mutta nimi, jonka tämä mainitsi melkein ohimennen, sai rotan kuitenkin äkkiä kääntämään arpista, pitkähaivenista päätään melkeinpä uteliaana. Nimi oli tuttu. Jaron, Jaron, Jaron... niin, se Jaron. Silloin... no, silloin aikanaan. Mitä varmimmin kyseinen Jaron oli sama, ottaen huomioon, että kyseessä oli kissa ja asetaitoinen. Sekin sota... rotta hieraisi aavistuksen pohtivanpuoleisesti vanhaa arpea vatsan paikkeilla, kaikkien niiden muiden joukossa, kärryjen rymistessä (tai ainakin naristessa) eteenpäin lumisella tiellä. Muistelua olisi varmasti riittänyt paljonkin, mutta äkkiä seuraava, Vanhalle itselleen niin kovin harmiton ja ohimennen heitetty kysymys saikin aikaan varsin odottamattomia. Äkkiä katti meni suorastaan nyreäksi, tiukkasi heti kuka kysyi ja miksi, kuulostaen kaikkea muuta kuin leppoisan hölmöltä kuten äsken. Oikeastaan rotan piti oikein kääntyä vilkaisemaan tätä. Käpälä ei varsinaisesti hakeutunut vielä yhdellekään aseelle kärryissä, mutta tämä pisti ainakin merkille, missä mikäkin oli. Kuka näistäkin tällaisista tiesi, kun äkkiä hermostuivat ilman mitään syytä. "Eh... muuten vain. Ei mitään. Unohda", Vanha tarjosi jopa melkoisen sovittelevasti. Ei tällä ollut oikeastaan hajuakaan siitä, mikä tässä kissaa nyppi, mutta kukaties oli parempi olla tietämättäkin. Mutta tapaus sai kyllä olla varma, että äkillinen nyreys oli painettu muistiin. Kukaties siitä selviäisi enemmän aikanaan, mutta olkoon. Ei tässä aseisiin tarvinnut tarttua tai ketään teloa.
Hetken oli hiljaista, ja sitten ihme kyllä päättikin puhua Vanha, kaiketi jonkinlaisena yrityksenä hieman höllätä kireäksi yllättäen äitynyttä ilmapiiriä. "Jaron. Tiedän, kohtasin... kerran", rotta urahti ja yski taas hyisessä ilmassa. Käpälä käväisi taas samalla, pitkällä arvella vatsan päällä. "Osasi, miekka puri... hyvin", tämä muotoili mahdollisimman diplomaattisesti. Vanha tosin melkein katui jo saman tien että oli mennyt paljastamaan mitään, ei olisi ensimmäinen kerta kun jonkun oppipoika päättäisi alkaa mestarinsa valkoritariksi, mutta... eh, tuskin. "Melkein sain, en ihan. Nopeampi. Hieman. Mutta ennen sitä, siinä sodassa, sain mainetta. Mennyttä, mutta..." Vanha jatkoi, melkein mietiskellen itsekseen. Nopea vilkaisu suotiin kissallekin. "Ei huono opettaja. Kai."
|
|
|
Post by wuz on Dec 5, 2011 22:22:05 GMT 3
Jopa vanha matkakumppanikin piti tätä äkkinäistä äänensävyn- ja käytöksenmuutosta omituisena, vaikka kaksikko ei ollutkaan vielä kauaa taittanut yhtä matkaa. Kaiketi kissan päälleliimattu hyväntuulisuus ja tietynlainen hölmöys korostivat hetken tullen "poikkeavaa" käytöstä jopa alleviivatustikin, vaikka se tuskin oli etukäteen suunniteltua. Pikemminkin notkahdus sosiaalisissa kyvyissä, kun tuolla tavoin antoi ilmi aihealueen herkkyyden sen kummemmin ajattelematta. Zeken suureksi onneksi rotta kärryissään antoi kuitenkin aiheen olla ja mutisi partaansa sovittelevasti muutaman sanasen, ennen kuin vaihtoi diplomaattisesti puheenaihetta. Aluksi kissa ei tuntunut tahtovan auliisti osallistua keskusteluun sitten millään, vaan potkiskeli lumpipaakkuja saappaidensa tieltä kuin pahainen murrosikäinen mieltään osoittaen, käpälät syvällä housujen taskuissa viitan alla ja hartiat korviin kurkotellen, mutta vaikea sen oli loppujen lopuksi aivan tuppisuuna kulkea. Kieltämättä se yllättyi matkakumppaninsa puheliaisuudesta ja vielä enemmän aiheesta, kylläpä maailma paikoin tuntuikin pieneltä! Kukapa olisi ajatellut, että jossain pohjolan kylmillä perukoilla sitä törmäisi johonkuhun sellaiseen, kenen kanssa sattui olemaan yhteisiä tuttavuuksia? Rotta vielä äityi liki kehumaankin kissan vanhaa mestaria ja opettajaa, jotka poika itse otti vastaan päätään nyökäytellen. Vaan hetkinen... "Sota? Missä sodassa? Sodassako sä Jaronin kohtasit? Muistaakseni se on ollut sotimassa joskus ihan nuorena kloppina, ja siitä on kyllä todella, TODELLA---" Lause keskeytyi äkkiä, aivan kuin nuorukainen olisi äkisti muistanut jotakin sen suuntaista kuin vanha palkkamiekka ei niinkään arvostanut pitkiä ajanjaksoja, etenkin jos ne liittyivät edes etäisesti tähän itseensä. Sen sijaan, että Zeke olisi sujuvasti osannut jatkaa jo aloitetun lauseensa loppuun, se tyytyi aukomaan suutaan pari kertaa kuin kala kuivalla maalla ja vilkuili ympärilleen kuin valmiiksi esikirjoitettua dialogia etsiskellen, ennen kuin hieman ontuvasti sitten viimein jatkoi. "--- pitkä aika kun oon viimeksi syönyt, perhana sentään, ei sulla sattuisi olemaan mitään sapuskaa siellä kärryissäsi?" Hienoa Zeke, näin se homma kuuluu hoitaa! Se taputti mielessään itseään olkapäälle kuin onnitellakseen itseään loistavasta puheenaiheen muutoksesta ja vilkaisi sitten huppunsa liepeen alta Vanhan kärryjen suuntaan. Kieltämättä hänellä tosiaan oli hieman orastava nälkä vatsanpohjalla kurnimassa, hmm...
|
|
|
Post by submarine on Dec 5, 2011 23:30:58 GMT 3
Pohdiskelut menneestä palauttivat mieleen nopeasti oikeastaan monta kaltaistaan. Ajoilta, jotka saattoivat aluksi tuntua kovinkin hohdokkailta, mutta jotka vähänkin tarkemmalla miettimisellä paljastivat oikeastaan olevansa varsin samankaltaisia kuin kaikki muutkin. Ei mitään suurta hohtoa, ainahan se oli ollut yhtä vääntöä ja kääntöä ja kitkuttamista. Paitsi että Vanha itse oli ollut silloin niin paljon enemmän... silloin joskus. Silloin, kun oli vielä voinut luottaa siihen että pääsisi aamulla ylös ottamatta tukea jostakin ja jäsenetkin suostuisivat toimimaan ilman uskomatonta valittamista. Silloin, kun oli voinut vielä kumota reekeleen oluttilkan muutenkin kuin kun halusi tyhjentää suolistonsa mahdollisimman nopeasti... Zeken sanat saivat orastavan menneiden mietiskelyn katkeamaan - ja tienasivat tälle vallan nyreän mulkaisun, kun hölmö vasta viime hetkellä tajusi hieman pohtia sanojaan. Myöhässä, ikävä kyllä. Ja parempina aikoina rotta olisi saattanut kuitata tästäkin jo varsin hyvin, mutta... reekele, mitä hyötyä siitäkään oli? "Sodassa, juu. Aina sotia. Jossain. Joku... rajasota", Vanha luonnehti, yrittäen parhaansa mukaan olla noteeraamatta äskeistä möläytystä. Kissa oli liian suulas omaksi hyväkseen, mutta rotalla ei ollut pienintäkään halua alkaa vääntämään siitä. Ei ainakaan nyt. "Olin... Varhan rautarotta. Silloin. Sain nimen", arpinen vanha rotta pohdiskeli vankkureissaan. Vaan eipä se näyttänyt turhan paljoa kiinnostavan koko kattia, sillä äkkiä tämä siirtyikin pummaamaan ruokaa. Ilmeisesti tapaus oli ihan oikeasti selvinnyt pelkällä tuurilla näin pitkälle, kun päätti lähteä ilman edes tarvittavia ruokavaroja kuriiriksi ja joutui syömään aasinsakin.
"Siinä. Maksaa sitten, pistetään laskuun", Vanha urahti hetken pahaenteisen hiljaisuuden jälkeen Zekelle, ja enemmän tai vähemmän viskasi kärryjen vieressä nälkäisenä löntystelevää kissaa kevyenpuoleisesti lantunpuolikkaalla. Se oli vanha ja nahistunut, ja olisi varmasti ollut jo läpimätäkin ellei olisi ollut umpijäässä. Ja siitä huolimatta siinä jollakin käsittämättömällä ilveellä oli tuoreenoloisia madonreikiä. Ja kissa sai eittämättä olla varsin varma, että edes sitä ei annettu halvalla. Zeken tehdessä uudella juurekkaallaan mitä tekikään, kiskoi Vanha jostakin kantamuksiensa joukosta varsin lihavan ja pitkänpuoleisen makkaran, jota alkoi nyrsiä suorastaan nirson oloisesti. Jos olisi ollut lämpimämpi, lihatuote olisi todennäköisesti tirahdellut rasvaa, sen verran mehevältä se nytkin näytti. Ja oikein hyvältähän se maistuikin, kuten rotta teennäisesti mielihyvästä urahdellessaan tulikin todenneeksi - ja kuten Zeke varmaankin sai ikäväkseen todeta. Vanha ei ehkä ollut kostonhimoisin otus maailmassa, mutta yhtä kaikki tältä oli myös kadonnut kaikenlainen palvelusalttius jo aikaa sitten - etenkin siinä kohtaa kun kyseessä oli hieman liian sanaherkäksi äitynyt nulikka. Noh, järsikööt nälkäänsä yhä ärisevän ja rääkyvän poninperkeleen matkaeväitä, tai harkitkoon vähän paremmin vastaisen varalle. "Ihan kipua vie. Niin hyvää", rotta urahti varsin läpinäkyvästi ja oikein heilutteli suoraan ja peittelemättä vinoillen vieläkin melkoisen kookasta makkaraa korkealla. Sitten siitä taas nyrhäistiin melkeinpä hienostelevan pieni suupala.
|
|
|
Post by wuz on Dec 6, 2011 0:03:57 GMT 3
Suulas kissanuorukainen tuskin oli ensimmäistä kertaa onnistunut puhua papattamaan itsensä jonkinasteisiin ongelmiin. Ilmeisesti tälle oli enemmän kuin tyypillistä jauhaa kaikki ajatuksensa kuultaviksi sitä mukaan kun sylki toi sanoja kielen päälle, eikä seurauksia sen kummemmin pohdiskeltu. Ensimmäistä kertaa hän tosin oli yrittänyt korjata erehdyksensä, joskin aivan liian myöhään. Juuri kun hän kuvitteli onnistuneensa täydellisesti salakavalassa ja muka-huomaamatomassa keskustelun ohjauksessa - rottahan alkoi jo muina jyrsijöinä muistella sotaa ja nostalgisoida kunnianhohtoisia kutsumanimiään - poiki myös Zeken muina kissoina heitetty hienotunteinen einespyyntö jonkin asteista tulosta. Kloppi onnistui hädin tuskin yllätykseltään ylipäänsä nappaamaan kouraansa tuon jähmeän ja kivikovan möhkäleen, jolla kärryissään mukavasti tönöttävä rotta häntä kohti äkkiarvaamatta nakkasi. Ei se edes aluksi erottanut, millä esineellä Vanha häntä tarkalleen ottaen edes heitti, kunnes vasta kopattuaan kyseisen irtoesineen käpäläänsä sai mahdollisuuden tarkkailla tätä jo valmiiksi ylihintaista einestä. Kissan suureksi harmiksi ja jopa kauhuksi se osoittautui jo parhaat päivänsä nähneeksi juurekseksi, ja vieläpä puolikkaaksi sellaiseksi, jonka senkin vähän madonkutaleet olivat kaiketi korvertaneet jo ontoksi ja asettuneet sitten lantun ytimeen kylläisinä talvilevolle. Ylähuuli kääriytyi hienoisesti rullalle paljastaen rivin teräviä valkeita hampaita ja muotoili kissan naamalle lievästi järkyttyneen irvistyksen, jonka kloppi kyllä pyyhkäisi kadoksiin heti vain kun hoksasi ylipäänsä ilmehtivänsä. Se loi pikaisen silmäyksen reikäisestä lantusta matkakumppaniinsa kuin varmistuakseen siitä, ettei toinen vain suinkaan ehtinyt näkemään tuota pettynyttä, järkyttynyttä ilmettä joka hänen karvaisilla kasvoillaan ehti pikaisesti käväistä, mutta unohti silmänräpäyksessä alkuperäisen tuijottelunsa syyn kun hoksasikin Vanhan kaivaneen jostain kärryjensä syövereistä ihanan, tuoksuvan ja rasvaisen nakkimakkaran. Voi, sinä jumalainen meetvursti, miten lihaisa tuoksu siitä ylsi jopa Zekenkin nenään (huolimatta siitäkin, että rotan uskollinen ja äreä poniperkele tuoksui varsin voimakkaasti) ja sekös vain pahensi tilannetta entisestään. Mistä hyvästä Zekeä oikein rankaistiin?! ... vaan tiesihän hän.
"Öm, tattis." Epäkiitollisia ei sentään oltu, ei missään nimessä! Matoinen juures survottiin vähin äänin ja pienin elein jonnekin kantolaukun pohjalle kaikkien niiden postien lomaan samalla, kun nuorukainen mutisi yhteenpurtujen hampaidensa välistä jotakin "ei mulla olekaan nyt niin nälkä, säästän myöhemmäksi" tyylistä. Suloinen, suolainen ja ennenkaikkea lihaisan ja rasvaisen makkaran tuoksu kutitteli kirsussa yhä ja sai kuolan erittymään. Sen takia kloppi ei hetkeen mitään sanonutkaan, nieleskeli vain ja yritti olla kuin ei mitään kummallista ollut tapahtunutkaan, eikä letkauttanut edes korvaansakaan Vanhan maininnoille kulinaarisesta herkustaan.
Kun kuolaneritys oli jollain asteella hallinnassa uskalsi Zeke uhkarohkeasti avata jälleen suunsa. Tällä kertaa hän taisi jopa osata pohtia hieman sanojaan ennen kuin ne lausuisi, ainakin lanttu hänen laukussaan toimisi tovin hyvänä muistutuksena. Vältellen suoraa katsekontaktia makkaran kanssa kissa kääntyi matkakumppaninsa puoleen jälleen kerran, heilauttaen kätensä selkänsä taakse. "Mistä se rautarotta-nimitys sitten oikein tarkalleen ottaen tuli? Miten päädyit mukaan Beauclairen rajasotaan, siis siellähän sä Jaroninkin kohtasit ilmeisesti? Maksoiko sulle joku siitä, huviksesiko sinne jouduit vai jonkun velvollisuuden tähden?" udeltiin, ja täysin viattomasti, ilman taka-ajatuksia. Äkkiä keskustelu vanhoista rajasodista tuntuikin hyvin, hyvin mielenkiintoiselta - ainakin turina harhauttaisi ajatukset nälästä ja makkaroista.
|
|
|
Post by submarine on Dec 6, 2011 1:56:19 GMT 3
Kappas keppas, muuttuihan se ääni vähän hölmömmässäkin kellossa, kun oikealla tapaa napautteli. Äkkiä kissa olikin sitten taas varsin kiinnostunut eittämättä aikaisemmin tylsäksi tuomitsemastaan vanhan, koinsyömän ja eittämättä jo hölmön rotan hölinästä. Rotta nyrhäisi makkarastaan tyytyväiseen sävyyn palan lisää kun Zeke alkoi kysellä aikaisemmasta kuin olisi ollut oikeastikin kiinostunut. Tuskinpa vain, yritti olla mieliksi että saisi makkaraa. Mutta ei se rottaa kiinnostanut, tällä oli oikeastaan varsin kelpo olo tällä hetkellä kärryissään lämpimässä ja suu täynnä - olkoonkin että rintaa kivisti edelleen ja kunnolla. Tietenkin se perhanan vekki oli juuri pitänyt vetäistä niin, että tässä saisi jo vainoharhaisena miettiä, aikoiko pumppukin vielä kaiken lisäksi pettää. Niinhän se oli siltä eräältäkin. Kesken kaksintaistelun. Plops vain ja maahan suoriltaan. Miekka kourassa vaan ei taistellen... "Rautarotta? Eh, se. Jostain. Tapoin... jonkun. Oli kova", Vanha urahti puolittaisena vastauksena katille, havahtuessaan taas pohdiskeluistaan tähänkin maailmaan. "Kaatui, kovalle rotalle kova nimi. Ennen sitä jo. Rajasotaa, juu, sitähän se. Siellä sen... Jaronin. Oli kova, kovempi. Ei kovin mutta... tarpeeksi. Kissaksi", tämä urahti, yskäisi ja vilkaisi sitten ilmeisesti tapauksen oppilaaseen. "Elääkö vielä?" "Samaa kuin kaikki aina. Rahaa, saalista. Ei sen kummempaa. Työtä, siinä se", Vanha pohdiskeli, ehkä jopa enemmän itsekseen kuin Zekelle. Jotkut kuolivat ylevistä syistä - samalla kun nämä kaatoi rotta, joka istui tällä hetkellä ponikärryissä syömässä makkaraa eikä edes muistanut kaikkien niiden idealistien nimiä. Tasan eivät, kuten sanottiin, käyneet sokerinekut.
"Mitä se... opetti sitten? Miten? Mikset enää siellä?" Vanha kysäisi hetken perästä, vilkaisten taas Zekeen. Ja sitten, melkein kuin jonkinlaisena myönnytyksenä tai päähäntaputuksena hyvästä työstä, taittoi rotta melkein puolen peukalonmittaisen palan makkaraa, jonka viskasi katille hetken heiluttelun jälkeen. Keppiä ja porkkanaa, tai sitten aivan vain pelkkää varpaillaan pitämistä. Seuraavaa makkaranpalasta saisi todennäköisesti odotella pitkään ja varsin auliisti. "Heikot niskat. Teillä. Murtuu helposti. Osasi varoa, Jaron. Osasi varoa... kaikenlaista", rotta pohdiskeli.
|
|
|
Post by wuz on Dec 6, 2011 2:28:30 GMT 3
Vanhan äityessä muistelemaan ääneen menneitään ja auliisti kissan kysymyksiin vastatessaan kuunteli Zeke korvat höröllä joka ikistä käheää sanaa, joka rotan kuonosta ulos pihisi. Yllätyksekseen se huomasi olevansa jopa aidosti kiinnostunut ja leikitteli hetken mielikuvalla, jossa isoisä kertoi nuoruutensa kunniallisista päivistä ja julmista hetkistä sotarintamalla lapsenlapsilleen, mutta hätisti sitten moiset kuvitelmat tiehensä ja keskittyi oikein antaumuksella kuuntelemiseen. Jopa niinkin antaumuksella, että makkarasta yhä höllyvä suloinen tuoksukaan ei liiemmin häirinnyt. Viis siitä, kävivätkö sokerinekut tasan tai ei, äkisti nuori kissamies huomasi olevansa enemmän kiinnostunut kuulemaan muukalaisen kertomaa enostaan ja mitättömät, hädin tuskin kehuiksi laskettavat tunnustukset saivat Zeken suunpielet väkisinkin nykimään ylöspäin. Vai että antoi vanha Rautarotta tunnustusta kissalle, heh. Kaikkea sitä. Sitten se havahtui: hetkinen, toinenhan taisi juuri kysäistäkin jotain? "Eeen kyllä tiedä. En ole vuosiin enää nähnyt siitä mitään. Silloin viimeksi, kun kotoa läksin. Mutta siitäkin on kyllä aikaa jo useampi vuosi." Hämillään, puolihuomaamatta Zeke rapsutti toisella kädellään hupun läpi takaraivoaan, ennen kuin heilautti tuon kyseisen raajan takaisin selkänsä taakse. Tarpeelliseksi se silti koki tarttua rotan ilmiselvään rahanahneuteen - jos sitä nyt siksi pystyi kutsumaan. Jokainenhan repi elantonsa sieltä mistä mahdollista tekemällä sitä, missä pärjäsi. Ei kyllä lisännyt turvallisuuden tuntua lainkaan miettiä, että Vanhan vahvuus oli selvästikin ennenaikaisten kuolemien aiheuttamisen saralla... "Ainako sä olet halunnut palkkamiekan hommia tehdä, tai siis, palkkamiekkahan sä olet? Etkö ole miettinyt alanvaihdosta?" udeltiin, ja hetken kissa säikähti ajautuneensa hieman liian nenäkkäille vesille, ja kiirehtikin siksi äkkiä korjaamaan: "Siis eipä sillä, olet varmaan hyvä työssäsi, mutta eikö se käy väsyttäväksi? Varmasti paljon vihamiehiä ja sensellaista." Hetkeksi kloppi vaikeni ja hengitystään pidätellen odotti toisen reaktiota. Utelikohan hän liikaa, kävikö jo liian henkilökohtaiseksi? Vaikka eipä sillä, henkilökohtaisuuksia kyseli rottakin, kun alkoi noin vain udella nuoren kissan yksityiselämästä. Tosin eipä Zeke ajatellut, että toisella jonkinlainen taka-ajatus siinä olisi ollut, kunhan lämpimikseen puheli... Eivätkös he molemmat?
"Miekan käyttöä Jaron mulle ja siskolleni opetti, perustekniikkaa ja huitomista," selostettiin puolhuolimattomasti, eikä vieläkään valjennut, josko kissasta tosiaan olisi taistelijaksi. Jonkinlaista koulutustahan hän selvästi oli silti saanut, ainakin puheidensa perusteella, ja tuskinpa Jaron kovin huono opettajakaan olisi - ainakin tietoa ja taitoa tällä riitti, kun kerran miekkamiehenä oli onnistunut saamaan nimelleenkin kuuluvuutta - mutta eri asia lieneekin sitten ollut se, minkälainen oppilas tämä kyseinen harmaaturkkinen, keskittymishäiriöinen hulivili oli ollut. "En ole enää siellä, koska halusin nähdä maailmaa. Nyt mä olen täällä." Vaikka Zekellä puhuttavaa ja asiaa riitti vähän turhankin paljon - ainakin tähän asti oli riittänyt - niin nyt jostain syystä kloppi kuin tieten tahtoen vaikeni puhumasta liiaksi ohi suunsa. Ilmeisesti hän kuitenkin oli toiminut jollain saralla oikein, kun rotta ikään kuin "palkitsi" häntä ruhtinaallisella puolen peukalon mittaisella makkaranpalalla. Tuo armonpala otettiin kiitollisin mielin vastaan ja natustettiin menemään liki pureksimatta, vaikka paha mielihän tuollaisesta pienen pienestä murenasta jäi. Makua sai vain hieman kielelle, mutta no, kai se oli parempi kuin ei mitään.
Ja aivan kuin säälittävän pieni makkaraviipale ei olisi ollut jo tarpeeksi rienaavaa, toi rotta vielä esille senkin, että tiesi kissojen heikon kohdan. Tai no, ainakin yhden niistä. Zeke vilkaisi kulmiensa alta Vanhaa kärryissään, ja naurahti. "No hei, kissoilla on tunnetusti yhdeksän elämää, kyllä niiden varassa oppii varomaan yhtä jos toistakin."
|
|
|
Post by submarine on Dec 6, 2011 3:27:14 GMT 3
Zeke kysyi äkkiä varsin kiperiä kysymyksiä asiasta jos toisestakin. Siitä, miksi sitä nyt tarkalleen ottaen teki mitä teki, ja miksei tehnyt jotain muuta, ja sen sellaista. Olisikin vain kissanpenikka tiennyt, miten lähelle ja tarkkaan menikään osumaan kysymyksillään. Nämä olivat niitä, joita jokainen miekan (tai muun tappokalun) koskaan elääkseen ja elannokseen kohottanut pohti. Ei tästä maksettu hyvin, ja jos ei ollut hyvä, tuli noutaja nopeasti. Reekele, yleensä se tuli kuitenkin. Miksi sitä sitten edes teki, miksei jotakin muuta? Jokainen pohti näitä joskus, eikä Vanha ollut poikkeus. "Maksavat rahaa, teen mitä haluavat. Yleensä joku kuolee. Joskus ei saa kuolla", Vanha urahti melko ykskantaan ja yskäisi taas käheästi. Tällainen pitkähkö puhuminen alkoi ottaa kurkun päälle. "Paskaa, hajoaa ja sattuu, mutta... mitä muuta? Penikkana tapoin tai kuolin, ei muuta. Ei rotille. Siinä se, ei valintaa. Jos en tätä... ei rahaa. Ei ruokaa. Ei mitään." Vaikka se kareilikin mielessä, jätti Vanha silti sen paljon ikävämmän seikan sanomatta ääneen. Kaiken paskan ja surkeuden keskelläkin rotta oli, eittämättä, ollut joskus nimi. Ollut joskus jotain. Ollut joskus... Rautarotta, Slanta Bulta, Naagin Neljäs Kauhu, ja niin monta niin nopeasti keksittyä nimeä. Niillä oli ollut painoa. Niin kauheaa kuin se olikin... millä muulla tavoin olisi rotta tässä maailmassa ollut jotakin? Veri ja kuolema olivat karuja herroja, mutta toisinaan anteliaita... "Väsyttävää", Vanha toisi melkeinpä humoristisesti Zeken sanan. Sitä seurasi ääni, joka saattoi olla hyvin etäinen yritys tuhahtaa ja naurahtaa yhtä aikaa - samalla kun ei varsinaisesti osannut kumpaakaan luonnostaan. "Juu. Aina. Aina rikki, mutta... ehh. Vihamiehiä, juu, mutta samapa. Joku kuolee aina, sama naama tai eri." Rotta kyllä aavisteli, etteivät nämä ajatukset tehneet tälle ainakaan mitään palveluksia katin silmissä ja arvostusta silmälläpitäen, mutta... samapa se. Soturit elivät kuten sotureiden täytyi, ja yleensä se oli jonkun muun loppu.
Hetkellisesti jo varsin synkäksi äitynyt pohdiskelu sai pientä helpotusta kun Zeke otti puheeksi hetkellisesti itsensäkin. Nähdä maailmaa... ja äkkiä, niin typerää kuin se olikin, rotta äityi hihittämään käheän röheästi. Se tosin murtui hyvin nopeasti hakkaavaan yskään ja rykimiseen. Ja se puolestaan teki reekeleen pahaa haavalle rinnassa. Hitto, jollei Vanha olisi tiennyt (lähinnä koska eli yhä), olisi tämä oikeasti voinut väittää miekan yltäneen sittenkin lihaksen ja kylkiluiden läpi. Mutta siinä se taas nähtiin, ilakointi ei kannattanut. "Hyvin... hyvin hienoa." Vanha lopulta sai aikaiseksi urahtaa käheästi, vilkaisten ympärilleen varsin merkitsevästi. Lunta, jäätä ja viimaa. Rotta olisi nopeasti keksinyt reilusti parempiakin paikkoja joita nähdä, jos koko maailmasta sai valita. Niissä oli huomattavasti lämpimämpi, noin nyt aivan ensihädässä. Mutta sitten taas, olihan Vanhakin täällä, joten... kukaties ei ollut varaa sanoa mitään. Kuten aina, tässä sitä nyt taas sitten oltiin. "Nähnyt kaikenlaista. Minäkin. Ja nyt täällä", myönnettiin sitten lopulta, kuin jonkinlaisena yleisenä sovitteluna. Taas pala makkaraa, taas pieni hengitystauko. Rotalla ei ollut hajuakaan, johtuiko se lihan hajusta, mutta Peto kärryjen edessä päätti taas pitää hieman kovempaa meteliä. Kukaties vain koska oli raivohullu ja vaarallinen. Joka tapauksessa rotta huitaisi sitä kepillä muutaman kerran. Ei se äänen määrää vähentänyt tai laatua parantanut, mutta osaisipahan ainakin olla hieman pitempään taas... Zeke yritti taas huumorilla, ja Vanha soi tälle pitkähkön vilkaisun. Oikeastaan, jos nyt asiaa mietti, tämän ei ollut kovinkaan vaikea kuvitella kattia porhaltamassa päätä pahkaa vaaroihin sen varjolla, että pitäisi tulla suolistetuksi vähän useammin ennen kuin kaatuisi kunnolla - tai että tämä oikeasti uskoi moiseen. "Eh. Kyllä kerta riitti. Silloin ja nyt. Sinullekin. Kerran elät ja kuolet, se siitä", Vanha kuittasi. Näin se nyt vain tuppasi menemään.
"Ja... opitko mitään? Mitä olet... voittanut?" kysyttiin loppujen lopuksi, Vanhan palatessa oppeihin ja sen sellaiseen. Opettajat olivat toki käteviä, varmasti, mutta rotta ei ollut erityisen varma näiden pätevyydestä. Ei tappamista ja muiden telomista opetettu kertomalla miten se tehtiin, vaan tekemällä. Silti, Jaron oli ollut ainakin aivan tarpeeksi hyvä miekan varressa, kukaties tämä oli saanut tässäkin tapauksessa aikaan... jotakin. Perhanan rintaa kivisti taas sen verran, että Vanha joutui muutaman hetken verran kärvistelemään. Makkarakin pyörähti epähuomiossa käpälästä ja kärryjen pohjalle. "Tämä ilma. Reekeleen kylmä ilma", reunoilta rispaantunut ja repaleinen rotta urahti, unohtaen hetkeksi tavanomaisen kovana ja ärhäkkänä olemisen.
|
|
|
Post by wuz on Dec 6, 2011 14:49:03 GMT 3
Siinäpä sitten pommitettiin kiperiä kysymyksiä puolin ja toisin, vaikka tuskinpa kumpikaan sitä aivan tahallaan teki. Zekeltä tuntui uupuvan täysin sosiaalisissa tilanteissa hienotunteisuus, eikä siksi tullut ajatelleeksikaan, että Vanhan ammatinvalinnan kyseenalaistaminen olisikin sattunut olemaan toiselle jollain tapaa arka kohta. Vaan eipä se kuurapartaista palkkamiekkaa kärryissään tuntunut siltikään aivan tolaltaan saavan, ainakin tämä jonkinlaisen vastauksen kissapojan uteluihin antoi, vaikkei ehkä niin syvälle ajatuksiinsa kurkottanutkaan kuin mitä Zeke huomasi salaa toivoneensa. Mitä, eikö toisella ollut mitään salaisia haaveita tai unelmia, toiveammattia? Suoraanko vain pistettiin miekka vastasyntyneen pennun käpälään ja työnnettiin kylmään ja julmaan maailmaan "tapa tai tule tapetuksi" -periaatteella? Sitä kloppi ei kuitenkaan ääneen sanonut, katsoi kerrankin aiheelliseksi hiljetä hetkeksi ainakin tämän aiheen saralta, kun oli kerrankin aistivinaan toisen suunnalta hienoista vastentahtoisuutta puida sen kummemmin tai syvällisemmin puheeksi otettua aihealuetta. Väkisinkin toisen "kohtalo" - oli se sitten itse määriteltyä ennalta tai ei - pisti nuorukaisenkin pääkopassa muistojen hitaat, ruosteiset rattaat raksuttamaan. Hitto miten helpolla sitä olikaan itse päässyt. Melkein hävetti edes ajatella omaa lapsuuttaan, huh...
Kokipa kissan liki rehvakas lausunto maailman katselemisesta jonkin asteisen kolauksen, kun Vanha päästi äkisti epämääräisen röhähdyksen, jonka saattoi jopa näissäkin olosuhteissa tulkita naurun pärskähdykseksi. Silmänräpäyksen ajan kissa oli aikeissa heittää jotakin naljailevaa palautetta matkakumppaninsa omasta sijainnista ja siitä, mitkä katalat tuulet olivat toisen tänne sitten lennättäneet, kun rotta asiallisesti osoittikin kyseisen huomion ihan oma-aloitteisesti. Zeke virnisti, ja kohensi muodollisuuden vuoksi huppunsa asentoa, jättäen hetkiseksi käpälät roikkumaan sen reunoihin kuin painoiksi. Huomautuksen siitä, että kissoillekin riitti se yksi kohtalokas veitsenisku tai tarkkaan tähdätty huitaisu miekan terällä, jätti kloppi tieten tahtoen huomioimatta, ja keskittyi sen sijaan vallan muihin aiheisiin. "No joo, voisihan sitä asiat paremminkin olla, mutta voishan ne huonomminkin. Oma valintahan tämä oli tänne tulla, en mä täällä huvikseni hortoile lähettinä," kerrottiin ilman minkäänlaista huumorin särmää tai veitikkamaisuutta äänessään. Mitä, oliko kissa oppinut jo keskustelemaan asiallisesti? Näin pian?
Hetken se oli taas hiljaa, keskittyi kuuntelemaan ja tarpomaan hangessa eteenpäin, vilkaisten välillä sekä matkakumppaniaan että tämän pahansisuista kaakkia, joka ilmoitti yhä olevansa myös matkassa, ennen kuin käänsi silmiensä katseen lakaisemaan lumen peittämää karua talvimaisemaa. Kylmä oli, toden totta, mutta ei auttanut itku markkinoilla. Saapasta piti jaksaa vain laittaa toisen eteen niin kauan kuin tarve vaatisi, sillä jos liian pitkäksi aikaa pysähtyisi paikoilleen korjaisi kuolo parempaan talteen. Vaikka Zekellä ei ollut aavistustakaan siitä, kuinka kaukana he vielä määränpäästään olivat, tuntui kloppi silti olevan jollain tapaa hyvillään vanhan rotan seurasta. Siitäkin huolimatta, että toinen palasi miekkailuaiheeseen aina vain uudelleen ja uudelleen... Kloppi pyöräytti silmiään huppunsa alla muka turhautuneena, ja kohautti päälle vielä olkiaankin. Mitähän tuohonkin nyt oikein sitten vastaisi... "Ihan riittävästi. Vaikka eipä sillä, pitkälle oon pärjännyt kyllä ihan vain puhumalla." No sitä tuskin oli toisenkaan vaikea uskoa. "En mä mielelläni turvaudu väkivaltaan ellei ole aivan pakko," hän tunnusti sitten vielä lopuksi, ja vilkaisi nopeasti sivusilmällä turkiksiinsa kääriytynyttä köhivää rottaa, ennen kuin antoi kissansilmiensä katseen palautua tarkkailemaan olematonta tietä edessään.
|
|
|
Post by submarine on Dec 6, 2011 15:27:10 GMT 3
Zeke mitä ilmeisimminkään ei lämmennyt erityisen hyvin miekoista, tappamisesta sun muusta sen sellaisesta puhumiselle. Harmi sinällään, sillä se oli yksi niistä ainoista aiheista, joista puhumisesta Vanha varsinaisesti mitään syvällisempää ymmärsi. Näin se vain sotureilla oli, lopulta aseen heiluttaminen oli kaikki. Jokainen vastaantulija oli potentiaalinen uhka, jokaista arvioitiin. Eikähän Vanhalla ollut koskaan ollut edes valinnanvaraa, ei niitä haaveita tai unelmia. Tässä oli kaikki mitä rotta tiesi, ja se siitä. "Turhaan kannata huitoa. Kuolee nopeammin", Vanha kirahti jonkinlaisen myönnytyksen Zekelle tämän pohdiskeluista puheen tärkeydestä ja sen sellaisesta. "Mutta... pakkoja on... erilaisia. Joskus pakko enemmän, joskus vähemmän", rotta lisäsi. Ja olihan siinä tietenkin sitten sekin, että yleensä oli huomattavasti harvemmin pakko, jos jopa löytyi puhetaitoa jolla pelata. Kissalla sitä tuntui olevan, ainakin määrässä jos ei laadussa, toisin kuin rotalla. Harvempi kuunteli turhan kauaa sekaisia ja röhäisiä urinoita kun terästä vedettiin jo. Kun heilutti tarpeeksi kauan nuijaa, alkoi kaikki pikkuhiljaa näyttää nuijittavalta...' "Ehh... sama se."
Maisema pysyi harvinaisen yksitoikkoisen samanlaisena, kun matka eteni hitaasti. Paikoitellen tie oli sentään paremmassa kunnossa ja vähemmän hangen peitossa, mutta muuten kaikkialla oli vain aavaa aukeutta, lunta ja kylmää tuulta. Poni jaksoi vetää, kukaties pelkällä murhanhimolla, lyhyiden koipiensa varassa kärryä ja kyseenalaista omistajaansa kaikesta huolimatta oikein hyvin, vaikka ääntä pitikin kuin kadotuksen demoni. Matkaa oli vielä pitkästi, eikä rotta ollut oikeastaan valmis selvittäisiinkö siitä edes iltaan mennessä. Ja mitähän sitä nyt tarkalleen... Ikävä kyllä Vanhan oli myönnettävä, että tämän puheenaiheet loppuivat pitkälti melkein kokonaan, ainakin oma-aloitteisten kohdalla, aseisiin ja siihen mitä niillä tehtiin. Ja vaikkei kissan mielipide tässä se tärkein ollutkaan, ei tätä siitä huolimattakaan selvästi kiinnostanut hiukkaakaan koko asia millään syvemmällä tasolla. Varsin kehnoa keskustelua siltäkin kantilta siis. Paremman puutteessa rotta kiskoi aavistuksen hämillään, muutaman kerran kattiin vilkaistuaan, esiin kirveensä ja hiomakivensä. Pitihän tässä nyt edes jotain tekemistä olla, vaikka sitten vain aseen hoitamista jos ei muuta. Kevyt raappima täytti ilman, kun vanha soturi teroitti ja hoiti asettaan, parasta luottomiestään tässä maailmassa. "Onhan... onhan ilmoja pidellyt", Vanha yskäisi ilmoille varsin hövelisti hetken perästä paremman puutteessa, todistaen samalla todennäköisesti viimestään nyt kaikille, että tämän taidot löytyivät joltakin aivan muulta saralta kuin topakasta dialogista. Oikeastaan rotta kyllä taisi itsekin tajuta sen varsin hyvin, jos olemus nyt mitään viesti.
|
|
|
Post by wuz on Dec 6, 2011 15:43:41 GMT 3
Äkkiä keskustelu tuntui tyrehtyvän kuin seinään. Ilmeisesti rotta oli pistänyt merkille, ettei kissaa niinkään kiinnostanut keskustella aseista tai niiden käyttötarkoituksista, tapettujen sotureiden lukumäärästä tai edes arvista kehossaan, sillä jo kunnioitettavaan vanhuksen ikään ehtinyt matkakumppani kaiveli muuta puuhailtavaa käpälilleen kuin täyttääkseen puhumattomuuden aiheuttaman hiljaisen tyhjiön. Zeke ei tuntunut olevan siitä moksiskaan, päin vastoin. Nyt kun "ikävät" aiheet oltiin jo käsitelty, saattoi hän palata muina kissoina siihen huolettomaan höpötykseen, jota oli antaumuksella viljennyt jo alkutaipaleelta lähtien! "Joo, on! Tämä on kyllä ehdottomasti kylmin mesta missä olen koskaan ennen ollut. En ollut ennen tätä edes nähnyt lunta. Eipä kun olinpas. Mutta joskus ihan pienenä vaan. Sieltä mistä mä tulen, ei hirveästi satele lunta. Paitsi kylminä talvina. Muuten siellä oli vain märkää. Mutta on tämä lumi paljon miellyttävämpää, vaikka kylmä onkin. Sitä en kyllä ymmärrä, että miten kukaan pystyy täällä asumaan." Klopin puhetulva tuntui päättymättömältä pajatukselta, kun se huolettomaan sävyyn lateli säätilaan ja ympäristöön liittyviä huomioita, sisällyttäen mukaan pari murusta omasta menneisyydestäänkin, vaikka siitä juuri hetki sitten olikin visusti koettanut vaieta. Kai se vain oli todennut toisen siinä mielessä harmittomaksi, että tuskin Vanha nyt ylisosiaalisen ja puheliaan kissanuorukaisen kimppuun kävisi tai käyttäisi tätä vastaan paljastamiaan yksityiskohtia elämästään, vaikka eihän sitä koskaan tiennyt... No, Zeke lohdutti itseään, ainakaan Vanha ei hyötyisi siitä yhtikäs mitään. Jäisi korkeintaan maksutta, ja sekös vasta kismittäisi. Kaikki nuo pitkät mailit lumessa ja pyryssä, Zeken pölinää kuunnellen - turhaan!
"En mä kyllä ajatellut kauaa näitä hommia jatkaa. Kunhan pidän matalaa profiilia hetken aikaa. Sieltä mistä tulin, alkoi käydä paikat vähän liian kuumiksi. Siis ei nyt ihan kirjaimellisesti tietty, mutta kuvainnollisesti. Piti liueta, kadota, poistua. Paetakin, ehkä, jopa. Tai ei, paeta on liian vahva sana. Hmm. Siirryin muille maille. Eli tänne! Eikö sulle ollut tarjolla töitä mistään lämpimimmitä alueilta kuin täältä jumalien selän takaa, vai tykkäätkö kylmästä? Tai hei, ehkä säkin pakoilet jotain! Haha, sepäs olisikin sattuma! Yhteisiä tuttuja ja yhteinen syy olla poissa väenpaljouksista!" Puhuessaan Zeke intoutui elehtimään käsillään, ja hetken verran se tuttu poikamainen ja jopa lapsekas innostuneisuus uhkui läpi hänen äänestään. Katse poukkoili vuoroin maisemassa, vuoroin taivaissa, vuoroin rotassa ja tämän pahansisuisessa, ärjyvässä juhdassa - aivan kuin kissa olisi ollut autuaan onnellinen siihen, että sai puhua niin paljon kuin sielunsa sieti ja näennäisesti hänellä oli seurassaan joku, joka vielä kuuntelikin. Ihan kelvollinen tilannehan tämä siis oli.
|
|
|
Post by submarine on Dec 6, 2011 16:55:10 GMT 3
Kiitos ja kumarrus, kylmä ei ollut vielä kangistanut ainakaan kissan kielenkantoja. Niin kammottavaa se olikin, sai Vanha huomata hiljaisuuden keskelle jopa puheripulisen otuksen vähintäänkin monisanaisen yksin-kaksinpuhelun olevan varsin tervetullutta. Tietenkin tämä taas hetken perästä harkitsisi vakavasti kuuroutumista, mutta se lieni enemmänkin sen hetken murhe. Juuri nyt rotta kuunteli taas puolella korvalla hölinää, joka taisteli oikein ansiokkaasti melkeinpä kuurouttavan kovaa hiljaisuutta vastaan. Zeke tuli selittäneeksi jotakin kotipaikastaan ja säästä ja niiden risteämiskohdasta ja sen sellaisesta. Rotta ei kyllä ollut vakavissaan uskonut (saati sitten toivonut!), että mokomasta puolittaisesta toteamuksesta jotain varsinaista versoisi mutta... ei auttanut kaiketi enää valittaakaan. Hiomakivi rohisi lovisella terällä ja välillä Vanha soi kissalle vilkaisun kuin osoittaakseen kuuntelevansa. Hetkistä myöhemmin juttu tosin meni aavistuksen mielenkiintoisemmaksi, kun Zeke käänsikin aiheen siihen, miksi oikeastaan edes oli täällä ja teki, mitä tekikään. Eipä ollut oikeastaan erityisen vaikea kuvitella kattia pakenemassa maan ääriin vaikkapa se vanha kunnon perinteinen vihainen väkijoukko kintereillään. Soihdut ja heinähangot heiluen. Oikeastaan mielikuva sai Vanhassa aikaan jopa etäistä huvittuneisuutta. "Paha rangaistus, paha. Aasikin meni, kaikki puhetoverit", Vanha urahti sopivaan väliin jokseenkin huvittuneena. Varmasti kauheaa, kun tapaus joutui selviämään suu kiinni, tai ainakaan voimatta varsinaisesti kenellekään asioitaan jakaa. Ja sitten juttu keikahtikin äkkiä puolestaan Vanhaan, eikä mitenkään erityisen hienovaraisesti. Rotta soi katille varsin pitkän mulkaisun, muttei varsinaisen vihamielisesti kuitenkaan, enemmänkin vanhaan kunnoon "oletko sinä pirulainen koskaan edes kuullut hienovaraisuudesta" -tyyliin. Mutta loppujen lopuksi... kärryissä verinen ase käpälässä istuessaan rotta ei ollut aivan varma, oliko hienovaraisuudella enää mitään tekemistä minkään kanssa. Se oli kai jäänyt vikisemään jo silloin kauan aikaa sitten syrjään kun rotanpenikka oli laitettu nuijimaan toinen samanmoinen hengiltä ettei nääntyisi nälkään. "Eh. Ei mitään... sellaista. Kunhan... satuin tännepäin", Vanha lopulta urahti jonkinlaisena vastauksenpuolikkaana. "Työstä toiseen, tänne lopuksi. Tästä luvattu... hyvin rahaa", rotta luonnehti. Ja kovasti se kaikki kuulostikin huomattavasti hölmömmältä kun sen nyt noin suoraan sanoin. Tänne ihan vapaaehtoisesti, ilman mitään pakottimia edes, kärvistelemään kylmään - tehtävän perässä josta oli ehkä niin kuin mahdollisesti teoriassa luvattu maksaa jotain joka saattoi olla paljon. Vaan näissä jutuissa oli omat sääntönsä, näin tämä vain meni.
"Ja minne sitten? Kun... loppuu pako? Takaisin? Muualle?" Vanha yllätti itsensä äkkiä kysymästä. Yllättäen olikin helpompaa puhua kun joku muu saneli mistä puhuttiin. Jos nyt vaikka jostain kohteliaisuuden tapaisesta sitä sitten jutustelisi - tai sitten vain heittelisi kissalle lisää ainesta josta höpistä. Varmasti tämä tästäkin saisi kehitettyä melkoisen litanian. "Jonnekin lämpimään. Pois tästä kaikesta. Perhana, jostain narttu lämmikkeeksi..." rotta jupisi ohimennen omia mietteitään aiheen paikkeilta. Oli se kumma miten yhtä ainoaa rottaa ei löytynyt kylkeen. Paitsi rahalla, ja silloinkin yleensä varsin vastahakoisesti. Oudoksi vinkuivat... reekele
|
|
|
Post by wuz on Dec 7, 2011 23:06:51 GMT 3
Kissa ei tuntunut pistävän lainkaan pahakseen sitä, että rotta esitti muutamankin aiheeseen liittyvän lisäkysymyksen vastattuaan ensin taholtaan nuorukaisen uteluihin. Oikeastaan Zeke näytti olevan enemmän kuin tyytyväinen siihen, että sai kerrankin oikein luvan kanssa höpistä ja vielä aiheista, jotka eivät olleet kiusallisia tai sellaisia, joista olisi mieluiten vaiennut. Etenkään nartut, tai pikemminkin "hameväki" jonka Vanha ikään kuin ohimennen mainitsi onnistui ajamaan kissapojan innon puhua aivan uudelle asteelle. Mikä ei välttämättä ollut hyvä asia. "Kato kun naisia on helppo saada, mutta sitäkin vaikeampi ne on onnistua pitämään aisoissa!" No niin, nyt korvat tarkkana, sillä naisasiantuntija Zacharias Blackedge aikoi nyt pitää lyhyehkön luennon aiheesta ja jakaa asiantuntevan mielipiteensä kuinka riiata sen kauniimman sukupuolen edustajia. Muistiinpanovälineet esiin, kysymyksiin vastataan sitten lopuksi! Kenties puheenaihe jo itsessään antoi pojalle tarmoa entuudestaan, sillä nyt hänen askeleihinsakin tuli tietynlaista puhtia, eikä kengän kannat enää laahanneet hangessa kuin tervassa. "Tulisi aina muistaa tiettyjä asioita naisista: ne puhuu paljon, mutta eivät siltikään koskaan kerro puoliakaan siitä, mitä oikeasti tietävät. Mutta se hyvä puoli niissä on, että ne pitää yksinkertaisista asioista - eli miehistä!" Jälleen kerran kädet halkoivat ilmaa vilkkaasti elehtien, kuin kloppi olisi käsillään hahmottanut ilmaan kurvikkaan naiseen muotoa (vaikkakin ehkä rotalla olikin nartuista hieman erilaisempi näkemys...), ja suunpielet kaartuivat väkisinkin hymyntapaiseen ja poikamaiseen virnistykseen. Kas tässäpä aihe, mikä ainakin Zekeä viihdytti!
Sitten äkisti se muisti, ettei ehkä ollutkaan sopivaa vaahdota ihan suuna päänä tämänkaltaisesta aiheesta tuntemattomalle palkkamiekalle ja näyttäen hieman nolostuneelta hän napsautti leukansa kiinni (saatuaan toki ensin lauseensa loppuun). Vaivaantuneena hän vilkaisi Vanhan suuntaan, peitteli huivinsa taakse yhä nykivät suunpielensä, ennen kuin käänsi katseensa takaisin tiehen. Tosiaan, olihan rotta tainnut jotain ihan asiallistakin kysäistä, hmm... "En tiedä vielä. Olen miettinyt, että voisin etsiä siskon jostain. Ei olla tavattu vuosiin, enkä oikeastaan edes tiedä missä se tällä hetkellä painelee, mutta kyllä mä uskon että sen ennenpitkää löydän."
|
|