|
Post by submarine on Jan 5, 2012 15:44:26 GMT 3
Yhä vain Zekessä riitti tarmoa puhua, ja muutaman hetken Vanha jo harkitsi lisätoimia nulikan pistämiseksi ruotuun. Oli kumma, miten paljon yksi rikotti käsi sai hölmömmänkin pohtimaan asioita aivan uudelta kantilta. Mutta rottakin tajusi tämä sävyn kyllä enemmänkin vain nyreän katkeraksi kuin varsinaisen vinoilevaksi, ja kun typeryys jäi yhteen ainoaan poikkipuoliseen sanaan, painettiin se vielä villaisella. Katilla näytti sitä paitsi olevan nyt aivan tarpeeksi ajateltavaa muutenkin, tälle kun oli turpoamassa varsin komea kuhmuntapainen - jos nyt puolen naaman turpoamista saattoi pitää kuhmuna. Osasipa pentele sentään painaa kylmää siihen, se kaiketi auttaisi edes hieman. No, olipahan tällä sitten ainakin mukava pieni muisto tapahtuneesta. "Sitten keitän soppaluita. Pehmenevät, hyvää makua", Vanha soi ärähtää vastauksen toisen jupinoihin. Tämä jopa niiskaisi ja vilkaisi taakseen, kohti ylös kömpinyttä kattia, arpiset kulmat aavistuksen koholla kuin pohdiskellen. "Tekisin sen. Usko pois", vakuutettiin, eikä rotta varsinaisesti edes valehdellut. Ei tämä nyt välttämättä aikonut kattia juuri sen takia nirhata, mutta jos syystä tai toisesta (jotenkin aivan ihmeellisesti ja ennalta arvaamatta!) tästä aika jättäisi, ei tämä kaiketi enää maallisia jäänteitään kaipaisi. Ei ainakaan yhtä paljon kuin rotta, jolle kyllä kelpasi hieman kyseenalaisempikin lämmin liemi näillä paikkeilla.
Olipa miten oli, matka sai sitten taas jatkua, rämpien ja köhien. Tuuli ei kiitos sentään yltynyt, mutta napakka se oli joka tapauksessa, ja iski varsin ikävästi vasten naamaa - etenkin repaleista kuonoa. Vanha soturi köhäisi, tuhahti ja sylkäisi hankeen. Ponia ei tosiaan ollut vaikea seurata, se sentään oli myönnettävä. Ja tietä pitkin se nähtävästi oli jatkamassa, kaiketi koska se salli sen rynnistää nopeammin kohti mitä nyt ikinä rynnistikään. Otuksella oli kyllä jotain mielessään, sen verran oli vauhtia ja raivoa ollut alla. Ja vaikka sen mahdotonta olisi pitänyt ollakin, niin ainakin veren se haistoi varsin reekeleen kaukaa. Kukaties tienpätkällä oli enemmänkin onnettomia piruparkoja. "Sinä harhautat, pistän kiinni", Vanha soi jonkinlaisen käskyntapaisen luonnostelman siitä, mitä tehtäisiin kun elukka lopulta löytyisi. Edessäpäin häämötti jonkinlainen mutkantapainen ja tie kaartoi luminyppäreen taakse. Ja toden totta, tarpeeksi tarkoilla korvilla saattoi erottaa ehkäpä jopa etäistä, raivoistaa rääkymistä. Hirnumiseksikin sitä olisi voinut ehkä kutsua, mutta vain hyvin, hyvin avarakätisesti...
|
|
|
Post by wuz on Jan 5, 2012 17:08:35 GMT 3
Ei kyllä nyt lainkaan mennyt tämä kuriiritoimitus niin kuin Zeke oli odottanut! Itsekseen ääneti jotakin mutisten se tarpoi yhä varovaiseen sävyyn epämääräisesti nilkuttaen hieman Vanhan jäljessä, tätä kuitenkin seuraten. Ilmeisesti yksin jääminen keskelle mahdollista verenhimoista petolaumaa tai kinoksen takana väijyvän hirviöponin armoille eivät olleet lainkaan mieluisia vaihtoehtoja, vaan jopa seniili rottakin kelpasi tähän hätään turvaksi ja tueksi - olkoonkin, että äsken antoi klopille aikamoisen selkäsaunan. Hampaitaan louskuttaen kissa taputteli siinä kävellessään vapaalla kädellään olallaan roikkuvaa risaista laukkua kuin tunnustellen kaiken olevan kutakuinkin tallessa ja ehjänä, ettei vahingossakaan mitään ollut päässyt äskeisessä rytäkässä tipahtamaan. Katse poukkoili vuoroin laukun, vuoroin Vanhan selän väliä, eikä toisen ruoanlaittovinkitkään saaneet kloppia sen kummemmin kommentoimaan, mikä olikin oma ihmeensä sinänsä. Tuskin se täysin edes epäilikään Vanhan pystyvyyttä tai sitä, etteikö toinen pahimmassa tapauksessa uhkauksiaan toteuttaisi, mutta turha sitä etukäteen oli murehtia... Kenties tässä ei edes tarvinnut murtaa kenenkään raajoja, sillä vaikutti kyllä uhkaavasti siltä, kuin kissamieskin olisi edes jollain tapaa läksynsä oppinut. Tai sitten se vain päinvastoin odotuksia keräsi voimiaan ja suunnitteli seuraavat sutkautuksensa valmiiksi päässään, ettei enää ainakaan sanallisesti joutuisi mörisevän, simppelin otuksen alakynteen.
No, osat olivat ainakin vaihtuneet jos ei muuta. Tai no, jos niitä nyt koskaan edes oltiin ennalta määriteltykään... Huolimatta siitä, että Vanha vakaasti oli lupautunut kissalle jonkinlaiseksi palkolliseksi, tuntui tämä kuitenkin jakelevan tälle käskyjä varsin armeliaasti joka käänteessä. Vaikka Zeken nuppi olikin saanut osakseen melkoisen monta kovaa iskua, vaikutti silti jotakin toimivan asianmukaisesti hänen korviensa välissä, sillä se ei ainakaan välittömästi alkanut inttää vastaan kuin pahainen teini, vaikka harhautuskomento ei sille mieluinen ollutkaan. Harhauttaa nyt sitä perhanan murhaponia, vesikauhun tai ehkä jopa rutonhan sen puremasta saisi! Hulluko toinen vallan oli?! Lisävarmuutta kloppi ei ainakaan saanut sitten rahtuakaan etäältä kuuluvasta mylvinnästä, jonka ehkä hyvällä mielikuvituksella saattoi uskoa jonkin asteiseksi hirnunnaksi. Kissan askelten tahti hidastui entisestään, aivan kuin se olisi alkanut empiä ja jopa AJATELLA oman turvallisuutensa puolesta. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, mutta silti... "Mi... harhautan? Miten muka?!" sähistiin korvia luimistellen, puoliksi kuiskaamalla, ettei vain murhanhimoinen poni kärryineen olisi kuullut jo ennalta lähestyvän kaksikon ja käyttänyt yllätysmomenttia omaksi edukseen.
|
|
|
Post by submarine on Jan 6, 2012 18:25:18 GMT 3
"Seisot tyhmänä ja höliset!" Vanha sähähti Zekelle varsin äreään sävyyn, kun nulikka alkoivikistä vastaan kuin mikäkin idiootti jatkosuunnitelmista. Hyödyttömälle kisanpenteleellekään ei olisi luullut tuottavan aivan ylivoimaista vaivaa seistä paikoillaan ja pitää mölyä - sitähän tämä joka tapauksessa teki kuitenkin koko ajan. Ja jos poni vahingossa pääsisikin ohi ja kiinni niin... noh, oikeastaan sillä ei tainnut olla mitään väliä pitkälti kenellekään. Paitsi katille itselleen ja tältä ei kyselty. Olipa miten oli, rotta tiesi kyllä miten poni pistettiin aisoihin, eikä kissan vikinä siinä paljoa painanut. Kunhan nyt nilkutti tulemaan perässä, niin luonto hoitaisi kyllä loput. Varmemmaksi vakuudeksi arpinen vanha soturi kokeili noujansa olevan vielä paikoillaan ja helposti vedettävissä. Kun päästiin lähemmäs mutkaa ja nyppylää, painautui Vanha lähestulkoon kiinni siihen. Toden totta, hirnuntaahan sieltä kuului. Verenomaista hirnuntaa, johon sekoittui jalanpoljentaa ja melkoinen määrä korsketta. Ja nyt lähempää runneltu, tukkoinenkin kuono erotti jo ilmassa leijuvan hajun: verta. Reilusti verta. Enää ei tarvinnut miettiä ainakaan sen enempää, miksi Peto oli päättänyt rynnistää ties minne; verikekkerit kutsuivat ja se vastasi varsin mielellään. Ikävä kyllä se tarkoitti todennäköisesti myös sitä, että otus olisi tällä hetkellä varsin villi ja vaarallinen. Uusi, merkitsevä vilkaisu Zekeen ja sitten summittaisesti käpälämerkkejä, jotka kertoivat tälle, että olisi paras edetä varsin varovasti ja toimia juuri kuten käskettiin. Ja sitten vielä puhahdus, ennen kuin Vanha harppasi esiin.
Melkeinpä heti mutkan takaa avautuva näkymä oli kaikkea muuta kuin silmiä hivelevä. Vanha sai kaiketi kiittää varsin suurta ja monisyistä tuntemustaan verestä ja raadoista, että edes tajusi mitä tarkalleen ottaen näki. Tai tietenkin aivan ensiksi Pedon takapään ja kärryt, mutta niiden edessä oli... roiskunut pahasti. Jos tarkkoja oltiin, makasi lumisessa maassa, kaiketi vielä melko tuoreeltaan, hieman siellä ja täällä vainaja - tai se mitä tästä nyt oli jäljellä. Ei nahkaa, se oli ainakin varma. Olipa piruparka kuka olikaan, tältä oli revitty nahka päältä, ja siinä sivussa myös reilusti lihaa. Tie oli koko leveydeltään ja monen harppauksen pituudeltaan veren peitossa ja satunnaisissa kimpaleissa etäisesti maallisiksi jäänteiksi tulkittavaa tavaraa. Sen enempää Vanha ei osannut kaukaa ponin takaa sanoa, mutta varsin ikävää se oli joka tapauksessa. Ei mikään rosvojen aikaansaannos ainakaan, tuskin susienkaan. Poninperkele sitä ei ollut tehnyt, se oli varmaa, mutta se oli onneksi myöskin siinä määrin teurastuksen lumoissa, ettei ollut vielä edes huomannut mitään. Parempi niin. Vanha vilkaisi jälleen Zekeen, kuin viestien ettei tämän todellakaan kannattaisi päästää ääntäkään, ja kiskaisi tuulen ulvoessa korvaan nuijansa vyöltään. Tässä oli nyt jotain hyvin, hyvin pahasti vikana, ja silloin oli parempi olla aseistautunut. Ääni, se sama joka oli tähänkin asti niin monet kerrat pitänyt hengissä, karjui asioiden olevan perseellään suunnilleen niin pahasti kuin mahdollista, ja tuijotellessaan vainajan irti revittyä, nyljettyä ja veristä kalloa tämä ei nähnyt mitään syytä epäillä sitä. Rääkyvä Peto tosin näytti varsin tyytyväiseltä koko juttuun, eikä Vanha ollut aivan varma, paraniko sitä käydä härkkimään turhan päiten ihan vielä. Pakko kai se ennemmin tai myöhemmin tosin oli...
|
|
|
Post by wuz on Jan 8, 2012 0:46:42 GMT 3
No oli se nyt perhana! Rotta ensin pieksi hänet, antoi kuin isän kädestä, ja sitten vielä lähettäisi mieluusti suoraan surman suuhun asettamalla hänet syötiksi petomaiselle ponille. Eikä siinäkään vielä kaikki, vaan sen lisäksi mokoma kehtasi vähättelevään sävyyn puhella hänelle kuin pikkulapselle, josta ei muuhun olisi kuin--- Jaa, hetkinen. "Jaa. No osaan mä paikoillani seistä ja puhua," se myönsi lopulta, seisahduttuaan toviksi paikoilleen kuin asiaa pohtiakseen ja raapi hajamielisen näköisenä takaraivoaan toisella kädellään. Ilmeisesti sen mielessä ei käynyt sekuntinkaan vertaa se mahdollisuus, ettei Vanha välttämättä saisikaan perkeleellistä poniaan kiinni kertayrittämällä, vaan se rynnistäisi kuin mikäkin tuomiopäivän lähettiläs suoraa päätä kissan kimppuun, tallaisi tämän jalkoihinsa epämääräiseksi veriseksi sohjoksi ja varmaan taivas tietää söisi hänen sisäelimensä...
Onnellisen autuaan tietämättöminä omista ajatuksistaan ja pirujen kuvista mielensä seinämillä Zeke hiipparoi (kunnioitettavan välimatkan päässä tietysti) Vanhan jäljestä, ja tämän esimerkkiä noudattaen painautui itsekin vasten mutkaan kasaantunutta lumikinosta. Veren rautainen tuoksu ylettyi viimein myös hänen nenäänsä ja hetken Zeke nuuhki ilmaa keskittyneesti, kuin yrittäen hajuaistillaan luoda jonkinlaista mielikuvaa mutkan takana aukeavasta näkymästä. Sitten se havahtui äkisti rotan epämääräiseen viittilöintiin, ja meni tovi, ennen kuin mokoma oivalsi mistä oli kyse. Se räpäytti silmiään hölmön näköisenä, veti sitten kasvoilleen valaistuneen "ahaa!" -ilmeen ja nyökkäsi sitten pontevasti, ennen kuin lähti vähin äänin, kissamaisen keveästi ontumisestaan huolimatta hiipimään Vanhan perässä mutkan taa.
Siltikään hän ei ollut valmistautunut millään tapaa näkyyn, mikä silmiensä eteen avautui. Maa, joka oli tähän asti ollut silmän kantamattomiin kirkkaanvalkeaa jopa sokaistumiseen saakka, oli kauttaaltaan värjäytynyt verenpunaiseksi ja kuorrutettu epämääräisillä ruumiinosilla sekä oletettavasti sisäelimillä, kuin maailman suurin ja groteskein kakku. Kun näkymä kissan verkkokalvoilla rekisteröityi ja viesti kulki aivoihin asti, se oli vähällä tuiskahtaa jaloilleen ja seuraavaksi kaatua palkkamiekan niskaan, kun sai jotenkin raajansa takaisin kontrollin alaiseksi. Leukansa loksahti auki kuin rikkinäisellä pähkinänsärkijällä, mutta jotenkin hän onnistui sulkemaan suunsa yllättävän nopeasti ja sen suuremmin kalisuttamatta hampaitaan yhteen, ettei ainakaan vielä kiinnittänyt veren ja suolenpätkien seassa teutaroivan onnesta ymmyrkäisen murhaponin huomiota puoleensa. Mikä jumalten nimeen oli saattanut tehdä tällaista? Poni se ei taatusti ollut, sen verran Zekekin hitailla, vajavaisilla ajatusnystyröillään oivalsi, ja rottakin oli ollut hänen kanssaan kaiken aikaa. Puhumattakaan siitä, että vanha palkkamiekkakin näytti jopa aidon hämmentyneeltä ja yllättyneeltä, joten tuskin mokoma oli pistänyt vuosisadan teurastustalkoot pystyyn ja kävellyt paikalle nyt uuden uhrin kanssa onnistuneesti pahaa-aavistamatonta näytellen. Vaan mitä pirskattia tässä nyt pitäisi tehdä?! Ensimmäinen ajatus kissaparan mielessä oli sännätä pakoon niin vikkelään kuin vain jalat kantoivat, mutta sen sijaan se tuntui juurtuneen paikoilleen hankeen kuin tervaan. Kullanruskeiden kissansilmien katse kääntyi avoimen neuvottomana edelleen seisahtuneeseen Vanhaan, kuin odottaen ohjeita. Mitä nyt?
|
|
|
Post by submarine on Jan 8, 2012 1:20:59 GMT 3
Peto rääkäisi taas, kirvoittaen Vanhankin pienestä hämmennyksenpoikasestaan. Poni oli täysin hurmeen ja veren lumoissa, ja sille oli kaiketi tehtävä jotain aivan ensin, ennen kuin tilannetta voisi pohdiskella sen enempää. Arpinen rotta vilkaisi ohimennen Zekeen, ennen kuin huitaisi nulikalle merkiksi siitä, että tämä pysyköön hiton hiljaa ja reekeleen kaukana koko touhusta. Ja sitten, ilman sen suurempia, rotta lähti etenemään tasaista tahtia kohti melua ja veriraivoa pitävää ponia, mahdollisimman hiljaa ja rauhallisesti. Melkein kärryjen luokse arpinen soturi pääsikin, ennen kuin kirotun otuksen korvat pyörähtivät äänen perässä. Peittelemättä sen suuremmin rotta päästi varsin turhautuneen sihahduksen. Rääkyen taas raivosta ja hirmunäytelmän herättämästä verenhimosta alkoi Peto-poni tehdä raivoisaa käännöstä kohdatakseen ahdistelijansa - eli siis uhrinsa. Se oli kuitenkin varsin työlästä paikoillaan, kolisevat ja natisevat kärryt perässä, ja Vanha ehtikin harpata lähemmäs ennen kuin se oli edes puolimatkassa. Ja sitten heilahtikin nuija niin että pamahti, varsin säästelemättä vasten elikon umpiluupäätä. Se olisi todennäköisesti tehnyt selvää raavaammastakin miehestä, mutta elikosta se kirvoitti vain raivokkaan rääkäisyn, kuin uinuva, vihdoin herätetty piru. Mutta ennen kuin mitään sanattoman uhkauksen osaa ehdittiin toteuttaa, oli rotta jo tarrannut sitä turvasta kiinni, ja ilman sen suurempia pamautti kallot yhteen jotta rutina kävi. Arpinen rotta ja murhanhimoinen poni puskivat hetken vastakkain kuin mitkäkin luonnonvoimat, ennen kuin tahtojen (ja luukeston) taistelu oli ohi, ja jollakin ilveellä Peto antoi periksi. Ei se rauhoittunut tai varsinaisesti edes hiljentynyt, mutta laantui kylläkin varsinaisista tappoaikeistaan. Jäi vain seisomaan paikoilleen ja huutamaan. Vanha vastusti hetken äärimmäisen polttavaa tarvetta ähistä ja hieroa päätään, mulkaisi vielä viimeisen kerran poniin ja päästi sitten pitkän, ärtyneen pihahduksen. Joka reekeleen luupään kanssa tässä saikin kalistella. Vilkaisu varsin asianomaiseen Zekeen kertoi, että tämäkin voisi pikkuhiljaa lakata laskemasta alleen ja liikkua. Ja sitten edessä odottikin teurastus, jota hetken vilkuiltuaan (ja haisteltuaan) Vanha astuikin lähemmäs tutkimaan. Tuuli ryöpytti jälleen rotan varsin kunnioitettavaa harjaa. Jotain oli tapahtunut, ja tätä huvitti saada selvyys tilanteeseen mahdollisimman nopeasti.
Nopea tutkiskelu kertoi Vanhalle parikin seikkaa. Lähinnä sen, ettei kyseessä tosiaan ollut murhamies, eikä myöskään peto. Vainajan kaikki tavarat, tai ainakin lähestulkoon kaikki, olivat juuri siellä minne ne olivat lentäneetkin. Ja vaikka tämä melkoisen palasina olikin, ei raadosta varsinaisesti oltu viety hippustakaan lihaa; kaikki oli muutaman harppauksen päässä vainajan ympärillä. "Ei syöty, ei ryöstetty", arpinen rotta pohdiskeli nyreästi samalla, kun potkaisi veristä päänjämää. Oikeastaan koko tapauksessa oli vain yksi ainoa asia, jonka rotta pystyi toteamaan puuttuvaksi, eikä se ainakaan selventänyt mitään. Päinvastoin, siinä ei ollut mitään järkeä. "Nahka... ei yhtään. Missään" pohdittiin ääneen. Vanha ei löytänyt hieman lähemmälläkään tuijottelulla mitään jälkiä vainaja sisuskalujen suojaajasta. Ei riekalettakaan, ei missään. Se oli vain... poissa. Tämä oli nyljetty, ja jos rotta nyt mitään saattoi arvioida mistään, se oli tehty ennen tämän tappoa. Jos joku halusi nähdä tarpeeksi vaivaa nylkeäkseen jonkun ja kerätäkseen nahan ties mihin reekeleen tarkoitukseen, tämä tuskin tekisi sitä tapettuaan repimällä ensin koko piruparan kilon paloiksi. Koko touhussa ei ollut mitään järkeä...
"Potki se pois, häivytään", soi Vanha lopulta komentaa takana norkoilevaa Zekeä, viitaten raatoon. Tällä ei ollut edes mitään viemisen arvoista, vesileilikin oli tyhjä ja laukussa vain muutama surkea kuparikolikko ja tylsä, huono puukko. Vaatteet suikaleina ja riekaleina. Katti siis raivatkoon tien, jotta matka voisi jatkua.
|
|
|
Post by wuz on Jan 24, 2012 12:33:17 GMT 3
((( Hyi kun kesti tämän kanssa, anteeksi. :I Skarppaan, koska hyi, jännää! Lisää peliä, äkkiä, pian! )))
Kerrankin katinreekele teki työtä käskettyä. Suunsa ei alkuhämmennyksen aiheuttaman loksahduksen jälkeen enää auennut edes haukkomaan henkeä tai inttämään vastaan, vaan kloppi painoi molemmat kämmenensä kuonolleen vanhan palkkamiekan vinkkauksesta, ettei vahingossakaan olisi inahtanutkaan. Näkymä, joka hänen silmiensä eteen oli mutkan takaa avautunut, oli kaiken kaikkiaan jo niin hirvittävä ja odottamaton, että jopa Zeke katsoi parhaaksi pitää mahdollisimman matalaa profiilia. Sen sijaan nuorukainen otti hitaan, äänettömän askeleen taaksepäin, silmiensä katse tiukasti eteenpäin hiipparoivassa rotassa. Eihän se nyt pakoon taivaan tähden ollut painelemassa, ei toki, vaan katsoi vain parhaaksi noudattaa käskyä pitäytyä hiljaisena taka-alalla ainakin niin kauan, kuin tarve vaatisi. Rotta hoitakoon siis koninsa aisoihin, ilmeisesti Zekeäkään ei tähän hätään tarvittu aiheuttamaan sitten minkäänlaista harhautusta, mikä sopikin klopille vallan mainiosti. Siispä se tyytyi katsomaan kuonokarvat tuulessa väristen ja korvat ponin rääynnästä luimistellen tuota kahden luupään taistoa, hartiat korviaan kohti hissuksiin kohoten kuin katti olisi yrittänyt käpertyä itsensä ympärille suojaksi ja tekeytyä sillä tapaa näkymättömäksi, vaikka varsin silmiinpistävä tuo tummanpuhuvassa vaateparressaan valkean hangen keskellä olikin. Rotan kopauttaessa kaakkiaan vielä omalla kallollaan suoraan päin näköä, kohosi Zeken toisen, kärsineen tumpun alle kätketty käpälä hipaisemaan tämän itse sitä hoksaamatta hupun alle piilotettua otsaa, kuin kaiken tuon näkeminen olisi herättänyt äskeisen painimittelön aiheuttamat kipuilut uudelleen ja palauttanut äskeiset tapahtumat lähimuistiin. Pahus sentään, ilmeisesti hänen päänsä olikin kovempi kuin mitä hän oli koskaan ennen luullutkaan, kun oli kestänyt halkeamatta Vanhan kovakouraisen (tai pikemminkin kovakalloisen) käsittelyn...
Vaan sitten nuorukainenkin havahtui ajatuksistaan ja pyyhki naamalleen hiipineen tuskaisen irvistyksen tapaisen tiehensä rotan saatua viimein koninsa ruotuun ja mulkoillessa kissanuorukaisen suuntaan varsin käskevään sävyyn. Kloppi hätkähti tahtomattaankin, ja yhä varsin vähäpuheisena lähti harppomaan varoen läpi punavalkean maan kuin varoen astumasta tuon olentoparan jäännöksien päälle. Päästyään mielestään riittävän lähelle sekä palkkamiekkaa että riekaleiksi revittyä uhria, nuorukainen seisahtui jälleen vaitonaisena, yrittäen samalla silmäillä ympärilleen varsin asiantuntevannäköisenä, kun vanha rottakin näytti jotakin vastaavanlaista tutkimusta siinä suorittavan. Vaikka eihän Zekellä nyt suoranaisesti ollut aavistustakaan siitä, mitä hän oikeastaan katseellaan koetti hakea, saati siitä, minkälaisen kohtelun kohteeksi tuo raatoparka oikeastaan oli joutunut. Rotta sen sijaan tunsi olentojen anatomiaa senkin verran oivallisemmin, että osasi esittää asiantuntevasti johtopäätelmän ruhon nahan puuttuvuudesta, joka sekin sai Zeken tahtomattaankin värisemään. Nahaton? Kuka - tai ei, pikemminkin MIKÄ perhana sellaista teki?! Etenkään, jos epäonniselta matkalaiselta ei oltu viety mitään, eikä tätä oltu edes syöty? Sehän tarkoitti vain sitä, ettei kyseessä ollut ainakaan maantierosvot saatika nälkäänsä matkalaisia metsästävä susikaan... Vaan mikä sitten?
Vanha palkkamiekka ei taaskaan jättänyt mukiloidulle seuralaiselleen liiemmin aikaa suorittaa pähkäilyjään edes jonkinlaiseen päätökseen, vaan käski mokoman potkia tien selväksi. Zeke oli vähällä nurista vastentahtoisen mielipiteensä, vaan katsoi sitten äkisti paremmaksi pitää kuononsa kiinni (ihan jo vaikka vain siitäkin syystä, että kenties tämän tehnyt hirviö vielä vaani jossakin lähistöllä...) ja tiukasti hampaitaan yhteen purren niitä samalla hieman narskutellen tuo otti uljaasti hangessa kompuroiden muutaman tarvittavan askeleen raadonjäänteiden luo ja aloitti raivoisan potkimisen saadakseen tien mahdollisimman äkkiä esteettömäksi. Punainen lumi roiskui paakkuina sinne tänne, ajoittain saaden seurakseen muutaman verisen lihakimpaleenkin, joka onnettomasta uhrista oli jäänyt jäljelle, ja Zeke sen kuin kiristi tahtiaan yrittäen olla samalla ajattelematta potkupallon virkaa toimittavien palasten alkuperää. Raivattuaan tien edes suurinpiirtein ponin ja kärryjen kuljettavaksi se kääntyi kannoillaan hengästyneenä valkosia höyrypilviä kuononsa päästä tuhisten katsomaan Vanhan suuntaan kuin maanisena odottaen seuraavaa käskyä. Vaikka kloppi olikin ehtinyt lyhyen elämänsä aikana nähdä jo kaikenlaista, niin tämä kyllä veti toistaiseksi pisimmän ja hirvittävimmän korren... Toivottavasti reissun karmivuus päättyisi nyt tähän ja nopeasti, joten eiköhän matka jatkuisi sutjakkaasti aina Asturiaan saakka?
|
|
|
Post by submarine on Jan 26, 2012 12:26:11 GMT 3
((Näh, kyllä pelit odottavat =) ))
Vanhan oli pakko myöntää, että tämä oli odottanut vähintäänkin nurinaa, ja hyvin todennäköisesti ties mitä vastaanmukisemista Zekeltä, kun oli käskenyt tätä potkimaan raadon sivuun. Hitto vie, kukaties tämä oli jopa toivonut hieman sellaista, juuri nyt kahden umpiluupään ruotuunpieksännän jälkeen olo oli vaihteeksi, kaikesta huolimatta, melkeinpä kuin kovallakin körmyllä. Mukavaa vaihtelua tavanomaiseen, yleensä kun se tuppasi olemaan enemmänkin kuin... vaikkapa vanhalla, kuluneella ja rispaantuneella perunasäkillä. Jos sellaiset nyt suuremmin mitään tunsivat. Eh, joka tapauksessa koko tilanne näytti jopa suorastaan järkyttäneen nulikkaa, tämä kun vaikutti juuri nyt kaikkea muuta kuin tasapainoiselta. Ja kaikesta huolimatta tätä oli vaikea syyttääkään tästä, eipä näky ollut erityisen kaunis tai herättänyt mitään luottamusta tulevaan. Rottavanhuskin sai huomata hypistelevänsä nuijaansa ja tarkistavansa, että kirves varmasti yhä oli kärryissä. Tätä nahkaa kuitenkin oli havitellut jo varsin moni, toisinaan kirjaimellisestikin, eikä rotalla ollut aikomustakaan luopua siitä hyvällä. "Hyvä poika. Lähdetään. Koppi", Vanha urahteli lyhyenpuoleisesti, vaivautuen kaikesta huolimatta etsimään hieman suopeamman sävyn. Sanoja, eritoten viimeistä varoittavaa, seurasi kevyt ja jopa melko varovainen alaheitto, ja sitten ilman halki melkoisella kaarella kieppui kärryistä napattu nassakka katin suuntaan. Jos nyt aivan tarkkoja oltiin, siinä oli vahvaa viinaa, joka ei jäätynyt aivan heti hieman kovemmallakaan pakkasella. Ei juomiseen, ei Vanhan vatsalla, mutta haavojen puhdistamiseen ja sellaiseen kylläkin oikein mielellään. Nulikka näytti nyt siltä, että pieni vahvistusryyppy saattaisi hyvinkin olla paikallaan. "Helpottaa. Älä liikaa, en kanna mihinkään", tarjottiin vielä ohimennen selitys - olkoonkin että se kuulosti jopa hieman katkerahkolta. Jotkut onnekkaat sitä pystyivät vain kulauttamaan suullisen tai muutaman helpotusta. Vanha palkkamiekka puolestaan sai vain kestää kaiken - ja kiskoa välistä hieman vahvempaa tavaraa, mutta vain kun oli varma ettei kukaan yrittäisi hyötyä moisesta. Tämä oli hyvin harvoin erityisen varma. Että ihmekös tuo jos välillä hieman kiristi, kun ei edes viinaa saanut?
Hieman orastavaa alkoholismia ympärilleen kylvettyään Vanha vilkaisi vielä kerran ympärilleen, kuin varmistaen ettei tyhjässä maisemassa tosiaan lymynnyt mitään verenhimoisia petoja, ennen kuin kiipesi takaisin kärryihinsä. Peto, verenhimoinen ja yhä kaikesta huolimatta äänekäs, näytti selvästi varsin pettyneeltä kun mitään teurastusta ei selvistä merkeistä huolimatta ollut luvassa. Se rääkyi hieman kaikelle, myös Zekelle kuin tämä olisi ollut nulikan vika, kuten myös julmalle maailmalle itselleen siitä, että se oli evännyt teurastuksen ja turmion otukselta. "Lähdetään. Parempi häipyä", Vanha urahti, ja huitaisi sitten angstiseksi äitynyttä poniaan kepillä takapuolelle. Väkivaltaa se yhä, kaikesta huolimattakin, kumarsi siinä määrin, että liikkeelle jopa päästiin varsin nopeasti. Kuin pirun elukanperkele ei juuri olisi kyntänyt kärryillään lunta kuin mikäkin hevosvaljakko. Mennessään Vanhan oli pakko pohtia aavistuksen tai kahden verran sitä epämääräistä työtarjouksen tapaista, joka tämän oli edes saanut tähän jäätyneeseen persereikään matkaamaan. Yleensä hirviöntappojutut olivat aina jotakin ihan muuta, vihainen talviunilta herännyt karhu tai joku hullu tai jotakin, mutta tällä kertaa... kukapa tiesi. Jos tappaja ei ollut ihminen eikä eläin, mitkä kumpikin näyttivät epätodennäköisiltä, jäljelle jäi vain melko ikäviä vaihtoehtoja.
"Mitä luulet?" heitti rotta ujeltavan tuulen ylitse Zekelle, joka tuskin olisi vielä edes kovalla yrittämisellä saanut päätään erityisen tyhjäksi. Millään tavoin ei selvennetty mahtoiko kysymys liittyä tilanteeseen yleisesti, vaiko äskeiseen, vaiko aivan johonkin muuhun. Sen päättäköön harmaaturkki.
|
|
|
Post by wuz on Jan 28, 2012 11:42:08 GMT 3
Yhä hieman hengästyneenä äskeisen potkimisurakan jälkeen paikoillaan seisova Zeke huojui aloillaan valkeita höyrypilviä sieraimistaan tuprutellen kuin olisi yrittänyt viestittää jotakin hyvin olennaista alkeellisin savumerkein. Yllättävältä taholta hänelle osoitetut kehut kuitenkin havahduttivat nulikan ajatuksistaan, ja se hätkähti valppaaksi juuri parahiksi napatakseen kiinni ilman halki lentävän viinanyssäkän, jonka sisältö lotisi kiinni kopatessa kutsuvasti ja rohkaisevasti. Kloppi nyökkäsi rottavanhusta vilkaisten kulmiensa ja huppunsa alta kuin kiittääkseen ja kuitatakseen ymmärtäneensä, ja ruuvasi vapisevin kourin leilin korkkia auki. Viina pisti nenään terävästi ja sai nuorukaisen nyrpistämään kuononsa vartta tahattomasti, ennen kuin tuo nosti leilin suun huulilleen sen kummemmin ajattelematta ja kulautti kurkustaan alas aimo annoksen väkijuomaa. Hetken verran katti ei ollut maistavinaan mitään, juoma solahti alas kieleltä kurkunpäähän kuin vettä vain, ja Zeke oli jo aikeissa naukata toisenkin hömpsyn, kun terävän, väkevän mallasjuoman polte kihahti kielelle ja kärvensi kurkkua mennessään. Kloppi yskäisi terävästi, väänsi naamaansa ja taipui liki kaksin kerroin, ja silmiään räpytellen hönki ilmoille tupruavan höyrypilven, ennen kuin rohkeni suoristaa vartensa uudelleen. Leilin korkin se kiersi kiinni heti kun vain suinkin koki siihen kykenevänsä, ja nappasi lopulta nyssäkän takaisin alkuperäiselle omistajalleen. "Tattis," se kähisi kiitokseksi Vanhalle, joka oli osoittanut olevansa sittenkin ihan asiallinen ukkeli, vaikka aiemmin Zeke olikin ollut täysin eri mieltä hangessa maatessaan rotta kimpussaan. Kummasti sitä vain kriisitilanteet ja tuntematon, pelottava uhka yhdistivät, vaikkei katti nyt suoranaisesti vanhasta matkakumppanistaan mitään erityisiä huolestuneisuuden merkkejä osannutkaan erottaa. Juoma lämmitti kurkusta alas nieluun valuessaan mukavasti, ja kissa tunsi viinan lirahtavan aina vatsaansa asti, jonne se pesiytyi mukavasti lämmittämään. Kloppi tönäisi itsensä liikkeelle tallatussa hangessa, ja yritti parhaansa mukaan välttää katsomasta raadon jäänteisiin tai punaiseen lumeen, vaan tiiraili parhaansa mukaan edellä liikehtivän ponin, kärryjen ja rotan perään kuin keskittäen kaiken aivotoimintansa niiden seuraamiseen.
Vaikka tuulen ujellus olikin yltymään päin, poimivat klopin korvat siltikin hänelle osoitetun pohdiskelevan kysymyksen. Zeke nuuhkaisi päin kasvojaan puhaltavaa ilmaa, eikä onnekseen haistanut mitään uhkaavaa (poninperkeleen ja rottavanhuksen ominaishajun lisäksi siis) ja nykäisi sitten huppua tiukemmin päänsä ympärille, sen reunoja kaksin kourin puristaen, ennen kuin suvaitsi viimein vastata. Heh, kummasti ruumiinraivajaiset ja terävä snapsi hiljensivät puheliaimmankin miehen, vaikka luulisi viinaksen enemmänkin irroittavan kielen kannat kuin lukitsevan niitä paikoilleen. "En oo kyllä koskaan ennen nähnyt mitään tuollaista," Zeke myönsi kuulostamatta erityisen hilpeältä tai edes yrittämättä peitellä aitoa hämmästystään ja epäluuloisuuttaan. "Tuskin mikään ihan peruspeto sentään, koska oli sen verran asiantuntevasti nyljetty," jatkettiin vielä, vaikka totta puhuakseen ei klopilla ollut aavistustakaan nyljennän laadusta tai siitä suoriutumiseen vaadittavista valmiuksistakaan. Vaikka saattoihan siitä typerämpikin silti jotain päätellä. "Koko juttu haiskahtaa tosi epäilyttävältä, kuitenkin joku yliluonnollinen epäkuollut tai muu riivattu, demoninen ilmestys," heitettiin vielä lopuksi epämääränen päätelmä, vaikka tuskinpa katti sentään omia ajatuksiaankaan uskoi. Kunhan vain höpötti lämpimikseen, kun viinatilkka vatsalaukussaankin alkoi jo menettää alkuperäistä puhtiaan. "Mutta ainakaan mä en haista mitään vastatuulessa, joten edessäpäin tuskin on ihan heti mitään tulossa - tai jos onkin, niin sitten se on hajutonta. Mitä se ei toivottavasti ole." Kas, ilmeisesti Vanhan tarjoama rohkaisuryyppy herätti Zekessäkin aikaan analyyttisen jäljittäjän, vaikka ei kai tuommoisen päättelyyn kummoinen ruudinkeksijä täytynytkään olla. Koska varmahan ei saattanut olla mistään muusta kuin nykyhetkestä ja kylmästä viimasta, kiersi Zeke varmemmaksi vakuudeksi toisen kätensä sormet tiukasti kuolleelta lainatun miekan kädensijalle kuin imeäkseen siitä jonkinlaista turvaa ja suojaa, vaikka mahdollisen yliluonnollisen edessä olisi miekka kuin miekka täysin hyödytön.
|
|
|
Post by submarine on Feb 18, 2012 22:01:05 GMT 3
Vanha istua nökötti vankkureissaan varsin hiljaa ja antoi Zeken rauhassa luonnostella mielipidettään asioista ilman suurempia keskeytyksiä, rohkaisuja tai vastaväitteitäkään. Eipä niin että tämä varsinaisesti olisi kertonut mitään mikä rotalle ei olisi ollut jo varsin selvää, mitä nyt vanha ja pahoinpidelty kuono ei tukkoisuudeltaan haistanut niin erityisiä juuri nyt, mutta osittain koko heitetty kysymys oli tarkoitettu arvioimaan kattia aivan yhtä paljon kuin tiedustelemaan tämän mielipidettä. Ei tullut varsinaisena yllätyksenä ettei tämä ollut koskaan nähnyt mitään tällaista - osittain koska oli vielä hengissä, osittain koska ei ollut nähnyt kaiketi erityisen paljoa muutenkaan. Siltikin, tämän arvelut olivat kaikin puolin kelpuutettavia ja pitkälti aiheellisiakin. "Kieroa peliä", Vanha lopulta röhäisi, kun Zeke oli saanut mietteensä mietittyä ja jäi aavistuksen rauhattomaan hiljaisuuteen. Se oli se yleisnimitys jota käytettiin kaikesta, mikä ei toiminut kuten maailma yleisesti ottaen antoi ymmärtää ja olettaa, kiero peli. Ja sitä jos mitä palkkamiekat oppivat kammoamaan, pelkäämään, inhoamaan, vihaamaan ja joko juoksemaan pakoon tai lyömään takaraivoon muutaman pykälän liian jämäkällä lekalla. Ja kun joltakulta katosi nahka lihan ja luiden ympäriltä, oli kyseessä mitä varmimmin kiero peli. Nämä asiat joko hoidettiin todella jämäkän ylivoimaisesti ja varmasti, tai sitten häivyttiin mahdollisimman nopeasti - ja vastaus tuppasi riippumaan ihan siitä paljonko maksettiin. Jos äskeinen liittyi mitenkään siihen, mitä edessä, Asturiassa, odotti, oli parasta toivoa että rahaa ropisisi melkoisesti. Muuten kärryt kääntyisivät hyvin rivakasti takaisin tulosuuntaan ja ainoa käpälään jäänyt olisi turha matka. "Velhot, hirviöt, taikuus... paskaa", Vanha urahti, kukaties enemmänkin itselleen kuin kenellekään muulle. Se tuli vaihteeksi harvinaisen kovalla tunteella. "Jarnilta räjähti pää. Yksi sana, pää. Niin siltäkin paskalta velholta. Yksi lyönti, heikot luut", rotta jupisi. Siitäkin oli jo aivan liian kauan aikaa - tai ei oikeastaan. Ei sellaisesta voinut olla liian kauan aikaa. Epäreilua paskaa, Jarn oli ollut armottomin ja nopein miekanheiluttaja jonka Vanha oli kukaties koskaan nähnyt ja yksi sana oli kaatanut tämän. Ja kun se olisikin ollut ainoa kahnaus tällaisen kanssa. Vaan kun ei, kerta toisensa perään sama oppi oli iskostunut päähän: taikuuden kanssa ei nyhjätty. Se meni aivan liian pahasti sen yli, ohi ja ulkopuolelle mihin soturi oppi ja luotti. Taikuus harvemmin kumarsi terästä tai taitoa. Parempi kun ei tarvinnut sen kanssa edes leikkiä.
"Kunhan... päästään pois. Tarvitse ajatella tuota", Vanha urahti hetken perästä aavistuksen yleisemmin, kun Pedon epämääräinen korskahdus havahdutti arpisen ja kuluneen rotan yleisestä synkkyydestään. Oli tosiaan parempi olla miettimättä näitä liikaa, tai etenkään äskeistä. Toi vain harvinaisen happaman maun suuhun. "Ja sitten... maksat kaiken", yskäistiin perään. Muistutus aikaisemmasta vedontapaisesta. Ei, rotta tiesi ettei voinut hävitä tätä. Ei vaikka kuinka kaikki näyttäisi hieman huonommalta kuin äsken. Ja jos ei muuta niin pieni piruilu vei ainakin ajatukset muualle. "Paljon lihaa ja pehmeä vuode. Ja sinä maksat!" kajahti kärryjen perästä.
|
|
|
Post by wuz on Jun 7, 2012 22:31:47 GMT 3
Äskeisen punavalkean maiseman kauhistuttavat skenaariot sielujensa silmissä yhä kummitellen Zeke keskitti kaiken huomionsa kärryissä epämääräisesti mutisevaan rottavanhukseen ja paremmanlaisen huomion kuvitteluun. Vaikka kuinka pieni viinatilkkanen olikin saanut Zekessäkin majailevan sisäisen jäljittäjän ja analyyttisen metsästäjäntapaisen virkoamaan monen vuoden horroksestaan, ei se silti kovin mielellään olisi jatkanut äskeisen näkemänsä ja kokemansa puintia. Jos jotakin positiivista piti asiasta etsiä, niin ainakaan murhaponi ei tuntunut enää niin saatanalliselta ja hirvittävältä kuin sen pedon kuvittelu, joka äskeisen raadon oli pistänyt kilon kappaleiksi ja vienyt nahan mennessään. Kissamies puisteli ajatukset mielestään parhaiden kykyjensä mukaan - jostain syystä nuorukaisen ei ollut koskaan ollut erityisen hankalaa tyhjentää mieltään turhanpäiväisistä (ja järkevimmistäkin) ajatuksista - ja pisti selkäpiitään pitkin kapuavan väristyksen kylmän viiman piikkiin. Käpälän ote miekan kahvalta ei ottanut irrotakseen, ja kloppi nykäisikin vasemmalla kädellään viittaansa vielä aavistuksen verran tiukemmin ylleen, vaikkei riekaleinen vaatekappale niinkään lämmittänytkään. Väliäkö sillä, saapasta toisen eteen vain! Mitä pikemmin he etenisivät, sitä nopeammin he pääsisivät kauemmas verisestä mutkasta ja sitä nopeammin saavuttaisivat Asturian lämpimät majatalot ja tuoksuvat keittiöt, upottaisivat kuononsa neitojen uhkeisiin, täyteläisiin poviin ja kastaisivat viiksikarvansa vaahtoavaan olueen!
Vanhan katkera vihanpurkaus kaikenmaailman yliluonnollisuuksia kohtaan havahduttivat kuitenkin Zeken äkisti haavemaailmoistaan. Tajuamattaan kissa veti naamallaan hetkeksi jurontapaisen ilmeen - kuinka toinen kehtasikaan keskeyttää tuolla tavoin hänen ylevät meditaatioyritelmänsä, sillä tottahan nyt tuollaisen kokemuksen jälkeen sitä sai koettaa paeta todellisuutta tavalla tai toisella! - mutta onnistui suoristamaan pärstänsä onnekseen pian peruslukemille. Vastentahtoisesti nuorukainen viritti korvansa vastaanottamaan tätä vanhan palkkamiekan katkeraa vuodatusta, eikä Zeke lopulta voinut muuta kuin nyökkäillä myöntelevästi. Samaa mieltähän hän toki oli. Epäoikeudenmukaista sodankäyntiä se sellainen loitsinta, kun toiset työllä ja vaivalla heiluttivat miekkaa puolustuksekseen ja vastapuoli vain lausui sanan tai pari ja kaatoivat raavaimmankin miehen tähän edes koskematta... Mitä kunniallista taistoa se sellainen muka oli olevinaan, mitä! Se oli juuri aikeissa ottaa osaa myöntelevillä kommenteilla Vanhan avautumiseen, kun rotta jo vaihtoi aihetta ja vinkkasi naljailevaan sävyyn Asturiaan saapumisesta ja hetken mielijohteena heitetystä vedonlyönnistä. Kah, tähän aiheeseen Zekenkin oli helppo tarttua. Synkät pohdinnat saivat luvan väistyä salaman nopeasti hilpeämmän teeman tieltä, ajoipa tämä leppoisa nahisteluntapainen loputkin vainoharhaisuuden ja pinnan alla piilevän kauhunsekaisen tunteen rippeet tiehensä. "Kaiken tän jälkeen sen pitäis kyllä olla sinä joka maksaa MULLE!" kloppi ilmoitti päättäväisesti, onnistumatta kuitenkaan peittämään täysin hilpeää sävyä lausumastaan. Se otti muutaman juoksuaskeen päästäkseen murhaponin, kärryjen ja Vanhan lähituntumaan sen sijaan, että olisi taapertanut muutaman metrin verran kärryjen perässä kuin mikäkin alhainen palvelijantapainen, ja päästi kuonostaan epämääräisen pärskähdyksen hidastaessaan hölkkänsä jälleen kärryjen tahtiin sopivaksi. "Menee Vanhalta jauhot kurkkuun kun pääset todistamaan häviötä Asturiassa, kuule sellaiset pidot järjestyy ettet moisia ole ennen nähnytkään!" Uhups, taisi poika puhua jälleen kerran ohi kuononsa, mutta väliäkö hällä. Verenpunainen hanki, ruumiinriekaleet, velhojen taikasanoin räjäyttelemät päät ja sodankäynnin epäoikeudenmukaisuus olivat enää vain kaukainen muisto klopin ilmavassa päässä, ja hetken aikaa nuorukainen jopa unohti saaneensa vuosisadan selkäsaunan fossiiliselta jyrsijältä. Mitähän toinen nyt oli vuosia nähnyt, varmaan viisi kertaa enemmän kuin Zeke itse?
|
|