Pohjolan tuimilla perukoilla

[wuz]

Voi saaterin perhanan sen seittemäntoista. Että pitikin sattua. Kissa kun oli niin luottanut kissamaiseen jäntevyyteensä ja nokkeluuteensa, uskonut sinisilmin hangen kantavan kevytrakenteisen kollin kohti vapautta valkeuden yli, vaan toisin kävi. Kun maa äkisti pettikin hänen jalkojensa alta ja kahmaisi kohmeaan syleilyynsä, uskoi Zekekin loppunsa tulleen. Ei perhana sentään, mitä noituutta tämä tällainen oli?! Siinä se ähisi ja kirosi satimessa kuin loukkuun jäänyt hiiri, yritti kahmia käpälillään pitävää otetta jostain päin hankea, mutta mikä sitten toki otteessaan aina petti ja murentui, jättäen nuorukaisen paikoilleen kuin liimattuna. Siinä sitä sitten oltiin, ihan kuin hopeatarjottimella esillä, valmiina piestäväksi - pentele, hän kuuli rotan raskaat askeleetkin jo takanaan, nyt tuli noutaja!

"Sattuuhan sitä, paremmissakin piireissä," se nurisi kinosten keskeltä Vanhan kommentoidessa jotakin hänen niin kutsutusta häviöstään lumelle - no olihan luontoäiti kyllä AIKAMOINEN vastus, että ei siinä mitään - ja yritti jotenkuten saada päätään kääntymään edes hieman, jotta olisi nähnyt rotan silmäkulmastaan. Tuloksetta. Vaan sittenpä palkkamiekka ystävällismielisesti kaappasi kattia kiinni kurkusta napakalla otteella, ja riuhtaisi avuttoman ja ei-enää-niin-hilpeän kissan ylös hangesta jopa Zeken yllättävällä ripeydellä ja voimakkuudella, että kloppi ei ehtinyt juuri muuta kuin rääkäistä ilmalentonsa aluksi, kunnes päätyi jälleen kerran ottamaan lähikontaktia lumen kanssa. Tällä kertaa alusta oli kaikkea muuta kuin pehmeä ja upottava, mikä ei sinänsä ollut kovin lohduttava asia. Tai ainakaan nuorukainen ei ehtinyt riemuita tätä tosiasiaa sekuntiakaan, kun ärsyyntynyt, äkeä rottavanhus (mutta sellaisiahan vanhukset aina olivat, äkeitä ja vihaisia, pah...) latasi napakan iskun nyrkillään katin alaselän tuntumaan niin, että nikamat naksahtelivat. Zeke tuiskahti uudelleen hankeen kuonolleen pitkin pituuttaan iskun voimasta, mutta kaikkia luonnonlakeja vastustaen ja riipaisevasta jomotuksesta selässään huolimatta se ponkaisi jaloilleen yllättävänkin ketterästi, näyttäen enemmänkin ärsytetyltä pikkukakaralta, kuin pelokkaalta jänishousulta.
"Mitä sä keuhkoat siinä?! Eikö sulla ole parempaa tekemistä kuin uhitella asiakkaillesi, mitä! Joo joo, olet sä vaarallinen ja kykenevä, kyllä mä sen myönnän, eikö voitais vaan jatkaa matkaa sulassa sovussa ja unohtaa koko tämä roska? Anteeks että heitin sua lantulla!" Klopin äänensävy oli kaikkea muuta kuin pahoitteleva tai nöyristelevä, vaan se lähinnä ilmoitti kovaan ääneen sanottavansa, kuin olisi tilanteeseen jo tyystin kyllästynyt. Tottahan sen käpälät olivat reaktionomaisesti puristuneet nyrkkeihin, mutta käsiään se ei silti kohottanut, eikä kyllä sen puoleen tehnyt elettäkään poimiakseen miekkaa vyöltään. Monissa piireissä se sanan säilä oli miekkaa mahtavampi, mutta miten lie ollut tässä tilanteessa?

[submarine]

Kissassa riitti yhä vain sisua, se oli pakko myöntää. Vanha oli odottanut tämän kiskovan ainakin hetken verran henkeä kivuliain kitusin, kun saisi kunnolla nyrkkiä, mutta nähtävästi tapauksessa oli hieman tenemmän rautaa kuin olisi ensinuuhkaisulta uskonut. Tai sitten käpälästä ei löytynyt sitä enää yhtä paljoa kuin ennen. Rotta vilkaisi raajaansa aavistuksen syyttävään sävyyn, ennen kuin puristi sen uudelleen nyrkkiin. Ehkäpä, ehkäpä. Juuri kuten se reekele oli sanonut, rotta oli päässyt pehmenemään. Pitänyt vanhuutta sopivana syynä vain pehmetä. Sen takia tällaiset räkäiset peukalolla tapettavat saivat aukoa. Sen takia tämäkin inisi tässä yhä jotakin siitä miten maksoi rahaa tästä ja siksi piti pitää kuin kukkaa kämmenellä. Terpeleen kitisijät.
"Maksat matkasta. Minä otan rahat siitä. En... paskastasi", Vanha muotoili varsin suorasukaisesti. "Kaikki sen ulkopuolella. Pääset perille, sen hoidan. Muu... jos auot, auot minulle. Et... palkolliselle. Maksaa reilusti", tiivistettiin. Tämä penikka oli ehkä oppinut joskus jotain miekoista, mutta ei nähtävästi tajunnut sotureista yhtikäs mitään.
"Auot soturille, eli luulet että... rahkeita siihen. Kuolet nopsaan kun tuollainen... surkea. Hiljaa paremmillesi tai saat turpaan, penikka. Tappanut parempia vähemmästä", Vanha jatkoi, ja polkaisi jalkaa hangessa urahdusten saatelemana.

Muutaman hetken verran Vanha antoi Zeken sulatella kuulemaansa. Ei niinkään siinä toivossa että tämä ymmärtäisi yhtikäs mitään, mitä ei varmasti tapahtuisi tässä maailmassa, vaan ettei ainakaan voisi väittää ettei oltu varoitettu. Vaan ei, tätä ei voisi päästää vaan jatkamaankaan näin. Rotta ei aikoi hoitaa tämän tässä ja nyt kissan takia, ja vielä enemmän itsensä takia. Mitä se tarkoittaisi jos tällainen räkäinen nulikka saisi astella ylitse aivan miten halusi? Eihän tässä voisi enää edes elää kun tiesi miten surkeaksi oli päässyt. Ei, tästä ei tingitty.
"Tämä sovitaan tässä näin. Kivulla. Sitä haluat, sitä tulee. Vedä tai kaadu, alkaa niin loppuu", Vanha lopulta ilmoitti, hakien jälleen asentoa. Tämä reekele tarvitsisi tätä. Hitto vie, Vanha itse tarvitsi tätä. Kuinka kauan siitä olikaan kun viimeksi oli tullut murjottua kunnolla jotakuta? Kuinka monta tällaista surkimusta oli jo päässyt astelemaan ylitse? Kuinka monelle rotta oli nöyristellyt näiden lanttien vuoksi? Ei ainakaan enää tälle, se oli varma.
"Vedä. Vedä ja kaadu", ilmoitettiin sävyllä, joka ei sallinut vastaväitteitä tai mukinoita. Zekeä odotti vain ja ainoastaan kipu ja kärsimys. Sellaistahan tämä oli halunnut.

Odottelematta enää sen suurempia Vanha lähti tulemaan kohti, tekemättä vieläkään elettäkään vetääkseen omaa asettaan, vaikka sitä hanakasti toiselta vaadittiinkin. Kukaties typerää, mutta näkisipähän ainakin, mikä ero näiden kahden välillä oli. Rotan ja kissan, soturin ja suunsoittajan. Arpinen lähestyi taas harja melkein kuin silkasta määrätietoisesta synkkyydestä hulmuten, tasaisen varmana ja vääjäämättömänä. Jokainen rystynen rusahti jälleen, kuin auki väännettävät karhunraudat, kun rotta kolautti käpälänsä yhteen ennen kuin heitti ne leveälle, lähestyen kissaa yhtenä varsin ikävänä rintamana.
"Vedä, yritä, kaadu!"

[wuz]

No osasipa rotta hyvin paikan ja ajan valita suoraselkäisyydelle. Jos Zeke olisi tiennyt rotan päättäneen juurikin tällä nimenomaisella jumalansiunaamalla hetkellä ryhtyä uppiniskaiseksi ja ylpeäksi vanhaksi soturiksi jonka mielestä asiakas EI ollut aina oikeassa, olisi katti saattanut kirota kerran jos toisenkin tuuriaan. Vaan paljoapa ei Vanha jättänyt nuoremmalleen aikaa pohtia lausumiaan uhmakkaita sanoja tai käskyjä, kun jo lähti ottamaan uhkaavanlaisia askeleita pahaa-aavistamatonta suupalttia uhriaan kohti. Zeke, joka oli selvinnyt jaloilleen uskomattoman ketterästi, laski harteitaan hieman kumaraan ja koukisti aavistuksen polviaan kuin varuillaan.
"'Vedä ja kaadu', mitä hemmettiä, juurihan mä lojuin pitkin pituuttani kanveesissa!" jurotettiin kissalle hyvin ominaiseen ja tahattomaan näsäviisaaseen tapaan, kun kloppi rotan tarpeeksi lähestyttyä kierähti vikkelästi tämän ulottumattomiin selkäpuolelle. No, nopea se ainakin oli, sitä ei voinut kieltää, vaan pitkällekö vikkelillä raajoilla selviäisi? ... ei ainakaan kovin pitkälle, mitä äskeiseen hankiepisodiin tuli, mutta näemmä kissa oli ainakin päättänyt pakenemisen sijaan kohdata suojelijansa.
"En mä kipua halua, sinähän tässä niiden turpakäräjien perään olet - mä haluan vain jatkaa leppoisaa kulkua Asturiaan asti, en muuta!" kävi selitys rotan selkäpuolelta, jonne Zeke oli onnistunut ujuttautumaan. Se pakitti muutamia askeleita, päästäkseen turvallisen välimatkan päähän Vanhasta, varmasti huitaisuetäisyyden ulkopuolelle varoen samalla, ettei humpsahtaisi uudelleen kinoksiin. Kädet nousivat jälleen kerran sovittelevanlaiseen eleeseen näkyville, aivan kuin kloppi olisi yhä vain halunnut korostaa sitä, ettei hänellä ollut aikomustakaan tarttua aseisiin tai edes tapella, ja hartiat taas kyyryssä ja polvet joustavina koukussa se otti muutamia sivuaskeleita, kuin rotan tieltä pois pysyäkseen. Pannahinen sentään, miten tässä nyt olikaan taas onnistunut näin käymään? Ihmisten huumorintajuttomuuden hän sentään käsitti, mutta että rotatkin? Käsittämätöntä. Käsittämätön oli myös tuo tilanne itsessään; rotta uhittelemassa kissalle. Eikös sen kuulunut luonnonlakien mukaan mennä yleensä toisinpäin? Varautuneesta olemuksestaan huolimatta Zeke ei näyttänyt vieläkään siltä, että olisi ollut erityisen peloissaan, vaan yhä vain vaikutti omalta rennolta ja kieltämättä hilpeältä itseltään. Ei se sentään virnistellyt, sen verran oli kylmä lumikylpy häntä ravistanut järkiinsä, toki, ja takanaan viitan alta esiin pilkistävä häntäkin näytti olevan hieman tilanteen uhkaavuudesta pörröllään.
"Mä en ole mikään kivun ylin ystävä hei, ja tuolle sunkaan haavalle tuskin tekee hyvää reuhtoa kuin rämäpää. Mitäs sanoisit jos annettais vaan jutun olla?" yritettiin vielä, vaikka syvällä sisimmässään kissa tiesikin jo toisen vastauksen. Huoh, vanhukset. Niin itsepäisiä!

[submarine]

Pitihän se arvata, pirulaisesta ei ollut mihinkään muuhun kuin karkuun kipittämiseen ja pään aukomiseen. Yhä vain, jopa huitoessaan menemään pakoon tieltä, se yritti selittää jonkinlaista hätävarjelua itselleen. Vaan ikävä kyllä se oli jo moneen kertaan huomattu, että sana ei pysäyttänyt niin miekkaa kuin nyrkkiäkään, ei ainakaan niin kauan kuin halua riitti. Silläpä rotta niiden kanssa ei koskaan ollut turhan paljon vaivautunut pakertamaan, kunhan urahti nytkin ja huitaisi laiskanpuoleisen sivulleen ajaakseen selustaan pesiytyneen reekeleen vikkelästi kauemmas. Se ei ollut edes yrittänyt iskeä, mikä suorastaan jo loukkasi. Perhanan tyhjäntoimittaja.
"Et halua, mutta kaipaat. Kovaa", Vanha kuittasi kissan vikinät siitä miten ei todellakaan millään muotoa missään nimessä koskaan haluaisi mitään turpakäräjiä. Ei kukaties halunnutkaan, mutta oli tarpeeksi tyhmä ansaitakseen silti. Ja kovaa. Kunhan nyt ei vain huitelisi pakoon kuin mikäkin vaan viitsisi edes pysyä kiltisti paikoillaan. Seurasi tuskastunutta urahtelua ja melkoinen määrä köhäyksiä.
"Paikallasi, paska!" Vanha ärjäisi Zeken perään, mutta tämä vain kipitti kovaa kauemmas häntä koipien välissä. Oli harvinaisen ikävä tosiasia, että jotakuta oli vaikeampi piestä maahan, jos tämä keskittyi vain pakenemaan minkä kerkisi eikä edes yrittänyt. Pelkuri kun oli. Tälle oli miekkakin annettu, ja ainoa mitä perhanan katista tositilanteessa irtosi oli vikkelä pako!

"Aseeton rotta eikä miekkaa vedä! Surkea paska!" Vanha kirahti hetken perästä, kun Zeke jatkoi vain pakoon viipottamista. "Se on nyt tai kun nukut! Nyt tai pää halki!" jatkui ärinä, ja tällä kertaa rotta alkoi olla jo varsin tosissaan. Jos tämä mitätön surkimus ei ollut valmis maksamaan kunniavelkojaan hyvällä, niin sitten ne otettaisiin pahalla. Kunnia oli huono sana ja siihen kuoli varsin nopeasti, mutta juuri nyt tämä reekele maksaisi velkansa. Tai ne perittäisiin korkojen kera.
Hetkeksi rotta pysähtyi lumihankeen. Zeke oli nopeampi, ei sen tajuaminen paljoa vaatinut. Kissa kyllä pysyisi erossa nyrkeistä niin kauan kuin vain jatkaisi juoksemistaan, eikä väsyisi tai kompuroisi lumessa ja kaatuisi. Eikä Vanha ollut turhan halukas katsomaan kauanko sitä kestäisi. Oli siis aika yrittää jotain muuta.
"Aikaisemmin kyllä tappo vakavaa... Neiti, reekeleen neiti. Uskalla aseetonta edes miekalla", Vanha ärähti. Kai tätäkin pirun nulikkaa saisi jotenkin härkittyä käymään päälle. "Mitään ole saanut, kertaakaan nähnyt narttua. Tappanut ketään, pakoon juoksit tänne kun olisi pitänyt!" rotta lateli. Tällä nyt ei ollut varsinaisesti kissan kärkevää kieltä, mutta sitäkin laajempi varasti opittuja herjoja. Ja melkoiseen tahtiin tämä alkoi ladella niitä siinä hangessa, keskittyen eritoteen niitä mieskuntoa ja rohkeutta loukkaaviin. Siitä olisi jo moni herkempi ruvennut itkemään, ja moni muu kiskonut esiin jo sanakirjan jos toisekin.
"Pikkuneiti!" kajahti taas, ja tässä litanniassa se oli varmaankin se kepein.

[wuz]

No nyt kyllä osui ja upposi niin, että Zeke muistaisi sen vielä seuraavanakin vuonna. Rotta-perhana päätti sitten kaiken kuulemansa perusteella sohaista juuri sinne, mihin ottaisi eniten kipeää, eikä siinä edes vikkelät ketarat auttaneet kiidättämään kissaa kuulomatkan ulkopuolelle. Tottahan hän olisi jaksanut poukkoilla sinne tänne, tanssia Vanhan ympärillä tämän pään pyörryksiin asti ja sitten kun toinen olisi perin juurin kyllästynyt päättymättömältä ja toivottamalta vaikuttavaan paikallaan junnaavaan ajojahtiin, koko homman olisi voinut kuitata pelkällä toverillisella vitsillä. Vaan kuten aina, tuli jälleen kerran jonkinlainen raja vastaan katillakin. Zeke ei edes tiennyt vanhan palkkamiekan kykenevän moisten latteiden loukkausten lateluun, hän oli kaiken tämän ajan kuvitellut rotan keskittyneen elämässään enemmänkin fyysiseen, kuin henkiseen pahoinpitelyyn.
"Mitä helvettiä!" Jännästi kuulosti kloppi enemmänkin ärtyneeltä kuin säikähtäneeltä, vaikka jokin sen olemuksessa näytti muuttuneen silminnähden. Neiti? Ei narttua nähnytkään? Pakoilee? ... no, se nyt oli totta, mutta syynsä oli kissallakin.
"Sähän tässä sitä narttua vailla olet, luotat nuorempaas kun et itse onnistu! Ei varmaan kyllä riittäis rahkeetkaan enää naaraan viihdyttämiseen, sanaleikkejä vain pelaisitte ja teetä lipittäisitte!" Kun rotta ilkeästi päätti alkaa vääntää epämairittelevaa jutun juurta, ei Zeke jäänyt hetkeksikään jahkailemaan, vaan antoi samalla mitalla takaisin. Ei kenties yhtä ärjysti ja suorasukaisesti, mutta eipä kloppi kyllä sanomisiaan varonutkaan (vaikka luulisi mokoman jo oppineen...). Ennen kuin Vanha ehtisi mitään vastaamaan, säntäsikin katti suoraan päin potaskaa puhuvaa rottaa, tarkoituksenaan heittää kätensä tämän vyötärölle ja kaataa ruosteinen rautarotta kumoon kinokseen. Ehkä hän oli kevytrakenteinen arpisen ja rosoisen rotan rinnalla, mutta yllätysmomentti puolellaan sitä ei voinut epäonnistua! ... eihän?

[submarine]

Sanan säilä näytti purevan tällä kertaa huomattavasti kovempaa kuin... noh, vaikkapa oikea säilä. Vanha pisti saman tien merkille selvän nyreyden, kun hieman huuteli tätä maitoa juovaksi nartunpelkääjäksi. Ja kas kummaa, äkkiä ei ollutkaan enää niin mukava kun saikin kuulla muutaman valitun herjan itsestään eikä ollutkaan se joka niitä viskoi. Vastavedot rotta sivuutti oikeastaan varsin välinpitämättömästi, ne vain lisättiin turpasaunan jo varsin pitkään piikkiin. Ja sitä raisummaksi huutelu vain muuttui, mitä enemmän Zeke siitä hermostui.
"Onnistu sinullakaan! Minä ketään viihdytä, minua viihdytetään!" Vanha soi takaisin, tietäen olevansa tässä kohtaa jo vahvoilla. "Ja noinko sinulla se menee!?"
Muuta ei sitten nähtävästi enää tarvittukaan, sillä äkkiä, oikeastaan jopa varsin yllättäen, kissa rynnistikin kohti. Enemmänkin vaistolla ja reaktiona kuin tahdonvaraisesti Vanha painui heti valmiimmaksi, valmistautuen kohtaamaan rynnäkön. Muutaman hetken ajan rotta ehti ihmetellä, missä se miekka viipyi, vaan sitten vastaus tulikin vyötäisille tarraavien käsien muodossa. Tällä typeryksellä ei ollut asetta, ja pyrki painiin itseään reilusti painavamman ja jämäkämmän kanssa. Rotta ei edes laittanut hanttiin, sikäli kuin olisi edes ehtinyt, meni vain mukana - lumeen joka mukavasti vieläpä pehmensi.

Kun Zeke nyt oli näin kauniisti tunkenut oikein iholle, ei Vanhalla ollut pienintäkään syytä olla antamatta tälle mitä halusi. Se oli tässä kohtaa pahasti hämärän peitossa, mitä tämä oli kaavaillut kaatamisella saavuttavansa, mitä nyt kirvoitti urahduksen rotasta kun tömähdettiin kinokseen, mutta turhapa sitä oli pohtia. Zeke oli päällä, mutta tässä kohtaa se vaikutti varsin yhdentekevältä. Lunta tunki joka paikkaan eikä rotta oikeastaan edes nähnyt mitään, mutta ei tarvinnut kun toinen oli jo käpälätuntumassa
"Oppia tyhmälle!" Vanha kirahti, ja niine hyvineen kahmaisi kummallakin käpälällä otetta nulikan harteiden paikkeilta, kiskaistakseen pirulaisen saman tien alas, kallo vasten kalloa. Jotenkin Vanha uumoili omansa olevan kovempi. Samalla jalat aloittivat niin varsin tutun rottapainin toimen: vahvat jalat polkivat vasten katin alavatsaa ja reisiä, ja pitkät, terävät kynnet todennäköisesti tekisivät pahaa jälkeä. Tämän pelin rotta osasi, Zeken yllätysvedosta huolimatta, tätä tämä oli elänyt ja hengittänyt syntymästään asti!

[wuz]

Kieltämättä koko asetelma olisi näyttänyt sivullisen silmiin melkoisen huvittavalta, joskin tavallaan myös luonnonmukaiselta. Ainahan kissat ja hiiret ottivat yhteen tavalla tai toisella, joskin useimmiten jälkeenmainitut päätyivät ensinmainittujen kitoihin. Kaiketi juuri tähän lapsenomaiseen uskoon oli Zekekin tällä kertaa tuudittautunut, kun oli äkkiarvaamatta päättänyt käydä vanhempansa kimppuun. Yllätysmomentti vain ei purrutkaan aivan niin tehokkaasti, kuin mitä hän oli odottanut. Vaikka Vanha kellahtikin kumoon kinokseen, ei se siltikään rottaa tuntunut hidastavan tai lamauttavan tämän aivotoimintaa (vaikka kissa oli sitäkin jo ehtinyt hölmöyksissään toivoa...) ja tämä kostautuikin nopeasti ikävällä kumautuksella rotan kallosta vasten hänen omaansa. Ruoja sentään, mikä kivipää noinkin nuhruisella ja aikansa eläneellä vanhalla rotalla olikaan! Isku täräytti hetkeksi kissan täysin lamaannuksiin, vaikkei otteensa Vanhan vyötäisiltä siltikään irronnut. Valopisteet silmissään vilkkuen Zeke takertui kuin henkensä pitimillä rotan vyötäisille, urahtaen heti samaan syssyyn rotan pitkäkyntisten jalkojen aloittaessa potku-urakkansa hänen keskivartalonsa suuntaan. Reekele sentään, miten tuollaisessa antiikinaikaisessa ilmestyksessä saattoikaan riittää vuosisatojenkin jälkeen vielä noinkin paljon voimaa?! Terävät kynnet raapivat nuorukaisen jo valmiiksi surkean vaateparren liki riekaleiksi, ennen kuin ylsivät turkin peittämälle iholle, ja vasta tässä vaiheessa kävi kaiken sen kivun ja kauhun sekaisen ajatusmyrskyn myllertäessä mielessään Zekellekin ilmi, että kynnethän oli hänelläkin! Siispä se puristi käpälänsä yhtä tiukemmin vanhan rotan ympärille, upottaen nuhjuisten hansikkaidensa läpi terävät kissankyntensä Vanhan selkään samalla, kun alkoi heittäytyä jo epätoivoiseksi. Jalkojaan se kiskoi koukkuun vatsansa ja rotan väliin kuin estääkseen siten terävien kynsien raavintaa ja siinä äheltäessään se sai päähänsä jälleen mitä nerokkaimman idean, johon takertui saman tien kuin hukkuva pelastusrenkaaseen. Nokkelat ja kärkkäät kommentit sikseen, saattoihan suuta käyttää muuhunkin! Siispä tuo pahuksen kolli kiskaisi kitansa auki, paljasti rivin valkeita teräviä hampaita ja hyökkäsi niine hyvineen kohti rotan kenties arinta kohtaa: kuonoa.

[submarine]

Löytyi sitä nähtävästi hintelämmästäkin puhtia kun tarpeeksi vaadittiin. Vanha oli olettanut Zeken putoavan ilman suurtakaan vastarintaa yhdestä kunnon tällistä ja pienestä telomisesta, mutta vielä mitä, tämähän laittoi hanttiin vain kovempaa. Toisaalta, niinhän rotta oli olettanut jo aikaisemmin, pienestä munuaisten koputtelusta, mutta kaipa tässä pirulaisessa oli kuitenkin edes hieman rautaa. Ruosteista patarautaa, mutta rautaa silti. Eipä niin että se tosin olisi antanut rotalle minkäänlaista syytä lopettaa, päinvastoin; tämä oli jopa aavistuksen varteenotettavampi murjottava nyt.
Kipu ja huitominen joko lamaannutti tai iski tahtia, ja katti nähtävästi kuului jälkimmäisiin. Vanha sai jopa hiukkasen aihetta urahtaa äreästi kun kissanperkele survoi kyntensä selkänahkaan kuten vain pystyi, olkoonkin että tässä repaleisessa nahassa muutama lisää ei paljoa painanutkaan. Vaan siihen se ei kuitenkaan nähnyt, ja kun ilmeisestikin tuli siihen tulokseen, ettei tappamisessa onnistuisi, päätti reekele ainakin sitten tehdä mahdollisimman paljon tuhoa. Hampaat tällä ikävä kyllä oli, ja hetken ähinän jälkeen ne suunnattiin kuonon suuntaan - eikä tämä tainnut tuulenhalkojan kunnosta päätellen olla edes ensimmäinen kerta.
Zeken hampaiden iskeytyminen kuonoon kirvoitti Vanhasta uuden, huomattavasti muhevamman urahduksen, ei niinkään hätäisen tai tuskaisen vaan puhtaan vihaisen. Tuska antoi puhtia, kertoi että oli parempi pistää töpinäksi, ja tämä rääpäle todella kaipasi jo paljon takaisinmaksua. Veri virtasi ja herkänpuoleinen rusto kirkui armoa, mutta ainoa mitä rotalla oli antaa oli kosto.

Epämääräisen "HÖRRRRGH" -ärähdyksen saattelemana Vanha jätti turhat sätkyttelyt sikseen ja iski tuskan läpi kummankin käpälänsä paskamaisen kissan kurkkuun. Kynnet tuskin riittivät puhkomaan tämän henkitorvea, mutta hyvän otteen niillä ainakin sai, ja kaikista haavereista (ja puuttuvasta sormesta) huolimatta Vanha pystyi yhä rusentamaan kuin ruuvipenkki. Zeke roikkui ehkä kuonossa, mutta ei tulisi roikkumaan kauaa, kun arpinen rotta vääntäisi hieman leukaperien ja kurkunpään välimaastosta. Katinperkeleen tempaus kyllä teki kipeää niin että silmissä vilisi, mutta kipu oli hyvä opettaja, ja sen kaikissa muodoissa kohdanneelle soturille vanha tuttu.
Ohimennen Vanha tuli mutisseeksi jotain äärimmäisen sekavaa, kiitos nenänpuremisen, raivon, yskän, hengenpuutteen ja varmasti monen muunkin sivuseikan, jonka saattoi ehkä silkalla hyvällä tahdolla tulkita olevan suunnilleen uhkaus, että Zeke saisi pian kokeilla samaa. Valtavat, kellertävät talttahampaat lupailivat, että siinä tulisi sattumaan paljon pahempaakin kuin vain repeilyä ja tuskaa.

[wuz]

Voi jospa vain olisi kissa osannut aavistaa, että kaikenlainen vastarinta sen kuin lisäisi pökköä vanhan palkkamiekan pesään ja saikin tuon aiemmin vielä niin säälittävän ja avuttoman riemuidiootin kohoamaan aina vain Varteenotettavan Murjottavan asemaan! Kenties meedion kyvyt omaava Zeke olisi senkin nähnyt jo ennalta ja keksinyt jonkin nerokkaan suunnitelman millä välttää tämän koko kahakan, kuten vaikkapa kiljua korvia vihlovan miehekkäästi niin, että toisen korvat vähintäänkin lukkiutuisivat tai esittämällä kuollutta. Totta kai molemmissa nerokkaissa suunnitelmissa oli huonot puolensa, joita kloppi ei sen kummemmin alkanut miettiä tuntiessaan hampaidensa uppoavan rotan jo kovia kokeneeseen tuulenhalkojaan. "Vanhusparan" (joka korkeasta iästään huolimatta oli parka lainkaan Zeken suureksi harmiksi ja epäonneksi...) enemmänkin ärtynyt kuin tuskaisa ärähdys toi hetkellisesti kissalle voitokkaan riemastuneen olon. Hän... hänhän voittaisi tämän perhanan koinsyömän mätäsäkin, aivan varmasti voittaisi! Sen kummempia ajattelematta ja itseään hetkellisesti onnitellen nuorukainen painoi kynsiään entistä syvemmälle rotan nahkaan ja olisi varmasti pyrkinyt painamaan terävät hampaansa kiinni toisiinsa läpi ruhjotun kuonon, vaan kauaa ei tuo voitokkaan riemastunut olotila ja harhaluuloinen ylemmyydentunne jatkunut. Rotan täräyttäessä käpälänsä tuskallisen tarkasti hänen kurkkunsa ympärille ja painaessa kaiken kukkuraksi vielä kyntensä tiukasti rusentaen likimain henkitorvensa lähimaastoon pisti tuska ja kipu viimein kissankin silmät hetkellisesti sumeiksi, kunnes valopilkkujen vilistyksen laannuttua tuo kutakuinkin tärkeä aisti palasi takaisin. Edes hetkellisesti. Ei auttaneet korkeat kipukynnykset tai ruumiista irtautumiset, ei meditoinnit ja oman voitokkuuden kuvitteleminen! Niin kamalalta kuin ajatus tuntuikin, alkoi kloppi jossakin mielensä perukoilla kaiken viiltävän ja pistävän kivun, sekavina säntäilevien ajatustensa ja suonissaan voimakkaana sykkivän adrenaliinin takaa tuntea itsensä epätoivoiseksi ja pelokkaaksi. Eivätkä rottavanhuksen kellertävät lähestyvät talttahampaatkaan tilannetta parantaneet sitten lainkaan...

Vaan ei perhana, hänen tarunsa ei päättyisi tähän, näin, keskelle jumalten hylkäämää valkeaa maastoa jonkun rupisen ja resuisen seniilin rotan kynsiin (ja hampaisiin)! Kuin epätoivon vimmalla Zeke irrotti äkkiä hampaansa Vanhan kuononsivusta, heitti päätään toisen otteesta huolimatta niin kauas lähestyvistä hampaista kuin vain mahdollista - olkoonkin, että kynnet repivät turkinpeittämää nahkaa verille ja saivat kurkunpään korisemaan surkeana, vaikka nuorukainen tarkoittikin sen lähinnä jonkin asteiseksi sotahuudoksi tai miksi lie. Taivaille kiitos hänen kaulaansa sentään peitti edes jonkinlainen kangasriekale tahi huivin tapainen, joka toivottavasti edes hieman onnistui suojaamaan pahimmalta mahdolliselta... Kamalaahan ja epätoivottavaahan se nyt olisi, mikäli kesken kiivaimman painiottelun sitä menettäisi kykynsä hengittää! Omien kynsiensä ote herpaantui tuossa rytäkässä palkkamiekan selkämyksestä ja kuin väenvängällä Zeke venkosi sekä etu- että takaraajansa hänen ja sinnikkään pirulaismaisen vastustajansa väliin: polvet ja sääret suojatkoon potkivilta rotankoivilta, päistään puhki kuluneet hansikkaat työnnettiin ottamaan vastaan inhottavaa kitaa keltaisine hampaineen - olkoonkin, että riski menettää sormi tai pari oli enemmän kuin suuri, suorastaan todennäköinen. Vaan jos edes hieman sivuun onnistuisi toisen kuonon ohjaamaan, niin jo kokisi kissa olevansa likimain lähempänä henkiinjäämistä kuin ikuista unta....

[submarine]

Perhanan otus ei vain talttunut. Vanha oli todella osannut jo toivoa, että Zeke suostuisi antamaan periksi, jättämään leikin sikseen ja menemään kasaan kuten hyvä tyhjäntoimittaja ainakin. Vaan ei, yhä se vain venkosi vastaan mikä pystyi, niin arpisen rotan kuin varmasti itsensäkin suureksi häpeäksi. Reekele sentään, olisi kai pitänyt huitaista tämä tapaus heti saman tien kättelyssä puhdittomaksi. Nyt sai sitten vengota joka suuntaan ja pahasti. Rotalla oli kyllä jos sormet kaulan ympärillä, mutta tietenkin pirulaisella oli sen verran jotain lumppuja suojana, että tämä sai ainakin hetken lisäaikaa jos ei muuta.
Muutaman hetken Vanha ehti jo harkita katin niskojen vääntämistä nurin. Se olisi onnistunut, muutama rivakka repäisy suuntaan ja sitten toiseen oli kyllä katkaissut niskan kovemmiltakin tapauksilta. Mutta kaikesta huolimattakin tämän tappaminen olisi ollut hieman huono veto tässä kohtaa. Jotain oli tehtävä, haavoittunut rintakin valitti jo melkoisesti tästä rääkistä ja huumori, jos sitä nyt koskaan oli ollutkaan, alkoi olla lopussa.

Joko tyhmänä tai äärimmäisen rohkeana Zeke kävi paljain käpälin työntämään sivuun jopa Vanhan hampaita, jotka todennäköisesti olisivat lopettaneet tämän touhun saman tien. Se antoi kyllä rotalle tilaisuuden purra sormille varsin ikävästi ja hanakasti, muttei ollut vielä aivan sitä mitä tämä tarvitsi. Ja niinpä, kun Zeken kädet olivat poissa tieltä työntämässä veristä kuonoa sivuun minkä kerkisivät, päästi Vanha toisella käpälällään irti tämän kurkusta, mikä varmasti oli helpotus - kunnes sitten otteensa irroittanut alkoi takoa kattia päähän minkä ehti. Ei ehkä paras asento, muta siitä huolimatta rotta ei ollut vielä nähnyt ketään, joka muutaman kunnon naamaan huitaisun jälkeen venkosi vastaan enää erityisen paljoa. Äristen, öristen ja louskuttaen Vanha kävi tinttaamaan kissaa päin näköä, yrittäen parhaansa mukaan toisella käpälällä pitää tämän päätä paikoillaan. Tätä se nyt sitten taas oli...

[wuz]

Oikeastaan kaikki se löytynyt energia ja jopa Zeken itsensä yllättänyt korkea kivunsietokynnys tulivat hänelle itselleenkin täytenä yllätyksenä. Ruoja sentään, vain jumalat tiesivät, ettei hän ollut koskaan aiemmin ollut näin kauaa yhteen menoon lähikontaktissa jonkin vihamielisen otuksen kanssa (siskoaan mukaanlukematta tietysti), mutta siinäpä se vielä potki ja sinnitteli kuin manian riivaama pieni orava. Totta kai koko tuon surkean esityksen olisi lakkauttanut heti alkuunsa niskojen paikoiltaan pois vääntäminen, mutta lienee ollut kissan onni, ettei rotta katsonutkaan juuri tätä nimenomaista fyysistä taidonnäytettä tuohon hetkeen sopivaksi. Kenties odotettavissa olisi jotakin vielä hirveämpää. Kuten vaikkapa... NÖYRYYTYS tai OPPITUNTI vanhusten kunnioittamisesta. Olipa miten oli, sitä kloppi ei joutanut pohtimaan, kun tuo yllättävän pippurinen ja vahva (ikäisekseen) palkkamiekka aloitti hemmetinmoisen taontasession, rummutti nuorempansa kalloa kuin mitäkin heimorumpua. Ääni ainakin olisi varmasti ollut kutakuinkin samanlainen, mikäli moista olisi joutanut kuuntelemaan, mutta kumpikaan tuskin kiinnitti erilaisiin onttoihin äänialoihin sen suurempaa huomiota. Ei Zeke ainakaan, joka puolittain rääkäisi ja puolittain parkaisi parin ensimmäisen iskun voimasta, kunnes huuto muuttui lähinnä alituiseksi ulinaksi ja epämääräiseksi vokaalimyrskyksi, josta saattoi ehkä hyvällä mielikuvituksella erottaa jotakin "jukolauta eijei sattuu lopeta hemmetti että onkin terävät hampaat älä nyt poikki pure" ja muuta vastaavaa. Vasta kun epämiellyttävän terävät ja luiset vanhuksennyrkit osuivat alkuperäiseen maaliinsa eli jonnekin sinne kissamiehen silmäkuoppien tuntumaan, yltyi melu ja möykkä entisestään, ja ihme ja kumma, ulinan seasta saattoi erottaa tällä kertaa ihan oikeitakin sanoja.
"AI PERHANA varo SILMIÄ yritätkö sä ukko SOKEUTTAA??!" sen onnistui sentään rääkyä samalla, kun ummisteli silmiään ja yritti parhaiden kykyjensä mukaan väistellä terhakkaan rytmikkäästi takovia kasvoihinsa suuntautuvia iskuja - mitä hankaloitti entisestään Vanhan käpälä, joka tiukasti piteli hänen päätään paikoillaan.

Vaan sitten viimein se perhana osui niin että tuntui. Maailma katosi klopin silmistä, täyttyi eri värisistä väriläiskistä kuin parhaista ilotulitteista ja lopulta natiainen valahti tiedottomuuden autuaan onnekkaaseen tilaan, kuin synkeän, tukahduttavan peitteen alle, jonka alta esiin möyryäminen tulisi olemaan tuskallinen ja kivulias kokemus sekä fyysisesti, että todennäköisesti henkisesti. Kissa valahti reporankana rotan otteesta kuin tyrmätty kanveesiin, käpälänsä lakkasivat pitelemästä rotan louskuttavia talttahampaita loitolla ja jalat lupsahtivat veltoiksi kuin ylikypsät makaronit. Kas, siinäpä mitä oivallisin nyrkkeilysäkki. Sankarillista klopista ei saisi sitten tekemälläkään, mutta ainakin hän oli parhaansa tehnyt. Minkäs reppana sille mahtoi, että rottavanhuksella oli pienet, nopeat, terävät nyrkit ja ennen kaikkea tarkka sihtaus?

[submarine]

Pieni nekkaaminen tuotti lopulta tulosta, ja kun ensimmäiset nyrkit muuttivat tarmon älinäksi, mölinäksi, valitukseksi ja muutenkin huomattavasti paremmaksi. Ja se puolestaan kannusti Vanhaa tinttaamaan kissaa vain kovempaa ja tarmokkaammin, mikä kantoi yhä vain lupaavampaa hedelmää. Zekessä saattoi kyllä olla enemmän puhtia kuin olisi luullut, mutta loppupeleissä tämä oli siltikin kissa siinä missä kaikki muutkin. Kissat siis. Ja kissoilla oli aivot. Arpinen rotta kyllä tiesi miten siinä kohtaa piti toimia, ja nyrkki naamaan jätti harvemmin ketään kylmäksi - olkoonkin että välillä pisti kyllä. Yllättävän monta kovaa, lujaa huitaisua Zeke kyllä kesti, ei käynyt kiistäminen, mutta lopulta viimeisen rääkäisyn jäljiltä tämäkin jäi toiseksi puhtaalle väkivallalle.
Vanha päästi pitkän, sihahtavan henkäyksen, kun Zeke lopulta vastalauseistaan huolimatta putosi veltosti päälle, yrittämättä varsinaisesti heti edes työntää reekelettä pois. Oli tämäkin, yksi reekeleen katinkuvatus aiheutti oikeasti päänvaivaa. Ei paljoa tai kunnolla, mutta olipahan silti päässyt venkoamaan. Aikanaan rotta olisi nitistänyt tällaisen niin nopsaan että oksat pois, hitto vie. Vaan ei, nyt sekin oli jo liian hankalaa ja piti jopa tehdä jotakin...

Turhautuneesti tuhahtaen Vanha kohotti ohimennen velton Zeken päätä, pohtien olisiko ollut suotavaa antaa vielä muutama suora muistutukseksi. Pirulaisen kuono näytti aivan liian suoralta ja ehjältä. Mutta ei, ei siinä ollut hohtoa. Loppupeleissä vanha, vankka rotta vain tönäisi reekeleen otuksen pois päältään ja kömpi hitaanpuoleisesti, selkäänsä hieroen pystyyn. Olo oli taas mitä uskomattomin, ja kylmä ilma vain paransi kaikkea. Tietenkin oli pitänyt iskeä selkä johonkin kovaan vaikka mukavaan kinokseen mentiinkin. Todennäköisesti omaan vyöltä riippuvaan nuijaan. Rotta heitti ohimennen uuden kyräilevän vilkaisun maassa retkottavaan kissanpökäleeseen.
"Reekeleen terpeleen terpeleen reekele", purkautui vanhan rottasoturin kidasta, samalla kun tämä suoristi vyöntapaiseltaan roikkuvia turkiksiaan, jotka lepattivat sinne tänne pienen lumipainin jäljiltä. Ei tässä ollut tyydytystä, jota oli kaivattu, ei hyvää ja vankkaa tutinaa nyrkissä kunnon pieksäjäisten jäljiltä. Oli oli vain taas hieman väsyneempi ja nuutuneempi. Ja se ponikin oli jossain...

"Ylös, tyhmä! Tässä mitään levätä!" tuli Vanha ärjäisseeksi samalla, kun tarrasi Zekeä varsin kovakäpäläisesti kuontalon tapaisesta ja ravisteli hetken saadakseen jotain eloa tyrmättyyn. Samalla rotta lappoi varsin säälimättä lunta typeryksen naamalle, soi jopa muutaman hellän ja rakastavaisen läpsäisynkin. Ja sitten kun katti lopulta soi herätä, jos nyt aikoi herätä enää ollenkaan, survaisi vanha ja arpinen rotta ensitöikseen tapauksen naama edellä hankeen. Oppisipahan olemaan...

[wuz]

Jos Zeke vain suinkin olisi ollut tajuissaan, hän olisi eittämättä kerännyt kiitotosta ja kunnioitusta kovapäisyydestään - tottahan nyt moni olisi pienemmästäkin tajuntansa menettänyt, eikä suinkaan tuo kallonsa lujuus ollut niinkään meriitti jolla rehvastella kuin onnistunutta geeniperimää. Vaan väliäkö sillä. Kipeää se oli silti ottanut ja lopulta saanut sitkeästi vastaan pistäneen nuorukaisen veltoksi, joten kaikki kunnia siitä Vanhalle, joka korkeasta iästään huolimatta oli sinnikkäästi jaksanut jaella nyrkkiensä iskuja kuin almuja köyhille. Kauemmin oli moni muu joutunut nuortamiestä pieksemään kun oli vain ensin jollain tapaa saanut tämän kiinni, ja sitäkin harvempi oli hänet vallan tajuttomaksi lyönyt. Kai puheliaan kissamiehen hiljentämisenkin saattoi siis tavallaan laskea jonkin asteiseksi saavutukseksi? Etenkin vanhemmanpuoleiselta, haavoittuneelta palkkamiekalta.

Vaikka kloppi kevytrakenteinen ja jäntevä varreltaan olikin, niin tiedottomana ja kykenemättömänä omaa kehoaan liikuttelemaan kävi tuonkin ruho yllättävän raskaaksi. Viimein kun Vanha sai sen lopulta kieräytettyä pois päältään, kellahti kloppi selälleen hankeen siihen painitoverinsa vierelle, kita hieman siinä rytäkässä raottuen ja kieli valahtaen suunpielestään ulkosalle kuin pilakuvassa. No, ainakin se näytti nyt tyyneltä ja levolliselta, autuaan tietämättömältä Vanhan ajatuksenkulusta tai siitä, minkälainen kipu ja tuska hänen kehoaan tulisi pistelemään sitten, kun viimein suvaitsisi palata tajuihinsa. Valitettavasti itse herääminenkään ei ollut mistään mukavimmasta päästä, rotan napatessa tiukalla tukistusotteella klopin jokaiseen suuntaan sojottavasta tummasta kuontalosta samalla läpsien tämän kasvoja vuoroin vapaalla kädellään, vuoroin kinoksella. Hyvän tovin toinen saikin tätä tappelun hävinnyttä osapuolta herätellä, sekä fyysisin että ääneen lausutuin "kehoituksin", ennen kuin Zeke suvaitsi osoittaa minkäänlaisia virkoamisen merkkejä. Viimein sen silmäluomet raottuivat, silmämunat pyörähtivät oikein päin ja hakivat hetken aikaa jotakin kiintopistettä mihin tarkentua. Senkään vertaa hänelle ei Vanha jalomielisesti aikaa antanut, vaan sysäsi auliin opettavaisesti tönäisten nuoren kissankuvatuksen kuonolleen hankeen, jonne mokoma tuiskahti ilman muuta naamalleen, epämääräisesti samalla uristen.

Ja siihen se sitten jäi makaamaan rähmälleen liikkumatta.

Ainakin hetkeksi.

"...mä jo hetken toivoin että olisin nähnyt vain jotain pirun huonoa painajaista, jossa sain turpaani joltain kivikautiselta fossiililta," se marisi naama kinoksessa niin, ettei puheestaan tahtonut saada hyvällä tahdollaankaan selvää, ennen kuin ryhtyi ähisten ja puhisten vääntäytymään käsivarsiensa varaan epämääräiseen punnerrusasentoon. Ihan kertaheitolla se ei siinä onnistunut, vaan rojahti uudemman kerran vatsalleen hankeen, tehostaen tömpsähdystä varsin värikkäällä kiroiluryöpyllä. Perhana sentään, häntä kolotti jukolauta sellaisistakin paikoista, joiden olemassaolosta ei ollut ennen tätä ollut lainkaan tietoinen! Ja hänen kasvonsa, ruoja sentään, oikeanpuoleista kasvonpuoliskoa poltteli ja kuumotti kuin olisi saanut päin näköä tulikuumasta pannusta. Vaivalloisesti Zeken onnistui kierähtää selälleen epämääräisen urahduksen kera ja hetkeen se ei nähnyt muuta kuin vain harmaan pilvisen taivaan, ennen kuin epähuomiossa käänsi katseensa kurittajaansa. Parahdus.
"Vieläkö sä olet siinä? Mitä sä nyt vielä tahdot?"

[submarine]

Vaan palasihan se taju tähänkin nulikkaan, kun tarpeeksi tempoi. Hetken aikaa Vanha uskoi jo piesseensä Zekestä aivot lopullisesti hajalle, mutta kun tarpeeksi ravisteli, ärähteli ja lappoi lunta päin näköä, alkoi tähän lopulta tulla eloa. Varsin koskettavasti katinperhanan silmät alkoivat rakoilla, kuin milläkin maailmaa ensi kertaa ihmettelevällä pikkulapsella, ja sitten tämäkin liikuttava jälleennäkeminen lytättiin, kun arpinen rotta ilman sen suurempia kiskaisi ilmestyksen naama edellä hankeen. Liike loppui jälleen, ja rotta sai tälle tyytymättömänpuoleisen urahduksen, peläten jo typeryksen tuupertuneen taas. Vaan ei, luonnollisesti tämän ensimmäinen reaktio oli sitten avata sanainen arkkunsa - vaikkei pirulaisesta saanut edes mitään selvää turpa hankea vasten! Oikeastaan Vanha ei jaksanut edes tempoa lisää, kunhan tuhahti turhautuneesti ja otti askelen verran epäisyyttä.
Hetki lisää, ja typerä kissankuvatus tajusi jopa onnistuvansa paremmin varmaankin kaikessa jos näkisi jotakin ja pystyisi hengittämään. Ohimennen arpinen vanha rotta tuli nopsaan pyyhkäisseeksi pahimmat veret tihuttavasta kuonostaan, eihän sellaista sopinut nyt tälle nulikalle näyttää. Alkaisi taas hihkua jotakin, eikä Vanha ollut erityisen halukas kaapimaan tämän päänjämiä pois nuijastaan ennen kuin ne jämähtäisivät jäähän.

"Ylös, tyhmä!" kuului jälleen ensimmäinen vastaus, kun Zeke lopulta, siinä selällään maatessaan kuin mikäkin, salli suoda uskomattomia aivoituksiaan muillekin. Vanha tehosti sitä potkaisemalla lunta perässä naamalle ja polkemalla jalkaa. "Hävisit. Kevyesti. Ja elät koska haluan. Ylös ja turpa kiinni!" tiivistettiin koko asianlaita katille ilman sen suurempia hienouksia. Oppisipahan olemaan kun saisi hieman ajatella asioita. Ehkä. Toivottavasti. Vanha, hieman äskeistä arpisempi soturi ei ollut aivan varma elikö tämä tapaus puhuakseen, vai puhuiko elääkseen. Mutta jos sillä oli yhtään aivoja jotka eivät vielä olleet jäätyneet kalikaksi, se olisi hyvin, hyvin hiljaa.
Ja mitähän sitten? Poninperkelettä ei näkynyt missään, mutta jonnekin se oli juossut. Ja kun tämäkin pirun tyhmä kahakka nyt oli takana, oli kaiketi tarpeen keskittyä taas siihen. Reekele, tässähän alkoi tulla kylmäkin, ja taas piti vuotaa verta ties minkä typerysten vuoksi. Rintaakin kivisti vain enemmän. Reekeleen terkele.

"Lähdetään. Pitää löytää se. Ennen pimeää. Pedot iskevät", Vanha urahti, kuin olisi jo unohtanut että vain hetkeä aikaisemmin lappoi kissantapaista turpaan kaksin käpälin. Tämän maailmankatsomuksessa se oli nyt ohi ja selvitetty, kissanreekele oli haastanut riitaa, saanut sen ja jäänyt toiseksi. Niin se meni, turha miettiä sen enempää. Ja sitä paitsi, tässä alkoi tosiaan olla jo hieman kiire jos minnekään asti aiottiin ehti tänään - tai löytää pirun otus vielä. Yössä vaani kaikenlaista ikävää valmiina tappamaan lihaisan, pahaa-aavistamattoman otuksen sääliä tuntematta, eikä rotta todellakaan halunnut valvoa koko yötä peläten, että perkeleellinen murhaponi hyökkäisi jonkin lumikinoksen takaa hampaat louskuen ja kaviot kalloja tavoitellen. Sillä itsellään tuskin oli mitään vaaraa, mutta se oli tarpeeksi kostonhimoinen muistaakseen kyllä, kuka sitä oli huitonut ja käskyttänyt.

"Ylös! Ylös, urpo! Laiska ja tyhmä!" Vanha murahteli Zekelle, viitsimättä oikeastaan edes vilkaista oliko tapaus jo pystyssä vai ei. "Syön sinut jos poni katoaa! Jaloista lähtee! Sitten kädet!"

[wuz]

Vasta oli nulikka saanut silmänsä juuri ja juuri auki ja edes jonkinlaisen, haparoivan otteen tajunnastaan, kun jo pahansuopa vanha rotta alkoi häntä komentaa ja käskyttää jatkamaan matkaa. Jos jotakin, niin sentään toinen ei sen suuremmin hieronut voittoaan vasten häviäjän naamaa, kiertänyt puukkoa haavassa ja sitten hinkannut sitä suolalla, mutta oli Zekenkin myönnettävä, ettei se häviö kovinkaan makoisalta maittanut. Katkera maku suussaan (kieltämättä hieman rautainen sellainen, lieneekö ollut verta) ja naama jurottavassa ilmeeentapaisessa nuorukainen onnistui joten kuten vääntäytymään istuvampaan asentoon, vaatepartensa litimärkänä hangessa kierimisen johdosta ja hansikkaantapaiset puhkipurtuina.
"Joo joo teidän harmaahapsinen armonne," märistiin vastaukseksi toisen jalomieliseen ilmoitukseen siitä, kuinka oli elossa nyt ihan vain siksi, että rotta oli niin suopeasti päättänyt, ja kokeilevasti hoippuen ja huojuen kissannulikan onnistui joten kuten muutaman yrittämän jälkeen vääntäytyä seisomaan. Kieltämättä se näytti hupaisalta ja kenties myös hivenen verran surkealtakin siinä huojuessaan ja jalat harittaen kuin vasta ensikerran jaloilleen vääntäytyvä vasikka, mutta pysyi kuin pysyikin ihmeen kaupalla pystyssä. Suorilta jaloin Zeke ei tohtinut yrittää askelten ottamista, vaan seistä nallotti hetken paikoillaan päätään pidellen ja ruhjotun kehonsa kuntoa pintapuolisen nopeasti tarkkaillen, ennen kuin oli kutakuinkin varma siitä, että jalat kantaisivat ja taju ei lähtisi liikkeelle lähdettyä uudelleen.

Vaikka osasipa Zeke kyllä tunnustaa tappionsa. Eihän hän missään vaiheessa ollut edes haikaillut voittavansa, kun oli kauhukseen huomannut joutuvansa väistämättömään tappeluntapaiseen tuon vanhan körmyn kanssa. Mikäli hän olisi saattanut valita, olisi pakoyrityksensä onnistunut heti ensiyrittämältä ja tappelu jäänyt vain silkalle ajatustasolle, vaan toisin kävi. Hän oli hävinnyt paremmalleen, selvä se. Vaan kaikki kunnia ja kiitos Vanhalle siitä, että tämä alkoi jo pohtia taipaleen jatkumista ja poniperhanan löytymistä kuin sitä, miten komeasti oli piessyt kissamiehen ruotuun. Jopa Zeke osasi olla siitä hyvillään, tietysti, ja suvaitsi pitää sanaisen arkkunsa pienen hetken verran kiinni, vaikka se kieltämättä hankalaa puheliaalle luonteelle olikin. Varovaisesti se otti viimein askeleen, pari tallatussa hangessa liikkeelle lähteneen rottavanhuksen perään, samalla toisella kädellään hiljakseen turpoavaa silmäkulmaansa ja poskipäätään pidellen. Kahmaisipa se kourallisen luntakin mennessään ja painoi hyytävän hilemössön naamalleen vaimentaakseen tykyttävän kuumotuksen ja sykkivän kipuilun kasvojensa toiselta puoliskolta.

Vaan syömisuhkailuja ei Zekekään enää purematta niellyt. Johonkin se raja tuli vetää!
"Joojoo, ihan kuin mussa mitään syötävää olisikaan, pelkkää luuta ja nahkaa," jupistiin vastaukseksi näille motivoiville liikkeenlähtöuhkauksille sieltä muutaman askeleen perästä. Katsoi kloppi sentään parhaakseen pysytellä hieman jäljessä ja pitää edes hieman pienempää mekkalaa ja varoa sanojaan edes aavistuksen, vaikka kovan työn ja vaivan takana se olikin. "Ei sitä pollea kovin hankala voi olla jäljittää, olihan sillä ne kärryt ja kaikki, ei se nyt mikään pahuksen sormus ole," lisättiin vielä typerän vertauskuvan kera perään, vaikka selvästikin tässä nyt hieman liian ohuella jäällä tallattiinkin. Ja vaikka kivun ja tuskan jomotus olikin suuri liki kaikkialla ympäri Zeken hoikkaa kehoa, osasi hänkin sentään olla kiitollinen siitä, ettei Vanha tuntunut enää palaavan ainakaan suorilta käsin uudelleen Zeken kannalta huonosti päättyneeseen painiotteluun. Juttu alkoi olla siltä saralta jo ollutta ja mennyttä, vettä sillan alla, ja hyvä niin.