|
Post by submarine on Dec 8, 2011 0:16:21 GMT 3
Jos olisi voinut, olisi Vanha takautuvasti vaientanut itsensä visusti niistä viimeisistä jupinoistaan, jotka oli pitänyt heittää vieläpä enemmän tai vähemmän vain ja ainoastaan yleisenä valituksena. Ja niihin narttuihin tämän tapauksen piti sitten puuttua, ja paljastaa samalla itsestään hieman lisää tietoa, joka vain tuki mielikuvia tapauksesta pakenemassa henkihieverissä ties minne. Suulas ja tuntui olevan varsin perso vastakkaiselle sukupuolelle; loistava yhdistelmä, joka oli vienyt hengen yhdeltä jos toiseltakin. Ja olisikin vain alkanut höpistä niistä, mutta tämä sankarihan yritti selvästikin neuvoa kuin paraskin tietäjä, jonakin armolahjana tai sellaisena. Eikä rotta taaskaan osannut pitkään hetkeen oikeastaan muuta kuin vain tuijottaa. "Niin... niin", Vanha lopulta urahti, ja tuhahti sitten. "Tiedän. Aivan tarpeeksi, ja... rotat eri tavalla", tämä lopulta osasi vain puolustautua, yrittäen parhaansa mukaan peitellä sitä, että taas oli päästy sivaltamaan. Niin niin, helppohan nuoren uroon oli selittää miten asiat menivät, tällä varmasti riitti naaraita niin paljon kuin vain viitsi kaataa, niinhän se aina meni. Reekele, olihan Vanhakin... aikanaan. Silloin kun oli ollut vielä nuori, uljas ja kova - ja kiinnostunut näistä jutuista. Eipä rotta toki ihmisten taikka kissojen taikka muidenkaan kosiomenoista niin paljoa tajunnut, mutta paljon monimutkaisempia ne olivat olleet kuin rotilla. Riitti kun oli se tienoon suurin ja vahvin, ja johan löytyi narttu jos toinenkin. Reekele, vanha oli nuoruuden höyryissään pistänyt alulle varmaan muutaman lauman verran penikoita. Vaan ei, ei enää. Ei enää, kun oli vanha ja outo. "Eikä... niin. Ei siihen. Kiinnosta enää", Vanha hakuili, tietämättä edes miksi viitsi vääräleualle näistä levitellä. "Lämmittämään. Viereen. Muuten vain", rotta luonnehti, näyttäen siltä kuin jos kissa kehtaisi vääntää tästä minkäänlaista vitsiä, syötettäisiin tämä jalat edellä kärryjen eteen köytetylle, rääkyvälle Pedolle. Oli jo aivan tarpeeksi hienoa kokea sekin, kun joutui maksamaan jollekin perhana reekeleen yhdentekevälle ja kirppuiselle nartulle että suostui nukkumaan kyljessä kiinni yön. Olisi ollut vain helpompaa hankkia kuumavesipullo, mutta sekin olisi todennäköisesti puhjennut saman tien. Eikä kuumavesipullo osannut kammata harjaa tai tehdä mitään muutakaan. Toisaalta eivät rotatkaan, se oli ihmisten touhuja. Ja auta armias, paljonko rotta olisi joutunut maksamaan siitä huvista...
Jokseenkin äkkiäarvaamatta puhe keikahtikin Zeken siskoon, ja hetken verran Vanha tuijotti tätä varsin kyseenalaisesti. Varmaankaan juuri äskeisen yhteydessä naisista ja niiden hakemisesta höpöttämisestä loikkaaminen oman siskon etsimiseen ei ollut se kaikkein fiksuin veto. Joka tapauksessa, rotta veti tuijotellessaan vielä muutaman vedon kirveeseensä kivellä, ennen kuin työnsi sen pois. Olkoon. "Eh. Niin, ehkä?" rotta tarjosi avuliaasti, osaamatta sanoa oikeastaan muutakaan koko juttuun. Ihan kiva tai jotain mutta... nyt olivat jääneet pyörimään ne nartut. Ja niin kammottavaa kuin se olikin, huomasi Vanha jopa oikeasti pohtivansa katilta asioista kysymistä, mielenterveyden ja hyvinvoinnin uhallakin. "Mutta... ne... naiset. Olet... kissa", Vanha muotoili, ja röhäisi sitten varsin limaisesti. Kai tästä nyt perhana piti ottaa selvä. Jos tällainen tapaus naarasi ties mitä vastakkaisen sukupuolen edustajia, todennäköisesti muutakin kuin omiaan, täytyihän siinä jokin temppu olla. Ja se olisikin ollut mukava tietää, koska arpinen vanha soturi ei tosiaan ollut vielä tavannut yhtä ainoatakaan rotannarttua, joka olisi osannut tehdä luukamman kanssa parrantapaiseen mitään muuta kuin lisää takkuja, puhumattakaan vaikkapa selän hieromisesta. "Miten se... toimii? Miksi ne... siis kun..." rotta haki, ja päätti sitten antaa kissan joko ymmärtää tai jättää ymmärtämättä ihan itse, samalla kun kiskoi turkiksiaan vähän paremmin ympärilleen.
|
|
|
Post by wuz on Dec 12, 2011 22:13:26 GMT 3
Kuten vanha sanonta kuului, "kaatunutta maitoa on turha itkeä". Aina toki saattoi murehtia jo tapahtunutta ja tekemiään erheitä, mutta kenties Vanhakin saattoi ottaa opikseen siitä, ettei jatkossa enää nostaisi uuden matkakumppaninsa läsnäollessa keskustelunaiheeksi naaraita - olkoonkin sitten rotu mikä tahansa. Kissa vaikutti enemmän kuin innostuneelta aiheesta, eikä tullut näemmä taaskaan ajatelleeksi ennen kuin aukaisi taas sanaisen kitansa. Jos toinen katuikin tavalla tai toisella yleiseksi valitukseksi tarkoitettua heittoaan, ei Zeke sitä huomannut millään tapaa. Päinvastoin, Vanhan epämääräiset ja kieltämättä hieman vastahankaiset mutinat lisäsivät nuorukaisen innostusta jatkaa jo hyvin alkanutta keskustelua enemmän kuin mielenkiintoisesta aiheesta ja kun toinen lopulta suorastaan alkoi udella kissan mielipiteitä ja kokemuksia, sai nuorukainen lisää tuulta purjeidensa alle. "Ha-HAA, eli myönnät, että tiedän jotain aiheesta minäkin! Noh, ehkä voin antaa muutaman vinkin, mitkä oon ainakin omalla kohdallani todennut toimiviksi! Ja voi olla muutenkin, että sun tavat vetää naaraita puoleensa alkaa olla jo niin aikansa eläneitä, että onkin jo korkea aika päivittää sunkin tietämys ajan tasalle!" Zeke pauhasi innokkaana, hieroskellen samalla jonkinlaisten hansikkaiden sisään survottuja käpäliään yhteen kuin jotakin katalaa suunnitellen. Vaikka mistäs sitä koskaan tiesi mitä tuon riemukkaan rääpäleen korvien välissä mahtoi liikkua... Naisten ympärillä hänen ajatuksensa tuntuivat ainakin viihtyvän, sitä ei käynyt kieltäminen. Tottahan toki siskonsakin oli narttu, mutta nyt jäi äsken mainittu siskokulta auliisti taka-alalle nuorukaisen jatkaessa äsken aloittamastaan aiheesta. "Kato ei kannata antaa rodun olla este," se ilmoitti voitokkaana kuin olisi juuri paljastanut jonkin suuremmankin luokan salaisuuden, "sehän siinä iso etu onkin, että jälkikasvua ei synny eri rodun edustajille, joten sitä sopii riiata ihan mitä narttua tahansa!" ... no, ainakaan kissa ei tuntunut olevan turhan nirso. Mikä sekin oli mahdollisesti osasyy siihen, että hän tällä hetkellä talsi keskellä silmänkantamattomiin jatkuvaa karua lumimaisemaa sen sijaan, että nauttisi kolpakollista olutta kaunis tyttö sylissään kiherrellen. Ennen kuin rotta ehti keksiä muita Zeken mielestä aiheen vierestä osuvia kysymyksiä, kloppi jatkoi paasaustaan muina miehinä, edelleen jonkinlainen hymynkare suunpielillään keikkuen ja käpälät ilmassa edessään elehtien. "Naiskauneutta on monenlaista, ja aina löytyy syli tai selkä mitä vasten painautua. Selkä tietty siinä tapauksessa, jos ei naama miellytä," vinkattiin ronskisti silmää iskien, sillä kyllähän hän nyt oletti Vanhan kaltaisen konkarin ymmärtävän takuuvarmasti epämääräisen sutkautuksensa. "Karvapeitteessä on hyvätkin puolensa, lämmittää sekä omaa kroppaa että hameväkeäkin tarvittaessa, ja naiset tykkää kato eksoottisista karvaisista miehistä! Sullakin olis takuuvarmasti vientiä, tollanen kaikennähnyt ronski ja kokenut palkkamiekka, heh. Ei naaraat ole kiinnostuneita pelkästään hyvästä ulkonäöstä, vaan siitä, että KUUNTELET ja YMMÄRRÄT. Puhut tunteistas ja sensellaista." Katse pälyili aika ajoin hiljaisena kärryissään nököttävää senioria kuin odottaen jonkinlaisia lisäkysymyksiä tai vähintäänkin kiitosta siitä, että Zeke kaikessa armeliaisuudessaan suvaitsi jakaa laajan tietämyksensä. Naaraita oli koko maailma täynnä, kyllähän sitä yksi konkari voisi jakaa tietojaan toiselle!
|
|
|
Post by submarine on Dec 13, 2011 9:48:36 GMT 3
Vanhan olisi ehkä pitänyt osata odottaa jotakin varsin hölmistyttävää, hämmentävää ja vähintään jollakin tavoin myös järkyttävää, mutta joskus... joskus ei voinut muutakaan kuin olla varsin hiljaa. Olihan Zeke toki selvästi aiheestaan kiinnostunut, mutta se määrä ja laatu, joka tämän suusta purkautui, oli omiaan lyömään ällikällä. Vanha ja arpinen rotta olisi tuskin ehtinyt heittää väliin mitään vaikka olisi yrittänytkin, ja tällä kertaa jo pelkkä yrittäminenkin tuntui varsin ylivoimaiselta. Reekele, rotta ei ollut edes varma oliko nyt sopivaa harkita huitaisemista vai ei, lähinnä koska ei ollut varma puolestakaan siitä mitä oli kuullut ja sitä toistakin puolta pyöriteltiin vielä varsin vaivalloisesti. "Eh. No..." Vanha aloitti, ja jäi sitten hetkeksi suu auki roikkumaan tyhjän päälle kellertävät rotanhampaat paistaen - vaikka kärryissään istuikin. Rotta sulki sen, avasi taas, vilkaisi turhautuneena ties mihin ja puhahti varsin äänekkäästi. Ota tästäkin kaikesta nyt sitten selvää... "Eivät... pidä rotista", oli lopulta paras mitä Vanha osasi tähän väliin viskata. Olkoonkin, että se oli eittämättä varsin lievästi ilmaistu. Kissoista rotta ei tiennyt, mutta ilmeisestikään nämä eivät tupanneet saamaan osakseen puoliakaan siitä vihasta ja inhosta, jota rialit kiskoivat jo pelkällä olemassaolollaan. Eivätkä aina aivan aiheetta. "Ja kun... puhe... on sanoja. Ja ihmiset... reekele, niitä ymmärrä", rotta onnistui lopulta säveltämään. Hitto, puheellako tässä olisi muka pitänyt johonkin päästä? Siinähän se sitten olikin, tästä kyydistä oli kai jo pudottu ennen kuin se oli edes lähtenyt. Vanha ja arpinen tyytyi yskäisemään taas varsin käheästi kärryissään - ja huitaisemaan siinä sivussa taas ponia kun se tulkitsi moisen kaiketi haasteeksi.
Alkujärkytyksen jäljiltä Vanha sai melko pian tosin taas jonkinlaisen otteen asioista, ja suuntasi lommoisen, kolhitun ja useaan kertaan rikotun kuononsa kärryjen vieressä kopottelevaan kattiin. Paljonhan tämä ilmestys kyllä puhui, ja vähintäänkin itsevarmana, mutta... puhe oli puhetta, kuten sanottua. Reekele, pystyihän sitä kuka tahansa väittämään mitä tahansa, ja tämä tapaus kyllä varmasti väitti kaikenlaista. "Ja... silti yksin. Kaikesta huolimatta. Täällä, kylmässä", Vanha urahti yskien ilmoille, ja hieraisi sitten taas kuonoaan nyrpistäen haavaansa rinnassaan. Jopa se tuntui vihoittelevan koko tilanteelle. "Yksin... ja paossa. Juuri näiden takia?" veikattiin, eikä rotta olisi ihmetellyt hetkeäkään jos olisi osunut oikeaan. "Jos niin hyvä niin... veto. Jos... saat minulle ihmisnartun niin... maksan kaiken. Koko illan, oli mitä oli. Ja saat... mitä haluat. Jos et... olet minun palveluksessa kunnes... toisin sanotaan", Vanha asetteli äkkiä jokseenkin puoliovelan oloisesti. Ei, ei tämä todellakaan olettanut tästä mitään tulevan, enemmänkin uskoi, että viimeistään tällainen suora haaste ja sula mahdottomuus saisi Zeken myöntämään, miten sulaa hulluutta jauhoikaan. Rotta ei ainakaan odottanut hetkeäkään, että tämä oikeasti harkitsisi mitään. Ei harkinnut arpinen soturi itsekään, kunhan otti paremman asennon turkiksiensa alla.
|
|
|
Post by wuz on Dec 13, 2011 14:59:12 GMT 3
Normaalisti kuka tahansa järkevä ja ajatteleva olento osasi lopettaa ajoissa. Viimeistäänkin silloin, kun nenään tunkeutui palaneen käryä, mutta ei Zeke. Liekö hän tipahtanut päälleen pentuna vaiko jäänyt täysin vailla minkäänlaista sosiaalista kasvatusta, mutta rotan heittäessä lisää puita pesään kissan innostus ja itsevarmuus sen kuin lisääntyivät - mikäli se ylipäänsä oli millään tapaa enää edes mahdollista. Johan kloppi puhkui intoa kuin susi sadussa, ihme että onnistui tarpomaan hangessa edes suoraan ja pysyi kaiken kukkuraksi pystyssäkin, niin kovasti käpälät huitoivat ilmaa tämän elehtiessä hameväestä puhuttaessa. Eikä auttanut ollenkaan, että rotta ei jättänyt asiaa sikseen. Selvittyään Zeken suoltaman puhemäärän aiheuttamasta alkuhämennyksestä tai kenties jopa järkytyksestä meni toinen tekemään sen kaltaisia ehdotelmia, ettei paremmasta ollut väliä. "Paossa? Naisten takia? Noooo, voishan sitä niinkin kai sanoa." Kas, kloppi jopa myönsi jotakin, vaikkei vaikuttanutkaan olevan tippaakaan pahoillaan tai edes nolostunut - päinvastoin, äänestään kuulsi jonkinlaista kehnosti peiteltyä kainoa ylpeyttä. Kuka hullu edes rehvasteli sillä, että järjesti itsensä ties minkälaisiin vaikeuksiin naaraita riiatessaan ja joutui loppujen lopuksi painumaan maanpakoon jonnekin jumalten hylkäämälle seudulle kuriiriksi? Ilmeisesti kissanuorukainen kuului tähän ala-arvoiseen sakkiin, mutta ainakin heppu tuntui kantavan kruununsa ylpeydellä, tippaakaan häpeilemättä. "Väliaikaista tämä vain on, ja omasta tahdostani mä tänne tulin. Sitäpaitsi-" Tässä vaiheessa kissan oli pakko vilkaista suorastaan viekkaan oloisena matkakumppaninsa suuntaan, ennen kuin kykeni jatkamaan. "-mistäs sen tietää vaikka näiltä syrjäseuduilta löytyisi minkälaisia innokkaita ruusuja, eeh?"
Kai nuorukainen olisi jatkanut vielä jo aloittamastaan aiheesta entistäkin enemmän jos vain olisi ehtinyt, tottahan hänellä oli ollut täällä erämaassa aikaa pohtia ja suunnitella ja haaveilla milloin minkäkinlaisista peräkylien neidoista, jotka taatusti olisivat innolla päästäneet pehmoisen ja kenties jopa kehräävän suloisen kissamiehen sänkyään lämmittämään. Eksotiikkaa Zekestä ei ainakaan puuttunut - tai ainakin hän itse uskoi vakaasti tähän olettamukseensa, eikä sitä onnistunut edes Vanhan seuraavaksi ehdottama haastekaan horjuttamaan. Huulet kaartuivat hilpeään, suorastaan innokkaaseen virnistykseen, paljastaen altaan valkeat terävät torahampaat kulmahampaineen päivineen ja hetken kloppi näytti jopa uskottavalta. Mutta... vain hetken. Sitten se nimittäin avasi kitansa puhuakseen. "Sopii! Valmistaudu maksamaan velkasi, sillä mä järjestän sulle sellaisen illan ja yön ettet ole toista ennen nähnyt!" Sehän uhosi ihan tosissaan, taisi kai raukkaparka uskoa todella omaan kykyynsä tulla toimeen naisten kanssa ja jopa kenties mahdollisesti manipuloida näitä. Ilmeisesti kissan näköaistissa oli pahanlaatuista vikaa, sillä selvästikään hän ei ollut pistänyt merkille rialin karua, suorastaan epämiellyttävää ulkonäköä, jota lukuisat arvet tai halkeamat eivät millään tapaa ainakaan parantaneet... Selvää oli myös se, ettei Zeke tainnut edes suoda ajatustakaan mahdollisuudelle, että saattaisi hävitä tämän liki mahdottomalta vaikuttavan haasteen. Hänkö muka häviäisi? Pah! Ei ollut mitään, mitä ei rahalla ja hyvillä supliikkimiehen taidoilla pystyisi saavuttamaan!
|
|
|
Post by submarine on Dec 13, 2011 15:34:57 GMT 3
Voi reekeleen terpele, tämä tapaus oli hullu, tyhmä ja sekaisin. Vanha oli olettanut Zeken jättävän leikin saman tien sikseen kun sanoille vaadittaisiin oikeasti jopa jotakin takeita, mutta vielä mitä, kissahan vain innostui lisää. Arpinen ja nuhjuinen rotta soi tälle vähintäänkin pitkän, melkeinpä myötätuntoisen tuijotuksen. Eikö urpo oikeasti tajunnut, että oli lupaamassa itseään juuri enemmän tai vähemmän orjatyövoimaksi? Eihän tässä nyt enää voinut peräytyäkään, menisi uskottavuus ja usko itseensä jos yksi tällainen... keikari onnistuisi tuosta vain bluffaamaan itsensä voittajaksi. Tietenkään se, ettei Vanhalla itsellään ollut jäljellä enää montaakaan lanttia, ainakaan tarpeeksi jonkin raisun yön kustantamiseksi, ei millään tavoin saanut tätä edes pohdiskelemaan asiaa sen enempää. Nyt oli niin helppo veto, ettei voisi hävetä. Ei tarvitsisi edes tehdä mitään, katsoa vain kun typerys yrittäisi varsin turhaan maanitella jotakuta rotan seuralaiseksi. Sen ihmeen kun näkisi. "Selvä. Selvä sitten. Sovittu ja varma. Jos huijaat... huitaisen", Vanha urahti vielä, liikahtaen aavistuksen vaivautuneesti kärryissään. Kaikkeen sitä terpele pitikin ryhtyä... mutta hävitä ei voinut, se oli ainakin varma. Hitto, ei rotalla kyllä ollut hajuakaan siitä mitä tällaisella pakkopalvelijalla edes tekisi, mutta oppisipa olemaan. Tai jotakin. "Näytät... taitosi sitten", rotta rahti niiskauttaen varsin pysyvästi ja lopullisesti halkinaista kuonoaan, kun erityisen viimakka vihuri pyyhkäisi ohitse. Menipä tämä miten meni, taisi olla ainakin jotain näkemisen arvoista tulossa. Monellakin tapaa.
"Iltaa myöten perillä. Kai", Vanha urahti hetken perästä käheästi, kuin haistellen ilmaa. Todellisuudessa kyse oli vain niiskutus ja arvioon perustuva arvailu, ei tämä ainakaan Asturiaa haistanut - hyvä kun räkäisyydeltään oman ruman ja löyhkäävän poninsa. Matkaa oli vielä, muttei ainakaan loputtomiin. Ja ellei poni tuupertuisi taakoistaan (mikä ei näyttänyt kovinkaan todennäköiseltä, mutta mikä todennäköisesti olisi surettanut vain ja ainoastaan tavaroiden raahaamisen näkökulmasta ketään), oltaisiin aikaa myöten perillä. Hyvä sinänsä, haava kun kalvoi edelleen rintaa varsin äreästi. Siinä määrin, että muutaman hetken verran Vanha vietti taas puristaen rintaansa, kaikkea muuta kuin notkean tai vetreän oloisena. "Reekeleen terkele. Kaikki takussa", reunoilta kulunut rotta sadatteli, samalla kun kiskoi turhaan paksua ja vähintäänkin runsasta harjan ja partansa välimuotoa, joka oli jo jäätynyt vähintäänkin jäykäksi omasta ja muiden verestä - ja mitä varmimmin yhtä isoa takkua. Tästä tulisi uskomaton vääntö sen luukamman kanssa... "Paras... toivoa että onnistut. Muuten... hoidat tämän. Ja jos sattuu, niin sinuakin", heitti Vanha uhkauksen tapaisena. Hitto vie, vaan uskalsiko tällaista otusta edes laskea minkään kättä pidemmän, edes kamman, kanssa mihinkään lähitetäisyydelle?
|
|
|
Post by wuz on Dec 13, 2011 19:24:03 GMT 3
No sitä ei ainakaan käynyt kieltäminen, etteikö Asturiassa viimeistään tapahtuisi jotakin vähintään mielenkiintoista. Zeke, joka tuntui jo nyt olevan varma helposta voitostaan (vaikka yleensä aina uhkapeleissä hävisikin varsin lahjakkaasti), oli saanut silminnähden uutta puhtia askellukseensa, ja harppoi yllättävän reippaan rehvakkaasti lumen hautaamaa maantietä pitkin eteenpäin, pitkä, karvapeitteinen häntä viitan alta perässään kiemurrellen kuin epämääräinen karvainen käärme. Jotain se tuntui itsekseen höpisevänkin, tuskin sentään suoraan matkakumppanilleen, mutta kenties kissa tunsi jonkinlaisen itsensä rohkaisun ja motivoinnin tulevan tarpeeseen - samaan tapaan kuin monet narsistit kehuivat peilikuvaansa. "Heh, pääseepä pappa kokemaan sellaisen yön että hyvä jos siitä selviää..." (Tämän toki saattoi käsittää monellakin eri tavalla, joten Zeken sopi vain toivoa, ettei toinen kuullut moista.) "Vai että rotalle palvelukseen muka, hehe, saapa nähdä etten mä pelkkää puhetta ole... Ai mitä, huitaiset? Joo joo, varmasti. Pidä kirves ja nuijas vaan huotrassa, et pääse ainakaan meikäläistä iskemään - vaan meikä iskee sulle naisen!" Julistus oli kova, mutta niin oli myös kissanuorukaisen usko omaan itseensäkin. Edes kylmä ilma ei tuntunut häntä masentava, saatika edes nälkä, joka yhä satunnaisesti ilmoitti olemassaolostaan pienesti kurnien vatsansa pohjalla kaikkien niiden lukuisten vaatekerroksien alla. Olihan hänellä toki laukkunsa pohjalla yhä se puoliksi syöty ja jäätynyt madonreikäinen juures, mutta, eh... Niin nälkä hänellä ei vielä ollut. Sitä paitsi nälkää saattoi aina pitää loitolla puhelemalla niitä näitä ajan vietteeksi. Kas kun Zeke puhua pälpättäisi koko matkan aina Asturiaan asti, taittuisi matka jouten ja ajan kulua ei edes huomaisi!
Jaa, mutta... Mitäs se kärryissään mukavasti lekotteleva palkkamiekkavanhus siellä oikein höpöttikään? Zeke terästi kuuloaan ja koetti keskittyä, vaikka vaikeaahan se oli, kun omat hameväkeen suuntautuneet ajatuksensa kaahailivat pääkopassaan sinne tänne poukkoillen. Kloppi oli jo ehtinyt alkaa kehitellä kaikenlaisia strategioita Vanhan rahapussukan ja kylän epätoivoisimman maksullisimman ilolinnun ympärille, kun rotan epämääräiset puheet takkujen selvittelystä puskivat väkisin kissan haavekuvien ja suunnitelmien lävitse. "Ei se toivon asia ole, setä hyvä, koska tietoa ja taitoa riittää kyllä! Kuule, ennen kuin olet ehtinyt kunnolla edes Asturiaan kärryilläsi hurjastellakaan pääset jo leveälanteisen ja isopovisen neitosen hellään naiselliseen huomaan joka selvittää takun kuin takun ilman että sitä huomaatkaan!" Saatuaan uhkauksensa juuri ja juuri kakistettua ulos kurkustaan tuli kissa viimeinkin ajatelleeksi myös sitä, että kenties edes suurta rahasummaa vastaan yksikään kylän portto ei välttämättä koskisi pitkällä tikullaankaan arpiseen, rujon näköiseen, vanhaan rialiin... hmm. No, iltaan oli vielä aikaa - ja mistäs sen tiesi, vaikka vanhus vaikka kaikessa seniiliydessään onnistuisi unohtamaan koko typerän haasteenkin ennen kuin he Asturiaan ehtisivät astua jalallaankaan.
|
|
|
Post by submarine on Dec 13, 2011 20:49:03 GMT 3
Uhoa Zekeltä ainakin löytyi, se oli myönnettävä. Vanha ei ollut erityisen varma tämän järjenjuoksusta, mutta sisulla siitäkin kai selvisi - jossain määrin. Ellei tapaus sitten omasta mielestään tosiaankin puhunut täyttä totta. Mutta tuskinpa tämä nyt edes itse niin hölmö voisi olla... kunhan uhosi. Aivan varmasti. Yleensä nämä tällaiset suupäät tosin todistelivat enemmän omaa naaraidenkaatotaitoaan, mikä kyllä antoi arpiselle rotalle jopa hieman syytä pään raapimiseen. Mutta kaipa tämä nimenomainen oli niin vakuuttunut että onnistuisi vielä paljon mahdottomammassakin. Eipä niin että soturi olisi osannut uumoilla edes sitä, miten tämä itse oli missään koskaan onnistunut. "Tuskin. Haava ensin", Vanha töksäytti hetken perästä katin uhoa kuunnellessaan, kun alettiin jo lupailla ettei ehdittäisi edes kunnolla kylään ennen kuin alkaisi jo tapahtua. Sitä seurasi muutama tuhahduksentapainen. "Mikä niissäkin... rasvasäkit", rotta köhäisi. Kaikesta huolimatta tämä ei koskaan ollut päässyt millään tavoin selville näiden tällaisen kauneusihanteista. Eipä niin että rotta olisi erityisemmin enää pohtinut omiaankaan, mutta eihän se nyt mitään merkinnyt. Ei niistä voinut arvioida edes terveyttä, tuntuivat valitsevan juuri sellaisen koon kuin valitsivat. Reekele, sanoihan sen jo järkikin että kunnon narttu oli mahdollisimman terve ja lihava... tai siis ainakin jos rottia mietittiin. Tällä kertaa tosin taisivat kiinnostaa enemmän ne kädentaidot. "Katsot että osaa asiansa. Hieroa ja kammata", Vanha urahti vielä melkein kuin ohjeena, ja tajusi vasta sitten että kuulosti melkein siltä kuin olisi myöntänyt kissantapaiselle että tällä oli jopa jotain mahdollisuuksia - mikä oli idioottimaista, koska eihän tällä mitään ollut! "Ja huitaista tyhmää", lisättiin nopeasti, melkein kuin sen olisi ollut tarkoitus olla ovelaa.
Koko touhu oli saanut, ikävä kyllä, Vanhan jopa pohtimaan aikoja kauan sitten. Silloin kun rotta oli vielä oikeasti välittänyt siitä montako narttua saisi haalittua. Paljonpa oli hyötyä ollut siitäkin... mihinkähän reekeleeseen se makkarakin oli mennyt. "Muistutat... yhdestä. Aarn... joku", Vanha heitti äkkiarvaamatta ilmoille. "Nuori. Suulas. Rohkea, teki, ei ajatellut. Aina ensimmäisenä, eli eikä miettinyt", rotta muisteli kuin kovinkin positiivisena. Kieli naksahti kerran taikka kaksi, ja arpinen, moneen kertaan murjottu käpälä kohosi melkein pohtivana. "Ja sitten kuoli", töksäytettiin äkkiä. "Aukoi väärälle, vuoti kuiviin. Siinä se, niin siinä käy. Kun... ei ehdi paeta. Tai pää pettää", Vanha pyöritteli, yskäisten taas kumeasti kärryissään ennen kuin vilkaisi tapaukseen. "Ja minä... elän yhä. Vanha, varmasti, mutta... te kuolette ensin. Tuollaiset", rotta lopetti, ennen kuin vaipui taas hiljaisena tuijottelemaan jonnekin kaukaisille lumiaroille. Tietämättä edes minkä takia tässä korisi mitä korisi. Eh, samapa se.
|
|
|
Post by wuz on Dec 14, 2011 22:05:11 GMT 3
Oikeastaan mitä enemmän Zeke ajatteli vastaanottamaansa haastetta, sitä epätodennäköisemmältä sen onnistunut toteuttaminen alkoi tuntua. Hän tiiraili aina ehtiessään sivusilmällä kanssamatkustajaansa, vanhaa, kärryissään jurottavaa rottaa, joka ei edes hänen mittapuullaan ollut mitenkään erityisen verkkokalvoja hivelevän näköinen tai esteettisesti miellyttävä otus, vaikka hänelle jos kelle karvapeite oli maailman normaalein ja luonnollisin asia. Ihmisten alaston, paljas iho oli ollut aluksi se epäilyttävä ja kummallinen asia, mutta toisaalta, vietettyään vuosia ihmisten parissa, oli sitä kloppi itsekin oppinut arvostamaan ihmisnaisten kauneutta siinä missä muitakin naaraita. Ihmisten kauneusihanteita kunnioittaen myös suurikokoiset rinnat ja leveä lantio olivat alkaneet olla yhä enemmän nuorukaisenkin silmissä se asia, joihin ensimmäiseksi tuli kiinnittää huomiota - johtui se sitten mistä tahansa. Vaikka no, olihan Zekellä aavistuksensa... "Kuule, mitä suuremmat 'rasvasäkit' ja leveämpi lantio, niin sitä kykeneväisempi emäntä huolehtimaan jälkikasvusta! ... jos jälkikasvua olisi tullakseen, heh. Ne on terveen naaraan merkit. Sitä paitsi onpahan pehmeä alusta, jos tahtoo lepuuttaa päätään!" Nuorukainen selosti asiantuntevan kärsivällisesti, kuin olisi kerrannut pikkulapselle joitakin elämän perusedellytyksiä ja itsestäänselvyyksiä. "Mutta jos sulla ei mikään kiire ole päästä pukille, niin omapahan on ongelmasi. Sanot vain kun olet valmis, mä katson sulle muorin valmiiksi," se katsoi vielä tarpeelliseksi lisätä, ettei uskottavuutensa olisi missään nimessä horjunut (kun se jostain syystä oli alkanut jo hänen omassa mielessään ontua aika lailla). Ilmeisesti rotta itse alkoi kuitenkin hiljakseen uskoa kissan uskottavasti väitettyihin kykyihin naisväen keskuudessa, koska toinen alkoi jo esittää kaikenlaisia vaatimuksiakin kyseisen naisolennon kädentaidoista. Zeke virnisti ja nyökkäsi. "Selvähän se."
Vaan ei kaikki mukava ajanviete ja keskustelukaan ikuisesti kestänyt. Äkkiarvaamatta Vanha vaipui jonkinlaiseen epämääräiseen nostalgiahorrokseen, tuijotteli utuisin silmin menneisyyden riekaleisen verhon läpi ja alkoi turista niitä näitä jostakusta, kenestä Zekellä ei ollut aavistustakaan. Mikä lie hyperaktiivinen riemuidiootti ollut se Arn, jos on kova poika puhumaan niin pitäisihän sitä nyt jalatkin kantaa sen verran vikkelään, ettei minkäänlaisia ongelmia ehdi syntyä, pah! Kissa pärskähti, liekö koettanut aivastaa vaiko tuhahtaa, mutta jonkinlaiseksi poikkipuoliseksi eleeksihän sekin oli tulkittavissa. Vaikka kissanuorukainen olikin jo alusta alkaen huomannut, kuinka arka paikka rotalle oli tämän korkeaan ikään puuttuminen, päätti hän siitäkin huolimatta kokeilla onneaan, sillä nyt jos koskaan rotta oli näpäytyksen parissa. Että kehtasikin verrata häntä, Zekeä, johonkuhun toistaitoiseen idioottiin! "Sellaisia jotkut on. Ja sä elät kyllä varmaan maailman tappiin asti, kuinka vanha taas olitkaan? Sataviiskyt? Mutta kai sitä nyt elää jos ei koskaan riskeeraakaan. Mutta sun ei ehkä kannata alkaa puheliaaksi enää tuossa vaiheessa. Eihän noilla kärryillä pääse yhtään ketään tai mitään pakoon!"
|
|
|
Post by submarine on Dec 14, 2011 22:56:46 GMT 3
Vanhasta oli suotu yksi jos toinenkin mielipide aikojen saatossa, ja hyvin moni niistä oli viime vuosien aikana pyörinyt jossakin niillä tienoin, että aika oli jo hionut tästä kulmat ja vienyt sisun, ja rotta oli pelkkä rahaa kumarteleva sylikoira... tai siis sylirotta. Ja eittämättä tämä oli kaukana niistä loiston päivistä, kun oli ollut vielä kuolematon, vahva ja valmis laittamaan päitä vierimään pienimmästäkin. Mutta tämä... tämä alkoi olla jo jotain. Kun Zeke avasi suunsa, ja ensimmäiset sanat vierivät ulos, piirtyi rotan repaleisille kasvontapaisille varsin ikävä irvistys, kuin toivoen hartaasti kaikkien puolesta ettei typerys oikeasti menisi sinne minne oli aikomassa. Mutta niin tämä vain meni, ja niin kajahti ilmoille jotakin peruslaatuisen itsetuhoista. Kaikilla tavoin. Hetken verran oli jopa varsin tyyntä. Kuin Vanha olisi turkistensa sisällä yrittänyt vetää vielä viimeisen kerran epätoivoisesti henkeä. Mutta ei, oli tässäkin liekkinsä, ja vaikka ne olivatkin jo kauan sitten hiipuneet pahimmasta loimustaan, ne paloivat yhä. Ja kun niihin tällä tavoin heitti öljyä, ei rotalla ollut enää paljoakaan sanottavaa asiaan. Joskushan jokaisen oli kuoltava, eikä rotta voinut mitään sille jos tämä tapaus hinkui hautaansa nyt. Hautaansa, jota tuskin tosin edes saisi. Ilman sen suurempia varoituksia Vanhan rautapäinen sotanuija heilahti niin että rusahti - olkoonkin että vielä tällä kertaa se kuului kärryn laidasta, josta vanha, kolhiutunut ase mursi tieltään varsin vaivattoman näköisesti monta paksua naulaa - varmasti työläämmin kuin mitä typeräksi käyneen kissan kallo vaatisi. Kaipa se oli viimeinen varoitus, hetken aikaa kiskoa ase esiin tai jotain. Murhanhimoinen Peto-poni seisahtui heti, rääkyen kuin olisi jo odottanut teurastusta. "Se sisko... nimi. Sano se nimi", Vanha ärähti, kohoten seisomaan kärryissään. Ja turkisten alta ei kuoriutunutkaan enää vanha ja aikansa elänyt, koinsyömä rotanrepale, vaan verellä ja kuolemalla voideltu, elämiä koko maallisen aikansa alusta asti lopettanut soturi. Edes se, että tämä selvästi aristi haavoittunutta puoltaan ja sen käpälää edelleen, ei juuri enää syönyt vaikutelmaa. "Kerron onnettomuudesta. Jos näen. Kuolit miekka kädessä. Hyvä... kuolema", soturi korahti. "Vedä!" ärähdettiin viimeinen varoitus, kun rotta näytti olevan aikeissa loikata suoraan hölmön katin kimppuun.
Olisi ollut helppoa ajatella, että seuraava johtui väärinymmärretystä käskystä. Niin se olisi varmasti ainakin jossakin hölmössä kaskussa käynyt. Mutta Vanha, jos olisi ehtinyt ajatella, olisi kyllä todennut ettei poninperkele ollut koskaan ennenkään mitään käskyjä totellus. Joka tapauksessa, melkein saman tien miekanvetämiskäskynsä ärähdettyään sai vanha ja arpinen rotta urahtaa perään varsin hölmistyneenä, kun Peto äkkiä rääkäisi tavalla joka tuskin jäi kovin paljoa edes pahimmista kadotuksen kurjista, ja sinkosi matkaan kuin pieni, kuormaa vetävä tykinkuula. Samalla rotta tuli todistaneeksi varsin hyvin miksi kärryissä yleensä neuvottiin istumaan, sillä seisoen aseensa kanssa taiteileva soturi ei ehtinyt napata edes mistään kiinni, lensi vain varsin suoraan (ja kivuliaan näköisesti) kylki edellä tielle. Hetkeksi aikaa Vanhakin unohti pyhät tappoaikeensa, äheltäessään vieläkin nuijaansa puristaen itseään suunnilleen istumaan, ennen kuin jäi tuijottamaan jokseenkin hölmistyneenä poninsa perään. Siellä se sinkosi umpihangessa menemään, tietä pitkin, vähän välittäen selvästi kaikista yleisesti työeläimistä lausutuista luonnonlaeista. Kuten siitä, että pienten ponien ei kuulunut voida rynnäköidä täysiä kärryjä vetäen lumihangen läpi edes hidastamatta. Rotta keksi nopeasti oikeastaan vain yhden syyn, joka tällaisen saattoi selittää: verenhimo. "Eh", Vanha rikkoi hetken perästä hiljaisuuden kömpiessään pystyyn. Äsken leimahtaneet lieskat olivat selvästi tyyntyneet huomattavasti äkillisestä kömmähdyksestä. "Reekeleen makkara..."
|
|
|
Post by wuz on Dec 19, 2011 21:15:43 GMT 3
Se, mitä seuraavaksi tapahtui, kävi loppujen lopuksi niin nopeasti, että Zeke joutui jälkikäteen erikseen vielä miettiä, mitä tuona lyhyenä hetkenä oikein kävikään. Hän oli havahtunut katsomaan ikäloppua palkkamiekkaa räsähdyksen kuullessaan, kun tämä tivasi nuijallaan kärryjensä kylkeä takoen siskon nimeä ja lupasi välittää osanottonsa ja kertoa Zekeä kohdanneesta tapaturmasta (mistä tapaturmasta?!). Seuraavaksi kissamies muisti hämärästi kuullessaan käskyn muotoon asetellun karjaisun vetää oletettavasti miekka vyöltään esille, mutta ennen kuin hän ehti sen kummemmin edes reagoida (eli tässä tapauksessa aukaista suutaan suoltaakseen ulos edes jonkinlaista anteeksipyyntöä tai muuta hurlumheitä jolla mahdollisesti välttää edessä oleva nujakka), sinkaisi pikkuruinen hirviöponi kuin ammus tykin suusta matkaan, jonka seurauksena seisomaan noussut mahtipontinen ja vihasta kiehuva rotta kellahti komeassa kaaressa kumoon kinokseen. Tilanne oli kaikessa käsittämättömyydessään koominen, ja Zeken ensireaktiokin purkautui väkisin huuliltaan epämääräisenä naurunpyrskähdyksenä, kunnes mokoma sai itsensä ruotuun nopeammin kuin olisi saattanut kuvitella. Ehkei tässä paranisi nauraa, voihan olla, että rottavanhukselle kävi jo köpelösti ilmalentonsa päätteeksi, ja mikäli ei käynyt, olisi toinen varmasti pian uudelleen nuijanvarressa kiinni kostaakseen kissapojan asiattoman ivauksen.
Siinä kloppi siis seistä nallotti hölmön näköisenä, tukahdutettu hymyvirnistys huulillaan ja silmissään ihan oikea rehellinen yritys pitää pärstänsä peruslukemilla. Hetken aikaa hän harkitsi ojentavansa auttavan kätensä rotalle, mutta kun tämä kuitenkin kaikesta huolimatta onnistui könyämään omin voimin ylös, sopi Zekenkin hengähtää ja laskea varautuneesti nousseita hartioitaan hivenen verran lysyyn. Palkkamiekka näytti kieltämättä melkoisen pöllämistyneeltä ja huvittavaltakin hangessa nuijansa kanssa istuessaan, pakoon pinkaissutta kuljetuskyytiään epämääräisesti kiroillen, mutta tässä vaiheessa oli Zekekin saanut jo mielijohteensa ja ajatuksensa siivosti kuriin.
Mutta koska kissanuorukainen oli mitä oli, eikä itselleen mitään voinut eikä siitä mihinkään muuttuisi, oli sen pakko asialliseen sävyyn kuitenkin huomauttaa eräs yksi aivan pikkuriikkinen seikka. Hänhän oli nimittäin ollut väärässä! "No joo... Näemmä tolla menopelillä olisi sittenkin saattanut päästä pakoon," se totesi hyvinkin vakavaan sävyyn, kääntyessään kulmat kurtussa tarkkailemaan menojaan menneen poniperkeleen perään. Kun konia kärryineen ei näkynyt enää mailla eikä halmeilla, käännettiin kullanruskeiden kissansilmien katse takaisin Vanhaan. "Oletko kunnossa? Äh, sori. Olin aika asiaton kyllä, eh..."
|
|
|
Post by submarine on Dec 20, 2011 15:08:35 GMT 3
Olo oli äkkiä taas huomattavasti vähemmän uljas, mikä tuskin tuli yllätyksenä varsinaisesti kenellekään. Vanha kömpi aavistuksen huterana pystyyn hangesta, pyyhkien varsin nyreästi pahimpia lumia yltään - ja urahtaen muutamaan kertaan varsin happamasti kun haava rinnassa (ja voi kyllä, niin moni muu paikka niin monessa muussa kohdassa) teki selväksi mielipiteensä tällaisesta rytyyttämisestä. Ja sitten katse suunnattiinkin taas kissaan, ihmepelastuneeseen, joka ei nähtävästi vieläkään osannut olla hiljaa. Ei, vaikka oli juuri pelastunut varmalta kuolemalta. Parempana päivänä arpinen rotta olisi huitaissut saman tien uudelleen - tällä kertaa tulematta todennäköisesti ponin keskeyttämäksi. "Tapan myöhemmin", Vanha lähestulkoon murahti vastaukseksi toiselle, kyräillen kaikkea muuta kuin huvittuneena Zekeä. "Ehditpähän testamentin", lisättiin happamasti perään. Kiittäkööt vain itseään ettei edes yrittänyt vääntää tästä enää mitään varsinaista vitsiä - ei ainakaan mitään minkä Vanha olisi tajunnut. Tilanne itsessään rassasi jo aivan tarpeeksi. Tässä se nähtiin, tätä se nyt sitten oli. Paremman puutteessa Vanha tunki vain nuijansa vyölleen, hieraisi rintaansa vielä ja vilkaisi poninperkeleen perään. Kai sitäkin nyt olisi yritettävä jahdata...
"Ala tulla. Jos ei löydy, syön sinut", Vanha ärähti katille, ennen kuin siirsi koipea toisen eteen hangessa. Poni oli kyllä aurannut tietä varsin hyvin, mutta siitä huolimattakin lunta oli vielä tarpeeksi että rämpiminen ei ollut vain mahdollista, vaan jopa pakollista. Ainakaan elukkaa ei olisi vaikea seurata, mutta melkoinen kiire sillä oli ollut johonkin. Eikä rotta todellakaan osannut uskoa että se olisi johtunut mistään tältä lähteneestä käskystä. Reekeleen otus kun oli liian tyhmä tajutakseen sellaisia, ja jos jokin jonkin ihmeen kautta sen umpiluupäähän asti pääsi, mitä varmimmin se olisi jättänyt tottelematta silkasta häijyydestä. Varsin mallikkaasti Vanha onnistui kompuroimaan heti ensimetreillä jälleen naamalleen hangessa. Kukaties olisi pitänyt ottaa hieman rauhallisemmin hetken verran... kuten terpele aina nykyään. Tätä se nyt sitten oli, ei osannut pitää edes tappotarmoa yllä kun vähän putosi päälleen. Katti eli yhä, vaikka olikin suorastaan kerjännyt kuolemaa. Reekeleen terpele. Ärtyneenä rotta huitaisi käpälällä jotakin lumennokaretta, joka selvästikin kaipasi turpaansa. Ja sitten seuraavaksi pitikin jo iskeä nyrkillä hankeen, jäiseen maahan asti, siinä enemmän tai vähemmän pitkin pituuttaan. Se ikävä kyllä sattuikin sitten puolestaan vain omaan ketaraan. Muutaman hetken raivoaan purettuaan Vanha soi Zekelle uudenkin vilkaisun, ja rämpi sitten (jälleen) pystyyn. Reekele, ei tässä kai muukaan auttanut kuin vain lähteä liikkeelle. "Tätä se on sitten. Tai olisi jos... eläisit näin pitkään. Mutta kuolet. Ihan kohta", rotta tuhahti typerälle otukselle, uskomatta oikein enää itsekään höpinäänsä.
"Äh. Mennään", seurasi lopulta viimeinen käsien heittämistä ilmaan vastaava hälläväliä-kiukuttelu. Poni pitäisi löytää eikä tästä kaikesta ollut yhtään mitään hyötyä. Lunta ja tietä riitti vielä, ja sopi toivoa kaiketi kaikkien puolesta, ettei pirun elikko päättäisi kokeilla umpihangessa rymistelyä. Silloin siitäkään ei paljoa jäisi jäljelle. "Liikettä!" Vanha ärähti vielä peräänsä, parta ikävän napakassa tuulenpuuskassa hulmuten, kuin saadakseen kasaan jotain viimeisiä arvovallan rippeitä. Ne olivat tosin jääneet johonkin jo vuosikausia sitten, joten yritys jäi melkoisen hedelmättömäksi...
|
|
|
Post by wuz on Dec 20, 2011 15:51:51 GMT 3
Kissa ei ollut niinkään moksiskaan rotan äreydestä tai siitä, että tämä jätti varsin onnistuneesti huomioimatta nuorenmiehen suorastaan asiallisen anteeksipyynnön. Saavutushan oli jo sekin itsessään, ettei hän ollut repimässä huumoria heti uudelleen Vanhan törttöilystä, tipahtamisesta tai muunlaisesta tumpeloinnista, kas kun sehän tunnetusti oli vanhuksille luonteenomaista, vaan kerrankin hän katsoi parhaaksi pitää kuononsa ummessa - tai vähintäänkin vahtia, ettei lipsauttelisi aivan kamalia sammakoita suustaan. Olipa rotta sentään onnistunut rauhoittumaan, eikä enää välttämättä aivan samantien koettaisi uudelleen päästää matkakumppaniaan päiviltä, kuten tämä jalomielisesti myös ilmaisikin ääneen. "Just. No sepä armeliasta, kiitosta vaan," kloppi mutisi huiviinsa, varoen silti käymästä liikaa palkkamiekan hermoille. Tahallaan ei paranisi hyppiä toisen kuonolle, ties vaikka seniori saisi siitä lisää pökköä pesään päästää nuorukaisen päiviltä... Vaikka kieltämättä kiivas rottavanhus oli kyllä toiminnallaan onnistunut istuttamaan Zekenkin päähän ajatuksen testamentin mahdollisesta teosta. Jos meno jatkuisi tämänlaisena, sellainen tulisi varmasti tarpeeseen. (Eipä sillä, ettäkö kissan toiminta olisi missään vaiheessa ennen tätäkin ollut yhtään sen turvallisempaa...) Kuin kiukutteleva teini tunki nuorimies kätensä syvälle housujensa taskuihin ja potkaisi liikkeelle lähtiessään muka mielenosoituksellisesti kenkänsä kärjen eteen eksynyttä viatonta lumikokkaretta, mutta vain sen jälkeen, kun oli pistänyt merkille Vanhankin pahoinpitelevän puolustuskyvyttömiä lumikinoksia tahollaan.
Kauaa ei hitaasti uudelleen liikkeelle edennyt matka jatkunut kahden hengen seurueen toisen osapuolen tuiskahtaessa jälleen kerran kuonolleen hankeen, lasketeltuaan toki asiaankuuluvasti pari asiatonta kommenttia poninsa löytymisestä ja siitä, miten kissa päätyisi vararavinnoksi mikäli kyseistä kuljetusvälinettä ei pian löytyisi. Zeke, joka oli varsin onnistuneesti kyennyt hillitsemään kielensä, nipisti huuliaan yhä tiukasti yhteen kuin estyäkseen täten sanomasta jotakin provosoivaa, joka johtaisi nopeasti hänen ennenaikaiseen kuolemaansa.
Vaan rajansa kaikella! Siinä vaiheessa kun omiin ketaroihinsa kompuroiva rottavanhus alkoi komennella nuorempaansa liikkeelle, oli Zekenkin aika avata se surullisenkuuluisa, moniin ongelmatilanteisiin johtanut sanainen arkkunsa. "Jos et olis yrittänyt tappaa mua äsken niin olisin ehkä voinut jopa tarjoutua kantamaan sut. Mutta koska yritit, niin en tarjoudu. Ja sitä paitsi hei, sunhan piti SUOJELLA mua, ei tappaa! Mitäs helvetin asiakaspalvelua toi muka on olevinaan, mitä!"
|
|
|
Post by submarine on Dec 20, 2011 17:07:24 GMT 3
Ja tässä sitä nyt taas oltiin. Poskensoitto jatkui, vaikka hengissäkin oli selvitty vain vaivoin. Vanha pysähtyi vähintäänkin painokkaasti hangessä, ennen kuin kiskaisi pitkään henkeä. Tässä sitä mentiin, taas tuntuivat juuri vaivoin alas poljetut (tai polkaistut) liekit ottavat lisää ilmaa. Pirun nulikka ei nähtävästi oikeasti arvostanut henkeään mitenkään erityisemmin, ja oli enemmän kuin valmis heittämään sen hukkaan heti kohta uudelleen. Tämä ei mennyt enää edes pelkästä lällätyksestä, tämä oli jo selvää ja suoraa halventamista. Pirulainen jatkoi vaikka tiesi mihin se johtaisi, eli selvästikin jo haastoi tahallaan. Tai sitten oli vain tyhmä. Olipa miten oli, oli kumpaankin vain yksi lääke. "Hoidetaan sitten", Vanha urahti ja kääntyi hangessa ympäri kohtaamaan Zeken. "Kahdesti... ei mene enää!" ärähdettiin varsin huonoselkoisesti, samalla kun köhivä rotta polkaisi muutaman kerran hankea jalallaan. Nuijaa ei edes vedetty esiin, vaan rotta vain rusautti rystysiään niin että kuului, puhisten kuin mikäkin ylipaineinen kattila. Oltiinhan tässä sentään vielä sotureita, reekele vieköön. Tämä penikka ansaitsisi muutaman kunnon kolhun nyt. Se olisi tälle pelkkä palvelus, pelastaisi kukaties hengen joskus myöhemmin. Ja pistäisi ainakin nyt hiljaiseksi toivon mukaan. Arpisen, vanhan soturin harjantapainen hulmusi napakaksi äityneessä tuulessa, ja kukaties sitä olisi voinut pitää jopa varsin uljaana. Rotta nyt ei tosin enää varsinaisesti hurjistunut tai käynyt vimmaiseen paikkojen rikkomiseen, näyttipähän vain taas ärtyneen.
"Vedä!" Vanha ärähti muutaman hetken perästä, tosin vasta vilkaistuaan ympärilleen siltä varalta, ettei poninperkelettä ainakaan enää näkynyt missään sotkemassa kaikkea. "Tai älä. Kaadut silti. Tyhmyyteen", rotta jatkoi, ja yskäisi kumeasti. Oli kai parempi tosiaan näyttää tälle tapaukselle kuka täällä oikeastaan määräsi halutessaan tahdin ja kenen oli parempi olla luulematta itsestään liikoja... kaikkien hyväksi. Vanhan oman mielenterveyden ja Zeken ruumiin terveyden. Ja siinä sivussa rotta tuli myös varmistaneeksi muutamalla sivuttaisella vilkaisulla, että oli varmistanut itselleen paikan, josta tuskin sotkeutuisi lumeen. Reekele, kyllä tässä nyt aina, haavoja tai ei, yhteen typerykseen hieman järkeä hakattiin...
|
|
|
Post by wuz on Dec 20, 2011 19:50:39 GMT 3
Jotkut ne vain eivät ottaneet sitten millään opikseen. Hangessa seisoskeleva, käpälät syvälle taskuihin tunkenut kissanuorukainen oli oikea oppikirjaesimerkki tällaisesta tapauksesta, eikä tuntunut täysin sisäistävän sitä vielä itsekään. Vastaavanlaisessa tilanteessa - kuten jo monta kertaa ennenkin - kuka tahansa täysjärkinen olisi ottanut jalat alleen tai vähintäänkin sulkenut suunsa ellei sitten päättänyt madellen anella anteeksi latelemiaan ajattelemattomia loukkauksia, mutta sitä oli kai turha odottaa klopilta, jolta puhuminen sujui yhtä huomaamattoman helposti kuin hengittäminenkin. "Mi-- HEI! Etkö sä yhtään kuunnellut mitä mä juuri sanoin?! SUOJELLA sun piti, EI TAPPAA!" se älähti tahattomasti, ja otti varmemmaksi vakuudeksi pari hoippuvaa askelta takavasemmalle, vaikka eipä rottavanhus erityisen ketterältä lyhyine jalkoineen ja haavoineen vaikuttanutkaan. Ei vara silti venettä kaatanut - vaikka tässä tapauksessa Zeken vene oli vuotanutkin jo pitkän aikaa ja sitä mukaa täyttynyt hissuksiin, vaikka äyskäröidä olisi pitänyt sen sijaan, että kauhoo laidan yli lisää vetta paatin pohjalle. Huitoi se sentään sovittelevin elkein käsillään ilmaa, tai miten kukin nyt osallaan tahtoi sen tulkitakaan - Zekelle se oli selvä hyväntahdon ele, sovitteleva sellainen, kun taas vanha, raihnainen joskin vihainen ja turpakäräjille heti nyt valmis oleva rotta saattoi ottaa sen jopa tökerönä käsimerkkinä. Kukin tavallaan.
Suureksi helpotuksekseen Zeke pisti kuitenkin merkille, että massiiviseen sotanuijaansa rotta ei ainakaan ihan heti kajonnut. Hyvä niin, vaikka eipä toisen rystysten naksuttelukaan hyvää lupaillut... Puhumattakaan siitä, että vanhukset olivat niin kovin alttiita osteoporoosille, kunhan toinen nyt vain ei epähuomiossa uhitellessaan katkoisi sormiaan! ... vaikka väliäkös sillä, tuskinpa se nyt oli tällä hetkellä Zeken päällimmäisin huolenaihe. Sitäpaitsi milläs rotta sitten hänet olisi piessyt, jos olisi onnistunut vähintäänkin muljauttavaan nivelet paikoiltaan? Jos kissa olisi ollut meedio ja päässyt kurkistamaan juuri tällä hetkellä palkkamiekan pään sisällä pyöriviin ajatuksiin, olisi hän varmasti tehnyt vähintäänkin pari terävää, joskaan ei niin älykästä huomiota. Oliko todella suuren ja mahtavan soturin tehtävä koulua pojista miehiä pieksemällä näitä parin typerän huulenheiton tähden, ja ennen kaikkea: millä ihmeen logiikalla kaikkien aikojen selkäsauna opettaisi kenellekään yhtään mitään?! Vaan eipä klopilla ollut juurikaan aikaa pohtia näitä, syntyjä syviä, kun se koetti kuumeisesti miettiä jonkinlaista pakokeinoa tilanteesta. Poni-perkeleestä ei näkynyt jälkeäkään, ja hetken katti mietti jo säntäävänsä ketterästi ponin auraamaa reittiä pitkin niin pitkälle kuin pippuri kasvaa, mutta toisaalta pari valittua sanaa voisivat nekin... Eh, tai ehkei sittenkään. Häntä levottomasti takanaan heilahdellen Zeke puntaroi erinäisiä vaihtoehtoja, kullanruskeiden kissansilmien katse tiiviisti kuitenkin Vanhaan liimautuneena, kuin yrittäen ennakoida tämän seuraavaa siirtoa. Vaan sitten pojalla välähti. Mitä sitä suotta odottamaan kuoliniskua, kun saattoi itsekin yllättää! Vikkelästi kuin kofeiinin yliannostuksen (mitä se sitten ikinä lieneekään) saanut orava kaapaisi nulikka laukkunsa pohjalta rotalta itseltään saamansa puolikkaan, kivikovan jäisen juureksen, ja viskasi sen lentoon, tähdäten jokseenkin rotta-paran otsaan. Lopputulosta se ei jäänyt kuitenkaan vahtimaan, vaan kääntyi vikkelästi kannoillaan ja lähti yllättävän ketterästi poukkoilemaan hangessa eteenpäin - ei tietenkään tietä pitkin, vaan umpihangessa, joka ei sitten loppujen lopuksi kantanutkaan ihan niin hyvin kuin mitä nuorukainen oli toivonut. Epämääräisen rääkäisyn saattelemana kissa upposi reisiään myöten valkeaan, kylmään muhjuun ja jämähti siihen samalla villisti käsillään huitoen, kuin myös suustaan erinäisiä värikkäitä kirouksia suoltaen. "Ei - voi - perhanan - mikä reekeleen - voi nyt sen seittemäntoist---"
|
|
|
Post by submarine on Dec 20, 2011 22:49:12 GMT 3
Vanha ei ollut erityisen yllättynyt siitä, ettei Zeke selvästikään ottanut nyrkkien heiluttelua ja ärinää vastaan turhan urheana. Tässä se taas nähtiin, pirulaisella riitti kyllä puhetta, vaan ei rahkeita kun olisi sitten oikeasti pitänyt jopa vastata seurauksista. Jotakin se taas rupesi vikisemään, mutta rotta ei suonut sille enää ajatustakaan, otti vain ensimmäisen painokkaan askeleen kohti, antaen jalkansa puhua aivan tarpeeksi, kun se tömähti maahan. Tasainen, pysäyttämätön, määrätietoinen marssi. Toinen hätiköikööt ja tehkööt virheet. Ja melko lähelle Vanha pääsikin, oletti jo kissan vain hyytyneen paikoilleen hermostuksissaan, ennen kuin tämä lopulta jopa teki jotakin. Vanha ehti tihrustaa Zeken kahmaisevan jotakin laukustaan, ja erotti jopa heiton. Vanha kikka, kiskaistaisiin naamaan ja huidottaisiin päälle kun siitä oli vielä liikaa murehdittavaa. Tässä kohtaa jopa melko hyvä veto, vanha ja arpinen rotta kun oli kaikkea muuta kuin ketterä, ja lumi teki väistämisestä vielä aavistuksen ikävämpää. Joten paremman puutteessa rottasoturi urahti, veti käpälänsä naamaa suojaamaan ja painui kumaraan, juuri kuten kokemus saneli. Ja sitten ilman halki lensikin jo hulmuavaa harjaa hipoen ja napakasti jostain olkapään tienoilta kimmahtaen... lanttu. Puolikas, madonsyömä, kivikova jäinen lanttu. Lanttu, jonka Vanha aivan itse oli tapaukselle heittänyt. Reekele tuhlasi vielä ruokaakin. Juurekas ei välttämättä ollut se vaarallisin ase, ja Vanha kirosi itseään melkoisesti kun oli hölmönä vetäytynyt suojiin. Se oli antanut Zekelle varmasti varsin hyvin aikaa... niin tuota, oikeastaan kun rotta laski käpälänsä alas, ei katti ollutkaan rynnimässä päälle. Nähtävästi tämä olikin päättänyt käyttää tilaisuutensa pakenemiseen... tai tarkemmin ottaen epäonnistumiseen paossa.
Hetken Vanha tuijotteli varsin yrmeästi Zekeä, joka nyt ähelsi varsin pahasti jumissa umpihangessa. Kukaties nulikalle olisi pitänyt jossain vaiheessa kertoa työllä ja vaivalla viime kesänä tien viereen kaivetuista ojista, mutta tämä oli tainnut löytää ne aivan itsekin jo. Rotta päästi vain tuhahduksen, hieraisi lantulla kopauttamisesta valittelevaa olkapäätään ja ravisteli sitten itseään hieman, ennen kuin lähti huomattavasti vähemmällä uholla ja tarmolla, joskaan ei sen rauhallisempana, löntystelemään kohti varsin kovaäänistä, joskin vaihteeksi huomattavasti vähemmän riemukasta kissaa kohti. Vaihteeksi tämän sanoissa oli jopa järkeä. "Hävisit. Lumelle", Vanha kuittasi varsin ykskantaan tuijotellessaan takaapäin uppokinoksiin jumiin jäänyttä Zekeä tien reunalta, turvallisesti upottavan hangen ja ojan ulottumattomissa. Hetken aikaa rotta raapi itseään lähestulkoon kuin viattomana ja rauhallisena, ja näytti jopa siltä kuin olisi ollut aikessa ojentaa käpälää auttaakseen kissan ylös - paitsi että kiertyikin sitten mahdollisen kiitollisen raajan sijasta varsin ärhäkästi tämän kurkun ympärille. "Ylös, urpo!" ärjäisi Vanha, ja sitten, niin paljon kuin paikat ja haavoittunut rinta siitä armoa kirkuivatkin, kiskaisi koko kevytrakenteisen tapauksen irti lumen kylmästä syleilystä. Jäntevä, ei niinkään lihaksikas, katti seilasi ilman halki pillistä kiinni pidellen, ennen kuin lopulta mätkähti lumiselle, joskin huomattavasti vähemmän upottavalle tielle. Siinä lieni jo hieman ihmeteltävää urpommallekin.
Repäisynsä jälkeen Vanha olisi kyllä mielellään pitänyt hetken taukoa ja hengähtänyt, mutta tässä kohtaa oli tärkeä näyttää vakuuttavalta. Siksipä, heti irti päästettyään, survaisi rotta suoran nyrkin jonnekin kissan alaselän tienoille. Siihen oli aikanaan ollut muitakin söitä kuin merkityksettömät pullistelut, että tämä oli saanut Rautarotan nimen. Kuten vaikka se, että moni oli joskus vannonut arpisen soturin olevan raudasta valettu, käpäliään myöten. Ja kukaties tämä ei enää pystynyt iskemään ovea säpäleiksi yhdellä kunnon suoralla, ainakaan yhtä mallikkaasti, mutta kevyttekoisen kissan luulisi yhä tuntevan iskun. "Sanoin vedä! En juokse! Eli vedä!" äristiin perään. Vanha höyrysi melkoisesti nyt - kirjaimellisestikin mitä hengitykseen tuli.
|
|