|
Post by spyrre on Sept 20, 2011 22:26:19 GMT 3
Jos matka kivikon yli oli ollut hankalaa päivänvalossa, oli oletettavissa että se olisi vielä ikävämpää hämärän laskeuduttua mutta yllättäen purppuratukka tuntui kuitenkin pysyvän jaloillaan ilman suurempia vaikeuksia. Vaikka olikin siristellyt melkoisesti soihdun valossa kompurointi väheni huomattavasti kun se sai rauhassa tottua hämärään ikävät kirkkaat valonlähteet selkänsä takana ja poika tuntui jopa tähyilevän etsivästi ympärilleen kuin olisi jopa nähnytkin jotakin. Tämän olisi voinut olettaa olevansa huolissaan kun tuli puhe isommista villieläimistä mutta oikeastaan Spyro huolehti lähinnä kissastaan jonka olinpaikasta hän ei ollut aivan varma. Olihan Kissa onneksi sitkeä pieni eläin, selvinnyt ennenkin omin päin luonnon helmassa ja nyt hän sentään tiesi että se oli jossakin lähellä... Ja nyt jos jokin peto sattuisi lähistölle olisi saatavilla onneksi yllin kyllin helpompaa ja parempaa syötävää, kiitos rottakaksikon. Rauhoittuneena hetken tilannetta pohdittuaan se keskittyi myöskin rialin ohella etsiskelemään leiripaikkaa lohkareiden seasta, vilkaisten ohimennen olkapäänsä ylitse perässä tuleviin hienostomiehiin.
Kauas ei leiripaikan haussa tarvinnut kulkea kun joukkio pysähtyi hieman tasaisemmalla ja vähän hiekkaisemmalla maastolla... joka toisaalta olisi voinut olla hiukan kauempana hajuetäisyyden ulkopuolella äskeisestä paikasta jos Spyrolta oltaisiin kysytty. Tosin se ei valittanut, tihrusti vain tovin vaiteliaasti suuntaan josta tuuli kantoi verenlemua ennen kuin käänsi huomionsa leirielämän järjestelyyn. Hiukan epäkäytännöllisesti mutta tavallaan ymmärrettävästi kaksi matkalaista majoittui vähin äänin pois silmistä läheisen kivenlohkareen taakse saaden Spyron kohottamaan kummeksuvasti kulmiaan. Ilmeisesti miehet tahtoivat olla rauhassa tai eivät luottaneet pelastajiinsa, nuorukainen arveli, kohautti olkapäitään ja kääntyi seuraamaan uteliaana Iksaan touhuja huomatessaan tämän tekevän jotain kiinnostavampaa. Sen sijaan että olisi alkanut haalia kokoon heinää ja risuja sytykkeeksi tämä kaiveli repustaan esiin lehtiin käärityn paketin. Viritys syttyi varsin vaivatta ja näkyi palavan yllättävän hyvin, mutta sai Spyron pian nyrpistämään nenäänsä. "Se haisee." Kommentoitiin ykskantaan, Iksaan ei ollut tarpeen kertoa mitä sytytetyssä paketissa oli ollut, purppuratukka haistoi sen vallan mainiosti. Täytyi kyllä myöntää että vaikkeivat kukkasille tuoksuneetkaan kyseiset jätökset paloivat hyvin kun ei oikein muutakaan poltettavaa ollut. Ainakin heillä oli nyt tuli, ja vaikka hiukan nyrpistelikin nuorukaisen oli pakko myöntää että temppu oli tavallaan kätevä ilmankin käytyä ikävän viileäksi hänen makuunsa. Rialin ottaessa puheeksi illallisen mahdollisuuden poika keskeytti hetkiseksi liekkisen kriittisen tarkastelun tajutessaan että hän oli oikeastaan varsin nälkäinen. Se oli kieltämättä hiukan vastahakoinen lykkäämään ateriaansa sonnalta lemahtaviin liekkeihin mutta nyökkäsi kuitenkin vatsansa esitettyä äänekkään mielipiteensä. Lintu pääsi pois vyöltä riippumasta nulikan istuessa maahan eläinparkaa kynimään, kunnes se näkyi joitain kourallisia höyheniä ympäriinsä leviteltyään kyllästyvän touhuun. Uusi pitkäteräinen veitsi sai käyttöä kun kana tökättiin kekseliäästi terään ja asetettiin paremman puutteessa tämän avulla liekkien ylle. Turhaan sitä tuhlaamaan aikaansa nyppimiseen kun tulikin voisi hoitaa asian, vai mitä? Entistä aromikkaampi palavien höyhenten haju täytti ilman. Kaikesta päätellen Spyro ei ollut erityisen hienostunut kokki, mutta se tuskin tuli yllätyksenä kenellekään.
|
|
|
Post by submarine on Sept 20, 2011 23:11:34 GMT 3
"Se palaa", Iksaa ilmoitti ykskantaan tökkiessään lyhyellä kepillä oikein iloisesti roihuavaa sontanuotiotaan. Ihmiset aina valittivat hajuista sun muusta, kuin eivät muka itse olisi lemahtaneet kaikenlaiselta. Rial ainakin nuuhki paljon mieluummin tuttua rotanhajua kuin kaikenlaisia kaupunkien sun muiden outoja lemuja, jotka pistivät kuonon tukkoon ja pään sekaisin. Ainakaan vielä kukaan ei ollut kuollut rotanlannan nuuskimiseen, toisin kuin joihinkin tiettyihin tökötteihin - tai no, tiesi Iksaa erään, mutta se oli poikkeustapaus. Ja kyseessä saattoi olla enemmänkin hukkuminen kuin varsinainen nuuskimiskuolema. Olipa miten oli, kana oli hetken kuluttua tungettu tulen ylle, olkoonkin että melkoisen kömpelösti. Iksaa olisi kukaties itse nyhtänyt ainakin höyhenet pois ennen paistamista, jos nyt olisi paistamaan ruvennut, ne kun tuppasivat olemaan melko ikäviä kurkussa. Mutta ei kuitenkaan sopinut valittaa, liha paistui yhtä kaikki. Gruut kiinnostui melkoisen nopeasti tilanteesta, ja Iksaa tarrasi sitä varmemmaksi vakuudeksi korvasta napakasti tehdäkseen selväksi, mikä oli sopivaa ja mikä ei. Ilmeisesti jättiläisrotalla oli vaikeuksia tajuta, miksi moista rääpäleotusta pokkuroitiin, mutta Iksaalla oli ote siitä, monessakin mielessä, ja loppujen lopuksi se tyytyi taas örähtämään muutaman kerran mielenosoituksellisesti ennen kuin mätkähti takaisin makoilemaan.
Aikansa paistuttuaan kana taisi olla valmiskin, ja Iksaa pohdiskeli, oliko tällä oikeutta alkaa vaatimaan osingolle. Se eittämättä kuitenkin oli tämän aivan itse nappaama - joskaan ei kaikkien tulkintojen mukaan omaisuutta. No, olipa miten oli, aina kannatti yrittää. "Saako vähän?" Iksaa aloitti, viittoillen käpälällä kanan suuntaan. Se oli erityisen vaikeaa kun kuola valui paistetun lihan lehahdellessa kuonoon, mutta kai siitä sai silti selvän. "Näytän sitten, miten veitsellä", tämä tarjosi vastalahjaksi, koskettaen sanojensa painoksi omia teräaseitaan, joita oli tullut hankittua äsken melkoisesti lisää. Oman, alkuperäisen, puisella tupella tarkkaan peitetyn veitsensä kohdalla rotta jäi hetkeksi aikaa naputtelemaan sen kahvaa mietteissään, kuin sen pelkkä koskettaminen olisi tarkoittanut jotakin. Sitten tämä kiskaisi äkkiä käpälänsä kauemmas melkein kuin säikähdyksellä ja jäi tuijottamaan Spyroa mahdollisen kanan toivossa.
Mieskaksikko kuului keskustelevan jotain matalalla äänellä kivensä takana. Iksaa olisi todennäköisesti saanut selvän siitä, jos olisi oikein yrittänyt, mutta juuri nyt tätä ei kiinnostanut. Kana oli paljon mielenkiintoisempi - Gruutinkin mielestä, jos murhaava tuijotus penikan suuntaan mitään viesti.
|
|
|
Post by spyrre on Sept 21, 2011 1:00:13 GMT 3
Hyvä kun kana oli saatu tulelle kytemään näytti toinen, vähempipuheinen rotta alkavan innostua mutta kaikeksi onneksi Iksaa pysäytti tämän jälleen. Spyro rypisti tälle paheksuvasti kulmiaan ja tuijotteli varsin epäluuloisesti kun tempova rotta laitettiin jälleen kuriin ja kaikeksi onneksi tämä antoikin pian periksi. Lintuaan kypsemmäksi kärventäessään tämä piti varmuuden vuoksi Gruutia silmällä kuitenkaan pahemmin luottamatta tähän jyrsijään jonka tiesi haluavan mielellään pureskella muutaman palan hänestäkin jos saisi tilaisuuden. Tovihan tässä kului, eikä purppurapää ollut paljon hortoilua ja pakoillua sisältäneen päivän (ja sitä edellisen) jälkeen enää kaikkein kärsivällisimmällä tuulellaan odottaakseen lihan kypsymistä kovinkaan kauaa mutta tuoksahtavan tulen ääressä oli sentään mukavahko lämmitellä muuten niin viimaisen kivikon keskellä (kunhan tosiaan jätti huomiotta hajun) joten se sai harhautettua itseään tarpeeksi kauan että loputkin höyhenkerroksesta kärventyivät suurimmaksi osaksi pois ja lihakin alkoi tiristä. Siinä vaiheessa lopahti purppuratukankin itsehillintä ja lintu nostettiin liekeistä. Ilmeisesti hän ja Gruut eivät olleetkaan ainoita. Iksaan vihjaillessa vaivihkaa kuolaten että lintuvainaa olisi maistunut tällekin Spyro kohautti olkapäitään yllättävänkin suopeasti siitä huolimatta että silmäili vieläkin välillä Gruutia nuivasti. "Juu, eiköhän tästä riitä jos tahdot. Odotas vähän." Selvästikin nätisti pyytäminen tehosi huomattavasti tehokkaammin kuin puoliväkisin ruokaan kiinni pyrkiminen, kun Iksaa vielä lisäksi lupaili veitsitemppuja purppuratukka ei edes vastustellut sen enempää, olihan rial nyt kuitenkin jonkin asteen sankari rotaksi pelastellessaan viattomia kulkijoita hyökkääjiltä tai omalta rotaltaan. Linnunruho tipautettiin suuremmin hienostelematta viereiselle laakealle, edes likimain puhtaalle kivenmurikalle (no, poika kyllä pyyhkäisi sitä ensin muutamaan kertaan hihallaan) ja alkoi nirhata jo paistovälineenä toimineella veitsiparalla tätä halki. Kuuma teräs tai tirisevät höyryt eivät näyttäneet hetkauttavan poikaa vaan se askarensa sijaan päätyi silmäilemään uteliaasti rialin esittelemää arsenaalia. Monet veitsistä, jotka Iksaa oli kerännyt ryöväreiltä, olivat likimain yhtä kärsineen näköisiä kuin Spyronkin poimima vaikka varmaankin tarpeeksi toimivia, mutta yksi erosi selvästi joukosta jopa hänen silmäänsä... jos ei aluksi ulkomuodoltaan, niin viimeistään rialin reaktion perusteella. Purppuratukka räpäytti silmiään yllättyneenä rotan säpsähtäessä jostain syystä tämän yhden veitsen kosketusta ja päätyi katsomaan tätä hiukan tarkemmin. Kummallista, olikohan teräs muka kuumentunut vaikka oli etäällä nuotiosta? Ei sen silti olisi luullut tupen läpi polttavan kaiken järjen mukaan... Tai kädensijan kosketuksesta muutenkaan. "Tuo ei ole niiltä rosvoilta, eihän?" Se kysyi, pistäen merkille että tämä yksilö oli hyvin eri näköinen kuin muut. Saattoi olla jopa arvokaskin sen mukaan mitä hän tästä aiheesta mitään ymmärsi. Mieskaksikkokin puhui kauempana, mutta Spyro oli nyt kiinnostuneempi tästä. "Se on aika hieno, mistä sait sen? En ole tainnu nähdä ihan tuollaista aikaisemmin. Se taitaa olla paljon parempi kuin nuo muut?" Samalla se rusautti kuuman kanan karkeasti halki ja ojensi veitsen kärjellä toisen osan rialia kohti vilkaisten jälleen Gruutia varovaisesti. Antakoon Iksaa itse tuolle omastaan jos halusi, mutta Spyro piti tästä otuksesta melkeinpä yhtä vähän kuin se tuntui pitävän hänestä.
|
|
|
Post by submarine on Sept 21, 2011 10:54:22 GMT 3
Hetken jännäämisen jälkeen penikka suostui kuin suostuikin oikein mielellään jakamaan kanansa, eikä Iksaa tuhlannut turhan paljoa aikaa, kun linnunpuolikas annettiin eteen. Kypsä liha oli harvinaista herkkua rotalle; niin hyvää kuin se olikin, oli se yleensä turhan suuri vaiva. Oikeastaan jo aivan vain tuorekin liha oli muutaman viime päivän aikana ollut melko harvinaista herkkua, seutu oli outoa eikä Iksaa ollut onnistunut saamaan oikeastaan minkäänlaista saalista. Gruut sai aina jotakin, mutta kaikki isoa jänistä pienempi katosi sen kitaan samoin tein. Niinpä rial oli siis sinnitellyt pitkälti matkamuonansa jämillä, jotka kieltämättä olivat kaikkea muuta kuin mahtavaa vatsantäytettä. Olipa miten oli, nyrhi Iksaa itse puolestaan oman osansa kanasta vielä kahtia, ja nakkasi toisen palan Gruutille. Herkku oli kukaties hieman hukkaan heitetty, sillä Iksaa ei millään uskonut jättiläisrotan edes ehtivän maistaa mitään ahmiessaan. Iksaa puolestaan kiskoi kaikessa rauhassa esiin jostakin nappaamansa kuivan juustonkäntyn, josta lohkaisi suurehkon palan, ennen kuin vilkaisi Spyroon ja heilutteli sitä kysyvästi. Mitä todennäköisimmin penikka kieltäytyisi, ihmisillä oli aina huono maku, mutta rotta jätti silti juuston tämän ulottuville, jos vaikka kaipaisi järsittävää.
Keskenkasvuisen äkillinen kysymys keskeytti kuitenkin Iksaan ruokatouhut melkoisen hyvin heti alkuunsa. Äkkiä tämä olikin kiinnostunut veitsestä. Siitä veitsestä. Rotta vilkaisi tätä aavistuksen syrjäkarein, ja sitten vuorostaan veistään, kuin se olisi ollut jokin likainen salaisuus tai ainakin pieni häpeän aihe. Taakka se ainakin oli, rial oli aina kivuliaan tietoinen siitä, kun se kulki mukana vyöllä, nahkaa vasten. Ja se kulki siinä aina. Sitä ei voinut hylätäkään, tai heittää pois. Olipa se nyt mitä olikaan, se oli aikanaan ollut Iksaan ensimmäinen oma esine. Kukaties jonkinlainen turva ja ystäväkin, jollakin tavalla. Se oli mitä oli, ikävä kyllä. "Se on... paha veitsi", Iksaa lopulta urahti kankeasti ilmoille, sormeillen taas aseen kahvaa hieman samaan tapaan, kuin käärmeenkouluttaja myrkyllisintä suojattiaan, tottuneesti mutta yhtä kaikki myös tietäen käsittelevänsä aineellista kuolemaa. Ei penikka tarkoituksella ollut siitä kysynyt, kunhan oli utelias. Ei tälle saanut hermostua. "Se ei... sillä ei tehdä mitään. Paitsi tapetaan. Ei töitä, ei puolusta. Tappaa. Turmelee. Pahalla tavalla", rotta jatkoi, yhä takellellen. Tällä oli ollut tarpeeksi aikaa oppia veitsestään sen jälkeen, kun sille oli tapahtunut mitä olikaan. Ja tähän tällä oli kaikista vähiten sanoja. Spyro tuskin käsittäisi millään tavoin tästä, mitä Iksaa todella tarkoitti, tai mitä se todella teki, ja niin lieni paras. Harva oli nähnyt veitsen sellaisena kuin se nyt oli, tai mitä se teki kaikelle jota sen terä kosketti, eikä siitä koskaan seurannut mitään hyvää. Eikä Iksaa halunnut esitellä sitä, nyt tai koskaan. "Tätä en näytä. Terä pysyy tupessa. En herätä tätä", Iksaa vinkaisi loppuun äärimmäisen ykskantaan, ennen kuin mitään kysymystä oli edes kysytty - tai pyyntöä esitetty. Oikeastaan rotta painoi aseensa vain tiukemmin tuppeensa, vailla minkäänlaista ylpeilyä tai aikaisempaa esittämisen halua. Siinä oli vain harvinaisen kahtaalle revittyä häpeää ja paheksuntaa. Se oli Iksaan veitsi, sillä oli arvoa. Ja silti se oli nyt jotakin aivan muuta, kuin aikanaan rotanpenikan käpälään painettu arvontunnustus. Nyt se oli.. enemmän ja vähemmän, kuin vain pala terästä. Paljon vähemmän ja paljon enemmän. Ja jotain paljon ikävämpää...
|
|
|
Post by spyrre on Sept 21, 2011 22:31:58 GMT 3
Tuore liha teki kauppansa kolmen nälkäisen kynsissä. Rottien tavoin Spyro iski hampaansa vielä kuumaan kanaan suurempia kursailematta ja jäi natustamaan tyytyväisenä kuin ei olisi syönyt moneen päivään... kuten asianlaita saattoi ollakin. Jos ateriassa oli kokkausmetodin jäljiltä jokin sivumaku nälkä oli aivan liian kova jotta se olisi onnistunut tunkemaan tietoisuuteen silkan ahmimisvietin ohitse. Iksaa kaiveli jostakin esille vielä palan epäilyttävää juustoa jostakin reppunsa pohjalta jota asetti anteliaasti tarjolle. Poika silmäili känttyä hiukan skeptisesti mutta otti sen sitten kohteliaisuudesta vastaan kun kerran nyt oltiin ruokaa jakamassa mutisten epäselvästi jotain kiitoksentapaista. Eiköhän rottakin antanut omastaan sen verran mitä saatavilla oli kuten hänkin. Rialin ilme veti kuitenkin pian vakavaksi tai ainakin niin Spyro jyrsijän olemuksen tulkitsi, kun tuli puhe erikoisesta veitsestä. Poika katseli tätä kummastuneena pureskellessaan lihanpalaa selvästikään oikein ymmärtämättä mistä tämä reaktio johtui, eikä rotan selitys ainakaan selventänyt asiaa. "Eikö puukotetuksi tuleminen ole aina aika ikävää?" Se kysyi saamatta oikein kiinni Iksaan logiikasta. Ilmeisesti kummallinen veitsi oli sitten kai varsin huono viritys jos se ei kuulemma soveltunut oikein mihinkään paitsi ehkä tökätä ikävästi jotakuta, mutta rialin suhtautuminen ei sopinut nyt yksiin tuon teorian kanssa... tämähän näytti olevan melkeinpä levoton kieltäytyessään edes vetämästä terää esiin ennen kuin sellaista oli edes kysytty. Veitsessä oli siis pakko olla jotain muutakin, melkein jopa pahaenteistä... hän ei vain oikein tiennyt mitä. Purppuratukka vilkaisi teräasetta uudemman kerran tutkivasti syödessään. "Senkö takia otit nuo kaikki muut?" Nuorukainen viittasi lukuisten muiden veitsien suuntaan jotka rotta oli kerännyt. "Mikset sitten heitä sitä pois jos se on huono? Voit ostaa nyt paremman kun sulla on niin paljon rahaa." Ehdotettiin suupalan jälkeen avuliaasti. Rotta ei selvästikään pitänyt esineestä joten Spyro ei ymmärtänyt miksi tämä loppujen lopuksi sitten raahasi kapinetta mukanaan.
|
|
|
Post by submarine on Sept 21, 2011 23:13:38 GMT 3
Iksaa vilkaisi jälleen syrjäkarein penikkaa, ja lykkäsi hetkeksi vastaamisen tarvetta repäisemällä kanasta reilusti lihaa kitaansa. Tällä ei ollut hajuakaan, miten selittää Spyrolle, mitä todella tarkoitti, eikä oikeastaan minkäänlaista haluakaan. Tätä oli parempi olla levittelemättä. Mutta toisaalta, ei tämä myöskään halunnut vain äristä keskenkasvuista hiljaiseksi. Kukaties tämä nyt oli ansainnut sentään jonkinlaisen oikeuden kysellä asiasta. Vastauksien pohtimiseen vain menikin pitkä hetki. Ja kanaa kului sitä mukaa. Samalla tämä siirsi veistä vyöllään, hieman pois nuotion loimusta ja hämärään, kuin ei olisi halunnut Spyron edes katsovan sitä. "Tämä minun. Sitä ei heitetä. Ei se toimi", Iksaa lopulta vastasi. "En halua, enkä voi. Ei voi jättää, liikaa haittaa. Kaikille. Joku löytää, joku ottaa. Kaikki menee", rotta jatkoi. "Tämä tappaa. Tämä pilaa. Tämä rikkoo. Tämä haluaa tappaa, ei muuta." Hetken verran Iksaa tuijotteli vaitonaisesti jonnekin tyhjyyteen. Veitsi oli ikävä asia, ja aivan yhtälailla sen olemassaolo oli ikävä muistutus vielä ikävämmistä asioista. Joskus rotta oli yrittänyt käydä sitä kaikkea läpi, mutta se oli aina liikaa. Tämä muisti hyvin harvat unistaan, mutta se kaikki oli ollut samanlaista, kammottavan epätodellista painajaista. Se ei unohtunut, se pinttyi jonnekin muistin perukoille ja loikkasi aina esiin, kun vähänkin antoi sijaa. Vaan joskus rotta oli miettinyt, että jos kerran pelkkä veitsi, pelkkä pala metallia ja luuta ja puuta, saattoi kokea sellaista, mitä se kaikki olikaan tehnyt sen kantajalle. Kukaties...
Äkkiä Iksaa löi itseään jonnekin kuonon paikkeille. Ajatukset olivat menossa harvinaisen huonoon suuntaan, ja ne oli parempi hylätä saman tien. Spyrokin näytti saaneen pikkuhiljaa syödyksi, ja rotta päätti takertua ainakin yhteen asiaan, joka varmasti veisi aivoitukset aivan muille radoille. Tälle oli luvattu veitsenheilutusta, ja oli kaiketi aika toteuttaa lupaus. Rialilla ei ollut hajuakaan siitä, miten tämä nyt toimisi, mutta loppujen lopuksi oli kai vain paras opettaa, kuten tällekin oli opetettu. Se oli ainakin toiminut, rotta oli vielä hengissä. Loimuavan sontanuotion hämärässä valossa Iksaa vääntäytyi jaloilleen, venytteli hetken ja poimi sitten erään rosvoilta ottamistaan veitsistä vyöltään. Se ei ollut mikään hyvä veitsi, mutta se ajaisi asiansa. Hetken rotta punnitsi asetta käpälässään, ja vilkaisi sitten istua nököttävään Spyroon. Tästä ei saisi kunnon rottaa tekemälläkään, mutta kukaties tässä oli tarpeeksi häntää ja viiksiä edes kärhämöimään kuin kunnon rotta. "Nyt alkaa. Ota veitsi. Lyö minua. Nyt", Iksaa lopulta vinkaisi harvinaisen komentavaan sävyyn. Rial itse seisoi puolirennosti nuotion sivussa, veitsi melko matalalla ja toinen jalka kevyesti, tahdissa kivistä maata tampaten. Tahti kuitenkin kiihtyi nopeasti tasaiseksi, jatkuvaksi jumputukseksi, kun pitkävarpainen ketara jumputti maata vasten kerta toisensa perään, haastavana ja pontevana. Tämän piti nähdä, osaisiko penikka edes yrittää, ennen kuin tietäisi mitä tämän kanssa tarkalleen ottaen pitäisi tehdä. Rialilla tosin oli omat, pahat aavistuksensa asian laidasta. Ainakin, jos penikkaa piti arvioida tähänastisen pohjalta.
|
|
|
Post by spyrre on Sept 22, 2011 1:16:04 GMT 3
Tämä puheenaihe ei selvästikään ollut Iksaan mieleen, vaikutti uhkaavasti siltä että Spyro ei saisi vastausta koskien mystistä teräasetta rotan hiljennyttyä merkitsevästi syömään. Poika kohotti kulmiaan mutta ei sitten tivannut enempää pistäen merkille rialin jopa lykkäävän veistä pois näkyviltä. Hetken kuluttua revittyään kanaa vaiteliaana Iksaa avasikin vielä suunsa kieltäytyen ehdottomasti luopumasta esineestä kaikesta tuntemastaan vastenmielisyydestä huolimatta. Spyro kallisti hiukan päätään ihmetellen. Iksaahan puhui esineestä aivan kuin tämä olisi ollut elävä ja pahansuopa olento... mutta miten sellainen muka voisi olla mahdollista? "...Onko se kirottu tai jotain?" Poika kuulosti jo jopa hiukan levottomalta asian suhteen, kuluttaessa sitten tovin mietteliäässä hiljaisuudessa myöskin rialin ajatusten harhaillessa . Ruoka hupeni nopeasti motivoituneissa hampaissa molempien upotessa hetkeksi ajatuksiinsa, Spyron yrittäessä lähinnä järjestellä otuksen vinkuja jotenkin ymmärrettävään muotoon. Iksaa oli kuitenkin syömisessään joutuisampi ja kun oli tuhonnut linnunkappaleensa tämä vaihtoi hyvin äkillisesti aihetta ja kömpi jaloilleen ottaen esiin yhden uudemmista veitsistään. Spyro tuijotti tätä hetken hölmistyneenä silmiään räpytellen kun rotta suorastaan komensi iskemään itseään. "Ehh? Veitsellä sinuako? Nyt hetikö?" Purppurapää vaikutti vastahakoiselta koko idean suhteen mutta vääntäytyi kuitenkin kohta sormiaan viittaansa pyyhkien jaloilleen kun ei tiennyt mitä muutakaan olisi tehnyt, loput kananpalat säästöön leikkuualustana toimineelle kivelle lykäten. "Etkö voisi näyttää ensin? Tai jos lyödään jotain muuta?" Se poimi epäröiden veitsen sormiinsa mutta ei oikein tiennyt miten olisi pitänyt toimia uhmakkaasti tömistelevän rotan suhteen. Vaikka se olikin veitsen aivan itse poiminut mukaansa tuntui vieläkin aika järjettömältä yrittää käydä jonkin kimppuun ilman kokoetua ja voimakkaita kynsiä... pelkkä veitsi yhdistettynä ruipeloon kehoon oli varsin säälittävä aseistus verrattuna näihin.
|
|
|
Post by submarine on Sept 22, 2011 11:16:10 GMT 3
Iksaa jätti penikan viimeisen kysymyksen aivan omaan arvoonsa, esittäen parhaansa mukaan, ettei edes kuullut sitä. Veitsestä oli puhuttu jo aivan tarpeeksi pitemmäksikin aikaa, eikä rotalla ollut minkäänlaista halua jatkaa. Sen olemassaolo oli jo sinällään aivan tarpeeksi ikävää, siitä ei tarvinnut enää erikseen muistuttaa joka käänteessä. Eikä rialilla sitä paitsi edes ollut tälle mitään kunnollista vastausta. Kiroukset sun muut olivat ihmisten asioita, ei tämä niistä tajunnut. Rotat keskittyivät olennaiseen. Olipa miten oli, ei Iksaa ollut varsinaisesti kummissaan penikan reaktiosta käskyyn alkaa huitomaan. Tämä kyllä kömpi pystyyn ja otti veitsenkin kauniiseen käteen, mutta se tärkein jäi. Rääpäleessä ei ollut ollut mitään tarmoa aikaisemmin, eikä sitä ollut nytkään. Tästä ei olisi saanut rottapaimenta edes pakolla vääntämällä. Mutta kukaties kyse oli vain asenteesta, kukaties tästäkin saisi tarpeeksi hanakalla yrittämisellä väännettyä edes jostain irti. Spyro yritti käydä kauppaa, neuvotella, ja vastaukseksi Iksaa vilkaisi ympärilleen melkein pelkän esittämisen vuoksi. "Nyt heti. Voit lyödä kiveä. Menee veitsi. Voit lyödä Gruutia. Menee sormet. Tai sitten minä näytän ja sinuun sattuu", Iksaa vastasi lopulta, tampaten taas maata haastavasti. "En lyö takaisin. En kovaa. En vielä", rotta lisäsi nyt kuitenkin loppuun pieneksi lupaukseksi, joka toivon mukaan saisi tähän edes jotakin eloa. Joko Spyro pelkäsi tulevansa telotuksi, tai sitten vain huitomista itsessään. Kummankin saattoi ymmärtää, ja kumpikin oli yhtä lailla niitettävä matalaksi ja hiottava oikeanlaiseksi jos kaavaili todella tekevänsä koskaan mitään aseella. Ei ehkä nyt, eikä ehkä rotan toimesta, mutta tämä saattoi ainakin antaa alkeita. Niitä, jotka osasi itsekin. "Pidä kiinni kunnolla. Hermostu. Tule. Lyö. Kunnolla. Nyt!" rial urahti viimeisenä käskyn ja neuvon välimuotona, kiristäen hieman sävyä ja tampaten jo lujempaa, jalalta toiselle yhä uudelleen ja uudelleen keinuvassa, tömisevässä rytmissä. Se oli rottapaimenten tanssi, hampaidenkalistelun alkusointu ja tahdinantaja. Sen oli määrä saada näyttämään mahdollisimman vaaralliselta ja pontevalta. Niin kuin jättiläisrotat uhittelemassa toisilleen.
Gruut, jättiläisrotista puheenollen, alkoi ohimennen kiinnostua touhusta, ja alkoi vääntäytyä pystyyn kyljeltään. Sen mulkosilmissä paloi pahaenteinen tuijotus siihen malliin, että mitä ilmeisimminkin sen mielestä penikka oli vihdoinkin mennyt liian pitkälle, kun kerran näytti aikovan jotain veitsi kourassa. Iksaa joutui ohimennen napauttamaan sitä jalalla ohimoon saadakseen paksun kallon läpi hieman parempaa tietoa tilanteesta. Ja niin jättiläisrotta joutui jälleen perääntymään örähtäen ja tyytymään vain penikan vihamieliseen tuijotteluun. Lupaus oli harvinaisen selvä ja luettavissa aivan jokaiselle, osasipa tulkita rottia millään muotoa tai ei; jossakin vaiheessa, kun Iksaa ei olisi vahtimassa, jossakin vaiheessa...
|
|
|
Post by spyrre on Sept 22, 2011 20:05:51 GMT 3
Loogisesti ajatellen rialin toteamuksessa oli järkeä. Täällä ei pahemmin ollut mitään mitä järkevästi huitoa harjoitusmielessä ja vaikka ei Gruutista pitänytkään ei Spyro ollut kovin halukas tätäkään veitsellä huitomaan... osittain ihan siitäkin syystä että oli kiintynyt raajoihinsa sekä sormiinsa niissä kohdissa missä ne parhaillaan sijaitsivat. Loogisesti kyllä, mutta nuorukaisella oli tässä asiassa muitakin kynnyksiä ylitettävänä ja vaikka Iksaa lupaili kovasti olla lyömättä takaisin (kovin kovaa) oli ihan vain jonkun näin tuhoon tuomitun oloisen yrityksen aloittaminenkin vaikeaa. Pahin este oli luultavasti juuri itsetunto, nulikka tunsi olonsa jo valmiiksi melko typeräksi ja oletti pian lentelevänsä sulokkaasti pitkin kivikkoa jo ennen kuin oli edes yrittänyt mitään. Rotta nyt oli kuitenkin niin paljon isompi ja vahvempi ja varmasti parempi... vaikka eihän se tainnutkaan oikeasti olla tarkoitus että hän olisi osunut, tietenkään. Mutta se, että tiesi olevansa huono tuntui silti ikävältä vaikka Spyro oikeastaan tajusikin ettei yrittämättä ainakaan mitään oppisi.
Se vaihteli epämukavasti painoaan puolelta toiselle, mulkaisi jättirottaa joka keksi jälleen yrittää pureskelemaan hänen kinttujaan ennen kuin rial töni sen matalaksi, ja nyökkäsi sitten epävarmasti, ikävä kyllä näyttämättä kovinkaan hermostuneelta (siis toivotulla aggressiivisella tavalla) kehotuksesta huolimatta. Mutta edistystä oli ehdottomasti se, että se viimein sai selkärankaa edes lähteä liikkeelle. Vetäen muutaman kerran henkeä se haki kokeilevasti parempaa otetta veitsestä ennen kuin se mutisi tuomitun kirouksen ja yritti vähintäänkin kömpelöä syöksyä lähemmäs. No, jos ei muuta, se sentään tajusi olla vetämättä veistä typerästi ylös päänsä päälle vaan jopa haki matalampaa tökkäystä... niin läpinäkyvää kuin se varmasti olikin.
|
|
|
Post by submarine on Sept 22, 2011 20:44:19 GMT 3
Penikkaan tuli jopa hieman eloa, ja Iksaa valpastui. Siitä huolimatta tässä ei tosin ollut oikein minkäänlaista tarmoa tai kunnon hampaiden paljastelua. Teki vain kuten käskettiin, ilman varsinaista aloitetta taikka tahtoa. Ja se oli ongelma. Rotalla ei kukaties ollut niin kauheasti taitoa, loppujen lopuksi, ei ainakaan monella mittapuulla, mutta tämä tiesi miten hermostuttiin. Miten kuunneltiin oikeita ääniä. Raivo kantoi lävitse, ja Spyrolla sitä ei ollut. Pelkkää epäröintiä. Siitä piti päästä eroon, kaikki muu tulisi ajallaan. Ja olipa miten oli, Iksaa näki niin hyvin paljon itseään penikan yrityksissä.
Keskenkasvuisen hyökkäyksentapainen oli jokseenkin laskelmoiva, mutta kaikki muu siitä hieman uupuikin. Iksaa tamppasi jalallaan ja loikkasi äkkiä taaksepäin Spyron syöksyn edestä, tampaten laskeutuessaan toiselle. Ja kun penikan syöksy oli sotkettu, rotta tamppasi äkkiä taas eteenpäin, urahtaen yllättävän ärhäkästi, ja tarrasi vapaalla käpälällä tätä jostakin kurkun ja rinnan välimaastosta. Sysäys oli melkoisen voimakas, kun tämä tönäisi keskenkasvuisen taaksepäin, ainakin yrittäen saada tämän kaatumaan pitkin pituuttaan. Ja tamppaaminen jalalta toiselle jatkui, kerta toisensa perään, kuin rial ei olisi varsinaisesti edes välittänyt koko penikasta. "Hermostu. Kunnolla. Älä epäröi. Muuten käy näin", Iksaa totesi, uskaltaen jopa pyörähtää siinä sivussa ympäri harvinaisen kevytkäpäläisesti. Sen oli tarkoitus olla mahdollisimman ärsyttävää, ja rotta kehtasi väittää onnistuneensa siinä puolessa hyvin. Sen oli tarkoitus saada rääpäle ärsyyntymään.
|
|
|
Post by spyrre on Sept 22, 2011 21:54:16 GMT 3
Ei ollut suurikaan yllätys edes Spyrolle mitä epämääräisestä rynnäköstä seurasi. Rotta väisti pikaisesti (oikeastaan jopa purppuratukan helpotukseksi) mutta ennen kuin nulikka ehti mitään muuta yrittääkään Iksaa oli taas siinä, tarrasi kiinni ja tempaisi ketoon. Ja ipanahan kaatui kun kaadettiin, sillä ei ollut lähellekään tarpeeksi massaa alkaa laittaa käsirysyssä hanttiin isolle rotalle vaan se menetti kauniisti tasapainonsa ja rysähti älähdyksen keralla nurin. Ei sillä että se olisi oikeastaan muuta lopputulosta odottanutkaan, mikä varmasti oli iso osa ongelmaa. Poika oli kyllä pian pyrkimässä jälleen jaloilleen entistä enemmän puusta pudonneen näköisenä mulkaisten pomppivaa rottaa lähinnä turhautuneena hiuspehkonsa alta. "Ei se auta jos on surkean pieni!" Se jupisi kömpiessään ylös, sentään häivähdys itsepäisyyttä olemuksessaan vaikka se tuntui olevan enemmän tuskastunut itseensä kuin rottaan. Veitsi ei vain tuntunut luontevalta kädessä, mutta hän tiesi ikävän hyvin että paljain käsin saisi vielä vähemmän aikaiseksi joten vaihtoehtoja ei pahemmin ollut. Epäröinnistäkään ei oltu aivan heti pääsemässä eroon. Nyt se oli sentään liikkeellä vaikkakaan ei erityisen rohkaistuneena, silmäillen rottaa varovasti kuin olettaen sen loikkaavan jälleen tönimään ja ottaen sitten muutamia hakevia sivuttaisaskelia ennen kuin yritti lähinnä periaatteesta uudestaan, hiukan eri kulmasta. Hyökkäys ilman varsinaista syytä ei oikein ollut koskaan ollut Spyrolle luontevaa ja yhdistettynä nykyiseen epävarmuuteen piirre korostui hankalasti entisestään. Sitä täytyisi luultavasti töniä tovi ympäriinsä ennen kuin se alkaisi hiukan tottua asiaan... tai kyllästyisi telomaan itseään.
|
|
|
Post by submarine on Sept 22, 2011 22:08:28 GMT 3
"Eikä auta muukaan!" Iksaa vinkaisi harvinaisen ylenkatseelliseen sävyyn, jatkaen tamppaamistaan ja pientä tanssiaan. Äskeisessä vastauksessa oli ollut jo aavistus ärtymystä. Nyt sitä piti vain ruokkia kunnolla ja paljon. Loikka-askel sinne, toinen tänne, yleistä melkein huvittunutta liikehdintää ja vinkunaa. Häntäkin heilui oikein ansiokkaasti tahdissa. Näin se oli aikanaankin mennyt, ärsytettiin penikoista sisu esiin ja sitten katsottiin, millä niistä sitä oikeastaan oli. Ja sitten, vasta kun oli rahkeita tehdäkin jotain, opetettiin mitä sitä tehtiin. Tai jotakin sellaista. Spyro kävi taas päälle, ja Iksaa oli vähällä jäädä alle (tai ehkä tulla vastaan, jos totta puhuttiin) aivan vain omasta pyörimisestään. Tämä kuitenkin korjasi viime hetkellä ja loikkasi melkeinpä penikan taakse väistäessään. Samalla tämä huitaisi kunnon litsauksen rääpäleen takaraivoon avokäpälällä, niin kuin ihmiset tuppasivat toisiaan kurmottamaan. "Hidas on. Hidas ja pikkuvinku. Pikkuvinku ja rääpäle!" Iksaa jatkoi yleistä ärsytystään, ja heitti veitsensä menemään. Sitten rotta alkoi läpsiä penikkaa pitkin korvia vuoroin kummallakin käpälällä, loikkien sinne tänne ja päästellen pilkkavinkuja siinä sivussa. "Yritä edes, yritä nyt!" rotta vinkaisi ja tuli välistä tökänneeksi vaihteen vuoksi tätä myös kylkeen.
|
|
|
Post by spyrre on Sept 22, 2011 23:25:56 GMT 3
Rial taisi olla jälleen oikeassa siitäkin huolimatta että oli innostunut tanssimaan typerästi. Ja siitä heilumisestakaan huolimatta Spyron amatöörimäisen hyökkäyksen väistö ei tuntunut olevan tälle minkäänlainen ongelma vaan perääntymisen sijaan Iksaa tuli jopa vastaan puhtaasti piruillakseen ja saadakseen annettua mukavan läimäyksen violettin, sekaiseen takaraivoon. Jälleen kerran pojan hölmistykseksi Iksaa olikin yllättäen jossain aivan muualla kuin olisi pitänyt ja ennen kuin se ehti kunnolla tajutakaan oli otus jo läpsimässä takaraivoon kitisten vielä päälle loukkauksiakin... tai no, kaksi muuta nimitystä selvästi olivat joten varmaan se kolmaskin, jonka merkitystä hän ei tiennyt. Spyro kirosi ja yritti kääntyä ympäri samaan aikaan kun perääntyi kauemmas vieläkin enemmän puolustuskannalla kuin innokkaasti puukottamassa ketään mutta hämääntyi jälleen Iksaan heittäessä aseensa pois ja innostuen pistämään pystyyn oikein kunnon korvatillikkakekkerit. Tuo touhu alkoikin käydä nopeasti entistä tuskastuttavammaksi, eihän Spyro maltistaan tunnettu olio ollutkaan. "Hei! Lopeta se!" Se ärähti yrittäen turhaan luikahtaa pakosalle läpsiviltä käpäliltä tehden jo muutamia kömpelöitä huitaisuja (luultavasti lähinnä epähuomiossa) ihan vain hätistääkseen tökkivän rotan kimpustaan. Jos olisi pysähtynyt ajattelemaan olisi se varmasti hoksannut Iksaan pyrkivän vain härnäämään tarkoituksella saadakseen aikaiseksi reaktioita, mutta jatkuva päähän paukuttaminen ei ollut omiaan edesauttamaan ajatusprosesseja. Siinä olisikin viihdettä kahdelle kaupunkilaismiehelle jos nämä erehtyisivät kurkistamaan mekkalan houkuttelemina suojapaikastaan, rotta ja ruipelo nulikka nahistelemassa keskenään ei varmasti ollut aivan jokapäiväinen näky.
|
|
|
Post by submarine on Sept 22, 2011 23:33:05 GMT 3
Oikeastaan penikasta alkoi pikkuhiljaa kuoriutua hieman sisuakin, ainakin sen perusteella, että tämä oli vähällä tikata Iksaata silmään veitsellään, kun äkkiä huitaisi rotan keskittyessä läpsimään tätä. Se antoi tälle muutaman hetken hengähdystaukoa kun rial perääntyi aavistuksen taikka kaksi. Mutta hetket olivat hetkiä, ja hyvin nopeasti tämä oli taas kurmottamassa Spyroa minkä kerkisi. "Miksi? Miksi? Ei tarvitse kun ei tarvitse!" Iksaa vinkaisi, tampaten taas penikan ympärillä ja läpytellen minkä kerkisi. Kyllä tästäkin vielä äreä ja nyreä saataisiin, se oli varmaa. Yleensä se onnistui, kun oli edes hieman selkärankaa ja puskettiin tarpeeksi pitkälle.
Läps läps.
|
|
|
Post by spyrre on Sept 23, 2011 0:39:30 GMT 3
Sokea huitaisu livahti siis ohitse hiukan turhankin läheltä rottaa. Tämä oli kuitenkin tarpeeksi onnekas selviämään naarmutta ja onnea oli senkin suhteen ettei Spyro ehtinyt hoksata mitä oli vähällä tapahtua muuten koko oppitunti olisi saattanut tyssätä siihen. Nyt kuitenkin vaikka rotta ottikin hetkeksi etäisyyttä poika ei kuitenkaan ehtinyt pakoon kovinkaan pitkälle kun tillikoita alkoi taas sadella. Olihan nulikkaa aikaisemminkin toki höykytetty mutta ei nyt suorastaan tällä tavalla kun motiivina oli silkka taktikoitu hermoille käyminen, olihan tämä onnekseen välttynyt pistämästä ikänään jalkaansakaan koulurakennuksen pihalle. Yleisestä epävarmasta olemuksestaan huolimatta alkoi vanha, aikoinaan huomattavasti tutumpi tuliluontoisuuskin hiljakseen nostaa päätään kun purppuratukkaa tökittiin tarpeeksi. Epämääräinen, matala murina alkoi kummuta tämän kurkusta ja se alkoi ilmeisesti hiljaksen saada tarpeekseen koko touhusta. Poika tuskin kaavaili tippaakaan mitä teki tavoitteenaan nyt lähinnä vain lopettaa harvinaisen ärsyttävä läpsiminen. Se pyörähti äkäisesti ympäri rottaa kohti yrittäen suojata kasvojaan vapaalla käsivarrellaan ja keksi sitten melko epäkohteliaasti yrittää polkaista otusta terävästi tämän pitkille varpaille. Perässä seurasi jo hyvinkin tuskastunutta huitelua ja liuta kirouksia. Eipä kyseessä murhayritys ollut vieläkään mutta touhu alkoi kieltämättä mennä jo hiukan vaarallisempaan suuntaan kun äkkipikaisen nulikan arvostelukyky läpsittiin tainnoksiin. Vaikka heilumisessa oli mukana huomattavasti enemmän tunnetta kuin taitoa oli tämäkin oikeastaan jo jonkinlainen saavutus koska tämä taisi olla ensimmäinen kerta että purppuratukka edes yritti tosissaan minkäänasteista käsirysyntapaistakaan ruipelosta olemuksestaan huolimatta. Arvostelukyvyn hetkellisestä hiipumisesta oli ainakin hyötyä sen suhteen että tämän mukana unohtui myös ylikorostunut tietoisuus omasta heikkoudesta joka tehokkaasti esti halut yrittääkään mitään.
|
|