|
Post by spyrre on Sept 14, 2011 21:08:11 GMT 3
Rial ei ilmeisesti ollut kovin puheliasta sorttia... tai riippui tietysti miten asian tulkitsi koska moneen muuhun rottaan verrattuna tämä toki oli huomattavasti puheliaampi kuin nämä yleensä töksähtävine vastauksineenkin. Spyro tiirasi polkua eteenpäin mutta ei sitten suurempien vastaväitteiden puuttuessa kommentoinut sen enempää. Kai rotta sitten tiesi mihin oli suuntaamassa kun oli kerran noin määrätietoinen? Olihan tässä sitäpaitsi tiekin, pakkohan sen oli johonkin viedä. Purppuratukka mutisi hiukan itsekseen, vilkaisi olkansa ylitse hakien katseellaan varmasti jossain lähistöllä piileskelevää kissaeläintä ja raahautui sitten kaksikon perään. Kyllä eläin perässä seuraisi, mutta tuskin suostuisi kovinkaan lähelle kumpaakaan jättiläismäisistä siimahännistä mikä oli oikeastaan vain hyvä. Poika ei oikeastaan ollut kovinkaan huolissaan niin kauan kuin kumpikin otuksista oli hänen näkökentässään. Hetken aikaa kuljeskelu lämpimässä ilmassa oli jopa suhteellisen mukavaa, mutta sitten alkoivat tehdä tietoisiksi itsestään niin jomottavat jalat, ikävän yläviisto kulkureitti sekä hiljakseen painavammaksi käyvä reppu, johon purppuratukka reagoi lähinnä käymällä ärsyyntyneen näköiseksi sen röyhkeän seikan vuoksi että pelkkä reppu kehtasi painaa hänen selkäänsä tuolla tavalla. Itsepäisesti se tarpoi kuitenkin eteenpäin suostumatta vielä myöntämään että pelkkä surkea reppu voisi mitenkään nujertaa hänet. Viittaansa tai huppuaan se ei kuitenkaan riisunut missään vaiheessa, vaan lämpimästä säästä huolimatta mokoma ei ollut tästä moksiskaan. Polunpirulainen tuntui myös käyvän kuin varkain jyrkemmäksi, kivisemmäksi ja kapeammaksi, eikä purppuratukka alkoi hiljakseen olla entistä skeptisempi päämäärän suhteen... eikä vähiten sen vuoksi että alkoi uhkaavasti vaikuttaa siltä että repunkuvatusta pitäisi alkaa raahata ympäri vuorenrinteitä. Kun Iksaa pysähtyi ihastelemaan maisemia purppuratukka tömisteli sinnikkäästi ylös rinnettä vähän matkan päähän ja rysäytti puuskuttaen repun kivikkoon oman lintuvainaansa keralla. Selkäänsä venytellen poika silmäili ensin alas tietä mistä oli kivuttu ja sitten epäröiden eteenpäin kohti vielä jyrkempää rinnettä, minne rotta uhkaavasti tuntui haluavan. "Enpä tiedä. Luulisi että jos siellä olis jotain, sinne menisi kunnon tie." Todettiin skeptisesti hupun alta kunhan poika oli saanut tasattua hengitystään tarpeeksi tehdäkseen niin. "Tuonne ylös en kyllä ala raahata tätä koko matkaa jos väkisin sinne haluat." Se ilmoitti vielä, jo huomattavasti vähemmän tyytyväisenä uuteen rooliinsa rottien kantojuhtana. Eipä kivisiä rinteitä pitkin kiipeileminen täällä keskellä ei-mitään pahemmin houkutellut, mutta toinen vaihtoehto olisi ollut lannistua ja palata takaisin samaa reittiä eikä sekään oikein istunut purppuratukan suunnitelmiin.
|
|
|
Post by submarine on Sept 14, 2011 21:54:46 GMT 3
Iksaa vilkaisi penikkaa aavistuksen kyräillen ja siristi silmiään. Tämä selvästikin harrasti ajattelua, mikä oli paha tapa ja aiheutti närästystä ja vähämielisyyttä. Niin rotalle oli penikkana opetettu, ja tämä pyrki noudattamaan fiksuja oppejaan kun vain suinkin kykeni. Siksi keskenkasvuinen oli varmaankin värjännyt karvansa, liika ajattelu oli käräyttänyt pään. Pitäisi varoa ettei moinen tarttuisi. "Tuossa on tie", Iksaa lopulta vastasi aavistuksen varautuneesti ja osoitti keihäällään polunkuvatusta. Ja sitten penikka alkoi vikistä siitä miten ei enää halunnut kantaa reppua ja jotakin sellaista. Iksaa kyräili toisenkin hetken penikkaa ja päästi sitten jokseenkin koppavan puhahduksen. Oli pelastettu käpälöiden katkomiselta ja silti vinkui ja valitti. Rotta raapi hetken päätään, ja noukki sitten maasta kepin, joka todennäköisesti oli kulkeutunut siihen vähän aikaa sitten loppuneesta metsänreunasta se oli melko jämäkkä.
"Sinun kädet, koska autoin", Iksaa ilmoitti ja työnsi kepin melkein penikan naamaan kiinni, jotta tämä varmasti näkisi kunnolla. Ja sitten tämä väänsi kuivan puunpalasen poikki niin, että avoimeksi käyneen maan läpi kaikui melkoinen rusahdus. Ja sitten vielä uudelleen. Riks-räks. Kepinpalaset napsahtelivat maahan, kun rotta päästi ne tipahtamaan välinpitämättömänä. "Sinun kädet jos en olisi", rotta kuittasi, jopa jokseenkin nyreissään siitä, että otuksella oli sijaa vikinälle. Vaikka oli autettu ja pelastettu ja kaikkea sellaista. Ja silti valitti. Rotanpenikkaa olisi tässä kohtaa läiskäisty jo hännällä päähän, mutta Iksaa päätti jättää kovat otteet vielä toistaiseksi muille. "Tuonne. Siellä levätään", rial jatkoi, osoittaen jonnekin epämääräiseen kaukaisuuteen. Se oli melko jämäkkä toteamus, kukaties käsky jos oikein väänsi. Ainakin se teki hyvin selväksi, mitä mieltä rotta oli tilanteesta. Ja Gruut örähteli taustalla.
|
|
|
Post by spyrre on Sept 14, 2011 22:45:09 GMT 3
"Näyttää enemmän joltain vuohipolulta." Spyro tarkensi mietteitään rotan "tien" suhteen, vielä vähemmän vakuuttuneena että tämä oikeastaan veisi mihinkään muualle kuin kivikkoon. Oli pieni arvoitus miksi rotta halusi sinne niin kovasti, poika ei ainakaan osannut keksiä mitään kovin hienoa mitä voisi löytyä mokoman karjapolun päästä... paitsi ehkä jokin mukava kallio, jolta pudota ja taittaa koipensa. Lisäksi purppurapää kehtasi näyttää odottamattoman epävaikuttuneelta rialin hosuessa kepillään melkoisen isottelevaan sävyyn. Se risti laihat käsivartensa itsepäisen oloisena rinnalleen silmäillen ensin rottaa ja sitten kivikkoa. Kieltämättä tässä oli kyllä pieni moraalinen kriisi, koska tavallaan rotta oli oikeassa. Toisaalta taas, sen asenne oli käynyt hiukan turhan pomottavaksi vaikka se oli ollutkin rialiksi yllättävän mukava. "No, juu. Mutta mä kannoin sen jo tänne asti ja sanoit itekin että olet isompi kuin mä. Eli siis jaksat paremmin. Nyt olet levännykin jo." Se huomautti mielestään aivan asiallisen huomion, niin paljon kuin sitä ärsyttikin pelata tuo heikkouteensa vetoava kortti. Mutta ärsytti tai ei, se ikävä kyllä sopi tilanteeseen koska oli totta... ja hän oli kyllästynyt raahaamaan painavaa kapinetta koko ajan kun rotata vilistivät ilman mitään kannettavaa. "En kyllä ole kiipeämässä tuonne asti tuo hiton kapine selässä, tai katkasen vielä enemmän luita sillä reissulla kun pelastit. " Poika oli jo hiukan näreissään piiskurimaisiin otteisiin, mutta toisaalta tämä tuntui vieläkin hiukan kiittämättömältä logiikalta siitä huolimatta ettei hän palvelijaksi aikonut pelkästään sillä perusteella että rotta oli päättänyt kiljaista parille hevoselle hyvällä hetkellä.
|
|
|
Post by submarine on Sept 14, 2011 23:32:51 GMT 3
Iksaa kyräili hetken verran penikkaa, joka ei nähtävästi ollut aikeissa totella. Toisaalta rottaa olisi huvittanut jaella vastaanvinkujalle hieman ympäri tämän pieniä rääpälekorvia, mutta toisaalta sitten taas ei. Ja olihan tämä oikeastaan kyllä melkoinen rääpäle reppua kanniskelemaan, olkoonkin ettei siellä nyt ollut erityisen paljoa mitään. Melkoista kiittämättömyyttä tämä oli, mutta olihan kyseessä ihminen. Ei kai tältä voinut erikoisempia odottaakaan, kun kerran oli sitä mieltä että pieni repunkanniskelu oli tarpeeksi suuri velankuittaus. Tämä puhahti vielä uudemman kerran penikalle, tuijotti hetken tiukasti ja näytti sitten lopulta antavan periksi. Loppujen lopuksi Iksaa otti reppunsa takaisin aavistuksen nyreänä. Rääpäle olisi kuitenkin vain kompastunut johonkin kiveen ja syöksynyt se mukanaan heti ensimmäiseen rotkoon. Mutta näin helpolla rotta ei kuitenkaan aikonut antaa periksi. Ei kokonaan. Vuorostaan tämä tyrkki pitkää keihästään penikalle. Se oli loppujen lopuksi melko kevyt kantaa, vaikka olikin pitkä ja hieman hankala. Iksaa olisi ollut oikein hyvillään keihäänkantajastakin. "Siinä. Keihästä et kantanut. Yhtä pitkään vielä sitä, niin hyvä on", Iksaa urahtaa vinkaisi, tuputtaen asettaan penikalle. Se oli sen verran pitkä, ettei tämä todennäköisesti onnistuisi seivästämään itseään vaikka kaatuisikin. "Nosta olalle, helppo kantaa", annettiin lisäohjeita.
Gruut tyytyi, nähtävästi, parantamaan maailmaa suolikaasuillaan ja jalkapohjansa järsimisellä. Iksaa näytti selvästikin sen mielestä vehtaavan aivan liikaa typerän pienen makupalan kanssa.
|
|
|
Post by spyrre on Sept 15, 2011 0:22:28 GMT 3
No menihän se viesti perille. Rial poimi reppunsa takaisin tovin mulkoiltuaan, todistaen itsensä vielä harvinaisen loogiseksi jyrsijäksi ainakin Spyron silmissä. Kivikkoon oltiin ilmeisesti vieläkin menossa mutta sentään hiukan miellyttävimmin kantamuksin. Se yllättyi hiukan kun repun tilalle lykättiinkin keihäs kannettavaksi, mutta ei sitten laittanut tässä yhteydessä enää hanttiin kun asenne oli likimain setvitty. Avuliaisuudella ja pokkuroinnilla nyt oli selvä ero, ja se jälkimmäinen ei aivan heti alkaisi kuulua purppuratukan tapoihin. Se tarkasteli uteliaana keihästä, kohautti olkiaan rialin ohjeistukselle ja tasapainotti kapineen olalleen. Mikäpä siinä sitten. Ohimennen vilkaistiin maassa haisevaa ja itseään pureskelevaa toista rottaa, pojan oikeastaan vasta nyt alkaessa hoksata ettei tämä tainnut edes olla rial. Tai sitten se oli vain monta astetta tyhmempi kuin tämä toinen. Eikä se edes kantanut mitään. "Mitä luulet että tuolla on? Etsitkö jotain sieltä?" Se kysyi uteliaana kun lähdettiin liikkeelle. Rotta ei ollut tainnut vastata hänen kysyessään määränpäätä aikaisemmin ja se ymmärrettävästi kiinnosti poikaa vieläkin.
|
|
|
Post by submarine on Sept 15, 2011 0:49:02 GMT 3
Iksaa vilkaisi jonnekin horisonttiin. Tämän rotansilmillä ei erityisen pitkälle killitetty, mutta erotti tämä silti vuoret. Tuuli toi sieltäpäin uusia, outoja hajuja, joista rotta ei tunnistanut kovinkaan paljoa. Mutta samalla ne olivat myös lupaus uudesta ja oudosta. Ja jos Iksaa mitään oli oppinut, oli se, että jokainen tie ja jokainen uusi ja outo asia oli uusi, outo mahdollisuus. Toisinaan hyvässä, toisinaan pahassa. Tietäkin oli jo tultu näin pitkälle, pakko siellä oli jotain olla. "Jotain hyvää. Hienoa. Aina etsin, kaikkialta. En juuri tuolta", Iksaa lopulta vastasi ja jätti horisontin tuijottelun sikseen, kun se alkoi särkeä silmiä. Ei tämä kuitenkaan sieltä mitään mielenkiintoista erottanut.
Pahainen kinttupolku oli jyrkkenemässä melkoista vauhtia. Aina välillä Iksaa oli erottavinaan merkkejä siitä, että se tosiaan oli käytetty polku eikä vain josin maanmuodostuma, mutta siitä huolimattakin nousu oli harvinaisen ikävä. Kivet pistelivät jalkapohjiin, ja vaikka pahin porotus olikin jo ohitse, kuuma päivä sai silti rotan läähättämään. Ja mitä enemmän olo tukaloitui, sitä tuskaisemmaksi matkankäynti kävi, ja sitä tukalammaksi olo vuorostaan tuli. Rotta tarvitsi jotain muuta ajateltavaa. "Miksi sinä? Täällä? Tai siellä? Miksi olit metsässä?" Iksaa lopulta heitti esille kysymyksen takanaan kipittävälle penikalle, muotoillen sitä hieman uudelleen kun tajusi tietävänsä oikeastaan oikein hyvin, miksi tämä juuri nyt oli siinä, missä oli. Piti saada jotakin muut ajateltavaa tarpomiseen. Eikä kanasta tai miehistäkään kannattanut kysyä, nekin olivat melko selviä juttuja. Mutta jokaisella oli tarinansa, edes jonkinlainen, ja nyt penikan tarina kiinnosti rottaa. "Missä perhe?" piti lisätä vielä uteliaisuudesta loppuun.
|
|
|
Post by spyrre on Sept 15, 2011 21:49:07 GMT 3
"No voihan siellä jotain olla. Ainakin kiviä. Parempia ne on kuin äkäiset talonpojat." Spyro pohti, todeten itsekseen ettei tuo suunta luultavasti ollut sen huonompi päämäärättömälle kuin muutkaan, lukuunottamatta sitä jossa majailivat kaunaiset, kanaa tai paria köyhemmät heinähatut, tietysti. Se vilkaisi vielä olkansa ylitse ollen näkevinään heinikossa valkoisen vilahduksen ennen kuin seurasi keihästä retuuttaen rottien jäljessä, kananraadon se oli kätevästi sijoittainut kaulastaan vyölleen roikkumaan. Matka jatkui vaihteeksi tovin verran hiljaisemmin. Purppuratukka kompuroi hiukan irtokivissä mutta pärjäsi muuten melko hyvin ilman reppua raahattavanaan. Kuumuus ei vieläkään saanut sitä vieläkään hetkahtamaankaan, saati sitten riisumaan viittaansa. Väsynyt se oli ja likainen, mutta ei hikoillut sitten tippaakaan jättäen hiukan epäilyksen varaan osasiko se edes tehdä niin. Kenkien kanssa tallustellessa terävät kivetkään eivät olleen suuri ongelma, mutta jatkuva ylämäki kyllä kulutti voimia, poika kun ei varsinaisesti mikään atleetti ollut. Se lähinnä puhisi itsekseen tarpoessaan rottien jäljessä (varmuuden vuoksi hiukan kauempana Gruutista, jostain syystä se oli saanut käsityksen ettei otus pitänyt hänestä) mutta kohotti päätään kun Iksaa alkoi kysellä. "Ehh? Metsässä? Koska ne tyypit aikoi antaa turpiin tietysti. Hevosilla on vaikeempi jahdata ryteikössä." Poika oli hiukan kummastunut mutta vastasi kuitenkin, jatkokysymyksen saadessa sen kuitenkin räpyttelemään hetken silmiään ennen kuin se kohautti olkapäitään, mutta oikeastaan tarkemmin vastaamatta. Tosin tämä taisi antaa aivan tarpeeksi ilmi seikan että nulikka oli kuin olikin omillaan, joka varmaan selitti paljon sen epäsiististä ulkomuodosta ja kotieläinten ryöstelystä. "Entäs omasi?" Aihe käännettiin nopeasti ympäri, nuorukaisen ollessa hiukan haluton alkamaan vuodattamaan elämäntarinaansa. Se ei tuntenut oloaan kovinkaan mukavaksi ajatellessaan menneisyyttään ja muutenkin monien asioiden kertominen ventovieraalle ei välttämättä ollut muutenkaan hyvä idea.
|
|
|
Post by submarine on Sept 15, 2011 22:21:46 GMT 3
Penikka vaikutti melko haluttomalta kertomaan turhan paljoa itsestään. Ei sillä, ettäkö rotta olisi syyttänyt tätä, harvempi halusi levitellä omia asioitaan muidenkin asioiksi heti kättelyssä. Kaiketi tällä ei sitten varsinaisesti ollut perhettä. Oli yksin ja orpo. Eipä se loppujen lopuksi mitenkään erityisen outoa ollut, sellaista tapahtui. Jotkut selvisivät siitä, jotkut taas eivät. Tällä näytti olevan asiat melko hyvin käpälässä, kukaties ehtisi kasvaa aikuiseksikin - olkoonkin, ettei tästä varmaankaan olisi saanut kovinkaan isoa tai vahvaa tekemälläkään. Tosin tapa, jolla tämä vaihtoi puheenaihetta, sai aikaan pientä hämminkiä. Iksaa tuli vilkaisseeksi räikeätukkaista penikkaa pitkän hetken, ja oli vähällä kompastua kiveen siinä sivussa. Outo otus tiedusteli rotalta puolestaan tämän perheestä, tai jotakin sellaista. Ei ihmisiä koskaan kiinnostanut sellainen, mutta siitä huolimattakin tämä kysyi. Hetkeen rotalla ei ollut hajuakaan, mitä tässä nyt olisi pitänyt tehdä, koska ei varsinaisesti ollut koskaan selittänyt kenellekään erityisen paljoa menneestä. Koska ketään ei kiinnostanut. Koko asian asettelu sanalliseen muotoon oli sitä paitsi melkoisen kova urakka, rialin maailma kun oli vielä vähän aikaa sitten ollut paljon vähemmän muodossa ja sanoissa. "Siellä. Jossain", Iksaa lopulta onnistui vastaamaan. Siellähän ne olivat, kaukana. "Rottia. Ja rottia", tämä lisäsi, huitoen käpälällä toisen rotan kohdalla Gruutia kohti tähdentääkseen. "Oli vaikeaa. Ei sopinut. Menin... lähdin. Pois. Ehkä paremmin nyt? Jotain", Iksaa vinkui hajanaisesti, melkeinpä enemmän itselleen kuin matkatoverilleen. Kuin olisi pohtinut itsekin asiaa vasta ensimmäistä kertaa. Ja osittain tämä pohtikin, ainakin tällä tavalla.
"Oli huono nimi. Eikä toiminut. Etsin nyt. Jotakin. Ehkä? Jossain. Pitää olla enemmän", rial suolsi tajunnanvirtaansa ennen kuin hiljeni. Tästä oli tullut nyt hieman liian hankalaa ja aivot olivat menossa solmuun. Piti keksiä jotain hieman yksinkertaisempaa. "Miksi tuo on noin? Hölmö turkki", Iksaa lopulta käänsi puolestaan aihetta, osoitellen jonnekin penikan pään tienoille ja niihin vähiin suortuviin jotka hupun alta näkyivät. "Ei hyvä, näkyy helposti. Ota pois."
|
|
|
Post by spyrre on Sept 16, 2011 0:28:20 GMT 3
Nuorukainen pisti merkille rotan hämmennyksen kun siltä puolestaan kysyttiin jotakin. Hetken aikaa hän oletti ettei tämäkään aikoisi vastata, mutta kompuroituaan hetken rial alkoi kuin alkoikin vikistä jotakin. Siitä huolimatta että kysymyksen alkuperäinen motiivi olikin ollut lähinnä siirtää ajatukset muualle hänestä itsestään (joka oli näköjään toiminutkin) Spyro silmäili rottaa uteliaasti tämän yrittäessä viestiä melko epäselvästi jotakin. Se mitä poika tästä nyt sai irti hetken pähkäilyllä oli että tällä oli ilmeisesti perhe jossakin muualla (ehkä isokin kun rotat piti alleviivata noin useaan kertaan) mutta tämä oli lähtenyt omine nokkineen. Nuorukainen pyöritti mietteliäästi pörröistä hiussuortuvaa sormissaan yrittäen ottaa selkoa mitä rialin kommentti huonosta nimestä tarkoitti, mutta selvää oli ainakin se, että tämä oli etsimässä jotakin parempaa kuin mitä tällä oli kotona ollut. Spyro nyökkäsi tälle hiukan ja potkaisi pikkukiven tieltään. "Niin kai... Ei kai sitä voi tietää mitä kaikkea on ennen kuin löytää." Purppuratukka pohdiskeli, hämmentyen sitten vuorostaan kun rial päätti alkaa syystä tai toisesti kritisoimaan hänen hiuksiaan. "Ehh? No, se on tuollainen! Ei sille mitään voi, sehän on tukkaa!" Se oli kieltämättä jo tottunut saamiinsa outoihin katseisiin, niin typerä Spyro ei ollut etteikö se olisi hoksannut että kyseisessä kuontalossa oli jotakin erikoista, mutta vaikka sitä ei varmasti narsistiksi voisi mennä haukkumaan se ei ollut ikinä tullut edes ajatelleeksi mahdollisuutta leikata mokomaa poiskaan ihan vain siitä syystä ettei olento ollut sisäistänyt koko ajatusta että ulkonäköään voisi tai pitäisi muokata jotenkin. Muutenkin koko ajatus leikellä jotakin irti itsestään noin vain tuntui jotenkin väärältä ja melko järjettömältä syystä, mitä nuorukainen ei oikeastaan itsekään tiennyt. Kaikkein viimeiseksi hän olisi odottanut moista tyylikritiikkiä rotan suusta.
|
|
|
Post by submarine on Sept 16, 2011 0:48:29 GMT 3
"On huono. Ottaa pois, parempi niin", Iksaa vastasi ykskantaan. Penikka oli onneksi kiinnostunut jostakin muusta, ja oikeastaan rotta vikisi mielestään harvinaisen paljon asiaa. Kirkuvanvärinen kuontalo näytti vähintäänkin epäluonnolliselta. "Ei ole hyötyä ihmiselle muutenkaan. Pois veitsellä, hyvä tulee. Huono turkki", Iksaa jatkoi ja pyöritteli käpälällään yhdentekeviä ympyröitä. Koko vikinä toi tälle mieleen etäisesti sen, kun Iksaa oli kaatunut koukkupuskaan penikkana, ja tämä oli jouduttu pitkälti leikkelemään kaljuksi. Se ei ollut ollut erityisen mukavaa tai kevytkäpäläistä touhua. Mutta oli se silti ollut mukavampi kuin väkäpäämadon tökkiminen. Rotta ei ollut varma, oliko tällä vieläkään kunnolla tuntoa käpälässään kaiken ajan jälkeenkin. "Otetaan pois kun pysähdytään", Iksaa vielä lupaili mukavasti.
Polku jyrkkeni entisestään, ja nyt se oikeastaan alkoi todella nousta kallionviertä ylöspäin, kuin vuoren juurta pitkin. Rotta vilkaisi vielä varmuuden varalle penikan perään, ettei tämä ollut teukaroimassa heti ensitöiseen keihään kanssa takaisin alamäkeen. Rotille oli annettu syntymälahjana oikein mukavat käpälät ja pitkät varpaat, joilla sai hyvän otteen maastosta kuin maastosta. Ihmisillä taas oli surkeat nysät, ja nekin piti yleensä peittää kun ei ollut kunnon paksuja anturoita. Gruutkin näytti taas pitkää kuonoa rääpäleelle ja kiipi vielä rialiakin ketterämmin kiviä pitkin. "Ilma haisee. Ylhäällä jotain. Ihmisiä", Iksaa lausui hetken perästä. Hyvin, hyvin hentoinen elämästä ja ainakin jonkinlaisesta asutuksesta kertova haju leijaili kuonoon jostakin kallioisilta rinteiltä. Vielä ei tosin näkynt mitään.
|
|
|
Post by spyrre on Sept 16, 2011 20:52:20 GMT 3
Spyro pudisti painokkaasti päätään jo hiukan huolestuneena. Mitä hittoa, otus oli nyt aivan vakavissaan päättänyt inhota hänen tukkaansa niin paljon että päätti nyhtää mokoman irti? Nuorukaisella ei ollut käytännönkokemusta partureista ilmeisistä syistä, mutta hän osasi kuitenkin kyseenalaistaa rialin kyvyt tässä aiheessa. Hitto, ties mitä se tekisi, repisi tukoittain irti tai huitoisi veitsellä tai ties mitä. Ja oikeastaan hän oli jollakin järjettömällä tavalla kiintynyt kuontaloonsa (no, se oli kuitenkin kasvanut läheisessä kontaktissa hänen pääkoppaansa aika kauan) ja vaikka siitä kieltämättä taisi olla enemmän haittaa kuin hyötyä poika ei olisi halunnut luopua siitä ellei saisi tilalle kiiltäviä suomuja ja paria sarvia. "Eikä oteta, sen kuuluu olla siinä! Ethän säkään leikkaa omaa karvaas kaljuksi!" Purppuratukka kritisoi vastahankaisesti, silminnähden tuskastuneena ja päätti äänettömästi pitää rottaa silmällä kun päästäisiin jonnekin missä voitaisiin levätä. Polku alkoi käydä jälleen entistä yläviistommaksi. Spyro joutui katselemaan jalkoihinsa entistä enemmän liikkuessaan vaikka keksikin hakea tukea keihäänvarrella maankamarasta. Samalla se myös vilkuili jälleen olkapäänsä ylitse huolestuneena jostakin, tällä kertaa kyse ei kuitenkaan ollut takaa-ajajista. Jos jotakuta kiinnosti katsella, pieni valkoinen eläin seurasi kolmikkoa matkan päästä, luikahtaen aina välillä lohkareiden taakse piiloon. Poika olisi tahtonut pitää kissan lähempänä tällaisessa maastossa, mutta rottien läsnäollessa siitä tuskin olisi tullut mitään... ja oikeastaan oli ehkä parempikin etteivät ne tietäisikään tästä . Kaikeksi onneksi varsinkin nelijalkainen rotta kiipi liukkaasti porukan etunenässä eikä ollut kiinnostunut tuijottelemaan muualle kuin sinne minne nenä näytti. Ja nenistä puheenollen, Iksaa kommentoikin pian jotakin edessäpäin vainuamastaan ihmisasutuksesta. Purppuratukka seisahtui hetkeksi yllättyneenä nojaten hengätyneenä keihäänvarteen, haistellen sitten myös ilmaa. "Täällä? Varmaan matkalaisia tai jotain paimenia. Ainakin toivottavasti." Poika arveli yrittäen poimia ihmisnenää tarkemmalla hajuaistillaan vihjeitä, vaikka ei varmaan onnistunut yhtä hyvin kuin rotta. Menneisyys oli opettanut hänet olemaan varovainen muukalaisten kanssa.... tosin tämä tuntui noudattavan oppia varsin valikoivasti. Matkasihan hän juuri hetki sitten kohtaamiensa jättiläisrottien kanssa joista ei myöskään tiennyt sen enempää. Kuitenkaan hän ei pitänyt siitä ettei nähnyt tätä joukkoa vaikka tiesikin näiden olevan jossakin lähistöllä.
|
|
|
Post by submarine on Sept 16, 2011 21:24:02 GMT 3
"Leikkaan. Joskus", Iksaa kuittasi vielä penikan vastavikinöihin turkistaan. Ja tottahan se olikin, välillä ja tietyissä tilanteissa sitä piti leikata. Tai oli ainakin pitänyt silloin aikanaan. Kai sitä vieläkin olisi pitänyt, mutta rotta ei muistanut tarkkoja päiviä, ja niillä oli kaiketi väliä. Nykyään tämä vain nipsaisi aina välistä tupon taikka kaksi tuulen vietäväksi, kuten kunnon matkarotan kuuluikin. "Kasvaa takaisin. Voi leikata", tämä jatkoi. Kunhan päästäisiin levähtämään, kaavaili rotta ilman sen suurempia vääntävänsä penikan niskalenkkiin ja karsivan hieman tämän kuontaloa, vaikka sitten pakolla jos ei muuten. Niin tällekin oli emo aina tehnyt, ja hyvä oli tullut. Osaisi varmasti arvostaa ainakin sitten jälkeenpäin. Mutta olipa miten oli, kiiri jostakin kivisiltä kukkuloista tosiaan elämän hajua. Penikka arveli kiertolaisiksi tai paimeniksi, mutta Iksaa ei ollut yhtä varma, vaikkei mitään virkkonutkaan. Suurin osa hajusta kyllä oli ihmistä, mutta siihen sekoittui samalla aivan aavistus kaikenlaista muutakin. Rottia ja muita otuksia. Se toi mieleen melkein jonkin majatalon, sekalaisia otuksia yhdessä paikassa. Mutta tämä oli kuitenkin hiljaa mielipiteistään, sen näkisi sitten kun näkisi. Ohimennen rial raapi niskaansa, ennen kuin jatkoi matkaa sen suurempia ajattelematta. Iksaa tuli pistäneeksi siinä sivussa merkille kissankin, joka tuntui seuraavan penikkaa. Kaipa se oli tämän oma Gruut, ja kuten asiaan kuului, sekin oli pieni rääpäle. Jollain tavalla sopivaa.
Alettiin olla jo illassa, kun jonkinlaista elämää tosiaan ilmaantui kuin ilmaantuikin eteen. Iksaa oli erottanut äänet jo hyvän matkan päästä, ja ne alkoivat vahvistua. Ihmismäisiä ääniä, monta puhujaa. Suurin osa kuulosti vieläpä melkoisen äreiltä ja aggressiivisilta. Edessäpäin häämötti melko suuri, korkea kivi, ja hämärässä oli helppo erottaa soihdunkajo, joka sen takaa loimotti. Kukaties kyseessä oli leiri, tai sitten jotakin muuta. Joka tapauksessa kourallinen ihmisiä kuulosti melkoisen tuohtuneilta, ja sanaharkka oli kiivasta. Varovaisesti Iksaa viittoi penikkaa olemaan hiljaa ja etenemään varovasti samalla, kun lähti itse hivuttautumaan askeleensa tarkkaan valikoiden kohti kivipaatta. Sen suojista pystyisi vilkaisemaan melko huomaamatta, mistä oikein oli kyse. Toivottavasti. Gruut liikkui aivan yhtä varovaisesti ja hiljaa, vaikkei Iksaalla ollutkaan hajuakaan siitä, ottiko tämä mallia vaiko teki sen vain luonnostaan. Miten vain.
|
|
|
Post by spyrre on Sept 16, 2011 22:33:31 GMT 3
Purppuratukka pudisti itsepäisesti päätään uudemman kerran, ollen ehdottomasti sitä mieltä että moinen parturointi olisi turhaa touhua. Se ei varmasti arvostaisi jos purppuraista kuontaloa alettaisiin kyniä vastahangasta huolimatta, mutta ainakin se oli nyt toistaiseksi hiljaa vaikka olikin tuonut kantansa selväksi. Tähän hätään kiinnostavampi asia oli kuitenkin tuulen mukana kantautuva haju, joka kertoi etteivät he olleet yksin kivikkoisessa maastossa. Spyro onnistui erottamaan joukosta ihmisiä ja jotain muitakin olentoja, näitä oli ilmeisesti koko joukko jossakin. Toivottavasti kyseessä ei olisi joukko maantierosvoja tai jotain muuta ikävää, poika pohti, kun matka jatkui eteenpäin. Ehkä olisi kannattanut yrittää kiertää joukkio kaukaa varmuuden vuoksi, mutta polku kulki samaan suuntaan ja jo tätä pitkin oli aivan tarpeeksi vaikea kiivetä eteenpäin saati sitten paljasta rinnettä pitkin. Yksin hän olisi varmaan niin tehnytkin, mutta nyt oli mukana sentään pari isoja rottia. Eipä heillä silminnähden mitään varastettavaakaan olisi, joten he ehkä saisivat olla rauhassa. Aurinko alkoi painua alemmas, ja edessä olevan joukkion saattoi jo haistamisen lisäksi alkaa erottaa muillakin aisteilla... tai ainakin näiden nuotio erottui hämärässä pitkälle, samoin kuului äänekäs väittely. Spyro oli ollut varsin vaitelias jo jonkin aikaa ja alkoi nyt vastahakoiseksi lähestymisenkin suhteen, tämä ei selvästikään pitänyt äänensävyistä mitä kuuli. Sen arvio muukalaisista alkoi kallistua entisestään rosvojoukon kannalle jos ei muuten niin silkasta vainoharhasta, mutta jostain syystä rotat tahtoivat vielä lähemmäksi. Nuorukainen hidasti askeliaan entisestään ryhtinsä jo varuillaan matalaksi painuneena pysähtyen lopulta kokonaan ennen kuin päätyisi liian lähelle äänien ja liekkien loimun lähdettä silmiään räpytellen. Pieni ääni hänen päässään huomautti että eteneminen ei nyt välttämättä ollut paras idea ellei nähdyksi tuleminen houkutellut. Se vilkaisi hämärässä hiukan kiiluvilla silmillään levottomasti ympärilleen etsien mahdollisuuksia kiertää ja kun ei niitä nähnyt, ehti jo ottaa askelen verran taaksepäin. Mutta rotatpa olivat asiasta erimieltä. Vastoin Spyron logiikkaa rial viittoi häntä olemaan hiljaa alkaen itse toisen jyrsijän keralla hiippailla lähemmäksi suurta lohkaretta jonka takaa tuli hohti. Nuorukainen tuijotti tätä päähänpistoa hetken melko tyrmistyneenä, mutisi sitten itsekseen hiljaisen kirouksen ja kumartui polun varressa jököttävän pienemmän järkäleen viereen ollakseen edes jotenkin piilossa. Mitä hittoa se rial nyt luuli tekevänsä?
|
|
|
Post by submarine on Sept 16, 2011 22:54:59 GMT 3
Kurkistettuaan kiven takaa Iksaan ei tarvinnut silmäillä tilannetta montaakaan hetkeä tajutakseen oikein hyvin, mistä oli kyse. Penikka oli jostakin syystä jäänyt haluttomasti kauemmas, mutta rotta ei nyt ehtinyt ajatella tätä. Tiellä seisoi joukko sekaisia, resuisia ja jossakin määrin arpisia miehiä, viitisen kappaletta, keskellään kaksi selvästi paremmin varustautunutta, piiritettyä tapausta. Näitä ahdistelevilla oli aseita näkyvissä, lähinnä pitkiä puukkoja, ja soihdut kourassa. Piiritetyt taas näyttivät harvinaisen tilanteeseensa tyytymättömiltä, ja vilkuilivat varuillaan ympärilleen. Ilman sananvaihtoakin rotta olisi oikein hyvin tiennyt jo, mistä tässä oli kyse. Sama näkymä toistui kaikkialla, jossa vain syrjäteitä oli: rosvoja ahdistelemassa ryövättäviä. "Noniin. Annas nyt loputkin tai katsotaan ihan itse", joukon ilmeinen johtaja ärähtiä käheästi kahdelle matkalaiselle, punniten toisessa kädessään lepäävää pientä pussukkaa. "Siinä oli kaikki! Ei ole enempää, me olemme vain köyhiä matkalaisia!" toinen ryövättävistä harasi vastaan. "Vaatteesi sanovat toista. Noista on maksettu oikeaa rahaa, joten alahan jaella sitä meillekin. Vai luuletko sitä minua niin typeräksi, että uskoisin tässä säälittävässä pussissa olevan koko omaisuutesi?" "Siinä on kaik-" "Alkaa mennä hermo tähän. Rahat, tai me kiskomme ne kuolleista, kylmistä käsistänne", rosvo keskeytti vastaväitteet ja pyöräytteli pitkää puukkoaan uhkaavaan sävyyn kourassaan.
Loppujen lopuksi Iksaa olisi kukatis vain voinut antaa koko asian olla ja odottaa poissa näkyvistä, kunnes rosvot olisivat hoitaneet hommansa. Tällaista tapahtui, ja miehiä oli kuitenkin viisi - ja jokainen näistä näytti siltä, ettei empisi jos joutuisi survaisemaan puukkonsa johonkuhun. Hetkeäkään. Kukaties matkalaiset eivät edes osoittaisi mitään kiitollisuutta, vaikka saisivatkin apua. Kaiken kaikkiaan melko huono kauppa. Ja sitten taas toisaalta, Iksaa ei millään muotoa pitänyt ryöväreistä, eikä vähiten koska oli joutunut kerran jos kolmekin näiden ahdistelemaksi. Ja vaikka kukaties väliintulo olisikin typerää, matkalaiset tulisivat silti pikapuoliin lynkatuiksi jos jotain ei tapahtuisi. Ja rotilla oli yllätys puolellaan. Varovasti Iksaa vetäytyi takaisin kunnolla kiven taakse piiloon, ja vilkaisi sitten penikan suuntaan. Keihäs oli vieläkin tällä, ja rotta tarvitsi sitä. Tämä osoitti muutaman kerran merkitsevästi ja tiukasti asetta saadakseen rääpäleeseen vauhtia, ja vei käpälänsä Gruutin paksulle niskalle. Jättiläisrotasta purkautui jo äänetön, mutta harvinaisen jämäkkä urina. Se tiesi, että kohta tapahtuisi. Se oli aina valmis sellaiseen.
|
|
|
Post by spyrre on Sept 16, 2011 23:25:21 GMT 3
Kun kuunteli tovin verran tarkemmin vähän matkan päässä käytyä uhkaavammanpuoleista sananvaihtoa vahvistui nuorukaisen aavistus oikeaksi: rosvojahan siellä taisi olla, viattomia matkalaisia ahdistelemassa. Spyro ei oikeastaan pelännyt rosvoja sen enempää kuin jättiläisrottiakaan mutta tiedosti ikävän vahvasti ettei mahtaisi näille mitään vaikka olisikin yrittänyt, joten logiikka kehotti välttelemään näitä aivan terveen järjen kannalta. Se kurotti kaulaansa kuikuillen epäluuloisena ja oikeastaan hiukan turhautuneenakin tapahtumia minkä verran niistä nyt kyseenalaiseen piilopaikkaansa näki, huomaten sitten rialin viittovan vaativasti keihästä kohden. Poika räpytteli ja vilkaisi pitelemäänsä asetta kuin olisi unohtanut edes kanniskelleensa mokomaa, silmäten sitten epäröiden pian luultavasti verilöylyksi muuttuvaa leiripaikkaa. Rotta aikoi ilmeisesti astua avuksi vaikka rosvoilla olisi ylivoima puolellaan. Sen pienen hetken epäröityään Spyro nyökäytti hiukan päätään ja alkoi luikkia mahdollisimman hiljaa rottia kohti keihäineen työntäen epäilynsä jonnekin tajuntansa taka-alalle. Toki matkalaisten avustaminen olisi se oikea asia tehdä jos se vain olisi jotenkin mahdollista, ja kun kyseessä oli kaksi vihaista rottaa pelkän ruipelon ihmisnulikan sijasta saattaisi tämä jopa onnistuakin ellei rosvoja olisi hirveän montaa enempää. Hän ei voinut paljoakaan tehdä, mutta ehkäpä rotat voisivat.
|
|