|
Post by submarine on Sept 10, 2011 3:02:04 GMT 3
((Jaaa Spyrren kanssa olisi määrä. Hahmona tosiaan vanha kunnon Iksaa. Gruutkin näyttää olevan mukana!))
Päivä olisi ollut mukava, jos se ei olisi ollut niin kuuma - tai jos Iksaa olisi hallinnut sen ihmisten salatieteen, jota hikoiluksikin kutsuttiin. Se vaikutti oikein kätevältä, sellainen, ja rotta osasi sen vain ja ainoastaan jalkapohjistaan. Ikävä kyllä se olisi vaatinut niiden nostamista ilmaan, ja tällä hetkellä rotta tarvitsi niitä kävelemiseen. Gruut vieressä ei vaikuttanut olevan erityisemmin tyytyväinen tilanteeseen itsekään, ainakin jos sen urahduksista mitään piti päätellä. Toisaalta melkein miehen mittainen jättiläisrotta ei ollut koskaan tyytyväinen mihinkään muuhunkaan, joten saattoi olla, ettei se varsinaisesti ollut edes erityisen tyytymätön mihinkään juuri nyt. Otus oli pahapäinen, ja Iksaa tuppasi olemaan aivan tarpeeksi tyytyväinen, kun vain sai sen suunnilleen oikeaan suuntaan ja olemaan järsimättä jokaisen vastaantulijan koipia poikki. Tai ainakaan niiden, jotka eivät kaavailleet samaa rotan koiville, tai jotakin muuta ikävää jollekin muulle ruumiinosalle. Iksaa oli tallustellut metsässä jo harvinaisen pitkään. Tämä oli oikeastaan löytänyt pienehkön polun, joka tuntui viettävän jonnekin ylöspäin. Siitä, minne tai miksi, ei rotalla ollut hajuakaan. Mutta koska polku oli olemassa, sen toisessa päässä täytyi olla jotain, tämän rial oli oppinut jo moneen kertaan. Lohduttava tieto, jos ei mitään muuta. Siitä huolimattakin tämä tosin olisi myöntänyt olevansa tällä hetkellä eksyksissä, jos olisi ollut oikeastaan matkalla yhtään mihinkään. Mutta kun vain vaelteli yleisesti, oli aina menossa juuri sinne, minne päätyi. Toisaalta rotta olisi kyllä mielellään kulkenut jotakin mukavampaa polkua pitkin, loputtomalta tuntuva ylämäki ja harvinaisen kuuma sää kosteassa, lehtevässä metsässä eivät olleet oikein omiaan mukavaan tassutteluun. Oikeastaan rial ei edes muistanut kunnolla, kuinka kauan oli kulkenut metsässä, mutta ihmeen pitkään polkua tuntui jatkuvan. Jonnekin päin, jotakin kohti.
Hetken jatkamisen jälkeen Gruut näytti alkavan saada tarpeekseen, ja alkoi pitää meteliä. Valtava jyrsijä jäi tuijottamaan hyvin vaativanpuoleisesti omistajaansa, joka oli yhtälailla valtava, joskin hyvin, hyvin etäisesti jollakin kierolla tavalla ihmismäinen, ainakin tarpeeksi kahdella käpälällä hoiperteluun ja pitkän keihäänsä kantamiseen. Iksaa tuijotti hetken takaisin, ja tuli sitten siihen tulokseen, että jättiläisrotta ei aikonut aivan heti liikkua kovinkaan pitkälle. Polun vieressä nököttikin oikeastaan melkein kuin tilauksesta pahasti sammaloitunut kivi, ja muutaman kerran rotalleen urahdettuaan Iksaa, melkein yhtälailla rotta, istahti sille. Keihäs löysi paikkansa kiven vierestä puuta vasten, ja nuhruisen selkäreppunsa Iksaa kiskoi lähemmin tarkasteltavaksi. Paksusta kangaskaistaleesta tekaistu vyö ja siihen työnnetty, puutuppinen veitsi pysyivät oikein hyvin juuri siinä, missä olivat. Päivä oli kuuma, ja Iksaa oli loppujen lopuksi oikein tyytyväinen pysähdykseen. Repustaan rial, rottiainen kuten jotkut kutsuivat, melkein miehen mittainen, hyvin, hyvin etäisesti ihmismäinen jyrsijä tonki vesinassakkansa. Gruut, hyvin paljon vähemmän ihmismäinen jyrsijä, mutta yhtä kaikki suuren koiran kokoinen, puolestaan tunki lähelle tutkimaan, josko sille liikenisi makupala taikka kymmenen. Vettä Iksaa tarjosi, mutta kaikki muut urahtelevat vaatimukset ja ärähtelyt arpinen, useaan kertaan raavittu ja revitty rotta kuittasi läppäisemällä otustaan kuonolle.
Iksaa ei ollut varma, kauanko aikoi istuskella kivellään. Gruutkin laski takapäänsä maahan hetken perästä. Metsä oli oikeastaan outo, rotta ei tunnistanut puita kovinkaan hyvin, ja suurin osa eläinten äänistä ei sointunut tutusti tämän repaleisiin korviin. Hajutkin olivat outoja. Ja polku kulki yhä vain ylöspäin. Kaiken järjen mukaan oltiin jo melko korkealla. Rotta ei ollut varma, oliko edessä vuoria, mutta jos ei, oli jossakin vaiheessa kaiken järjen mukaan nousun loputtava. Ja jotakin kinttupolun päässä oli pakko olla, niin se vain meni.
|
|
|
Post by spyrre on Sept 10, 2011 20:02:23 GMT 3
Rottakaksikko sai istuskella tovin aivan rauhassa kunnes jonkin ajan kuluttua pöheikösti jonkin matkan päästä alkoi kuulua epämääräistä rapinaa ja tömistelyä. Jokin pikkueläintä reippaasti isompi otus rymysi rinnettä ylös tiheän kasvillisuuden seassa ( ajoittain tältä suunnalta oli kuultavissa myös vaimeaa kiroilua ) kohti tietä, ilmeisesti tiedostamatta paria jättiläisjyrsijää muutaman kymmenen metrin päässä. Pian näkyviin ilmaantuikin jokin, joka näytti epäilyttävästi ruipelomman puoleiselta, likaiselta ihmispenikalta, kenties noin 15-16 kesäiseltä. Pojalla oli yllään kärsinyt vaatekerta sekä vanha viitanrepale siitä huolimatta että ilma oli kuin olikin melkoisen lämmin. Tästä huolimatta tapaus ei kenties olisi muuten näyttänyt kovin erikoiselta, mutta sotkuinen olkapäille ulottuva kuontalo natiaisen päässä saattoi sen sijaan pistää silmään kuin toiseenkin melkeinpä kirkkaan tumman violetinsävyisillä suortuvillaan. Yleensä ne olivatkin piilotetut hupun alle pois asiaankuulumattomista silmistä, mutta nyt kaiken rämpimisen ohessa oli huppu valahtanut olkapäille eikä poika ollut viitsinyt tai huomannut korjata asiaa. Sillä oli kaikesta päätellen nyt kiire jonnekin. Eteensä tähystelyn sijaan nuorukainen vilkuili ajoittain taakseen jopa siinä määrin että jopa onnistui kompastumaan pari kertaa, kuin olisi ollut varsin huolissaan jostakin. Ryteikössä kipuamista ei helpottanut myöskään se, että toisessa kädessään poika näkyi retuuttavan hyvin kuolleen näköistä ruskeaa kanaa joka esti häntä näppärästi tarttumasta tällä kädellä vesaikkoon tukea saadakseen, ja joka saattoi myös mahdollisesti viitata jotenkin siihen miksi purppuratukalla oli niin kiire eteenpäin. Lopulta se onnistui jotenkin saavuttamaan ryteikön reunan ja astui hengästyneenä tasaisemmalle maastolle vilkaisten vielä melkeinpä voitonriemuisesti taakseen. Liikettä ei näkynyt, joten vaikutti siltä ettei kukaan enää seurannut... Vesaikko rasahti hiukan ja tielle loikkasi kasvillisuudesta vielä pienehkö valkeaturkkinen eläin purppuratukan jäljessä, jonka varsin helposti saattoi tunnistaa solakaksi kissaeläimeksi. Melkein heti otus kuitenkin jähmettyi paikoilleen tuijottamaan suoraan rottien suuntaan keltaisilla silmillään, turkkinsa hitaasti noustessa pystyyn. Nuorukainen ei aluksi hoksannut mitään koska sillä oli aivan liian kiire haukkoa ilmaa hengästykseensä runkoon nojaten, kunnes se huomasi kissan jännittyneen olemuksen ja seurasi eläimen katsetta. Havainto sai sen säpsähtämään hiukan ja suoristautumaan välittömästi pienen "oho" -äännähdyksen säestyksellä jota seurasi muutama peruuttava askel tietä pitkin pois päin näistä melkein hänen itsensä kokoisista rotista. Varmuuden vuoksi poika myös heilautti edesmenneen linnun pikaisesti selkänsä taakse kuin nämä eivät muka olisi vielä nähneet sitä mittaillen tummilla silmillään välimatkaa sekä rialeiden liikkeitä. Oikeastaan se ei näyttänyt suuremmin pelästyneeltä, ennemminkin yllättyneeltä ja epäluuloiselta, mutta valmistautui selvästikin käpälämäkeen jos näyttäisi siltä että jyrsijät keksisivät alkaa ikäviksi. Luultavasti poika olisi jo tehnytkin niin ellei se olisi juuri rämpinyt suurella kiireellä jyrkkää ryteikköistä rinnettä ylös ties kuinka pitkän matkan verran, joka ymmärrettävästi oli imenyt suuremmat energiat laihasta ilmestyksestä.
|
|
|
Post by submarine on Sept 10, 2011 20:26:50 GMT 3
Gruut pisti ensin merkille oudon ilmestyksen. Tai oikeastaan se näytti vain jäävän mulkoilemaan tyhjää, mikä todennäköisesti olisi mennyt suurimmalta osalta ohi pahasti. Mutta Iksaa oli kasvattanut sen penikasta pitäen, ja osasi lukea rottaansa paremmin kuin mitään muuta. Ja kun Gruut jäi möllöttämään jonkin perään, rial tiesi olla valppana. Tämä työnsi vesinassakkansa syrjään ja tarrasi epäluuloisesti keihääseensä. Koko metsän ääni- ja hajumaailma oli sen verran outo, ettei rotta varsinaisesti edse tiennyt mitä odottaa, mutta oikeastaan se saattoi olla pitkälti mitän vain. Jättiläisrotta ei varsinaisesti erotellut, oliko kyseessä jänis vaiko karhu. Loppujen lopuksi pusikosta ilmestyi, kaikessa kammottavassa komeudessaan, ihmispenikka. Rotalla ei ollut hajuakaan, mistä tämä oli ilmaantunut, mutta siinäpä joka tapauksessa oli. Ruipelo ihmisuros alkutekijöissään, kaikin puolin mitäänsanomaton. Paitsi että tämän päästä kasvava turkki oli harvinaisen oudonväristä. Kukaties se oli värjätty jollain, ihmiset tekivät välillä sellaista. Hulluja kun olivat. Jostain syystä penikkaa seurasi hetken perästä myös kissa. Iksaa pani merkille senkin, että tämä kiikutti mukanaan kuollutta lintua, syystä tai toisesta. Todennäköisesti syödäkseen.
Hetken verran aavistuksen hölmön oloinen penikka nökötti henkeä kiskoen paikoillaan, ennen kuin näytti äkkiä tajuavan, ettei ollutkaan yksin. Iksaa ei ollut missään johtaa edes yrittänyt tehdä itseään kovinkaan näkymättömäksi, mutta otus tuntui olevan hieman pihalla. Oikeastaan tämän elukka tuntui olevan omistajaansa huomattavasti paremmin perillä maailman menosta. Rial ei koskaan ollut suuremmin pitänyt kissoista, ja vilkuilikin otusta aavistuksen yleisesti nyreissään. Gruut puolestaan näytti varsin halukkaalta tekemään lähempää tuttavuutta taka-askelia ottavaan ihmispenikkaan. Joko penikan itsensä, tämän kuolleen kanan tai hyvässä lihassa olevan kissan johdosta. Ohimennen Iksaa nappasi tukevan otteen rottansa niskasta, saaden palkakseen ärähtelyä ja hampaiden paljastelua, ennen kuin varsinaisesti keskitti huomionsa ihmispenikkaan. Ei koskaan tehnyt hyvää ensivaikutelmaa päästää rottaansa maistelemaan tuntemattomia. Rial ei varsinaisesti tehnyt elettäkään noustakseen, ja oikeastaan, todettuaan ettei ilmestyksestä olisi vaaraksi edes hanakalla yrittämisellä, tai edes suuren lyömäaseen tukemana, laski tämän käpälänsä keihäältäänkin. Outo kulkija, mutta kaiken kaikkiaan huomattavasti mieluisampi, kuin vaikkapa joukko aseistettuja rottavihaisia sotureita. Tai karhu. "Ei se pure. Enkä pure. Tai se puree mutta en anna", Iksaa lopulta vinkui, joutuen myöntämään viimeisen. Penikka näytti harkitsevan vakavasti pakoon ryntäämistä, ja tällä oli sen verran ruipelot ja pitkät koivet, että niistä olisi todennäköisesti jokainen luu poikki, jos muutenkin hölmö ilmestys yrittäisi harppoa polkua alas täydessä vauhdissa. Sitä paitsi Gruut todennäköisesi riuhtoisi itsensä vapaaksi, ja se piti harvinaisen paljon jahtaamisesta. Ja se oli nopeampi kuin pöllämystyneet ihmispenikat.
|
|
|
Post by spyrre on Sept 10, 2011 23:04:49 GMT 3
Toisen rotan irvistelyt ja tempomiset saivat purppuratukan perääntymään pikaisesti lisää, sen tosin kirmaamatta vielä tiehensä huomatessaan yllätyksekseen keihäällisen rialin pidättelevän tätä toista niskavilloista. Kissa puolestaan ei fiksuna pienenä otuksena jäänyt katsomaan mitä asiaa jättimäisellä rotalla oli vaan köyristi selkäänsä uhmakkaasti juuri ennen kuin painui karvat pöllyten takaisin pöheikköön. Nuorukainen vilkaisi tämän perään mutta päätti ettei oikeastaan halunnut kääntää selkäänsä rialeille ( näin etäämmältä se ainakin piti vielä molempia saman lajin edustajina) tietäen näiden kuitenkin juoksevan nopeammin kuin hän jääden vielä likimain paikoilleen silmäillen jopa hitusen uteliaana kaksikon puuhia. Toinen rotista olisi selvästi halunnut käydä "tervehtimässä" hampaillaan, tai näin poika sen käytöksen ainakin tulkitsi, mutta jostakin syystä toinen ei päästänyt sitä. Hän oli kyllä nähnyt näitä otuksia aikaisemminkin eivätkä rialit yleisesti ottaen olleet tunnettuja ystävällisyydestään, mutta toinen noista ei vaikuttanut oikeastaan kovinkaan uhkaavalta... purppuratukan mittapuun mukaan siis, kun kyse oli kuitenkin arpisesta jättiläisrotasta jolla oli toinen vihainen rotta sekä keihäs käpälissään. Ja sitten se jopa puhui. Tai oikeammin vikisi, mutta niin että poikakin ymmärsi pienellä yrityksellä mitä rotta sanoi. "Eh. No kiitos?" Se vastasi kun ei oikein tiennyt mitä muutakaan sanoa ollen kuitenkin ymmärrettävästi vieläkin varautuneella kannalla. "Mulla ei sitten ole yhtään rahaa tai muutakaan otettavaa" Lisättiin vielä ihan vain varmuuden vuoksi. Siitä huolimatta ettei oikeastaan pelännyt rottia purppuratukka ei selvästikään halunnut tulla ryöstetyksi ja/tai piestyksi, sehän nyt oli vain normaalia logiikkaa.
|
|
|
Post by submarine on Sept 10, 2011 23:30:40 GMT 3
Iksaa pohdiskeli hetken, tuijotellen huseltavaa ihmisenpenikkaa. Gruut antoi loppujen lopuksi periksi tajutessaan, ettei saisi haluamaan vaikka yrittäisikin, ja vetäytyi muutaman örähdyksen saattelemana takaisin kauemmas. Murhaava, joskin aavistuksen harittava tuijotus tosin pysyi ankarasti ruipelossa penikassa. Sellainen, joka kertoi että tämän oli paras toivoa rialin varjelevan höllää henkeä jatkossakin. "On tuo", Iksaa lopulta vastasi, ja osoitti kanaa, jota poika yritti piilotella selkänsä taakse. Ei niinkään koska olisi ollut erityisen kiinnostunut siitä, vaan koska penikka oli väittänyt jotain muuta. Kana olisi eittämättä otettavien listalla, jos nyt sitä pohdittiin. "Mutta en ota. En halua", rotta lisäsi, raapien leukaansa.
Koskapa penikka nyt ei ollut varsinaisesti, kaikesta huolimatta, lähtemässä saman tien käpälämäkeen, järkeili Iksaa, että täytyisi varmaankin alkaa kohteliaaksi ja esitellä itsensä. Ihmiset tuntuivat pitävän sellaista syystä tai toisesta tärkeänä. Ei rialilla siitä ollut hajuakaan, miksi, mutta niin se vain oli. Rotat vinkuivat toisilleen, raapivat niskaa ja purivat ehkä vähän korvaa, mutta ihmiset selittivät aina nimiään. Joita Iksaa ei koskaan muistanut taikka käsittänyt, mutta olipa miten oli. "Iksaa. Gruut", rotta luetteli, osoittaen ensin kynnellä itseään ja sitten vuorostaan rottaansa, joka tiedosti härkkimisen pieraisemalla kuuluvasti. Kumpikin nimistä kuulosti enemmänkin vinkaisun, urahduksen ja rääkäisyn sekoitukselta, kuin miltään kauniilta ja sovinnaiselta ihmisnimeltä. Siksi olikin hyvä osoitella samalla. Sitten tämä jäi tuijottelemaan odottavaan sävyyn penikkaa, uskomatta joutuvansa erityisemmin vihjailemaan mitä tältä vuorostaan odotettiin.
|
|
|
Post by spyrre on Sept 12, 2011 20:21:09 GMT 3
Nuorukainen räpäytti silmiään ja vilkaisi aavistuksen syyllisen oloisena edesmennyttä lintua, tuoden sen sitten olkapäiden kohautuksen keralla pois selkänsä takaa. "Eh, no niin. Mutta siis mitään... arvokasta." Se korjasi silminnähden tyytyväisenä siihen ettei rottakaksikko aikonut käydä kimppuun mokoman suupalan takia. Hän ei olisi tosin ollut kovinkaan yllättynyt jos niin olisi käynyt, mutta parempi toki näin. Se ei kuitenkaan tullut lähemmäs sen enempää kuin lähtenyt tiehensäkään, poika ei ollut vielä juoksukunnossa ja se oli kyllä ollut eläinten kanssa tekemisissä sen verran että tajusi kyllä että joskus viimeistään pakoon lähteminen saisi elikon käymään kimppuun. Syystä tai toisesta toinen jyrsijä sentään oli huomattavasti kohteliaampi kuin se toinen tai olisi jo voinut käydä ikävästi joten paikallaan oli vielä suhteellisen turvallista seisoskella ja lepuuttaa jomottavia koipia. Purppuratukka kallisti hiukan päätään kun rotta näytti kommunikoivan lisää ja osoitti äännellen ensin itseään ja sitten toista jyrsijää, jääden sitten tuijottamaan odottavasti nuorukaisen suuntaan. Ele oli sen verran selkeä että vaikka hän ei ollut aivan varma miten äänteet olisi tarkoitus toistaa oikein poika tajusi ne kaksikon nimiksi ja että nyt samaa ilmeisesti odotettiin häneltä. Tosin sen toisen rotan huonotapaisuus rohkaisi entistä vähemmän tulemaan lähemmäs vaikkei tilanne toistaiseksi vaikuttanut kovinkaan vihamieliseltä. Siitä huolimatta natiaisen pitäisi ennemmin tai myöhemmin tehdä ratkaisu sen suhteen mihin tästä oikein lähtisi, yrittääkö rottien ohitse vaiko ei. "Spyro." Se totesi, heilauttaen hiukan kättään kun ei parempaakaan keksinyt, alkaen sitten äkkiä käymään jälleen levottomaksi ja vilkuilemaan ympärilleen. Oikeastaan jos katsoi polkua alas, sitä pitkin näkyi lähestyvän pari ratsumiestä jotka eivät näyttäneet kovinkaan hilpeiltä olemukseltaan. Purppuratukka irvisti saadessaan nämä silmiinsä, kirosi ja teki pikaisen ratkaisun loikata takaisin pöpelikköön tien toiselle puolen vilkaistuaan ensin varuillaan rottiin. Pöheikössä ei ikävä kyllä voinut juosta kovin nopeasti mutta aina se kilpajuoksun hevosia vastaan ylämäessä voitti, varsinkin kun matkan varrella majaili terävähampaisia arvaamattomia otuksia joista olisi pitänyt yrittää ohi. Kaikesta päätellen se kuitenkin tunsi nuo kaksi, eikä kyseessä tainnut olla mitenkään lämmin ystävyyssuhde.
|
|
|
Post by submarine on Sept 12, 2011 20:54:01 GMT 3
Paremman puutteessa Iksaa heilautti käpäläänsä takaisin penikan suuntaan. Tämä vaikutti melko siedettävältä tapaukselta, ei ollut ainakaan viskomassa kiviä tai uhittelemassa, kuten tietyt keskenkasvuiset. Gruut tosin näytti edelleen aavistuksen halukkaalta järsimään tästä turhia kulmia pois, mutta ei aina voinut voittaa - olkoonkin, että jättiläisrotta varmasti olisi halunnut. Iksaan tiukka ote rotan niskanahasta kuitenkin piti tämän kurissa ja nuhteessa, kuten yleensäkin. Ja uskoipa kuka tahansa mitä tahansa nähdessään omapäisen jättiläisrotan, olisi Iksaa silti laskenut henkensä sen hampaisiin - kuten välillä olikin. Ja väänsipä Gruut miten paljon mielenosoitustaan tahansa, Iksaa tiesi lopulta harvinaisen hyvin sen oikean luonnon. Se oli siellä jossakin hampaiden ja mulkoilun alla. Gruut oli hyvä rotta, menipä miten meni.
Iksaa oli aikeissa pohdiskella lisää sanottavaa, se kun nyt tuppasi kuulumaan asiaan näissä jutuissa, mutta äkkiä ihmispenikka kävikin levottomaksi. Tämä vilkaisi takaisin polkua alas, ja erotti epäselvästi kaksi hahmoa. Koosta ja etenemisestään päätellen nämä olivat liikkeillä hevosilla. Ja vaikkei rotta varsinaisesti millään tavalla ratsastajista pitänytkään, oli penikan reaktio silti harvinaisen hanakka, ottaen huomioon ettei rotta ainakaan vielä erottanut matkalaisilla yhtään varsijousta, nuijaa, kirvestä, soihtua, talikkoa taikka vaikkapa keihästä. Tai eivät nämä ainakaan vielä näyttäneet niitä heiluttelevan vihaisesti, jos ei mitään muuta. Tai mitään muutakaan sellaista, mikä olisi varsinaisesti saanut pakenemaan puskaan heti nähtyään, ennen kuin edes tiesi mistä oli kyse. Siitä huolimattakin keskenkasvuinen teki juuri niin, ja yhden epävarman vilkaisun jälkeen loikkasi pöheikköön harvinaisen hanakkaan tahtiin. Melkein kuin olisi tiennyt jo ennalta, mitä tuleman piti. Oikeastaan, nyt kun rotta pohdiskeli, kana ei ollut näyttänyt erityisen villiltä otukselta...
Iksaa vilkaisi penikan perään, muttei itse noussut oikeastaan yhtään mihinkään kiveltään. Alamittainen ihmisenpuolikas saattaisi livahtaakin vielä ovelasti piiloon, mutta siinä kohtaa kun rotta näki ihmisen, oli rottakin auttamatta jo hoksattu. Ellei sitten kyseessä ollut sokea, ja mitä todennäköisimmin hevosen selässä keikkumiseen tarvittiin toimivat silmät. Olipa miten oli, Iksaa arveli selviävänsä kaikkein vähimmällä nököttämällä juuri siinä missä oli. Tyhjä, tyhmä tuijotus naamalle, hölmistynyttä vilkuilua joka suuntaan, pään raapimista ja vikinää ja sen sellaista. Ohimennen rotta joutui potkaisemaan rottaansa pari kertaa, koskapa se vaikutti harvinaisen haluttomalta istumaan kiltisti ja typerästi aloillaan, kun tajusi kohti olevan tulossa lisää otuksia - joista ainakin osa näytti vielä huomattavasti lihaisammalta, kuin edellisen. Loppujen lopuksi Iksaa päätyi rapsuttamaan nivusiaan ja tuijottelemaan ratsastajia mahdollisimman viattoman ja toistaitoisen oloisena näiden päästessä lähelle.
|
|
|
Post by spyrre on Sept 12, 2011 21:48:22 GMT 3
Penikka kahisteli jo hyvää vauhtia menemään pitkin rinnettä kun ratsukkopari lähestyi. Ratsastajat näyttivät koostuvan kahdesta miehestä, yhdestä vanhemmasta parrakkaasta ja pyöreähköstä yksilöstä sekä nuoremmasta vähemmän vastaavasta. Kaikesta päätellen nämä saattaisivat olla sukua keskenään, lisäksi molemmat olivat pukeutuneet tyypillisiin talonpoikaisvaatteisiin eivätkä ratsutkaan olleet mitään siniverisiä vaan pörröisiä, jykevärakenteisiä työhevosia. Joka tapauksessa maajussikaksikko lähestyi pahaenteisesti hidastaen kuitenkin vauhtiaan huomatessaan parin rottia tienvarressa. Vanhempi mies jytisteli lähemmäs paksut tummat kulmakarvat kurtussa olkihattunsa alla ja mulkoili alaviistoon mokomiin tuhoeläimiin vähintään yhtä pahasti kuin Gruut heitä. Ruskea hevonen tömisteli levottomasti mutta ukko ei tuntunut piittaavan vaan tiirattuaan rottia aikansa vilkaisi tutkivasti ympäröivää maastoa ennen kuin käänsi äkäisenä katseensa nuorempaan miekkoseen. "Oletko nyt ihan varma että se tuli tänne?" Se tivasi nuorempansa haroessa vaivautuneena takaraivoaan. "Typerys, nyt kyllä päästit sen karkuun! Ei sellainen ipana näitten petojen ohitte noin vaan menisi, ties missä se jo istuu piilossa! Perkuleen pitkäkyntinen tulee vielä yöllä takaisin ja vie loputkin meitin elukat!" "No muttakun se lähti tähän suuntaan..." Nuorempi mies yritti selittää mutta tämä vaiennettiin vihaisella käden heilautuksella parrakkaan sedän siristellessä silmiään jälleen rottien suuntaan pitämättä näkemästään vaikka nämä eivät varsinaisesti olleet etsinnän kohteita. Siinä missä pitkäkyntisille kakaroille varmasti myös jättiläisrotille maistuisivat kotieläimet varsin mainiosti jos otukset eksyisivät liian lähelle maatilaa. Maajussi olisi oikein mielellään antanut näillekin kyytiä varsinkin kun alkuperäinen hätyytyksen kohde oli karannut, mutta ei ollut varma olisiko se kahdestaan aseettomana vaivan arvoista varsinkin kun toisella rotalla oli ikävän näköinen keihäs. Hyvää työhevosta ei kannattaisi vaarantaa siinä missä itseäänkään kun eivät jyrsijät sentään vielä kotipihalle olleet tuppaamassa. Kaivatusta ruipelosta purppuratukasta ei puolestaan tähän hätään kuulunut tai näkynyt vilaustakaan, mokoma oli kadonnut jonnekin pöheikön keskelle. Tuskin se kaukana oli, luultavasti kyhjötti jossakin ja yritti olla kiinnittämättä huomiota parhaansa mukaan.
|
|
|
Post by submarine on Sept 12, 2011 22:10:56 GMT 3
Iksaa mulkoili aikansa ratsastajia. Nämä vaikuttivat harvinaisen turhilta tapauksilta, jupisivat keskenään ja mulkoilivat sinne tänne. Kaikesta päätellen ihmisillä ei ollut edes kunnon aseita mukanaan. Mutta jos ei muuta, niin ainakin kävi harvinaisen selväksi, että nämä olivat penikan jäljillä. Välistä oli harvinaisen kannattavaa esittää kiltisti tyhmää pientä rottaa, silloin sai kuulla kaikenlaista mielenkiintoista. Niinpä rial jatkoikin itsensä ruoputtamista ja kuunteli kaikessa rauhassa. Siinä sivussa tämä nyppi irti punkin nahastaan. Kukaties se lisäsi esityksen uskottavuutta, olkoonkin etteivät miehet sellaista tuntuneet kaipaavan. Gruutia koko touhu ei tietenkään miellyttänyt millään tavoin.
Melko pian kävisi selväksi, ettei mieskaksikko ollut aikeissa häipyä aivan heti mihinkään. Joko kana oli ollut näille erityisen rakas, tai sitten vain nämä olivat leipiintyneet varastelevaan penikkaan. Olipa miten oli, ainakin toinen miehistä tiiraili ikävän hanakasti ympärilleen, ja hyvällä tuurilla tämän silmiin sattuisi vähintään rääpäleen räikeä karvoitus. Hetken verran Iksaa pohdiskeli, mitä tarkalleen ottaen aikoisi tehdä, ja raapi kylkeään siinä sivussa. Loppujen lopuksi rotta olisi voinut vain kertoa, minne penikka oli painellut. Kukaties siitä olisi saanut palkkionkin, eikä keskenkasvuinen varsinaisesti painanut rotan kupissa mitään. Tai olisihan tämän voinut aivan yhtä hyvin vain esittää tyhmää ja antaa asioiden ratketa itsestään. Jos ei sekaantunut, ei sattunut. Mutta toisaalta, nopean arvion perusteella rotta piti reilusti enemmän penikasta kuin näistä kahdesta. Se ei ollut varsinaisesti millään tavoin osoittautunut vielä ikäväksi, oli jopa suostunut puhumaan. Toisin kuin nämä kaksi, jotka mulkoilivat kuten kaikki muutkin. Jos eivät olisi pelänneet, olisivat nämä kaiketi yrittäneet jo talloa kummankin rotan hevostensa jalkoihin. Sellaisia tällaiset aina olivat. Ja loppujen lopuksi, hevosiaan lukuunottamatta miehet olivat harvinaisen huonossa asemassa yrittääkseen mitään. Rotta tunsi hevoset.
Äkkiä ja varoittamatta Iksaa päästi korvia vihlovan, helvetillisen ulinasähinän, jolle vihainen käärme jäi auttamattomasti toiseksi. Gruutkin luimi korviaan ja vilkaisi äkkiä rialiin, kuin olisi mieluummin ollut jossain kaukana muualla. Ja Iksaa tiesi harvinaisen hyvin, miten tämä temppu sai hevoset villeiksi ja yleensä ryntäämään mahdollisimman lujaa toiseen suuntaan. Suurimman osan ajasta ratsastajat eivät oikein pysyneet mukana sellaisessa.
|
|
|
Post by spyrre on Sept 12, 2011 23:16:31 GMT 3
Iksaan tyhmän esittäminen oli heinähattujen mielestä ilmeisesti vakuuttava, tai ainakaan kummankaan näistä mieleen ei edes pälkähtänyt kysyä tiellä nallottavalta rotalta ohitse kirmanneen natiaisen piilopaikkaa. Päin vastoin, varsinkin vanhempi mittaili rialia ja tämän keihästä punnitsevasti. "Luuletko että se ossaa käyttää tuota?" Nuorempi kysäisi taustalta ilmeisesti käyden mielessään samansuuntaisia ajatuksia. Toinen kohautti olkapäitään vastaukseksi nykäisten samalla ohjaksista hevosen yrittäessä ottaa tömistellen takapakkia. "Ehkäpä ossaa, ehkäpä ei. Kyllä ne on ikäviä elukoita kuitenki. Se vielä puuttus että pesivät tänne" Ukko murahti alkaen näyttää siltä että suunnittelisi kaikesta huolimatta jytistävänsä rottien ylitse, mutta muutenkin vastahakoinen ratsu oli eri mieltä varsinkin kun Iksaasta alkoi odottamatta lähteä ilmoille niin pahaa ulvontaa että jopa miehet hypähtivät. Tosin eivät lähellekään yhtä hanakasti kuin ratsunsa. Etummainen ruskea tamma hirnahti kimeästi ja kohosi kauhuissaan takajaloilleen maajussin yrittäessä riuhtoa eläin takaisin kuriin, tosin varsin huonolla menestyksellä kun kookas juhta oli päättänyt että halusi mahdollisimman kauas kauheaa ääntä pitävästä otuksesta. Estelyistä huolimatta hevonen pyörähti ympäri ja säntäsi takaisin tietä pitkin melkein tönäisten takana olevan eläimen kumoon ratsastajineen joka viimeistään oli omiaan vauhkoonnuttamaan kunnolla toisenkin. Ratsastajat saivat karjua ja kiskoa minkä tahtoivat mutta hevoset eivät edes hidastaneet paniikissaan vaan nelistivät alas mäkeä minkä jaloistaan pääsivät. Maajussien pitämä epämääräinen kauhistuntu älämölö kuului vielä pitkään vaikka vaimeni ratsukkojen etääntyessä. Jos tihrustu näiden perään tarpeeksi pitkään saattoi nähdä toisen miekkosista jopa tipahtavan ratsailta pöheikköön, joutuen nöyryytettynä nilkuttamaan jalan koninsa perään sieltä ylös selvittyään. Jos eivät olleet tähän mennessä rotista pitäneet, tästä eteenpäin nämä luultavasti pitivät niistä entistä vähemmän.
Huudon loitotessa alkoi ryteiköstä tien vierelläkin taas ilmetä jotakin elämää. Oksat katkeilivat kun risukon poikki kivuttiin jälleen ylämäkeen kunnes purppuratukka, tällä kertaa tosin älynneenä kiskaista hupun kuontalonsa peitoksi, kurkisti kauempaa oksaston lomitse. Varovaisesti tämä luikahti takaisin tielle, tällä kertaa tosin hiukan rottia ylempänä ja tihrusti villisti pakenevien ratsukoiden perään. Sekin tuntui olevan jotenkin hölmistynyt tilanteesta, tiedä häntä oliko sekin olettanut että rotta olisi paljastanut hänen piilonsa vai eikö se vain ollut tiennyt että otuksesta voisi lähteä ilmoille noin harvinaisen karmea ääni. "Hitto, se oli hienoa! En ole tainnut ikinä nähdä kenenkään juoksevan noin lujaa!" Se kommentoi ja virnisti vahingoniloiseen sävyyn tiiratessaan tienmutkan taakse katovia hahmoja. Turvallisen välimatkan päästä rotista tietysti.
|
|
|
Post by submarine on Sept 12, 2011 23:39:57 GMT 3
Temppu näytti toimivan harvinaisen hyvin, ja Iksaa tiirasi pakoon rynnistäneiden hevosten perään, ennen kuin rykäisi painavassa arvovallassaan kerran kovaa ja korkealta. Hyvä kikka, mutta raastoi kurkkua melkoisesti. Silti, olipa miten oli, näitä tapauksia nähtäisiin tuskin aivan heti uudelleen. Oikeastaan rotta oli toivonutkin tämän menevän suunnilleen näin, keihäällä survominen oli harvemmin erityisen mukavaa touhua. Tai kyllähän Iksaa oli oman osansa liian raivokkaista rotista ja muustakin lopettanut, ja osasi kyllä tehdä sen, mutta otusten suolistaminen ei silti varsinaisesti miellyttänyt tätä. Tuskin maalaiset olisivat päälle käyneet, vaikka hevoset olisivatkin paiskanneet ratsastajansa selvästään ja häipyneet, mutta ei sitä koskaan tiennyt. Oikeastaanhan tämä oli jättänyt keihäänsä puun viereen noustessaan, mikä olisi saattanut merkitä veitsen vetämistä. Eikä rotta olisi pitänyt siitä. Eikä olisi veitsikään...
Hetken aikaa Gruutkin tuijotti melkein kuin kunnioittavasti Iksaata, joka seisoi keskellä polkua, onnistuen jopa näyttämään, ainakin varmasti joidenkin mielestä, suurelta ja mahtavalta. Sitten se kuitenkin örähti ja alkoi raaputtaa niskaansa välinpitämättömästi. Rial puolestaan havahtui hetken uljaudestaan, kun penikka tunki taas näköpiiriin. Tämä näytti olevan harvinaisen vaikuttunut tempusta, eikä rotalla varsinaisesti ollut vastaanväittämistä kehuihin, olkoonkin että tällainen hämmensi. Yleensä suurin tunnustus, jota keneltäkään sai, oli herjaamisen tai kivien paiskomisen lopettaminen. Tämä sen sijaan oli melkein kuin... ystävällinen. Kukaties se oli ansaittua, mutta siitä huolimattakin Iksaa tiiraili tätä hetken kuin ei olisi ollut varma, oliko kyseessä taas vain jokin ihmisten vitsi. "Lujaa menivät", Iksaa lopulta myönsi aavistuksen varautuneesti, ja tamppasi sitten polleana jalalla maata. "Iksaa. Iksaa Rottakeihäs", rial ilmoitti, heittäen penikkaa suunnilleen siinä paikassa keksimällään tittelillä. Kukaties se oli julkeaa, kukaties Dialk Rottatorvi, nykyinen ja kaikki edelliset, olisi piessyt siitä hyvästä. Mutta Dialk ei ollut täällä, ja Iksaa osasi asiansa. Pitihän sitä sitten vielä vähän taputtaa rintaansakin ja päästää muutama tyytyväinen vinkaisu.
|
|
|
Post by spyrre on Sept 14, 2011 0:19:25 GMT 3
Spyro olikin selvinnyt kerrankin vastoin odotuksia yllättävän vähällä pieksemisellä pienestä ryöstöreissustaan, ja varmaankin se kaikkei oudoin käänne tässä oli että tilanteesta olisi ilmeisesti kiitettävä rottaa. Purppuratukka oli kyllä käyttänyt tovin aikaansa miettiessään miksi, mutta oli sitten ilmeisesti jättänyt asian pohtimisen toistaiseksi sikseen kun oli päätynyt tulkitemaan ettei Iksaa ollut ainakaan vaaraksi... tuosta toisesta yksilöstä hän taas ei ollut niinkään varma. Se keihästä kanniskeleva ainakin näytti hyvin itsetyytyväiseltä saavutukseensa. Poika kallisti hiukan päätään rotan sepittämälle tittelille ilmeisesti tietämättä että tämä teki mielestään jotakin hyvinkin sopimatonta, päätyen vain nyökkäämään tälle hiukan. Kyllä, olihan rotalla keihäs, ei kai siinä käynyt vastaanväittäminen. "No, kiitos kun et sanonu missä olin. Ne oli aika ikäviä tyyppejä, se partanen uhkas katkoa multa kädet jos saa kiinni. Ja muutaman kanan takia pelkästään, vaikka niillä oli niin monta!" Spyro puuskahti paheksuvasti ja mulkaisi viatonta lintuvainaata syyttävästi.
|
|
|
Post by submarine on Sept 14, 2011 0:36:32 GMT 3
Iksaa silmäsi ihmispenikkaa. Tämä oli kai kertonut nimensä olevan Spyro tai jokin sellainen. Taas outoja ihmisnimiä, tämäkin oli eittämättä sana eikä mikään oikea kunnollinen vinku. Mutta kaipa sen paremman puutteessa oli kelvattava. Ei rial sitä kuitenkaan aikonut käyttää mihinkään, joten pitäköön huonon nimensä kaikessa rauhassa. "Huonot kädet. Vähän katkottavaa", Iksaa lopulta vastasi ja tökkäsi kevyesti keskenkasvuista jonnekin ruipelon rinnan tienoille sanojensa painoksi. Kukaties rialia oli aina pidettyä outovinkuna ja ihmeotuksena, mutta ainakin tämä oli kasvanut isoksi ja vahvaksi. Noin nyt suunnilleen.
Oikeastaan taisi olla aika jatkaa matkaa. Äskeinen itsetunnonkohotus oli piristänyt Iksaata melkoisesti, ja Gruutkin näytti taas pohtivan, mitä oli aika näykkiä. Ja vaikkei aurinko vielä ollut edes aloittanut kunnolla laskeutumistaan, koittaisi kuitenkin jossakin vaiheessa yö, eikä rialia varsinaisesti huvittanut jäädä mäkeen nököttämään yötä myöten. Kukaties se jokin, mitä kohti nyt oltiinkin menossa, olisi jo lähellä. Kukaties se olisi jotakin mielenkiintoista. Nyt kun oli matkaseuraakin. Ilman sen suurempia Iksaa nosti reppunsa olalleen, ja sysäsi sen sitten muitta mutkitta jonkun julmasti Spyroksi nimeämälle penikalle. "Kanna. Lähdetään", rotta ilmoitti, kuin ei olisi suuremmin edes välittänyt siitä, ettei penikka ollut oikeastaan edes kysynyt josko pääsisi mukaan. Olihan se nyt kuitenkin henkensä velkaa pelastajalleen. Eikä sillä näyttänyt sen erikoisemmin suuntaa olevan muutenkaan, joten aivan yhtä hyvin se voisi toimia kantajana. Vähintään koska repun huono remmi painoi ikävästi olkaa ja Iksaan askel oli heti kevyempi kapistuksen jouduttua muiden harteille. "Tule, tule nyt", Iksaa vinkaisi vielä perään hoputuksen, kun lähti itse tarpomaan mäkistä polkua ylös, massiivisina kantamuksinaan kevyesti olalla keikkuva keihäs. Ja Gruut, joka tosin kulki aivan omin jalkoineen. Oli se silti eittämättä hyvin rankkaa.
|
|
|
Post by spyrre on Sept 14, 2011 19:26:52 GMT 3
Purppuratukka kohotti hiukan kulmiaan kun sitä tökittiin, mutta yllättäen se ei näyttänyt suuremmin loukkaantuvan rotan käytöksestä jonka olisi melkein voinut tulkita isotteluksi. Olihan se selvää että rotta oli isompi ja poika ruipelo, Spyro tyytyi lähinnä kohauttamaan olkapäitään epäilyttävän myöntelevästi tämän kritiikille. Se sai aikaan vain pikaisen nyreän ilmeen pilkahtamisen pölyisillä ja oksien raapimilla kasvoilla mutta ei minkäänlaista defensiivistä reaktiota, kuin tämä olisi rehellisesti, vaikkakin vastentahtoisesti ollut samaa mieltä. Ennen kuin se ehti kuitenkaan vajoamaan syvemmälle tähän tuskastuneeseen tunnetilaan rotta keksi äkkiä läväyttää reppunsa yllättyneen natiaisen syliin lähtien sitten vain muina miehinä eteenpäin vikisten käskevästi, selvästikin jo yksipuolisesti päättäneenä että purppuratukka olisi tulossa mukaan. Spyro näytti hetken verran varsin tyrmistyneeltä koko käänteestä tuijotellen ensin reppua ja sitten edellä vaappuvien rottien selkää, jääden hetkeksi paikalleen punnitsemaan tilannetta. Tässä olisi oikeastaan helposti ollut tietynlaisissa olosuhteissa potentiaalia hermostumiseen, mutta siinä missä pystyi tulistumaan nopeasti nuorukainen oli muissakin suhteissa hyvinkin tuntemustensa vietävinä ja juuri nyt oli varsin tuoreessa muistissa kuinka rial oli äsken auttanut häntä... epäitsekkäästi tai ei, mutta auttanut kuitenkin. Toki repun olisi voinut otuksen terävistä hampaista huolimatta paiskata maahan ja painella vastakkaiseen suuntaan, mutta sehän olisi ollut hyvinkin kiittämätöntä. Ja oikeastaan, Spyrolla ei suuremmin ollut muutakaan tekemistä tähän hätään, rämpiminen pöheikköön ei houkutellut saati sitten ikävien heinähattujen seuraaminen takaisin tietä alamäkeen... no, kai sitä voisi vähän aikaa seurata rottia ja auttaakin vähän vaikka nuorukaista hiukan kismittikin se, että hänestä oli näköjään näin värvätty vastahankainen kantojuhta. Loppujen lopuksi se kuitenkin kohautti olkapäitään pohdittuaan hetken, nakkasi kassin selkäänsä ja tömisteli rottakaksikon perään. Kaipa yhden repun kantaminen vähän matkaa tästä hyvästä oli vain kohteliasta. "No, ei mua kyllä pahemmin huvita takaisin tuonnekaan lähteä. Mihin me ollaan menossa?"
|
|
|
Post by submarine on Sept 14, 2011 20:02:58 GMT 3
Iksaa vilkaisi vielä viimeisen kerran penikkaan, kun tämä sopotteli jotakin kysymyksiä. Ja vaikkei rotille yleensä erityisen tunnerikkaita naamoja suotukaan, oli siinä silti hyvin pieni aavistus huvittuneisuutta, joka suotiin vähän yksinkertaisille tyhmiä kysyvälle. Hieman siihen malliin, kuin vastaus olisi ollut päivänselvä ja sitä kysyvä samanlainen kuin joku ihmettelemässä, miksi kivi oli kova. (Koska se oli kivi.) "Tuonne noin", Iksaa vastasi lopulta suuressa armossaan yksinkertaiselle penikalle, ja osoitti tietä eteenpäin jonnekin korkealle. "Kävele sinne, minne kuono näyttää. Eteenpäin", Iksaa avusti vielä varmuuden vuoksi. Tämä saattoi olla niitä, jotka yrittivät löntystellä takaperin menemään. Sitten rotta käänsi omankin kuononsa taas menosuuntaan, ja vaappui menemään rotanmarssia, Gruutin seuratessa esimerkkiä. Räikeätukkaisella keskenkasvuisella oli varmasti upeat matkanäkymät kahta heiluvaa rotanperää tuijotellessa, mutta kumpikaan ei varsinaisesti näyttänyt kokevan sääliä.
Matka jatkui loputtomalta tuntuvaa mäkeä ylöspäin. Olikin siis varmasti helpotus itse kullekin, ettei polku pysynyt millään muotoa yksitoikkoisena - päin vastoin, se kapeni ja jyrkkeni entisestään, kuin olisi yrittänyt vielä viimeisen kerran kääntää tarpeeksi hölmön kulkijan takaisin muualle. Vaan Iksaapa ei ollut moksiskaan moisesta, eikä siis tietenkään olisi kantajaksi ylennetty penikkakaan. Gruut oli, mutta se tyytyi vain örisemään mielenosoituksellisesti ja vilkuilemaan purppurapäätä siihen malliin, että tästä olisi varmasti saanut maittavan matkaevään. Iksaa ei antanut. Aurinko alkoi kääntyä jo iltaa kohti ja varjot hiljalleen pidentyä. Ja kun polku oli varmistanut, että viimeisetkin vähänkin viisaammat yksilöt alkoivat olla muilla mailla, oli hölmöjen aika nähdä palkkionsa. Se oli lisää polkua, eikä aivan mitä tahansa polkua, vaan kalliopolkua. Metsä (joka oli ilmeisesti kasvanut harvinaisen viettävään maahan) alkoi loppua, ja polku luikerteli yhä ylöspäin kivisenä ja kumpuilevana. Kuten rial oli osannut arvellakin, se oli selvästi suuntaamassa vuoria kohti. Korkealla tosin oltiin jo nyt, mutta korkeammalle oltiin nähtävästi vain menossa. "Varmaan jotain hienoa. Näin kaukana, pakko olla", Iksaa loi lausumaan ääneen tuijotellessaan arvioivasti melkeinpä olemattomaksi käynyttä polkua. Jos joku oli vetänyt polkua tänne asti, oli siellä pakko olla jotain hienoa odottamassa...
|
|