|
Post by R.C. on Aug 5, 2011 9:31:36 GMT 3
Reiku nyökkäsi Ikan uumoilulle. Hän oli rottiaisen kanssa kihelmöivää selkäpiitään myöten samaa mieltä. Soturitar ei kuitenkaan ollut lähtenyt seikkailuun pelkäämään. Jos nainen olisi halunnut vain selviytyä, hän olisi tehnyt sen vähintään sadan virstan päästä täältä tuvassa takan äärellä totia hörppien ja sukkia neuloen. Silti Reikulla ei ollut aikomusta haastaa teurastajaa heti ensi tilassa. Olihan hän edelleen matkalla kaiken pahan oletetulle alkulähteelle, eikä reissu etenisi ottelemalla jokaisen vastaantulevan vihollisen kanssa. Mistäpä soturitar tiesi vaikka pitäjää kohdannut tuho ja hävitys olisi ollut pelkkä yhteensattuma? Se ei vaikuttanut todennäköiseltä, mutta hän suuntaisi joka tapauksessa sinne, mistä apua oli alun perin pyydetty. Mikäli kylässä asui vielä väkeä hän saattaisi ehkä pelastaa jonkun sen sijaan että hidastelisi vainajien asialla. Reiku ei palannut takaisin kinttupolulle missä tiesi kaksikon tulevan turhan helposti havaituksi. Sen sijaan kissanainen lähti samoamaan metsän suojissa pienempiä painaumia pitkin kartasta katsomaansa suuntaan. Hän yritti liikkua hiljaa ja pysytellä valppaana mahdollisen vihollisen varalta. Teurastajan yhyttäminen ja varjostaminen vaivihkaa saattaisi tarjota arvokasta tietoa ja pelastaa kaksikon tosipaikan tullen. Kukaties vihollinen johdattaisi heidät sinne, mistä koko vitsaus oli saanut alkunsa. Hyökkäämisen sijasta Reiku yrittäisi hyödyntää kaikki varokeinot ennen yhteenottoa. Niin ikään naista ei hävettäisi käyttää pitkiä kinttujaan mikäli vastustaja vaikuttaisi ylivoimaiselta. Reiku oli elänyt riittävän pitkään tietääkseen ettei kaikkia taisteluita voitettu voimalla, vaan varovaisuudella ja oveluudella.
|
|
|
Post by submarine on Aug 5, 2011 15:20:58 GMT 3
Matkaa taitettiin pitkälti hiljaisuudessa, ja Ikka arvasi sanomattakin, että Reiku oli varuillaan. Niin oli rottakin, eteni hiljaa ja pysyi tarkkaavaisena. Tämä ei ollut tietenkään nähnyt itse teurastusta, vain sen jälkipyykin, mutta se oli jo aivan tarpeeksi. Ei tarvinnut olla pelkuri, että tajusi milloin kannatti olla leikkimättä rohkeaa. Kissa osaisi mitä varmimmin sen puolen paremmin. Nytkin tämä veti kaksikkoa kokeneen oloisena, ja Ikka seurasi lähinnä vain perässä. Hiljaa tämä kyllä osasi liikkua, eikä metsässä samoaminenkaan tuottanut ongelmia, mutta Reiku todennäköisesti tiesi paremmin, minne tässä oltiin tarkalleen menossa - jo ihan vain siksikin, ettei rotalla ollut harmainta hajuakaan.
Matkaa taitettiin hiljaisuudessa, ja vaikka Ikka kuinka yritti, ei kuonoon tai korviin tarttunut mitään erityisen varoittavaa. Metsä tuntui kyllä turhan hiljaiselta ja painostavalta, kuin se olisi pidättänyt henkeään ja odottanut peloissaan, mutta siitä huolimattakaan Ikka ei onnistunut mitään turhan tarkkaa asiasta sanomaan. Ja sitten se äkkiä iski kuonoa vasten. Kuolema. Kuoleman haju tunkeutui äkkiä Ikan kuonoon. Ei mädän lihan tai veren, vaan kuoleman. Sitä olisi ollut mahdotonta kuvailla, mutta siitä huolimatta se oli hyvin selvä, hyvin vahva haju. Siinä oli myös vivahde jotakin, jota narttu ei tuntenut, mutta kuoleman paksu haju riitti jo itsessään painamaan tämän varuillaan kumaraan.
Edessä, erään suurehkon puun vieressä, makasi maassa kyljellään, jalat rintaa vasten ja pää polvissa, kuin mahdollisimman pieneksi vetäytyneenä, ruumis. Ikka ei kaukaa osannut sanoa tästä mitään, mutta tavallisen kokoinen ihminen se näytti olevan. Ei väkivallan merkkejä, ei verta, vain ruumis. Tämä näytti melkein siltä, kuin olisi vain nukkunut tai levännyt, mutta Ikka osasi jo kaukaa sanoa, että kyseessä oli vainaja. Sen vain tiesi. Rotta vilkaisi aavistuksen hermostuksissaan ympärilleen, tarkkaillen Reikua, tietämättä olisiko kannattanut kiertää kaukaa vaiko tutkia lähempää. "Naa-a", kuului hyvin, hyvin hiljainen vinkaisu.
|
|
|
Post by R.C. on Aug 6, 2011 23:13:30 GMT 3
Kissanainen liikkui liukkaasti ali matalien oksien ja yli juurten ja irtorisujen. Mistä karpaasi kykeni puikkelehtimaan sieltä Ikankin oli helppo itsensä mahduttaa. Pelokkaassa metsässä äänet tuntuivat moninkertaistuvan, mikä oli vaivihkaisille vaeltajille sekä eduksi että haitaksi. Yllätys ei tosin lopulta ilmaissut itseään kaksikon korville vaan nenille. Soturitar jähmettyi samalla hengenvedolla kuin rääpälekin. Reiku tuijotti hyvän tovin kauempana kyyhöttävää myttyä kunnes katsahti totisena rottiaiseen. Molemmat pähkäilivät varmasti samaa asiaa, mutta päätös näytti jäävän naisen harteille. Reiku muisti vielä vanhuksen puheet kävelevistä ruumiista. Sanat olivat suorastaan syöpyneet mieleensä. Toisaalta tässä tarjoutui ehkä mainio tilaisuus testata yhtä jos toistakin oletusta; Ja olihan soturitar painellut taannoin pitäjäänkin tietäen sen nurjasta tilanteesta. Nyt vastassa oli yksi vainaja usean sijasta. Vai olikohan lähistöllä vielä lisää? Puissa, pusikoissa, maan alla? Reiku koetti kotvasen kartoittaa maastoa mahdollisten muiden ruumiiden varalta, mutta ei löytänyt lisää kuolleita. Niinpä hän koetti rohkeuttaan lähestyäkseen puun alle käpertynyttä hahmoa. Riskejä kaihtaen nainen etsi kepin käteensä tökätäkseen sillä liikkumatonta henkilöä: Ikiunta tuo tuntui nukkuvan. Hän tarkasteli vierasta päästä varpaisiin keksiäkseen syyn tämän ennenaikaiselle menehtymiselle. Ruumis ei vaikuttanut päällisin puolin kärsineen. Ihminen ei niin ikään näyttänyt järin iäkkäältä kuukahtaakseen silkkaa vanhuuttaan, saati laihalta nääntyäkseen nälkään. Viikatemies oli siis luultavimmin niittänyt sielun sisältä käsin. Ulkoisen osapuolen tuottama myrkytys keskellä korpea ei tuntunut todennäköiseltä. Mikään ei suoranaisesti viitannut rikokseen. Ehkäpä onneton oli popsinut pahoja sieniä tai kaatunut äkilliseen sairauteen? Mikäli kyseessä oli kulkutauti ei nainen aikonut koskea kuolleeseen. Tai entäpä jos kaiken takana oli kuolettava kirous? Reiku kaivoi repustaan vihkiveden ja pirskotti pari tippaa kokeeksi vainajan otsalle kuin viimeiseksi voiteluksi. Mikäli mitään ei tapahtunut hän harkitsi hävittävänsä ruumiin samalla tavoin kuin aiemmatkin. Elottoman yllä häilyvässä ilmapiirissä oli todella jotain häiritsevää...
|
|
|
Post by submarine on Aug 7, 2011 0:58:53 GMT 3
((Heh, Reiku alkoi oma-aloitteiseksi tutkimisen kanssa. Katsotaas...))
Nainen lähestyi ruumista, ja Ikka odotteli hetken verran tarkkaavaisena. Parempi antaa yhden kokeilla kepillä jäätä, tai raatoa, ja kohkata vasta sitten itse perässä. Mitään ei tosin näyttänyt tapahtuvan, joten rotta seurasi piakkoin perässä katsomaan lähempää. Reiku tutkiskeli jo kovaa vauhtia ruumista lähempää, tökki kepillä ja etsiskeli kuolinsyytä. Ja jos tarkkoja oltiin, narttukin olisi mielellään saanut sen selville. Ruumis oli aivan tarpeeksi ikävä, ja haisi aivan tarpeeksi oudolta ilmankin selittämätöntä kuolemaa. Kuollut mies näytti oudon rauhalliselta. Tällä oli ollut aikaa kuolla, sillä vaikkei Ikka mikään ruumistuntija ollutkaan, oli tämä selvästi laskeutunut aivan itse lepäämään ja vetäytynyt kasaan. Kasvoilla oli rauhallinen ilme. Ja silti mies oli erehtymättömän selvästi kuollut. Nainen tökki tätä aikansa tuloksetta, ja pirskotti tuloksetta jotain tämän naamalle. Siinä makasi, nukkumassa kuolleen unta.
Osittain silkasta uteliaisuudesta, ja osittain koska levollinen asento sai raadon näyttämään jotenkin vielä ikävämmältä, rial tarrasi matkasauvaansa ja alkoi työntää vainajaa selälleen. Itse tämä ei aikonut millään muotoa koskea vainajaan. Mies ei ollut erityisen raskasta tekoa, ja hetken ähistyään rotta sai tämän kääntymään. Läntti aluskasvillisuudessa, jonka päällä tämä oli maannut, oli jostain syystä kuollut. Sammal ja pienet kasvit olivat kuihtuneet. Ja äkkiä todennäköinen syy tämän kuolemaankin selvisi. Miehen vatsassa, maanpuoleisen kyljen puolella, nutun alla piilossa, oli haava - jos sitä nyt sellaiseksi saattoi sanoa. Se oli muutaman sormen levyinen reikä, kuin veitsenpisto, ja kokeilemattakin Ikka osasi sanoa, että se oli syvä. Se oli pistetty suoraan vaatteen lävitse, mutta missään ei näkynyt pisaraakaan verta. Siksi sitä ei voinut helpolla huomata. Haava oli suuri ja sellaisessa kohtaa, että koko lähimaaston olisi pitänyt olla verinen, mutta mitään ei ollut valunut ulos. Miten pystyi suolistamaan jonkun vuodattamatta pisaraakaan verta? Ikka ei tiennyt, eikä oikeastaan välittänytkään tietää, mutta haava ei millään tavoin tehnyt tapauksesta hiukkaakaan vähemmän pelottavaa. Oikeastaan, nyt kun rotta katsoi, oli ruumis maannut varmasti jo jonkin aikaa paikallaan, mutta haava ei ollut edes alkanut mädäntyä. Mikään eläinkään ei ollut tullut hakemaan helppoa saalista...
Varmemman varalle Ikka osoitti haavaa vielä niin, että Reikukin varmasti huomaisi. Siihen tämä kaiketi oli sitten kuollut. Tai ei tämä ainakaan ollut siitäkään hengissä selvinnyt, se oli varma. "Pistetty... kuoli rauhassa... ei verta..." rotta muotoili ääneen, yrittäen turhaan peitellä pystyyn nousevia niskakarvojaan. Luuliko tämä vain, vai oliko ruumiin yllä vellovasta kauhusta tullut vain paksumpaa ja vahvempaa? Aivan, kuin kuoleman haju ja pelko olisivat valuneet ulos haavasta veren sijaan...
|
|
|
Post by R.C. on Aug 12, 2011 13:40:01 GMT 3
(( Pahoittelen vastauksen kestoa, on ollut paljon koulukiireitä nyt kun kesätentit alkavat uhkaavasti lähestyä. :/ ))
Tuloksettomiin tutkimuksiinsa turhautunut Reiku teki kernaasti tietä Ikalle tämän intoutuessa syynäämään ruumista tarkemmin. Rottiaisen suorittama kääntöoperaatio toikin kuolleesta esiin erittäin olennaisen mutta eriskummallisen seikan, joka naiselta oli vainajan olemattoman verenvuodon vuoksi vähällä jäädä huomaamatta: Manalle menneen miehen kehossa pilkottava syvä pisto oli kuin lyömäaseesta peräisin, ja silti viimeinen leposija oli väkivaltaan nähden luvattoman siisti. Raukeasta asennostaan ja seesteisestä ilmeestään lukien uhri tuntui oikaisseen koipensa turhankin sopuisasti. Reiku nyökkäsi rotan huomioille ja näykkäisi mietteliäänä alahuultaan. Koko juttu oli kovin outo ja häiritsevä. Kaikki kummalliset yksityiskohdat tuntuivat kuitenkin kiteytyvän yhteen kysymykseen: Missä veri oli? Mikäli terä oli hetken pidätellyt veren pakenemista pientareelle, se oli nyt poissa. Siispä hurme oli yhä ruumiissa, otettu pois tai valutettu toisaalle. Kaksi ensimmäistä vaihtoehtoa vaativat iskussa olleen jotain sellaista, mikä oli pysäyttänyt veren sekunneissa niille sijoilleen tai imenyt sen yhtä pian suonista. Jälkimmäisessä tapauksessa uhri olisi murhattu muualla ja kannettu metsään myöhemmin. Kuitenkin kuollut vaikutti kuin kävelleen omin jaloin paikalle ja panneen puun alle pitkäkseen. Iho ei näyttänyt erityisen kalpealta saati keho muistuttanut kokoon kuivunutta kuorta. Ympärillä ei näkynyt kamppailun merkkejä. Reiku yritti vielä kerran etsiä lähimaastosta jälkiä, joista olisi voinut päätellä miehen ja mahdollisen tappajan liikkeitä ja tulosuuntaa. Samalla nainen pohti miksi vainaja ei ollut alkanut vielä lahota. Oliko uhri tapettu, palsamoitu ja tuotu niin hiljattain ettei luonnollista hajoamista ehtinyt vielä tapahtua? Oliko ruumis olevinaan varoitus heille tai muille? Reiku ottaisi siitä vaarin niin hyvässä kuin pahassa, vaikka ei valitsemaltaan tieltä vielä poikkeaisikaan. Joka tapauksessa vainajan olisi odottanut houkutelleen puoleensa joukon pieniä ja suuria haaskansyöjiä. Mitä sellaista myrkkyä raadossa oli jota madotkin karttoivat? Elävään tai kirottuun lihaan ne eivät kajonneet. Kalmosta huokuvan kauhun sakeneminen saattoi tietenkin olla kissanaisen omaa kuvitelmaa, mutta hän ei sietänyt enää pelon ja epätietoisuuden ilmapiiriä. Veretön vaikka vakavasti haavoitettu, kuollut ja koskematon, hengetön mutta niin nukkuvan oloinen... Reikulle tässä oli elävää kuollutta riittämiin. Tuluksiaan hermostuneesti hypistelevän soturittaren mielipide vaikutti selvältä. Hän katsahti vielä rottaan kuin kysyen vahvistusta varokeinolleen.
|
|
|
Post by submarine on Aug 12, 2011 16:44:25 GMT 3
Ikka kohautti parhaansa mukaan olkiaan, yrittäen välttää edes näkemästä koko raatoa, kun nainen kaivoi esille tulentekovälineet, Tuskinpa siitä mitään haittaa ainakaan olisi - paitsi mahdollisesti epähuomiossa koko metsän polttaminen. Toisaalta, rotta ei tällä hetkellä ollut erityisen varma siitäkään, olisiko moinen ollut millään tavoin huono asia. Jotain oli vialla, katsoipa miltä kantilta tahansa. Pahasti vialla. Narttu oli nähnyt kaikenlaista, ja tiesi kyllä, milloin oli parempi katsoa kuin katua. Tai rottien tapauksessa kuulostella ja nuuhkia. Oli miten oli. "Naa-" Ikka aloitti, mutta loput tavallisesta vinkaisusta jäivät jonnekin kurkkuun. Tällä ei ollut hajuakaan, oliko kissa kuullut sen, mutta epäluonnollisen hiljaisessa metsässä, jostakin epämiellyttävän läheltä, oli äkkiä kuulunut risahdus. Kuin joku olisi tallannut oksan.
Ikka oli pyörähtänyt ympäri melkein ennen kuin edes tajusi koko äänen. Jostain pusikosta se oli kuulunut. Pelkkä yksi ainoa risahdus, ja rotan sydän hakkasi jo jossain kurkun tienoilla. Matkasauva oli jo noussut uhkaavasti koholle, niin hintelä kuin sen kantaja olikin. Ääni oli kuulunut aivan liian läheltä, melkein näköetäisyydeltä, mutta siitä huolimatta Ikka ei nähnyt vielä mitään, vaikka kuinka tiirasi. Ainakaan kyseessä ei voinut olla erityisen suuri tapaus... Hetkeen ei kuulunut mitään. Ja sitten, kuin jännityksen lauettua, jokin ryntäisi äkkiä, risahdusten, rusahdusten, töminän ja yleisen melun saattelemana poispäin pakoon. Tämä ei välittänyt selvästi enää hiukkaakaan varovaisuudesta paljastuttuaan. "Ihminen", Ikka vinkaisi hyvin nopeasti. Rotta kyllä erotti juoksevan eläimen ihmisestä. Jotenkin tämä osasi uumoilla, että Reiku ryntäisi saman tien perään, mutta aikoi itse tulla visusti toisena. Sinä, joka ei joutuisi kohtaamaan kaikkea pää edellä.
|
|
|
Post by R.C. on Aug 16, 2011 21:12:21 GMT 3
Reiku oli juuri arvioimassa, kuinka parhaiten rajoittaisi tulen ruumiiseen ja välttäisi näin kulottamasta koko tienoota, kun hän hätkähti samaan risahdukseen kuin rottiainenkin. Täydellisessä synkroniassa kissanainen kiepsahti Ikan kanssa ympäri ja jäi tuijottamaan silmät viiruina ja suu tiukkana viivana äänen tulosuuntaan, suoden auliisti salakatselijan tajuta tulleensa havaituksi. Jossain muussa paikassa ja tilanteessa nainen olisi ehkä keksinyt teeskennellä kotvasen kuuroa ja mistään tietämätöntä, ja yrittää siten yllättää vakoojansa, mutta nyt hermonsa olivat moiseen leikkiin aivan liian pingoittuneet; kuin viimeisilleen venytetyt vieterit. Yhtä ponnahtavalla voimalla soturitar ampaisi tosin liikkeelle kuullessaan samassa ryteikön ryskyvän ja Ikan vinkaisevan siinä sivussa epäilyksilleen sinetin. Reiku tahtoi tottavie ottaa karkulaisen kiinni! Ihminen saattoi hyvinkin olla paikallinen asukas, pitäjän verilöylyn välttänyt tai siitä jollain ilveellä selvinnyt silminnäkijä. Kukaties tuo oli tavannut teurastajan itse teossa tai tiesi jotakin metsässä viruvasta vainajasta? Tai kukaties kyseessä oli rikospaikalle palannut syyllinen? Kuolleen miehen kärvennys sai ainakin toistaiseksi jäädä äkillisen ja kiireellisen ajojahdin jalkoihin. Soturitar kasvatti surutta askeltensa kantamaa arvellessaan rotan joutavan seurata jossain perässään. Hän ei vaivautunut huutamaan pakenijan perään, mutta pysyi sitäkin valppaampana ja varuillaan takaa-ajetun mahdollisen aseistuksen tai vastaiskujen varalta. Alustavana suunnitelmana oli kampittaa tai kellistää karkulainen keinolla millä hyvänsä kamaraan, ja tarpeen vaatiessa hieman rauhoitella tätä. Sitten katsottaisiin ja kyseltäisiin vähän yhtä jos toistakin, mukavasti ja sivistyneesti tietenkin...
|
|
|
Post by submarine on Aug 16, 2011 22:22:46 GMT 3
((Isken pöytään törkeitä oletuksia siitä, että kiinni saadessaan Reiku yrittää ilman sen suurempia taklata pakenijan tantereeseen.))
Kuten Ikka oli arvellutkin, kissa ampaisi perään. Tämä odotti itse tasan kolme silmänräpäystä, ja säntäsi sitten itsekin perään, pyrkien enemmänkin vain pysymään kintereillä kuin millään tavalla osallistumaan. Ainakin pakoon pinkova oli nopea. Ei välttämättä suoralla, mutta tällä tuntui olevan kokemusta metsässä kulkemisesta, sen verran kevyesti kummut, mättäät, kannot sun muut ketterälle rotallekin haastavat paikat tältä sujuivat. Mutta olipa miten oli, Reiku oli nähtävästi kuitenkin nopeampi. Tai kukaties vain kestävämpi. Joka tapauksessa jonkin aikaa kestäneen takaa-ajon jälkeen tämän onnistui kuin onnistuikin kiskoa pakenija maihin. Rotta seurasi pian perässä.
Siinä vaiheessa, kun Ikka pääsi näköetäisyydelle, oli pakoon yrittänyt aloittanut melkoisen vonkumisen, räpiköimisen, huitomisen ja huudon. Eikä se ollut mitään aikuisen miehen valitusta, vaan keskenkasvuisen kitinää. Sen verran pienikin tapaus oli, että Ikka saattoi turvallisesti arvailla tätä lapseksi. Penikan hätähuudot, parku ja valitus kantoivat melkoisen hyvin hiljaisessa metsässä, ja Ikka vilkaisi muutamaan otteeseen hermostuksissaan ympärilleen. Jos lähitienoolla oli yhtikäs mitään, ei kuulemisen kanssa tulisi pienintäkään ongelmaa. Ja lapsi oli sen verran järkyttynyt ja hädissään, ettei rotta uskonut tämä aivan heti omasta tahdostaan hiljenevän. "Hiljennä, hiljennä!" Ikka vinkaisi paremman puutteessa kiinniotettua pitelevälle Reikulle.
|
|
|
Post by R.C. on Aug 22, 2011 19:31:25 GMT 3
(( Jesh, ekologian lopputentti on ohi eikä taida mennä uusintaan. ^^ Pahoittelen viime hetken pänttäämisestä aiheutunutta viivettä. ))
Näköyhteyden tavoittaessaan Reiku havaitsi pakenijassa olevan jotain samaa kuin Ikassa: molemmat olivat pienikokoisia mutta nopeita. Kissanainen onnistui silti lopulta kirimään karkurin kiinni ja kampittamaan tämän kevyesti maahan. Lyhyenlännällä ihmisellä oli tosin sen verran vauhtia alla että tuo tuiskahti auttamatta turvalleen mättäälle – kas siitäkös pian parku ja poru repesi! Takaa-ajetun hintelään käsivarteen tarttunut soturitar hämmentyi toviksi tajutessaan ihmisen pahaiseksi penikaksi. Hän irvisti mukulan aiheuttamalle mekkalalle ja yritti sihahtaa riuhtovan ja rääkyvän epelin hiljaiseksi vetäessään tätä takaisin jaloilleen. Soturittaren hyssyttelyt eivät toki tuottaneet toivottua tulosta – päinvastoin ipanan ulina tuntui vain yltyvän. Kissanaisen naama taisi pelottaa tenavaa entistä enemmän, eikä paikalle pelmahtava rotta auttaisi varmasti sekään asiaa. Niinpä Reikun ei auttanut muu kuin painaa naperon selkä reittään vasten ja salvata tämän suu vasemmalla kädellään pidellessään ipanaa yhä kiinni oikealla. Reiku puisteli päätään ja muljautti Ikalle silmiään. Kakara oli kavaltanut heidät kaikille kulkijoille vähintään virstan säteellä. Vaan ei auttanut itku markkinoilla eikä metsässä. Hän kumartui ja kurnaisi lapsen korvaan:”Ystäviä.”, ja toisti vielä kerran painokkaammin: ”Ystäviä.”
|
|
|
Post by submarine on Aug 22, 2011 19:53:50 GMT 3
((Uu, onnea.))
Ikan oli pakko myöntää, että ihmispenikan sisu oli jokseenkin kunnioitettavaa. Tästä olisi jossakin kaupungissa muotoutunut kunnon kujapukari. Nassikka arvosti Reikun korvaankuiskimisia vain ja ainoastaan siinä mielessä, että se antoi tämän töppökäsille jotain motattavaa. Kitisevä keskenkasvuinen yritti parhaansa mukaan survaista kissaa kyynärpäällä silmään ja paremman puutteessa ainakin vähintään rikkoa takaraivolla nenän. Ei tällä todennäköisesti paljoakaan voimaa ollut, mutta rotta oli nähnyt huomattavasti surkeampiakin yrityksiä. Paha vain, ettei ollut aikaa jäädä ihailemaan moista. Reikun yrittäessä parhaansa mukaan vaientaa kakaraa Ikka kiersi tämän luokse ja kiskaisi terävästi korvasta. Rääkynä hiljeni heti muutamalla asteella, ja siihen tuli paljon kivuliaampi sävy. Sitten narttu pyyhkäisi muitta mutkitta muutaman kerran tätä avokäpälällä takaraivoon. "Hiljaa. Hil-jaa", Ikka vinkui tahdissa kun antoi paukkua. Rotta oli rääpäle, siitä ei päässyt mihinkään, mutta penikoiden, olivatpa sitten rottia taikka ihmisiä, kanssa se oli harvemmin ongelma. Muutama luja napautus sai sisupussin harkitsemaan jo uudelleen. Ja viimeinen käänsi yleisen mekastuksen ja rääkynän paljon siedettävämmäksi itkunkiherrykseksi.
"Naa-a" rotta kommentoi astuessaan kauemmas. Äskeinen tuskin oli ansainnut tälle mitään pisteitä penikan parissa, mutta olipahan ainakin tukkinut kitansa. Kaikesta päätellen keskenkasvuinen oli muutenkin kaivannut sitä.
|
|
|
Post by R.C. on Sept 1, 2011 12:36:44 GMT 3
Reiku vetäytyi sähähtäen hintelän kyynärpään kolahtaessa poskeensa ja murisi matalasti kakaran kallon hipoessa leukaansa. Soturitar oli kuvitellut kiinniotettua pelästyneeksi lapseksi, mutta penikka paljastuikin varsinaiseksi riiviöksi. Hienovaraisen rauhoittelunsa kirvoittaessa vain kipakoita iskuja ja kahta kamalampaa meteliä alkoi naisen maltti olla koetuksella. Ikka ei nähtävästi sietänyt yhtään sen enempää ottaessaan koltiaisen oitis kovakouraiseen käsittelyyn. Kivistävää poskeaan hieroen soturitar antoi rottiaisen soveltaa rauhassa karkeita kasvatustaitojaan niin kauan kun niistä ei jäänyt pysyviä vaurioita. Ikalta ipanan hiljennys tuntuikin sujuvan huomattavasti näppärämmin. Reikulla ei pahemmin ollutkaan jälkikasvusta kokemusta, joten hän oli tyytyväinen rottiaisen tehokkaisiin otteisiin. Nainen laski otteensa ja astui taaemmas jahka näytti siltä ettei itkua tuhertava tenava ollut lähdössä hetimmiten mihinkään, sillä pelkkä yrityskin olisi varmasti jäänyt lyhyeksi. Hän suoristautui ja nosti kädet toviksi puuskaansa tarkastellessaan viikaria viiksikarvaansa pitkin. Kuinkahan mokomaa olisi nyt kuulustellut? Luonteelleen uskollisena Reiku päätti vielä kerran yrittää ystävällisempää lähestymistapaa ja kaivoi repustaan kuivattuja omenoita. Hän poimi pussukasta yhden makean ja mehevän hedelmän ja pisteli sen suurieleisesti suihinsa. Toisen hän ojensi kohti lasta sanellen ehtonsa: ”Vastauksia vastaan.”, Reiku kehräsi vaativasti silmiään kaventaen ja vilkaisten samalla merkitsevästi Ikkaan. Vekara voisi taipua hänen tarjoukseensa tai joutua rotan kanssa uudelleen tekemisiin.
|
|
|
Post by submarine on Sept 1, 2011 16:18:48 GMT 3
Penikka kyräili tasapuolisesti itkuisten silmien läpi vuorollaan omenaa, Reikua ja Ikkaa, aivan kuin jokainen näistä voisi koska tahansa tartuttaa tähän vähintäänkin ruton. Tai jos ei muuta, niin oli vähintäänkin epäilyttävä ja outo ilmestys, jonka kanssa ei kannattanut olla missään tekemisissä. Ja joista ainakin kaksi oli juuri käynyt kovakouraisesti kiinni. Lopulta Ikka kuitenkin hieman hämmentyi, sillä keskenkasvuinen kurotti kuin kurottikin lopulta kiltisti kohti makupalaa. Ja sitten, varmasti aivan vain periaatteesta, läppäsi sen kissan kädestä maahan ja sylkäisi perään. "Emmää noin tyhmä ole. Te aiotte syödä mut. Häipykää tai mä huudan!" penikka vikisi ja yritti taas tikata parhaansa mukaan Reikua nyrkillä silmään.
"Naa-a", Nufs vinkaisi sivusta, vilkaisten Reikua. Pennussa oli ainakin sisua, se oli pakko myöntää. Kukaties se nyt oli syönyt tämä aivot, mutta siitä huolimattakin. Vaan jos tämän pää oli liian kova paukutettavaksi tai lahjottavaksi, niin se jätti sitten vielä pari näppärää temppua. "Turha vaiva. Ei auta. Jätetään tänne, kiljuu paikalle kaikkea ilkiää", Ikka vinkaisi äkkiä harvinaisen lujaa ja selkeästi Reikulle, viittoen tätä samalla puolihuomaamattomasti vain esittämään mukana. Narttu käännähti itse melkoisen liioitellusti ympäri, lähtien jalkojaan korkealle nostellen suorimaan takaisin sinne, mistä oli tullutkin. Kääntyessään rotta oli kaikin puolin tyytyväinen siihen, että suuri hatunkuvatus peitti tämän naaman melkoisen hyvin. Sillä vaikka tämä hymyilikin vain ja ainoastaan kun niin halusi, eikä koskaan ihmisten tapaan reaktiona mihinkään, oli penikan äkilliselle hätääntyneelle ilmeelle silti pakko virnistää. Saattoi leikkiä kovaa, mutta nähtävästi tämäkin tiesi oikein hyvin, ettei metsä ollut tällä hetkellä mikään erityisen mukava paikka...
|
|
|
Post by R.C. on Sept 19, 2011 12:15:41 GMT 3
Reiku räpäytti pöyristyneenä silmiään epelin erikoisille epäilyksille kiinniottajiensa motiiveista. Väistettyään puolihuolimattomasti pientä nyrkkiä soturitar astahti taaemmas ja sujautti omenapussin olkiaan kohauttaen takaisin reppuunsa. Mistä lie penikan päähän oli moista roskaa pälkähtänyt? ”Sitkeää.”, sihahti kissanainen ihan kiusallaan, kuin sylkien suustaan pelkän oudon ajatuksen tuottaman pahan maun. Ikka oli oikeassa: Totuuden takominen kakaran kalloon vaikutti yrityksenä hyödyttömältä. Heillä alkoi muutenkin olla jo kiire. Ehkäpä yhteistyöhaluisempia silminnäkijöitä löytyisi myöhemmin lisää? Rotan esimerkkiä seuraten Reikukin käännähti kannoillaan ja heilautti lapselle hyvästiksi kättään. Pärjäilkööt penska omillaan kun ei kerran hyväkään kelvannut. Ipanan levottomasta ilmeestä lukien nainen tosin epäili ettei tuttavuus jäisi aivan näin lyhyeksi. Ikan tavoin hänenkin täytyi hieman pinnistellä pitääkseen pokkansa.
|
|
|
Post by submarine on Sept 19, 2011 13:07:39 GMT 3
Ikka ei laskenut askeliaan, mutta niitä ei tullut ehdittyä ottaa erityisen montaa, ennen kuin penikka murtui. Oli helppo uhitella ja kovistella niin kauan, kuin siitä ei koitunut harmia. Vaan harvempi pikkulapsi halusi sitten kuitenkaan jäädä ypöyksin metsään, jossa selvästikin oli tapahtunut yhtä jos toistakin ikävää. "Oottakaa! Ette te voi jättää mua tänne! Ne syö mut! Oottakaa!" pojankoltiainen loppujen lopuksi parkaisi ja pinkaisi perään huomattavasti vähemmän kopeana ja kipakkana. Ikka päästi hiljaa itsekseen pienen, melkein naurun tapaisin kikerryksen ja odotteli kaikessa rauhassa kunnes penikka oli aivan kannoilla. Kun poika pääsi tarpeeksi lähelle, rotannarttu pyörähti ilman sen suurempia ympäri, tarrasi tätä rinnuksista kiinni ja napautti terävästi hämmennyksestä levinneiden silmien väliin kepillään. Se ei ollut juuri luunappia kummempi, mutta sai silti tämän oikein hyvin älähtämään kivusta ja painamaan molemman käsin naamaansa. "Huono penikka. Ei päätä, ei osaa. Päätä nyt", Ikka vinkui, ravistellen poikaa rinnuksista. Loppujen lopuksi se saattoi näyttää harvinaisen koomiselta, rotta ei ollut paljoakaan penikkaa suurempi, pään verran korkeintaan, ja jäi mahdollisesti tälle toiseksi ainakin massassa. Mutta poika oli huomattavasti vähemmän uhossa ja tarmossa, kuin aikaisemmin. "Nomutku..." keskenkasvuinen aloitti jokseenkin neuvottomana, hinkaten kipeää otsaansa. Mitä ilmeisimminkin tämä muuttui huomattavasti siedemmäksi kun uholta katkoi pahimman terän. "Ei mutku", Ikka kuittasi ja sysäsi tapauksen Reikun huomaan, ennen kuin astui itse sivummalle seuraamaan tilannetta. "Nyt vastaa kysymyksiin. Muuten jää tänne. Karhu syö. Tai rotta", narttu vinkaisi ja raapi nahkaista häntäänsä varpaillaan. Ainakaan vielä ei esitetty suoria vastaväitteitä.
|
|
|
Post by R.C. on Sept 19, 2011 20:04:45 GMT 3
Reiku hymähti ja pyöräytti silmiään hätääntyneen rääpäleen rääkyessä kaksikon perään. Näinkö helposti ihmispennun kesytys kävikin? Soturitar seisahti ja katseli sivusta rotan ojentaessa vielä kotvasen polvenkorkuista riiviötä, pohtien samalla penskan puheita. ”Mitkä syövät?”, tivasi kissanainen maukaisten jahka poikaa oli koulittu tarpeeksi. Omenat saivat vielä toistaiseksi pysyä repussa. Kukaties nulikka oli tajunnut luopunut joutavasta niskuroinnistaan, mikäli ymmärsi yhtään parhaansa päälle. Sananvaihdon sujuvuudesta riippuisi saisiko tuo syödäkseen vai jäisikö jonkun muun ateriaksi. Itkuisesta tihrustuksesta päätellen vaikutti jo vahvasti siltä että lapsi liittyisi ainakin joksikin aikaa valjakon kolmanneksi pyöräksi.
|
|