|
Post by submarine on Jun 19, 2011 14:33:33 GMT 3
Narttu palasi jonkin ajan päästä takaisin mukanaan vettä. Kasstal ei kiinnittänyt tähän kovinkaan paljon huomiota, seurasi touhuja lähinnä puolella korvalla ja kuonolla, vaan tutkiskeli miekkaansa. Se oli lukemattomat kerrat käteen otettu, tarkoituksella tai ilman, ja rotta olisi tuntenut sen vaikka unissaan. Huumeensa vaikutuksesta Kasstal äityi hieman jopa tunnustelemaan, jälleen kerran, sapeliaan liikkeessä. Tämä teki kevyitä kaaria ja pyöräytteli asetta kädessään oikeastaan jopa melko taidokkaasti. Ainakin huomattavasti sulavammin, kuin oli aikaisemmin heiluttanut surkeampaa asettaan. Siinä oli taitoa ja tottumusta, jota sai vain tuntemalla aseensa läpikotaisin.
Kovinkaan kauaa Kasstal ei jaksanut miekallaan touhuta, vaan keskittyi enemmän kissan touhuihin. Tämä teki ruokaa, eikä edes aivan surkean oloista ruokaa. Rotta oli kyllä syönyt tänään, mutta surkean puoleisesti ja vähän. Ei siis voinut väittää, etteikö poriseva pata olisi kiinnostanut tätä. Siitä huolimatta rotta ainakin yritti näyttää siltä, kuin olisi välittänyt aivan kaikesta muusta enemmän, kun narttu alkoi kauhoa muhennosta puukuppiinsa. Todennäköisesti tämä ei ollut aikeissa jakaa, joten olisi tyydyttävä kaiketi sitten niihin surkeanpuoleisiin muoniin, mitä omista kantamuksista löytyi. Eikä niissä suuremmin ollut hurraamista. Äkkiä kissa kuitenkin ojensikin täyttämäänsä kuppia. Hetkeen Kasstal ei osannut kuin tuijottaa, sen verran outo tilanne oli. Yleensä väki teki kaikkea muuta, kuin tarjosi omastaan rotille. Oman aikansa tämä empi, mutta otti lopulta ojennetun kupin ja nuuskaisi sitä aavistuksen epäluuloisesti. Muhennosta se oli, sikäli kuin rotta mistään mitään ymmärsi, ja tämä uskoi tunnistavansa seasta myös tuoksun, jota ei ollut pitkään aikaan päässyt haistelemaan. Se oli mauste, väkevä mauste, sellainen jota ihmiset käyttivät, koska näillä oli surkea makuaisti - tai siis käyttivät ainakin muualla. Täälläpäin niitä ei näkynyt. Mutta Kasstal tunsi tällaiset aineet, ja tiesi miten niiden kanssa piti toimia, jos ei mielinyt polttaa koko suutaan.
Ilman sen suurempia Kasstal kumosi koko kupin melkeinpä kerralla kitaansa. Maistelu jäi vähemmälle kun rotta pyrki parhaansa mukaan olemaan polttamatta suutaan. Mutta oli se silti hyvää, sikäli kuin tämä sai maistettua mitään. Piti kumota kerralla, tai muuten ehtisi korventaa itsensä kunnolla, niin rotta oli oppinut. Loppujen lopuksi Kasstal ojensi kupin takaisin, aavistuksen ilmaa haukkoen ja maiskutellen, ja nyökkäsi lyhyesti jonkinlaiseksi kiitoksen tapaiseksi. Ei sen enempää.
|
|
|
Post by R.C. on Jul 20, 2011 9:54:07 GMT 3
(( Sub, koetan siis tässä kohtaa karistaa Kasstalin kannoilta kuten toivoit. ))
Rotan eriskummalliset ruokatavat saivat Reikun räpyttelemään silmiään, mutta kohteliaasti nainen kerkesi kääntää katseensa, kätkeä hymynsä ja nielaista tyrskähdyksensä, tyytyen vain nyökkäämään otukselle kupin palautuessa pikavauhtia omistajalleen. Soturitar kauhaisi annoksen itselleenkin ja asettui mukavasti aloilleen makustelemaan ateriaansa, varoen polttamasta suutaan. Hyvää ruokaa haaskaamatta hän tyhjensi koko kypäräpadan kunnes huljautti astiat puhtaiksi vedellä ja pakkasi ne takaisin reppuunsa. Nuotiota kohennettuaan Reiku levitti makuualustansa ja oikaisi sille pitkäkseen. Hän vilkaisi vielä arvioivasti tulen tuolla puolen loikovaa otusta, toivoen sen nukkuvan tukevasti. Eräpuukkonsa riippuessa turvallisesti rinkanrivassa kätensä ulottuvilla kissanainen käänsi kylkeään ja ummisti silmänsä. Keskinäisessä luottamuspulassa yöstä tulisi tuskin levollista, ja väsymys vaikuttaisi varmasti myöhempiin taisteluihin.
Pimeän aika taittui kaikeksi onneksi kommelluksitta. Aamuvarhaisella Reiku nousi verkkaisesti ylös ja nosti repun selkäänsä. Hän hölskäytti leiliään kuin antaen rotan ymmärtää käväisevänsä taas lähteellä. Kissanainen ei kuitenkaan koskaan aikonut palata vedenhakureissultaan. Soturitar oli tehnyt tylyn päätöksen päättää yhteinen taival tavalla tai toisella. Reiku ei tuntenut rottaa riittävän hyvin tuomitakseen tätä läpikotaisin mädäksi, mutta ensivaikutelma ei luvannut mitään hyvää. Nainen ei tekisi taitavalla taisteluparilla mitään mikäli joutuisi varomaan selustaansa tämän seurassa. Tältä erää rotan läsnäolosta oli soturittarelle enemmän haittaa kuin hyötyä, tehden hänelle niin henkisesti kuin fyysisestikin hallaa. Lieni parempi varoa ja pelata varman päälle kuin katua...
Kissanainen pysyi tyynenä kaikissa toimissaan vaikka rotta olisi sattunut seuraamaan perässään veden äärelle. Reiku täytti pullonsa ja kiersi takaisin polulle otuksen kanssa tai yksin. Mikäli soturitar oli onnistunut voittamaan hieman aikaa ja etumatkaa hän pinkaisi muutamia askeleita otettuaan ripeään juoksuun. Muussa tapauksessa pitkäkoipinen karpaasi yritti karistaa karvanutun kintereiltään pitkällä maratonilla, kasvattaen aivan huomaamatta nopeuttaan. Näköetäisyydeltä karattuaan kokenut samooja poikkesi vähän väliä tahallaan väärille teille eksyttääkseen rotan kannoiltaan. Vasta tuntien kuluttua Reiku tohti viimein pysähtyä lepäämään, tasaamaan hengitystään ja tarkistamaan sijaintiaan kartalta. Nainen oli saapunut metsänrajaan pahoin ruohottuneen kärrypolun varrelle. Hän olisi tahtonut piipahtaa kauempana häämöttävässä pitäjässä täydentämässä muonavarojaan, mutta arveli sen liian ilmeiseksi valinnaksi takaa-ajajansa silmissä. Oli viisaampaa välttää jättämästä täkäläiselle väelle näköhavaintoa itsestään; Rotta saattaisi kysellä, vaikka tuolle ei välttämättä vastattaisikaan...
|
|
|
Post by submarine on Jul 20, 2011 15:37:19 GMT 3
((Jeps. Tilalle astuu... rotta, joka on kaikkea muuta kuin ihanteellinen. Koska niin sen kuuluu olla.))
Ja niin jäi taakse Kasstal, joka tuskin iloitsi turhan paljoa tilanteestaan, mutta jolta ei varsinaisesti kysytty. Kukapa tiesi, miten rotta tästä jatkoi, mutta loppujen lopuksi sillä ei ollut mitään väliäkään.
Olipa miten oli, nainen ei ollut ainoa lähimaaston kulkija - olkoonkin, ettei välttämättä ollut perillä asiasta. Ikka taas oli, asioista perillä oleminen kun oli yksi niistä asioista, jotka tämä hallitsi oikein hyvin. Jos nyt oikein tarkkoja oltiin, oli Ikka pieni, vaaleanharmaa rialnarttu - rehellisesti ilmaisten siis rääpäle. Ei täysi, olematon rääpäle, mutta silti rääpäle. Ja vaikka se mahdollisesti olikin tarkoitus, ei tästä juuri suurempaa tehnyt edes valtava, uskomattoman räsyinen ja useaan kertaa monella eri tavalla kasaan parsittu hatunkuvatus. Se näytti lähinnä vain typerältä.
Ikka oli istuskellut puiden katveessa, aavistuksen sivussa ja varjossa, pohtimatta sen suurempia, kun äkkiä vieressä kulkevaa kinttupolkua pitkin jolkottikin paikalle jonkinlainen kulkija. Melkein kuin ihminen, mutta haisi kissalta. Ja näytti kissalta, jos Ikkalla nyt oli mitään luottamista silmiinsä. Tulossa jostakin, ja menossa jonnekin. Hetken aikaa rial, joka nyt totta puhuen oli vasta hetki sitten herännyt uniltaan pusikossa, oletti tämän vain jolkottelevan ohi ilman sen suurempia, mutta nainenpa pysähtyi hetken ihmeteltyään siihen, ja alkoi tutkiskella karttaa. Jos Ikka nyt mistään mitään tiesi, niin tämä vaikutti jonkin sortin soturilta tai vastaavalta. Iso ja lihaksikas. Ikka tarkkaili oman aikansa naista pusikosta. Kukaties tämä oli eksynyt. Näytti ainakin tutkiskelevan karttaansa melko tarkkaan. Ehkäpä tästä liikenisi jonkinlaista hyötyä...
Loppujen lopuksi ainoa syy siihen, ettei nainen ollut äkännyt rottaa saman tien, lieni se, ettei Ikka varsinaisesti ollut liikkunut. Mutta vaikka tämä jatkaisikin hiljaa paikallaan nököttämistä, tajuaisi toinen todennäköisesti viimeistään hetken perästä, että puskassa istui pieni rotta tuijottamassa. Niinpä lieni siis parempi tulla esiin aivan itse. Nainen ei kuitenkaan näyttänyt varsinaisesti kylmäveriseltä tappajalta. Niinpä, vielä hetken killitettyään, Ikka noukki selkäreppunsa ja matkasauvansa, ja tarpoi ilman sen suurempia, kuin muina miehinä (tai rottina) tielle naista kohti. Matkan varrella tämä heilautti kättä aivan yhtä välinpitämättömän oloisesti tervehdyksenä, kuin koko tilanteessa ei olisi ollut yhtikäs mitään outoa. Ja jos rotasta nyt mitään piti sanoa, niin ainakin tällä tuppasi olemaan puolellaan se hyvä, että pienenä ja vilpittömän oloisena vaikutti harvemmin uhalta kenellekään.
Loppujen lopuksi Ikka pysähtyi naisen eteen ja vinkaisi, kuin mikäkin säästä rupattelija: "Minne matka?"
|
|
|
Post by R.C. on Jul 23, 2011 13:09:48 GMT 3
Vaimean askelluksen kuullessaan Reiku havahtui aatoksistaan ja käänsi päätään äänen suuntaan. Katseensa tavoittaessa lähestyvän rotan hän ehti jo hetken pelätä tämän olevan joku tapaamansa ryökäleen tovereista. Mikään rialin käytöksessä ei kuitenkaan viitannut vihamielisyyteen, ja niinpä nainen vastaanotti tämän avoimin mielin, nyökäten tervehdykseksi samalla kun katseensa liimautui väkisinkin Ikan hullunkuriseen hattuun. Hänellä ei ollut tapana tuomita kansoja muutamien mätien yksilöiden perusteella, ja tämä rotta vaikutti kaikkea muuta kuin uusilta vaikeuksilta. ”Vaaraan.”, nainen vastasi maukaisten. Tuskinpa hän tarkoitti pohjoista mäennyppylää jolla porot jolkottivat, vaikka lausuikin sanan hyväntahtoisesti, yhtään mahtailematta tai yrittämättä pelotella. Tavallisesti Reiku ei joutanut juuri suutaan avata, sillä sanat johtivat helposti aikaavievään keskusteluun ja keskusteluissa nousi väkisinkin esiin kysymyksiä joihin hän oli useimmiten haluton vastaamaan. Toiminnan naiselle asiat etenivät usein sujuvammin ilman turhia turinoita. Nyt tuo sana riitti kuitenkin kiteyttämään kaiken sen mitä soturitar tahtoi ja tarvitsi sanoa. Matkasta tulisi vaarallinen, paljon sen enempää hän ei itsekään tiennyt. Reiku uskoi rotan jättävän aiheen sikseen, sillä toisessa ei rehellisesti ottaen näyttänyt olevan ottelijan ainesta. Saattoi nainen olla väärässäkin, mutta hän ei lähtökohtaisesti olettanut ongelmiensa koskettavan toista.
|
|
|
Post by submarine on Jul 23, 2011 14:11:23 GMT 3
"Naa-a", Ikka vastasi, täysin vakavissaan mutta vailla pienintäkään ilmeistä huolenhäivää. "Se on tuolla sitte", tämä tokaisi, osoittaen erehtymättä ja vilkaisemattakaan naisen karttaa tarkalleen sinne, minne tämä oli menossa. Ei ehkä temppu sinänsä, tie nyt vei vain kahteen suuntaan, mutta olipa miten oli, rottiaisen ei tarvinnut pohdiskella asiaa hetkeäkään. "Tuuli tuo hajun. Vaaraa", alamittainen rotta selvensi, raapien selkäänsä aavistuksen mietteliään oloisena. "Ei tavallista vaaraa. Jotain... jotain." Loppujen lopuksi, niin typerää kuin se olikin, Ikka oli utelias otus. Huolimatta siitä, että harvinaisen usein uteliaat tapaukset menettivät päänsä ja henkensä - yleensä vielä melkeinpä yhtä aikaa). Ja vaikka aavistuksessa, jonka tuuli toi kun kääntyi juuri oikealla tavalla, olikin jotakin jonka rotta tiesi olevan yksinkertaisen väärin ja kauheaa, juttu kiinnosti tätä. Ja tässä oli melkein kuin täydellinen tilaisuus...
"Et selviä. Et yksin. Tarvitset apua. Minä mukaan, minä autan", Ikka vinkaisi loppujen lopuksi, vaikuttaen melkeinpä täysin vilpittömältä. Eikä suinkaan siltä, että olisi ehdottanut juuri vähintäänkin puolet painavammalle ja reilusti pidemmälle soturille, että oli se korvaamaton lisä, jota ilman tämä heittäisi armotta veivinsä. "Kuolet, niin kuin nuo. Rumia raatoja. Syötyjä raatoja", narttu lisäsi, osoittaen ohimennen ja ilman sen suurempaa mielenkiintoa kohti pitäjää, jonka nainen äsken oli kiertänyt kaukaa. Aivan kuin sekään tieto ei olisi ollut mitenkään tärkeä.
|
|
|
Post by R.C. on Jul 23, 2011 21:04:03 GMT 3
Reiku kuunteli tarkoin rottiaisen puheita. Otus oli luultavasti oleskellut tienoolla jo jonkin aikaa tietääkseen yhtä sun toistakin hyödyllistä. Kaiken lisäksi naisesta oli mukavaa tavata vaihteeksi miellyttäviä ja mutkattomia tuttavuuksia. Terävä katse seurasi sormen osoittamaan suuntaan ja jäi toviksi tähyämään taivaanrannassa häämöttävää pitäjää. Nainen oli ohittanut asutuksen niin kaukaa ettei osannut kertoa oliko siellä ollut joku kotona ja kaikki kunnossa. Soturitar oli vaiti ja vaikutti kotvasen pohtivaiselta, kunnes muisti rottiaisen tarjouksen ja käänsi huomionsa ja hymynsä toisen puoleen. Rääpäle ei vaikuttanut järin pelokkaalta, mutta eihän rohkeus vaatinutkaan aina raavautta. Noh, miksipä hän olisi pistänyt hanttiin jos rotta itse kerran halusi liittyä seuraan. Karpaasi kumartui kätelläkseen Ikkaa. ”Reiku.”, nainen kehräsi ja odotti toisen nimeä. Jahka esittelyt oli hoidettu lähti soturitar yllättäen kylän suuntaan, vaikka oli vastikään kuullut sitä kohdanneesta verilöylystä – ehkä juuri siksi hän tahtoikin mennä ja selvittää, mitä kaksikolla olisi mahdollisesti vielä edessään. Pikainen tutkimusretki saattaisi paljastaa vaikka miten mielenkiintoisia seikkoja. Mieluummin siis vaaksan verran väärään kuin sokeana surmaan. Reiku syöksähti jäniksen tavoin juoksuun kunnes muisti rotan lyhyet kintut ja pysähtyi katsomaan taakseen. Ellei Ikka tahtonut pysyä perässä, ehkä pitkänhuiskean naisen olisi pitänyt nostaa otus harteilleen?
|
|
|
Post by submarine on Jul 23, 2011 21:57:52 GMT 3
((Heh, aivopieru. Ajattelin kyseessä olevan torpan, kun vanhat sanat sekosivat päässä. Eipä niin, että sillä oikeastaan mitään väliä sinällään on. Käytännössä, katsannosta riippuen, noilla ei taida olla edes varsinaista eroa.))
Ikka tarttui käteen, olkoonkin että sai kiittää pitkiä sormiaan, että edes sai kunnon otteen huomattavasti omaansa suuremmasta. Ihmisillä ja ihmisten tapaisilla oli hassut tapansa, mutta ne oli kuitenkin paras osata. "Ikka Kolme Korvaa Pinossa", rotta vinkaisi takaisin, vaivautumatta mitenkään selventämään asiaa. Ei sillä, nainen vaikutti kaikin puolin siedettävältä seuralta. Ainakin hymyili, mikä oli yleisesti hyvä asia niiden keskuudessa, joilla oli siihen sopiva naama. Äkkiä, varoittamatta oikeastaan millään tavoin, kissantapainen säntäsi kohti pitäjää. Varaslähtönsä vuoksi tämä ehti saada hieman kaulaa, mutta vaikka Ikka melkoinen rääpäle olikin, ei tätä ainakaan hitaaksi voinut haukkua. Oli oltava nopea, jos halusi olla pieni ja hengissä - ja monta muutakin asiaa, mutta tässä kohtaa nopea. Rotta heitti oman selkäreppunsa sivuun, piti matkasauvansa tiukasti kädessään ja syöksyi perään. Eikä pohtinut turhan pitkään, mistä tässä tarkalleen oli kyse. "Pitää pitää!" narttu vinkaisi naiselle tämän pysähtyessä tarkastamaan tilannetta. Ja jos rotat nyt sellaisen osasivat, niin olisipa voinut väittää, että tämän äänessä oli aivan pikkiriikkinen ripaus huvittuneisuutta.
Pitäjä puolestaan, kun sinne asti päästiin, oli kaikkea muuta kuin erityisen huvittava näky. Sanalla sanoen se oli kuollut. Missään ei näkynyt yhtä ainoatakaan elävää, ei ihmistä tai eläintä. Kuolleita tosin näkyi. Muutamia raa'asti runneltuja, murjottuja ruumiita makasi maassa, kaiketi juuri siinä mihin oli tapettu. Eikä näiden oltu todellakaan annettu levätä rauhassa; ruumiita oli revitty ja runneltu vielä lisää kuoleman jälkeen siinä määrin, että eräältä ruumiista kauempana puuttuivat jalat. Talojen ovia oli rikottu ja revitty sijoiltaan, ja kaikkea koristi veri ja mätänevien raatojen löyhkä - sisältä löytyisi varmasti lisää kuolleita. Pitäjän yllä häilyi, melkein kuin pelkkänä aavistuksena, uhka ja kauhu. Sen saattoi melkein tuntea, jonkin hyvin väärän. "Naa-a", Ikka kommentoi näkyä, pyyhkäisten pakonomaisesti pystyyn pyrkiviä niskakarvojaan sileäksi. Ei se varsinaisesti mihinkään ollut muuttunut sitten viime vilkaisun. Teurastus, sellaiseksi tätä kaiketi sanottiin.
|
|
|
Post by R.C. on Jul 29, 2011 11:24:11 GMT 3
Pitäjään päästyään Reiku pälyili nenäänsä pidellen ympärilleen. Välttäen visusti koskemasta mihinkään hän silmäili silvottuja ruumiita ja tähysi sisään hämäriin taloihin. Nainen yritti kuumeisesti ymmärtää asukkaiden kohtalon syitä ja hahmottaa syyllisen tarkoitusperiä ja olemusta: Puuttuiko tuvista mitään, oliko surmattuja syöty, kuinka monilukuinen vihollinen mahtoi olla ja mihin suuntaan tämä oli seuraavaksi mennyt? Nainen ei ollut nähnyt aiemmin mitään vastaavaa. Eivät villieläimet saati raakalaiset kohdelleet näin uhrejaan. Pahinta lieni silti kaiken yllä häälyvä häiritsevä aavistus, joka tuntui kuin jääkylmien, luisten sormien hivelyltä selkäpiissä. Reiku irvisti mietteissään. Mätänevistä ruumiista löyhähtävä lemu oli niin tyrmäävä että soturitar päätti jättää käyntinsä lyhyeksi. Hän iski tuluksillaan tulta ja levitti sitä kuolleiden rääsyihin, rakennusten lautoihin ja olkiin ruokkiakseen raivoisaa valkeaa. Reiku toivoi tulen puhdistavan ja poistavan mahdollisen kirouksen. Lopuksi hän katsahti synkkänä rottaan ja nyökkäsi tälle merkitsevästi. Kaksikon oli parempi jatkaa matkaansa, josta tulisi vielä pitkä. Ensin nainen tarvitsisi kuitenkin kylmän kylvyn ja tunnin tai pari lepoa. Hän oli eksyttänyt aamupäivän aikana yhden rasittavan rotan, tavannut toisen ja todistanut kosolti kysymyksiä herättävää tuhoa. Oli aika koota ajatuksia ja kohentaa varustuksia. Reikulla oli tunne ettei tästä eteenpäin mikään olisi enää helppoa.
|
|
|
Post by submarine on Jul 31, 2011 2:53:40 GMT 3
Jos olisi vielä viitsinyt, olisi Ikka heittänyt väliin vielä yhden "Naa-an", kun kissa suuntasi ruumiista huolehdittuaan poispäin. Mutta jos totta vikistiin, ei tämäkään ollut erityisen hilpeillä mielin. Pitäjässä oli jotakin yksinkertaisen väärää, väärempää kuin vain kappaleiksi revityt raadot. Sen saattoi melkein haistaa, mutta rotalla ei ollut nimeä sellaiselle hajulle. Sen ei olisi kuulunut olla sellaista, ei melkein oikeaa löyhkää. Ja vaikkei narttu sitä osannutkaan nimetä, tai muistanut koskaan samanlaista aavistusta nuuhkineensa, se sai silti niskakarvat seisomaan pystyssä. Näky oli ollut ikävä viimeksikin, siinä määrin, ettei rotta ollut mennyt edes yhtä lähelle kuin nainen - eikä ohimennen ollut mikään muukaan. Raadot olivat säilyneet ainakin päivän täysin koskemattomina, eikä mikään eläin ollut ilmeisesti käynyt edes vilkaisemassa. Eikä sellaista tapahtunut. Ei metsässä. Kaiken kaikkiaan, Ikka ei ollut hiukkaakaan pahoillaan, kun vierailu jäi lyhyeksi, ja perään jätettiin vain liekehtivät rauniot. Kukaties se tuhoaisi melkein-hajun, kuten tuhosi muunkin raadonlöyhkän. Tai niin sopi ainakin toivoa.
Rottiainen suuntasi ensin hakemaan syrjään viskaamansa repun, ja lähti sitten, turhan paljoa taakseen vilkuilematta, seuraamaan kissaa. Ja vasta, kun oli jo hyvän matkan päällä, eikä savukaan enää yltänyt kuonoon kunnolla, uskalsi Ikka jälleen vinkaista: "Naa-a", kuin se olisi tosiaankin tarkoittanut jotakin.
|
|
|
Post by R.C. on Aug 2, 2011 19:40:16 GMT 3
Kissanainen oli kiirehtinyt pois palavasta pitäjästä pahojen aavistustensa hätistämänä, mutta hän hiljensi vauhtiaan käryävän lihan katkun haihduttua vähitellen nenästään. Reiku odotteli pienen rotan hakevan reppunsa kunnes lähti pitkin askelin tietä pitkin kulkemaan. Vaitonainen nainen vaikutti vajonneen syvälle ajatuksiinsa, tai kenties hän oli vain väsynyt. Ikan vinkaisu kirvoitti silti kysyvän katseen karpaasin suunnalta. Halusiko toinen sanoa jotakin? Mikäli ei, Reiku jatkoi vain verkkaista harppomistaan. Soturitar ei vaikuttanut olevan järin puheliasta sorttia, mutta ehkä hän osasi sitäkin paremmin kuunnella. Kohta tarkat korvansa tavoittivatkin tuskin kuuluvaa liplatusta, joka kantautui suurehkoon lampareeseen laskevasta purosta. Reiku poikkesi äänen perässä tieltä metsän siimekseen ja jatkoi samoiluaan kunnes saavutti etsimänsä. Vesi vaikutti sentään puhtaalta ja riittävän syvältä peseytymiseen. Riisuessaan saappaitaan Reiku kiinnitti kunnolla huomionsa karvaiseen kumppaniinsa ensimmäisen kerran sitten kaksikon kohtaamisen. Rotta saattoi miltei arvata soturittaren ajatukset, sillä ilmeensä ei joutanut salailla ihmetystään. Reiku pohti tosissaan miksi Ikka oli lyöttäytynyt noin vain seuraansa? Miksi rotta halusi auttaa tuiki tuntematonta? Maksusta ei oltu sovittu mitään. Rotta ei voinut tietää luvatusta palkkiosta, jos sellaista oli yleensä odotettavissa. Nainenkin saattaisi selviytyä seikkailustaan pelkkää kokemusta rikkaampana. Miksi sitten? Mitä rottiainen häneltä halusi? Suojelusta? Seuraa? Omaisuutensa?
|
|
|
Post by submarine on Aug 2, 2011 22:14:06 GMT 3
Matkaa jatkettiin pitkälti hiljaisuudessa, eikä Ikka ajatellut ihmeempiä. Äskeinen löyhkä oli ollut sama, kuin se aavistus, joka edestäpäin oikeansuuntaisen tuulen mukana kiiri, vaikkakin paljon vahvempi. Kukaties edessä odottaisi samanlaista. Tai, mikä pahempaa, kukaties edessä odottaisi sitten se, joka äskeisen oli tehnyt. Tai jokin samanlainen. Kaipa senkin näkisi sitten, ja pitäjän kohtalosta huolimatta Ikka oli yhä utelias - kuten aina. Sen näkisi, jos näkisi.
Ajan kanssa edellä kulkeva kissa - Reiku, jos nyt tarkkoja oltiin - löysi polun lähettyviltä purontapaisen. Ikkakin kyllä kuuli sen, muttei puuttunut asiaan sen suuremmin, kun nainen kerran joka tapauksessa oli jo sen huomannut. Koipien lepuuttaminen ei ainakaan tekisi millään tavoin pahaa, ja rottiainen seurasikin kernaasti perässä pienehkön lammenrääpäleen vierelle, jossa laski itsekin kantamuksensa alas, kiskoi hatun päästään ja istuutui hetken pälyiltyään uittamaan viileässä vedessä jalkojaan. Se viilensi mukavasti. Reiku kiskoi saappaitaan jalastaan lähettyvillä, ja Ikka pani merkille tämän tuijottavan melkoisen hanakasti. Kaipa tämä nyt sitten pohdiskeli, miten rottaan tarkalleen ottaen tuli suhtautua. Ikka tuijotti hyvän hetken takaisin, ja raapi oikein antoisasti, pitkitetysti ja hitaasti niskaansa. Rotta oli rääpäle, ja ilman hattua sen näki vielä vähän paremmin. "Naa-a. Hiljaa on. Vaikka haluaa kysyä", Ikka totesi, jälleen niin lähellä huvittuneisuutta, kuin vain rotta pystyi pääsemään. Ehkä hieman lähempänä. "Ei peittele, ei paljasta. Soturi. Ee-nee-ee-nik", narttu jatkoi, ja työnsi sitten varoittamatta itsensä lammikkoon. Ja muutamaa hetkeä myöhemmin sieltä tuijottivat, peittelemättömän vinoillen, rotansilmät soturinaista.
|
|
|
Post by R.C. on Aug 3, 2011 9:45:33 GMT 3
Reiku ei kiusaantunut rotan leikkimielisestä piikittelystä, olihan nainen käyttäytynyt aivan läpinäkyvästi. Kaipa hän oli yrittänyt haastaa Ikan itsevarmuutta toivoen saavansa jotain ilmaiseksi. Nainen ei kuitenkaan aikonut tarttua koukkuun ja kysyä, koska ei pitänyt itseään riittävän hyvänä rottatuntijana erottaakseen virkotun valheen totuudesta. Arvokkaimpia vastauksia sai harvoin suoraan utelemalla, vaan ajan kanssa tarkkailemalla. Kaiken lisäksi hän olisi kyselemällä päätynyt pian itsekin kyselyn kohteeksi – lienihän epäkohteliasta tiedustella toiselta suomatta itseltään mitään vastineeksi. Tähän naisella ei ollut varaa. Henkilökohtainen tieto oli valuuttaa jota Reiku ei tahtonut – eikä voinut – tuhlata. Niinpä hän tyytyi hymähtämään ja hymyilemään merkillisesti. Kaikilla arvoituksilla oli tapana ratketa aikanaan. Saatuaan vaatteensa yltään nainen pulahti itsekin vyötäröään myöten lampeen, upottaen hetkeksi päänsä viileään veteen. Nopea kastautuminen teki terää niin väsyneelle keholle kuin mielellekin. Aikansa nautittuaan soturitar nousi kuitenkin nopeasti ylös törmälle välttääkseen vilustumasta. Hän kuivasi itsensä hyvin ennen kuin puki ylleen kuivat housut ja alustunikan ja asettui valjuun syysaurinkoon kuivattelemaan. Toimettomaksi Reiku ei tosin jäänyt laakereilleen lepäämään, vaan hamusi kohta aseensa ja reppunsa eteensä, ryhtyen sovittamaan papilta saamiaan pyhiä rautaristejä taisteluhansikkaidensa rystysten väliin. Niistä ei olisi haittaa jollei hyötyäkään.
|
|
|
Post by submarine on Aug 3, 2011 12:09:56 GMT 3
Ikka lillui hetken, muttei jaksanut sitä turhan kauaa, ennen kuin kömpi takaisin kuivalle. Vesi ei loppujen lopuksi ollut erityisen lämmintä, eikä uiminen erityisen mielenkiintoista puuhaa. Siinä vain kastui, oli mukavampi uittaa jalkojaan. Nainen tosin näytti nauttivan siitä huomattavasti enemmän, kun pulahti itsekin hetkiseksi uimaan. Ikka pani lähinnä merkille, että tämä tosiaan oli melkoisen lihaksikas. Siinä oli melkoinen ero narttuun, joka näytti nyt vielä hieman rääpäleemmältä, kun turkki valui märkänä ruumiinmyötäisesti. Eipä sillä, että tämä koskaan olisi varsinaisesti valittanut osastaan alimitoittuneena ja alikasvuisena rääpäleenä. Silläkin selvisi, jos vain tiesi miten. Ja rotalla oli ollut paras opettaja...
Mietteliäänä Ikka veti käteen suuren, resuisen hattunsa. Kai se alunperin oli ollut olkihattu, tai jotakin sellaista, mutta nyt se oli vain kaikenkirjava, milloin milläkin paikkailtu kasa. Se oli tosin ollut sitä jo, ennen kuin se oli siirtynyt rotalle. Mutta sitä ennen se oli kuulunut hänelle. Hänelle. Ja nyt se oli ainoa, mitä oli jäljellä. Kai. Vaikka Ikka ei koskaan ollut onnistunutkaan löytämään ruumista. Ihmisistä jäi yleensä jälkeen ainakin pari palasta, jos ei enempää... Ikka vinkaisi itsekseen, jostakin yleisestä menneen taakasta, tajusi sitten olevansa jälleen seurassa, ja sysäsi hatun syrjään. Tämä yritti parhaansa mukaan näyttää siltä, kuin mitään ei olisi äsken tapahtunut. Vilkaisu kissaan ja yksi uusi "Naa-a", niillä se meni.
|
|
|
Post by R.C. on Aug 4, 2011 9:51:24 GMT 3
Reiku piti päänsä kumarassa ja silmänsä työhön suunnattuina, mutta hänen huomionsa viivähti aina välillä syrjäkarein rotan touhuissa. Ei naisen tarkoitus ollut varsinaisesti vakoilla; Pikemminkin hän oli vain tottunut pysymään valppaana ja valvomaan ympäröiviä tapahtumia. Siinä askaroidessaan soturitar sattui kuulemaan vaimean vinkaisun ja kohotti hieman katsettaan huomatakseen Ikan tuijottavan tiiviisti hullunkurista hattuaan. Moni muu olisi viskannut moisella rähjäisellä täireuhkalla jo vesilintua, mutta rottiaiselle päähine näytti tärkeältä. Oliko Ikka liian köyhä raaskiakseen luopua siitä, vai liittyikö asiaan muutakin? Rottiaisen nakatessa hatun varoittamatta kauemmas laski nainenkin katseensa taas aseisiinsa. Saatuaan rautaristit tukevasti paikoilleen hän terästi ne vielä varmuuden vuoksi vihkivedellä. Kunpa paikalliset jumalat olisivat nyt suosiollisia. Kissanainen kampesi itsensä ylös pukeakseen loputkin varusteet ylleen. Pitäjässä näkemänsä verilöylyn jälkeen Reikulla ei ollut pahemmin nälkä, mutta hän pakotti silti pari kourallista sokeroituja hedelmiä kurkustaan alas, ajaen ne kulauksella vettä vastahakoiseen vatsaansa. Lopun pussillisesta hän tarjosi Ikalle sen suurempia kiitoksia odottamatta. Välimatkan kaventamiseksi vauhtia oli syytä kasvattaa, joten rääpälekin tarvitsisi kosolti energiaa. Reiku halusi tavoittaa teurastajan ennen kuin tämä vainuaisi ja väijyttäisi kaksikon. Soturitar nosti reppunsa taas selkäänsä, mistä päätellen lähdön hetki oli taas lyönyt.
|
|
|
Post by submarine on Aug 4, 2011 14:56:01 GMT 3
Aikansa nainen näpräili jonkin kanssa. Sikäli kuin Ikka nyt oikein näki, tämä leikki rautaristeillä ja teki... jotakin. Ei rotta koskaan ollut näistä sotureista selvää saanut, kai tämäkin oli jokin rituaali. Rottia harvemmin sellaiset kiinnostivat, edes Ikkaa, joka ei ollut edes kunnolla rotta. Oikeastaan, Ikkaa se kiinnosti vielä aivan erityisen vähän. Hengissäselviämisen kannalta oli usein harvinaisen typerää alkaa ehdoin tahdoin huitomaan aseilla - ja vieläpä reilusti niin, että muutkin huitoivat. Soturit pitäkööt siis puuhansa, nartulla oli aivan eri konstit selviytyä. Äkkiä nainen tarjosikin hedelmiä. Ikka nuuski hetkisen pussillista, enemmänkin uteliaisuudesta kuin epäluuloisena, ja napsi sitten sisällön huomattavasti Reikua suuremmalla halulla. Äskeinen oli toki ollut ikävää, mutta Ikka oli nähnyt sen jo aikaisemminkin, eikä ruokaa sopinut muutenkaan haaskata. Etenkin, kun piti ilmeisesti sitten jo pistää taas huitomiseksi. Rotta oli hieman elätellyt toiveita leiriytymisestä, mutta ilmeisestikin turhaan.
"Naa-a. Kohta jotain", Ikka pohdiskeli vinkuen ääneen, vetäessään taas hatunrähjäänsä päähän ja reppua selkään. Kohtapa jotain hyvikin, sellaista värettä olisi ilmassa. Kohta jotain, ja se jokin tuskin olisi erityisen mieluisaa.
|
|