|
Post by submarine on Dec 13, 2010 20:46:41 GMT 3
Vanhan miehen oli lopulta myönnettävä (ainakin hiljaa sisimmässään vain ja ainoastaan itselleen, jos ei sentään kenellekään muulle), ettei touhusta tuntunut tulevan mitään. Kelmeä päivä lannisti tätä entisestään, ja jo monen tunnin seisoskelu kylänraitilla huutelemassa mitä vain huomion herättämiseksi olisi jo aivan vain itsessäänkin riittänyt lannistamaan yhden jos toisenkin. Eikäpä sekään, että hänen saamatonta pojanpoikaansa vain istua nököttivät tyhminä paikoillaan, auttanut asiaa hiukkaakaan. Heidän olisi ollut määrä olla hänen tukenaan muutenkin kuin vain matkan kannalta, mutta vielä lähestulkoon keskenkasvuisista miehenpuolikkaista oli loppunut puhti jo alkutekijöihinsä. Näitä ei huvittanut huudella sitä vähääkään, mitä hän yritti. Vaikka tuskinpa se olisi muutenkaan auttanut; ohikulkijat korkeintaan soivat muutaman katseen ja häipyivät sitten. Aulein näistä kaikista oli peräti suonut niinkin paljon ajastaan, että oli saanut kuulla, mistä oli kyse. Tämä tosin oli poistunut takavasemmalle sitäkin nopeammin kuultuaan.
Ei ollut loppujen lopuksi suurikaan ihme, ettei väki halunnut kuulla lyhykäisen ja kumaran vanhuksen ongelmista, saati sitten ratkoa niitä. Tämä oli pelkkä syrjäinen kyläpahanen. Niin oli toki hänen omansakin, josta hän oli tänne marssinut turvanaan vain ensimmäistä leuasta puskevaa sänkeään ihmettelevät lapsenlapsensa, mutta siinäpä se. Kaukana kaikesta, peräkylillä, tapasi lähinnä hänen itsensä kaltaista väkeä, sellaista joka murehti enemmänkin siitä miten sato kasvoi, eikä siitä miten joltakulta sai iskettyä pään parhaiten harteilta. Ja vaikka hän olikin jo montakymmentä kesää sitten toivonut voivansa jättää moisen taakseen, nyt oltaisiin tarvittu sitä jälkimmäistä. Sotureita, tai seikkailijoita, tai palkkamiekkoja, tai puukkojunkkareita tai hulluja hölmöjä, miten kukakin näitä nyt nimitteli.
"Vaari, mennään pois täältä. Eivät nämä auta", toinen vanhuksen pojanpojista yritti. Kumpikin näytti lopen kyllästyneeltä seisoskelemaan puolipilvisenä ja kalseana päivänä tyhjänpanttina majatalon edustalla katsomassa, kuinka ketään ei kiinnostanut tippaakaan. Nuorukaisen veli yltyi kernaasti valitusvirteen. "Älä soita suutasi, koltiainen, vaan käytä sitä! En minä yksin tähän kykene!" vanha mies ärähti, heilauttaen äreästi keppiään. Se tömähti maata vasten kovemmalla voimalla, kuin vanhalta, harmaapartaiselta äijänkäppyrältä olisi ehkä odottanut. Vanhus olisi kukaties ärhennellyt pojanklopeille enemmänkin, mutta jokin muu vei tämän huomion. Kylänraittia pitkin oli tulossa ensimmäinen lupaavannäköinen tapaus koko päivänä - iltapäivän kohdalla se tarkoitti jo jotain. Ei paikallinen tai maalainen, vaan kulkija. Ja tämä kulkija näytti siltä, että osasi hoitaa asioita. Tässä oli sitä tiettyä kovuutta ja kokeneisuuden tuntua, jonka vanhus tunnisti omista nuoruuden päivistään. Hänen silmänsä saattoivat olla jo ajan ja kaihin kalvamat, eikä hän välttämättä erottanut tietä pitkin kulkevaa kunnolla tai saanut selvää yksityiskohdista, mutta hän kyllä tunnisti tämän sortin kaukaa: soturi.
Ei ollut väliä, mitä soturi teki kaukana kaikesta tuppukylässä, se oli tällä hetkellä vanhuksen murheista pienin. Tässä oli tilaisuus. Hän tarttui kunnolla keppiinsä ja rykäisi muutaman kerran. "Sinä! Sinä siinä! Sinä haluat rahaa! Minulla on sitä! Minulla on sinulle töitä!" vanhus karjaisi melkoisella tarmolla, kun soturiksi tunnistettu pääsi tarpeeksi lähelle. Se ei ehkä ollut kaikista hienovaraisin, mutta se oli selkeä ja kuuluva. Toivon mukaan se riittäisi.
|
|
|
Post by R.C. on Dec 15, 2010 13:27:09 GMT 3
(( Hyppään siis mukaan. :) Pistin avatarikseni suuntaa-antavan kuvan Reikun lajista. Värit eivät ole kohdallaan ja hiustyylikin on vähän niin ja näin, mutta päivitän paremmaksi kunhan ehdin viimeistellä oman näkemykseni hänestä. ))
Vanhusta taisi lykästää, sillä tuona kolkkona päivänä muuan vankkurikaravaani oli poikennut kyläpahaseen kyydissään joukko monenkirjavia matkalaisia. Tarkoitus oli pysähtyä pitäjään juottamaan janoiset hevoset, eivätkä maantien pölyttämät matkustajatkaan tainneet panna pientä taukoa pahakseen. Suurin osa päätti pistäytyä paikallisessa majatalossa ja kievarissa läpikulkumatkallaan, saadakseen kurkulleen kostuketta ja vatsoilleen täytettä. Rämisevissä vaunuissa puutuneita jäseniään verrytelläkseen soturi oli seurannut kauppiaiden ja käsityöläisten esimerkkiä, erottuen väkijoukossa varmasti kuin mänty matalassa koivikossa. Vartta kulkijalla riitti toista metriä ja rakenteeltaan hän oli vanttera, ei ruipelo eikä romuluinen. Vierasperäisiin samoojan varusteisiin sonnustautuneena ja raskasta reppua selässään kantaen antoi Reiku kai itsestään helposti palkkamiekan vaikutelman, vaikka ei miekkaa omistanutkaan. Kievarin kupeessa kärkkyvän kupertuneen äijän intoutuessa yllättäen ärjymään käänsi soturi huputetun päänsä puoleensa. Pitkin harppauksin hän oli jo vähällä ohittaa huutelijan, mutta tuli toisiin aatoksiin ja pakitti askeleen, pysähtyen tutkimaan lyhyenläntää miestä uteliaana. Sanaakaan sanomatta soturi laski huppunsa, paljastaen hieman tavanomaisesta poikkeavat kasvonsa. Rupista ja känsäistä, harmahtavaa ihoa hänellä ei ollut kuten vuorten jäteillä, mutta siloisissa kasvoissa työntyi nenän paikalta esiin siro, kissamainen kuono halkinaisine ylähuulineen. Ohimoiden takana taittuivat kookkaat korvat alaviistoon ja smaragdinvihreät silmät olivat aavistuksen totuttua suuremmat. Pupillit olivat ihmisten mittapuulla normaalit, kuten myös muu osa naisen kropasta, jos rotevuuttaan ei otettu huomioon. Hänellä ei ollut häntää, päkijöitä eikä kahdeksaa maitorauhasta.
|
|
|
Post by submarine on Dec 15, 2010 15:35:01 GMT 3
((Voisinpas oikeastaan tähän lykätä kuvan omastakin hahmostani. Samalla pääsen näyttämään sitä piirtolaudan jälkeäkin, kun pyysit: i35.photobucket.com/albums/d198/Erabus/Kasstal.jpg )) "Hyvä, jollakulla tässäkin kylänpahasessa on edes hieman järkeä päässään - ja toimivat korvat", vanhus melkeinpä tuhahti, kun nainen suostui kuin suostuikin kuulemaan, mistä oli kyse. Hetken verran tämä tosin näytti kurtistelevan kulmiaan tämän oudoille piirteille, mutta jos se tätä vaivasikin, ei asiasta heitetty silti yhtä ainoatakaan kommenttia. Lahjahevosta ei ollut suuhun katsominen, etenkään kun se oli ainoa koko seudulla ja kintereillä juoksivat murhamiehet. Tai jotakin sellaista. Veljespojat vanhuksen takana eivät nämäkään näyttäneet turhan innostuneilta asiasta, mutta tajusivat kuitenkin pitää suunsa kiinni. Vanhus oli jo aloittamassa asiansa esittelyä, kun paikalle tuppautui toinenkin tulokas. Tämä sai aikaan jo huomattavasti selkeämpiä nyrpistelyjä. Sillä siinä, missä ensimmäisen saattoi sanoa olevan suunnilleen ihminen, jolla oli kissan piirteitä, oli tämä rotta, josta saattoi oikein yrittämällä ehkä löytää ihmisen piirteitä. Tai ainakin se askelsi kahdella jalalla ja sillä oli peukalot. Ja siihen se sitten melkein jäikin, muuten kyseessä oli melkein miehen mittainen rotta. Se oli kiskonut ympärilleen ties minkä rievun tuomaan pientä suojaa säältä, vaikka sillä olikin turkki, jonka kaiken järjen mukaan olisi pitänyt hoitaa se puoli. Repaleisen kankaan alta pilkotti teräase poikineen, kaikki vyötettynä kapeahkolle vyölle - ja se olikin sen ainoa tehtävä. Vanhus seurasi happamasti, kun rotantapainen tuppautui kuin tuppautuikin kuuntelemaan, ja kehtasi vielä laskea pienehkön, nuhruisen selkäreppunsakin maahan. Se oli rial, rottiainen, eikä sellaisia katsottu koskaan suopeasti. Niitä oli paljon eivätkä ne suuremmin tajunneet mistään moraaliin häivähtävästäkään. Ja tämä kyseinen näytti nyt kiinnostuneen viimeistään, kun rahasta puhuttiin. Se killitti tilannetta rotansilmillään ja selvästikin odotti, milloin alkaisiin puhua jo mainitusta rahasta. Hetken vanhus vain tuijotti aseistettua jyrsijää, mutta ei näyttänyt olevan aikeissa ainakaan yrittää ajaa sitä pois. Sen sijaan tämä yritti olla, kuin koko otusta ei olisikaan, vaan kiinnitti huomionsa mieluummin naiseen. "Minulla on sinulle töitä. Palkkatöitä. Ja kehtaisinpa jopa väittää, että hyväpalkkaista sellaista. Minä tulen kylästä päivämatkan päästä täältä. Siellä on tietynlainen... ongelma", vanhus meni suoraan asiaan. Tämä nojasi keppiään vasten, muttei yrityksistään huolimatta päässyt nähtävästi juurikaan ylös kumarastaan. Se lyhensi lyhyehköä ukkoa vielä entisestäänkin. "En viitsisi alkaa selittämään sitä sen tarkemmin tässä ja nyt, mutta voin luvata, että se on sen arvoista. Ainakin, jos et pelkää saada hiukkasen verta käsillesi - ja aseellesi. Miten on?"
|
|
|
Post by R.C. on Dec 17, 2010 13:45:21 GMT 3
(( Vau, hienoa jälkeä ja kivalla tapaa korostetun isot nuo koivet. :D ))
Naisen huomio harhautui hetkeksi alaviistoon viereensä hivuttautuneeseen rottiaiseen, soturittaren tyytyessä tekemään otuksesta selkoa vain lyhyellä silmäilyllä, jäämättä toljottamaan toista sen tunkeilevammin tai typerämmän oloisena. Ilme sirolla kuonolla ei värähtänyt hyväksyvään saati hylkäävään päätökseen; Salaperäinen kissamainen hymy häälyi yhä matkalaisen huulilla. Siinä samassa sattui muuan samoissa vankkureissa matkannut sotamieskin tavoittamaan kievarin ja kuulemaan vanhuksen tarjouksen. Tutun kissanaisen läsnäolon havaitessaan raavas partasuu pysähtyi ja naurahti ukolle: ”Turhaan sä vanhoja korvias höristelet jos luulet saavas tältä katilta vastauksen. Johan mä puolmatkaa koetin sille ajankuluks mukavia rupatella, mutta ei tää päästäny pihaustakaan. Mykkä se on tai jotenkin vähä-älyinen.” Nainen noteerasi suupaltin pelkällä vilkaisulla, kohdistaen mieheen vielä vähemmän mielenkiintoa kuin rottaan aiemmin. Rial näytti herättävän sotilaassa tervettä vastenmielisyyttä, mikäli kaksikon välille muodostuneesta välimatkasta saattoi mitään päätellä. ”Mut mä en oo parhaillaan komennuksella, joten voisin ollakin kiinnostunut sun asiasta. Menis ohjeet varmasti paremmin jakeluun kuin tällä toisella, jolla ei näyttäis olevan kunnon aseitakaan.”, jatkoi sotilas rehentelyään. Kumma kyllä nainen ei reagoinut haasteenmakuiseen pilkkaamiseensa millään tavoin.
|
|
|
Post by submarine on Dec 17, 2010 15:22:15 GMT 3
Kasstal, tummanruskea ja jäntevä rotta, rotta rottien joukossa, silmäili tilannetta puolittaisella mielenkiinnolla. Olihan tämä toki hetken jo kylässä pyöriskellytkin, mutta vanhan äijänkäppänän huhuilut olivat menneet tältä aivan yhtä paljon ohi kuin kylänväeltäkin. Jos kukaan muu ei välittänyt, oli siihen jokin syy, joten oli parempi olla itsekin piittaamatta. Mutta nyt kun ukolle suotiin kuin suotiinkin huomiota, alkoi asia jopa tietyssä määrin kiinnostaa - etenkin, kun rahasta oli puhuttu. Kukaties rotan olisi pitänyt olla jo hoitamassa muita asioita, niitä joista käsky oli käynyt, mutta ainahan sitä nyt sentään kuunnella saattoi. Niinpä tämä siis jäi kuin jäikin paikoilleen seuraamaan ja kuuntelemaan.
Vanhus tuhahti äänekkääsi kerskumaan käyneen sotilaan jauhamiselle. "Parempi mykkä tai vähä-älyinen kuin hölöturpainen hölmö", tämä ärähti siihen sävyyn, että oli jo itse paremmalla silmällään mittaillut, kenet tässä kannatti palkata. Ja tällä kertaa vastaus tuntui olevan, ettei ainakaan rinta rottingilla pullistelevaa suurmiestä. Veljespojat kumaran ukon takana näyttivät enemmän tai vähemmän kulisseilta möllöttäessään tyhminä paikoillaan. "Sinun kaltaisesi suuri sankari varmasti löytää parempaa tekemistä, kuin tällaisen vanhan homekorvan ja kahden kummajaisen keskustelun", vanhus lisäsi perään, huitaisten kädellään merkiksi, että sotilas saisi kaikin mokomin poistua vaikka heti, eikä kukaan jäisi suremaan.
|
|
|
Post by R.C. on Dec 20, 2010 17:14:35 GMT 3
Salskea sotilas, joka oli kuvitellut puhuneensa tuppisuisen kanssamatkustajansa ulos pelistä, hölmistyi silminnähden vanhuksen kipakasta vastauksesta. Ukon kärttyilyn kirvoittamaa hämmästystä seurasi suupielten uhkaava kiristyminen ja otsalle kihahtava terve puna. Vaikutti vahvasti siltä ettei hän aikonut nimittelyään purematta niellä. ”Hetkonen vaan, äläpäs ukko rupea mulle aukom...!”, urahti mies ja ojensi kättään tarttuakseen kiukunpuuskassaan ikäihmistä rinnuksista, tarkoituksenaan ravistella vanhusta vähän paremmille tavoille. Tavoite kariutui kuitenkin nopeasti naisen taholta ampaisevan rautaisen otteen puristuessa ranteen ympärille, pysäyttäen liikkeen puolitiehen. Öykkärin pyristelyä odottamatta soturitar antoi sormiensa painua yhä tiukemmin nyrkkiä kohti, saaden miehen ulvahtamaan ja putoamaan lähes polvilleen. Tarkkaavainen katse oli kääntynyt alaviistoon pään kallistuessa aavistuksen verran. Kissamainen hymy oli hetkeksi hyytynyt suupielten vetäydyttyä miltei viivaksi. Nainen ei virkkanut vieläkään mitään, mutta viesti tuntui kyllä menevän perille: ”...tota joo, m-muistin just että mulla on muuta menoa!”, uikutti sotamies pian hädissään, jolloin kissanainen päästi hänet satimestaan, antaen miehen kalppia tiehensä. Ikävän mutta harmittoman välikohtauksen päätteeksi nainen pyyhkäisi kättään viitanliepeeseensä ja palasi perusolemukseensa, jääden selvästi odottamaan, missä vanha mies tahtoisi asiaansa valottaa.
|
|
|
Post by submarine on Dec 20, 2010 20:46:05 GMT 3
Kasstal ei aikonut itse tunkea mitenkään väliin, kun sotilas otti uhkaavan askeleen vanhusta kohti, seurasi vain sivusta. Ihmiset harvemmin katsoivat turhan kauaa sivusta, kun rotta kävi käsiksi johonkuhun, olipa syy sitten mikä hyvänsä. Mutta oli miten oli, tämä ehti kuitenkin panna merkille, ettei vanha ukko näyttänyt aikovan perääntyä tai edes säikähtänyt, vaan ottikin äkkiä tukevamman asennon ja vaihtoi otettaan kepistään. Rialilla ei ollut hajuakaan, oliko ukossa oikeasti pontta mihinkään, mutta ainakin sisua löytyi. Loppujen lopuksi vanhuksen voimavaroja ei tarvinnut edes punnita, sillä vaitonainen, kissanomainen nainen sai uhittelijan loikkimaan melkoisen vaivatta muille maille. Hetken tilannetta seurattuaan vanhuskin rentoutui taas kumaraksi vanhaksi ukoksi.
"Ja tuon takia minä päätän, kenet palkkaan", vanhus totesi happamasti ja nyökkäsi sitten hyväksyvästi. "Kiitos. Uskoakseni en ole vielä saanut kuulla nimeäsi", tämä tokaisi ja ojensi känsäistä, arpista kättään kohteliaisuuden eleenä. Rottaa tämä ei vieläkään millään tavoin huomioinut, muttei ollut ainakaan aikeissa ajaa saman tien pois.
|
|
|
Post by R.C. on Dec 23, 2010 18:54:13 GMT 3
Ilmapiirin rauhoituttua Reikukin saattoi taas rentoutua. Nainen ei nauttinut lainkaan häiriöistä, joten hän yritti yleensä hoitaa ne joutuin tarpeen ja taitojensa mukaan. Soturitar vastasi vanhuksen nyökkäykseen omallaan ja ojensi kätensä puristaakseen toverillisesti tarjottua kouraa, tosin ei läheskään yhtä lujasti kuin sotilaan rannetta aiemmin. Mitään hän ei vieläkään virkkanut, mutta vaikutti muutoin yhteistyöhaluiselta. Rialiin Reiku ei enää kiinnittänyt huomiota, vaan piti katseensa uskollisesti ukkelissa, odottaen mielenkiinnolla tämän seuraavaa siirtoa. Niin kauan kun karvanassusta ei ollut harmia tai haittaa, ei naisellakaan ollut syytä närkästyä tämän läsnäolosta. Rotta saisi kaikin mokomin norkoilla siinä vieressä tai lähteä mukaan nuuskimaan jutusta lisätietoja; Reiku ei kokenut toista millään tavoin kilpailijana.
|
|
|
Post by submarine on Dec 23, 2010 22:39:59 GMT 3
Kun nainen ei hetkeen tuntunut vastaavan mitään, nyökkäsi vanhus lopulta. "Taidat olla mykkä. Mutta ei sen väliä, en minä juttuseuraa ole hakemassakaan. Sitä paitsi ne, jotka lärpättävät vähemmän, tuppaavat yleensä tekemään enemmän", tämä totesi ja yskäisi muutaman kerran. "Te kaksi, painukaa ostamaan itsellenne jotain syötävää", ukko komensi äkkiä kahta miehenalkua takanaan. Nämä säpsähtivät kumpikin. "Ei meillä ole nälkä..." toinen aloitti, ilmeisestikin kiinnostuneena siitä, mitä puhuttaisiin. "Enkä minä kysynyt. Siinä on rahaa. Menkää", kuului ynseä vastaus, ja käteen työnnettiin muutama lantti. Pojat häipyivät vastentahtoisesti johonkin kylän huiskeeseen.
"Kuten sanoin, en ala levitellä asiaani tässä ja kaikkien kuullen. Tuolla ei tähän aikaan vielä ole paljoakaan väkeä. Minä tarjoan tuopposen ja kerron asiani siellä", vanhus totesi poikien kadottua näköpiiristä ja viittasi takanaan nököttävään majataloon. Tämä kääntyi jo lähteäkseen, mutta sattui sitten vilkaisemaan Kasstaliin ja kääntyi vuorostaan tätä kohti. "Minä tiedän teikäläiset. Älä luule, että olisin vain yksi maalaisjuntti. Minä kyllä tiedän rotat, ja senpä takia annan sinulle mahdollisuuden. Mutta älä erehdy luulemaan, että en tietäisi teikäläisiä", vanha ukko totesi tyynenpuoleisesti ja astui sitten ovesta sisään.
Kasstal ei ollut varma, miksi vanhus sieti tätä, tiesipä rotat tai ei, mutta ei tässä valittamaankaan voinut ruveta. Työ oli työtä, ja tästä saattaisi irrota muutama lanttikin. Kukaties jostain niinkin yksinkertaisesta, kuin parista naapuripitäjän kusiaisesta, joita pitäisi vähän pelotella, että lopettaisivat kiusanteon. Tai sitten ei. Joka tapauksessa, asia kiinnosti. Rotta teki jonkin nyökkäyksensuuntaisen merkiksi ymmärryksestä ja seurasi sitten perässä.
|
|
|
Post by R.C. on Jan 4, 2011 0:34:30 GMT 3
Reiku vilkaisi vielä toistamiseen rottaa, jota hän ei vanhuksen tavoin voinut vannoa tietävänsä. Kukaties otuksen olemus ja tarkoitus tulisivat jatkossa tutummiksi, tai ehkä niillä ei lopulta olisi hänelle merkitystä. Yhtä vaitonaista sorttia rotta tuntui toistaiseksi olevan, mikä sopi naiselle oikein hyvin – ukon puheitahan hän oli jäänyt alun perinkin kuuntelemaan. Uteliaisuus näytti jo poikineen soturittarelle ilmaisen tuopin ilman mitään sitoumuksia, joten huomionkohdetta ei voinut haukkua vallan huonoksi. Reiku ei ollut vielä muodostanut mielipidettään luvatusta toimeksiannosta saati tehnyt päätöstä sen suhteen. Nainen voisi yhtä hyvin juoda ja antaa vanhuksen purkaa sydäntään, tarkkaillen siinä sivussa rotan suhtautumista tarjottuun tehtävään.
|
|
|
Post by submarine on Jan 4, 2011 12:39:28 GMT 3
Kuten vanhus oli sanonutkin, ei majatalossa juurikaan ollut väkeä, olkoonkin että se toimi siinä sivussa myös paikallisena juottolana. Muutama paikallinen tyhjäntoimittaja ja hanslankari tosin nyhjötti eräässä sivupöydässä, mutta tilaa oli silti runsaanpuoleisesti. Ei paikka mikään uskomattoman korea tai hyväkuntoinen ollut, ja joku olisi varmasti voinut jo vaihtaa oljet lattialta ja pyyhkiä pöydät, mutta oli se kuitenkin parempi kuin moni muu. Ainakaan se ei näyttänyt siltä, että voisi romahtaa välittömästi, jos joku vain uskaltautuisi nojaamaan väärää seinää vasten. Se oli jo paljon. Ilman sen suurempia vanha ukko maksoi laiskanpuoleisesti tiskiinsä nojailevalle isännälle oluttuopeista ja suuntasi erästä pöytää, sitä vähiten likaista, kohti. Kasstal joutui taiteilemaan hyvän hetken löytääkseen edes suunnilleen käypäisen asennon penkillä, joka oli selvästikin tarkoitettu jollekin huomattavasti vähemmän häntäiselle ja rottaiselle. Penkit olivat ihmisiä varten, mutta kai se nyt kerran piti istua kun kerran muutkin. Olkoonkin, että tämän piti kiskoa leveä, käyrä miekkansa vyöltään siitä varten. Se jäi nojaamaan pöytää vasen käden ulottuville.
"Noniin. Mahdanko olla oikeassa jos sanon, että sinulla lienee kokemusta... vähemmän tavallisistakin vaaroista?" vanhus ikään kuin heitti kokeilevasti ilmaan ojentaessaan vetisenpuoleista olutta naisen suuntaan. Rotalle ei ojenneltu, vaan tämä joutui kurottamaan omansa aivan itse.
|
|
|
Post by R.C. on Jan 11, 2011 0:38:27 GMT 3
Kissanainen istahti pöytään ja tarttui tarjottuun tuoppiin, nojautuen eteenpäin nuuhkaisemaan juomaa epäilemättä tarkalla nenällään. Hajun laimeudesta päätellen olutta oli jatkettu reilulla kauhallisella kaivosta, mutta ainakaan kolpakossa ei ollut kusta, jota hän oli joskus kurjempina aikoina nähnyt juopoille tarjottavan. Halvalla sai harvemmin hyvää ja vahvasti humaltuneena mitä milloinkin. Reiku tyytyi vähään ja siemaisi kurkkunsa kosteaksi, mikä ei ihme tai ikävä kyllä auttanut ääntään kirpoamaan saati kielenkantimiaan löystymään monien muiden tavoin. Reiku tuumasi vanhuksen kommenttia tovin, kummastellen muun muassa sitä, mistä ukko oli keksinyt saada moista päähänsä. Mikäli nainen oli vallan vihreä, ei hänen missään nimessä olisi kannattanut sitä ääneen myöntää. Hän päätyi lopulta hymyilemään ja kohauttamaan olkiaan, kaventaen samalla hieman silmiään ja kertoen paljonpuhuvalla katseellaan olevansa valmis kuulemaan mitä eriskummallisimmasta työnkuvasta: ’Ole hyvä ja hämmästytä minut.’ Arvatenkin vanha mies oli jo luonut hänestä oman arvionsa ja esittänyt kysymyksensä lähinnä asiansa alustuksena.
|
|
|
Post by submarine on Jan 11, 2011 1:21:05 GMT 3
Vanhus pyöritteli hetkisen tuoppiaan, kuin olisi pohdiskellut, miten tarkalleen aloittaisi. "Se alkoi, tai se huomattiin, kuukausi sitten. Eräs poika palasi metsiköstä melkeinpä vetelät housuissaan ja itku silmässä. Väitti, että oli nähnyt mörön, joka oli melkein saanut tämän kiinni", tämä kertoi, ja huokaisi sitten. "Jotain siellä oli, eivät meikäläiset tyhjää lähimetsikössä sillä tavoin pelästy. Minä otin yhden raavaista miehistä mukaani ja menin katsomaan. Ei siellä mitään mörköä ollut, vaan eräs paikallinen. Mutta ottaen huomioon, että oli kuollut jo viime talvena, liikkui tämä melko vikkelästi. Mutta kuollut se silti oli, haisi haudalta ja liha oli jo mädännyt. Hanakasti yritti saada otetta, kunnes se mies minun mukanani löi hädissään kirveen päähän pystyyn. Jos vain koko asia olisikin jäänyt siihen..."
Kasstal tutkaili miestä litkiessään olutta. Tämä piti taas hetken taukoa ja näytti ajattelevan. "Siellä on jotain vialla. Ruumiita, uusia ja vanhoja, laahustaa yhä useammin kylään, eikä väki uskalla enää tehdä töitä. Eikä voisikaan, maa tuntuu suorastaan kuolevan ja kaikki viljelty on jo näivertynyt melkein hengettömäksi. Joen vesi on sameaa ja välistä sen mukana valuu verta. Eläimiä ei ole enää näkynyt. Kuin maa itse meidän kylämme ympärillä ja kaikki sillä kasvava olisi kuolemassa. Jotkut sanovat, että meitä riivaavat vihastuneet vainajien henget. Jotkut niistä, jotka vielä uskaltautuvat kylän ulkopuolelle, sanovat nähneensä paljon pahempaakin, kuin kaamoja. On kuin meidät olisi kirottu." Kerrottuaan kerrottavansa vanha ukko jäi tuijottelemaan tuoppiaan alta kulmain, selvästikin vakavana. Sitten tämä vilkaisi taas naiseen ja yskäisi.
"Kukaties teräs ei tässä auta, mutta muutakaan en keksi. Eikä meillä ole paljoa aikaa jäljellä. Joka yön jälkeen me pelkäämme ja katsomme, onko joku viety vuoteestaan. Joka päivä me odotamme aseet kourassa, mitä tuleman pitää."
|
|
|
Post by R.C. on Jan 24, 2011 13:25:21 GMT 3
Nainen ei vaikuttanut varsinaisesti äimistyneen tai epäilevän vanhuksen kertomaa tarinaa, mutta kulmiensa kurtistelusta päätellen kuulemansa kummastutti häntä suuresti. Eniten Neekoa taisi hämmästyttää se seikka, ettei kovia kokenut kyläyhteisö ollut jo ajat sitten pakannut kimpsuja ja kampsujaan vaihtaakseen maisemaa. Tosin huhut kirotusta kylästä saapuvista pakolaisista olisivat kukaties johtaneet varsin verisiin vastaanottoihin. Moisesta vitsauksesta ei totisesti kannattanut raitin varrella huudella. Neeko otti aikansa harkitessaan haasteeseen ryhtymistä tai siitä vetäytymistä. Kissanaisella ei rehellisesti ottaen ollut kokemusta kuolleiden kanssa ottelusta, ja kuten mies oli ääneen myöntänyt, ei teräs välttämättä tehoaisi vainajiin. Mitään poppaskonsteja soturitar ei taitanut, joten mahtoiko hän olla oikea nainen tehtävään? Toisaalta tapaus oli kiinnostava, kenties jopa siinä määrin, että hän saattoi olla valmis yrittämään ja erehtymään, vaikka hankkeen riskeistä ei ollutkaan varmaa tietoa. Nainen laski puolilleen juodun tuopin kuuluvalla kolahduksella pöydälle, ilmaisten tehneensä päätöksensä. Silmistään saattoi miltei lukea, että hänellä oli jo alustava suunnitelma mielessään. Ennen tutkimista ja hutkimista oli kuitenkin hoidettava muodollisuudet. Niinpä hän kaivoi povitaskustaan mustepullon sekä lieriönmuotoisen suojakotelon, jossa säilytti sulkakynää, pergamentteja ja karttaa. Neeko asetti tyhjän arkin vanhuksen eteen, kynän ja musteen sen viereen. Mikäli ukko ei osaisi kirjoittaa, hän hoitaisi sopimuksen ehtojen kirjaamisen tämän sanelun mukaan. Kynttilänvahaa ei taidettu tällä kertaa tarvita.
|
|
|
Post by submarine on Jan 24, 2011 18:52:30 GMT 3
Vanhus otti vastaan ojennetut kirjoitusvälineet, vaikka kurtistelikin hetken kulmiaan siihen malliin, ettei ollut aivan selvillä siitä, mitä tässä oikein haluttiin. "Enpä usko, että täälläpäin juurikaan kirjatusta sanasta välitettäisiin. Kaupunkilaisten touhuja. Mutta mikäli nyt niin haluat, niin kaipa minä voin sitten", tämä totesi, otti kynän ja alkoi raapustaa vaivalloisesti ja haparoiden jonkinlaista sopimusta. Kirjoittaa tämä selvästikin osasi, mutta ilmeisesti joko huonosti, tai sitten joutui tekemään niin vain harvoin. Joka tapauksessa, tekstiä ilmestyi, olkoonkin että tämä pohdiskeli hyvän aikaa sanojaan.
Kasstal silmäili vanhusta ja pohti kuulemaansa. Tämä saattaisi kuin saattaisikin olla tutkimisen arvoista. Maa ei itsekseen vain tullut kirotuksi, sikäli kuin rotta mitään mistään tiesi. Tapaus haiskahti jonkinlaiselta taikuudelta, vaikkei kuono ollut päässyt vielä lähellekään seutua. Rottatorni odotti jo, mutta se voisi odottaa hieman lisää. Tästä saatettaisiin hyvinkin olla kiinnostuneita siellä, ja siitä saattaisi liietä lisäpalkkiota. Kukaties, jos tuuri kävisi, paljonkin. Se saattaisi saada Iktilinkin katsomaan hieman suopeammin. Ja jos kaikki menisi perseelleen, aina saattoi vain häipyä. Rial jäi yhä vaiti tarkkailemaan tilannetta, kiertäen varpaitaan tuolinjalan ympärille ajatuksissaan.
Lopulta vanhus ojensi kirjoitusvälineet ja sopimuksentapaisen takaisin naiselle. Sitä koristivat nyt useat mustetahrat ja haparoivat harakanvarpaat, mutta oli se silti lukukelpoinen, ja kaiketi jossain määrin päteväkin. "Minä, Itnal Kalir, lupadun maksaman suoritetusta tystä summan, joka sopivaksi katstaan. Rotta olkon alaine, jolle maksettakoon mitä palkattu hyväksi näkee" sopimuksessa, kaikessa komeudessaan, sanottiin. Sopimuksessa ei ollut sanan varsinaisessa merkityksessä allekirjoitusta, vaan mies oli tekstinsä alle vetäissyt suostumuksensa merkiksi veritahran, jonka oli nähtävästi siihen painanut sormeen puukolla nirhaisemastaan haavasta. "Minulla ei ole hajuakaan siitä, paljonko tästä on sopiva summa, ei ylä- eikä alakanttiin", vanha ukko totesi käsiään pyöritellen. "Mutta lupaan, että mikäli hoidat hommasi, et lähde tyytymättömänä."
|
|