|
Post by R.C. on Jun 4, 2011 2:15:24 GMT 3
Reiku pusersi polveaan surutta koko kehollaan vastustajansa arkaan paikkaan. Tavallisesti nainen ei pitänyt vyön alle iskemisestä, mutta rotan otettua kyntensä ja purukalustonsa avuksi ottelun henki oli käynyt hänelle viimeistään selväksi. Huitovaa kättä väistellyt soturitar seurasi haukkana karvaisen käpälän sujahtamista hädin tuskin häveliään rääsyn alle, josta rial sai vedettyä esiin jotain sarveisainetta terävämpää. Veitseen turvautuminen oli epäreilu veto, minkä Reiku teki rotalle selväksi sylkäisemällä tätä päin näköä, tähdäten toiseen silmään. Siinä samalla hän suoristi kuitenkin toimettoman jalkansa, kallistuen ja varaten painoaan lattiaan heilahtaakseen pois rotan päältä osittain tuon vieterimäisten kinttujen avustamana. Reiku ei totisesti aikonut jäädä näin lähietäisyydeltä toisen puukon vuolemaksi. Vetäytyessään hän irrotti otteensa myös ruojan ranteesta, jonka toivoi tosin pusertaneensa niin turraksi, ettei rotan kannattaisi vähään aikaan haikailla toista asettaan. Mikäli rial ei päässyt hetkessä jaloilleen, yritti nainen potkaista pidemmän terän kauemmas penkkien väliin ennen kuin hän perääntyi muutaman askeleen ja otti nyrkkirautahansikkaineen kehään astuneelle ottelijalle tyypillisen valmiusasennon, jo varautuneena uuteen erään.
|
|
|
Post by submarine on Jun 4, 2011 3:32:59 GMT 3
((Jos joku ehti lukea, niin kyllä, editoin aika raskaasti. Yömyöhällä hahmot voivat tehdä kaikkea tyhmää, joka ei viiden minuutin päästä vaikutakaan enää kauhean hyvältä ajatukselta. Tai sopivalta hahmolle.))
Narttuun tuli vauhtia, kun oli valittava suolistumisen ja vetäytymisen väliltä. Jos Kasstalilla olisi ollut hiukkaakaan aikaa, tämä olisi tässä kohtaa käyttänyt sen ketarat ojossa henkeä haukkoen. Vastustaja oli melkoisen kovaa tekoa eikä säästellyt otteissaan hiukkaakaan. Tässä oli ainesta. Mutta olipa miten oli, rotta potki itsensä välittömästi kauemmas ja summittaisesti pystyyn, enemmänkin vauhdilla kuin millään tyylillä. Tämä oli ostanut juuri hetken verran aikaa, ja se oli käytettävä hyvin, olkoonkin että jalat tutisivat ja seisominen sattui.
Oli pakko myöntää, Kasstal oli tässä kohtaa ollut se varomattomampi. Narttu oli aikaisemmin paennut sen verran hanakasti, että armoton päälle hyökkääminen oli tullut odottamattomana. Rotta ei ehtinyt miettiä sitä, mutta siitä huolimatta se kismitti. Tämä ei todellakaan ollut parhaita hetkiä. Ei Kasstalin, joka oli rotta ja raivo. Tämän oli pitänyt arvioida kissaa, ja loppujen lopuksi tämä oli itse onnistunut tekemään itsestään vaivaisen. Kipu ilmoitti jo itsestään ja yritti vaatia huomiota, joka sille kuului, mutta se oli pakko työntää sivummalle. Ja rotalla oli sopiva työntäjä valmiina. Nainen näytti valmistautuvan, ei hyökkäävän. Äkkiä tämä ei ollutkaan enää vain kokeilua tai tarkoituksetonta huitomista. Äkkiä pelissä tuntui olevan jotakin enemmän. Kasstal - niin paljon kuin se nimi kuvottikin - oli soturi. Urosrotta, joka ei voinut jäädä toiseksi. Ei tässä kohtaa. Ei voinut. Nainen valmistautui, haastoi, ja niin valmistautui Kasstalkin. Tämä otti leveämmän, tukevamman, kyyrymmän asennon, kädet ja kynnet laajalla, kuin olisi aikonut ponnistaa. Veitsi pysyi kädessä, mutta se vaikutti enemmänkin vain siihen unohtuneelta. Rotta veti henkeä niin että kuului, huohotti kuin olisi ollut tukehtumaisillaan. Tämä suorastaan tutisi omasta hönkimisestään, kuin olisi yrittänyt tahallaan ajaa itseään pyörryksiin.
Ja yhtäkkiä se loppui. Rotta tuntui olleen vääntäytymässä johonkin todelliseen raivoon, mutta äkkiä se vain loppui. Melkein kuin itsekin yllättyneenä tämä äkkiä suoristautui, rennompana ja vähemmän taisteluvalmiin näköisenä. Kasstalilla ei ollut hajuakaan, mikä äsken oli saanut tämän tyhmistymään. Hetken verran rotta oli ollut valmis luovimaan esiin todellista raivoa, taisteluraivoa. Sitä, jonka voimin tapettiin tai kuoltiin. Tämän oli pitänyt olla vain pieni kokeilu, ja siitä huolimattakin koko touhu oli ollut vähällä karata käsistä. Kissan tappamisesta ei olisi ollut edes mitään hyötyä. Ei mitään. Ja siitä huolimatta rotta oli hetken ollut taas jotain jostakin pitkän ajan ja matkan takaa. Raivo ja tappo. Hetken verran pelkästä uteliaisuudesta ja kokeilusta oli paisunut jotakin typerää. Ajatus kulki taas. Kasstal tiedosti nyt harvinaisen hyvin, että tunsi kipua. Sitä oli melkoisen mojova määrä, aivan tarpeeksi. Ei liikaa, mutta ei ollut todellakaan tarvetta kerjätä enää lisääkään. Ei tällä hetkellä.
"Hyvä. Hy... vä", Kasstal lopulta urahti jonkinlaisena puolittaisena myönnytyksenä. Sanojen etsiskelyyn meni oma hetkensä. Mutta narttu oli todistanut itsensä aivan tarpeeksi hanakaksi pukariksi. Niin paljon kuin sen myöntäminen ärsyttikin, rotta oli jäänyt pitkälti toiseksi. Tällä kertaa. Ja jollei tällä ollut suoranaista halua jatkaa, Kasstal ei aikonut enää huitoa.
|
|
|
Post by R.C. on Jun 4, 2011 11:42:03 GMT 3
(( Ehdin lukea ja kirjoittaa sen perusteella jo vastausta, mutta en kyllä pane editointia vastaan, sillä alkoi vähän tulla tunne että tämä olisi saattanut johtaa toisen hahmon kuolemaan, tai ainakin vakavaan haavoittumiseen. ;-_- ))
Reiku pysyi vaiti ja vain tuijotti tuikeasti raivoaan keräävää rottaa. Ei ihme jos kivulias vastaisku kiukutti, mutta otuksella ei lopulta ollut mitään oikeutta nostaa tapahtuneesta porua. Kissanaisella itsellään oli sitäkin suurempi syy suuttumukseen rottiaisen hankaloittaessa ties minkä motiivin varjolla matkaansa jo ennen kuin se oli ehtinyt kunnolla alkaakaan. Operaatioon otettu ”alainen” oli osoittautumassa varsinaiseksi kiusankappaleeksi ja piikiksi lihassa. Mokoma ketku olisi kissanaisen puolesta saanut pitää kitansa kiinni. Rotta ei ollut Reikun silmissä mikään soturi, vaan pelkkä pelkuri selkäänpuukottaja, raukkamainen purija ja raapija, kunniaton takinkääntäjä ja päällekarkaaja, joka piti taltuttaa ja karkottaa jumalan huonetta häpäisemästä. Ei hän vihannut rialia henkilökohtaisella tasolla: Rottiainen oli mennyt ja heittäytynyt vain harvinaisen suureksi riesaksi ja – totta kyllä – varteenotettavaksi vastustajaksi, joka piti selättää ennen kuin asioissa voitaisiin edetä. Mikäli Reiku oli hetkeäkään erehtynyt pitämään rialia satunnaisena varkaana tai riidankylväjänä, nyt hänen mielipiteensä oli muuttunut. Rottiainen oli aivan jotain muuta. Soturitar ei kuitenkaan aikonut turhia hötkyillä, vaan toimia vain vakaana ja harkittuna, vastaanottavana tahona. Puolustavalla osapuolella oli aina omat etunsa. Reiku halusi olla kuin tyyni ja joustava vedenpinta; Vasta kiven osuessa väreet leviäisivät ja kasvaisivat.
Kiveä ei kuitenkaan heitetty – vielä. Reiku ei ollut turhan tyhmä rentoutuakseen tai laskeakseen välittömästi varovaisuuttaan. Vasta vastustajansa luovutuksen käydessä ilmeiseksi hän salli itsensä suoristautua ja käsivarsiensa nousta ristiin rinnalleen. Rialin urahtamaa tunnustusta Reiku ei tällä hetkellä pahemmin arvostanut, sen saattoi vihaisilta kasvoilta lukea soturittaren nyökätessä toiselle jäykästi kohti ovea. Nainen toivoi rotan ymmärtävän yskän ja jättävän hänet rauhaan. Kissalla oli kirkonisän kanssa vielä asioita kesken eikä hän olisi sietänyt toista nyt silmissään. Rauhallinen ja yksityinen hetki olisi kukaties tehnyt terää molemmille. Vartijatkin olivat epäilemättä jo tulossa, ja tilanteen selvittelyyn tuhrautuisi varmasti tuokio jos toinenkin.
|
|
|
Post by submarine on Jun 4, 2011 12:34:50 GMT 3
((Sepä, sepä. Vähän liian raivokasta alkuperäisen tarkoituksen huomioonottaen.))
Kissa osoitti ovea, eikä Kasstalilla ollut oikeastaan varsinaisesti mitään sitä vastaan. Kahakka ei montaa hetkeä ollut kestänyt, mutta siitä huolimattakin paikalla olisi kohta aivan varmasti väkeä. Tämä oli saanut jo sen mitä haki koko touhulta, eikä nähnyt varsinaista syytä jatkaa ihmisten palvontapaikalla norkoilua. Sitä paitsi, jos nyt piti - ikävä kyllä - tarkkoja olla, niin narttu oli kaiketi voittanut tämän. Jos ei muuten, niin koska rotta oli sen sallinut. Tällä oli oikeus määrätä häipymään. Ja Kasstalilla oli omat asiansa hoidettavinaan. Kasstal ei enää erityisemmin kiinnittänyt huomiota kissaan, vaan suuntasi vaitonaisesti ovea kohti. Miekkaa tämä ei vaivautunut edes noutamaan, se oli ollut surkeaa tekoa, ei rotan oikea ase. Se oli pelkkä korvike, jolla ei ollut väliä, ja juuri siksi se olikin mukana nyt. Kasstalia kiinnosti tällä hetkellä paljon enemmän peitellä parhaansa mukaan reiluhkoa ontumistaan. Olisi tehnyt mieli lysähtää istumaan saman tien ja kiskoa vähän enemmän henkeä kitusiin, mutta sen aika oli, kun kukaan ei näkisi. Ainakin siinä oli hyvä syy häipyä paikalta nopeasti.
Vaitonaisena Kasstal luikki ulos ovenraosta. Ei nainen sitä tietenkään nähnyt, mutta tämä suuntasi kulkunsa kohti kylän reunaa. Oli aika hoitaa omat asiansa.
|
|
|
Post by R.C. on Jun 4, 2011 16:57:21 GMT 3
Rotan lähdettyä Reiku laski kätensä puuskasta ja huoahti syvään niin helpotuksesta kuin harmistuksestakin. Hetkittäin hän oli jo ehtinyt pelätä ettei selviäisi kahakasta aivan ehjänä. Kissanainen pyyhkäisi kämmensyrjällään kirveleviä ja verta noruvia haavojaan, jotka olivat mitättömiä siihen verrattuna millaista jälkeä miekka tai veitsi olisivat pahimmillaan voineet aiheuttaa, jos ne pahassa paikassa ja kulmassa olisivat lihaansa purreet. Mitä turkasta rial oli hänestä halunnut?! Reiku jäi odottamaan kunnes kirkonisä ja joukko kylänvartijoita ehti paikalle. Hän antoi papin selittää todistamiensa tapahtumien kulun ja tehdä omat päätelmänsä välikohtauksen lopputuloksesta. Nainen seurasi hälinää hiljaa ja omissa ajatuksissaan. Vartijat löysivät päällekarkaajan miekan ja vääntelivät ja kääntelivät terää aikansa, kunnes totesivat tilanteen olevan ohitse. Pelokkaan papin hartaasta toiveesta yksi vahdeista suostui jäämään ovelle vartioon, kunnes naisen aseiden pyhitys olisi saatu päätökseen. Liekö kirkonisän kiitollisuuden vaiko kärsimättömyyden ansiota että Reiku kostui käynnistään jopa rituaalia enemmän. Vanhus silmäili naista epäluuloisesti lykätessään tämän reppuun kylkiäisiksi parin siunattuja rautaristejä ja pienen pullon vihkivettä. Muukalaisen taustoja tuntematta pappi koki olonsa sitä paremmaksi, mitä pikemmin tuo poistuisi paikalta. Asiointinsa hoidettuaan Reiku astuikin ulos kappelista. Hän antoi valppaan katseensa vaeltaa kotvasen lähitienoossa, kunnes hamusi esiin karttansa tutkiakseen sitä vielä kerran.
|
|
|
Post by submarine on Jun 5, 2011 0:00:13 GMT 3
Kun oli varmasti päässyt kylän ulkopuolelle ja pois silmistä, salli Kasstal vihdoinkin itsensä pudota istumaan puuta vasten. Melkeinpä joka paikkaan koski jossain määrin, eniten kaiketi selkään, nivusiin ja käteen, jota narttu oli rusentanut. Topakka tapaus, pakko oli myöntää. Rotta oli onnistunut olemaan kaikkea muuta kuin vakuuttava äsken. Vastustaja oli ollut parempi kuin tämä oli odottanut, ja siinähän se ongelma olikin. Rotta oli ollut kuin typerä penikka, täysin valmistautumaton ja vähintäänkin yhtä ylimielinen. Tosipaikan tullen äskeinen olisi todennäköisesti maksanut enemmänkin kuin vain muutaman kipeän paikan ja kolhun ylpeyteen. Aivan mahdollisesti hengenkin. Mutta oli miten oli, sitä oli turhia pohdiskella liian paljoa.
Kasstal löysi helposti hetken etsinnän jälkeen puiden joukosta, erään suurehkon ja vanhan alta, kätkönsä, jonka oli tänä aamuna tehty. Se oli aivan tarpeeksi hyvin tehty, ja puuta vasten nojaamaan nostettu kivenmurikka näytti siltä, kuin olisi ollut siinä aina ja painanut kuin synti. Mutta todellisuudessa rotan onnistui yksinäänkin vääntää se pois tieltä ilman sen suurempia. Alta paljastui reilunkokoinen kolo, josta Kasstal kiskoi esiin suuren, paksusta kankaasta tehdyn säkin. Rottia katsottiin harvemmin hyvällä muutenkaan, ja vielä vähemmän raskaasti aseistautuneita rottia. Kasstal oli jo kauan sitten oppinut, että täällä, enemmän tai vähemmän yksinään ja kun tarkoitus oli olla herättämättä liikaa huomiota, oli parempi jättää todellinen omaisuutensa pois näkyvistä ja esittää surkeaa rotanrääpälettä. Jos ei mitään muuta, niin aina oli joku, jonka mielestä kaikelle rahanarvoiselle löytyisi paljon parempikin omistaja. Miekka oli jo hylätty, ja nyt saisi surkea riepukin kadota...
Kasstalilla meni oma hetkensä varusteidensa kanssa, eikä tällä oikeastaan ollut kiire mihinkään juuri nyt. Jotenka tämä veti toisenkin hetken henkeä. Kipu alkoi pikkuhiljaa kadota, mutta kyllä se vielä oli olemassa. Ja olisi vielä hyvän hetken.
|
|
|
Post by R.C. on Jun 5, 2011 1:45:17 GMT 3
(( Foorumin 30.000. postaus! ))
Reiku ei havainnut rottaa mailla eikä halmeilla, mikä ei naista sanottavammin haitannut. Otuksen paljastettua todelliset karvansa hän ei välittänyt nähdä ketkua enää ikinä. Arvellen rialin luopuneen muutenkin leikistä päätti soturitar lähteä yksin liikkeelle. Iltapäivä oli ehtinyt jo pitkälle ilman että hän oli päässyt yhtään lähemmäs määränpäätään. Päivällinenkin oli kaikessa hötäkässä jäänyt väliin, mutta aikaa säästääkseen nainen päätti pärjätä pelkällä välipalalla. Pisteltyään kimpaleen kuivalihaa ja pari kuivattua viikunaa poskeensa soturitar kiinnitti loputkin varusteensa ja nosti repun selkäänsä pinkaistakseen juoksuun. Kohtalaisen joutuisaa vauhtia hölkäten hän jätti kylän taakseen ja siirtyi leveältä kärrytieltä sankan metsän halki mutkittelevalle kapealle polulle. Vaikka tie oli pahoin ruohottunut ja paksujen puunjuurien halkoma, kokenut samoilija uskoi ehtivänsä taittaa useamman virstan ennen illan pimenemistä.
|
|
|
Post by submarine on Jun 5, 2011 2:25:59 GMT 3
Kauaa ei kissan tarvinnut yksikseen jolkottaa menemään. Kasstal oli kuullut ja haistanut tämän jo kauan ennen kuin sai näkyviin. Loppujen lopuksi tätä ei ollut tarvinnutkaan odottaa erityisen pitkään. Mitään rotta ei nartulle todennut, tai edes tervehtinyt, vaan ilmaantui äkkiä vain vierelle, pitäen yllä samantapaista vauhtia. Saisipahan kissa ainakin ihmetellä tätä koko komeudessaan eikä missään rievussa surkea miekankuvatus kourassa. Ja jonkin verran siinä olisi ollutkin ihmettelemistä, ainakin täkäläisiin rottiin tottuneille. Kasstalilla oli varustusta, oikeaa varustusta, jota olisi voinut kuvailla jopa laadukkaaksi. Olipa tällä aidossa nahkahuotrassa roikkuva miekkakin, mutta paljon epätavallisempi oli rotan panssari. Aivan ja vain siksi, että se oli aito kovetetusta ja vahvistetusta nahasta valmistettu ruumiinsuoja, ja vielä selvästikin rotalle. Käsiä se ei juurikaan suojannut, mutta siihen oli lisätty helmus, joka suojasi rotan reisiä ja hännäntyveä. Sitä oli selvästikin pidetty pitkään ja paikkailtu useaan otteeseen, mutta siitä huolimattakin se oli laadukas ja taidolla tehty suoja, varmasti aidon rahan arvoinen. Sama tuntui pätevän oikeastaan kaikeen rotan jostakin putkahtaneeseen omaisuuteen: vanhaa ja paikkailtua, mutta silti laadukasta. Selkäreppua, vöitä, remmejä ja pieniä säilytyspusseja myöten.
Kasstal itse ei millään tavoin osoittanut edes huomanneensa varustuksensa mystisesti vaihtuneen täysin uuteen. Olkoon se nartun oma pieni pähkäiltävä, jos tämä sitä halusi pähkäillä. Rotta keskittyi pysymään tahdissa mukana - olkoonkin, että se olisi hoitunut vähemmälläkin huomiolla.
|
|
|
Post by R.C. on Jun 6, 2011 12:44:27 GMT 3
Tuskin Reiku oli ehtinyt porhaltaa kylän porteista havaitessaan jo toiselta sivultaan tulevan rotan. Kissanainen ei meinannut aluksi tunnistaa rialia kimppuunsa käyneeksi epeliksi, mutta suhtautui yhtä kaikki varauksella samaisen lajin edustajaan. Hän hidasti hieman vauhtiaan ja käännähti juostessaan lähestyvää kohti, kohottaen samalla varoittavasti nyrkkiin puristunutta kättään kuin valmiina kamppailuun. Vastoin odotuksiaan otus ei kuitenkaan osoittanut vihamielisyyttä, vaan liittyikin Reikun rinnalle hölkkäämään. Nainen katsoi rottaa pitkään alta kulmainsa kunnes laski kätensä ja jatkoi pinkomistaan, tosin rialista mahdollisimman etäälle, aivan tien toiselle laidalle siirtyen. Lähietäisyydeltä tarkastellen Reiku oli jo tajunnut joutuneensa aiemman ahdistelijansa seuraan. Ilmeestä päätellen asia kismitti soturitarta, joka oli ehtinyt toivoa rotan painuneen matkoihinsa. Mokomaa ketkua hän ei olisi enää järin mielellään laskenut selustaansa.
Rialin muutoksen kokenut ulkoasu keräsi tottakai joukon pohtivia katseita. Mistä ihmeestä otus oli moiset vermeet näin äkkiseltään haalinut? Vastausta Reiku ei saisi välttämättä koskaan tietää, mutta kelvollinen haarniska oli syytä ottaa huomioon. Rotta oli ehkä kohentanut ulkoista olemustaan, mutta uskottavuutensa ja huonon ensivaikutelmansa parantamiseksi tarvittiin muutakin. Olipa soturitar kartuttanut aavistuksen omaakin varustustaan: Hän oli sitonut jalkoihinsa nilkoista polviin asti ulottuvat taipuisat ja teräsvahvisteiset suojukset, jotka viittasivat taistelutyylinsä keskittyvän paitsi nyrkkeihin myös potkuihin. Näin mahdollisiin ikäviin yllätyksiin varautuneena sopi käydä vaarallisemmille teille. Reiku vilkaisi rialia vielä kerran tuimasti ennen kuin kiri vauhtiaan poiketakseen ensimmäisenä valtatieltä haarautuvalle metsäpolulle. Takapirun oli parempi olla yrittämättä taas selkäänpuukotusta, sillä hän kuulostelisi herkeämättä varjoaan. Kartan haltijana Reiku epäili tietävänsä reitin rottaa paremmin, eikä muutoinkaan olisi vielä luottanut lähteä toisen opastettavaksi.
|
|
|
Post by submarine on Jun 8, 2011 0:10:10 GMT 3
Kasstalilla ei ollut suuremmin mitään sitä vastaan, että kissa johti. Siitä rotalla ei tosin ollut hajuakaan, mihin tässä oltiin jolkottamassa. Kylä tuskin menisi mihinkään, vaikka pitäisikin yötä vasten juosta itsensä väsyneeksi. Nartulla olisi todennäköisesti siihenkin reilusti puhtia, ja vaikka Kasstal tiesikin, ettei väsyisi vielä näin lyhyellä rupeamalla, ei huomenna toivottavasti pingottaisi samalla tavoin. Rotat olivat nopeita ja ketteriä, mutta kestävyys tuppasi menemään ihmisille. Ainakin hyväkuntoisille. Kissa todennäköisesti olisi samaa sorttia. Etenkin kantamusten kanssa tämä tiesi jo nyt, ettei jaksaisi jolkotella loputtomiin.
Vaikkei ollutkaan varsinaisesti niin tottunut täkäläiseen ilmastoon, saattoi Kasstal silti huomata jo ensimmäiset syksyn merkit. Ilmassa oli aavistus kirpeyttä, ja vaikka puissa vielä lehdet roikkuivatkin, haisi niistäkin edessä häämöttävä ruska. Ihminen tuskin olisi sellaista huomannut, ei ainakaan hajuista. Mutta Kasstalkaan ei vielä havainnut mitään vanhuksen mainitsemasta kirouksesta ja kuolevasta maasta. Kaiketi se olisi vastassa vasta myöhemmin. Tällä hetkellä rotalla ei ollut vielä hajuakaan tilanteesta, eikä sitä kannattaisi liikaa pohtiakaan, ennen kuin edes näkisi, mistä oli kyse. Oli parempi vain keskittyä juoksemaan kissan perässä.
|
|
|
Post by R.C. on Jun 9, 2011 13:11:32 GMT 3
Suven ja syksyn taitteessa illat hämärtyivät nopeasti ja laskeutuvat yöt olivat jo pimeitä ja koleita. Kissanainen ei aikonut taivaltaa tähtien alla tuntemattomassa maastossa. Eksymisen riski oli liian suuri ja sitä paitsi hän oli väsynyt; jollei suorastaan fyysisesti niin vähintään henkisesti rasittunut kuluneen päivän kommelluksista. Eikä luottamuskadon kokeneen rotan roikkuminen kintereillä rauhoittanut sekään juuri mieltään. Auringon koskettaessa taivaanrantaa Reiku hidasti hölkkänsä ripeäksi kävelyksi poiketakseen pian polulta ylemmäs kankaalle. Hetken haettuaan hän löysi maastosta suojaisan nuotiopaikan, johon saattoi kuulla pienen lähteen vaimean solinan alempaa kosteikosta. Nainen laski reppunsa paksun kannon juureen ryhtyäkseen keräämään kuivia sytykkeitä tulta varten. Hiljaisuuden vallitessa soturittaren katse harhaili maahan pudonneissa risuissa ja oksissa, nousten vähän väliä rialiin kuin vahtien otuksen jokaista liikettä. Ilmapiiri oli jotain epäluuloisen ja jäätävän väliltä. Rotan aiempi tempaus oli yhä tuoreessa muistissa. Otuksen karkottaminen vaikutti kuitenkin mahdottomalta ilman tappelua, eikä nainen tahtonut tuhlata toiseen enempää aikaa tai voimiaan. Olisiko kepulille epelille vain annettava toinen mahdollisuus? Moinen arveluttava vaihtoehto vaati toki tarkempaa harkintaa, enemmän aikaa ja arvioimista.
|
|
|
Post by submarine on Jun 9, 2011 20:52:33 GMT 3
Kasstal seurasi narttua ilman sen suurempia. Tässä ei näkynyt läheskään yhtä paljoa jännittyneisyyttä kuin toisessa, kukaties koska sai mukavasti olla se, jolla oli huomattavasti helpompi iskuetäisyys toisen selkään. Eipä niin, että rottakaan rento olisi ollut, mutta tämän jännitys oli enemmänkin tavanomaista soturien ja muiden sellaisten, jotka elivät hoksottimiensa ja nopeiden reaktioidensa varassa. Rento taistelija oli kuollut taistelija, eikä silloin auttanut itkeä, miten oli kaatunut jotenkin epäreilusti. Mutta oli miten oli, Kasstal seuraili kissaa, kun tämä hämärtyvässä illassa etsi sopivaa paikkaa leiriytyä. Mitenkään tämä tosin ei auttanut toista, vaan tyytyi vain tuijottelemaan vierestä mukavan istumapaikan löydettyään. Rotilla oli mukava ja paksu turkki, kissankuvatus siis tehkööt aivan itse tulensa, jos niikseen.
Oli miten oli, Kasstalin oli tunnustettava aina välistä epäluuloisesti vilkuilevan nartun olevan soturi. Tätä ei tarvinnut kunnioittaa tai arvostaa, mutta tunnustettava tämä oli. Kissa kykenisi murtamaan joltakulta tarpeen vaatiessa naaman, ja se oli aivan tarpeeksi. Tämä oli soturi, eikä Kasstalilla ollut siihen sanottavaa. Tätä ei voinut sivuuttaa turhana surkimuksena, eikä tälle voinut nauraa. Soturin saattoi vain tunnustaa, ja sitten joko tappaa tai pitää omassa arvossaan. Eikä Kasstal ollut ainakaan vielä aikeissa purra tältä kyseiseltä naamaa irti. Olkoonkin, ettei vaitonaisesta tapauksesta saisi varmaankaan paljoa mielenkiintoista irti. Tälläkin hetkellä tämä tuntui lähinnä vain tuijottavan kuin olisi epäillyt joutuvansa koska tahansa suolistetuksi jos herpaantuisi. Viikset tiukalla ja häntä jäykkänä, kuten vuinguttiin. Kukaties pitäisi hieman laukaista jännitystä, tai matkasta tulisi pitkä...
Kissan touhutessa tulensa kanssa rotta kaiveli istumapaikaltaan kannon päällä repustaan esiin jonkinlaisen nyssäkän. Sieltä paljastui aavistuksen imelän hajuista, paksua mäskiä, josta tämä nyhti irti sopivan kokoisen palasen. Tietämättömän oli mahdotonta sanoa, mitä se oikeastaan oli, yrittipä sitten haistella tai tuijotella. Kasstalilla ei ollut hajuakaan siitä, oliko nartulla mitään käsitystä aineesta, mutta ensimmäinenhän oli oikeastaan aina paras. Saatuaan itselleen kunnon palan Kasstal nakkasi nyssäkän nartun suuntaan ja näytti sitten hyvin suurieleisesti, miten työnsi omansa suuhunsa ja alkoi hitaasti jauhaa. "Puree. Ei niele. Pure", rotta selitti.
Kasstalilla, tottunut kun oli, ei mennyt erityisen kauaa päästä jyvälle aineen imeytymisestä syntyineistä oloista. Ihmissanoin sitä olisi ollut mahdoton kuvata, eikä rotta ollut koskaan onnistunut kunnolla edes vinkumalla. Se oli yhtä aikaa rentouttava ja kihelmöivä tunne, joka levisi hitaasti pitkin hermoja. Ei samanlainen, kuin joissakin huumeissa, jotka tekivät mielestä hitaan ja utuisen, vaan jotakin aivan muuta. Sellaista paskaa rotta ei olisi koskaan tunkenut kitaansa. Kasstal tunsi leviävän kepeyden ja rentouden, mutta oli siitä huolimatta täysin perillä siitä, mitä ympärillä tapahtui. Oikeastaan, vaikka se harhaa pitkälti olikin tämän aineen kohdalla, olo tuntui melkein jopa valmiimmalta. Tuntui, kuin olisi kyennyt olemaan miten nopea ja valmis tahansa. Ja silti rennolta. Kasstal sihahti tyytyväisesti ja pyyhkäisi kuolavanan suupielestään. Jos aineessa jotakin ikävää oli, niin se, että suu valui kuin vuotava vesileili. Kuolaa tuli paljon ja kunnolla. Mutta siitä huolimattakin, olo oli liian hyvä että olisi piitannut sellaisesta.
|
|
|
Post by R.C. on Jun 11, 2011 20:34:44 GMT 3
Reiku oli ripeästi kerännyt kasan oksia ja koonnut siinä sivussa etsimistään irtokivistä kehän, jonka sisälle hän kasasi nuotion ja iski siihen tuluksistaan tulen. Pian pieni valkea tupruttikin jo vaimeasti rätisten, valaen lämpöä viileään syysilmaan. Nuotion molemmin puolin nainen pystytti katkomansa pitkät ja tukevat oksat, joiden oksanhankoihin hän aikoi asettaa näppärän, taittuvan rautakepin. Keppi oli toisesta päästään oheneva joten sillä olisi voinut seivästää vaikka pyyntisaaliinsa, mutta tällä kertaa nainen aikoi käyttää apuvälinettä keiton valmistamiseen. Tähän tarkoitukseen hän tarvitsi tietenkin vettä, jota piti hakea kauempaa lähteeltä. Kissanainen oli juuri nostamassa reppuaan kun joutilas rotta kiinnitti huomionsa eteensä heittämään nyssäkkään. Hän pysähtyi katsomaan kysyvästi pussia ja rialia, joka neuvoi ja näytti jo esimerkkiä. Huumeet eivät olleet naiselle tuntematon käsite, vaikka niiden käyttöön hän ei ollut koskaan pahemmin perehtynyt. Hän noukki nyssäkän ja nuuhkaisi varovaisesti sen sisältöä. Jossain muussa tilanteessa Reiku olisi saattanut kokeilla hieman kohteliaisuudesta, mutta rotan kohdalla hän ei kokenut enää moista sosiaalista painetta. Niinpä tarjous torjuttiin pienellä päänpuistelulla ja pussi nakattiin takaisin ilman sen kummempia tylytyksiä. Vedenhakureissulleen lähtiessään soturitar saattoi vilkaista rialia suopeammin, tai vaihtoehtoisesti otuksen nauttima aine sai ympäröivän todellisuutensa pehmenemään.
|
|
|
Post by submarine on Jun 11, 2011 21:09:27 GMT 3
Tiukalla kuin venytetty viiksikarva, sitä narttu ainakin tuntui olevan. Kasstal tunsi tiettyjä, jotka olisivat huitaisseet tältä pään harteilta moisesta loukkauksesta, hyväntahdoneleen torjumisesta. Mutta rotta ei ollut yksi niistä, eikä oikeastaan välittänyt suuremmin asiasta - ei ainakaan, kun keskittyi nauttimaan olostaan. Harva mihinkään asti päässyt kalvankalistaja edes osasi rentoutua mitenkään ilman jonkinlaisia aineita tai hupeja, eikä rotta ollut varsinaisesti poikkeus. Liian moni yllätyshyökkäys ja yritys puukottaa selkään olivat varmistaneet, ettei jännitys hevin lakannut. Mutta kevyehköllä huumeella sekin oli paljon helpompaa.
Kissa häipyi, ilmeisestikin hakemaan vettä, ja Kasstal pyyhkäisi pahimmat kuolat suupielestään, ennen kuin kiskaisi puolihuolimattomasti miekkansa esiin. Tämä ase oli paljon edellistä parempitekoinen, ja siitä oli varmasti maksettu aikanaan melkoisesti - tai sitten se oli kiskottu edellisen omistajansa kuolleista käsistä. Se oli pitkähkö, leveä, yksiteräinen sapeli, jokseenkin käyrä ja teräväkärkinen. Teräs oli naarmuilla ja terä lovinen ja kolhittu, mutta siitä huolimattakin ase oli ehdottoman hyvää tekoa. Klimppiä suussaan pyöritellen Kasstal alkoi istumapaikaltaan tarkastaa aseensa kuntoa. Eipä siihen aiota tarvetta ollut, tämä tiesi sen olevan hyvässä kunnossa ennen kuin edes aloitti, mutta eipä se koskaan pahaakaan tehnyt.
|
|
|
Post by R.C. on Jun 16, 2011 13:49:33 GMT 3
Kotvasen samoiltuaan Reiku löysi laiskasti liplattavan puron äärelle. Rehevien sammalten kauttaaltaan vuoraaman kallion halkeamasta noruva lähde kelpasi lähinnä juomaleilin ja keittopadan täyttämiseen, joten perusteellisempi peseytyminen täytyi tältä erää unohtaa. Nainen laski maahan reppunsa, jota ei ollut luottanut jättää leiriin rotan ulottuville. Hän kumartui ja ojensi käsiään pirskottaakseen vilvoittavaa vettä kasvoilleen, kauhoen vielä lopuksi monta kämmenkupillista kylmää nestettä kurkustaan alas. Matkan rasituksista piristyneenä ja raikastuneena nainen avasi huokaisten silmänsä. Pelkkä vesi riitti hänen mielensä elvyttämiseen. Vatsa oli toki toista mieltä, joten astiansa täytettyään Reiku palasi pikimmiten leiriin. Hän vilkaisi ohimennen rialin puuhia, mutta keskittyi kohta omiin keitoksiinsa. Tulelle nostetun padan saattoi päätellä olevan vanha kypärä, jonka nainen oli kukaties napannut talteen tantereelta. Ilmaisia, harmittomia tilaisuuksia ei sopinut jättää hyödyntämättä. Veden kiehumista odotellessaan kissanainen paloitteli eräpuukollaan mukaansa tarttuneet tuoreet sienet, kuivalihat ja kasvikset, ja silppusi löytämänsä yrtit kokeneen kokkaajan elkein. Hän lisäsi kaikki ainekset vuorollaan pataan ja terästi herkulliselta tuoksuvan muhennoksen lopuksi monilla pienissä pussukoissa säilyttämillään mausteilla, joista valtaosa oli näillä main joko tuiki tuntemattomia tai hyvin harvinaisia ja kalliita. Hienoista jauheista kahta Reiku lisäsi vain aivan pienen, kynnenkokoisen nokareen, kuin peläten räjäyttävänsä niillä koko padan taivaan tuuliin. Hämmennettyään vielä hyvin pienellä puukauhalla hän kauhoi valmista ruokaa puusta vuoltuun kuppiin. Nainen oli jo alkamassa syömään kun hän sattui katsahtamaan rottaan. Ei kai otus aikonut pelkällä mäskillä elää? Miksipä moinen olisi häntä hetkauttanut, mutta... Noh, olipa Reiku otukselle vielä vihainen tai ei, piti epelin aiempi kohtelias ele kai jotenkin korvata. Ruokaa riittäisi hyvinkin kahdelle, mutta kissanaisella ei ollut ylimääräistä kuppia saati lusikkaa. Reikulla ei ollut tapana kantaa mukanaan turhaa painolastia. Niinpä hän tarjosi omaa annostaan rotalle, epäillen tosin ettei rial välttämättä edes pitäisi tulisista ruoista. Otuksen ilme voisi hyvinkin olla näkemisen arvoinen.
|
|