|
Post by dallan on Oct 29, 2009 1:56:30 GMT 3
Musta kissa juoksi kadulta johonkin pieneen nurkkaukseen piiloon, vaikka mitään todellista vaaraa ei olisi ollut. Lähestyvä yksisarvinen ei olisi vahingoittanut sitä vaan olisi jättänyt kissan omaan rauhaansa leppoisaa päiväänsä jatkamaan auringonpaisteessa makoillen. Kissa ei tätä kuitenkaan tiennyt, joten hänen kannaltaan oli järkevää luikahtaa piiloon aivan varmuuden vuoksi, sillä seuraukset saattaisivat muuten olla hyvinkin vakavat. Yksisarvinen vuorostaan jatkoi tympiintyneenä matkaansa kohti sitä jotakin kurssia, johon puoliso oli määrännyt ja jonne lääkäri oli järjestänyt paikan. Dallan ei nyt muistanut tämän mokoman nimeä, mutta oli tähän nyt puolison takia osallistuttava ja oltava siellä aktiivinen. Nähtäväksi jäisi sitten avaisiko se todella mainostettuja uusia näkökulmia omiin ongelmiin vai jäisikö asia vain mahdollisuuden tasolle. Dallan ei oikein jaksanut asennoitua positiivisesti. Hän oli kyllä ihan itsekseenkin osannut miettiä paljon niitä asioita, joista vaimo aina valitti ja joiden takia tännekin nyt sitten piti mennä. Piristeiden liiallinen käyttö oli kuulema ongelma, mutta uros ei saanut päähänsä, minkä vuoksi. Hän tajusi kyllä, ettei aina viettänyt tarpeeksi aikaa rakkansa kanssa, joskus unohti kysyä häneltä mielipidettä tärkeistä asioista ja ettei osannut useinkaan tulkita hänen toiveitaan oikein. Sitä ei kyllä kannattanut yrittääkään kiistää, että uudet näkökulmat sosiaalisiin suhteisiin liittyen voisivat olla jopa ihan hyödyllisiä. Piristeosuudessa yksisarvinen ei vain nähnyt mitään ongelmaa ja harmitus sen osalta ei tuntunut menevän ohi.
Harmituksen valtaamana vaaleansinisissä housuissa sekä hivenen kiiltävässä vaaleanruskeassa takissa hitaasti tallustanut eläin alkoi matkan edetessä vieläpä saada päähänsä mitä erinäisimpiä murheita elämästä, jotka eivät välttämättä edes olleet millään tavalla merkittäviä. Tämä kurssi vain tuntui ruokkivan vainoharhaa oman elämän yksityiskohdista, kun asioita tuli miettineeksi liian kriittiseltä näkökannalta. Urosta hermostutti. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä puhuisi itsestään. Kaikki tämä tuntui lähinnä häiritsevältä ja nololta, vaikka luultavasti muillakin kurssilaisilla oli samankaltaisia tuntemuksia ja ohjaajat varmasti auttaisivat keskustelemisen viemisessä eteenpäin. Optimaalisin tilanne tietenkin olisi, että muut olisivat äänessä niin paljon, ettei tarvitsisi ottaa suunvuoroa kuin aina harvoin lähinnä muodon vuoksi. Silloin voisi rennosti kuunnella ja sen jälkeen tyytyväisenä sepitellä omalle rakkaalle, mitä kaikkea siellä kurssilla silläkin kertaa keskusteltiin.
Silti, niin paljon kuin passiivisuus houkuttikin, yksisarvinen ei tahtonut saada sitä ohimennyttä ja taaksejäänyttä pientä kissaa mielestään. Asioita oli niin helppo luikahtaa piiloon, että se tuntui erinomaiselta, helpolta ja luonnolliselta ensimmäiseltä ratkaisulta. Jos kissa olisi kuitenkin tiennyt enemmän, niin se olisi vain voinut jäädä paikalleen makoilemaan auringonpaisteeseen tyytyen vain rennosti havainnoimaan, että siinä se vastaantulija nyt vain rauhallisesti käveli ohitse. Mutta oliko sellainen jotain, mitä voisi oppia? Kokeilemallahan se vain selviäisi, mutta uros ei silti päässyt suurista epäluuloistaan ideaa kohtaan. Kahvitarjoilu saattaisi tosin pelastaa reissun.
|
|
|
Post by TomppaJr on Oct 29, 2009 16:46:48 GMT 3
Laco Janecek, tuo ennen aina niin iloinen ja ymmärtävä ihminen laahusti pitkiä ja mutkikkaita pikkukujia kohti erästä vaaleankellertävää, paikalliseen sisustukseen sopimatonta taloa. Hän oli kohta jo takuulla parisen sataa metriä potkiskellut edellään vanhaa hernekeittopurkkia, jonka joku oli epähuomiossa viskannut parvekkeelta alas. Lacon mieli oli synkkääkin synkempi. Hän oli nimittäin kuukausi takaperin kokenut aivan hirvittävän, jopa paikallisuutisiin päässeen tapauksen, jossa vanha maalaistalo paloi poroksi. Turmasta selvisi vain kaksi ihmistä, Laco ja eräs viisivuotias tyttö. Itse asiassa tuo tyttö oli aiheuttanut Lacolle nuo suurimmat sydäntä raastavat kivut. Tyttö oli nimittäin nähnyt molempien vanhempiensa kärventyvän pieneksi tuhkakeoksi. Hänen silmistään oli nähnyt tyrmistyksen ja pohjattoman surun. Lacon elämän kamalin kokemus oli tapahtunut keskellä liekkejä, kun tyttö käpertyi vanhempiensa hiillostuneiden ruumiiden ympärille ja nyyhkytti heidän päälleen tuhansia kyyneliä.
Lacolla ei ollut aavistustakaan miten tyttö nykyään voi, mutta kun hän viimeksi muutama viikko sitten näki tämän, ei hänellä hyvinkään mennyt. Tyttö ei kuulemma ollut turman jälkeen nukkunut minuuttiakaan, vain itkenyt ja tuijottanut tyhjänä eteensä. Lacon näkeminen piristi karmaisevan paljon laihtunutta tyttöä hieman ja hän kutsui jopa miestä erehdyksissään isäkseen. Laco ei pistänyt vastaan, vaan halasi tyttöä lujaa. Ja pian pieni elämä tuupertui hänen syliinsä. Ei, ei tyttö kuollut, hän nukahti. Viimein.
Siinä nuori mies käveli kohti Parannuskurssi OPP:tä. Hänen perheensä oli pakottanut Lacon yrittämään hakea parannusta surkutteluun. Loppujen lopuksi ajatus tuntui hänestäkin hyvältä. Mitä sureminenkaan auttaisi? Ei mitään, sillä tuollaisesta tuskasta sydän ei varmaan koskaan toipuisi.
Pian Laco oli jo suurella kaksoisovella ja rahnusti sisään. Vastassa häntä oli nuori, ehkä kaksissakymmenissä oleva nainen. Ginaksi itsensä kertonut tyttö meinasi juuri ohjata Lacon saliin, kun mies kääntyi ympäri kuultuaan oven kolahtavan. "Yksisarvinen!" hän karjaisi ja pyörtyi.
|
|
|
Post by dallan on Nov 5, 2009 17:59:09 GMT 3
Kurssi sai melkein toisenkin pyörtymistapauksensa ennen kuin ehti varsinaisesti alkamaankaan. Siinä määrin yksisarvinen säikähti jonkun pyörtymistä juuri, kun hän saapui ovesta sisään. Hämmästyksissään eläin otti välittömästi muutaman askeleen sivummalle, ettei ainakaan olisi tiellä jos mies tarvitsisi jotain apua. Jälleen hetken aikaa tämä kurssi tuntui äärimmäisen huonolta idealta. Yksisarvinen oli jo jännittänyt tarpeeksi oven avaamista ja sisään astumista ja sitten vielä tämä. Jo sisälle uskaltaakseen hänen oli pitänyt käydä mielessään läpi koko se operaatio, miten etsisi sisäänkäynnin läheltä jonkin opasteen tai opastajan, jonka avulla saisi tietää, mihin pitäisi mennä. Uros oli päätellyt, ettei hommassa yksinkertaisesti olisi ollut järkeä jos missään ei olisi ollut selkeää informaatiota siitä, mihin suuntaan piti mennä varsinkin kun kurssille tuleminenkin oli aavistuksen arkaluontoinen asia. Tätä oli nimittäin mainostettu tasokkaaksi, joten lupaukset täyttääkseen kurssin pitäjien täytyi kyllä ottaa huomioon tarpeellinen opastaminen varsinkin, kun kaikki kurssille tulevat eivät välttämättä olleet kaikkein vakaimpia tapauksia. Joillekin oli ylitsepääsemättömän kiusallista ihmetellä puutteellisen tiedonannon takia aulassa, mitä tekisi tai mihin menisi seuraavaksi.
Pätevä ennakkosuunnitelmakaan ei kuitenkaan ollut poistanut jännitystä vaan vain antanut lohtua siitä, että jännittäminen saattaisi loppua siihen, kun kaikki nyt todennäköisesti menisikin hyvin. Vaan eipä mennyt ja mikäli huudosta ennen pyörtymistä oli jotain pääteltävissä, niin Dallan itse vielä näytteli pääosaa koko pyörtymiskuvion syissä! Jos pyörtyminen olisi ollut valinnanvarainen teko, niin yksisarvinen olisi saman tien kävellyt ulos ja päättänyt olla osallistumatta koko tällä hetkellä kauhuskenaariolta vaikuttaneelle kurssille. Nyt säikähtänyt eläin tunsi kuitenkin sen verran vastuuntuntoa, että ainoastaan pakitti sisätiloje puolella seinänvierustaa pitkin noin neljän metrin päähän pöyrtyneestä miehestä ja jäi sinne odotellen tarkkailemaan, että tekisikö joku asialle jotain. Eihän miestä voinut vain jättää tuolla tavalla vaan olisi katsottava, että hän tuli kuntoon ja haettava tarvittaessa apua. Lisäksi omien tunteidensa verukkeella hankalan hetken jättäminen ihan oikeasti oli huono syy poistua onnettomuuspaikalta. Säikähdys- ja pelkoreaktion merkitystä ei tosin saanut aliarvioida. Se saattoi olla lujuudeltaan toimintaa lamaannuttavaa eikä tällöin henkilö ainakaan sillä hetkellä yksinkertaisesti kyennyt tekemään mitään hyödyllistä, mutta jos vähäänkään oli mahdollisuus tehdä jotain, niin oli hyvä ainakin yrittää. Ainakin näin Dallan selitti itselleen sen, miten saattoi vain seistä katselemassa tekemättä mitään hyödyllistä. Tottahan se oli osittain, että uros oli niin paniikissa, ettei osannut tehdä muuta kuin käydä läpi omia tuntemuksiaan ja odotella, että tilanne kääntyisi parempaan suuntaan.
|
|
|
Post by TomppaJr on Nov 5, 2009 21:15:44 GMT 3
Hetken aikaa Lacon päässä hypähtelivät sekaisessa harmoniassa sekä yksisarviset, Beethovenin haamut että mielenkiintoisesti vääntyneet nuotit, ja sekaan mahtui myös jonkinlainen linnunlaulukonsertti. Kohta kuvat hänen mielessä alkoivat pyöriä lujaa pikkuhiljaa kadoten ja pian hän huomasi ympärillään kymmenisen huolestunutta päätä jotka kaikki yrittivät saada hänet virkoamaan. "Ei tarttee tuoda sitä vesiämpärii" jostain kuului. "Tää virkos jo" ääni jatkoi. Laco hieroi hiljaa silmiään ja haparoi seinän suurella avustuksella itsensä jotenkin tolpilleen. Kohta kuitenkin hänen silmänsä suurenivat ja hän meinasi uudelleen pyörtyä nähdessään uroksen nurkassa seisomassa. Yksi nainen riensi Lacon luokse ja selitti tälle hiljaa ja rauhallisesti että dallan oli yksi kurssille osallistuva henkilö, vähintään kummallisesta ulkomuodosta huolimatta hän on yhtä ongelmallinen kuin tekin eikä tätä pitänyt järkyttää enempää. Laco taisi käsittää sen joten pian päästiin jo itse terapian pariin.
Seitsemän henkilöä kauniisti istumassa piirissä kellertävän vihertävissä hyvin epämukavissa tuoleissa (ja yksi yksisarvinen istumassa lattialla). Siinä oli kurssin ensimmäiset minuutit kiteytettyinä. Keskellä piiriä hääräsi noin 40-vuotias tukevahko pikkuinen nainen joka keräili perustietoja osallistujista. Kun kaikki oli valmista, rouva Titi (niin kuin ohjaaja itseään tahtoi kutsuttavan) aloitti ensimmäisen harjoituksen. Siinä oli tarkoitus esittää omia ongelmiaan muille keskellä piiriä ja saada siten purettua pahaa oloaan. Rouva Titi muistutti, että nämä ongelmat jäisivät rakennuksen sisäpuolelle, eikä muiden ongelmista saanut kertoa ulkomaailmalle. "Harjoitus alkakoon!" rouva Titi sanoi ystävällisesti ja siirtyi syrjään.
|
|
|
Post by dallan on Nov 17, 2009 4:18:54 GMT 3
((Anteeksi kesto. Laitan jatkossa nopeammin.))
Kurssin pitäjät todella ymmärsivät jännitystä. Suuri kiitos siitä heille ja tavalle, jolla tämä kurssi aloitettiin. Karvat pystyyn nostattaneen alun jälkeen Dallan oli pääasiassa vain halunnut pois, mutta rauhallinen alku passiivisen seuraajan roolissa antoi tunteille aikaa rauhoittua. Jännitystään Dallanilta meni monta asiaa ohi, mutta hiljalleen hänen keskittymisensä alkoi parantua ja sanat todella jäivät mieleen. Tunnemyrskyssä oli mahdotonta keskittyä mihinkään monimutkaiseen oli se sitten keskustelemista, lukemista tai edes kuuntelemista. Yksisarvinen ei tiennyt, että auttoiko muuhun keskittymisen yrittäminen asiaan, sillä tunnemyrskyjen harvinaisuus ei päästänyt sitä testaamaankaan. Aika oli ainoa asia, joka kokemuksesta aivan yleisesti tunnetusti toimi.
Toisaalta rauhoituttuaan enemmän yksisarvinen alkoi ajan mittaan myös tuntea pientä kiusaantuneisuuden ja erimielisyyden tunnetta alusta ja sen erinomaisuudesta. Hän nimittäin pelkäsi, että jokin tulevan toiminnan kannalta hyvin oleellinen oli mennyt häneltä ohi korvien. Se taas kasvatti merkittävästi sellaisen häpeällisen tilanteen riskiä, että jotain tärkeää ja selvää asiaa ei tiennyt ja kaikkien muiden silmien edessä joku joutuisi opastamaan asiassa. Itse tilannettakin pahempaa oli sen odottaminen ja yleisemmin jatkuva hermostuneisuus tuntematonta tulevaa kohtaan. Näinpä yksi Dallanin eniten maailmassa toivomista asioista oli, ettei hän olisi ensimmäinen missään kovin pian tulevassa ryhmätoiminnassa. Melkeinpä hänen pitäisi pyytää jonkun toisen olevan ensimmäinen, sillä muuten tästä ei tulisi yhtään mitään.
Vai jäisivät puheet tämän rakennuksen sisälle. Hyvässä lykyssä Dallan saisi lukea itsestään jostain ala-arvoisesta juorulehdestä. "Katsaus kuuluisan fyysikon huumeongelmista seuranneeseen masennukseen" jotenkin raflaavassa muodossa vielä komeilisi etusivulla. Sanaa yksisarvinen siinä tuskin voisi käyttää, sillä se voisi jo olla rasistista. Toisaalta Dallanin puolisokin varmasti kyselisi paljon kurssin tapahtumista, mutta vaikka hän kertoisi kuulemaansa vielä eteenpäin, niin kertomuksen painoarvo laski koko ajan. Juorut kaverin kaverin puolison näkemästä olivat huikeasti vähemmän herkullisia kuin jo kaverin puolison tapauksessa. Näin ollen tässä ei nyt välttämättä kävisi pahasti, jos kukaan osallistujista ei sitä erityisesti lähtisi yrittämään. Silloinkin Dallan voisi haastaa kyseisen veijarin oikeuteen kurssille osallistumiseen liittyvän vaitiolovelvollisuuden rikkomisesta ja näin aiheuttaa hänelle varmasti vielä enemmän harmia, mitä yksisarviselle itselleen koituisi vieläpä kun Dallan ei ollut mitenkään mediakuuluisa eikä hänen tylsässä elämässään olisi pitkäksi aikaa kirjoitettavaakaan. Tosin, ensin pitäisi tarkistaa ohjaajilta, että oliko tässä kurssissa mitään kirjallista vaitiolovelvollisuutta. Sitä ennen ei paranisi puhua mitään suurempia.
Harjoitus alkoi ja suureksi helpotukseksi ensimmäinen oli joku 37 vuotias nainen. Ulkonäöstä nyt ei voinut hirveästi ihmisestä kertoa. Näytti vaatetuksen perusteella keskiluokkaiselta. Siihen se melkein jäi. "No tuota", nainen aloitti nostaen kättään vähän ujosti puolittaiseksi jääneen tervehdyksen eleenä. "Jos minä nyt sitten aloitan. Mutta lyhyesti. Kun minulla on 19 vuotias tytär, joka muutti kotoa pois toiseen kaupunkiin töihin ja nyt minä asun ensi kertaa yksin mieheni kanssa. Mutta kun minua huolestuttaa koko ajan, ja soittelenkin tyttärelleni joka päivä, kun hänellä on nykyään sellainen poikaystäväkin, joka on sillä tavalla omituinen ja.. Haluan vain tietää, mitä hänelle kuuluu, mutta nyt tyttäreni on jotenkin alkanut olla vihainen eikä puhu minulle enää. Se on se poikaystävä. Se on muuttanut hänet ja sitten minulla on tätä unettomuuttakin sen vuoksi."
|
|
|
Post by TomppaJr on Nov 22, 2009 12:49:43 GMT 3
Laco istui hiljaa tuolillaan ja seurasi mitä muilla oli sanottavaa. Hän ei kuitenkaan pystynyt tarkasti seuraamaan ihmisten säälittäviä ongelmia, vaan vilkuili lähes koko ajan muita piirissä istuvia. Lacon vieressä vasemmalla istui pieni, noin viisikymmenvuotias ukko, joka nuokkui risupartansa kanssa tuolillaan ja välillä hän näytti nukahtavankin. "Selvästi alkoholiongelma", Laco tuumi. Ukkelin vieressä istui äärimmäisen kaunis nainen, hän muistutti hieman Lacon äitiä nuorena. Nainen - tai pikemminkin tyttö - näytti täysin terveeltä ja pirteältä, eikä Lacolla ollut aavistustakaan miksi hän oli kurssilla. Seuraavana olikin tyhjä penkki, toisin sanottuna tuo 37-vuotias naikkonen joka edelleenkin yritti saada keskellä jotain sanottua. Lacoa tismalleen vastapäätä istui Dallan, kukas muukaan, kummallisen näköinen, typerän pohdiskeleva otus, joka oli uponnut omaan maailmaansa täysin eikä varmaan olisi kuullut atomipommiakaan. Lacoa nauratti ajatus. Hän käänsi hitaasti katseensa pois yksisarvisesta. Dallanin vieressä istui omituisen näköinen, hyvin stressaantunut frakkipukuinen mies joka jojotteli. Selvästi liikemies. Lacoa alkoi naurattaa vielä enemmän, mutta hän pystyi pitämään hihityksen sisällään... Ainakin vielä.
"Hyvä, kerroit ongelmastasi varsin mukavasti!", rouva Titi huudahti ja taputti käsiään ylipirteästi. "Menemmekin harvinaisesti nyt näin vastapäivään, joten vuorossa oletkin sinä, neiti siinä", rouva Titi sanoi ja taputti kaunista tyttöä olkapäälle. "Kiitos", tyttö sanoi ja käveli keskelle. "Moi, mä oon Sofia Herbst, 18 vee ja mun poikaystävä on ihan outo...", hän sanoi ja jatkoi puhumistaan. Laco ei enää jaksanut kuunnella, vaan tutkaili vielä kaksi oikealla istuvaa toveriaan, jos sitä sanaa nyt voisi käyttää. Lacon vieressä istui ehkä kuusikymppinen nainen, joka itkua tihrusti koko ajan, Laco epäili että nainen oli saattanut jäädä leskeksi vähän aikaa sitten, kuka tietää. Naisen vieressä istui raskaana oleva nainen, eikä hänestä kyllä saanut muuta irti, ei ikää, ei mahdollista ongelmaa, ei mitään. Hän vain tuijotti lasisesti eteensä. "Pahus", Laco ajatteli ja vaihtoi asentoa tuolissa. Nyt vasta hän aloitti kunnolla seuraamaan ihmisten ongelmia.
"...me just eilen tehtiin sitä ja mul on ihan semmonen tunne et Simppa ei rakasta mua!"
|
|
|
Post by dallan on Nov 29, 2009 16:56:25 GMT 3
Dallan oli syvästi helpottunut siitä, että oli viimeinen. Näin hänellä oli enemmän aikaa miettiä, mitä oikein sanoisi. Kyllähän hänellä oli asioita sydämellään vaikka muille jakaa, kuten sanonta kuului, vaikka täällä nyt ei tietenkään sopinut yrittää antaa omastaan pois toisen kannettavaksi. Ideanahan taisi olla käsitellä suruaan julkisesti toisten kanssa, jotka tavalla tai toisella tunsivat jotain samankaltaista. Raskaan tunteen lähdehän ei varsinaisesti tehnyt välttämättä minkäänlaista eroa itse tunteeseen, joten siltä pohjalta kurssi saattoi toimia näin ilman mitään tiettyä ongelmien teemaa. Toisaalta näin käytännössä vaikka läheisen kuolema luultavasti oli yksilölle paljon raskaampi paikka kuin vaikka... vaikka.. Noh, ei Dallan nyt keksinytkään mitään. Niin huoli lähimmäisestä, alkoholiongelmat kuin rakkaushuoletkin saattoivat olla niin elämää hallitsevia murheita, ettei niitä tehnyt mieli erottaa kuoleman kokemisesta. Dallaninkin niin monet olivat tämän pitkän elämän aikana jättäneet eikä se ikinä tuntunut yhtään sen helpommalta. Hänellä oli ainakin omia tunteita, joiden pohjalta asioita saattoi mielekkäästi verrata keskenään.
Kuitenkin sosiaalisen elämän sääntöihin tuntui kuuluvan, ettei kaikesta saanut olla yhtä pahoillaan tai lainkaan pahoillaan. Raja tällaisten asioiden välillä toki oli epäselvä, mutta itse syy sen olemassaoloon vaikutti ilmeiseltä, kun mietti että toisen syvää surua oli hyvä kunnioittaa eikä väheksyä sen raskautta. Ei lapsensa menettäneelle sopinut alkaa itkeä kuinka se harmitti, että jalka olisi nyt kuukauden kipsissä onnettomuuden vuoksi. Kääntäen kaikesta ei sopinut olla pahoillaan, mutta se tosin tuskin tulisi olemaan täällä ongelma. Ensimmäisen suhteen voisi tulla tilanne, miten joku kurssilaisista oli täällä paljon raskaampien syiden vuoksi kuin muut. Ei sellainenkaan tehnyt toisten ongelmia ja raskaita tunteita olemattomiksi, mutta kunnioituksen raskaimmassa tilanteessa oleva kyllä ansaitsi. Kunnioitus oli toivottavasti molemminpuolista, sillä ei oman vaikeimman tilanteensakaan vuoksi sopinut lytätä helpommassa, mutta silti hankalassa tilanteessa olevien oikeutta tuntea surua ja käsitellä sitä täällä.
Oli alkoholisoituneen miehen vuoro. Häneltä kesti hetki hoksata, että hän oli seuraavaksi, mutta pienen ihmetyksen hetken jälkeen ukko alkoi hitaasti nousta tuoliltaan ylös ja käveli keskelle. Hän istahti alas laiskasti kuin olisi voinut jäädä siihen pidemmäksikin aikaa. "Moi, mä oon ihan vaan Nels. Perkele. Mun suurin ongelma on, ettei mulla oo rahaa. Mä tulin tännekin saatana vaan sen takia, kun mä asun semmosessa asunnottomien hommassa, johon ei saa edes viinaa tuoda ja nyt niillä vitun poliitikoilla on joku maailmanparannusohjelma, millä ne kuvittelee, että ihmiset paranee, kun ne pistää joillekin tukikursseille. Nykyään maailmassa ei oo yhtään vapautta. Siis mä olen turha ihminen. Vanha juoppo, enkä mä tästä miksään vitun työssäkäyväks nuoreks oo muuttumassa. Mut en mä muuta tarttis kuin vaan tarpeeks rahaa. Mut oikeesti. Anteeks teille kaikille, että mä oon täällä häiritsemässä teidän kurssia."
Nels katsoi Titiä kohden kysyvästi, että sopiko tähän jo lopettaa. Hetki häneltä meni päästä taas ylös alkuperäiselle tuolilleen nuokkumaan, mutta muilta osin hän oli kyllä antamassa vuoroa jo hyvin mielellään seuraavalle.
|
|
|
Post by TomppaJr on Dec 3, 2009 22:43:27 GMT 3
Rouva Titin silmistä näki pienen huokaisun, ehkä tämä kurssi ei ollutkaan niin suurmenestys kun hän oli kuvitellut... Hän kuitenkin pakotti kasvoilleen jonkinlaisen hymyn ja kiitti Nelsiä. Rouva Titi vilkaisi Lacoa ja heilautti kädellään kohti keskustaa - kuin vinkkinä että Lacon pitäisi mennä sinne. Mies katseli varovaisesti ympärilleen ja yritti saada jalkoihinsa jonkinlaista kävelyä muistuttavaa liikettä. Hänen jalkansa olivat selvästi eri mieltä asiasta ja pian Laco huomasi kököttävänsä polvillaan kaikkien katseiden edessä. "Voi paska", hän ajatteli ja toivoi liukenevansa lattialankkujen sekaan. "Anteeksi", hän tokaisi. "Olen hieman järkyttynyt, ja... niin", Laco sanoi ja helahti tulipunaiseksi. "Ei se mitään, kerro vain ongelmastasi", rouva Titi sanoi hymyillen. Laco sai hieman lisää itseluottamusta, kömpi ylös, laahusti keskelle ja hengähti syvään.
"Asia on nyt niin... Että... Minä, noh, olen vähän niinku äärimmäisen surullinen ja elämäni on perseestä kun näin semmosen pikkutytön itkevän kuolleiden vanhempiesa luona ja silleen niinku siellä maalaistalossa ja mä vähän niinku sain traumoja niinku se pikkutyttöki, mä oon nähny sitä tyttöö niinku vaan pari kertaa ja musta se on kyllä toipunu siitä kamalasta tulipalosta paljon paremmin kun mä ja nyt mun on pakko niinku saada tähän helvetin pahaan olooni apuu niinku tämmöseltä kurssilta... Toivottavasti te ymmärrätte mua ja mun paskaa ongelmaa, ja mä oon sit just se tyyppi joka on näkyny lehissä "se toinen joka selvisi kaameasta maatalon palosta", ja, ja, ja... ei muuta kiitos!" Laco sanoi melkein yhteen henkäisyyn, hoiperteli tuoliaan kohti ja loppujen lopuksi löysi itsensä taas rähmällään, tällä kertaa mahallaan. Ja nyt häntä sattui, oikeasti, hän nimittäin kompastui tuoliin ja se väänsi hänen jalkaansa ikävästi. "Voi perkeleen paska!" hän sai suustaan ja alkoi sitten rimpuilla itseään irti tuolista. Mutta se sattui, sattui valtavasti. "Ai, auta Ti... rouva Titi!" hän vinkaisi heikolla äänellä ja rouva Titi tuli auttamaan. Muuta hän ei sitten muistanutkaan, hän nimittäin pyörtyi - taas.
|
|
|
Post by dallan on Dec 12, 2009 6:59:41 GMT 3
Herra Nelsin puheenvuoroa pahemmaksi tämä ei ainakaan voisi mennä. Dallan ei edes kehdannut katsoa miehen suuntaan. Jopa se tuntui kiusallisen epäsovinnaiselta. Parasta olisi antaa hetken hiljalleen valua ohi ja jäädä muiden varjoon. Sillä tunnelma toivottavasti kevenisi, kun taas käsiteltäisiin asioita, joihin joku todella halusi ratkaisua. Niille oli paljon mieluummin kuuntelijana, kun saattoi toivoa, että nämä vaikeudet menisivät ohitse, vaikka välittömästi ei itse tehnytkään asialle muuta kuin kuunnellut. Ei sellaisia taikasanoja välttämättä koko maailmassa ollutkaan, millä olisi päässyt henkisestä pahoinvoinnistaan välittömästi eroon. Se oli vain pitkä prosessi, jossa saattoi yrittää olla tukena.
Lacolla ei alkanut esitys aivan toivotulla tavalla. Se oli vähän huvittavaa, mutta ei sitä näyttää saanut. Lopulta sisimmässäänkin kuitenkin toivoi, ettei noin olisi sattunut. Jos asiasta olisi nimittäin saanut päättää, niin se ei olisi tuntunut yhtään hauskalta, mutta sellaista valtaa mielellä kehon yli ei vain sattunut olemaan. Miksi ei olikin jo sellaista tasoa oleva kysymys, ettei Dallan viitsinyt edes yrittää miettiä sitä tarkemmin. Tuskinpa kukaan tässä maailmassa ymmärsi, miten tahto toimi tai mitä se oli, vaikka hienoja lähestymisyrityksiä aiheeseen varmasti olikin olemassa. Kuolemakin prosessina oli yksi elämän valtavista mysteereistä. Omia tunteitakin oli niin vaikea ennustaa, ettei sitä osannut edes sanoa, olisiko menetys yhtä raskas siinäkään tapauksessa, että tietäisi tarinan jatkuvan jonkin onnellisen kaavan kautta.
Dallan ei voinut sanoa tietävänsä, miltä Lacosta tarkalleen ottaen tuntui, mutta oltuaan kosketuksissa kuoleman kanssa lukuisia kertoja hänellä oli hyvä aavistus. Se oli laajempaa, mihin ymmärrys ylsi ja siihen valmistautuminen tuntui kuin olisi kurottautunut johonkin, joka ruokki väärää toivoa häilyvästi hämäämällä olevansa ihan itsensä lähellä. Silti oli liian helppoa tarttua epätodennäköiseen syöttiin, kun halusi tarpeeksi sen olevan totta ja halusi pitää sitä omanaan, hyvänään ja kuvitella jo tällä kertaa olevansa kyllin karaistunut sietämään virtauksen myrkyllisiä tunteita. Vaan voisiko kokemuksesta ikinä olla yhtään mihinkään, kun tuo ihme puri sisintä ja upotti saaliinsa avuttomuuden tilaan kauas normaalista itsekontrollista. Jäljelle jäi vain kokemus, joka osasi kääntyä ylösalaisin saadakseen uhristaan puristettua kaiken toivon ja onnen. Se pyörrytti ja armotta kieputti pään tilaan, josta ei eläessään täysin palautuisi.
Dallania aihe kosketti niin syvältä, että häneltä meni tovi tajuta, että joku oli pyörtynyt! Se säikäytti.
|
|
|
Post by TomppaJr on Dec 22, 2009 15:00:04 GMT 3
((tämä oli aika paljon lyhennetty versio mitä aluksi kirjoitin, niin kuin sanoin sulle, niin kirjotin kyllä jo jatkon, mutta onnistuin jotenkin säheltämään sen niin, ettei se näkynytkään. Anteeksi tönköstä tekstistä, kyllä varmaan tiedät kuinka ikävää on kirjoittaa sama juttu kahteen kertaan...))
"Tip tap, tip tap, tipe tipe tip tap", kuului Lacon päässä kun hän yritti selvittää asioita mielessään. Hän hitaasti alkoi erottaa ympäristöään, muttei vielä oikein tajunnut missä oli, tai mitä oli tekeillä. "Herra Janecek, herää. Oletko kunnossa?" rouva Titi kysyi ja taputti Lacoa selkään. "Joulumuori!" Laco kiljaisi ja katseli iloisena ympärilleen. "Paljon tonttuja!" hän huusi ja konttasi kaikkien osallistujien jalkoihin kihnuttamaan. Muut katselivat Lacoa melko ymmyrkäisinä ja osa ei pystynyt pidättämään nauruaan. Jotkut vain tuijottivat Lacoa surullisena. Voi miesrukkaa.
"Kuules nyt herraseni! Sinä tuhma tonttu lähdet nyt tänne puhutteluun, seuraa!" Joulumuori aka rouva Titi sanoi tomerasti Lacolle, joka kiltisti lähti konttaamaan kohti takahuonetta. Siellä rouva Titi tunki miehen istumaan nojatuoliin ja alkoi selittää hänelle kurssista, ja miksi hän oli tullut paikalle. Laco selvästi alkoi pikkuhiljaa palautumaan normaaliksi. "Taidan muistaa jotain, mutta en läheskään kaikkea", mies sanoi nolona kun rouva Titi oli selittänyt hänelle mitä hän oli tehnyt muille.. "Ehkä toinen isku päähän auttaisi. Voisitkos ystävällisesti lyödä minua?" Laco kysyi. Rouva Titi oli äärimmäisen hämmentynyt. Hänenkö piti lyödä jotakuta? "Noh... voinhan minä nyt kokeilla...", hän sanoi ja hävisi etsimään paksua kirjaa varastostaan.
Kuului kauhea kops, ja pian rouva Titi ja Laco olivat tulleet takaisin muiden seuraan. Laco pyysi kaikilta anteeksi ja kurssi pääsi jatkumaan. Seuraavaksi olikin vuorossa vanha nainen, jota Laco epäili leskeksi. Mutta ken tietää? Hän asteli hitaasti keskelle.
|
|
|
Post by dallan on Dec 23, 2009 0:25:33 GMT 3
((Tiedän kyllä tunteen, kun olen itsekin menettänyt monta vuoroa mitä ihmeellisimmistä syistä. Uudelleen tekeminen tosiaan on todella turhauttavaa. Oikein hyvä tuo on kyllä noinkin.))
'Miesressukka' Dallan ajatteli. Yksisarvinen itse ei ollut tuollainen edes humalassa ja tässä ei ollut edes kyse siitä. Tuskinpa hän oli aina ollut tuollainen. Kun ajatteli, että Laco oli kuitenkin tällä kurssilla ja oli maininnut siihen syyksi dramaattiset tapahtumat menneisyydestään, muttei sitä, että olisi vaikka taipuvainen pyörtyilemään hankalissa tilanteissa. Tottakai tämä kaikki oli vain arvuuttelua, mutta ehkäpä yksisarvisen pitäisi koettaa vaihtaa muutama sananen miehen kanssa kurssin jälkeen tai jos siihen muuten tulisi tilaisuus. Moinen jännitti urosta valtavasti, mutta pelon voittamisten tarvetta parempaa syytä eläin ei asiaan keksinyt. Hän kuitenkin oli monta kertaa joutunut kokemaan kaikenlaista hirveää, joten ehkä puhumisesta voisi olla jotain apua. Toisiaan auttamaanhan tänne kurssille oltiin tultu eikä vain istumaan 'ei voisi vähempää kiinnostaa' tunnelmaa kokeakseen, joten siitäkin syystä yksisarvinen koki jonkinlaista omatunnon kolkutusta asiaan liittyen. Noh, se olisi sitten. Jos näin alkuun tämä pamauksen aikaansaanut ainakin kyseenalaiselta kuulostanut hoito riittäisi pahimman voittamiseksi. Jotenkin Dallan vain epäili kaikkia kopsahtamisen ja hoitamisen yhdistävää yhdistelmää.
Tällä välin vanhempi nainen oli jo ehtinyt keskelle ja istunut hetken hiljaa. Hitaasti hän kaivoi käsilaukustaan uutta nenäliinaa sekä kehyksiin laitetun valokuvan, jota tuijotti hetken silmiään räpytellen painaen kuvaa samalla vatsaansa vasten. Nainen laittoi kuvan takaisin laukkuunsa näyttämättä sitä matkalla kenellekään. "Se olen minä 29 vuotiaana." Nainen ei kyennyt pidättämään kyyneliään vaan pyyhki niitä hetkittäin nenäliinallaan. "Olin silloin laulaja ja eräänä iltana tutustuin Erikiin. Menimme samana vuonna naimisiin. Hän oli 22. Paljon nuorempi kuin minä. En yleensä katsellut nuorempiin miehiin, mutta hän oli poikkeus kaikista. Eikä hän ollutkaan kuin tarjoilija siihen aikaan. Opiskeli toki taloutta ja teki töitä vain sivutoimisesti. Viisas mies. Kaikessa muussa paitsi hänellä oli aina reikiä sukissaan."
Nainen ei pystynyt hetkeen jatkamaan ja ei hänen olisi tietenkään loppuun tarvinnutkaan. Hän kieltäytyi kuitenkin antamasta vuoroa seuraavalle ja keräsi itsensä ja pyyhki jälleen kyyneleensä. Hän oli päättänyt kohtaavansa tämän. Aikaa yksinään omien ajatustensa kanssa oli jo kulunut liian kauan. "Kaksi kuukautta sitten hän lähti liikematkalle eikä ole palannut. Ei puheluita, sähköposteja eikä mitään. Olen ilmoittanut poliisillekin, mutta hekään eivät osaa auttaa. Olen odottanut jo aivan liian kauan enkä jaksa enää toivoa. Halusin todella päästä puhumaan tästä jollekin ja minulla ei ole ystäviäkään. En ole kokenut, että tarvitsen, mutta kaipa tällaisena hetkenä ihminen tarvitsee muutakin kuin tuijottaa kivuliaita muistoja herättäviä seiniään tyhjentyneessä talossaan."
"Kiitos, että kuuntelitte" nainen lisäsi vielä loppuun ennen kuin nousi antaakseen vuoron seuraavalle. Surun saattoi edelleen nähdä hänestä päältä päin, vaikka puheenvuoronsa hän olikin yrittänyt pitää mahdollisimman hillittynä ja sitä oli selkeästi mietitty jo etukäteen. Ehkäpä se oli hänen tapansa käsitellä tätä asiaa.
|
|
|
Post by TomppaJr on Dec 30, 2009 14:43:43 GMT 3
((Är, anteeksi että vähän taas kesti... Joulukiireitä )) Laco katseli naisen puhetta hiljaa ja mietiskeli sitä. Tuo nainen selvästi etsi apua ongelmaansa. Hän kertoi asian todella kauniisti ja harkiten, ja Laco toivoikin, että tuo mystinen mies todellakin löytäisi vielä tiensä naisen luokse, ja takaisin hänen sydämeensä. Kun nainen asteli hiljaa Lacon viereen, mies laittoi käden hänen olkapäälleen, hymyili hiljaa ja sanoi "Kyllä se siitä helpottaa". Nainen katsoi Lacoa hieman ymmyrkäisenä, mutta kiitti lopuksi häntä. Se tuntui takuulla hyvältä. Molemmista osapuolista. Seuraavaksi olikin vuorossa raskaana oleva nainen, josta Laco ei saanut mitään irti. "Kiehtovaa kuulla mikä tuota ihmistä vaivaa", Laco tuumi mielessään, ja ajatteli heti, kuinka kliseiseltä lause vaikuttikaan... Ei kukaan varmaan oikeasti ollut kiinnostunut muiden asioista tippaakaan. Mutta Laco kuitenkin jollain omituisella tavalla oli, tavalla jota hän ei itsekään tajunnut. "Hei kaikki!" nainen aloitti voimakkaalla äänellä, ja häpesi sitä heti, kun huomasi kuinka pahasti tila kaikui. "Öh... Niin, minä olen Annie Morgan, ja olen täällä kurssilla raskauteni takia. Olen nimittäni juuri saanut tietää, että lapsellani on äärimmäisen paha kehitysvamma, ja hän todennäköisesti tulee kärsimään koko lyhyen elämänsä ajan", nainen jatkoi ja silitti vatsaansa. "En hae tältä kurssilta parannusta pulmaani - lapseni parantaminen ei ole mitenkään mahdollista -, vaan tahdon vain tukea, ymmärrystä, ja lohtua. Saatan vaikuttaa hieman turhalta henkilöltä tällä kurssilla, joten pyydän anteeksi ja poistun takaisin paikalleni", nainen sanoi ja käveli pois ringin keskeltä. Tuo puhe jotenkin kaikessa lyhyydessään kosketti Lacoa syvältä. Hänen siskonsa nimittäin oli vakavasti kehitysvammainen. Makasi vain koko elämänsä - 11 vuotta - sängyssä. Hänet syötettiin ja hänelle pidettiin seuraa, vaikkei edes tiedetty, mitä hänen päässään liikkui, vai liikkuiko mitään. Mutta sitten viisi vuotta sitten perheen iltatähti menehtyi sateisena syysiltana, tavalliseen flunssaan. Hautajaiset olivat pienet ja kauniit. Vain perheen kesken. Päästettiin pieni Fiala Darina Janecek viimein haudan lepoon, kohti ikuista taivaan valtakuntaa. Laco tunsi pienien kyynelten tunkevan ulos silmistään. Olihan Fiala kuitenkin hänen siskonsa. Lacon muistelun aikana oli stressaantunut pankkiiri jo astellut keskelle ja aikoi juuri aloittaa puhumaan.
|
|
|
Post by dallan on Jan 21, 2010 0:33:41 GMT 3
((Noniin, kirjoitinpas valmiiksi asti. Parempi myöhään kuin vielä enemmän myöhässä.))
Dallanilla ei ollut omia lapsia. Tai jälkeläisiä, vasoja, varsoja tai mitä hyvänsä. Niitäkin nimiä oli niin tuhottomasti. Olivat ne varmasti käteviä, kun oli tarvetta tietää, mistä tarkalleen puhuttiin, mutta onneksi kaikkia niitä ei itse tarvinnut muistaa. Joka tapauksessa tilanne oli sikäli eriskummallinen, ettei uros ollut tavannut nykyisen puolisonsa kuin ensisijaisesti puhtaasti jälkikasvunhankkimistarkoituksessa. Hän oli tullut Dallanin luo ja halunnut lapsen ajatuksenaan, että kaikkea muuta voisi sitten sitten katsoa erikseen, että tuleeko siitä mitään vai ei. Tässä miettiessä asia kuulosti yksinkertaiselta ja niin se oli kuulostanut Dallanista alun perinkin, mutta käytäntö oli kaikkea muuta. Nopeasti ajateltuna harmi vaikutti pienemmältä kuin kaikki nuo positiiviset puolet, sillä Fion olisi saanut pienokaisensa joka tapauksessa ja mahdollisesti kaatuva parisuhde tuntui pieneltä riskiltä uuden elämän rinnalla, kun lapsuudenkin saisi viettää rakastavan äidin huomissa. Tässä pahassakin tapauksessa Dallan olisi varmasti saanut tavata jälkeläistään joskus. Ainakin sitten, kun tämä olisi kasvanut aikuiseksi. Tietenkin sekin sosiaalinen suhde voisi kaatua, mutta oliko sekään niin elämän pilaava asia, kun vanhemmuussuhde ei ollut ollut mitään biologista enempää missään kohtaa elämää.
Koko päättely kuitenkin unohti sen kaikista tärkeimmän asian, mikä tällä kurssillakin tuli loistavasti ilmi. Rakkaus omaa lastaan kohtaan oli yksi maailman kauniimmista asioista ja se kykeni olemaan suurempi kuin mikään kylmä päätelmä lastenhankinnasta. Oman lapsensa eteen saattoi olla valmis antamaan kaikkensa ja usein se kannatti, sillä mikäpä maailmassa olisi sitä arvokkaampaa. Näin vaikkei Dallanilla omia lapsia ollutkaan, niin hän tiesi häivähdyksen siitä tunteesta, mitä oli surra lapsensa vuoksi. Silloin aikoja sitten kun lapsi olisi pitänyt hankkia uros nimittäin tunsi, miten kuviossa oli nyt jotain pahasti vialla, vaikkei pitkään aikaan ollutkaan osannut antaa sille selitystä. Näin lapsenhankinta oli jäänyt silloin ja se oli jäänyt aina sen jälkeenkään, vaikka itse parisuhde oli siitä lähtien kestänyt kaikki nämä aikakaudet. Koskaan Dallanista itsestään ei vain ollut tuntunut, että aika olisi sopiva, vaikka todella monesti tuntuikin päinvastaiselta. Uros ei vain ollut varma eikä hän uskaltanut niin kauan, kun ei ollut varma.
Pankkiiri havahdutti yksisarvisen ajatuksistaan. "Noniin. Hyvää päivää kaikille", hän aloitti kohteliaasti, "Minun nimeni on Norbert. Ongelmani ei ole sitä tasoa kuin teidän ja onkin ollut hyvin valitettavaa kuulla tästä kaikesta. Olen syvästi pahoillani." "Joka tapauksessa", hän jatkoi taukoa pitämättä, välttääkseen tekemästä tilannetta epämukavammaksi muille, "Ongelmani ei lähtökohta ei varsinaisesti ole henkilökohtainen, joskin seuraukset tietenkin ovat. Nimittäin jonkin aikaa, joitain vuosia itseasiassa, mielessäni on ollut eräänlainen mietintä valuuttamarkkinoita koskien. Ei liene aiheellista mennä kovin syvälle yksityiskohtiin, mutta jotenkin asiaa kuvatakseni minua vaivaa se valta, miten valuuttakaupalla voi syöstä kokonaisen valtion ahdinkoon. Talousmaailma on täynnä vastaanvanlaisia mahdollisuuksia aiheuttaa suurta vääryyttä. Tietenkin niin kauan, kun oikeat ihmiset ovat vallassa, niin tällaista politiikkaa ei tarvitse harrastaa, mutta ilmiö silti vaivaa minua ja on vaivannut lähiaikoina yhä suurenemissa määrin. Murehdin varmasti liikaa enkä tahdo jättää työtänikään, mutta elämäni tuntuu suistuvan raiteiltaan. Sain jokin aika sitten sydänkohtauksen ja lääkäri määräsi minut lomalle ja kielsi liiallisen stressin. Tämä oli pian kaikkiaan jo neljännen avioeroni jälkeen. Näin päätin tulla tänne, että minulla olisi jokin foorumi, missä keskustella asiasta." "Kiitos, että kuuntelitte." pankkiiri lopetti ja poistui eleettömästi takaisin paikalleen.
|
|
|
Post by TomppaJr on Jan 21, 2010 20:24:15 GMT 3
"Olipas tympeä ukkeli", oli Lacon ensimmäinen ajatus kun herrasmies oli saanut kaikkien käytöstapojen mukaisesti ahterinsa takaisin tuoliin. Norbert nosti oikean jalkansa vasemman polven päälle ja huokaisi. Häntä ei tämä mokomakin kurssi tainnut paljoa kiinnostaa muiden osalta. Mokomakin finanssipörssihyypiö. Laco harmistui ajatuksiensa jälkeen hyvin pahasti ja siirsi katseensa Dallaniin, joka mietiskelyltään ei tainnut edes tajuta mitä ympärillä tapahtui ja että oli hänen vuoro. "Miksi minä mollaan tuota otusta pelkän ulkokuoren perusteella?", tuumi Laco ja tunsi sisällään pienen omantunnon viillon. Saattoihan heppu olla ihan mukavakin. Mutta ei ehkä siltikään, Lacon mielestä hyypässä oli jotain tavattoman epämiellyttävää, sellaista, jotain sellaista mitä Laco ei tiennyt edes olevan. Ei hän edes osannut perustella mikä Dallanissa mätti. Jokin.
Laco ei ajatellut enää mitään mihinkään liittyen vaan vaihtoi asentoa ja alkoi katsella otuksen hidasta matelemista kohti keskustaa.
((anteeksi että tämä oli surkean lyhyt, oli vaan todella hankalaa saada ennen dallanin "keskusvuoroa" mitään järkevää aikaan :'D))
|
|
|
Post by dallan on Jan 31, 2010 7:21:09 GMT 3
((Sehän on taitolaji tehdä sopivan mittainen vuoro :) Joissain tilanteissa lyhyt on pitkää parempi. Tämä venähti vähän, kun tuli mieleen niin monta juttua siihen.))
Dallan ei juuri keskittynyt kuuntelemaan, mitä finanssimiehellä oli sanottavanaan. Hän vain seurasi merkkejä siitä, milloin herra lopettaisi, eikä yksisarvisen voinut sanoa olevan lainkaan tyytyväinen siihen, että hänen vuoronsa olisi seuraavaksi. Uroksen sydän hakkasi ja hän yritti vielä hermostuneena kerrata mielessään sitä, mitä oli ajatellut muille kertoa. Viimeiset odotuksen hetket tuntuivat ylivoimaisesti pahimmalta ja hämärsivät mielestä rippeetkin niistä positiivisista mielikuvista ja toiveista, joiden vuoksi tänne asti oli tullut. Tuskinpa kukaan tuli vain jäädäkseen tähän loukkuun, missä ei enää voinut kasvojaan menettämättä kieltäytyä roolistaan, mutta kun ei oikein tahtonut sitä esittääkään. Jälkimmäinen vaihtoehto onneksi oli se pienempi paha ajatellen tulevaisuuttakin sillä pienellä harkintakyvyllä, minkä voimakas jännityskin jätti ehjäksi. Syystäkin paineen alla teki usein päätöksiä, jotka vaikuttivat jälkikäteen paineettomassa tilassa tarkasteltuna aivan idioottimaisilta, kun paineessa harkintakyky ei ollut lähellekään samanveroinen. Siitäkin syystä oli parasta luottaa siihen, että täällä oli fiksu valinta ja hoitaa homma kunnolla pois alta.
Lopulta oman vuoron koittaminen oli omanlaisensa helpotus. Odottamisesta suoriutumiseen siirtyessä tunneskaala muuttui täysin ja vaikka yksisarvinen jännitti lujasti edelleenkin, niin osaksi hän oli keskittynyt tähän hetkeen ja siihen, mitä oli tekemässä juuri nyt. Vuoro loppuisi sitten ajallaan ja valokeilasta pääsisi takaisin omalle paikalleen, mutta niin pitkälle eteenpäin ei näin lyhyen suorituksen aikana edes tuntunut kannattavan ajatella. Kaikki menisi paremmin, kun tekisi parhaansa ja samalla ainakin pyrkisi jättämään itselleen mahdollisimman vähän negatiivisia muistoja tilanteesta. Henkinen kipukin osasi olla ärsyttävää. Sen muistijäljet eivät olleet yleensä lähellekään niin helppoja hoitaa fyysisiin verrattuna. Sitähän varten täälläkin moni oli. Pitäisi päästä menneen yli siten, että muistot eivät enää nykytilan mukaisesti satuttaisi vaan muuttuisivat parhaimmassa tapauksessa arvokkaaksi tai pahemmassa edes siedettäväksi osaksi elämänkokemuksen kokonaisuutta. Kommunikaatio saattoi olla joissain tapauksissa hyvä tapa käsitellä niitä. Ainakin kannatti yrittää, sillä harva kai kuitenkaan ymmärsi tunteita kovinkaan hyvin.
Yksisarvinen ei varsinaisesti madellut omaa vuoroaan suorittamaan vaan liikkui varsin normaalivauhtia pyrkien silläkin kiinnittämään mahdollisimman vähän huomiota. Jo nyt tuntui pahalta, kun kaikki tuijottivat ja odottivat eikä itsepetoskapasiteetista ollut sulkemaan sitä pois. Dallan ei osannut olla muistamatta, että oli tällainen erilainen, jota kaikki seurasivat tarkemmin ja jolta he odottivat enemmän, vaikka tosiasiassa usein oli hirveän vaikeaa antaa yhtään enempää tai edes samaa vertaa. Yksisarvinen ei vain kyennyt sisäistämään kaikkea ihmisistä, heidän haluistaan, käytöksestään tai kulttuuristaan, sillä vaikka eläin oli pitkän ikänsä aikana varsin pitkälle oppinut heidän tavoilleen eikä oikeastaan muuten osannut enää käyttäytyäkään, niin jotkut asiat vain puolin ja toisin olivat eri tavalla ja toisen osapuolen ymmärryksen ulottumattomissa. Erilaisuuden sisäistäminen ja huomioiminen nopeasti oli hirveän vaikeaa, minkä tähden tällaisista asioista hivenen loukkaantuessaan piti vain yrittää antaa tarkoittamaton anteeksi.
Puhuttavaa yksisarvisella olisi ollut vaikka kuinka aina selkäkivuista ja avioliittomurheista lähtien. Selkään sattui nytkin, vaikka uros oli syönyt särkylääkkeensä. Sen täytyi olla tämä stressi, sillä eläin oli noudattanut tunnollisesti kunto-ohjelmaansa 2 kertaa viikossa niin kuin lääkäri määräsi eikä ollut jättänyt kovin montaa kertaa väliin. Tuntui kuitenkin viisaammalta puhua painavammista asioista ainakin näin ensimmäisellä kerralla ja jättää pienemmät murheet sivuun tai ainakin toiseen kertaan. Dallan ei nimittäin ainakaan tahtonut olla tässä keskellä yhtään ylimääräistä. Eläimeltä kesti hetki ennen kuin hän sai mitään sanotuksi. Hän asettui nolostuneena hetken harkinnan jälkeen lattialle vatsalleen tietämättä oikein, miten tässä olisi pitänyt olla. Seisominen ei tuntunut oikealta, mutta ei tämäkään. No jaa, ei enää voinut pystyynkään nousta, joten uros yritti päästä epämukavasta hetkestä ulos avaamalla suunsa. "Niin, minulla on oikeastaan kaksikin asiaa, joista haluaisin puhua." yksisarvinen aloitti ilman mitään sen kummempia kohteliaisuuksia. "Ensimmäinen pääsi lehtien pikku-uutisiinkin. Tuntui hieman pahalta lukea niin pienen mittakaavan huomionosoitusta, mutta toisaalta jo sekin palvelee niitä, jotka sattuvat sen huomaamaan ja haluavat tietää asiasta lisää." Yksisarvinen suhtautui vähän ristiriitaisin tuntein kyseisenlaiseen uutisointiin, mutta nyt oli turha puhua siitä sen enempää ääneen. "Vajaa vuosi sitten 10 ihmistä kuoli kemikaalinvalmistuslaitoksessa. Tarkistin turvallisuuslaskelmat varmaan kymmenesti ja pyysin muitakin tarkistamaan, mutta kukaan ei huomannut mitään. Kukaan ei vieläkään tiedä, mikä meni vikaan, mutta se ei tuo niitä ihmisiä tapaisin. En koskaan edes päässyt näkemään yhtäkään uhreista vaan kuulin asiasta vasta puhelimitse." Yksisarvinen olisi mielellään kuvaillut tuntemuksiaan tarkemmin kuin vain kertomalla tapahtumasta, mutta ei hän löytänyt oikeita sanoja ja vielä vähemmän uskoi kykenevänsä esittämään ne uskottavasti ainakaan näin sanallisesti. Eläin vain huokaisi ja räpäytti silmiään pari kertaa. Tuntui pahalta muistella asiaa jälleen. "Sen pitääkin tuntua pahalta. En halua siltä muuta", uros jatkoi haikeammalla äänensävyllä, "Toivoisin vain, että voisin oppia siitä jotain, ettei näin tarvitsisi käydä enää uudestaan.
Yksisarvinen piti pienen hengähdystauon. Hänelle olisi sopinut lopettaa nyt todella hyvin ja harmitti, että oli koskaan mennyt mainitsemaan siitä, että asioita oli kaksi. Sydän hakkasi vieläkin nopeasti ja lyhyen taukonsa aikana eläin kävi läpi sitä vaihtoehtoa, että sanoisi vain, ettei tahtonutkaan puhua siitä jälkimmäisestä asiasta, kun jo ensimmäisessä oli ollut tarpeeksi. Kaikki täällä olivat kuitenkin keränneet rohkeutensa ja kertoneet omista asioistaan, joten ei hän voinut olla se ensimmäinen, joka murtuu ja luovuttaa. Tuo komea ja uljas eläin, joka sitten olisikin sisältä täysi raukka eikä pystynyt edes kertomaan omista asioistaan pienen yleisön edessä. Hammasta purren Dallan jatkoi tarinointiaan. "Toinen asia, mistä halusin puhua, liittyy erääseen oppilaaseeni. En mainitse häntä nimeltä, mutta puhun tästä luvan kanssa. Annoin hänelle yksityistunteja ja hän on lahjakas tyttö sekä harrastaa jujutsua. Välillä hän oli aika laiska, mutta etenimme silti oikein hyvin. Hän teki jo lopputyötään kunnes jäi kiinni dopingaineiden käytöstä ja masentui. Hän tahtoi kuitenkin jatkaa opintojaan ja se sopi minulle, sillä eihän minun roolini ole rankaista häntä ja hän on todella rangaistuksensa jo saanut. Sen jälkeen kaikki on kuitenkin mennyt vain alamäkeä. Aluksi hän jätti tapaamisia väliin ja jäimme jonkin verran aikataulusta, mutta olosuhteet huomioon ottaen se oli minusta aivan hyväksyttävää. Sitten eräänä päivänä soitin hänen vanhemmilleen, kun hän oli jälleen poissa tunnilta ja sain kuulla hänen olevan sairaalassa yritettyään itsemurhaa. En tiedä, mitä se viestitti, sillä hän olisi todella saanut itsensä hengiltä jos olisi halunnut. Laitokseni laboratoriossa on kaikki tarvittava siihen ja hänellä on sinne magneettiavain. En kuitenkaan mennyt katsomaan häntä. Miten olisin voinut, sillä olen vain hänen opettajansa ja virallisesti asian ei kuuluisi kuulua minulle. Moraalisesti taas en uskaltanut, sillä en tiennyt haluaako hän sitä. Hän ei koskaan ollut puhunut minulle asiasta mitään emmekä keskustelekaan tunneilla kuin opintoasioista ja vain minimaalisesti mistään henkilökohtaisesta. Lopulta hän selvisi ja halusi jatkaa edelleen opintojaan. En tietenkään kieltänyt häntä joskaan sen jälkeen en ole uskaltanut samaan tapaan patistaa häntä tekemään asioita. En ole koskaan kysynyt tapauksesta mitään, vaikka hän tietää minun tietävän siitä. Odotan vain jos hän tahtoo joskus puhua asiasta. Näen kuitenkin, että kaikki ei ole hyvin. Hän stressaa opinnoistaan paljon enemmän kuin aikaisemmin ja ottaa virheet paljon raskaammin. Joka kerta pelkään, että milloin hän on seuraavan kerran poissa ja pelkään soittaa hänen peräänsä. Mutta en tiedä voinko tai pitäisikö minun tehdä mitään vai jatkaa vain entiseen malliin ja katsoa sivusta toivoen, että kaikki kääntyy parempaan suuntaan. Kaikki voi olla niin pienestä kiinni." "Mutta ei minulla muuta", yksisarvinen lopetti ja lähti saman tien palaamaan paikalleen lausuen mielessään pienen rukouksen kiitokseksi siitä, että oma vuoro oli viimein ohi. Puhuminen oli ollut hankalampaa, mitä uros oli edes kuvitellut.
|
|