Post by dallan on Jul 29, 2011 3:10:32 GMT 3
"One new mail" nettiselain sanoi. Muuten huone oli pimeä ja uros räpytteli silmiään totutellen kannettavan tietokoneen näytön loisteeseen. Loisteaineet olisivat nekin olleet mielenkiintoinen tutkimuskohde, mutta kaikkeen ei ollut aikaa. Nukkumiseen olisi ollut, mutta yksisarvista ei oikeastaan nukuttanut enempää. Kello näytti 7:17 eikä hän pitkään ollut nukkunut, mutta riittämiin saadakseen vuorokauden syvän unen. Muuten hän torkkui pätkissä pitkin päivää aina silloin tällöin.
Mitähän se tällä kertaa oli. Gabriela nimenä eli joku opiskelija varmaan. Otsikointikin oli ujonpuoleinen "tapaamisesta". Tämä Gabriela siis tahtoi tavata hänet keskustellakseen kokeesta, josta ei ollut päässyt läpi, mutta normaali tapaamisaika perjantaina ei sopinut hänelle, koska hän oli juoksemassa kilpaa silloin. Juokseminen, hylätyt kokeet... Nyt Dallan alkoi muistaa. Gabriela oli juuri se opiskelija, josta hän oli puhunut parannuskurssillaan ja josta kantoi huolta. Näin huonosti Dallan muisti heidän nimiäkään, vaikka hänen kursseillaan ei montaa ihmistä jaksanut käydä. Ressukka oli aloittanut kilpajuoksemisen sen jälkeen, kun poikaystävä jätti hänet ja kokeista läpi pääseminen ja muu tuntui olleen vaikeaa vieläkin, vaikka siitä oli varmaan jo monta kuukautta. Sen verran yksisarvinen oli kuullut väliaikakeskusteluista. Sitäpä paremmalla syyllä sen tapaamisen voisi järjestää.
Joskus tuntui, että kontaktit opiskelijoihin olivat vain eri maailmojen hetkittäisiä kohtaamisia, joiden ulkopuolella kumpikin eli kovin erilaista toisesta riippumatonta elämää. Niin paljon kuin nuo tapaamiset saattoivatkin vaikuttaa toisiinsa. Ujonpuoleisten nöyrien tapaamispyyntöjen takana saattoi olla päivätolkulla stressiä ja murhetta suorituksista ja elämässä eteenpäin pääsemisestä ja noin vartin juttutuokion aikana sitä asiaa sitten purettiin opettajan silmin vailla kosketusta siihen, mitä oli opiskella koearvosanojen ulkopuolella. Usein sitä ei muistanut miettiäkään paitsi nyt, kun kaikki oli hajoamassa niin lujaa käsiin, ettei sitä voinut olla huomaamatta. Mikään siitä ei ollut tarkoitettu Dallanille, mutta sitä ei vain voinut olla näkemättä.
Sen verran aikaa toiselle oli siis aina. Sen verran saattoi siirtää sitä kaikkea muuta, mikä yleensä oli niin paljon tärkeämpää tai ainakin niin sitä tuli aina ajatelleeksi. Normaalisti viikosta oli tapaamisille varattu yksi tunti viikossa ja Dallan muutenkin yleensä vietti sen tunnin tapaamisaikansa perjantaisin 11-12 torkkumalla työhuoneessaan ja meni sitten lounastauolle, kun heräsi. Mikäpä ettei, sillä kukaan opiskelija ei liki koskaan tahtonut tavata häntä ja siihen aikaan päivästä yleensä nukutti. Aina välillä paikalle eksyi joku ylisosiaalinen ärsyttävä tapaus, niitä jotka tahtoivat puhua henkilökohtaisesti aivan kaikesta. Miten se olikin, että tyhjänpäiväisyyksistä kysyvät uskalsivat kyllä paikalle, mutta asiallisiin kysymyksiin vastauksia tarvinneille ei päässyt vastaamaan, vaikka olisi halunnutkin, sillä he eivät koskaan uskaltaneet tulla kysymään. Näin sitä päätyi vastaamaan kysymyksiin tyyliin se yhden kerran valitus, kun joku oli tullut keskeyttämään yksisarvisen hyvät unet kysyäkseen miksi hän tulee aina välillä myöhässä aamuoppituntiaan pitämään. No joskus Dallanilla kesti kauemmin, että hän pääsi lähtemään kotoa jos vaikka televisiosta tuli jotain mielenkiintoista tai vaimolla oli jotain asiaa. Hän tuli aloittamaan oppituntinsa sitten kun häntä huvitti, ei siellä kenenkään tarvinnut kuuntelemassa olla. Kaikkea ne nuoret keksivätkin. Ei siitä tainnut olla montaa kymmentä vuotta, kun joka talossa ei edes ollut kelloa ja kaikkialle tultiin vielä enemmän suunnilleen johonkin aikaan, miten nyt kirkonkello sattui soimaan tai jotain. Sen verran tuli opiskelijoita hetki sitten ymmärrettyä, että nyt oli reilua vetää tämän verran takaisin.
Yksisarvinen vastasi mailiinsa ja pakkasi koneensa kantolaukkuun. Se oli työlästä, usean minuutin operaatio, mutta onnistui jotenkuten ajan ja kokemuksen kanssa. Nyt voisi rauhassa katsoa televisiosta uutiset, syödä aamiaista, aloitella laskuharjoitusten tekemistä ja sitten lähteä kurssille tehden ne siellä valmiiksi odotteluväleissä.
Mitähän se tällä kertaa oli. Gabriela nimenä eli joku opiskelija varmaan. Otsikointikin oli ujonpuoleinen "tapaamisesta". Tämä Gabriela siis tahtoi tavata hänet keskustellakseen kokeesta, josta ei ollut päässyt läpi, mutta normaali tapaamisaika perjantaina ei sopinut hänelle, koska hän oli juoksemassa kilpaa silloin. Juokseminen, hylätyt kokeet... Nyt Dallan alkoi muistaa. Gabriela oli juuri se opiskelija, josta hän oli puhunut parannuskurssillaan ja josta kantoi huolta. Näin huonosti Dallan muisti heidän nimiäkään, vaikka hänen kursseillaan ei montaa ihmistä jaksanut käydä. Ressukka oli aloittanut kilpajuoksemisen sen jälkeen, kun poikaystävä jätti hänet ja kokeista läpi pääseminen ja muu tuntui olleen vaikeaa vieläkin, vaikka siitä oli varmaan jo monta kuukautta. Sen verran yksisarvinen oli kuullut väliaikakeskusteluista. Sitäpä paremmalla syyllä sen tapaamisen voisi järjestää.
Joskus tuntui, että kontaktit opiskelijoihin olivat vain eri maailmojen hetkittäisiä kohtaamisia, joiden ulkopuolella kumpikin eli kovin erilaista toisesta riippumatonta elämää. Niin paljon kuin nuo tapaamiset saattoivatkin vaikuttaa toisiinsa. Ujonpuoleisten nöyrien tapaamispyyntöjen takana saattoi olla päivätolkulla stressiä ja murhetta suorituksista ja elämässä eteenpäin pääsemisestä ja noin vartin juttutuokion aikana sitä asiaa sitten purettiin opettajan silmin vailla kosketusta siihen, mitä oli opiskella koearvosanojen ulkopuolella. Usein sitä ei muistanut miettiäkään paitsi nyt, kun kaikki oli hajoamassa niin lujaa käsiin, ettei sitä voinut olla huomaamatta. Mikään siitä ei ollut tarkoitettu Dallanille, mutta sitä ei vain voinut olla näkemättä.
Sen verran aikaa toiselle oli siis aina. Sen verran saattoi siirtää sitä kaikkea muuta, mikä yleensä oli niin paljon tärkeämpää tai ainakin niin sitä tuli aina ajatelleeksi. Normaalisti viikosta oli tapaamisille varattu yksi tunti viikossa ja Dallan muutenkin yleensä vietti sen tunnin tapaamisaikansa perjantaisin 11-12 torkkumalla työhuoneessaan ja meni sitten lounastauolle, kun heräsi. Mikäpä ettei, sillä kukaan opiskelija ei liki koskaan tahtonut tavata häntä ja siihen aikaan päivästä yleensä nukutti. Aina välillä paikalle eksyi joku ylisosiaalinen ärsyttävä tapaus, niitä jotka tahtoivat puhua henkilökohtaisesti aivan kaikesta. Miten se olikin, että tyhjänpäiväisyyksistä kysyvät uskalsivat kyllä paikalle, mutta asiallisiin kysymyksiin vastauksia tarvinneille ei päässyt vastaamaan, vaikka olisi halunnutkin, sillä he eivät koskaan uskaltaneet tulla kysymään. Näin sitä päätyi vastaamaan kysymyksiin tyyliin se yhden kerran valitus, kun joku oli tullut keskeyttämään yksisarvisen hyvät unet kysyäkseen miksi hän tulee aina välillä myöhässä aamuoppituntiaan pitämään. No joskus Dallanilla kesti kauemmin, että hän pääsi lähtemään kotoa jos vaikka televisiosta tuli jotain mielenkiintoista tai vaimolla oli jotain asiaa. Hän tuli aloittamaan oppituntinsa sitten kun häntä huvitti, ei siellä kenenkään tarvinnut kuuntelemassa olla. Kaikkea ne nuoret keksivätkin. Ei siitä tainnut olla montaa kymmentä vuotta, kun joka talossa ei edes ollut kelloa ja kaikkialle tultiin vielä enemmän suunnilleen johonkin aikaan, miten nyt kirkonkello sattui soimaan tai jotain. Sen verran tuli opiskelijoita hetki sitten ymmärrettyä, että nyt oli reilua vetää tämän verran takaisin.
Yksisarvinen vastasi mailiinsa ja pakkasi koneensa kantolaukkuun. Se oli työlästä, usean minuutin operaatio, mutta onnistui jotenkuten ajan ja kokemuksen kanssa. Nyt voisi rauhassa katsoa televisiosta uutiset, syödä aamiaista, aloitella laskuharjoitusten tekemistä ja sitten lähteä kurssille tehden ne siellä valmiiksi odotteluväleissä.