|
Post by Nayran on Apr 15, 2009 20:49:41 GMT 3
(( Ties monesko kerta toden sanoo! n_n ))
Silmät jo kiinni makoillessaan, haltia ei voinut olla virnuilematta pojan jälkikäteen tulleelle töytäisylle. Jos sattuisi olemaan jotain terävää.. Poika hädin tuskin olisi suostunut edes koskemaan aseisiin kaksikon äskettäisellä kauppareissulla.. Jos haltia ei olisi sitä suostutellut. Ironiaa, anyone?
Syara vähän ihmetteli poikasen seuraavaa vastausta, jotain omituisuuteen liittyvää, mistä haltia itse ei ollut maininnut sanaakaan. Olikohan hän yliarvioinut Spyron sanomalla niinkin yksinkertaisia sanoja kuin potentiaali ja ego? Huvittavaa, varsin huvittavaa. "Olen omituinen. Selvä on..", haltia vastasi unisena, naurahtaen pienesti, puhuen sillä sävyllä kuin Spyro olisi pahempikin tarhalainen.
Nukahtamaisillaan oleva haltia joutui kiinnittämään huomionsa Spyroon vielä kerran. Viimeiseksi sanottu lause toi mieleen niin paljon muistoja, että niitä kaikkia oli melkolailla vaikea käsitellä yhtä aikaan. Kukaan muu ei ollut muistuttanut Syaraa vielä yhtä paljon hänestä, kuin Spyro. Vasta nyt haltia sen tajusi. "... Tajusin kyllä.", hän vastasi hymyillen vaisusti, silmät yhä kiinni leväten. "En minä muuten olisi nauranut. Roikkuisit tuossa puussa..", Syara osoitti takanaan olevaa yksilöä, "..tälläkin hetkellä. Tiedän, ettei sinulla olisi hermoja sellaiseen murhaamiseen. En ole tuntenut sinua kauaa, mutta joka tapauksessa..", haltia sanoi vielä, hiljentyen sitten. Tai, no, ainakin melkein. Lopuksi se vielä naurahti. Ohi vierähtäneiden minuuttien aikana Syara oli nauranut useammin kuin koko aikana Spyron tapaamisesta lähtien.
Muutaman tovin päästä haltia oli jo sikeässä unessa, hengittäen lempeästi sisään ja ulos, niin viattoman näköisenä.
|
|
|
Post by spyrre on Apr 15, 2009 21:53:24 GMT 3
*Omituonen haltia oli omituinen, siitä faktasta nyt ei pääsisi yli eikä ympäri. Ei Spyro ainakaan, se oli entistä vakuuttuneempi että haltian pääkopassa oli jotakin hämärää, vaikka se sen isompia johtopäätöksiä ei ollut vielä onnistunut vetämään ainakaan mitenkään erityisen vankalta pohjalta. Se pyöräytti silmiään uudelleen Syaran hekotuksille mutta näytti päättävän että oli ehkä täysin turha vaiva hermostua tuosta enää, tai nostaa hyödytöntä metakkaa. Hitto, olkoon, parempi jättää pirulainen omaan arvoonsa, ihan kuin se olisi ihan pyrkimällä pyrkinyt käymään hänen hermoilleen. Eihän sille nyt saisi antaa sitä iloa että hän raivoaisi jatkuvasti pienestäkin tökkäisystä, varsinkin kun nuorukainen oli nyt melkein mennyt tulkitsemaan tilanteen tahalliseksi. Spyro oli varsin äkkipikainen ajoittain niin suuntaan kuin toiseenkin, mutta oli sillä sentään itsehillintääkin silloin kun se näki tarpeelliseksi hyödyntää jotakin noinkin mystistä resurssia.
Nyreä katse kääntyi kuitenkin vilkaisemaan laiskottelijan suuntaan uudestaan Syaran ilmoittaessa kantansa äskeisiin uhitteluihin. Spyro puhahti huppunsa alta mulkaisten osasyylliseksi melkein leimattua puunrunkoa ja potkaisi uutta kivenmurikkaa. Siitä huolimatta että asia oli sinänsä päätynyt sille kannalle kuin mitä nuorukainen oli toivonut, eli että hän ei päätynyt killumaan puuhun entistä äkäisempänä, ei se silti osannut olla aivan tyytyväinen.* "Juu, sähän sen tiedät" *olento mutisi huppunsa alta ja käänsi tuhahtaen selkänsä varsin mielenosoituksellisesti, tarkoittamatta jupinoitaan kuitenkaan kuultaviksi. Tiesi, ettei ollut hermoja? Mitä helvettiä, mitä se oikein luuli TIETÄVÄNSÄ, eihän se ollut tainnut edes tajuta mikä hän oikein oli mutta kuitenkin se kuvitteli pystyvänsä vetämään jotain johtopäätöksiä siitä mitä hänen päässään liikkui? Olisihan hän kai voinut tehdä niin, eihän täällä periaatteessa ollut mitään estämässä vaikka hän olisikin päättänyt tehdä jotain häijyä niin kauan kuin vain fyysiset voimat riittäisivät, eikö vain? Hah, siinähän olisi suippokorvalla sitten ihmettelemistä. Purppurapää mulkaisi äkäisesti olkapäänsä ylitse harkiten tuovansa ilmoille vielä muutaman valitun sanasen miekkosen ontuvasta logiikasta, älyten sitten tämän menneen aika hiljaiseksi yhtäkkiä. Mitäs... Hetkinen, ei kai se nyt alkanut nukkua tuossa? Haltiaa tuijotettiin ensin yllättynein, sitten hiljakseen närkästyneemmin tuntemuksin, nuorukaisen tulkitessa tuon huolettoman asenteen oikeastaan suuremmaksi loukkaukseksi kuin aikaisemman naureskelun. Ihan selvää piruilua että se kävisi kaikessa rauhassa vetelemään hirsiä juuri tuon äskeisen keskustelun jälkeen! ...aikoikohan se olla tuossa kauankin?
Spyro mulkoili nukkujaa hetken aikaa, tuhahti sitten uudestaan ja tömisteli hiukan kauemmas maasta nousevien tummien puunraatojen suuntaan jättäen kuitenkin tavaransa lojumaan siihen mihin ne olivat jääneet. Vilkaistuaan vielä kerran varmuuden vuoksi olkapäänsä ylitse se kumartui ja... alkoi keräillä maasta joitakin oksankarahkoja. Eh, jahas, mitähän kieroa sillä nyt oli mielessään? Pian se saapastelisi kuitenkin takaisin ja alkoi näköjään kasata jotakin pientä nuotiontapaista vähän matkan päähän. Hitto, jos tuo kumma suippokorva välttämättä tahtoi jäädä koisimaan tällaiseen älyttömään paikkaan, hän ei ainakaan halunnut palella niin kauan että pirulainen suvaitsisi herätä!*
|
|
|
Post by Nayran on Apr 16, 2009 20:32:26 GMT 3
(( No niin eli siis tosiaan selvennykseksi kaikille mahdollisille otuksille; tämä topic on muuttunut kyseisen tarinan sivujuoneksi ja tällä hetkellä tökkivä pääjuoni on saanut uuden, oman topiccinsa. Pääjuonen vanhat viestit ovat yhä näkyvillä täällä, mutta täällä; myrkmeren.proboards.com/index.cgi?board=free&action=display&thread=1502 ..sitä kuitenkin pelataan. Huomio eritoten Shote ja Vicce. (: Tämä topic muuttui ns. sivujuoneksi, jossa seikkailevat vain ja ainoastaan Spyro sekä Syara, siihen asti että pääsevät muiden mukaan tuonne aiemmin annettuun linkkiin. ))
|
|
|
Post by Nayran on Apr 17, 2009 19:07:22 GMT 3
Unessaan Syara istui Althiaran korkeimman vuoren, Desh'ketain ("The Father"), harjanteella ja katseli ympärilleen aukeavaa maisemaa. Vuori oli ollut jo vuosisatojen ajan haltioiden hallinnassa, ja läpi historian siitä oli kiistelty suuresti. Muutama sata vuotta sitten käydyn sodan jälkeen oli alue kuitenkin ollut rauhallinen; kääpiöt, maahiset ja menninkäiset olivat ihmisten ohella kokeneet suuria ja sitäkin kamalampia menetyksiä, sekä joukkojen että kylien ja maiden suhteen. Haltiat olivat olleet liiaan voimakkaita, sillä he olivat keksineet uudenlaiset tavan syöstä vastustajansa tuhoon. Tavan, jossa Syarallakin oli ollut näppinsä pelissä, mutta josta ei kuitenkaan ikinä kerrottu siviileille saatika sitten sotilaille.
Kun uni-Syara käänsi katseensa sivulleen, hän näki Spyron. Tuo purppurahiuksinen poika, unessa normaalia pienempi, istui hänen vierellään, kummastellen maisemia omituisen innostuneena. Poika veti haltiaa hihasta, osoitteli ympärilleen ja nauroi lapsenomaisesti. Mitä ihmettä? Spyron kasvot alkoivat kuitenkin vähitellen muuttua; korvista tuli suipot, kasvojen muodot kapenivat ja hiusten värikin - ...
Syara säpsähti hereille. Hän hengitti kiivaasti ja katseli ympärilleen, ikään kuin varmistaen että kaikki oli kunnossa, hän ei ollut vuorella, Spyro, tai mikä lie oli ollutkaan, ei istunut hänen vierellään vaan.. Ah? ..Poika oli pystyttänyt nuotion?
Haltia nousi seisomaan, putsasi selkämystään ja asteli lähemmäs. Hetken aikaa hän tuijotti Spyroa haikeana. Siinä se yhä istui, yhtä ihmismäisenä kuin aikaisemminkin. Se ei ollut hän. Ei ollut.
"..Pystytit nuotion?", Syara kysyi, odottamattakaan vastausta. "No, täällä saattaakin olla vähän vilpoista." Mies laskeutui istumaan Spyron vierelle, lämmitellen itsekin hetken aikaa käsiään tulen suoman mahdollisuuden turvin. Hetki hetkeltä Spyro muistutti Syaraa enemmän ja enemmän tämän hamaan menneisyyteen kuuluvasta henkilöstä, eikä haltia täten enään voinut olla vihamielinen. Pirun uni, Spyro ei ollut lainkaan hänen kaltaisensa.. "Anteeksi. Tarkoitukseni ei ollut nukahtaa, mutta nyt olen joka tapauksessa kerännyt voimia ja me voisimme.. No..", haltia jätti lauseensa kesken vilkaisten pusikon suuntaan. "Ellet sitten tahdo nukkua itsekin, totta kai."
|
|
|
Post by spyrre on Apr 17, 2009 21:25:15 GMT 3
*Vaikka Spyro tuntuikin usein olevan hiukan pihalla suurimmasta osasta asioita, niin tulen se sentään ainakin osasi tehdä. Sitä ärsytti vieläkin jonkin verran että joutui sytyttämään nuotion joitain typeriä kiviä käyttäen, mutta kaikeksi onneksi se oli aikaisemmin henkilökohtaisen katastrofinsa jälkeen tajunnut niellä ylpeytensä ja ostanut viimeisillä kolikoillaan tulukset sekä pienen veitsen joista suuri osa sen omaisuudesta nykyään koostui, ja ilman näitä pikkuesineitä sen elämä olisi varmasti ollut vieläkin vaikeampaa. Kun puut oli kasattu maahan paikoilleen ei kestänyt kovinkaan kauaa kun räiskyvä valkea jo hotki puita vaikka purppurapää joutuikin ilmaston vuoksi näkemään hiukan enemmän vaivaa kipinää iskiessään kuin yleensä. Se silmäili aikaansaannostaan vaihteeksi pientä tyytyväisyyttä tuntien, istuen sitten tulen ääreen ensin haltiaa vilkaisten ja ojensi sitten huokaisten paljaat kätensä kohti lämpöä. No, ainakaan hän ei kohmettuisi sen pahemmin. Tunnon alkaessa palailla jäseniin olennon ajatuksetkin alkoivat hiljakseen juosta vähän paremmin ja tämä eksyi hetkeksi mietteisiinsä vaikka ei osannutkaan oikein rentoutua tässä ympäristössä vaikka hetki olikin näennäisesti rauhallinen. Näiden muutamien tuntien aikana oli ehtinyt tapahtua niin paljon että siinä olisi Spyrolle sulattelemista joksikin aikaa.
Kun kinastelukumppani veteli kauniisti sikeitä nuorukaisen äkkipikainen ja epäluuloinen olemus alkoi laantua, jättäen jälkeensä lähinnä vain väsyneen ja levottoman otuksen. Syaran suuntaan vilkuiltiin aina silloin tällöin, mutta enemmän tummanruskeat silmät pälyilivät vierasta maisemaa kuin epäillen että jäätävästä sumusta tai kuolleiden puiden lomasta saattaisi saapastella esille jotakin ikävää. Se olikin yksi syy miksi sitä ihmetytti kuinka mies oli voinut vain asettua nukkumaan noin vain, kun muisteli kuinka varuillaan tämä oli ollut heidän saapuessaan. Hitto, piikkihelvetin toisellakin puolella oli vaarallista nukkua ihan noin vain, saati sitten täällä jossa saattoi liikkua ties mitä muuta satunnaisten ryöväreiden tai metsäneläinten lisäksi... Spyroa huoletti enemmän ne ihmismäisemmät olennot, petoja hän ei ollut koskaan isommin murehtinutkaan. Mutta ihan varmasti olisi joku voinut popsia suippokorvan suuhunsa, jos se olisi jotain noin hölmöä mennyt itsekseen tekemään! ...pedoista puheenollen, mitenköhän se Kissakin jaksoi toisella puolella? Toivottavasti se karvapallo olisi kunnossa...
Vaikka nuorukainen pitikin aina välillä silmällä haltiaa syystä tai toisesta, onnistui se kuitenkin eksymään ajatuksiinsa huolestuessaan yksin harhailevasta kissasta. Se oli kääriytynyt viittaansa parhaansa mukaan ja nökötti pieni ryppy kulmillaan vuoroin liekkeihin, vuoroin sumun suuntaan tuijotellen käsivarret rintaa vasten nostettujen polvien ympärillä, eikä heti tajunnut toisen heränneen ennen kuin äkkäsi liikettä silmäkulmastaan Syaran lähtiessä kävelemään kohti. Tämä aiheutti pienen säpsähdyksen viittamytyksi muuttuneessa nuorukaisessa tämän nostaessa nopeasti katseensa. Hetken aikaa se oli näkevinään miekkosen naamalla varsin oudon ilmeen joka sai tummat kulmakarvat kohoamaan hiukan. Mikähän sitä nyt nyppi, käveliköhän se vielä unissaan tai jotain..? Spyro kohautti olkapäitään vastaukseksi nuotiota koskevaan lausahdukseen ja seurasi varautuneena kun suippokorva päätyi myös istumaan liekkien lämpöön. Tosin, tätä seurannut yllättävämmänpuoleinen anteeksipyynnöntapainen sai sen räpäyttämään silmiään muutamaan kertaan.* "Eh... no selvisinpähän hengissä kuitenkin." *Todettiin hiukan epämääräisesti uuden olkienkohautuksen keralla, viittamytyn tuhahtaessa sitten huppunsa alta ennen kuin silmäsi melkoisen epä-innokkaasti ensin ympärilleen, pensaikkoon ja lopuksi haltiaan.* "Nukkua, täälläkö? No en hitossa. En tajua miten sä siinä onnistuit." *Uusi vastentahtoinen vilkaisu pensaikon suuntaan, purppuratukan alkaessa sitten hiljakseen nousta jaloilleen. Oikeastaan lepohetki olikin tainnut olla ihan hyvä idea, nyt ei ollut enää niin suurta vaaraa että suippokorva menisi tuupertumaan kesken kaiken... ja olihan Spyrokin saanut lämmitellä itseään jotta pysyisi perässä, hän ei pahemmin halunnut tulla jätetyksi jälkeen sen vuoksi että menisi kömpelyyttään kompastumaan tai takertumaan jonnekin. Syaraa katsahdettiin odottavasti, tämän ilmeisesti olettaessa että tällä olisi kiire eteenpäin sinne, minne tämä nyt olikaan menossa. Toisaalta se oli kyllä hiukan ihmeissään siitä että miekkonen oli edes ehdottanut lepotaukoa hänellekin. Ensin uhataan ripustaa puuhun ja nyt... eh, ota tuostakin nyt selvää.*
|
|
|
Post by Nayran on Apr 20, 2009 15:53:45 GMT 3
Syara nyökkäsi Spyron vastaukselle, huomaten toki miten varautunut tuo yhä oli ollut, kun hän istui tämän vierelle. Selvisipähän hengissä kuitenkin, niin. Haltialla ei ollut ollut aikomustakaan nukahtaa, ja osittain siksihän se säikähtikin niin herätessään, osittain taas unen takia. Ilma oli todellakin kylmentynyt ja haltiaa teki melkein mieli kiittää purppurapäätä nuotion sytyttämisestä, mutta hän päätti kuitenkin vielä toistaiseksi jättää sellaiset muodollisuudet sikseen. Eihän Syara vieläkään Spyroa kovin mielellään mukana pitänyt, vaikka toiseen alkoikin nyt vähitellen tottua.. Hitto soikoon.
Haltia lämmitteli käsiään nuotiolla vielä hetken aikaa, kunnes huokaisi ja nosti katseensa pensaikkoon. "En tiedä, miten sain nukutuksi. Olevan vain väsynyt.. Niin kovin väsynyt." Syara hiljeni pitkäksi aikaa; tuuli suhisi kuolleissa puissa ja pyrki saamaan matkustajien olon mahdollisimman ikäväksi. "Joka tapauksessa meidän on jatkettava, nyt heti jos et aio levätä tai mitään."
Miehen olo ei todellakaan ollut siitä parhaimmasta mahdollisesta päästä; vasta nyt se pienen pieni taika, jota hän oli Spyron silmissä käyttänyt, alkoi tehdä tepposiaan. Mustat taiat olivat totta tosiaan maineensa arvoisia, ja ne jos mitkä eivät sopineet pyhille ja luontoa rakastaville haltioille. Parantavat taiat, joita Syara oli juuri tunteja sitten harrastanut, eivät enään olleet oikean veroisia. Hänen käytössään ne olivat heikentyneet huomattavasti, ja veivät entistä enemmän energiaa. Syara ei hallinnut vielä kunnolla edes sitä, mikä hänen loistettaan oli syönyt.
Haltia nousi varovaisesti seisomaan ja katseli yhä ympärilleen. Ketään ei vieläkään näkynyt, ja se oli onni. Haltian katsellessa pusikkoon ajatukset alkoivat virrata vuolaina hänen päässään. 'Mitä jos sittenkin?', hän mietti. "Odota. Täytyy miettiä. Olen hullu, jos ryntään tuosta läpi uudemman kerran." Harkiten kahdesti Syara kaivoi taskustaan esiin pienen kirjansa, joka oli tarkoitus toimittaa pois. Siitä oli vain harmia. Mutta kiitos Spyron, siinä se vielä lepäsi, hänen helmiäisenvaaleissa ja siroissa kätösissään.
Haltia selasi kirjan ohuita sivuja, hieman kuitenkin piilossa nuotion äärellä istuvasta pojasta. Hän asteli hieman lähemmäs molemmin suunnin leveää pensaikkoa, mumisi sanoja sormet kauniissa asetelmassa kunnes kuului hento ääni. Sellainen, kuin lasi olisi rikkoutunut. Mitään ei kuitenkaan näkynyt.
Syara tunki kirjan takaisin taskuunsa ja juoksahti takaisin nuotion luo. Olallaan roikkuvasta laukusta haltia kaivoi esiin näin aluksi yhden olkipallon, otti viinistään yhden nuolen ja tökkäsi pallon nuolen kärkeen. Seuraavaksi oli vuorossa itse jousipyssyn otto ja nuolen asettelu. Kuitenkin, ennen ampumistaan, hän ikään kuin kastoi nuolen kärkeä tuleen - niin, että heinäpallo syttyi palamaan. Syara tähtäsi ja ampui. Orjantappurapensaikko syttyi sulaviin liekkeihin, mutta vain ja ainoastaan kohdasta, jonka edessä hän oli itse seissyt ja tehnyt jotain epämääräistä.
|
|
|
Post by spyrre on Apr 20, 2009 21:05:31 GMT 3
*Purppurapää suhtautui vaihteeksi hiljaisemmin nyt kun oli saanut hetken rauhoittua eikä sen ollut tarpeen ilman isompaa härnäystä asennoitua kaikkeen niskakarvoja pörhistämällä (kuvainnollisesti, tietysti). Kuitekin se oli velä puolittain odottanut vastaavantyylistä dialogia vastauksekseen kuin mitä oli jaeltu puolin ja toisin ennen suippokorvan nokosia eikä se oikein tiennyt mitä olisi sanonut Syaran uupuneeseen toteamukseen.* "....no ehkä sitten oli ihan hyvä levätä vähän" *sanottiin kohta pienen epäröinnin jälkeen hupun alta, Spyron mittaillessa vaivihkaa epäilyttävän surkean näköistä haltiaa katseellaan. Sentään sen verran se oli pohdiskeluissaan edistynyt ettei varsinaisesti odottanut suippokorvan enää hyökkäävän kimppuunsa, mutta se oli edelleen kahden vaiheilla sen suhteen oliko tämä muuten rehellinen kertomiensa asioiden suhteen. Mutta oli kuinka epäluuloinen hyvänsä, miekkosen olemus nyt vain ei voinut olla tarttumatta silmään. Ensimmäistä kertaa sen pääkoppaan pälkähti nyt ajatus, että ehkä Syara oli oikeasti sairas... tai pahemmin vahingoittunut kuin hän oli luullut. Suippokorva oli kyllä ollut hetken aikaa melko pahan näköinen kun he olivat tulleet pensaan läpi... ehkä se ei ollut toipunut vielä, tai jotain?
Vaikka epäröikin hetken nuorukainen nousi kuitenkin jaloilleen toisen ilmoittaessa että pitäisi lähteä, seisahtuen kuitenkin nopeasti silmäilemään haltiaa kummissaan tämän äkkiä muuttaessa mieltään. Spyro oli vähällä huomauttaa että hänen mielestään Syara oli ollut melko sekaisin sännätessään orjantappuroihin jo ensimmäisen kerran, mutta jättikin toistaiseksi kommentin omaan tietoonsa syystä tai toisesta. Ehkä miehen esiin vetämällä kirjasella saattoi olla jotain osuutta asiaan koska melkein heti opuksen ilmestyessä näköpiiriin purppuratukka hätkähti hiukan ja otti kiireesti niin askelen kuin toisenkin takapakkia vaikka toinen taisikin yrittääkin lueskelle sivuja hiukan salassa. Moinen tavoiteltu salamyhkäisyys meni siis melko hukkaan, kirja ei jäänyt tälläkään kertaa ilmeisen tarkoilta silmiltä huomaamatta. Se oli myös selvästi nähnyt sen aikaisemminkin ja osasi yhdistää johonkin epäilyttävään vaikkei tietenkään täsmälleen tiennytkään mitä sivut sisälsivät. Poikaa ei edes isommin kiinnostanut moista urkkia tietoonsa eikä se edes yrittänyt kurkistella tekstiä haltian lukiessa vaan ennemminkin silmäili hyvin mielellään varovaisena kauempaa. Kaiken maailman velhoilu meni siltä melko kauniisti yli hilseen, joka saattoi aika hyvin selittääkin sen asennoitumisen koko asiaan.
Spyrolla tosiaan ei ollut paljoakaan hajua siitä, mitä haltiamies oikeastaan suunnitteli tämän saapastellessa kohti pensaikkoa. Vaikka se olikin muuten pysytellyt yllättävän kärsivällisesti paikallaan välimatkaa kertyi kyllä hiukan lisää kun Syaran mutisemat loitsusanat kantautuivat korviin ja varsinkin se äkillinen särkyvää lasia muistuttava ääni sai purppuratukan hätkähtämään levottomana uudestaan. Mitä hittoa se oikein teki tuolla? Nyt ei kyllä ollut enää epäilystäkään siitä että jonkinlainen maaginkuvatus tuo suippokorva oli, jos asiasta missään välissä oli epäilystä ollutkaan. Tai no, ainakin Spyron logiikan mukaan teoria taisi olla hyvin pitkälti todistettu paikkansapitäväksi. Pian mies astelikin takaisin ja alkoi viritellä nuorukaisen uudeksi kummastukseksi jousta nuotion vierellä. Kun liekehtivä nuoli kiisi ilman halki tappuroihin saaden aikaan ihan kiitettävän roihun, Spyron kulmakarvat kohosivat väkisinkin vähän vaikka se ei ollut vieläkään tullut askelta enempää lähemmäs liekkejä edes kylmän tuulen ajamana.* "...sähän sanoit ettei se pala?" *Pojan oli pakko huomauttaa melkein aavistuksen syyttävään sävyyn. Miksei niitä pirun risuja ollut voinut polttaa heti pois tieltä niin olisi säästynyt paljolta hampaidenkiristelyltä?*
|
|
|
Post by Nayran on Apr 22, 2009 18:07:31 GMT 3
"Niin taisin sanoa. Mutta se palaa sittenkin.", Syara sanoi ja virnisti makeasti. "Harmi etten tajunnut sitä juttua aiemmin. Hän ei kyllä olisi ylpeä minusta.", haltia jatkoi puhuen varsin sekavasti, eikä edes olettanut että Spyro olisi ymmärtänyt. Se oli vähän niinkuin ajattelua äänen tai satunnaista itsekseen puhumista. "Nyt sitten vain.. Koko matka. Hmm. Vaikka pensaikko palaa noinkin nopeasti maan tasalle, kasvaa takaisin hyvinkin pian. Entistä vahvempana ja kamalampana.. En tosin tiedä, kuinka kauan siinä menee. Tunti tai pari, ehkä jopa päivä."
Mies toisti aiemman toimintonsa; heinäpallo nuolen päähän ja tuleen. Tällä kertaa vain jousipyssy jäi pois. Hetkeksi haltia jäi kuitenkin miettimään, ja päätyi tuhahtaen heittämään nuolen menemään."Ehkä pitäisi veistää nopeasti jonkinmoinen soihtu mukaan. Ei tarvitse näillä nuolilla alkaa leikkiä."
Syara asteli ympäriinsä, kunnes löysi pienen, noin 10 sentin halkaisijan omaavan pystyssä törröttävän puun. Armotta haltia sahasi sen poikki (sitten toki vielä toisenkin kerran ylempää, jotta siitä tulisi sopivan mittainen vyöltään loihtimalla puukollaan, alkaen sitten veistää siihen rivakasti jonkinmoista kädensijaa. Muutaman minuutin päästä, kun homma oli hoidettu, mies laittoi puukon takaisin tuppeensa ja matkasi vielä kauempaa hakemaan kuolleita heinäkasveja; niitä hän kietoi puupalikan päähän. Lopulta Syara pääsi kastamaan taidokasta soihtuaan Spyron tekemään tuleen ja lähti polttamaan lisää risuja. Yksinkertaista? "Tule ja varo, mihin astut."
|
|
|
Post by spyrre on Apr 22, 2009 20:14:30 GMT 3
*Haltiaa tuijotettiin hupun alta ajoittaisten silmänräpäytysten keralla. Spyro ei tosiaankaan tuntunut hahmottavan mistä "jutusta" suippokorva nyt höpisi ja miten hitossa oli mahdollista unohtaa joku sellainen asia kuin kasvuston tulenarkuus. Niin siis pensaikko ei jostain syystä palanut, ellei sille tehnyt jotain mitä Syara oli tehnyt siitä kirjasta, niinkö? Ehh... Vilkkaan mielikuvitusen omaava henkilö olisi melkein voinut nähdä suuren kysymysmerkin leijuskelemassa nuorukaisen yläpuolella, mutta onneksi mitään niin omituista ei tainnut ainakaan vielä olla silminnähtävissä koska se olisi varmasti häirinnyt suuresti kyseenomaista poikaa itseäänkin. Hämäriä puheita kannatti silti hiukan varoa, näytti purppurapää olevan kuinka hämmentynyt hyvänsä, koska moisesta luultavasti seuraisi jonkinlaista huomiota jos olento vain onnistui saamaan repliikissä jostakin kiinni.* "...niin kuka ei olisi?" *Kysyttiinkin oudoksuvasti sieltä kauempaa varsin pian. Sitten se tosin taisi jäädäkin silmäilemään jo enemmän uteliaana mitä Syara näperteli nuolien ja lopulta karahkoidenkin kanssa. Nuorukainen harhautui hetkeksi miettimään haltian kommenttia siitä kuinka tappurat muka kasvaisivat vielä muutaman tunnin sisällä takaisin. ...oliko sellainen muka mahdollista? Mutta ei kai siinäkään mitään järkeä olisi väittää hänelle jotain tuollaista jos siinä ei olisi mitään perää, eihän?
Kun Syara näkyi nahistelevan vaihteeksi puunpalan kanssa hiukan kauempana, Spyrokin alkoi lopulta hivuttautua hiljakseen takaisin nuotion suuntaan silmäillen vuoroin askartelevaa miekkosta ja vuoroin epäilyttävän paikalliseksi jäävää pensaspaloa. Kun toinen saapui takaisin, sytytti hienon luomuksensa ja kirmasi takaisin roihuttamaan lisää kasvikunnan edustajia, purppurapää nyökkäsi hiukan, poimi tavarat maasta ja saapasteli sitten perään viskattuaan ensin vanhasta tottumuksesta maata nuotioon tukahduttaakseen sen. Ei se ollut sellaisessa paikassa että lähtisi leviämään kivikosta mihinkään vaikkei kokonaan sammuisikaan, mutta miten vain. Se lähestyi vieläkin tappuroita melko vastentahtoisesti, mutta ei tällä kertaa jäänyt viivyttelemään turhia sen enempää vaan seurasi kyllä perästä. Tällä kertaahan vastassa ei sentään ollut vastaavanlaista ryntäystä piikistön läpi, vaan kyseessä oli vain tuhkaa ja ehkä vähän liekkejä ja kuumuutta. Tämä suunnitelma oli jopa täysin looginen purppurapään mielestä ja se oletti ylityksen mahdollisesti sujuvan tällä kertaa. Tätä viimeistä estettä ennen paluuta lukuunottamatta, nuorukainen tuskin kuitenkaan muistelisi kovin suurella lämmöllä ensimmäistä visiittiään "Pimeyden" puolella, vaikka eihän sitä tiennyt vaikka se joutuisi vielä tulevaisuudessakin astelemaan takaisin kylmälle maaperälle. No, ainakin nyt oltiin menossa pois.* "....toivottavasti se sun typerä laatikkos oli tämän kaiken vaivan arvonen." *Se puuskahti itsekseen ja tönäisi hiiltyneen oksan tieltään seuraillessaan tuhkaista, liekkien ja okaiden reunustamaa polkua pienen matkan päässä haltian jalanjäljissä.*
|
|
|
Post by Nayran on Apr 25, 2009 11:13:29 GMT 3
Oksisto rätisi ja ilma oli tunkkaisen kuuma. Asiaa eivät parantaneet satunnaiset hiilipöllyt ja pienet tulesta lentelevät kipinät. Vaikka pensaikko ei palanutkaan ihan normaalinveroisesti, oli se silti kohtuullisen rasittavaa. Kuin olisi seissyt ihan pienen matkan päässä suuresta kokosta.
"Oli se. Turhaan sinä, poika, puutut minun asioihini. Se on oma vikasi, että joudut roikkua perässäni tälläkin hetkellä. Minä en voi ikinä olla liian varovainen.", Syara sanoi ohimennen, sivuuttaen toki aiemmin kysytyn, haltian mielestä turhan ja sopimattoman kysymyksen. Eihän hänen edes ollut tarkoitus sanoa sitä ääneen..
Matka sujui liukkaasti ja suurimman osan siitä mies pysyi omissa oloissaan, sanomatta siten paria kertaa lukuunottamatta oikeastaan mitään. Sytytettyään aina yhden oksaryppään Syara jäi odottelemaan jonkun matkan päähän, pysäyttäen tietty myös takana tulevan Spyron. Hän oli kovin tulenarka haltiana. "Olemme jo yli puolivälin. Tämä on hitaampaa kuin läpi juokseminen, mutta ei läheskään niin kivuliasta."
'Ei se mitään poika. Ymmärrän, että sinua pelottaa.. Ota kuitenkin kädestäni kiinni, niin mennä tästä läpi yhdessä. Sopiiko? Huipulle ei enään ole pitkä matka.. Tiedän että tämä kiipeäminen on rankka asia mutta meillä ei ole vaihtoehtoja. Minä suojelen sinua.' 'Mutta Syara-setä, ei tuleen saa mennä, tulessa palaa...' Syara hätkähti epämääräisesti ja nosti käden otsalleen. Hän kirosi iänikuisia flashbackejään ja tuhahti. Tunnelma oli jatkuvasti painostava ja 'pelottava', jos sen niin voisi ilmaista. Hiljainen tulen iloista rätinää lukuunottamatta. Vähän väliä Syara joutui vilkuilla taakseen, sillä hän ei ollut lainkaan varma siitä takaisin kasvamisesta. Riskipuuhaa, sitä se oli. "..Pelkäätkö sinä, Spyro?"
|
|
|
Post by spyrre on Apr 25, 2009 18:39:02 GMT 3
*Eteneminen oli kieltämättä turhan hidasta Spyron makuun joka olisi mielellään kirmannut läpi epäilyttävästä piikistöstä niin nopeasti kuin mahdollista, mutta kun vaihtoehtona olisi samanlainen ryntäys okaisiin kuin tullessa ei tällä oikeastaan ollut varaa valittaa. Katse vaelteli tuon tuosta edessä polkua työstävässä Syarassa tai takana jo käryävässä tuhkaisessa väylässä kuin se olisi epäillyt että oksat saattaisivat vaikka alkaa kasvaa takaisin samantien ja jättää heidät sinne keskelle. Tästä huolimatta se ei oikeastaan tuntenut oloaan aivan niin huonoksi kuin olisi voinut, se tuli selvästi paremmin toimeen käryn ja savunkin kanssa kuin kylmän sumun ja palaneesta kasvustosta hohkava kuumuus ennemminkin helpotti aika hyvin äsken ikävästi palellutta nuorukaista. Se ei edes hikoillut liekkien läheisyydestä huolimatta, mutta luultavasti tuhkaantui kauniisti vaatteistaan matkan edetessä siinä missä toinenkin ellei jopa hiukan enemmän. Haltia tuntui nuorukaisen silmään arastelevan aseenaan toimivia liekkejä, mutta poika ei oikeastaan ihmetellyt tätä sen enempää koska ymmärsi etteivät kaikki olennot pitäneet liian lämpimästä. Ei voinut kuitenkaan väittää että purppurapää olisi viihtynyt kovin hyvin lämmöstä huolimatta.
"Eikä ollut." *Se päätyi silti ilmoittamaan lyhytsanaisesti Syaran sanoessa jälleen kerran että hän olisi muka saapastellut tahallaan väärään paikkaan väärään aikaan ja tuhahti huppunsa alta. Tuon pahempi kinastelu sai toistaiseksi jäädä toiseen kertaan, haltian hiljentyessä ainakin päällisin puolin tehtäväänsä ja Spyrokin kulutti aikansa mieluummin muuhun. Se puraisi hiukan alahuultaan, vilkaisi uudestaan olkapäänsä yli, läpsäisi asiaa sen enempää ajattelematta hihaansa tarttuneen pienen liekin hengiltä ja tuijoteltuaan hetken käryäviä pensaita sivustallaan sen aikaa että tosiaan huomasi ettei tuli edennyt näissä enää kuin tuon pienen polun leveyden verran kävi katse vilkaisemassa vielä taakse. Polku taisi ainakin vielä olla auki loppuun asti, eikä kai osoittanut merkkejä umpeen kasvamisestakaan niin että se olisi vielä pistänyt silmään... mutta pensaikon luonnoton ilmapiiri oli melkein käsin kosketeltava. Huomatessaan miekkosen pysähtyneen odottamaan kulkureitin auki palamista purppurapääkin seisahtui ja jäi kärsimättömästi painoaan jalalta toiselle vaihdellen silmäilemään ympärilleen.* "On tää nyt näin fiksumpaa kuin vaan rynnätä läpi jos pakko on mennä." *Se mutisi haltian lausahdukseen, muttei osannut oikein tuntea helpottuneisuutta vaikka tämän päättelyn mukaan matka oli edennyt huomattavasti. Mutta kuitenkin.... vasta puolessa välissä? Matkaa olisi vielä jäljelläkin.... no, vähemmän kuin nyt oli kuljettu, onneksi. Hetken aikaa se ehti kuunnella liekkien rätinää ja potkiskella hiiltyneitä oksia kunnes se sai korviinsa uuden, varsin odottamattoman kysymyksen ja nosti silmiään räpytellen katseensa pensaikosta jota oli epäilevästi tuijotellut. Oho, vastoin odotuksia suippokorva muisti jopa hänen nimensä?* "...eh? No en." *Vastattiin hiukan turhan nopeasti, katseen vilkaistessa kuitenkin uudemman kerran polkuun.* "...mä en vaan luota näihin pahuksen kasveihin. Ne... niissä on jotain vialla." *Purppurapää lisäsi kuitenkin kohta hetken epäröityään, kohauttaen olkapäitään hiukan.*
|
|
|
Post by Nayran on May 8, 2009 15:14:21 GMT 3
(( Anteeksi Spyrre, olen kiireeissäni vastannut kaikille muille paitsi sinulle. Teen vuoron nyt viikonloppuna, lupaan >-> ))
|
|
|
Post by spyrre on May 8, 2009 20:03:58 GMT 3
((No problem, ei sitä aina voi kaikkea muistaa. ^^ ))
|
|
|
Post by Nayran on May 10, 2009 20:54:44 GMT 3
Hetken ajan Syara pysyi ajatuksissaan, hiljaa, ja vasta huomattavan pitkän ajan kuluttua päätyi vastaamaan. "Ah. Niin. Tosiaan. Pahaa auraa, jos tahdotaan kovin syvälle mennä. Muuten ne ovat vain..hmm.. Epäluotettavia. Eikös se niin ole, että jokainen kasvi on elävä?" Haltia vilkaisi merkittävästi Spyroon, vajoten sitten taas omaan maailmaansa, hitaasti eteenpäin köpötellen ja puskaa polttaen.
Valo, joka loi suuren vaihdoksen Pimeyden, eh, pimeyteen, alkoi hiljalleen kajastaa tiheän oksiston pienistä raoista. Se otti silmiin, mutta oli silti hyvä, että se tuli näin hiljattain eikä aivan ilman varoitusta. Viimeiset piikikkäät kiekurat oksistosta olivat juuri hajoamaisillaan, ja kaukaa takaa alkoi jo tulla perässä julman nopeasti lähenevä ääni; kuin pikajuoksija viilettäisi ohi.
Syaran kasvoille levisi haikea hymy, kun hän näki valon. Hän suhtautui takana kuuluvaan ääneen melko kevyesti, sillä vaikka hän oli arvioinut puskan takaisin kasvamiseen kuluneen ajan väärin (tai no, niin haltia ainakin oletti, että ääni lähtisi siitä..niin hän toivoi), hän, tai he, olivat liiankin lähellä päätepistettään hätääntyäkseen moisesta. Varmuuden vuoksi, kuitenkin, haltia veti takanaan tallustavan pojan vierelleen, valmiina hyppäämään valon suuntaan heti, kun tämä kovin hitaasti palava ja viimeinen oksarypäs lepäisi tuhkana maan pinnalla.
|
|
|
Post by spyrre on May 11, 2009 18:11:01 GMT 3
*Haltialta kului taas hetki ennen kuin tämä vastasi nuorukaisen repliikkiin niin että Spyro ehti jo melkein tässä välillä epäluuloisesti okaisia oksia vahdatessaan unohtaa mistä olikaan ollut kysymys. Kyllä se sitten tietysti osasi yhdistää lausahduksen oikeaan yhteyteen kun oli räpytellyt silmiään ja kääntänyt keskittymisensä muualle kasvistosta.* "En mä tiedä. Jotain sellaista." *Se sanoi hiukan epäröivästi, osaamatta oikeastaan määrittää tuota "vikaa" sen enempää. Mainitusta "aurasta" se ei myöskään ollut aivan varma, mutta se toi nuorukaiselle mieleen jotakin magiaan liittyvää, josta seurasi mielikuva siitä kummasta väri-ilmiöstä jonka Syara oli aikaisemmin saanut aukiolla aikaseksi. Kai Spyro vahingossa onnistui osumaan yllättävän lähelle totuutta tässä vaikkei aivan, mutta se ei kyllä vastaavaa saanut silmiinsä pensastossa vaikka yrittikin varmuuden vuoksi katsoa.* "...no kai ne tavallaan eläviä on kun ne kerran kasvaa. Mutta ei niiden kyllä mitään muuta kuuluis tehdä, ja kasvaa hitaasti." *Tästä seikasta se sentään oli huomattavasti varmempi, kasvien ei sitten millään kuulunut toimia ainakaan NÄIN. Niiden pitäisi palaa, ja kasvaa takaisin ehkä viikoissa, ei tunneissa. Onneksi alkoi hiljakseen näyttää siltä että ympäristö kirkastui hiljakseen vaikka se aluksi olikin vaikea nähdä liekkien palaessa niin lähietäisyydellä.
Sananvaihto hiljeni taas uudestaan ja matka jatkui ainakin purppurapään osilta levottomissa tunnelmissa. Aivan loppusuoralla kun Spyro pystyi jo melkein näkemään takana olevan metsämaiseman roihuavien piikkien lävitse, alkoi takaa päin kuulua kuitenkin vielä jotakin kummallista ääntä. Nuorukainen kääntyi katsomaan olkansa yli tulosuuntaan lähenevän metakan kantautuessa korviinsa nähdäkseen mikä sen aiheutti. Jostain syystä haltia ei näyttänyt piittaavan tästä paljoakaan mutta määränpään ilmeisesti ollessa muutaman risun takana vetäisi purppurapään lähietäisyydelle. No oltiinhan sitä melkein ulkona, mutta hän ei silti osannut suhtautua kauhean luottavaisesti kun ei tiennyt oliko jonkinlainen mörkö rynnimässä päin vai päättikö koko riivattu pusikko viimein käydä vihamieliseksi.* "Mitä hittoa toi on? ...tuota, etkö luule että pitäis mennä vähän nopeammin?" *Se ehdotti, vilkaisten niitä muutamaa liekehtivää oksaa malttamattomana ja sitten uudestaan taakse. Ainakaan se ei vielä rynnännyt mihinkään, vaikka harkitsikin asiaa. Eiköhän sekin riippuisi siitä mitä pöpeliköstä ilmestyisi ja kuinka aggressiiviselta se vaikutti. Olihan kyse kuitenkin enää vain muutamasta askelesta ja pienestä määrästä liekkejä joten ehkä sekin toistaiseksi malttaisi odottaa sen hetken että pääsisi saapastelemaan kunnolla ulos.*
|
|