|
Post by Nayran on Jan 24, 2009 15:09:05 GMT 3
(( Olemattomaan Althiaran maailman sijoittuva fantasiakertomus. Amutofan, Ashley ja Spyrre mukaan. Voimme mahdollisesti ottaa mukaan myös muita halukkaita myöhemmässäkin vaiheessa, vai mitä? ))
"Viisituhatta kultarahaa ja tämä tikari.", huppupäinen mies sanoi näyttäen tärisevässä kädessään mustanpuhuvaa, pientä ja terävää tikaria, toisessa muutamaa näytekappaletta viidestätuhannesta samanlaisesta. Tikarin aura oli melkein käsin kosketeltavissa, mikä kiinnosti vampyyria suunnattomasti. Se oli varmaa: hän halusi sen, mikä tarkoitti, että hän tulisi myös saamaan sen. Eikä tosiaan sen puoleen, etteikö rahakaan olisi häntä houkuttanut. Vampyyrin kädessä oleva pieni ja hohtavan valkoinen kristalli alkoi jo koostaan huolimatta olla varsinainen taakka, sillä se myös omituisesti poltteli hänen kättään, joka kertoi ettei hän ollut sovelias sitä kantamaan. Ei todellakaan.
Tämän faktan huomioon ottaen, vampyyrillä ei ollut mahdollisuuksia. Hän halusi pitää kristallia itsellään tietyistä syistä, mutta kerta se osoittautuikin olemaan hänelle liikaa, hän luovutti. Vaihtokauppa tapahtui, jonka jälkeen huppupäinen ohikulkija katosi sumuun. Virallisesti varkaan maineen saavuttanut vampyyri kohautti olkiaan ja lähti kulkemaan syvemmälle Pimeyteen, toivoen löytävänsä edes jotain löytämisen arvoista.
Tapahtuma kalvoi Tartanén kylän porteilla seisovan vampyyrin, Nechalin, mieltä. Oli kalvanut jo noin vuoden verran. Jos hän ei olisi ikinä luovuttanut kristallia ohikulkijalle, missä hän voisikaan olla nyt? Mitä hän voisikaan olla nyt? Hymähtäen Nechal alkoi tarkistaa, oliko hänellä varmasti kaikki mukanaan. Lempeän lämmin aamutuuli hyväili vampyyrin hiuksia, kuljettaen mukanaan muutaman harvinaisen kukan siitepölyä, joille hän totta kai oli allerginen. Nechal vain oli oppinut vastustamaan oireitaan, ja täten kaikki oli hyvin. Nauttien tästä tuulesta (vielä kun pystyi), hän nojasi kylän porttiin ja odotti harmillisesti pakollista matkaseuraansa saapuvaksi.
|
|
|
Post by Nayran on Jan 24, 2009 15:09:42 GMT 3
Samaan aikaan kauempana kylästä, Pimeyden rajamailla sijaitsevassa metsässä, mieshaltia nimeltään Syara seisoi ja nuuhki ilmaa. Tuoksu oli huumaava, kasteinen ja rehevä metsä, ruoho, lukuisat kasvit.. Jopa haltian silmät olivat kiinni. Hän myös kuunteli. Eläinten ääntelyä ja sitä, kuinka yksi pieni sadepisara lipui lehteä pitkin kohti maata, lopulta tipahti ja osui jo märkään ruohoon. Taivaallista, Syara ajatteli. Joka tapauksessa, tästä ihanuudesta huolimatta, oli haltian jatkettava kulkuaan eteenpäin. Niin hän myös teki. Kulkiessaan ajatuksissa pyörivät Nechal ja tämän matka, jolle myös Syaran oli määrä ehtiä. Sitä ennen, kuitenkin, haltialla oli hoidettavinaan pikainen tapaaminen erään henkilön kanssa. Salainen tapaaminen.
Syara asteli aukiolle metsässä, katseli ympärilleen, nyökkäsi itsekseen varmistuttuaan oikeasta tapaamispaikasta ja jäi odottamaan. Hän kaivoi taskustaan pienen mustan kirjan, jonka kannessa oli omituisen näköinen merkki, kirjoituskin oli jo kauan aikaa sitten kuollutta riimukieltä. Haltia avasi kirjan, alkaen tutkia sitä, ehkä jopa mutisten hiljaa sanoja jotka kirja sisälsi. Tarkkanäköinen saattoi paikalistaa ruohon Syaran jalkojen alla, joka alkoi näyttää kovin huonovointiselta.
|
|
|
Post by spyrre on Jan 24, 2009 16:02:18 GMT 3
((Sopii minulle, niin kauan kuin homma vain toimii. Ja jos lisää tulee, ainahan peliä voi "jakaa" pienempiin osiin sen toimivuuden parantamiseksi. ^^ ))
(Niin ja tämä vuoro sitten sijoittuu ilmeisesti samaiseen pöpelikköön missä herra Suippokorvakin sitten hengaa. )
*Helvetti. Helvetin helvetti. Äkäiset ajatukset kansoittivat metsän tiheän aluskasvillisuuden seassa tarpovan nuorukaisen erikoisella, purppuraisella kuontalolla kuorotettua pääkoppaa. Että olikin pitänyt taas sattua, tietysti juuri HÄNELLE. Se kirottu rial... hän ei ollut edes tehnyt sille typerälle jyrsijälle yhtään mitään, ja tietysti sen oli pitänyt kuitenkin napata hänet silmätikukseen ja vielä keskellä kaupunkia. Typerä rial. Typerä kaupunki. Typerät vartijat.... helvetin typerä rotta. Kuinka hän olisikaan halunnut kärventää koko elikon vain kasaksi tuhkaa. Eikä se ollut ollut edes mikään kovin iso rotta, ja silti... Helvetti!
Nuhruisiin, kärsineen näköisiin vaatteisiin ja ei ainakaan yhtään siistimpään paksuun villakankaiseen viittaan kääritynyt laiha, lyhyt poika ei ollut alkuunkaan hilpeän näköinen ilmestys kuljeksiessaan tiheän metsän runkojen lomassa. Onneksi ilma ei ollut kovin kylmä, vaikka olosuhteet viilenisivät varmaan nopeasti kunhan vuodenajat pääsisivät vielä etenemään. Metsä tuntui rauhaisalta ja lintujen laulu kantautui hajanaisena sirkutuksena korviin pienten siivekkäiden kinastellessa reviiriensä rajoista naapureidensa kanssa. Se ei vain tätä kulkijaa, jonka syvälle päähän vedetyn hupun alta törrötti epämääräinen tukko pitkiä, purppuraisia suortuvia, erityisemmin piristänyt, vaikka hänellä ei oikeastaan ollut mitään metsiä vastaan, oikeastaan päin vastoin. Tosin, muutama vuorokausi nälkäisenä vetoisassa ladossa piilottelemassa ja epäoikeudenmukaisuudella aiheutettuja vammoja nuolemassa sai varmasti kenet hyvänsä äkäiseksi, varsinkin muutenkin itsensä säälittävän heikoksi tuntevan nuorukaisen jonka ylpeys oli jo saanut itseensä iskun jos toisenkin. Tunnettuaan olonsa hiukan paremmaksi hän olikin ottanut jalat alleen, uskaltamatta enää jäädä syyllisen asutuskeskittymän lähelle. No, tiedä häntä olisiko kukaan rahattoman pojan perään tullut joka ei ollut varsinaisesti edes rikollinen ja jolla ei ollut edes mitään ryöstettävää, mutta eihän sitä koskaan tiennyt. Ja yksinkertaisesti hän ei vain halunnut enää jäädä, vaikka maa ei varsinaisesti jalkojen alla poltellutkaan muuta kuin hänen omassa mielessään.
No, onneksi joidenkin päivien kävelymatkan päässä oli muitakin kyliä. Nuorukaisen suuntavaisto ei ollut se paras mahdollinen vierailla mannuilla, varsinkaan näin ruohonjuuritasolta katsottuna, mutta johonkin näistä kylistä hän oli pyrkimässä. Ehkä hän ei aivan keskelle katua saapastelisi perille päästessään, ainakaan heti, mutta ruokaa olisi luultavasti helpompi napata asutuksen reunamilta kuin keskeltä villiä luontoa, jossa eläimet olivat arkoja, valppaita ja vikkeliä... tai sitten yksinkertaisesti vain liian suuria. Poika seisahtui hetkeksi katselemaan ympärilleen epävarmasti, yrittäen saada jonkinlaista käsitystä ilmansuunnista, kääntäen hiukan päätään kuullessaan sarjan pieniä risahduksia takavasemmaltaan. Sirorakenteinen, valkoturkkinen kissa tassutteli pensaikosta, katsoi poikaa pää kallellaan ja naukaisi kysyvästi.* "Kyllä me ollaan varmaan aika lähellä jo." *Purppurapää rauhoitteli kissaa, vaikka ei onnistunut kuulostamaan erityisen vakuuttavalta.* "Luulisin..."
|
|
|
Post by Nayran on Jan 24, 2009 22:29:01 GMT 3
" Telthii - komiki, althán. Syrí to na.." Syara mumisi hiljaa itsekseen. Ruohon tila huononi huononemistaan, jo siihen pisteeseen, että haltia itsekin huomasi sen, ja päätti hiljentyä. Kaikesta huolimatta hän ei tahtonut satuttaa luontoa, ystävää jonka tärkeys oli taottu hänen päähänsä vuosia sitten ja vuosien ajan. Tarkkakorvainen kun oli, Syara kuuli kauempaa puhetta, mutta päätti jättää sen toistaiseksi täysin huomiotta, vaikka olikin nyt varuillaan. Hän selasi kirjan sivuja rauhallisen näköisesti ulospäin, vaikka sisällä hän olikin hyvin hermostunut siitä, tulisiko henkilö, joka hänen oli määrä tavata (ja että voisiko hän kokeilla muutamaa loitsua kirjasta kenenkään huomaamatta)? Viiden minuutin odotuksen jälkeen haltia päätti astella istumaan läheiselle kivelle, vasten tahtoaan jälleen avaten pienen kirjan, mutisten jälleen riimuja - tällä kertaa kovemmin, miehen kaunis ja hyvä haltian aura oli jo pahenemaan päin. (( kirjoitusmotivaatio poistui hetki sitten, pahoitteluni töksähtävästä asusta. Voit vapaasti tuoda Spyron katselemaan normaalisti harmittoman haltian omituisia toimia~ ))
|
|
|
Post by spyrre on Jan 24, 2009 23:06:43 GMT 3
((Nayran, ok, älä ota paineita siitä vaikka vastasinkin itse nopeasti. Kirjoitan silloin kun saan tekstiä aikaiseksi, joskus kerralla siis paljonkin. Pahoittelut siitä.))
(Ja tapahtuu edelleen metsässä.)
*Nuorukainen kissoineen ei tuntunut olevan millään tasolla tietoinen että läheisellä metsäaukiolla tapahtui jotain epämääräistä. Purppurapää oli aivan liian kiinnostunut etsiskelemään sammalikosta sitä kapeaa metsätietä tai ennemminkin polkua joka siellä olisi hänen tietääkseen pitänyt olla, mutta ei ollut erityisen menestyksekäs. Jos hän olisi edes tiennyt mikä suunta oli pohjoinen ja mikä etelä... mutta metsän pohjalta ei nähnyt edes kunnolla auringon asemaa. Jos löytyisi joku vähän aukeampi paikka, josta näkisi hiukan kauemmas...
Poika katseli uudemman kerran ympärilleen ja nuuhki hiukan epävarmasti ilmaakin, kunnes äkkäsi paikan, jossa runkojen välistä paistoi enemmän valoa. Siellä taisi olla jonkin asteinen aukea? Kaksikko suuntasikin askelensa kohti valoilmiötä, mutta lähemmäs päästyään kissa alkoi luimistella korviaan ja käyttäytyä levottomasti. Lyhyt nuorukainen katsahti eläintä kummastuneena ja hidasti askeleitaan, mutta ennen kuin tämä ehti sen kummemmin kummastella mikä karvapalloa vaivasi hänenkin tarkka nenänsä nappasi metsän hajujen seasta jotain juuri ja juuri erottuvaa. Öh, lähistöllä oli joku? Purppurapää seisahtui niille jalansijoilleen epäröiden astua näkyville, paikallistaen sitten aukiolla kiven päällä istuvan miekkosen, joka näkyi lukevan kirjaa. Haltia? Jaa, no, ei kai se sinänsä ollut mikään yllätys löytää metsästä suippokorvaa tai muutamaa... Jostain syystä Kissa näytti käyttäytyvän suurella epäluulolla tätä kohtaan eikä olisi millään halunnut mennä lähemmäs. Hetken aikaa nuorukainen oli kahden vaiheilla astuako esiin ja kysyä reittiä lähimpään kylään (vaikka se kyllä tarkoittaisi sitä että hänen pitäisi myöntää eksyneensä) vai jättääkö miekkonen omaan rauhaansa koska oikeastaan hän ei ollut oikein sillä tuulella ja kunnossa että olisi halunnut törmätä kehenkään, lopulta jääden paikoilleen metsän reunaan ja alkaen hiljaa perääntyä paikalta silmäillen varovaisesti miehen reaktiota. No, hän ei muistanut törmänneensä moneenkaan vihamieliseen vaaleaihoiseen haltiaan, mutta ilmassa oli jotain mikä sai nyt purppurapäänkin epäileväksi vaikkei hän oikeastaan osannut sanoa miksi.*
|
|
amutofan
Member
Jos rakastaa ei saa unohtaa, jos unohtaa ei saa rakastaa
Posts: 160
|
Post by amutofan on Jan 24, 2009 23:10:46 GMT 3
Aamu sarasti hiljalleen. Ensimmäiset kirkkaat auringon säteet pistivät ikkunasta sisälle. Vaikka ikkunan eteen oli vedetty verhot, se löysi siltikin tiensä sisälle. Se pisti jostain pienestä raosta sisälle. Sängyssä makaava hahmo katsahti ikkunaan hieroen silmiään ja mumisten jotain vihaisena. Hahmo käänsi kylkeään turhautuneena silmiin pistävistä auringon säteistä ja veti peiton korviin asti. Hän oli väsynyt viime yön jälkeen ja halusi nukkua myöhään. Hän ei ajatellut sillä hetkellä muuta kuin nukkumista pitkään. Hän ei muistanut sillä hetkellä sitä toista tärkeää asiaa. Hahmo ei kuullut ulkoovelta kantautuvia koputuksia eikä huutoja, tämä oli jo nukahtanut.
Chrono oli jo herännyt aikaisin. Hän oli muistanut sen tärkeän asian, toisin kuin eräs toinen. Hän oli viime illalla pakannut tavaroita ja nyt laittoi vielä muutamia. Hän katsahti kelloa(onko tolloin ees kelloi?) ja nousi sängyltä. Poika hieroi päätään kävellen eteiseen ja napaten punaisen ''takkinsa'' naulasta. Se ei oikeastaan ollut edes takki. Semmoinen liivin tyyppinen. Poika avasi oven ja astui raikkaaseen piha ilmaan. Poika nuuhkaisi ilmaa huokaisten. Hän suunnisti Rosetten kotia kohti. Saavuttuaan sinne poika koputti oveen. Hetken odottaen saamatta kumminkaan vastausta poika koputti uudelleen. Kun vastausta ei vieläkään kuullut, hän tarttui oven kahvaan ja avasi oven. Kuinka tavallista Rosettelta. Hän jätti aina oven lukitsematta. '' Rosette! Rosette! Oletko jo hereillä?!'' poika huuteli eteisestä jättäen ulkokenkänsä sinne ja suunnistaen sitten tytön makuuhuonetta kohti. Sieltä hän löysi Rosetten makaamasta sängystä. Chrono huokaisi ja käveli tytön lyö ja tyrkäten tätä. '' Rosette! Herää jo, Rosette!'' Tyttö mumisi pojalle jotain ja veti peiton päänsä yli.
//Sekavaa. Aloitin vuoroni ihan aamusta. Ei kai haittaa? //
|
|
|
Post by Nayran on Jan 25, 2009 16:31:37 GMT 3
(( En suinkaan, spyrre ^^ tahdoin itse asiassa kirjoittaa, sormet syyhyävät, muttei oikein tahtonut tulla mitään. Tässä kun kaksi peliä on, niin järjestys voisi kaiketi olla ensimmäisessä minä -> amutofan -> ashley, ja toisessa yksinkertaisesti minä -> spyrre -> minä -> spyrre, jne? Ja amutofan, ei haittaa.))
Normaalisti Syara olisi jo huomannut pienen Spyron, vaan juuri nyt hän oli liian keskittynyt loitsuihinsa. Haltia nosti kätensä sulavasti eteensä kasvojansa alapuolelle ja jatkoi manaamistaan, saaden näin aikaan yliluonnollista aktiivisuutta, pahansuopaa sellaista, kertymään kätensä ympärille. Se oli värien juhlaa, harvinaista sellaista. Ilmassa oli valtavasti energiaa, jota tuntui koko ajan kerääntyvän lisää, ja kuka tietää mitä olisi voinut tapahtua ellei haltiaa olisi pysäytetty siihen pisteeseen? Kiittäkäämme Spyroa. Kuullessaan pientä lehden havinaa Spyron suunnalta, Syara hätkähti ja toiminta hänen ympärillään lakkasi tyystin. Haltia tuijotti lohikäärmepoikaa, hämmentyneenä, eikä oikein tiennyt, miten toimia. Jo nyt, purppurapäällä oli liikaa tietoa, eikä se lainkaan helpottanut Syaran hermostunutta oloa.
Pikaisesti asian päätettyään mieshaltia nousi pystyyn, sujautti kirjan taskuunsa ja lähti pinkomaan kohti Spyroa, tarkoituksenaan napata poika epätavallisen tiukkaan ja varmaan otteeseen. Mies ei ollut sataprosenttisen varma, mitä tekisi pojan kanssa mikäli saisi tämän kiinni. Vaan se oli varmaa, että jotain tuli tehdä. .. Tappaisiko hän pojan? Ehkä. Tai, ei, ehkä hän ei ihan siihen kykenisi. Kiduttaisi pysymään vaiti? Pakottaisi mukaansa?
|
|
|
Post by spyrre on Jan 25, 2009 17:34:57 GMT 3
((Jees, hyvä sitten. ^^ Järjestys käy mainiosti, sitten kun pelit menevät yhteen hyppään varmaan vain letkan perään.))
*Purppurapää perääntyi vähin äänin paikalta, pyrkien saamaan mahdollisimman paljon kasvustoa itsensä ja haltian väliin, ennen kuin kääntyisi ja jatkaisi matkaansa vastakkaiseen suuntaan. Tai näin se oli ainakin suunnitellut tekevänsä, kunnes jopa se tajusi että aukiolla oli nyt jotain hämärää meneillään. Se seisahtui kuin seinään aistiessaan ilmapiirin painostavuuden kasvavan, ja äkkäsi yhtäkkiä järkytyksekseen haltian tekevän... jotain. Ei sillä ollut aavistustakaan mitä tuo puuhasi, mutta sen nuorukainen tiesi, ettei pitänyt siitä. Näkyviin oli ilmestynyt kummallista pyörteilevää.... ainesta, lähinnä suippokorvan käden ympärille, joka näytti myös tekevän pahaa ympäröivälle kasvillisuudelle. Mitä hittoa se oikein luuli tekevänsä?! Tuo ei kyllä näyttänyt kovin hyvältä. Kissa ainakin tuntui olevan kauhuissaan.
Lyhyt nuorukainen alkoi saada lisää motivaatiota vain hivuttautua vähin äänin tiehensä ja pakotti itsensä liikkeelle, mutta sitten äkkiä haltia hätkähti takaisin nykyhetkeen ja kääntyi tuijottamaan suoraan hänen suuntaansa. Poika pysähtyi uudestaan silmiään räpytellen, tietämättä oikein mitä olisi tehnyt. Mutta tuo pulma ratkaistiin nopeasti hänen puolestaan, suippokorvan valitessa oman toiminta-tapansa ja rynnätessä äkkiä päin. Tiedä häntä miten olisi käynyt, ehkä jos toinen olisi käyttäytynyt aavistuksen rauhallisemmin purppurapää olisi saattanut vain yrittää selittää olleensa ohikulkumatkalla, pahoitella häiriötä ja häipyä, mutta tuo äkillinen, vihamielinen liike muokkasi hänen reaktiotaan automaattisesti tiettyyn suuntaan, varsinkin nykyisessä mielentilassaan. Poika säpsähti yllättyneenä, astui epäröivän askelen taaksepäin, sihahtaen sitten hampaidensa välistä.* "Voi paska. Juokse." *Ja niine hyvineen se pyörähti ympäri ja painui pöpelikköön niin kovaa kuin koivistaan pääsi, turkkiaan pörhistelevä kissa perässään. Nuorukainen oli toiminut hyvin pitkälti refleksinomaisesti ajattelematta sen kummemmin, mutta pinkoessaan puiden lomassa se ehti kiroamaan tilannetta mielessään. Hitto, mitä nyt taas?! Mitä hän NYT oli tehnyt? Ja mitä pirua hän oikein ajatteli, juosta pakoon HALTIAA? Ihmisen pienikokoinen ja vikkeläjalkainen nuorukainen olisi voinut eksyttää varsinkin jos tämä oli raskasrakaneteisempi kuin hän eikä kauhean sinnikäs tapaus, mutta haltian? Aivan yhtä hyvin hän olisi voinut yrittää juosta pakoon tuulta tai uida kilpaa kalan kanssa. Mutta oliko hänellä muka vaihtoehtoja, ellei hän halunnut pysähtyä kysymään mitä asiaa suippokorvalla olisi kun ryntäili tuolla tavalla kesken pahojen loitsujensa. Eikä hän oikeastaan halunnut. Voi helvetti.*
|
|
|
Post by Nayran on Jan 25, 2009 23:57:29 GMT 3
Spyron pakenemisreaktio sai Syaran kiivastumaan. Mielessään haltia ajatteli 'helvetin napero', mutta ulospäin hän sai yhä vain pidettyä kauniin, kylmänrauhallisen ja aavistuksen lempeän perusilmeensä. Mies tunsi kyseisen metsän kuin omat taskunsa, ja liikkuminen oli myös sen mukaista, sulavan ketterää. Se sai Syaran tuntemaan itsensä saalistajaksi, ja Spyron saaliikseen. Hänen teki mieli jatkaa leikittelyä, väsyttää toinen äärirajoille saakka, kunnes vasta tekisi kuolettavan iskunsa - mutta varsin nopeasti, sai haltia karistettua kyseiset lapsenomaiset ajatukset pois päästään. Poika piti saada kiinni, hinnalla millä hyvänsä.
Syara käytti apunaan kaikkea mitä näki, kaikkea mistä saisi vauhtia ja mistä voisi ponnistaa, taikka ottaa kiinni. Kivet, puut, pienet kolot maassa, köynnökset.. Kuvailun myötä saattaa jäädä käsitys, että kiinniotto kesti kauan, mitä se ei suinkaan tehnyt. Sanottaisiinko, kymmenen sekuntia? Alle? Joka tapauksessa. Kepeästi siro haltia hypähti pienen Spyron eteen ja tarttui tätä olkapäistä, tiukasti ja varmasti, vakuuttuneena siitä ettei päästäisi tätä menemään. Syara tuijotti toista kovana silmiin. "No niin, poikaseni. Kerrohan - kuinka paljon, ja mitä - näit?"
|
|
|
Post by spyrre on Jan 26, 2009 1:31:26 GMT 3
*Kuten purppurapää olikin jo aavistanut, takaa-ajo taisi jäädä ikävän lyhyeksi. Nuorukainen oli periaatteessa pienen kokonsa vuoksi vikkelä koivistaan, mutta liikkeensä olivat kuitenkin aavistuksen kömpelöitä eikä hän ollut mikään kestävyysjuoksija. Se oli juuri ehtinyt kirota mielessään epä-edullista tilannettaan, kun suippokorva yhtäkkiä vain tupsahti kuin tyhjästä hänen eteensä niin että täyttä vauhtia pinkova poika käytännössä törmäsi tähän ennen kuin hänellä oli oikeastaan tilaisuutta edes tajuta mitä tapahtui, saati sitten väistää. Yllättyneestä purppurapäästä lähti kieltämättä melkoinen ärähdyksen ja älähdyksen sekainen äännähdys ja tietysti se yritti nopeasti pyristellä itsensä irti. Jos erehtyi viemään kätensä sopivalle etäisyydelle, se mitä luultavimmin myös purisi epäröimättä, edes ajattelematta asiaa kahdesti. Mutta mikään voimanpesä tuo hurjat 160-senttinen nuorukainen ei tosiaankaan ollut, niin paljon kuin asia sitä itseään luultavasti ärsyttikin, ei se tainnut miekkosen näppivoimille mahtaa paljoakaan ja se oli aivan liian yllättynyt oikeastaan nostamaankaan sen suurempaa vastarintaa kuin se refleksinomainen toiminta, jonka pikainen kiinni tarttuminen aiheutti. Kissakin rääkäisi pelästyneenä, mutta ei edes hidastanut vauhtiaan vaan painui karvat pöllyten pöpelikköön, mistä nuorukainen sentään oli aavistuksen helpottunut kunhan pääsi vähän takaisin tapahtumien kärryille.
Ei tarvinnut kulua montaa sekuntia kun pakenijalle oli valjennut, ettei haltia ollut ilmeisesti päästämässä irti... mutta toisaalta, se ei ollut vielä tökännyt häntä millään terävälläkään vaikka olisi varmasti siihen pystynyt, joka oli hyvä merkki sinänsä. Se lopetti turhat, sen pahemmat pyristelynsä toistaiseksi ja nosti tummat, hupun varjosta kiiluvat silmänsä mulkaisemaan äskeistä, lyhytaikaista takaa-ajaansa äkäisesti, yrittäen samalla tasata vaivihkaa hengitystään. Hän ei oikeastaan tiennyt mikä miekkosen ongelma oli, mutta hän ei tainnut olla ainakaan vielä pääsemässä hengestään.* "Mitä näin? No ainakin sut hyökkäämässä niskaan!" *Se ärähti vastaukseksi, ja nykäisi uudestaan haltian käsiä olkapäillään, lähinnä oikeastaan mielenosoituksellisesti kuin oikeasti aikeissa tapella.* "Mitä helvettiä toi oikein oli olevinaan?! Päästä irti, tai..." *Hupun alta pilkottavien, kummallisten purppuraisten suortuvien alta mulkoileva nuorukainen tuntui kuitenkin muuttavan mieltään kesken argumenttinsa ja puraisi hiukan huultaan turhautuneena. Tai mitä? Hän tuskin pystyisi intimitoimaan oravaakaan. Tämä ei tainnut muutenkaan olla se paras keino suostutella sentään "keskustelua" aloitteleva suippokorva päästämään irti, eihän?* "Tai siis, mä en ole tehnyt mitään!" *Se päätyi sen sijaan puolustautumaan, sen enempien ärinöiden sijaan.*
|
|
|
Post by Nayran on Jan 26, 2009 16:50:06 GMT 3
(( Nämä tapahtuman yhä siis vain Syaran ja Spyron välisiä metsikköpuuhia, "varsinaista" peliä on vasta tuo ihan ensimmäinen viesti + tuo yksi amutofanin viesti. ))
Syara laittoi välittömästi merkille nuorukaisen puhetyylin, jonka huomasi vahvasti eroavan omastaan. Toisaalta sitä kuuli myös silloin tällöin hänen omituista kyllä, hyvän ystävänsä Nechalin suusta. Rimpuilu ei miellyttänyt haltiaa sen kummemmin, mutta joka tapauksessa, hän ymmärsi sen. Ei kyllä sillä että se olisi ollut jotain, mitä hän olisi samassa tilanteessa tehnyt. Syara joka tapauksessa huomasi, ettei pienokaisesta (köh) ollut hänelle vastusta. Poika oli temperamentistaan huolimatta lyhyempi ja ilmeisesti heikompi. Tästä oli haltialle etua. Hän oli myös huomannut pienen valkoisen otuksen, sivusilmällä, mutta luullessaan sitä satunnaiseksi metsäkaniksi, päätti mies jättää elukan huomiotta.
Vielä hetken pojan vastauksen jälkeen haltia kulutti aikaa tuijottamalla tuota silmiin, varmistaen omia intuitioitaan. Hän myös kiinnitti huomiotaan pojan epätavallisen purppuroihin hiuksiin, mikä sai miehen epäilemään sitä faktaa, että poika oli vain tavanomainen ihminen. Sama lempeä tuuli mikä kaupungissa leikitteli Nechalin hiuksilla, oli jo saavuttanut Syarankin, ja hetken ajan hänen mielessään vieraili humoristinen ajatus vetää kirja esiin taskustaan. Ja sitten manata poika hus pois, niin helposti se kävisi - vaan ei, hah, hänen taidoillaan. "Niin. Et tietenkään.", haltia vastasi teennäisesti siirtämättä pistävää katsettaan senttiäkään pois päin Spyron silmistä. "Sinä olet, harmillisesti kylläkin, osunut väärään paikkaan, täysin väärään aikaan. Nyt. Ole hyvä, ja vastaa kysymykseeni: kuinka paljon, ja mitä, sinä näit?"
|
|
|
Post by spyrre on Jan 26, 2009 17:41:20 GMT 3
*Nuorukainen ei näyttänyt pitävän tippaakaan vieraan haltian vaiteliaasta tuijotuksesta. Se luimisteli ja nykäisi hiukan huppuaan vaikka siitä ei kauheasti hyötyä ollut, tuntien olonsa epämukavaksi. Kuitenkin se tukahdutti halunsa murista miehelle, kirskauttaen vain hampaitaan äkäisesti vastakkain. Oli tämäkin... hittoako se oikeastaan edes halusi, ilmeisesti se oli oikeasti ottanut nokkiinsa siitä että tämän lukuhetkeä oli menty häiritsemään. ....tai sitten... suippokorva oli oikeasti puuhannut jotain, mitä sen ei olisi pitänyt? Olihan aukiolla luultavasti vieläkin mystinen kehä kuolleita kasveja kielimässä jostain kummallisesta tapahtumasta.
Purppurapää ei ollut aivan typerä, ja osasi kyllä päätellä itse tämän verran toisen reaktiosta ja kysymyksistä. Se räpäytti silmiään muutamaan kertaan, kallisti hiukan päätään ja murahti ennen kuin vastasi tarkastellen haltiaa varuillaan. Hän ei pitänyt tämän vastauksesta.* "Hitostako mä olisin tiennyt että täällä on joku, mä olen vain menossa seuraavaan kylään...." *se irrotti epäluuloisen katseensa hetkeksi silmätäkseen ympärilleen hiukan epäröiden, kuin tutkiakseen maastoa. Oikeastaan se haki vaivihkaa myös kissaa, koska ei halunnut eläimen eksyvän lähemmäs jos tilanne saisi vaarallisen käänteen.* "...jossain tässä lähellä." *lause päätettiin hiukan vähemmän vakuuttavaan sävyyn, joka kieli väkisinkin siitä, ettei purppurapää oikeastaan tiennyt tarkalleen missä oli.* "Sitä paitsi, itsehän sä siellä istuksit keskellä metikköä lueskelemassa, aivan näkyvillä! Jos se oli jotain mitä et halua että kukaan näkee, niin olisit mennyt johonkin piiloon! Että oma vikasi!" *napautettiin vielä hupun varjosta närkästyneeseen äänensävyyn. No, kaikesta päätellen se ei ollut myöskään kummoinen valehtelija... ei sillä, että se olisi oikeastaan yrittänytkään vaikka ei vastannutkaan suoraan siihen mitä kysyttiin. Ajatus kieltää kaikki oli kyllä periaatteessa käynyt purppuraisessa kallossa, mutta se oli hylännyt tämän koska tiesi kyllä aivan mainiosti muukalaisen nähneen hänet seisomassa pöpelikössä, eihän se muuten olisi hyökännyt. Valehtelusta tässä asiassa ei olisi siis ollut yhtään mitään hyötyä, mutta jos haltia tajuaisi ettei häntä kiinnostanut mitä se oli puuhannut, tai oikeastaan edes tiennyt mistä oli kyse, se voisi ihan hyvin päästää hänet menemään.... Olisihan hankalan silminnäkijän tappaminen ollut se helpoin keino estää asioiden leviäminen, mutta hän oli kuitenkin vielä elossa. Ehkä vähemmän kärkäs kielenkäyttö olisi siis ollut paikallaan, mutta purppurapäälle matelu ei vain ollut vaihtoehto.*
|
|
|
Post by Nayran on Jan 26, 2009 20:35:13 GMT 3
Ah, kuinka turhauttavaa. Kuinka toivoton tapaus. Tämä oli yksi harvoista hetkistä, jolloin Syara puhui ylipäätänsä kenellekään tällä tavalla, töykeästi ja.. No, niin. Yleensä hän oli aivan peruslempeä haltia, ja tästä luonteenmuutoksesta tulisi varmasti Spyrokin kummastumaan, kunhan he pääsisivät muiden seuraan. Jopa tällä tämän hetkisellä suhtautumisellaa ja käyttäytymisellään haltia vain varmisti lisää sitä, että poika oli täysi pakko pitää mukana. Ja tämän suu tuli pitää tukossa, vähintään näistä asioista jotka tässä nyt olivat tapahtumassa.
"Minulla oli täysi oikeus luottaa metsän rauhaan, olen aina voinut. Täällä ei yleensä liiku yhtään ketään, paitsi nyt, kun 'sä' (Haltian äänessä oli havaittavissa pientä ivallisuutta.), siihen ilmestyit.", Syara vastasi vakavasti mutta rauhallisesti. "Joka tapauksessa, sinä et kuulosta kovinkaan luotettavalta. Herätät epäluuloni. En voi tietää, ettet vain ole jonkin sortin vakooja S-..", hän jatkoi vielä ja oli jopa mainitsemassa erään henkilön nimen, mutta tajusi että olisi parempi pitää suunsa kiinni ellei poika itse sitten tahtonut tunnustaa kyseistä asiaa, jonka haltia mahdollisti faktaksi. Syaran otteen hieman hellittäessä Spyron olkapäiltä (mutta ei todellakaan irrottautuessa), hän myös nousi pystympään ja seisoi ryhdikkäämin, mikä teki sirosta otuksesta vielä pidemmän ja täten uhkaavamman. Hiljaisuus vallitsi, jonkin aikaa.
"... Uskon - vaikka tuollainen rääpäle oletkin - että olet kuullut Tartanén kylän Kristallin katoamisesta? Tapahtui jo aikaa, ehkä vuoden, sitten. Ystävääni syytetään tapahtuneesta, ja minun on määrä muutaman muodollisen tapaamisen jälkeen liittyä hänen ja muutaman muun seuraan ikään kuin noutoretkelle. Syy, miksi kerron sulle (jälleen) tämän, on yksinkertaisesti se, että tulet mukaan. Sinä tulet mukaan. Nyt, minä en tahdo kuulla ainuttakaan vastaan väittävää sanaa, sillä olen jo nyt huomannut että sillä tuskin on sinulle itsellesi kamalan paljon väliä. Sinulla tuskin on lähimmäisiä, eikö totta?"
|
|
|
Post by spyrre on Jan 27, 2009 0:22:42 GMT 3
*Purppurapää ei nähnyt suippokorvassa tällä hetkellä mitään "lempeää" tai oikeastaan edes "mukavaa", mutta kai tuo oli ymmärrettävää olosuhteet lukuun ottaen. Se ei oikein tiennyt miten olisi pitänyt suhtautua tilanteeseen koska vaikka haltia käyttäytyi uhkaavasti, tämä ei ollut kuitenkaan tehnyt hänelle mitään pahaa vaikka selvästi oli vakuuttunut että purppurapää oli ehdottomasti syyllinen johonkin. Ja kun oli ymmällään, poika päätyi melkein automaattisesti puolustuskannalle, joka sai sen suhtautumaan tilanteeseen äärimmäisellä epäluulolla, eikä mulkoileva ja tiukasti kiinni olkapäistä pitelevä muukalainen ainakaan auttanut asiaa. Se kirskautti hampaitaan uudemman kerran ja rypisti kulmiaan miehen perusteluille ja luotettavuutensa epäily sai sen äkämystymään taas uudemman kerran niin, että se unohti loukkaantua miehen alentuvasta äänensävystä eikä huomannut kiinnittää edes huomiota pieneen lipsahdukseen repliikin loppupuolella.* "Ai MÄ olen epäilyttävä? MÄ en ole se joka väijyy metsässä tekemässä hämäriä juttuja ja hyökkäilemässä ohikulkijoiden kimppuun!" *Se ärähti, mutta yritti kuitenkin refleksinä ottaa askelen kauemmas kun haltia löysensi otettaan ja suoristautui.* "Hitto, olisinko mä vain KÄVELLYT sinne, jos olisin joku pirun vakooja, mitä?!"
*Haltiaa mulkoiltiin taas melko äkäisesti, nuorukaisen sentään hiljentyessä hetkeksi kuin odottaakseen että toinen tulisi järkiinsä, mutta miekkosen päässä taisi liikkua jotain aivan muuta. Kutsuminen rääpäleeksi sai pojasta irti taas uuden äkäisen ärähdyksen, mutta ennen kuin se ehti riehaantumaan sen pahemmin, muukalaisen seuraavat sanat löivät sen ällikällä niin että se hetken aikaa vain räpytteli silmiään... kunnes repliikin merkitys upposi sen kalloon pienellä viiveellä. Eikä se selvästikään pitänyt kuulemastaan yhtään sen enempää kuin muistakaan seikoista aivan lähimenneisyydessään.* "Eh? Mitä helv- oletko sä muka vakavissasi?" *Se älähti, ja tällä kertaa yritti aivan vakavissaan vetäytyä kauemmas ärähdyksensä keralla. Vaikutti ikävästi siltä, että ilman vastaväitteitä tästä ei kyllä selvitty vaikka haltia olisi niin kuinka toivonut.* "Mä en tiedä yhtään mitään mistään kristalleista tai sellaisista! Enkä mä kyllä ole lähdössä SUN kanssa yhtään minnekään!" *Se älähti, alkaen ensimmäistä kertaa oikeastaan huolestua asiasta. Lähteä minne?! Oltiinko häntä nyt kidnappaamassa?! Ei kai tämä häiskä sittenkin ollut jonkinlainen metsästäjä joka sieppasi lohikäärmeitä ja myi eteenpäin kultarahan kilohintaan? No voi helvetti, mihin sekopäähän hän oli taas mennyt törmäämään! Miehen huomauttaessa pojan omaisista tämä kuitenkin hiljeni hetkeksi, räpytellen taas silmiään eikä tainnut olla vaikea arvata osuneensa naulan kantaan. Hitto, olisi kai pitänyt väittää että joku tulisi etsimään häntä, mutta nyt taisi olla liian myöhäistä... Miten hän nyt pääsisi tästä kuiville?* "...mä kerron kaikille mitä sä teit tuolla, jos et päästä mua menemään!" *Purppurapää yritti hetken mietittyään, silmäillen miehen reaktiota varuillaan, näköjään turvautuen jo epätyypillisesti jonkinlaiseen kiristykseen. Vaarallinen kortti pelattavaksi, koska moinen saattaisi yllyttää vastapuolen äkkipikaisiin päätöksiin... mutta hitto, ei hän enää tiennyt mitä muutakaan olisi tehnyt. Ei hän tuota pirun suippokorvaa pakoonkaan juoksisi, johan se oli jo nähty.*
|
|
|
Post by Nayran on Jan 27, 2009 15:37:17 GMT 3
Rauhallisesti Syara kuunteli Spyron vastaväitteet, ja samaan tapaan hän myös nyökkäsi tuolle vastaukseksi niihin. Pojan parissa ensimmäisessä lausessa oli kyllä järkeä - jos hän olisi vakooja, olisiko hän talsinut suoraan haltian näköpiiriin, tuosta vain? Ellei se sitten ollut osa jonkin näköistä taktiikkaa, tai sitten, ellei Spyro vain yksinkertaisesti sattunut olemaan maailman kurjin vakooja. Tätä oli haltian tosin mahdotonta tietää tässä vaiheessa, ja yhä vain varmin ja turvallisin tapa olisi napata poika mukaan.
Mä kerron kaikille mitä sä teit tuolla, jos et päästä mua menemään! Hmm. Mielessään Syara nauroi tälle vastenmieliselle (mutta kaiketi viimeisimmälle ja sille epätoivoisimmalle) vastalauseelle, mutta ulospäin hän säilytti yhä vain perusilmeensä. Nurinpäin käännettyä järjestystä seuraten haltia alkoi miettiä kyseisen lauseen edellä mainittua sellaista. Ehkä Spyro ei tosiaan tiennyt mitään, mistään. Ehkä hän vain todellakin oli sattunut väärään paikkaan, väärään aikaan. Miehen ajatukset olivat sekavat; se oli joko tai. Syytön tai syyllinen. Haltian käytös saattoi tästä kovasta pohdiskelusta vaikuttaa harvinaisen oudolta. Pitkiä taukoja, tuijotusta, yhdellä tavulla aloitettuja mutta saman tien lopetettuja lauseita sekä miettimisen perään vielä hiljaisuutta. Kai hän sitten todellakin oli omituinen, vähintäänkin tällaisessa kirpeässä tilanteessa.
"Poika hyvä, tiedät itsekin että tuo on typerää. Jos päästän sinut, silloinhan sinä juuri kerrot, eikö totta? Tällähän sinä minua siinä juuri uhkailetkin. Hah, paljastuit. No, joka tapauksessa - en päästä, pahoitteluni. Se olisi liian suuri riski, minulle itselleni. Me haltiat emme yleensä ole itsekästä kansaa, mutta mekin omaamme aivot. Vaan koska me olemme myös rauhanomaista kansaa, voin sopia kompromissista. Otan sinut mukaani, ja jos sinä tietyn määräajan (totta kai haltialla oli mielessään pitkän pitkä aikaväli) kuluessa kykenet osoittamaan itsesi kelvolliseksi, eli tarpeeksi luotettavaksi, voin päästää sinut menemään. Muistahan toki, että jos rauhanehtoni eivät miellytä sinua, voin aina ottaa sinut mukaan väkisinkin, jos se on tahtosi.", Syara sanoi huomaten itsekin jo erikoistuvansa pitkiin puheenvuoroihin, aina heti tietyn tauon jälkeen saatuaan miljoona ajatuksensa kasattua yhteen sellaiseen - puhevuoroon siis.
|
|