|
Post by Nayran on Jan 30, 2009 23:33:33 GMT 3
(( Kyllähän paikkaan voi periaatteessa vain kävellä, mutta luultavasti kävelijän kohtalona on eksyminen iänikuiseen sumuun. Paikka on kyllä yleisessä tiedossa, Althiaran ns. yleissivistykseen kuuluva, vaikkakin aavistuksen verran tabu paikka joka-päivän-miesten keskuudessa. ))
Haltia jätti täysin huomiotta Spyron vastapiikittelyn, luonnollisesti pitäen tuota alempiarvoisena ja tuon kaltaiseen väittelyyn kykenemättömänä. Tiedä sitten, oliko se totta, mutta haltiat ovat ylpeää väkeä. Sen sijaan Syara seurasi pojan suhtautumista ympäristön muuttumiseen. Tiesiköhän tuollainen vänkyrä edes Pimeydestä? Kyseistä tietoa oli kyllä mahdoton lukea, pojan kasvoilta, koska mahtavinkin tietäjä, joka ensi kertaa näille alueille eksyisi, olisi reagoinut - edes jollain tavalla. Tavallaan ylpeänä siitä, että poika enään ylipäätänsä seurasi kuolleeseen metsään saavuttaessa, hän kuitenkin huomasi askelien pienimuotoisen hidastumisen.
Syara vilkaisi tiheikköä, sitten taas Spyroa. Hän pudisti päätään. "Ei. En aio. Me aiomme.", haltia sanoi nyökäten sitten tyytyväisenä korjauksensa johdosta. Pojan pähkäily sai hänet naurahtamaan heleästi. "Sinulla tuntuu olevan yksinkertaiset vastaukset kaikkeen, Spyro. Olet huvittava pieni otus. Orjantappura ei tällä alueella ole, jällen kerran, niin vain poltettavissa, kuten sinun ajatuksissa. Haha, sinulla on paljon opittavaa, poikaseni. Polkua on kyllä yritetty, mutta kuten ennustin, hanke epäonnistui.", Syara jatkoi ajatellen; olisivat vain kunnelleet minua, mokomat jääräpäät.
|
|
|
Post by spyrre on Jan 31, 2009 11:36:05 GMT 3
((Hm, ok... No, kai asian voi sitten vain laittaa erään purppurapään vähäiseksi jääneen opiskelun piikkiin.. eipä se ole ikänään jalkaansa kouluun pistänyt. ))
*Siinä epämääräinen kaksikko sentään taisi olla melkeinpä samoilla jäljillä, että kumpikin piti toistaan melko lailla yhtä typeränä vaikkakin eri syistä; haltia Spyroa tämän suoraviivaisuuden ja purppurapää puolestaan haltiaa täysin järjettömäksi tulkitsemansa käytöksen johdosta. Tiedä häntä kuinka oikeassa kumpikaan oli, ehkä se selviäisi joskus, mutta tähän hätään kina sentään loppui lyhyeen kun Syara osasi jättää natinat omaan arvoonsa ja pojan piti alkaa ihmettelemään uhkaavaa ympäristöä. Jos se oli joskus juttuja kyseisestä "Pimeästä paikasta" kuullakseen saanut, se tuskin oli ajatellut näitä sen enempää vaan kuitannut ne nimenomaan huhupuheina tai ajatellut paikan sijaitsevan jossain niin kaukana, abstraktissa paikassa, ettei sillä ollut merkitystä hänelle. No, kohtapahan se ilmeisesti pääsisi korjaamaan ajatteluaan tämän suhteen.
Spyro räpäytti silmiään muutamaan kertaan kuin ei olisi ollut aivan varma oliko kuullut oikein Syaran tosiaan vahvistaessa hänen epäilynsä sen suhteen että tämä halusi väkisin lampsia tuohon piikkejä kuhisevaan ryteikköön, ja ennen kaikkea raahata hänet mukanaan. Ikävä kyllä näin tuntui olevan asian laita, ja purppurapää tuntui taas käyvän entistä vastahakoisemmaksi seuramisensa suhteen. Miekkosenkin pieni piikittelevä vastaus nuorukaisen hienoon ratkaisuun parantaa kanssamatkustajien mukavuutta ei ainakaan parantanut tilannetta, eikä kyse ollut oikeastaan kokonaan edes tuosta alentuvasta suhtautumisesta. Nuorukainen kyllä mulkaisi haltiaa pahasti, mutta siirsi katseensa pian takaisin pensaikkoon. Enemmän kuin edes nuo piikit (joiden ulkonäöstä hän ei kyllä myöskään pitänyt) sitä oikeastaan huoletti tuo huomautus ettei pensaikko palanut, tai että sitä ei voinut raivata. Ei mikään kasvillisuus kasvaisi niin nopeasti, kyseessä oli siis jotain luonnotonta. Ainakin Spyron itsensä mittapuulla, siis.* "Sehän nähdään." *Se jupisi hiljaa itsekseen kuvitellen jo mielessään kuinka hienon roihun tuo typerä pöpelikkö voisi saada aikaan, mutta jätti pian moiset ajatusleikit turhautuneena sikseen. Sellaisiksihan ne vain jäivätkin, ajatuksiksi, tuskin hän ihan heti pääsisi testaamaan äskeisen väitteen paikkansapitävyyttä. Ärsyttävää. No kuitenkin, tuo pirun pöpelikkö näytti vaaralliselta jos siellä piili vielä jotain muutakin kuin vain piikkejä. Epäröityään hetken, se perääntyikin muutaman askelen, silmäten ympärilleen jopa hiukan levottoman oloisena.* "Siellä on siis jotain häijyä, vai? Se on lumottu tai jotain?" *Toinen askelpari kauemmas ja lisää epäluuloista nuuhkimista. Jahas, toinen vastahanka tulossa jo näin nopeasti? Eikä Spyro oikeastaan ollut edes tällä kertaa huolestunut vain itsestään... ja se toinen josta huolehdittiin ei kyllä ainakaan ollut tuo pöpelikköön hinkuva suippokorva.* "Mene keskenäs, en kyllä ole menossa tonne!" *Nuorukainen ilmoitti painokkaasti, ja jäi seistäjököttämään itsepäisesti paikalleen, katse haltian ja pöpelikön välillä liikkuen. Se osasi kyllä odottaa, että Syaralla voisi olla jotakin sanottavaa asiaan, mutta hitot. Kissa oli seurannut heitä vaivihkaa jo tänne asti, mutta entä jos se eksyisi tuonne... Purppurapää ei halunnut edes ajatella asiaa.*
|
|
|
Post by Nayran on Jan 31, 2009 15:03:43 GMT 3
Syara muisti viimeisimmän matkansa läpi orjantappuratiheikön. Se oli ollut ehkä noin viikko sitten? Haltian omasta mielestä se oli ollut sujuvin ohitus pitkään aikaan. Kovin usein hänkään ei tätä suostunut tekemään, joten joka kerta kun hän Pimeyteen aikoi, piti asiat hoitaa kerrallaan. Mitään ei myöskään saanut unohtaa.
Hänen mieleensä nousi myös ensimmäinen kerta koko hänen elämässään, kun hän ohitti tiheikön. Se oli itse asiassa hetki, jolloin Syara ensi kertaa tapasi Nechalin. Vampyyri oli pelastanut hänet tiheiköstä, kun tämä ei ollut enään jaksanut jatkaa. Se oli ollut ensimmäistä kertaa aivan liikaa heiveröiselle haltialle, ja hänen olisi pitänyt ymmärtää se silloin itsekin. Se oli asia, josta Nechal jatkuvasti jaksoi Syaraa huomauttaa. Onhan hän toki kehittynyt eränkävijänä siitä asti todella paljon, mutta kuten aiemminkin; Nechal on Nechal. Jos vampyyri pystyi vähääkään tuntemaan olevansa parempi selvästi ylivertaiseen henkilöön verrattuna, siitä saatiin kyllä kuulla ja pitkään.
Päätettyään mietintänsä, Syara katsoi taas Spyroon. Hän hymähti huvittuneesti toisen uhoamiselle. Sillä todellakin oli ärhäkkä luonne. "Lumottu? Haha, sitä sinulla ei ole oikeutta tietää - pahoitteluni. Käytä maalaisjärkeäsi. Jos sinulla sitäkään on, siis.", Syara sanoi väliinpitämättömästi. "Menisin kyllä mielelläni 'keskenäni', vaan en luota sinuun. Syytä siis itseäsi. En voi jättää sinua tähän, tai minnekään muuallekaan valvomatta, sillä olen varma että karkaat.", haltia jatkoi astellen Spyron luo, tarttuen tuota tiukasti ranteesta kiinni. Ote oli varma, mutta lempeä. "Kestä kipu kuten mies. Tule."
Syara käveli rauhallisesti takaisin pensaikon eteen, ja aikoi nyt lähteä tunkeutumaan siitä läpi, poikaa perässään vetäen.
|
|
|
Post by spyrre on Jan 31, 2009 19:12:58 GMT 3
"Enemmän kuin sulla ilmeisesti, sähän se tuonne olet vonkaamassa" *Kuului purppurapään melkein välitön ärähdys vastaukseksi, jonka päätteeksi se peräytyi taas vähäsen. Ilmekin synkistyi entisestään, jos mahdollista, kun Syara odotetusti toimi juuri niinkuin hän oli pelännytkin eikä suostunut jättämään häntä rauhaan. Vaikka olihan se kyllä totta, nuorukainen pohti mielessään, jos saisi jäädä tänne, hän nimenomaan karkaisi, ja ikävä kyllä haltiakin tiesi sen. Eihän hän ollut luvannut tulla mukaan tai mitään joka velvoittaisi häntä jotenkin, vaan perhanan suippokorva oli vain kaapannut hänet mukaansa. Mutta se nyt ei ollut pointti tähän hätään, kieltäytymistä astua edemmäs ei oltu suunniteltu pakoa silmällä pitäen... eikä kyllä oikeastaan naarmujen pelostakaan vaikka mahdollinen lumouskin kammotti jonkin verran. Syara vain käsitti Spyron reaktiot väärältä kannalta. Se ei lähtenyt pakoon suippokorvan astellessa määrätietoisesti poimimaan häntä kädestä pitäen mukaansa, mutta näytti kyllä sellaista naamaa että jos poika olisi voinut luimistaa korviaan, se olisi tehnyt sen. Pienimuotoinen ärähdys, mutta tällä kertaa vähemmän äkäinen ja enemmän vastahankainen, kuului jälleen hupun alta ja se iski jarrut uudestaan pohjaan liikumatta paikaltaan kovinkaan montaa senttiä ellei sitä varta vasten alettu kiskoa.* "Hitot mä siitä pöljäke! Sä et nyt tajua!" *Se älähti, kirskauttaen sitten vastahakoisesti hampaitaan, ennen kuin jatkoi.* "...Kissa säikähti kun sä ryntäsit päälle, mut se on seurannu meitä jo tänne asti. Jos se menee tuonne, niin..." *Spyro puraisi alahuultaan ja kohautti olkapäitään tietämättä mitä oikein pelkäsi pensaikossa tapahtuvan, mutta jokin pieni aavistus kertoi hänelle että pensaikko oli paha. Tai jos ei varsinaisesti paha, niin vaarallinen. Hitto, johan sen näki verisistä piikeistäkin. Hän ei olisi oikeastaan halunnut kertoa Kissankaan läsnäolosta, mutta nyt ei kai muukaan auttanut.* "....tullaanko me samaa reittiä takaisin sitten?" *Se kysyi hetken mietittyään, yllättäen kuulostamatta tällä kertaa tippaakaan näsäviisaalta. Ennemminkin se taisi olla jopa oikeasti huolissaan.*
|
|
|
Post by Nayran on Jan 31, 2009 22:41:11 GMT 3
Kerta Spyro selvästikin oli haluton seuraamaan, lopetti haltia vetämisen siihen paikkaan. Asia olisi ollut toinen, tietenkin, jos vaikkapa pojan ilme tai äänensävy olisi ollut erilainen. Tai syy olisi ollut toinen. Mutta juuri nyt poika vaikutti todella vilpittömältä, ja aidosti huolestuneelta. Ja olihan Syaralla aina ollut läheinen suhde myös eläimiin. Ne olivat useimmiten niin viattomia, ettei kissaparan nyt noin vain typeryyksissään voinut antaa kuolla. Ei se tuosta pääsisi läpi.
"Ah.. Sinun kissasi?", kysyi haltia retorisesti ja nyökkäsi. "Se oletettavasti seuraisi sinua vielä pidemmällekin? Hmm." Syara hiljeni hetkeksi ja katseli ympärilleen, josko vaikka näkisi tai kuulisi jonkin näköisiä merkkejä tästä eriskummallisesta kissasta. "Tulemme kyllä samaa reittiä takaisin. Missä kissa on? Se voi odottaa tässä. Me kyllä selviämme pöpelikön läpi, ellen ole yliarvioinut sinua, mutta esteeseen on kuollut moni eläin. Eikä meillä muutenkaan ole nyt aikaa lähteä kiertämään tiheikköä." Syaran koko olemuksesta ja äänestä huomasi jo nyt, että kohtaushetkellä vallinut vakavuus ja kylmyys oli ehkä melkein puoliksi jo kadonnut. Tosin, juuri nyt ja tällä hetkellä, hän oli yhä pojan seurassa hieman enemmän estoton. Kun he sitten liittyisivät Nechalin ja saattueen seuraan, saattaisi haltia alkaa hyppiä puolelta toiselle itsensä kanssa.
|
|
|
Post by spyrre on Feb 1, 2009 0:13:15 GMT 3
*Hitto, hänhän oli ARVANNUT, että pensasto oli vaarallinen... ja kenties tämä kuollut metsäkin. Hän ei olisi halunnut Kissan tulevan edes tänne asti vaikka se olisikin saattanut merkitä sitä että eläin jäisi yksin ties kuinka pitkäksi aikaa mutta ei ollut oikein voinut mitenkään estääkään eläintä seuraamasta paljastamasta tämän läsnäoloa "kidnappaajalle". Ties vaikka miekkonen olisi päättänyt napata Kissankin, eihän noista häijyistä tapauksista koskaan tiennyt... olihan sellaista tapahtunut ennenkin. Mutta ainakaan vielä Syara ei ollut osoittanut aikomuksia lähteä kissajahtiin, joten vaikka nuorukainen tapasi odottaa "pahoilta" henkilöiltä niitä kaikkia mahdollisimman alhaisia juonitteluja mitä vain sattui keksimään näki niissä järkeä tai ei (osan ajasta se oli joskus jopa osunut oikeaan, ikävä kyllä, joka vain vahvisti tätä teoriaa sen mielessä) , joutui hän hiukan epäröiden myöntämään ettei haltia ehkä sattunut onneksi olemaan niitä KAIKKEIN pahimpia, joihin olisi voinut törmätä. Ehkä.
Nuorukainen harkitsi asiaa kuitenkin hetken, ennen kuin nyökäytti hiukan päätään pensaston suuntaan haltian kysyessä eläimestä. Kissat olivat salavihkaisia otuksia, eikä sellaista kissaa joka ei halua tulla nähdyksi myöskään yleensä löydetä, mutta tällä kertaa tämän yksilön valkea turkki ei välttämättä ollut se kaikkein paras suojaväri ympäristössä, varsinkaan metsähaltian tarkkaan silmään. Noin kymmenisen metriä heistä aluskasvillisuuden seassa makasikin litteänä ja liikkumatta pieni karvainen hahmo, lähes vain pelkkä pää ja korvat näkyvissä. Selkeästi Spyro oli kuitenkin tiennyt missä olento oli, tunsihan tämä tietysti seuralaisensa. Se mietti hetken näköjään ehtimättä edes närkästymään Syaran pienestä nälväisystä, nyökäten sitten vähän. Ei tippaakaan tyytyväisenä, mutta kuitenkin.* "...yritän saada sen jäämään tänne. Mut katsokin että käydään sit nopeasti tuolla... mitä hittoa sulla tuolla typerässä pusikossa sitten onkin." *Ilmoitettiin jo hiukan tyypillisempään sävyyn, purppurapään nykäistessä käpälänsä takaisin itselleen (olettaen että miekkonen tosiaan uskalsi irrottaa siitä otteensa) ja mulkaistuaan vielä pusikkoa vihamielisesti se alkoi askeltaa kohti valkoturkin piilopaikkaa. Vaikka saisikin hiukan etäisyyttä, nuorukainen ei yrittänyt typerää, varmasti lyhyeksi jäävää pakoreissua, vaan tosiaan kumartui pienen matkan päähän eläimestä. Se vilkaisi olkapäänsä ylitse kuin nähdäkseen että haltia oli pitänyt etäisyytensä, ennen kuin huokaisi äänettömästi ja ojensi kätensä rapsuttamaan kissaa.* "Hitto, mä olen pahoillani. Mun pitää mennä käymään tuolla... jossain tuon suippokorvan kanssa, ja se voi olla vaarallista. Odota täällä, jooko? Mä tulen kyllä takaisin." *Äärimmäisen pahoittelevat sanat oli tosiaan tarkoitettu vain Kissalle, eikä niitä siis lausuttu kovaan ääneen... eikä nuorukainen ilmeisesti olisi edes halunnut miehen kuulevan niitä, päätellen siitä, että se piti aina välillä silmällä mitä siellä kauempana tapahtui. Poikaa ei myöskään näkynyt kiinnostavan miten joku muu saattaisi suhtautua kissojen kanssa keskusteluun, vaan vaikka karvapallo ei vastannutkaan kuin korkeintaan pienellä maukaisulla ja käden puskemisella, se kyllä puolestaan puhui tälle. Hetken aikaa se kuluttikin eläimen luona ennen kuin suoristautui ja teki hätistäviä eleitä kissan suuntaan. Ensin otus vain luimisti korviaan, mutta katosi pian vikkelästi näkyvistä toiseen suuntaan... vaikka ei siitä aivan tarkasti voinut sanoa kuinka kauas ja kuinka pitkäksi aikaa se oli mennyt.
Spyro alkoi palailla takaisin vilkaisten kyllä vielä hiukan epävarmana taakseen toivoen ettei Kissa nyt tosiaan seuraisi, siirtäen sitten kyräilevän huomionsa takaisin haltiaan, joka mahdollisesti odotti likimain siellä mihin oli jäänytkin... tai sieltä tätä nyt tietysti ensimmäiseksi ainakin etsittiin.* "No, aletaan mennä perhanan äkkiä sitten." *Se murahti, pysähtyen odottamaan että mies menisi edeltä. Kenties vastoin odotuksia purppurapää seuraisi tällä kertaa perässä jopa yllättävän vaisuna, ellei siltä alkanut tarkoituksella onkia ilmoille uusia ärähdyksiä taikka närkästyneitä kommentteja.*
((Juu, oletin nyt röyhkeästi että hahmosi päästi Spyron menemään tuonne vajaan kymmenen metrin päähän, koska jotenkin tuntui tarpeettomalta jakaa tämä useampaan vuoroon. Jos Syara toimiikin jotenkin toisin, niin saa huomauttaa, muokataan tilannetta sitten oikeampaan suuntaan, vai?))
|
|
|
Post by Nayran on Feb 1, 2009 18:37:06 GMT 3
Sillä hetkellä kun Spyro riuhtaisi kätensä irti haltian otteesta, oli se tosiaan melko löysä ote. Hitto, tuosta venkurasta pitäisi siis yhä pitää tiukasti kiinni. Hieman epäröiden, pitäisikö poika mennä nappaamaan takaisin vai antaa mennä 'etsimään kissaansa', Syara kuitenkin salli sen. Pitäen tosin poikaa tarkasti silmällä, joka elettä, liikettä ja katsetta. Hän oli vaarallisen kaukana. Ei tosin sillä, etteikö haltia olisi saanut toista uudemman kerran kiinni pakoyrityksen ohessa, mutta entäpä jos tähän mystiseen kissaan liittyisikin jonkin näköinen metku? Spyrosta tuntui jo nyt olevan liikaa vaivaa, mutta Syaran oli pakko toteuttaa loppuun se, mitä oli aloittanut. Se oli yksin hänen lukuisista säännöistään.
Rauhallisesti mutta silmä kovana, haltia seurasi Spyron ja kissan välistä 'keskustelua'. Häntä ei ihmetyttänyt se, että Spyro jutteli kissalle (hän itsekin jutteli usein lukuisille eläimille), vaan se, että kissa tuntui ymmärtävän. Ja että poika tuntui puhuvan niin, että tiesi kissan ymmärtävän. Harvinaista, eivät useat kissat ymmärtäneet puhetta sen vertaa, mitä esimerkiksi koirat ymmärtävät.
Melkeinpä yllättyneenä siitä, että Spyro ihan oma-aloitteisesti asteli takaisin, katseli haltia tämän astelua. Huolimatta pojan vakuuttavuudesta Syara epäili yhä sitä, että kissa ei seuraisi. Olihan se jo luikkinut tiehensäkin mutta.. Tai entäpä jos heidän palatessaan, sitä ei enään löytyisikään, ikinä? No jaa. Kunhan otus ei kuollut. Katoaminen oli Spyron oma ongelma, siihen ei haltia puuttuisi. "No niin. Valmis? Hyvä." Haltia tarttui poikaa jälleen kädestä, ystävällisen oloisesti, ihan vain siksi ettei tuo sattuisi eksymään tai katoamaan tältä tiheikössä. Ei kyllä sillä että se olisi häntä haitannut mutta.. "Kannattaa muuten karsia tuo äänensävy valikoimastasi. Olen ainoa tarpeeksi lähellä oleva joka sinut voi hoitaa kuntoon tämän jälkeen. Muista suojata päätäsi."
Vielä kerran ennen ensimmäisen askeleen ottoa pitkään kestävään kipuun, haltia vilkaisi Spyroon nyökäten tuolle, luoja tietää miksi. Sitten hän astui eteenpäin. Ensimmäinen askel tuntui helvetiltä - piikit melkeinpä tunkeutuivat kengistä läpi, yrittäen seivästää ihoakin. Samaan aikaan muualla hieman paljaamilla alueilla, ne todellakin tekivät sitä. Haltia oli kyllä kunnolla varustautunut, koska tiesi, että oli taas kohdattava tämä pahaluontoinen pöpelikkö. Pieni huoli käväisi hänen mielessään Spyrosta, tämän ottaessa lisää askelia, vetäen tuonkin mukanaan piikkihelvettiin.
Kaikista pahinta kohtelua saivat Syaran kasvot, ne kun olivat kokonaan paljaana, eikä hällä ollut tällä hetkellä huppuakaan. Tai edes hattua. Hitaasti piikit raapivat heiveröisen olennon naamaa, saaden aikaa rumia jälkiä. Piikit ja oksastot pyrkivät sisään; korvat, suu, nenä, silmät.. Tämä oli miltei ällöttävä fakta, jota haltia eniten vihasi koko touhussa. Hän olisi tahtonut suojata muitakin kehonsa osia, mutta kaikista tärkeintä oli nyt pitää pää kunnossa. Tai ainakin niin kunnossa, kuin mahdollista oli.
Aluksi liikkuminen oli etanamaista maassa olevan liejun takia. Liejun, joka koostui mudasta, verestä, kaikenlaisten otuksien jäänteistä ja muusta ihanasta. Vähitellen lieju alkoi kuitenkin vähentyä (ja tiheikkö tihentyä ja piikit muuttua paksummiksi) - harva oli päässyt näinkään pitkälle, ja täten Syara pystyi nopeuttaa liikkumistaan ketterän sulavaksi pomppimiseksi. Jopa piikkien väistely tuntui näin mahdolliselta, eikä Spyron perässä vetäminenkään ollut enään niin mahdoton puuha. .. Ellei toinen sitten jäisi kiinni johonkin, tai antaisi oksien ja näkyjen ottaa itsestään valtaa.
(( Ei haittaa lainkaan, pienillä muncheilla silloin tällöin peli etenee nopeammin. ))
|
|
|
Post by spyrre on Feb 1, 2009 22:40:40 GMT 3
*Suoraan sanottuna ei Spyrokaan voinut olla aivan varma siitä miten Kissa mahtaisi toimia, eihän sitä itsepäisistä olennoista koskaan tiennyt, mutta hänen ei auttanut nyt muukaan kuin toivoa että eläin vaikka palaisi takaisin normaalimpiin maisemiin kuin saisi päähänsä yrittää seurata. Toivottavasti eläin ymmärtäisi tehdä tämän itse, koska hän ei voinut alkaa sitä kovinkaan kauas ajamaan ilman että Syara luultavasti puuttuisi asiaan. Spyroa hirvitti jättää otus yksin tällaiseen paikkaan, mutta muuta ei nyt voinut.
No, poika tosiaan palasi ilman sen suurempaa venkurointia takaisin pensaikolle eikä yrittänyt mitään niin kieroa kuin harhauttaa haltiaa tämän kasvoille viskatulla kynsiä täynnä olevalla kissaeläimellä, vaikka toinen taisi vähän jotain juonta epäilläkin. Ainoa ajatus huolestuneen purppurapään mielessä kuitenkin taisi tällä hetkellä olla käydä siellä missä nyt oli pakko käydä, ja niin nopeasti kuin mahdollista jotta pääsisi pian takaisin. Ellei aikoisi alkaa tuhoon tuomittuun käsikähmään itseään (ärsyttävästi) vahvemman miehen kanssa, tulla tyrmätyksi ja raahatuksi mukaan, hänen oli pakko uskoa tätä tuon luvatessa että takaisin tultiin tätä kautta. Tuskin tosin aivan yhtenä kappaleena, nuorukainen arveli, silmäillen edessä kauas siintävää piikikästä reittiä. Oliko tuosta edes mahdollista päästä läpi jotenkin? Hän itse ei olisi edes yrittänyt, mutta kai Syaralla oli kikkansa. Spyro murahti ja oli jo vähällä kiskaista kätensä uudestaan pois haltian tavoitellessa taas otetta (Hitto, ei kai se oikeasti luullut että hän karkaisi TUONNE?!) mutta hillitsi sitten itsensä tajuten että ilmeisesti reitin tuntevan suippokorvan hukkaaminen tuolla kirotussa viidakossa saattaisi olla viimeinen ja tyhmin asia, jonka hän enää koskaan tulisi tekemään. Ehkä olemassa olisi ollut pienet mahdollisuudet että hän olisi löytänyt itse ulos, ja vähän uhkaavammassa tilanteessa Spyro ehkä olisi saattanut jopa harkita asiaa, mutta ei luottanut mahdollisuuksiinsa nyt kun ei ollut vielä saanut mielestään tarpeeksi painavia syitä vaarantaa oikeasti henkensä noin ikävällä tavalla päästäkseen eroon oppaastaan.* "En mä muutamaa piikkiä pelkää" *Se ilmoitti, ei ehkä aivan yhtä kärkkääseen sävyyn kuin aikaisemmin, mutta kuitenkin aivan silkasta härkäpäisyydestä, vaikka ei voinut olla hätkähtämättä kun lähdettiin liikkeelle.
Ensimmäiset askelet olivat järkytys väkisinkin, vaikka Spyro olikin yrittänyt terästäytyä tähän jo etukäteen. Hän ei ollut odottanut että piikit olivat aivan NÄIN teräviä ja tiheitä, ja oli luullut että edes jalkojen alla olisi ollut maata kenkien läpi pyrkivien okaiden ja liejun sijasta. Huulien välistä karkasi sihahdus ja hän oli vähällä menettää tasapainonsa, mutta onnistui kuitenkin juuri ja juuri olemaan kaatumatta ja horjumaan eteenpäin. Ja aivan kuin kipu ei olisi ollut tarpeeksi paha, koko ajan voimistuva mätänevän raadon lemu sai tarkkanenäisen olennon voimaan pahoin. Villakankainen talviviitta kietaistiin niin tiukasti ympärille ja huppu syvälle päähän kuin vain mahdollista, mutta ne luonnottoman terävät piikit taisivat tunkea paikoitellen läpi niistäkin. Aluksi pistot ja naarmut saivat aikaan melkoisen liudan kirosanoja ja ärähdyksiä, mutta hetken kuluttua ne vaimenivat lähinnä kurkun perältä syntyväksi vaimeaksi murinaksi. Pian nuorukainen luovutti myös täysin yrityksensä edes katsoa eteensä vaan kiskoi vaatteensa ja vapaan kätensä suojaamaan kasvojaan... ei lyhyt purppurapää näkisi kuitenkaan mitään vaan saisi vain risuja silmiinsä. Spyro ei todellakaan ollut kovinkaan sulavaliikkeinen perässä raahattava itseään melkein korkeammassa vaarallisessa kasvillisuudessa mutta ainakin se yritti, vaikka ei voinutkaan sille mitään että viitanlieve tarttui välillä johonkin oksaan ja joutui kiskomaan sen irti. Hitto, tuon suippokorvan oli parempi tietää minne oli menossa..... onneksi eteneminen helpottui kuitenkin ainakin jalansijan kannalta hiukan myöhemmässä vaiheessa, vaikka tiheä piikistö esti poikaa vieläkään näkemästä paljoakaan eteensä.*
|
|
|
Post by Nayran on Feb 3, 2009 17:19:28 GMT 3
Spyro alkoi jo pitkän (eihän matka ollut varmaan kahtakaan sataa kilometriä, mutta kyllähän sen nyt ymmärtää, että se tuntui pitkältä) ja väsyttävän matkan kolmen neljänneksen taittamisen jälkeen tuntua pienimuotoiselta taakalta. Ensikertalaiselta oli viitan takertuminen varsin ymmärrettävää, mutta kyllähän se vähän otti aivoon. No, ainakaan poika ei pahasti jäänyt kiinni - saihan Syara hänet vauhdissaan vedettyä joka kerta toisen avustuksellakin irti. Poika oli nyt, jokseenkin harmillisesti, hänen vastuullaan. Kyllä hän kai oli vanhempi?
Kun viimeinen neljännes kivuliaasta matkasta oli taitettu, hyppäsi haltia suoraan orjantappurapensaikosta toiseen tiheikköön lepäämään. Tällä kertaa tosin lehtiä täynnä olevaan ja pehmeään sellaiseen. Syara oli aavistuksen verran hengästynyt, ja hän makasi lehvästön päällä johon oli munchilla vetänyt pojankin makaamaan, eikä enään edes pitänyt tämän kädestä kiinni, kun nyt oltiin jo selvitty ulos. Vielä oli olemassa pieni karkaamisvaara, mutta juuri tällä hetkellä haltia oletti Spyron olevan aivan liian väsynyt ja haavoittunut moiseen.
Oli aika eritellä matkalla tapahtuneet vauriot. No niin. Ainakin Syaran jalkapohjat olivat rei'illä, kuten hänen kenkänsäkin. Verta tihkui ihosta ja vaatteet imivät sen saman tien, sen verran mitä ne vielä jaksoivat. Joistain kohdista sitä tippui jo maahan reilua vauhtia. Toisaalta, todella paha haava Syaralla oli vain hänen oikean jalkansa sääressä; se oli hänen heikko kohtansa ja kokenut kovia. Muualla oli pelkkiä pieniä pistoja ja viiltoja, jotka paranisivat helposti. Kaikista vähiten kärsineet olivat kasvot, joita haltia suojasikin parhaansa mukaan, vaikka ei haltian vaalea iho ollutkaan tällä hetkellä enään niin hohtava.
Syara veti syvään henkeä ja päästi kaiken ilman sitten ulos, helpottuneena. Hän käänsi katseensa vierellään luultavasti makoilevaan Spyroon. "Poika.. Kuinka pahasti kävi? Anna minun katsoa. Luota minuun, kaikki on hyvin."
|
|
|
Post by spyrre on Feb 3, 2009 19:39:26 GMT 3
*Oikeasti lyhyt matka tuntui kieltämättä melkein monen tunnin tarpomiselta tuossa poluttomassa tappuraviidakossa ja ainakin Spyro onnistui hukkaamaan ajantajunsa aivan kokonaan. Se keskittyi lähinnä laittamaan jalkaa toisen eteen, uudestaan ja uudestaan, ja kiskomaan kiroillen irti milloin minkäkin kiinni tarttuneen vaatekappaleen. Onneksi tuo loputtomalta tuntuva taivallus päättyi viimein pensaikon vain yllättäen loppuessa niin nopeasti ettei perässä kiskottu purppurapää ehtinyt edes heti tajuta... no, olihan se kulkenutkin enemmän tai vähemmän sokkona. Ja väkisinkin, siinä vaiheessa kun opastaja otti ja rysähti pehmeämpään pensaikkoon kiskaisi se kyllä perässään kiskomansa otuksenkin mukaansa tämän osaamatta varautua sen äskeisen juoksemisen jälkeen mihinkään niin äkilliseen pysähtymiseen. Siitä pääsi ilmoille kummallinen vingahdus ennen kuin nuorukainen ehti tukahduttaa tätä tasapainon kadotessa yhtäkkiä kokonaan ja se päätyi tekemään kauniin mahalaskun sinne jonnekin vähän matkan päähän oppaastaan. Tämä ei kieltämättä ollut se mukavin mahdollinen kokemus, vaikka varmasti ei niin ikävää kuin vaikka äskeisiin tappuroihin kaatuminen, mutta joutui se kuitenkin haukkomaan hetken henkeään ennen kuin sai taas happea.
No, ilmeisesti siitä kirotusta piikkiviidakosta oli sitten selvitty eksymättä sinne ikuisiksi ajoiksi. Spyro ei kyllä viihtynyt vetämässä lonkkaa kovinkaan pitkään, vaan kunhan oli edes puoliksi ajan tasalla alkoi se jo vääntäytyä nopeasti ylös... vaikka ei kyllä päässytkään kuin kömpelösti istumaan asti ja se kieltämättä oli vielä melko pyörällä päästään. Pakoon lähteminen sillä taisi muutenkin olla nyt viimeisenä mielessä, eihän se edes tiennyt missä oli. Hölmistynyt katse kiersi ympäristön, pojan tajutessa selvinneensä hengissä, löysi Syaran lähimailta pöpeliköstä ja lopulta nenässä leijuneen mädän lemun yli erottuva veren haju sai sen huomion kääntymään lopulta itseensä. Olo ei kieltämättä ollut ruusuinen, ellei puhe tosiaan ollut piikikkyydestä, ja tuskin poika ainakaan haltiaa paremmassa kunnossa oli. Paksua, melkein mustaa verta puski ihon ja kankaan läpi pintaan varmaan melkein kaikkialta, lähinnä kuitenkin hartioiden, käsivarsien ja jalkojen alueilla, olivathan nuo olleet ne suojattomimmat paikat. Viitankin läpi kylkiin oli muutama piikki onnistunut pistämään, kengät taisivat olla nyt muutamaa uutta reikää rikkaammat ja loppumatkasta joku ilkeämielinen oksa oli keksinyt repiä suojaavan hupunkin muutenkin pistellyn nuorukaisen päästä ja jättänyt jälkeensä joitakin naarmuja otsan paikkeille. Spyro silmäili pensaikon aikaansaannoksia, mutta itkun ja parun nostamisen sijaan se ennemminkin rypisti kulmakarvojaan haavoille kuin sitä olisi ärsyttänyt suunnattomasti verensä näkeminen ja siitä aiheutuva kipu. Fyysinen kipu ei kuitenkaan tainnut olla mitään aivan uutta äkkipikaiselle nuorukaiselle, tai näin ainakin voisi päätellä nyt hupun alta paljastuneista kasvoista. Silmäkulmassa tosiaan komeileva lähes parantunut sinermä ja se toinen kaulan tienoilla oleva tuskin olivat syntyneet äsken tuosta pensaikosta, saati sitten vasemman posken poikki kulkeva hiukan kaarevan muotoinen vanhempi arpi... sekä ne muutama suurempi, mutta vähemmän esillä oleva vastaava. Ja nyt kun tummanviolettien hiussuortuvien alta mulkoilevat kasvotkin erottuivat paremmin voisi jo melko varmasti sanoa ettei Spyro ulkonäkönsä puolesta voinut olla ainakaan 16 kesää vanhempi.
Nuorukainen havahtui ajatuksistaan kuullessaan Syaran puhuvan ja pyyhkäisi murahtaen hihalla käsivarttaan ennen kuin veti vaatteen paremmin paikalleen.* "Kyllä mä hengissä olen." *Se mutisi, alkaen sitten nyppiä äkäisenä muutenkin sekaiseen kuontaloonsa tarttuneita risuja irti. Haltiakin oli tainnut saada osansa naarmuista, purppurapää pisti merkille vilkaisten miekkosta hiustensa alta. Olisihan sitä nyt luullut että kun Syara niin kovasti oli halunnut kulkea tätä reittiä sillä olisi ollut joku kikka selvitä edes likimain ehjin nahoin, mutta ei näköjään ollut? Olikohan tuolla suippokorvalla nyt ihan kaikki kotona... ota tuostakin nyt selvää mitä sen päässä liikkui.*
((Oho, vuoro venähti. Pahoittelut. Yritän olla kompaktimpi jatkossa. <__<; ))
|
|
|
Post by ashley on Feb 3, 2009 20:38:37 GMT 3
(Öö, nyt Nayran...kai Syaran lähdöstä oli päätetty kylässä? Eli Nechal sattumala on S:n ystävä, mutta N ei päätä saattueesta? Kuten pelivuoroissani on selvinnyt, hahmoni tietää odottaa Syaraa,tai siis luulee tietävänsä)
Demonin ja ihmistytön tullessa luo, haltia oli ottanut jo reippaasti suunnan heitä kohti. Hän tunsi jonkinlaista huojennusta. Mistään mitättömästä syystä ei näin nuorta poikaa oltaisi valittu matkaan. Nyt vasta läheltä Lachlann pystyi laittamaan merkille huomattavan nuoren iän ja vaatimattoman koon. Jos demoni-ihminen olisi ollut järkälemäinen pahansuopuuden esikuva, kaikki olisi ollut liian ilmeistä, ja hänen olisi täytynyt joka tapauksessa aloittaa rakentaa käsitystään ikään kuin puhtaalta pöydältä. Mutta tämä...näytti niin järjettömältä suunnitelmalta, että sen takana täytyi olla nerokkuutta. Tytöstä hän ei ajatellut mitään, kuten ei aikaisemminkaan mitään ajatellut. Haltian äänensanomattomissa olettamuksissa tyttö olisi se, joka keräisi polttopuita ja valmistasi ruokaa.
Päästessään lähemmäs kahta tulokasta, haltia ehti jo aloittaa:"Minä olen Lachlann,josta teille on kerrottukin..." mutta puhe pysähtyi kuin seinään vampyyrin kerrottua asiansa.Hiljaisuuden vallitessa Lachlann käänsi päänsä silmät sirrillään Nechalia kohden. "Asioilla." Pääskyt lensivät korkealla yhä kirkkaammaksi päiväksi kasvavaa aamutaivasta vasten. Niiden huoleton "tsrii tsrii" istui erikoisen huonosti maan kamaralla vallitsevaan pingottuneeseen tunnelmaan. Lachlann tuijotti suoraan Nechaliin, hän odotti vastausta kuin sotilaaltaan. Siksi toisen käytös taukoineen ja ilmeineen, joka sinällään oli aivan normaalia kelle tahansa vapaamuotoisessa "seurustelussa",hämmensi haltiaa. Hän kätki tuon hämmennyksen, mutta koetti Nechalin kasvoja mittaillessaan ratkaista, oliko toinen todella näin luihu (se oli L:n tuomio säikähtäneestä katseesta) vaiko koetettiinko häntä itseään provosoida jotenkin. Tosin, Lachlann tajusi, että vaisto, joka aina suojeli häntä ryhtymättä mihinkään vampyyreiden kanssa, sai tässäkin yksilössä kaiken näyttämään vastenmieliseltä. Eipä silti, yksilöhän oli hyvin paatunut rikollinen, se pitäisi pitää mielessä. Eikä hermostua kaikesta. No niin.
|
|
amutofan
Member
Jos rakastaa ei saa unohtaa, jos unohtaa ei saa rakastaa
Posts: 160
|
Post by amutofan on Feb 3, 2009 21:00:42 GMT 3
// Se on varmaan sitten mun vuoro//
Rosette katseli muihin hiljaa. Hän tunsi viileän ilman ihollaan. Tuuli leikitteli tytön hiuksilla silloin tällöin. Jokseenkin se inhotti tyttöä, koska hiukset tulivat välillä silmille ja ne piti taas siirtää pois, mutta oli se myös ihanankin tuntuista. Se vilvoitti kivasti. Tyttö vilkaisi Chronoon vierellään. Hän meinasi avata suunsa ja sanoa jotain, mutta sulki sittenkin suunsa. Hän käänsi katseensa taivaalle jääden katselemaan lintuja, jotka lensivät heidän ylitseen.
Chrono katseli maata jalkojensa juurella. Hän ei ollut varma olivatko he viimeisiä, mutta yksi ainakin oli tulossa. Tämä kumminkin tuli varmaan matkan varrelta. Poika käänsi katseensa Lachlanniin. '' Chrono ja....'' Poika keskeytti puheensa tökäten Rosettea kylkeen. '' Mitä sinä...?!'' Tyttö sanoi vihaisena pojalle havahduttuaan ajatuksistaan. '' Ai, Anteeksi. Olen Rosette Christopher'' Tyttö esitteli itsensä haltialle kääntäen katseensa sitten Nechalin suuntaan. He lähtisivät nyt, se viimeinen tulisi sitten varmaan matkan varrelta. Tytön mieltä jäi hetkeksi raastamaan, millä asioilla tämä toinen haltia mahtoi olla.
|
|
|
Post by Nayran on Feb 4, 2009 0:12:48 GMT 3
(( Spyro ~ Ei paineita. Joskus tekstiä vain vuotaa ulos - joskus sitä ei tahdo tulla millään. Ihan miten itsestä tuntuu. ^^ Ashley ~ No siis, en ole kamalasti tuohon kiinnittänyt huomiota. Mutta sanottakoot nyt näin, että Syara oli jonkinmoinen epäilyttävä vapaaehtoinen. Nechal ei itse päättänyt, ketä saattueeseen liittyi, mutta koska Syaran ei tiedetty olevan Nechalin ystävä, eikä tällä ollut mitään rikollista taustaa muiden tiedossa ainakaan, niin tokihan hieno haltiayksilö liitettiin saattueeseen. Nechal ja Syara itse sopivat, että näin tapahtuisi, mutta Nechal ei päättänyt toteutuisiko suunnitelma. Amutofan ~ Aivan oikein. Minä, Ashley, sinä. Tällä hetkellä. ))
Se, että Nechal pääsi keskeyttämään Lachlannin lauseen, oli toiselle kuin erävoitto. Kosto, vaikke ei niinkään suloinen. Ehkä neljäsosan siitä, kuka tietää. Opetellessaan kahden vastasaapuneen nimiä, tunsi vampyyrikin hiljaisuuden painostavan tunnelman, jota taivaalla lentävät pääskyt turhaan yrittivät lievittää. Itse asiassa ne tekivät tilanteesta vielä ahdistavamman. Vaikka painostuneisuus ei ollutkaan ihan sitä ääripäätä, muunmuassa mitä Nechal oli kokenut, ei hän silti pitänyt sitä hyvänäkään merkkinä. Taukoa ei siis olisi kannattanut pitää. Hitto.
".. Niin. Asioilla. Näin minulle sanottiin, älkää katsoko minua noin. Se on sen jäpikän oma asia mitä se vapaa-ajallaan puuhaa.", vampyyri sanoi, heivaten täten kaiken painolastin kaukana kituvan Syaran harteille. Se oli ikään kuin vanha ja arvostettu rituaali. Nechal teki jotain, ja Syara sai maksaa siitä. Kärsivällisenä ja ärsyttävän rauhallisena, samanlaisena miltä Lachlann vaikutti, Syara usein hoitikin maksuosan ilman sen kummempaa vastaväitettä. Se laittoi Nechalin miettimään, miten kukaan ylipäätänsä kykeni olla tuollainen. Yleensä vampyyri kuitenkin suhtautui siihen 'anna toisen maistaa omaa lääkettään' taktiikalla, ja leikki olevansa vähintäänkin yhtä ärsyttävä. Sitä sen sijaan Syara ei ikinä ottanut tosissaan, koska osasi miltei lukea ystävänsä ajatukset.
Ärtynyt, jälleen kerran, Nechal oli myös siitä, että hänen lähtökysymyksensä oli sivuutettu, vaikka se retorinen kysymys olikin. No, kerta kellään ei ainakaan vastaväitettä näyttänyt olevan, vampyyri kääntyi kohti kaupungin kaunista porttia, ja omaan yksinkertaiseen tyyliinsä lähti hiljaa astelemaan poispäin noista kolmesta, ilmoittaen tapahtuvan vasta jälkeenpäin; "Mennään sitten. Matkallakin ehtii papattaa."
|
|
|
Post by Nayran on Feb 4, 2009 0:45:46 GMT 3
Syara oli hieman epäilevällä mielellä siitä, että Spyro nousi istumaan, mutta antoi asian olla, koska mitäpä hän nyt olisi syöksymään pojan päälle ja käskemään tuota makaamaan. Tehkööt mitä tahtoi, hän oli jo saavuttanut äärimmäisen jääräpäisyyden kuvan haltian mielessä. "Älä leiki näsäviisasta minun kanssani. Kysyin, kuinka pahasti kävi? Tule tänne niin katsotaan. Pensaikko ei ole puhdas, voi olla, että haavasi pahenisivat vielä muutaman päivän sisään, vaikka eivät nyt tuntuisikaan miltään. Minä toistan; luota minuun. Olet vieraassa ympäristössä, joten unohda jääräpäisyytesi edes hetkeksi." Syara käänsi väsyneen, tällä hetkellä hieman surumielisenkin katseensa (johtui kyllä osittain paikasta, jossa nämä olivat) Spyroon. Haltia oli tehnyt tämän liian monta kertaa, sen hän tiesi. Ilme kyllä kovettui piakoin, mutta aluksi siitä oli nähtävissä harvinaista haavoittuvaisuutta.
Katsoessaan pojan verta, Syara tiesi varmasti, ettei tuo ollut ihminen. Toisaalta, montakohan ihmistä hän oli nähnyt, jotka olisivat syntyneet purppuran värisillä hiuksilla? Olisihan se ollut mahdollista, että hiuksissa oli myös jonkinmoista luonnonväriä mutta ihmisiltä harvoin löytyi sellaista luonnontietoutta, se oli enemmänkin hänen kansansa juttu. Haltia oli nähnyt tämän kaltaista verta ennenkin, ja ehkä hänellä alkoi ja muodostua pieniä teorioita siitä, mikä poika sitten oikeasti oli. Merkille hän laittoi myös vanhan näköiset arvet, joita hänellä oli itselläänkin, sekä myöskin nuoren iän, joka suorastaan paistoi pojan kasvoista, jotka tuntuivat olevan jotain aikuisen ja lapsen kasvojen väliltä.
Hiljalleen Syarakin uskalsi nousta istumaan. Kyllä, häntä toki heikotti, mutta se oli jotain, mihin heiveröinen haltia oli tottunut. Hänen rakenteensa ei ollut hänen tekemisiensä kannalta kaikista paras mahdollinen vaihtoehto, mutta sille ei nyt voinut mitään. Tutun ympäristön nopeasti hahmottuessa Syaran katsellessaan ympärilleen, pieni arka hymy kohosi miehen kasvoille. Tumma taivas, josta aurinko ei päässyt pilkottamaan - kuolleet puut ja kasvit (jotka satuttivat jotain osaa Syarasta, henkisesti). Ehkä siellä sun täällä saattoi rapista, jospa vaikka pieni musta kettumainen otus olisi hiippailut saalistaan etsimässä. Hieman kauempana erottui myös usva, joka näytti uhkaavasti lähestyvän heitä. Pimeys ei tähän vuodenaikaan ollut parhaimillaan. Paikka kärsi kesästä, mutta talvella se suorastaan kukoisti. Oli osittain hyväkin, ettei poika sen kummemmin vaikuttanut tietävän mistään mitään. Jos Spyro olisi ollut pojanreppanan sijasta vaikkapa maailmankuulu tietäjä, olisi haltia joutunut miettiä kahdesti, tappaako toinen saman tien. Joskus tietämättömyys tuppasi olemaan ihan hyväkin asia.
|
|
|
Post by spyrre on Feb 4, 2009 14:54:53 GMT 3
*Spyro silmäili haltiaa paikoiltaan liikkumatta kuitenkaan heti minnekään. Oli tosiaan ollut harvinaisen typerä idea örveltää läpi tuosta pöpeliköstä jos aikoi vielä jatkaa matkaakin saman tien, nuorukainen huomasi kyllä ettei kumpikaan heistä oikein ollut siinä kunnossa jotta he olisivat voineet marssia kovinkaan pitkälle ilman kunnon lepoa ja ties mitä... Jos olisi ollut yksin, se olisi luultavasti vetäytynyt jonnekin vain nukkumaan muutamaksi päiväksi ja odottaa että pahin menisi ohi (no, noinhan se oli itseasiassa juuri ennen metsään harhailuaan tehnytkin) mutta siitä nyt ei tulisi tähän hätään mitään. Syara oli tainnut aiemmin mainita jotain parannusvoimista jotka luultavasti olisivat se ainoa järkevä ratkaisu, ja olihan Spyro nähnyt tämän suorittavan muitakin loitsuja. Maagikko, tai joku vastaava, selvästikin. Ehkä se osaisi tehdä jotain... mutta oikeastaan nuorukainen oli asenteeltaan varsin taikauskoinen, jos näin voi sanoa, ja kiersi normaalisti kaukaa kaikki vieraat magiantaitajat riippumatta siitä mitä magiansuuntausta nämä edustivat. Sen mielikuvituksen mukaan nuo pirulaiset saattaisivat tehdä aivan mitä tahansa, vaikka muuttaa vielä pienemmäksi kuten sammakoksi ja astua päälle. Tai sitten vain yksinkertaisesti napata kiinni ja käyttää olentoparan raadon loitsujensa aineksiksi, hän oli kyllä joskus kuullut karmeita juttuja sellaisestakin käytännöstä. Vaikka faktaa purppuratukalla asiasta ei siis ollut paljoakaan, mutta ainakin sitä mielikuvitusta riitti. ...mutta aivan logiikalla ajatellen, näin ei sitä kyllä pötkisi pitkälle, vaikka se kieltämättä kävi hiukan levottomaksi miettiessään vaihtoehtojaan. Syaralla olisi kieltämättä aika outo huumorintaju, jos se olisi raahannut hänet tänne asti tehdäkseen jotain häijyä vasta nyt... tai no, ei sillä, ettei äskeinen tempaus raahata läpi sen tyhmän pöpelikön olisi tavallaan ollut "häijyä" jollakin tapaa. Öh. Pakko kai se silti oli myöntää että haltian puheissa oli vaihteeksi ihan järkeä. Ei sitä aivan niinkään voinut sanoa etteivät pöheikön aiheuttaneet naarmut "tuntuneet missään", mutta hitot, Spyrolla ei vain ollut aikomustakaan kertoa sitä kellekään.
Poika murahti nyppiessään piikkejä tukastaan, pisti sormensa ja viskasi risun kiroten takaisin pöpelikön suuntaan ja pudisteli sitten entistä kärsineemmäksi käynyttä vaatetustaan.* "En mä leikikään" *se mutisi vastaukseksi, jättäen epäselväksi mahtoiko tämä kommentti olla jälleen uusi näsäviisaus vaiko kenties vain vahinko. Kuitenkin se kohta alkoi hiljakseen pyrkiä ylös (kun oli aivan varma että pysyisi jaloillaan, se nyt olisi vielä puuttunut että olisi mennyt heittämään nurin uudestaan suippokorvan edessä) ja alkoi vetelehtiä lähemmäs myös istumaan nousevaa haltiaa. Tuon äkisti taas muuttunut olemus sai nuorukaisen kuitenkin rypistämään hiukan kulmiaan. Johtuiko se tästä oudosta paikasta vai... oliko miekkonen sittenkin mennyt telomaan itseään pahemmin kuin Spyro oli luullut? Veri kyllä haisi ilmassa vahvana, eikä lähellekään kaikki siitä kyllä ollut hänen... kyllähän sen jo näkikin jos viitsi katsoa.* "Hei, oletko sä kunnossa? Et ole heittämässä henkeäs tai mitään?" *Se kysyi hetken päästä katseltuaan hetken poissaolevaksi käynyttä haltiaa. Nuorukaisella ei ollut ollut vielä aikaa alkaa sen enempää ihmetellä ympäristöä kun muutkin asiat vaativat huomiota, mutta se vilkuili kyllä vähän väliä kuollutta maisemaa levottomana ja säpsähtikin kun jokin pieni eläin rapisteli jossakin. Paikka ei ollut alkuunkaan hänen mieleensä... eikä hän ymmärtänyt kuinka ympäristön maasto ja kasvillisuus, sekä jopa sää pystyi muuttumaan näin paljon sen lyhyen matkan aikana jonka he olivat kulkeneet metsäaukiolta tänne. Eihän se aukio ollut edes kovin kaukana, eihän? Tai riippui kai kuinka kauan he olivat rämpineet pusikossa. No, jos se yhtään Syaraa rauhoitti, Spyro ei tosiaan tiennyt tippaakaan missä he olivat... ellei tämä sitten ollut äärimmäisen lahjakas näyttelijä. Tähän mennessä se ei kuitenkaan ollut tainnut osoittaa merkkejä moisesta taipumuksesta, oikeastaan lähes päin vastoin.*
|
|