|
Post by submarine on Feb 24, 2009 17:18:43 GMT 3
Iksaalle yö ulkona ei ollut mikään poikkeus tavallisesta. Painvastoin, ei hän juuri ollut muualla nukkunutkaan viime aikoina. Taivasalla oli ihan hyvä silloin, kun ei ollut liian kylmä - muuttuisi todennäköisesti piakkoin - eikä satanut tai mitään. Hänellä ei ollut telttaakaan mukana, se olisi ollut raskas kantaa, eikä hän olisi muutenkaan edes voinut lähteä kotoa sellainen mukana. Sen katoamista oltaisiin varmaankin katsottu vielä huonommin, kuin hänen. Ja vaikka Gruut nyt olisikin voinut sellaisen raahata mukana ainakin noin nyt periaatteessa, niin hän ei halunnut olla se, joka sitä alkaisi yrittämään. Eläin oli vähintäänkin äkkipikainen, kun hiukkaakaan sille päälle sattui. Ja se sattui hyvin helposti.
Kun päästiin sopivalle paikalle, laski Iksaa ilman sen suurempia kantamuksensa alas ja jäi itsekin paikoilleen. Nartturotan kanssa meni hetki, että sille löytyi sopiva paikka, mutta toisaalta se ei voinut juuri protestoidakaan, joten hetken edestakaisin mentyään Iksaa yksinkertaisesti vain puoliksi pudotti sen puuta vasten - ei todellakaan liian kauas, mystisesti rammaksi survottu voisikin äkkiä saada uutta puhtia - ja meni istumaan. Murjotut paikat kivistivät jo sen verran, että tässä ei tänää enää olisi muutenkaan juuri kuljettu. Rotta löysi suhteellisen pehmeän paikan, ankkuroitui siihen ja jäi yksinkertaisesti vain olemaan. Oleminen oli hyvä, tässä oli tänään tapahtunut jo aivan liikaa sellaista, minkä jäljiltä se olisi voinut loppua kuin seinään. Oleminen, siis. Oli mukavaa olla. Hänellä oli kai ruokaakin vielä, mutta juuri tällä hetkellä se ei vielä tuntunut kovinkaan kutsuvalta. Se saattoi johtua siitä, että huippasi ja voi pahoin. Se varmaankin johtui siitä.
Ihmisnarttupenikka kysyi äkkiä jotain, ja Iksaa tuijotti tätä hyvän hetken, että sai järkeä kysymykseen. Sitten hän jatkoi tuijottamista kolme kertaa pidempään, että sai edes aloiteltua jonkinlaisen vastauksen. Tämä kysyi asioita, joihin rotan kielitaidolla ei oikein ollut tarpeeksi ammuksia, mutta pakko jotakin oli kai silti sanoa. "Ei... vingu tarkoitusta. Vinkuu vain. Vinku tarkoitus... ei-tarkoitus vain vinku. Pitää tehdä vinku, niin tarkoitus", Iksaa selitti, tietämättä oikeastaan lopuksi itsekään, mitä nyt tarkalleen koetti saada sanotuksi. Ihmiset eivät käsittäneet kuitenkaan vikinää, se ei ollut kuten tämä hämmentävä puhe, jossa oli tällaisia... möykkyjä, sanoja. Se meni helpommin. Ihmiset eivät ymmärtäneet vinkumista, koska kaikella, mikä suusta tuli, piti olla jokin tarkka side ympärillä. Se oli käsittämätöntä, ja siltikin hän osasi sitä. Sekin oli jokseenkin käsittämätöntä. Mutta tarpeeksi sinnikkäänä oppi yllättäviä asioita.
|
|
trisha
Member
One crazy chic
Posts: 2,813
|
Post by trisha on Feb 24, 2009 19:02:30 GMT 3
Zinja kuunteli rialin vastauksen ja nyökkäsi. Toisin kuin Malek, joka tuntui mutisevan jotain hevonpaskasta ja puhekyvyttömyydestä, Zinja oli melko varma käsittäneensä rialin ajatuksen. Vinkumisen tarkoitus tai merkitys ei siis ollut muutam kuin vinkua. Se nyt oli tavallaan ihan luonnollista. Jotkut ihmisetkin puhuivat vain puhumisen vuoksi, ja sitä voisi kai verrata tähän samaan asiaan. Sitten tilanteesta riippuen se vikinä ilmeisesti aina merkitsi jotain tiettyä asiaa tai tähdensi. auttoi vikisijää saamaan itsensä ymmärretyksi.
"Teillä ei siis ole kieltä? Millä tavalla te opitte meidän kielemme, jos teillä ei ole omaa?" Zinja uteli seuraavaksi. Hän oli unohtanut jo aiemman Kuivan Paskiaisen ja rialit kylässä. Nyt hän halusi vain tietää. Joku olisi voinut sanoa suurien silmien katsetta pelottavaksi. Vajaaälyisesti ulkomuodostaan huolimatta tyttö tuntui olevan melkoisen tiedonjanoinen ja ilmeisesti älykkäämpi, mitä antoi ymmärtää. Malekin mielestä jo pelkkä kyseli osoitti, että tyttö oli jollakin tapaa jälkeenjäänyt. Kysellä nyt rialilta. Kysyisi saman tien saatana linnuilta tai kastemadoilta. Ei se voinut mitään äkätä, koska se oli elukka. Eläin. Otus.
toisaalta taas tämän kaverin suusta oli kyllä kuullut jotain ajatteluun viittaavaakin. Siis jonkinlaiseen oikeaan ajatteluun viittaavaa. Se halusi näyttää itselleen ja muille olevansa enemmän, kuin mitä ne luulivat. Jaa'a... eipä malek uskonut tätäkään koskaan näkevänsä. Hän oli aina kuvitellut rialit vain vaistonsa varassa toimiviksi, tavallista järkevämmiksi elukoiksi. kuten etelän kuumissa ja kosteissa metsissä elävät apinat tai vastaavaa. Ehkäpä pohjoisen rialit silti olivatkin lähinnä sitä. Jos tämä etelän paimenrotta oli eri alalajia. tai sitten se oli jonkinlainen ristisiitos, kuten muulit ja zebroidit, joista jälkimmäiseen hän oli törmännyt vain kerran elämässään.
Josko näiden rottapaimenien käyttämät etelän rialit olivatkin jonkinlaisia rialien ja joidenkin muiden risteymiä? Apina kuulosti aika kaukaa haetulta, mutta joku muu. Malekista se kuulosti ihan varteenotettavalta vaihtoehdolta ja hän oli taas salaa ylpeä itsestään.
|
|
|
Post by submarine on Feb 24, 2009 23:04:33 GMT 3
Iksaa yritti, todella yritti. Hän yritti saada ajateltua asiaa itse, jotta olisi voinut myös sanoa sen ääneen. Ei hän ajatellut tällaista, se oli monimutkaista ja se ikään kuin vain toimi, ei sitä ruvettu miettimään sillä tavoin. Tämäkin oli vaikeaa, piti ajatella se muillekin, ei vain antaa niiden ajatella. Ei se mennyt oikein niinkään, ettei vikiseminen tarkoittanut mitään, mutta kun siinä ei ollut tällaisia sanoja. "Nokun..." rotta ynähti, ja päästi sitten ilmoille monta samanlaista, kuin olisi alkanut kaikua. Hämmensi. "Nokun... nokun... sana... helppo. Huono, helppo. Järjestys vaikea", hän solkkasi, hieroen samalla käsiään hämillään äkillisesti huomiosta. Tässä nartussa oli jotakin outoa, eivät ne näin yleensä kiinnittäneet huomiota, tai ainakaan kyselleet. Yleensä ne antoivat olla tai heittivät kivillä. Tämä kyseli.
Gruut osoitti mieltään siitä, ettei ollut ruokaa. Se istui paikoillaan, eikä pureskellut mitään, mikä oli selvästi ristiriidassa sen aikaisempien kokemusten ja kaikkien halujen kanssa. Se kuitenkin haistoi ruokaa, joten sitä oli. Hyvin pian se siirtyi pelkästä vinkumisesta Iksaan tönimiseen. Viitsimättä pitää sitä nälässäkään hän kaivoi säkistään esille ruokaa. Se oli kovaa leipää. Olisi ollut mukavaa, jos leipä ei olisi ollut kovaa tai vanhaa - tai vielä mukavampaa, jos se olisi ollut vaikkapa lihaa. Mutta se oli vain kova köntti leipää, eikä muuksi ollut aikeissa muuttua. Hetken sitä tuijotettuaan hän nakkasi koko möykyn Gruutille, eikä juuri sen perään surrut. Sekään ei mitenkään vastustellut järjestelyä.
|
|
trisha
Member
One crazy chic
Posts: 2,813
|
Post by trisha on Mar 8, 2009 20:40:19 GMT 3
Zinja nyökkäili hiljaa Iksaan selittäessä, ikään kuin olisi yrittänyt ymmärtää oikein kovasti. Muttei hän ymmärtänyt. Olisi kuitenkin ollut epäystävällistä osoittaa sen rialille, kun tuo kerran selvästi yritti parhaansa. Niinpä tyttö päätyi vielä nyokkäämään kerran painokkaasti ja toteamaan: "Ahaa.". Ehkäpä se kelpaisi rialille.
Iso rotta vikisi ja alkoi lopulta tökkiä rialia kuonollaan. Zinjasta siinä oli jotain suloista, vaikka se vaikuttikin hiukan epänormaalilta. Ei, ei hiukan. Paljon. Paljon epänormaalilta. Ja vaaralliseltakin se näytti, kylän tapahtumista päätellen vielä olikin sitä. Tyttö kaivoi satulalaukkua ja otti esille pienen kankaan. Hän kääri sen auki ja otti sieltä kuivattua kalaa. Tyttö vilkaisi rialia kysyvästi: "Voiko sille antaa tällaisen?" "NO EI!" Zinja älähti ja irrotti kalasta. Malek näytti harpanneen hänen vierelleen ja puristi tyttöä nyt korvalehdestä niin, että korva oli ihan punainen: "Luuletko sinä, että minulla on rahaa ostaa uutta ruokaa? Tuo on sitten sinun pakkauksesi, kun sen jo avasit ja levittelit maahan. Hyödytön idiootti! Osoita vaihteeksi kiitollisuutta ja mene sytyttämään tuli." Malek patisti ja sysäsi tyttöä pystytettyä telttaa kohti. Zinja luikki kauemmaksi hakemaan polttopuita ja hieroi korvaansa kiukun ja kivun kyyneleet silmäkulmissa. Hän ei kuitenkaan käynyt uhmaamaan isäänsä, joka katseli nyrpeänä hänen peräänsä, vilkaisi sitten rialia ja pudisti päätään: "Se on vähän tyhmä." mies totesi ja huitaisi kädellään tytön suuntaan. Hän katseli maahan avattua retkimuonapakkausta, jonka kuivattu kala retkotti keltaisessa ruohikossa, ja totesi sitten suorastaan jalolla äänellä: "Sinä saat tuon pakkauksen. Kun kerran jaamme leirin, niin voimme jakaa ruuankin. Ole hyvä."
|
|
|
Post by submarine on Mar 8, 2009 22:43:16 GMT 3
Iksaa hämmentyi hieman siitä, että mies puhui jälleen aivan omasta halustaan hänelle. Oli tämä aikaisemminkin kysynyt muutaman asian, mutta hän oli olettanut sen loppuvan siihen. Nyt ei ollut edes kysymyksiä, vaan tämä tuntui jotenkin... sille oli sellainen sanakin... juttelevan. Pari sanaa vain, mutta silti. Rotta ei osannut sanoa, mitä se merkitsi, mutta kai se oli hyvä. Ja hän nyökytteli auliisti vastaukseksi, koska sellaista ihmiset kuitenkin halusivat. Nyökyttelyä. Kalan tarjoaminen saikin aikaan sitten paljon aktiivisemman reaktion, kun Iksaa koppasi nopeasti maahan pudotetun ruuan. Se oli nälkäistä toimimista, ei mitään kohteliaisuutta. Hänellä oli nälkä. Hänellä oli nykyään usein nälkä. Hän otti kaiken tarjotun ruuan heti ja varmasti. "Hiitos" Iksaa totesi nopeasti, muistaen kuin muistaenkin sanoa niin. Hänellä oli liian kiire syödä sanoakseen mitään pidempää.
Gruutkin näytti äärimmäisen kiinnostuneelta kalasta, johon sen silmät olivat nauliutuneet jo tytön ottaessa sen esille. Nyt se näytti selvästi ahdistuneelta siitä, että Iksaalla oli jotakin makoisaa ja sillä ei. Siksipä se jättikin leivänkannikan aivan omiin oloihinsa ja tuli töykkimään häntä reilusti äskeistä ankarammin. Mitenkään mukavalta tai turvalliselta se ei kyllä näyttänyt, samoilla käpälillä, jotka nyt tönivät Iksaata, oli vähän aikaa sitten revitty vatsa ja toinenkin auki. Mutta hän ei näyttänyt pahastuvan siitä, tai kierivän suolet pellolla maassa, vaan urahti eläimelle ja käänteli selkäänsä sille syödessään. Ja suuri ja mahtava jättiläisrotta vinkui järkytyksestä, kun sille ei oltukaan antamassa.
Loppujen lopuksi Iksaa antoikin Gruutille omistaan. Hän vain antoi viimeiseksi, koska muuten rotta olisi vain kinunnut lisää. Mitenkään erityisen kutsuvalta jakaminen ei tuntunut, kala oli kevyesti parasta mitä hän oli syönyt hyvään aikaan, mutta siltikin hän teki sen edes harkitsematta muuta. Gruut oli tänäänkin varmaankin pelastanut hänen henkensä. Moneenkin kertaan. Rotan järsimän leivänkannikan hän kuitenkin otti näppärästi pois siltä. Parempi ruoka oli vienyt huomion, ja sitä oli vielä hieman jäljelläkin. Koppuraisen leivän hän nakkasi puuta vasten asetellulle narttupenikalle, joka ei ollut ainakaan vielä edes yrittänyt mihinkään. Ja se söi, nopeasti ja kyselemättä tai ihmettelemättä. Jos sillä ei olisi ollut paksua ja sekaista turkkia, olisi siltä varmaankin voinut nähdä luita nahan läpi. Sillä saattoi olla reikä vatsassa, mutta se olikin varmasti ainoa asia, mikä sieltä löytyi. Se ahmi kuivaa leipää niin nopeaan kuin vain kykeni.
"Pitää luottaa", Iksaa totesi miehelle. Tämä tahtoi ilmeisesti saada rotanruipelosta jotakin tietoja irti. Iksaa ei todellakaan ollut mikään paras mahdollinen neuvottelija, mutta hänkin tiesi, että tällä hetkellä se ei ainakaan sanoisi mitään. Se piti saada uskomaan, että se halusi kertoa. Koska sitten se saisi lisää ruokaa ja siitä pidettäisiin huolta. Tai niin hän ainakin toivoi sen olevan. Se olisi helpointa niin. Eikä sitä nälkään kuolleena voisi muutenkaan käyttää mihinkään. Eikä Iksaa edes halunnut sitä leivänkannikkaa, ei vaikka olisi ollut kuinka nälkä.
|
|
trisha
Member
One crazy chic
Posts: 2,813
|
Post by trisha on Mar 12, 2009 18:20:27 GMT 3
Ruoka näytti rialille kelpaavan paremmin kuin hyvin. No, hyvä että kelpasi. Malek ei ainakaan olisi sitä maahan tippunutta kalaa enää suuhunsa laittanut ja yhden matkapakkauksen nyt voi muutenkin antaa. Pitihän tuon otuksen hengissä pysyä ja sillä ei näyttänyt omasta takaa ruokaa olevan. Tässä pitäisi siis tuon loiseläjätyttären lisäksi elättää vielä rial ja sen lemmikkirotta, puhumattakaan tuosta surkeasta otuksesta, joka nojaili puuhun. Se nappasi kuivan leivänkannikan ja alkoi jyrsiä sitä suorastaan kuumeisella innolla. Malek hymähti ja nyrpisti näylle nenäänsä. Hän piti paljon enemmän näistä etelän rottapaimenien rialeista. Mikäli nyt tässä vaiheessa saattoi sanoa pitävänsä. Sieti oli ehkä parempi sana.
"Juu, aivan miten vain. Ja pitäähän sen nyt hengissä pysyä ainakin huomiseen." Malek totesi. Hän epäili, että kun tuosta olisi puristettu kaikki mahdollinen ulos, kyläläiset varmaankin tappaisivat sen. Julmaa, mutta sellaista se oli. Ja sitä paitsi, tuokin oli yrittänyt tappaa kyläläisiä joten tasoissa oltiin. Tuskinpa moista otusta jäisi kukaan kaipaamaan. Hitto vie, nuo riistivät varmaan omalta perheeltäänkin, ja ystäviltään. Sikäli mikäli niillä nyt edes oli sellaisia. Tällä etelän rialilla oli ainakin lemmikki, josta se näytti jopa pitävän.
Mies palasi leirin keskelle ja kaiveli muulin satulalaukuista itselleenkin matkamuonaa. Zinja palasi pian mukanaan kasa onnettomia tikkuja ja niistä hän alkoi väkertää nuotiota. Sellainen olikin pian pystyssä. Nyt sitten vaan tönötettäisiin leirissä yön yli ja odotettaisiin aamua. Malek patisti Zinjankin syömään ja kehotti vielä ottamaan toisesta satulalaukusta niitä viime kylältä mukaan tarttuneita kuivattuja omenanpalasia. Tavallisesti hän säästeli niitä keripukin torjumiseksi, mutta ottakoot nyt. Näytti niin lannistuneeltakin, kun tuli korvasta roikotettua. Eihän tyttö paha ollut. Tyhmä vain.
|
|
|
Post by submarine on Mar 14, 2009 16:29:34 GMT 3
Iksaa ei virkkonut mitään turhan tärkeää vastaukseksi miehelle. Hän ei ollut hiukkaakaan yhtä varma siitä, että olisi oikein vain jättää rotta kuolemaan, kun siiitä oltiin saatu vastauksia. Olihan se ruma ja typerä ja hän halveksi sitä, mutta oliko sitä nyt siltikään tarvetta tappaa tai jättää muiden käsiin tapettavaksi? Jotenkin vain ei tuntunut siltä, että niin pitäisi tehdä. Ehkä se oli vain sitä, ettei hän ollut muutenkaan tottunut tappamiseen tai sellaiseen, mutta olipa miten oli, ajatus tuntui huonolta. Hän ei kuitenkaan sanonut siitä mitään miehelle, ei huvittanut haastaa ehdoin tahdoin riitaa. Ei ainakaan nyt. Eikä muutenkaan, tämä tuntui jopa sietävän häntä tarpeeksi, että ainakin puhui. Ehkä kuin penikalle, mutta puhui kuitenkin. Hän ei tarvinnut hyväksyntää, vaan pelkästään sietämistä.
Päivä oli ollut raskas. Iksaa tarpoi jalan pitkiäkin matkoja joka päivä, ei siinä mitään, mutta se oli kuitenkin tasaista, pulmatonta menoa. Tämä taas oli jotakin aivan muuta, se vei voimia suorastaan piikkeinä. Piti olla jännittynyt ja toimia nopeasti. Ja lisäksi se söi mieltäkin, rotta oli huomannut olevansa hermona ja säikkynä vielä leiriytymisen jälkeenkin. Häntä väsytty pään sisältä aivan yhtä paljon kuin ulkoakin. Tämä oli erilaista, jo pelkkä tieto siitä, että häntä oli yritetty todellakin tappaa - kuoliaaksi - ahdisti tietyllä tapaa. Ei tämä ollut ensimmäinen kerta, muttei todellakaan mitään rutiininomaista. Eikä rotta todellakaan ollut varma siitä, että halusikaan siitä mitään sellaista. Hän piti kovasti hengestään, se oli hänen ainoansa.
Iltakin alkoi pikkuhiljaa, ajan kanssa, pimentyä. Iksaata se ei niin haitannut. Hän istui hieman etäällään ihmisistä ja vilkuili välistä lähinnä vain luisevaa rottaa. Se näytti tajuavan, ettei kannattanut paeta jos halusi pitää kaikki osasensa. Hän oli laskenut sitä katsoessaan muutaman kerran käden merkitsevästi Gruutin kyljelle. Päivän aikana koetun pohtiminen - ja poteminen, ruhjeet olivat kipeitä - sai rotan tajuamaan senkin, että oikeastaan hän ei ollut pitkään hetkeen edes rukoillut. Ihmiset sanoivat sitä rukoiluksi, joten kaipa sitä sanaa saattoi käyttää. Ei hän ollut koskaan nähnyt sen todella auttavan, mutta hengenvinkuja oli sanonut sen johtuvan siitä, ettei hän vain osannut katsoa. Mutta koska siitä ei hyötyä tuntunut olevan, Iksaa usein myös unohti koko asian. Se enemmänkin jäi vain taustalle, ilmeisesti hänet kuultiin tai unohdettiin muutenkin. Mutta tänään hänestä tuntui siltä, että sekin pitäisi tehdä. Eihän mikään tapahtunut yksin rotan omasta voimasta, senkin oli hengenvinkuja sanonut. Joten hän rukoili. Se ei ollut mikään pitkä tai korea toimitus. Rotta yksinkertaisesti veti häntänsä eteensä, ja taputti muutaman kerran käsiään yhteen hitaasti niin, että sen pää jäi niiden väliin. Ja siinä se sitten olikin, hän vain kertoi olevansa kiitollinen mikäli joku oli jotakin tehnyt jossakin suhteessa jonkin asian hyväksi. Kaipa se saattoi jossakin auttaa.
|
|
trisha
Member
One crazy chic
Posts: 2,813
|
Post by trisha on Mar 19, 2009 16:32:48 GMT 3
Zinjalla oli illemmalla aikaa katsoa Malekin kättä. Malekin mukaan Zinjalla nyt ei koskaan muutenkaan ollut mitään muuta, kuin aikaa. Puoli päivää kaksikon seurassa oli varmasti tehnyt selväksi, ettei palkkasoturi suuremmin arvostanut tyttöä mukanaan. Jollei hän keksinyt tälle jonkinlaista turhaa tekemistä, jonka valmistuttua työn laadusta saattoi valittaa, hän antoi muilla tavoin ymmärtää, ettei tytöstä ollut mihinkään. Ihme kyllä ainoastaan nyt, kun Zinja hoiti kättä, Malek jätti morkkaamatta tytön tekemisiä. Kun palovamma oli saanut päälleen salvaa ja kellastuneen, lukuisia kertoja pestyn ja rispaantuneen siteen Zinja vetäytyi laavuun pois isänsä tieltä. Malek sen sijaan naukkaili jotain isosta nassakasta, ja hajusta päätellen litku oli kaikkea muuta kuin vettä. Koska ei voinut vetää uskomattomia kännejä keskellä erämaata, Malek tyytyi kiskomaan itsensä vain hiprakkaan. Tai niin hän ainakin itselleen uskotteli. Ei enempää, hiukan vain. Hitto vie kun ei ollut edes juttuseuraa. Zinja ei pitänyt hänestä, kun hän oli juonut, eikä likasta olisi puhekaveriksi muutenkaan. Helvetti, se oli varmaan jollakin tapaa vajaa. Laiha ja onneton sen ainakin oli. Kukaan ei takuulla huolisi vaimoksi missään välissä, ei ainakaan kukaan rikkaampi. Tai edes toimeen tuleva, perkele.
Palkkasoturi harkitsi juttuseuraksi sitä uutta rialiakin. Mutta se olisi sama, kuin olisi mennyt juttelemaan Rusinalle. Ei siitä mitään iloa olisi, vikisisi vaan ja näyttäisi tyhmältä. Suuri mysteeri sekin, miksi niin turha asia kuin rial oli edes luotu tähän maailmaan. Se ei ollut ihan rotta, muttei se kyllä ollut ihan mikään muukaan. Se vaan oli, ja oli nimenomaan vaivaksi.
Niinpä Malek päätti paremman puutteessa jupista keskenään. Kun puolet väkevästä perunaviinanassakasta oli kiskottu, juttu luisti hyvinkin vilkkaasti. Välillä mies kyseli asioita polveltaan, tai kavahti pystyyn katselemaan jonnekin kaukaisuuteen kuviteltuaan kuulleensa rapinaa. Hän aikoi ilmeisesti valvoa ja "vartioida" ainakin puolet yöstä ja potkia sitten hereille Zinjan saadakseen itse unta. Vartioimiseksi humalaista hoipertelua tuskin saattoi sanoa ja sammuminenkin tapahtui pitkälti ennen puolta yötä. Sitä edelsi sarja matalia kirouksia, sättimistä, tyhjän huitomista ja muuta perihumalaista. Lopulta mies vetäytyi laavuun ja kiskoi päälleen villaisia huopia. Vielä ennen tajunnan armeliasta sammumista hän sysi hereille ottotyttärensä, joka ilmeestä päätellen oli tuskin nukkunut silmäystäkään. Vaitonaisena ja kalpeana nuori tyttö istui leirinuotiolle. Tästä tulisi pitkä yö. Niistä öistä, joina isä joi, tuli aina pitkiä. Ja niitä öitä seuraavista aamuista tuskaisia kummallekin osapuolelle.
|
|
|
Post by submarine on Mar 19, 2009 17:17:55 GMT 3
Iksaa ei suuremmin nukkunut, vaikka mieli olisikin tehnyt. Ensinnäkin, niin järjetöntä kuin se päivän jäljiltä oli, hän ei oikeastaan edes kyennyt. Jotenkin tämä kaikki vain oli saanut liian jännittyneeksi. Mistä sitä tiesi, minkä puun takaa äkkiä ryntäisi seuraava mies tai rotta kurkkuun kiinni. Ei se ollut mahdotonta, tässäkin metsässä oli aivan varmasti niitä, jotka olivat päässeet pakoon kylästä. Ja niillä oli nälkä ja kylmä ja niitäkin varmasti väsytti. Tuli näkyi varmasti pitkälle, samoin kuten ruoka haisi rotannenään. Ajatus heräämisestä rottalauman keskellä - olkoonkin ettei varmaankaan heti tapettuna, koska ne eivät tienneet asioista suuremmin - ei todellakaan miellyttänyt. Ja sama päti kostonhimoiseen ihmisjoukkoon. Vaikka koko yönä ei mitään olisi tullutkaan, ja Iksaa olisi jotenkin kyennyt tietämäänkin sen, ei hän silti halunnut suuremmin jättää puuta vasten nojailevaa nartunpenikkaakaan vahtimatta. Mies joi paljon lientä, sitä lientä joka sumensi pään, eikä tästä olisi ollut juoksemaan rotan perässä pimeässä metsässä. Ei edes seivästetyn. Ja hän kyllä tiesi, että heti jos silmä välttäisi, se juoksisi. Siitä haisi reilu pelko - ei aivan vähiten siksi että se oli laskenut alleen ainakin kertaalleen - ja hätä. Jos se saisi ajatella hetkenkin liikaa, pelosta tulisi pakokauhua ja ääni alkaisi kiljua. Rotan ääni, se joka huusi kaikille, kun ei itse ehtinyt ajatella nopeammin. Kun ei kyennyt ajattelemaan, ääni kertoi mitä tehdä. Ja vaikkei täältä ollutkaan, tiesi Iksaa täydellä varmuudella, että tilaisuuden tullen ääni huutaisi kaikin voimin tätä narttua juoksemaan aivan minne tahansa pakoon. Se ei välttämättä pitänyt hänestä, hän oli kuitenkin survaissut keihään sen mahaan, mutta joka tapauksessa toinen rotta läsnä oli heti apu äänen kanssa. Sitä paitsi hän olisi ehkä saanut juostua sen kiinnikin - tai Gruut olisi, jos ei muuten.
Olipa miten oli, ei Iksaa juuri silmiään ummistanut. Istui hiljaa aloillaan, silmät puolittain avoinna ja keihäs käden ulottuvilla. Gruut kyllä nukkui, se oli kaikkien maallisten murheiden yläpuolella. Hän ei häirinnyt sitä, vaan tuijotteli puunlatvojen välistä kuuta ja silmäili metsää ja rotannarttua. Se oli todellakin säälittävä otus, pelkäsi liikaa edes pelätäkseen kunnolla. Se ei uskaltanut liikkua ja koetti olla hengittämättä, tuijotti ympäriinsä. Ääni varmasti puhui sille nytkin, mutta se ei uskaltanut edes totella sitä. Iksaa näki sen. Sitä unetti, mutta joka kerta kun se tajusi alkavansa nuutua se järkyttyi ja säpsähti taas täysin hereille. Kylmäkin sillä varmasti oli, toisin kuin Iksaalla sillä ei ollut edes kunnolla karvaa - eikä sen alla varmaankaan ollenkaan rasvaa. Se kärsi kipua ja kylmää ja pelkoa, ja Iksaa näki sen, eikä voinut muuta kuin sääliä. Olkoonkin että se oli surkea ja halveksittava otus. Hän oli kasvanut muualla, hän sääli.
Mies meni nukkumaan ja törkki tytön ylös. Tuli äkkiä paljon hiljaisempaakin, ja Iksaa alkoi todellakin sääliä kurjaa otusta puun vieressä. Sille tuli ikään kuin tilaa, kun ei ollut ääniäkään. Puoliksi, koska uskoi voivansa saada hieman lisää luottamusta, ja puoliksi koska ei halunnut katsoa kitukasvuista rottaa tutisemassa, rotta lähti hivuttautumaan hitaasti lähemmäs. Kun toinen tajusi sen, koetti sen painautua puuta vasten tiiviimmin ja näyttää siltä, ettei olisikaan. Iksaa ei tullut kovinkaan nopeasti, vaan otti askeleen ja pysähtyi sitten. Ja seuraavan askeleen. Jos hän olisi tullut nopeasti, olisi narttu ehkä järkyttynyt liikaa voidakseen ajatella. Mutta hitaasti hän pääsi silti melko lähelle. Nartunrääpäle laski hajusta päätellen uudelleen alleen parhaansa mukaan koetti päästä selälleen. Iksaa tuijotti sitä hetken, vinkaisi sitten muutaman kerran mahdollisimman rauhallisesti ja ojensi hyvin varovasti oman kulahtaneen peitteenpuolikkaansa, jonka oli vetänyt esiin säkistään käydessään istumaan. Hän oli ottanut sen jostakin joskus. Järkytyksestä ymmyrkäinen nartunpenikka empi pitkän hetken, mutta lopulta, kun kiusaus kävi liian kovaksi, tarrasi kiinni toisen rotan vakaasti ojentamaan lämmikkeeseen. Iksaa päästi irti, ja hyvin hitaasti kitukasvoinen veti sen päälleen.
Iksaa palasi takaisin istumaan, mutta aavistuksen lähemmäs. Nartunpenikka koetti parhaansa mukaan piiloutua peitteen alle.
|
|
trisha
Member
One crazy chic
Posts: 2,813
|
Post by trisha on Apr 1, 2009 17:43:52 GMT 3
Zinja seurasi sivusilmällä rotan tekemisiä. Se lähestyi sitä toista rialia, vankia, ja hetken aikaa tyttö oli hyvinkin epävarma rialin aikeista. Hän kääntyi nähdäkseen vähän paremmin, ja hämmentyi kun vanki ei saanutkaan osakseen pistoa kylkiluiden väliin tai edes potkua, vaan rätin. Rätin, jonka alle mennä suojaan yön kylmyydeltä.
Zinja ei ollut koskaan nähnyt rialin tekevän mitään tuollaista. Heidän rialinsa eivät useinkaan välittäneet muista kuin itsestään ja empatiaa tai sympatiaa niiltä ei ainakaan herunut. Tämä toinen rial kumminkin näytti kykenevän sellaisiin tunteisiin. Se oli jossakin määrin omituista. Selvästikin sekä vanki että rottapaimen olivat samaa lajia, Siitä ei ollut epäilystäkään. Kummatkin olivat rialeita. Jostakin kumman syystä ne käyttäytyivät kuitenkin ihan eri tavalla. Jollakin tasilla tuo rottapaimen oli vielä sivistyneempikin. Se osasi puhua paremmin, kuin täkäläiset ja yritti välillä matkia heidän eleitään. Hän oli huomannut sen nyökyttelevän isän puhuessa sille aiemmin tänään. Välillä nyökyttelyä oli esiintynyt hiukan typerässäkin kohdassa, mutta yhtä kaikki rial selvästi yritti elehtiä heidän kanssaan. Kommunikoida sillä tavalla, että he ymmärtäisivät. Täkäläisten pohjoisempien rialien suusta Zinja oli kuullut sanoja lähinnä silloin, kun ne kerjäsivät. Ulkoa opittuja toteamuksia, kuten "onko rahaa" tai "ruokaa" tai vastaavaa. Eivätkä ne missään tapauksessa yrittäneet tehdä tuttavuutta.
Koska isä oli sikeässä unessa, Zinja nousi lopulta ja liikkui istumaan nuotion valokehän rajamaille. Hän köhäisi kiinnittääkseen rottapaimenen huomion ja kysyi sitten: "Millaisesta paikasta sinä olet kotoisin? Miten te siellä elätte? Siellä, missä nyt sitten elättekään."
|
|
|
Post by submarine on Apr 1, 2009 19:07:00 GMT 3
Iksaa vilkaisi ihmisnartun penikkaa, kun tämä yskäisi oudon kuuluvasti. Hän oletti tämän haluavan huomiota, ja olikin oikeassa kun tämä kyseli. Rotta joutui miettimään pitkän hetken, mitä oikein sanoisi, koska hänellä oli yksinkertaisesti ongelmia käyttää sanoja tällä tavalla. Sanat olivat jäykkiä ja tarkoittivat aina samaa, pieniä ja rajattuja, vaikka olisi pitänyt kertoa jotakin suurta ja mutkikasta. Siinä oli ristiriita, josta hän yksinkertaisesti ei päässyt yli. Hän tiesi, mitä piti kertoa, ja sanatkin suunnilleen, mutta siltikin puhuminen kiusasi häntä suunnattomasti. Rotat eivät puhuneet, ne vinkuivat. Ensin tuli ajatus, ja sitten se vinguttiin ilmoille. Sitä ei vangittu vaikeasti, kuten sanojen kanssa.
"Elää rotta. Rotta elämä. Lämmintä", Iksaa vastaili. "Monta rottaa, lauma. Paimentaa laumaa, kesyttää rottia. Rotta koti. Ei ihmisiä. Yleensä. Oli yksi, opetti sanoja", rotta koetti tarkentaa, ja ohimennen myös selittää, miksi edes oikeastaan osasi puhua. Hän oli ollut aina hieman outo sillä tavalla, ainakin monen muun mielestä. Hän oli kuunnellut, kun vanha ihmisnarttu oli puhunut. Ei hän tiennyt, miksi tämä edes oli siellä, mutta olipa vain. Iksaa oli sitten kuunnellut tätä aloillaan. Narttu oli kertonut muustakin maailmasta ja tarinoita. Ne olivat olleet erilaisia, kuin ne mitä hengenvinkuja oli kertonut. Myöhemmin rotta oli ollut melko varma siitä, että niissä oli narttu itse. Aluksi se oli tuntunut järjettömältä, koska sanoissa tämä oli ollut muualla, ja kuitenkin paikoillaan. Mutta, kuten hän oli oppinut, sanat olivat sellaisia.
"Täällä erilailla. Huonoja rottia, paljon ihmisiä. Ei isoja rottia. Kylmä. Eri puut", Iksaa lisäsi. Tämä nartunpenikka oli kiinnostuneempi hänestä kuin ihmisten olisi pitänyt olla. Hän ei keksinyt siihen syytä, ehkä tämä vain oli outo. Kuunteli rottia. Gruut urahti ja käänsi kylkeä, koska ilmeisesti äänet häiritsivät sen unta.
|
|
trisha
Member
One crazy chic
Posts: 2,813
|
Post by trisha on Apr 21, 2009 21:33:13 GMT 3
Jälleen takellellen omituinen rial selitti hänelle jotain kotipaikastaan. Ilmeisesti se oli kauempana etelässä. Mikäli Zinja oikein päätteli, niin tämä rottapaimen oli nimenomaan rottien paimen. Se sai elantonsa paimentamalla ja kesyttämällä noita isoja rottia. Zinja oli hiukan ihmeissään moisesta. Vaikutti siltä, että tällä rotalla oli takanaan joku kulttuuri, josta Zinja ei ollut kuullut koskaan. Tyttö korjasi asentoaan. Hän olisi halunnut käydä siellä. Etelässä, siis. Matkustaa ja nähdä maailmaa. Malek oli kangistunut kaavoihinsa ja kadottanut jo kauan sitten sen ilon ja onnen, mikäli tuli kun matkasi maailman äärestä toiseen ja etsi jotain uutta. Mies etsi vain rahaa seuraavaan tuopilliseen ja huoraan. Tuo oli jo kauan sitten haudannut kaikki ajatuksensa siitä, että jonain päivänä, jossakin, olisi olemassa paikka jossa häntä tervehdittäisiin kuin kuningasta. Jossa hänen arvonsa ymmärrettäisiin.
Zinjalla se usko vielä eli. Ja hän halusi pitää sen elossa vastakin. Ei tätä elämää muuten kestänyt.
"Vai niin. Minä en ole koskaan kuullut sinunkaltaisistasi. Taidat olla hyvin kaukaa etelästä sitten. Isä ei ole koskaan vienyt minua sinne. Pysyttelee suhteellisen lähellä sitä kaupunkia, jossa vietin lapsuuteni. Toivoo kai, että jos on tarpeeksi hirvittävä, niin menen takaisin kotiin ja hän saa jatkaa yksin." Zinja totesi ja kohautti harteitaan. Hän vilkaisi taivasta ja laski sitten taas katseensa outoon rialiin. "Sinä voit nukkua. Minä pidän vahtia. Jos haluat, voit mennä tuonne telttaan tai tulla ainakin lähemmäksi nuotiota. Täällä on lämpöisempää. Minä pidän silmällä vankia."
|
|
|
Post by submarine on Apr 21, 2009 23:32:16 GMT 3
"Kaukaa. Kaukaa", Iksaa vastaili. Oikeastaan hän ei ollut hiukkaakaan varma, kuinka kaukaa edes tarkalleen, mutta siellä oli lämpimämpi ja aikaa oli mennyt paljon tänne asti pääsemiseen. Joten kaukana se oli. Eri tavalla kaukana, kuin kovaa heitetty luu oli kaukana. Jalkakipua oli vaikea pitää hyvänä matkan kertojana, mutta oli sitäkin paljon. Eli kaukana oli oma koti varmasti. Hän ei tiennyt, pitäisikö mennä vieläkin kauemmas. Mitä siellä edes oli? Rotta oli jo muutenkin sitä mieltä, että pohjoinen oli jo näyttänyt, mitä oli varalla hänenlaisilleen. Kukaties oli mahdollista, että vielä kauempana jokin oli toisin, mutta tähän asti oli vain pahentunut. Ja sen tiesi hänkin; tuli kuultua kaikenlaista. Oli niin kylmä, että vesi jäätyi ja jäi kovaksi. Se ei kuulostanut mukavalta.
Iksaa katsoi hetken nartunpentua, kun tämä pyysi tulemaan lähemmäs. Tietenkin hän piti tulesta ja lämmöstä, mutta tällainen oli yksinkertaisen outoa. Miksi? Miksi tämä halusi, että hänellä oli hyvin? Eivät ihmiset halunneet sellaista. Jos tämä oli vähän outo? Kotona oli ollut sellainen rotta. Meni ympyrää ja vikisi aina välistä. Ei tämä ainakaan kovin normaalilta ihmiseksi vaikuttanut. Ja oikeastaan Iksaata väsytti. Olisi voinut kauankin vain pohtia ja jankata, mutta toisaalta hän saattoi yhtä hyvin kerrankin vain hyötyä ja nukkua kunnolla lämpimässä.
Emmittyään ja pohdittuaan hetken Iksaa nousikin ylös ja tuli lähemmäs tulta. Gruut jäi paikoilleen, sitä ei suuremmin kiinnostanut enää mikään, kun se oli saanut päähänsä alkaa nukkua. Rotanruipelokin jäi. Se oli tullut siihen tulokseen, että koska ei mahtunut kokonaan rievun alle, pään peittämällä oli kuitenkin piilossa. Koska ei nähnyt mitään. Ainakin se tutisi vähän vähemmän.
|
|
trisha
Member
One crazy chic
Posts: 2,813
|
Post by trisha on May 17, 2009 22:32:20 GMT 3
Rial siirtyi Zinjan kehoituksesta lähemmäksi tulta ja lämpöä ja tyttö oli tyytyväinen. Rial oli mielenkiintoinen ja hän olisi halunnut matkustaa sinne kauas kauas, mistä tämä puhui. Pettyneenä tyttö vilkaisi kohti laavua, josta Malekin raskas kuorsaus kantautui. Isä ei ikinä veisi häntä kauaksi. Niin kauan kuin mies oli elossa, hän olisi enemmän tai vähemmän sidottuna. Ei sillä, että hän olisi kaivannut isänsä kuolemaa. Totta kai hän halusi pitää tämän hengissä ja hyvinvoivana. Asia ei nyt vain ollut niin yksinkertainen... hän alkoi kyllästyä siihen, kuinka isä joi palkkarahat, hyppäsi huorissa ja kusi sitten aamuisin verta ja ulisi. Se oli raskasta muutenkin, kuin vain fyysisesti.
Vaan ehkäpä... ehkäpä isä muuttaisi tapansa. Ehkä tämä tehtävä olisi erilainen ja herättäisi taas sen tutun palon, joka miestä oli ajanut eteenpäin nuorena. Zinja jaksoi uskoa siihen, ja täten hän jaksoi yhä edelleen uskoa isäänkin.
Yö eteni tasaista tahtia kohti aamua. Se oli rauhallinen eikä mitään suurempia sattunut. Aamuyöstä Malek heräsi tyhjentämään rakkonsa ja vaikerruksesta päätellen se oli kivulias tapahtuma. Ilmeisesti tämä kävi paskallakin, ja sekin kuului olevan kivulias tapahtuma. Zinja kaiveli esille mustikkaa helpottaakseen isän oloa aamulla, ja liuotti mustikoiden lisäksi veteen vielä hiukan kipua vieviä yrttejäkin. Eivät ne paljoa auttaisi, mutta kenties tarpeeksi. Kun liemi oli kuumennettu höyryäväksi tulen päällä Zinja kaatoi sen puukuksaan ja vei Malekille. Kalpea ja tärisevä soturi mumisi kiitoksen ja ajoi sitten äkäisesti huidellen tyttönsä nukkumaan. Syytti siitäkin, että oli valvonut vastuuttomasti koko yön. Malek ei ainakaan päivällä odottelisi ollenkaan, vaikka likka olisi miten väsynyt.
Aurinko heitellessä ensimmäisiä kalpeita säteitään taivaanrannan yli Malek istui nuotiolle. Hän särpi kitkerää litkua irvistellen ja kalpeana ja mulkoili vieläkö kumpikin rotista oli paikalla. Tuskinpa se toinen lähtisi, se jolla oli se iso lemmikkirotta. Toinen varmaan juoksisi tiehensä, jos vaan tulisi tilaisuus.
|
|
|
Post by submarine on May 18, 2009 13:09:55 GMT 3
Iksaa heräili omaan tahtiinsa, muttei kuitenkaan kovinkaan myöhään. Oli jo pieni ihme, että rotta oli edes nukahtanut sen kaiken jälkeen, mitä oli eilen tullut koettua. Hermostus, ahdistus ja kipu olivat omiaan pitämään jännityneenä ja hereillä väsymyksestä huolimattakin. Tällä kertaa uupumus vain oli kaiketi vienyt vielä kaikkia tutinoitakin pitemmän korren, muttei kuitenkaan turhan pitkäksi aikaa. Iksaa heräsi joskus auringonnousun aikoihin, katuen tulesta huolimatta, että oli mennyt antamaan huopansa pois. Kylmää yötä vastaan nuotio kyllä toimi, muttei tuulta. Ei oltu kuitenkaan niin syvällä metsässä, etteikö kovempi vihuri olisi päässyt pyyhkimään ylitse. Ja turkista huolimattakin se puri. Rotta kohtasi aamunsa kankeana. Eiliset kolhut eivät sattuneet enää samalla tavalla, vaan olivat saaneet rauhoittua enemmänkin pelkäksi jomotukseksi, mutta pään kääntely teki pahaa. Kurkkuun käyneellä oli ollut vahva ote. Muutenkaan ei tehnyt mieli ryntäillä sinne tänne, kylmyys oli jäykistänyt hyvin. Siitä huolimattakin oli pakko vaappua puskiin - rakko ei kysellyt vointeja.
Mennessään Iksaa vilkaisi jo pystyssä olevaa miestä, muttei kuitenkaan sanonut mitään. Hän ei pitänyt tästä suuremmin, toisin kuin tämän penikasta. Mies oli kovaääninen, arveluttava ja näytti nytkin melkeinpä vihamieliseltä, mutta siinä ihmisnartussa oli hiukkasen hyvääkin. Oli ollut utelias, eikä edes pelännyt tai heitellyt millään. Ihmispenikat tekivät usein sitä. Mennessään rotta katsahti samalla mukana raahattua rottannarttuakin, ja totesi sen olevan ainakin yhä paikalla. Ilmeisesti se oli tullut siihen tulokseen, ettei uskaltanut ottaa riskiä suuren, huitovan ja karjuvan ihmismiehen kanssa. Iksaakaan ei mielellään olisi ottanut, ja vinkaisi muutaman kerran vieläkin huovan alla piilottelevalle rotalle ohimennessään. Se säpsähti, muttei suoranaisesti niinkään vapissut.
Puristettuaan ulos sen, minkä sai, palasi Iksaa takaisin leiriin. Rotta ei välittänyt sanoa vieläkään mitään miehelle, istui vain siedettävän välimatkan päässä tästä ja etsiskeli syötävää. Ei löytynyt kovinkaan erikoista, illalla annettu oli syöty heti kättelyssä. Siitäkin penikalle kiitos, oli antanut ruokaa. Siitä rotta ei tiennyt, minne oltaisiin nyt menossa, kukaties takaisin kylään, mutta ihmispenikasta hän saattaisi pitää tarpeen tullen jopa hieman huolta. Oli tarpeeksi mukava siihen. Gruut näytti nukkuvan pää kyljessä, tietämättä taaskaan mistään mitään. Jos olisi ollut ruokaa, se olisi varmasti ollut heti pystyssä ja tarkastamassa tilannetta.
|
|