|
Post by Tylppy on Jan 10, 2009 15:35:09 GMT 3
Moswenin kylässä käytiin näytelmää, jollaista ei kuunaan oltu nähty. Tulkintoja näytelmästä oli monia, mutta tulkintojen loppusumma oli sama. Leirin päämiehen tytär oli keplotellut aikaansa tumman paholaisen kanssa! Paholaisen musta iho vain sävytti itseään synkkyydellään elävän tulen lähellä, ja tämän peto. Raskaasti hengittävä lisko antoi terävien hampaidensa kiilua kajossa. Terävät sapelit tuntuivat vain odottavan päästä maistamaan hierlikkalaisten lämmintä lihaa. Mutta odottiko musta paholainen samaa? Oliko tuo hirveän värinen mies tehnyt jotain tytölle? Nämäkin ajatukset heräsivät jokusen mielessä kyläläisten seuratessa tapahtumia. Samalla keräten viimeisiä kärsivällisyytensä hippuja.
Kireäksi virittyvän tunnelman lähes ihollaan tunteva tyttö seurasi avuttomana näytelmän kulkua. Kädet jaksoivat puristua vielä kasaan, mutta paksu köysi ei kuitenkaan antautunut tai löystynyt. Ympyränmalliseen rinkiin nousseet, aseistetut miehet eivät luoneet häneen minkäänlaista katsetta. Kaikki katseet patoutuivat suomuiseen hirviöön ja tähän paholaisenväriin syntyneeseen olentoon. Huultaan purren kultasilmäinen nainen nieleksi toivoessaan Saphiren todellakin vain sanojensa mukaan jättävänsä tavaransa. Nuorukaisen viivyttely toi vain hallaa ja vaaraa miehelle itselleen. Cierna kestäisi selkäsaunan, mutta hän ei kestäisi sitä että joutuisi kantamaan omallatunnollaan Saphiren uhrautumista hänen tähdensä. Nuorukainen oli tehnyt jo niin paljon Ciernan vuoksi. Enemmän kuin tyttö oli odottanut tai pyytänyt. Ja nyt hölmö haltia tepasteli surmansuuhun! Ja minkä vuoksi?
Puuta vasten aavikkolaistyttö painoi otsaansa nieleskellen kurkustaan alas palaa, joka oli sinnikkäästi kohonnut nieluntasalle. Hän ei tiennyt kyynelehtikö hän enää kivusta, vai surusta? Viruessaan surkeudessaan oli näkevä katseensa alkanut sokaistua kaikelle muulle. Kuumeiset ajatukset murenivat ennen kuin hän ehti ajatella järkevästi. Ainoa järkevä aate oli, että mies pelastaisi itsensä. Hän saisi selkäsaunansa, mutta siinä kaikki. Tai siinä kaikki olisi ollut, kunnes sitten nuorukainen hapuili kulkunsa luokseen. Syliinsä painunut katse nousi ylös nuorukaiseen. Varovaisen hapuileva kosketus sidotuilla käsillä sai tytön tuntemaan itsensä kurjaksi. Säälittäväksi nahjukseksi - ei kansansa edessä, vaan tumman haltian edessä. Ciernahan ei ehtinyt muuta tekemään kuin muhimaan säälittävän nöyränä ja haavoittuvana nuorukaisen läheisyydessä. Kaikessa surkeudessaan lojuessaan hän ei tuntunut onnistuvan karkoittamaan haltiaa. Päinvastoin Saphire tuntui jumahtavan aina tuollaisina hetkinä - juuri silloin kuin saattoi pelastaa oman nahkansa ja paeta. Samaan aikaan köysi nytkähti poikki. Kauempana isänsä torjuva ote pojastaan kiristyi.
Käsien päästessä vapauteen aavikkolaistyttö hieraisi kivistävää, rikoutunutta ihoa. Kavahdus ympärillään sai Ciernan nostamaan katseensa valkoisiin silmiin. Valkoistakin valkoisemmat silmät herättivät supinaa - nuohan olivat luonnottomat! Luonnottomuuden sijaan Cierna näki murheen elähtyvän punertavareunaisten silmien takaa. Eikö Saphire ollut tehnyt jo tarpeeksi auttaakseen? Ja miksi kasvojen kuvastava suru kosketti häntä? Nöyryytyksen ja julkisen häpäisyn kohteeksi joutuessaan ei hän halunnut ymmärtää miksi surumielisyys tavoitteli ankeina varjoina nuorukaisen teräviä kasvoja. Maidon valkoiset silmät liikkuivat sokeina, näkemättä muuta kuin epämääräisen, kumaran varjon maassa istuvasta hierlikkalaisesta. Nuorukainen ei kyennyt näkemään tutkivaa katsetta, joka täyttyi liikutuksen kyynelistä. Saphiren sanat sipaisivat lämpimästi aavikkolaisen sydäntä, vaikkakaan sanoja tuskin oli sellaisiksi tarkoitettu. "En minä omaa kohtaloani pelkää", varovaiset sanat aloittivat, ja tarkoitetusti kuuluivat vain nuorukaisen korviin "pelkään mitä sinulle tapahtuu", kuin ajatuksista luettuun kysymykseen Cierna vastasi. "En koskaan halunnut sinulle pahaa, enkä halua vieläkään - sinun pitää paeta, pelastaaksesi itsesti. He tekevät sinulle pahaa jos jäät - ole kiltti ja lähde. Pyydän" rikkonainen kämmen etsi teräasetta pitelevän käden.
"NYT riittää!" jylisi ääni, jota ei edes päällikön pitelemä käsi enää estänyt. Nuori, kuumaverinen, ja raivonsumentama hierlikkalainen kohotti aseensa hyökkäykseen. Raivon sumentama katse silmissään soturi juoksi kohti kaksikkoa. Irvokkaan liskon unohtaneena mies kykeni vain näkemään sisarensa pitelemässä mustaa ihoa. Kuiskimassa ties mitä hävyttömyyksiä mitä hän ei hyväksyisi. Kukaan ei hyväksyisi! Hierlikkalainen ja paholainenko yhdessä?! Ei koskaan! Askeleet havaitessaan kämmen väisti nuorukaisen tummalta kädeltä "Ei!" ainokainen huuto, joka oli kuultavissa Ciernalta katosi huutoon, mikä syntyi kun ringistä uskaliaimmat aikoivat käydä liskon ylle.
|
|
|
Post by R.C. on Jan 11, 2009 22:19:23 GMT 3
Nuoren naisen sanat saivat soturin rypistämään kulmiaan. Molemmat siis ajattelivat vain toistensa parasta, ja näin he olivat ajautuneet umpikujaan. Hierlikkalainen ei suostunut paljastamaan, minkälainen kohtalo tätä saattoi pahimmillaan odottaa. Kukaties Cierna ei tiennyt sitä itsekään. Toinen väisti äänetöntä kysymystä välittämällä nuorukaisesta, joka puolestaan ei ollut omasta tulevaisuudestaan enää huolissaan. Kuumeisessa mielessään mies tyytyi arvailemaan, millaiseen julmuuteen kyläläiset voisivat vielä syyllistyä, ja kestäisikö hänen omatuntonsa kantaa vastuuta toisen hylkäämisestä? Cierna ei myöntänyt vaan ei myöskään kieltänyt mustan haltian ilmeisintä pelkoa. Nuori nainen ei ottanut kantaa tulevaan. Kunpa Saphire olisi vain voinut nähdä neidon kasvot ja vastata tämän katseeseen, lukeakseen toisen ilmeistä kaiken sen, mitä ei julki uskallettu lausua, ja tulkitakseen totuuden kultaisten sielunpeilien takana. Soturin sokea katsanto lankesi sen sijaan sirolle kämmenelle, joka oli tavoittanut hänen omansa. Nuorukaista lohdutti neidon äänensävy, joka ei ollut vihainen saati häpeilevä, torjuva eikä karsastava – toisin kuin kaksikon takaa äkisti kajahtavassa karjaisussa!
Yönkulkija oli ottanut tietoisen riskin koetellessaan kyläläisten kärsivällisyyttä. Oman henkensä uhallakin hän oli venyttänyt jo valmiiksi pingoittuneita hermosäikeitä, jotka pidentyessään ja ohentuessaan olivat väistämättä katkenneet. Soturin huomio oli uppoutunut niin tyystin ihmislikan taholle, että mies oli lähestulkoon unohtanut niskaansa hiillostavan tuijotuksen. Tyytymättömässä yleisössä roihahtava ärtymys, joka haltian lopulta havahdutti, kieli muustakin kuin silkasta kyllästymisestä tämän jahkailuun. Nuorukainen häkeltyi huudosta välittyvän vihan luonteesta. Oliko hänen myötätuntonsa tyttöä kohtaan tulkittu väärin? Luuliko nuori hierlikkalaissoturi näkevänsä jotain sellaista, mitä muukalainen itse ei mielessään tiedostanut saati sydämessään tunnustanut? Päivänvalvoja ja yönkulkijako muka keskenään vehtaamassa? Mieletöntä! Ohikiitävän kotvasen ällikällä lyöty mies tuli ihmetelleeksi, millainen houkka oli voinut päätyä noin äärimmäiseen ja harhaiseen oletukseen...? Henkilön täytyi olla tytölle läheinen reagoidakseen näin räjähtäen moiseen yksinkertaiseen eleeseen. Liekö kyseessä ollut joku Ciernan sukulainen, hyvä ystävä tai... kukaties tuleva puoliso?
Arvuutteluun ei jäänyt liiemmin aikaa, sillä hurjistunut nuorukainen saavutti kohdettaan vaarallista vauhtia, aseensa epäilemättä tanassa. Viime hetkellä Saphire ehti ennakoimaan lyönnin ja torjumaan sen käteensä haalimallaan katanalla. Ciernan miekka oli pudonnut soittimen lailla hiekkaan. Murhanhimon sumentama hierlikkalainen koetti kaikella kiukullaan ja tarmollaan sivaltaa vastustajansa kuoliaaksi, sokean haltian kyetessä vain täpärästi väistelemään ja vastaamaan sateleviin iskuihin silmissään vilistävien varjojen ja silkan intuitionsa varassa. Puunsäleitä pirstoutui ilmaan kahden kipinöivän terän osuessa räsähtäen häpeäpaaluun. Alakynteen jäänyt soturi tiesi haavoittuvansa hetkellä millä hyvänsä. Vastustajan silmitön raivo yksin oli auttanut häntä selviytymään ensimmäisistä tärskyistä, sillä vihainen mies ei ajatellut tai taistellut järkevästi. Kiivas yhteenotto jäi haltian onneksi lyhytikäiseksi kamppailun saadessa yllättävän käänteen: Ciernan veli oli tehnyt vakavan virheen jättäessään fangornin huomioitta, sillä kookas peto kävi vaistomaisesti ensimmäisen hyökkääjän kimppuun. Loitommalle jätetty elikko oli syöksähtänyt liikkeelle ja ojensi kaulaansa tavoitellakseen vastustajaa hampaisiinsa. Hätiköidyn yrityksen myötä sen kuono ylsi vain nappaamaan kiinni miehen nutusta, repien harmittomat verinaarmut tämän selkään. Fangorn ei kuitenkaan tyytynyt tähän, vaan otteen tavoitettuaan se kiskaisi hierlikkalaisen kevyesti kauemmas kaksikosta, paiskaten miehen voimalla maahan, ja aikoen selvästi talloa ja raadella uhrinsa hengiltä.
”Náruïn, ziérhas!”, huudahti musta haltia tajutessaan, mitä oli tapahtumassa. Saphire ymmärsi, että jos yksikin aavikkolainen kuolisi, pääsisi kylässä täysi helvetti irti – ellei näin ollut jo tapahtunut. Tuskistaan huolimatta peto totteli yönkulkijan tahtoa, joka saneli sen jähmettyä aloilleen. Julma, sirppimäinen raatelukynsi jäi nykimään kärsimättömänä ilmaan. Lentävän liskon raajat muistuttivat petolinnun vastaavia vain ollakseen monin verroin kookkaammat ja vahvemmat. Epäilemättä elikko olisi voinut murskata maahan painetun miehen lapaluun ja lävistää tämän rintakehän, tai aiheuttaa muutoin pahaa jälkeä. Äkäinen fangorn mylväisi vastalauseensa samalla kun sen suomut värjäytyivät jo verestä; Keihäät olivat ehtineet viiltää liskon kupeita. Kyläläisten päällekarkaus vaikutti kuitenkin kuivuvan kasaan yhtä äkisti kuin oli alkanutkin, sotureiden havaitessa päällikön pojan tukalan tilanteen: Ciernan veli ähki ja kirosi nyt pedon panttivankina. Väen hiljentyminen hämmensi toviksi haltian, kunnes hän tajusi suotuisan asetelman ja uskoi arvanneensa myös pinteeseen ajautuneen vastustajan statuksen. Niinpä tietenkin. Molemmat sisaruksista näyttivät perineen aimo annoksen isänsä äkkipikaisuutta. Kysymys kuuluikin, oliko päällikkö valmis uhraamaan perillisensä tumman kummajaisen ja tämän hirviöratsun takia? Hermostuneet hierlikkalaiset katsoivat neuvottomina johtajaansa, odottaen tämän ratkaisua. Musta haltia vaikutti olevan ainoa, jolla oli valtaa ohjailla mielipuolista petoa. ”Liikkumatta tai...”, varoitti hengästynyt mies matalasti, pälyillen levottomana ympärilleen. Hän oli taas pattitilanteessa.
Soturi terästi yhä toimivat aistinsa äärimmilleen aavistaakseen ajoissa aavikkolaisten aikeet. Samassa miehen korviin kiiri kaukaisuudesta kirkaisu, joka sai hänen sydämensä jättämään lyönnin väliin. Yönkulkijan huomio karkasi piiritysjoukoista taivaalle, josta hän tajusi vielä suuremman vaaran lähestyvän. Kuoleman äänistä ei voinut erehtyä, jos ne oli kuullut kerran aikaisemmin. Kohta kyläläisetkin herkesivät erottamaan pimeässä horisontissa voimistuvan huminan, joka muistutti kuin valtavaa heinäsirkkaparvea. Hämmentyneen väen vilkuillessa vielä ylös sammuviin tähtiin oli kauhu jo vallannut nuorukaisen kasvot. Huomio siirtyi salamana neidon suuntaan vapaan käden ojentuessa suorastaan käskevien sanojen säestämänä toista kohden: ”Myrsky nousee! Tuossa kunnossa kuolet. Tule!” Vastaväitteitä vartomatta hän ojentui tarraamaan nuorta naista käsivarresta ja vetäisemään tämän jaloilleen. Ei ollut aikaa neuvotella, ei hetkeäkään hukattavissa. Ciernan taltutettu veli koetti tottakai kiroilla ja kiellellä sisartaan, jolloin haltia kivahti tälle vihaisesti: ”Vaiti! Yritän auttaa! Ei hyödytä jos...” Saphiren viimeiset sanat hukkuivat, sillä seuraavassa hetkessä taivas repesi ja tippui Moswenin asukkaiden niskaan!
|
|
|
Post by Tylppy on Jan 12, 2009 23:22:22 GMT 3
Säikähtäneenä Cierna taipui entistä pienempää kyyryyn Saphiren kääntyessä torjumaan veljensä tuoman harkitsemattoman iskun. Lyhyt taistelu, joka tuntui olevan kummankin osapuolen puolelta pelkkää hamuamista. Lähes samanlaiseen sokeuteen haltian kanssa vaipuva hierlikkalaisnuorukainen ei nähnyt vastustajaansa selvästi. Kiukku ajoi miestä niin voimakkaasti eteenpäin, ettei tämä nähnyt tai kuulut mitään. Hän halusi vain tuhota mustan miehen tieltään – saattaa tuon kummajaisen viimeiseen lepoonsa. Edes valkoisena hohkavat silmät eivät hämänneet hänen pyrkimyksiään päästä paholainen päiviltä. Kuitenkin tuo sanaton voima ja neuvokkuus, mikä mustassa haltiamiehessä pesi ei antanut miehelle tilaisuutta piestä tätä päiviltä. Puusäleet lentelivät siskonsa kiljahtaessa pelästyneenä jossain aivan lähellä. Oliko hän tai paholainen osunut tyttöön? Ei sentään, mutta mies oli varma, että tyttökin saisi kuulla kunniansa yhteydestään tähän jumalan pilkkaamaan pitkäkorvaan. Eikä se rangaistus ollut pehmeäkätinen. Mutta ennen kuin hän ehti vetämään asettaan uuteen iskuun, joku, tai jokin repi miehen mukanansa. Säikähdyksen, ja raivonsa yhteissumana leviävä karjahdus päätyi toivottomaan räpiköintiin. Pelko ravisutti hierlikkalaismiehestä suurimman suuttumuksen ja raivon lieskat, mutta jätti jäljelle kalvavan katkeruuden. Eläimen pidellessä suuren, ja tappamaan kykenevän jalkansa alla nuorukaista ahdingossa tämä tyytyi vain tuijottamaan myrkyllisesti kohti vastustajaansa. Hän antaisi vielä jonain hetkenä paholaisen maistaa miekkansa terää – oli tämä sitten auttamattoman sokea tai ei. Tai paholaisen penikka, tai mitä tahansa. Hänhän ei unohtaisi nöyryytystä, jonka mustamies sai aikaan. Käyttää nyt epäreilusti apunaan liskoa, joka oli voimaltaan kuin tappokone.
Häpeäpaalun taakse suojautunut hierlikkalaistyttö katsoi toimettomana kuinka hänen veljensä kevyesti liiti ilmassa, ja miten vain nuo pari sanaa haltialta saivat olion pysähtymään niille sijoilleen. Yksittäinen vilkaisu Saphiren kasvoihin kertoi riittävästi miehen ajatuksista pitää veli hengissä. Hengästynyttä veljeään ja taaemmas kahahtavia kyläläisiään katsoessaan Cierna hapuili itseään pystyyn. Käsivarsien nostaminen repi olkapäitä liikkeelle, ja tämä taas tuoreille haavoille saatuja lapaluita. Häpeäpaalun tarkoitusperäinen rankaiseminen oli suoritettu puolitiehen, mutta kipu, mitä se jo aiheutti ei ollut mitään verrattavissa siihen mitä hän olisi todellisuudessa ansainnut. Ja kaiken hän tunsi itseensä aiheuttaneensakin. Selkäsauna häpeäpaalulla oli ollut täysin hänen odotettavissakin, mutta se, mitä tuosta kaikesta vielä seurasi ei ollut hänen tiedossaan. Todellisuudessa, hän ei edes kestänyt miettiä tai ajatella, mitä hänen kohtalokseen voisi vielä tulla. Mikä olisi pahin kaikista? Häpeäpaalua pitkin noustessaan Ciernan valtasi sanaton hiljaisuus. Hänen meluavainen kylänsä repi häntä erisuuntiin. Saphiren asettuminen vielä siihen kaikkeen sekaan teki asetelmasta vaikeamman. Hän osaisi kyllä kohdata rangaistuksensa jälkeen isänsä kasvot, mutta kykenisikö hän siihen enää sitten – jos tämä mestauttaisi nuorukaisen, joka oli häntä auttanut? Epäreilu taistelu, tai ainakin noin suuresti epäreilu ei sulautuisi naisen mielessä kovin helposti. Varsinkaan kun hän tuntisi olevansa osasyyllinen murhaan, mikäli isänsä hyökyttäisi koko kylällisen miehiä teurastamaan epämukavaa ratsua ja tämän nuorta omistajaa. Kaikkea tuota miettiessään tyttö katseli ympärilleen. Katseensa, jonka hän loi isäänsä ei antanut hänelle vastakaikua. Niinkuin ei kukaan muukaan tuntunut antavan. Ja mitä hän olisi voinut sanoa? Puhua uudestaan? Ei kai kukaan kykenisi sanelemaan järkeviä sanoja tuolla hetkellä, kun mielikuvitus, kuin 'oikeilta' tuntuvat päätelmät tuntuivat oikeutelluilta herättämään toimintaa. Pystyisikö hän edes puhumaan vakaasti? Ilman, että äänensä olisi värissyt kuin haavanlehti häpeästä ja kivusta. Cierna huomasi, ettei hän kyennyt enää edes pyytämään nuorukaista lähtemään ratsunsa kanssa. Anelunsa olisi karannut vain kuuroille korville. Oliko Saphire tietoisesti sulkenut korvansa hyvää tarkoittavalta pyynnöltä? Jälleen kerran. Eikö nuorukainen vain voinut tehdät hyvää valintaa itsensä puolesta – sen sijaan, että olisi antanut muiden määritellä tekojaan. Nuorukainenhan keräsi tuolla tavoin vain huonoa omatuntoa ylleen, jos tämä nyt alkaisi ajattelemaan muiden parasta. Saphirehan oli vakooja! Mukana sotajoukoissa tekemässä tunteetonta työtä laskien uhriensa määrää niinkuin käskettiin. Pitikö Ciernan loukata ja käskeä nuorukaista pakenemaan, jotta tämä viimein tekisi ja toimisi parhaakseen?
Aikomuksenaan tehdä juuri niin, sanoa tai käskeä anelun ja pyynnön sijaan Cierna huomasi sokeiden silmien tuijottavan taivaalle. Saphire kuunteli jotain, mitä ihmiskorva ei kykenyt kuulemaan edes aavikon hiljaisuudessa. Nuorukaisen mukaan pälyilevä katse nousi tähtiselle taivaalle osaamatta nähdä taivaankannella mitään sinne kuulumatonta. Eikä hänen tietoisuuteensa tullut sekään, että mitä hänen olisi sieltä etsittävä. Ei ennen kuin alkoi olla liian myöhäistä. Tumma, synkeän musta pilvi nousi taivaalle – mutta osaten arvata mitä tai mistä tuo pilvi kasaantui. Kauhistunut katse laski samantien Saphireen. Hän ei epäillyt miestä vakoojaksi, ei enää, mutta mies oli ainoa joka tiesi mustien haltioiden kyvyykkyyden. Kertaheitolla syvyyksiin hukkunut kotiinpaluun ilo ropisi tuuleen. ”Ei voi olla totta...heitä on niin paljon” taivaalle katsoessaan pala nousi aavikkolaisen kurkkuun. Damarca, kylä täydellisesti tuhottuna. Miehet, naiset, vanhukset, lapset...jopa kapaloikäiset. Oliko kyläänsä tarkkailtu? Tuskin, sillä he jos ketkä olivat epäluuloista väkeä naapurikylän lisäksi. He tarkkailivat muita, päivin kuin öinkin, joten saattoiko mustalla parvella olla kunnollista tietoutta Moswenin väkimäärästä. Huultaan purren Cierna näki isänsäkin katsovan taivaalle.
”Isä, he hyökkäävät! Nopeasti! Aseet jokaiseen käteen, he ovat kuolevaisia niinkuin mekin!” kultaiset silmät kävivät nuoressa tyttäressä – tällä kertaa uskoen jokaista sanaa, mitä tuskainen sanailu sisälsi. Cierna liikahti paidan hiertäessä selkää, jokainen liike selkänahassa tuntuen tämä etsi asettaan, jonka haltia oli hiekkamereen pudottanut. Mutta kumartuessaan nostamaan sitä haltian sanat saivat naisen nostamaan katseensa ylös. Tietenkään hän ei aikonut jättää kyläläisiään kohtaamaan vaaraa yksin, jolloin ainoa nuorukaisen tapa saada Cierna matkaansa oli kiskaista tämä mukaansa. Vastaväitettä hän ei myöskään ehtinyt sanomaan, sillä kaikki mitä ympärillä tapahtui tapahtui sellaisella nopeudella, ettei aavikkolaistyttö löytänyt sanoja. Vaan väkipakonomaisella kiskaisulla Cierna liikkui Saphiren ohjauksessa, kun taas kaikkialla muulla tapahtui. Rinkiin asettuneet soturit katsoivat taivaalle. Peläten, mutta unohtaen aran tunteensa kuullessaan korkeasti arvostetun päällikön huudon. ”Naiset ja lapset jurtiin, päästäkää kamelit irti! Hevoset jurttiin! Näitte mitä tuo lisko voi tehdä ihmiselle, hämätään niitä villiintynein kamelein!” huuto sai lapsiaan kannattelevat naiset kompuroimaan jaloilleen. Peläten ja rukouksia lukien he kampesivat ylös jaloilleen, samalla lapsiaan tiukasti kainaloihinsa puristaen. Nuorukaiset, tuskin kymmentä tai viittätoista vuotta vanhemmat alkoivat repiä arvokkaita eläimiä jurttiin, ne usutettaisiin vahvoina eläiminä tunkeutujien eteen, mikäli lapsiin tai naisiin yrittivät koskea. Lopuksi pojat alkoivat vislata terävästi, kolisuttaa astioita ja päästämään käskeviä huutoja jolloin laumasieluiset kyttyräselät lähtivät mylvien liikkeelle. ”Jokaiselle jotain kättä pidempää! Sytyttäkää merkkituli, jotta Jiranilaiset näkevät! Ne pahaiset piskien kusemat katriotit on aika asettaa yhteistyöhön kanssamme!”
Melu kylässä yltyi, mutta se ei täyttynyt paniikilla tai hysterialla. Ei niinkuin oudot viholliset olivat sitä odottaneet. Huudot täyttyivät käskyistä, komennoista ja muista – tietoisista äänistä. Oli totta kuitenkin, että tämä sisukaskansa pelkäsi siinä missä muutkin, mutta vallatessaan kyliä, kylästä kylään oli nämä vieraat tiedostettu. Ja nyt nuo hullut, paholaisten pikkupääskyset olivat iskemässä kylään, jossa jo lapsi uskalsi tarpeentullen tarttua aseeseen ja puolustautua häikäilemättömällä julmuudella. Julma kansa toista julmaa kansaa vastaan. Olivatko vastustajat sitten toinen toistaan pelottavampia tai julmempia? Harvinaisinta tuolla kertaa oli, että Moswenilaiset – Ciernan kansa- olivat tuolla puolustamassa itseään, kotiaan ja kulttuuriaan. Kun taasen Saphiren kansa oli käymässä kimppuun, tappaakseen, ja tuhotakseen lopullisesti kaiken tielleen tulevan. Mutta nämä mustat, voimassaan ja pelottavuudessaan olivat yksin, kun taas Moswenilaiset kykenivät tuollaisen hädän aikaan hälyttämään vuoriston taakse ajattujen, muidenkin hylkiöiden apua. Merkkitulen syttyessä Jiranilaisten kylä heräisi eloon, ja he herättäisivät rosvojen ja varkaiden kylän Gerdarin. Oli typerää kuvitella, että noinkin julmana tunnettu kansa ei omisti takapiruja apunaan.
”Cierna!” ilmassa kantautuva huuto sai aavikkolaistytön kääntymään taaemmas Saphiren otteessa. Veristä selkää katseleva päällikkö empi hetken nostaessaan katseensa tyttäreensä. Tyttö oli hyvä taistelija, kenties kylän nuorista naisista paras, mutta avuton – kaiken aikaansaamansa jälkeen. ”Sano hänelle, että pitää huolta sinusta” nyökätessään mies nosti aseensa ja kääntyi katsomaan taivaalle, josta jo ensimmäiset liskot kiidättivät ratsastajiaan kohtaamaan tuhottavansa. Vaikkakin tuolla kertaa valmistautuneet hierlikkalaiset, jotka hurjallisina saattaisivat nämä oudot pedot tasaväkisempään taistoon, sillä jos he kestäisivät riittävän kauan tulisi heille kantava apu.
|
|
|
Post by R.C. on Jan 15, 2009 0:41:10 GMT 3
Nuoren, jäyhäilmeisen soturin pyrkimys oli päivänselvä hänen tempoessaan neitoa kuin jukuripäistä aasia perässään. Ciernan kajautettua varoituksen sanat ilmoille sieti miehen pelätä toisen innostuvan vielä liittymään mukaan kylän puolustukseen. Sisukkuus oli hierlikkalaisilla selvästi verissä, ja moiseen urotekoon ryhtyminen olisi varmasti ollut luonteenomaista kenelle hyvänsä Moswenin kasvatille. Rohkeuden ja rämäpäisyyden välillä oli kuitenkin selvä ero, jonka myötä jo valmiiksi piesty ihmislikka oli haltian silmissä vaarassa sortua jälkimmäiseen. Uhrautumista omiensa puolesta pidettiin toki Kuun kansan kaartinkin riveissä kunniallisena, mutta toisinaan moinen altruismi lieni myös vallan tarpeetonta. Mies ei edes kuvitellut tietävänsä, missä kohtaa raja kulki, mutta tältä erää heikon neidon mahdollisuudet selviytyä tai hyödyttää ketään tuntuivat turhan olemattomilta ollakseen riskinoton arvoiset. Hierlikkalaisnaisen auttaminen vastoin tämän tahtoa saattoi vaikuttaa itsekkäältä, ja kaksikon pakoa parjattaisiin ehkä pelkurimaiseksi jälkeenpäin, mutta toistaiseksi Saphire tunsi toimivansa oikein ja viisaasti ihmislikankin puolesta, kiittäisipä tai kiroaisipa tämä tekoaan myöhemmin. Ristiriidat repivät silti soturin sisintä hänen riuhtoessaan aavikkolaista kohti odottavaa ratsuaan. Tiukkojen käskyjen sadellessa ja miekkojen siirtyessä kyläläisten käsiin hän tiesi tahtomattaan auttaneensa kansansa vihollista. Kumman lajin kohtalo painoi karman vaakakupissa enemmän? Aiemmin valinta olisi voinut olla soturille selvä, mutta ei enää; Musta haltialuopio ei kokenut kutsumusta saati oikeutta taistella kummankaan osapuolen rinnalla.
Nuori nainen vaikutti yönkulkijan onneksi menneen niin pahasti pyörälle päästään, että vastaanhangoittelu jäi vain heikoksi yritykseksi. Yleisen hälytyksen antaessa Moswenin asukkaille muuta ajateltavaa toivoi sokea haltia välttyvänsä enemmiltä yhteenotoilta. Väelle kuulutetut toimintaohjeet saivat hänet tosin hetkeksi terästämään suippoja korviaan. Tuttu mies oli taas äänessä; Sama raakalainen, joka oli ruoskituttanut oman tyttärensä. Nuorukainen sai näin vahvistuksen epäilyksilleen, jotka koskivat Ciernan isän korkeaa asemaa: Ihmislikkahan oli päällikön tytär - kukapa olisi uskonut? Tiedolle ei tosin liiennyt sen enempää ajatusta, ennen kuin asianomaisen nimeä kutsuttiin jälleen. Musta haltia kirosi mielessään tuntiessaan vauhdin hiipuvan vain vaaksanmitan päähän fangornista. Hän oli ollut niin lähellä onnistumista! Saphire oletti Ciernan isän vesittävän viimeistään aikeensa – mutta erehtyi. Valtavan jyrähdyksen sijasta ukkospilvi tyytyikin urahtamaan toiselle jotain hillitympää, minkä myötä neito suostui lähes mukisematta nousemaan satulaan. Soturi tarttui ratsun suitsiin ja heilautti itsensä kevyesti toisen eteen, kuulostellen vielä kummastuneena häpeäpaalun suuntaan. Eikö vanhempi mies yrittänyt estellä heitä lähtemästä? Arvostiko johtaja poikansa hengen säästämistä näin paljon, vai ymmärsikö hierlikkalainen haltian hyveellisen tarkoituksen? Suopean äänensävyn puolesta tämä tuskin oli ilmoittanut tyttärelleen, ettei takaisin kylään ollut enää tulemista. Saphire vilkaisi takana istuvaa naista kysyvästi, mutta tukahdutti halunsa udella tältä päällikön puheista. Kysymysten aika koittaisi myöhemmin, mikäli niin pitkälle elettäisiin. Helpottunut hymy jäi pelkäksi nykäykseksi miehen suupielessä. Selviytyminen oli vielä edessä.
Haltian komennosta fangorn siirsi jalkansa vankinsa yltä ja käännähti kohti kylänlaitaa, johon kameleitakin parhaillaan ajettiin. Tuolla hetkellä Saphire oli jokseenkin huojentunut siitä, että Ciernan veljelle tarjoutui nyt muuta tehtävää, ja kaksikko saattoi karistaa kylän pölyt kintereiltään nopeammin kuin kaunainen nuorimies ehtisi heitä seuraamaan. Neidon hakiessa tukevaa otetta ympäriltään hän tunsi syliin suljetun panhuilun painuvan selkäänsä vasten. Cierna oli siis kaikessa kiireessä muistanut poimia soittimen mukaansa? Huomio sai Saphiren aprikoimaan synkästi mielessään, puhaltaisiko toinen huiluihinsa seuraavan kerran omaistensa haudoilla...? Aatokset unohtuivat kun lentävä lisko ampaisi kumaraan painuneena ja siipensä sivuilleen laskostaneena juoksuun. Musta haltia ei uskaltanut usuttaa petoa taivaalle, jossa karkulaiset olisi oitis havaittu. Kyttyrälauman luomaa harhautusta hyödyntäen he kiisivät yli matalien hiekkaharjanteiden ja halki hälvenevän hämärän, kultaisen sarastuksen kurotellessa jo säteitään horisontissa. Aurinko nousi tuona aamuna hitaasti, aivan kuin myöhäisen yön tapahtumat olisivat hirvittäneet sitä. Vähitellen voimistuva valo ajoi pakolaiset lähettyvillä kohoavan vuoriston varjoihin. Viime hetkillä he löysivät lymypaikan, jonka uumeniin lentävän liskonkin saattoi mahduttaa. Suojaisesta onkalosta levittäytyi näköala taivaanrannassa siintävään Mosweniin, jonka olemassaolosta ei tosin etäältä katsoen voinut päästä täyteen varmuuteen. Kuluvana vuorokautena päiväntähti ei nimittäin paistanut hierlikkalaisille, joiden kylä näytti hukkuneen luonnottomaan pimeyteen.
”Loputtoman yön kirous.”, vastasi varjoihin vetäytynyt haltia nuoren naisen mahdolliseen ihmetykseen. ”Velhot loivat sen. Pelotteeksi ja suojaksi.” Hierlikkalaisten tilanne näytti kirjaimellisesti synkältä. Vaikka valloittajat olivat hyökänneet aamunkoittoa vastaan, ei nouseva aurinko tuntunut heitä pysäyttäneen. Taistelu jatkui yhä läpitunkemattoman sumupilven seassa. Iskun ajoitus oli vakoojan kokemusten mukaan silti harvinainen. Kukaties valtias oli aavistanut tiedon kiirivän turhan nopeasti ja katsonut viisaimmaksi jouduttaa suunnitelmansa toimeenpanoa. Saphire tunsi olonsa pieneksi jo pohtiessaan Sybaresin korkean herran aivoituksia. Kuinka hänen kaltaisensa kurjimus olisi voinut pysäyttää tai hetkauttaa pisaraakaan koko maailman yli pyyhkäisevästä hyökyaallosta? Myrkmere oli jo antanut myöten, Selecia oli alistunut seuraavaksi - lieni vain ajan kysymys, koska Awenmarin kuivien tasankojen heimot antautuisivat ruhtinaan edessä...
|
|
|
Post by Tylppy on Jan 15, 2009 18:40:30 GMT 3
Aavikkolaistyttö kulki kuin unessa ohjastavan haltian perässä. Isänsä sanat olivat lyöneet luun Ciernan kurkkuun. Hän tiesi kyllä kuulleensa oikein, mutta tapa, millä isänsä muiden korvissa pieneltä tuntuvan pyyntönsä esitti oli Ciernalle itselleen jotain suurta. Heimopäällikkönä ei mies, ei edes isä kyennyt näyttämään hellyyttään juuri millääntavalla. Raaka, arkailematon ote jokaiseen kyläläiseen kuului päällikön luonteeseen – sillä heitä ympäröivä luonto, tai sen puute, ei antanut tilaa armolle. Täten, ei päällikö voinut näyttää heikompaa asemaa karaistuneen ja ikuisen luonnon rinnalla. Hänen oli hallittava kaikkea, siinä missä luontokin. Cierna ei ollut lapsistaan ainoa, jonka tämä oli pystyttänyt häpeäpaaluun esimerkkinä muille. Julkinen häpäiseminen oli yksi voimaa tuoma elementti hallita hallitsematonta. Ja Ciernan isä oli juuri sellainen mies, joka kykeni osoittamaan heimonsa julmuuden – opettaakseen näin kaikkia muitakin. Hän ei suosinut ketään, ei edes omia lapsiaan, kenties ainoa ketä hellän katseen kykeni päälliköltä saamaan oli tämän vaimot. Tai jokunen niistä ainakin.
Tyrmistyneenä, tuskansa ja liikkumisen ilkeyden unohtaneena Cierna ei reagoinut juuri oikein mihinkään. Kädet kietoutuivat Saphiren ympärille elikon noustessa jaloilleen, mutta sittemmin hän unohti matkasta kaiken. Kultaiset silmät tuijottivat vain olkansa yli. Hän katsoi miten kotikylänsä jäi aina vain kaummas. Huudot, tuskaiset, raadolliset kuin rohkaisevatkin hukkuivat tuulen huminaan. Tuuleen eksyivät myös poskilta valuvat kyyneleet. Päällikön tytär livisti kesken taistelun, josta voittajana selviäminen oli lähes mahdotonta. Eikö hänen juuri silloin pitänyt olla siellä missä muutkin? Kokemassa kohtalon, minkä Saphiren kansa julisti omalleen. Oliko hän petturi karatessaan yöhön olennon kanssa, joka kuluneita viikkoja aikaisemmin oli ollut tiivisosa murhaajien laumaa? Mikä hän oli, oliko hän enää mitään? Synkät, murheelliset kysymykset tulvivat voimattomaan mieleen yhtä nopeaan tahtiin, mitä uudet kyyneleet nousivat silmilleen. Suru, joka ei kuulunut kaltaistensa luonteeseen oli napannut Ciernan syvimpiin syövereihinsä. Tunsiko Saphire samanlaista tuskaa silloin kun Cierna löysi hänet. Oliko hänestä tullut yhtä eksynyt luomakunnan jäsen. Ei aivain, tai niin ei aluksi ollut ollut. Hierlikkalaistytöllä oli paikka minne palata, tummalla haltialla ei. Mutta entä nyt? Hän oli – tai pikemminkin, kurja ja kiero kohtalo oli asettanut hänet samaan asemaan Saphiren kanssa. Miten pohjasmudan syvyydestä saattoi enää nousta? Ei kai mitenkään, Ciernan mielen täytti lohduttomuus josta tämä ei kuvitellut kykenevänsä nousemaan enää koskaan.
”Loputtoman yön kirous” vaimea oli ääni, tunnistamaton tytön huulilta tämän toistaessa kuulemaansa. Cierna, jonka Saphire oli suurinpiirtein joutunut repimään alas liskon selästä ei juurikaan aikaisemmin ollut puhunut. Tuskin hän oli edes liikuttanut itse jäseniään muualle kuin onkalon suuaukolle. Ja sille suuaukolle tyttö oli istuutunut suostumatta nousemaan. Verestä tahriintunut selkä ja sen kivut eivät olleet mitään verrattuna sydämensä kivuille. Hän halusi nähdä, muistaa miltä tuntui katsella kun jotain itselleen rakasta tuhottiin. Ilman, että hän kykeni tekemään mitään. Hän tunsi itsensä heikoksi, niin heikoksi ettei hän kyennyt edes enää esittämään rohkeaa ja kaiken kestävää. Tuntonsa rakoileminen ei tuntunut enää edes häveliäältä. Uusi voimattomuus teki hurjasta aavikonasukista vahanuken. Kykenemättömän mihinkään muuhun kuin surkutteluun ja itsensä sättimiseen.
”Minun pitäisi olla tuolla”, kotikyläänsä, joka muistutti pikemminkin tahraan aavikolla tarkastellassaan Cierna viimein puhui ”Ellen olisi lipsauttanut isälle, että voin hyvin ja että sain apua – voisin olla tuolla. Heidän kanssaan. Minusta voisi olla joksikin muuksikin kuin karkuriksi” soitin puristui sylissä lepäävien sormien lomaan. Huilu painui rintaa vasten aavikkolaisen silitellessä huilun pillejä pakonomaisella tavalla. Katse ei herpaantunutkaan pisteestä, joka jossain kaukana täyttyi tuskasta ja kuolemasta. Saphire sai myös nopeasti huomata, ettei tyttö puhunut tälle – vaan ladellut sanat olivat kuin puhetta itselleen. Omalle varjokuvalle, tai soittimelle. Cierna saattoi toivoa, että isänsä puheet naapurikylien avusta oli totta, eikä vain puheenomaista rohkaisua asioista tietämättömille heimonasukeille. Hierlikkalaiset jos mitkä uskoivat siihen mitä heimopäällikkö sanoi, eivätkä he kyenneet asettamaan epäluuloja tai epäilyksiä suurimman ylle. Tuossakin asiassa Cierna huomasi olevansa erilainen, joukkoon kuulumaton, mutta oliko epäilyksillään merkitystä. Jos kaikki sittenkin tuhoutuisi.
”Mitä minun nyt pitää tehdä?” pitkän hiljaisuuden jälkeen aavikkolainen esitti itselleen vaimean kysymyksen. Lohduton kysymys ei saanut Ciernalta itseltään vastausta. Hän ei tiennyt mitä tekisi, tai minne menisi. Liskon taaempana vaihtaessa asentoa tyttö heräsi katsomaan ympärilleen. Kyyninen ajatus itsensä syöttämisestä viirusilmäiselle olikolle olisi herättänyt hupia, jos hän olisi ollut varma ettei tekisi sitä.
|
|
|
Post by R.C. on Jan 18, 2009 12:53:16 GMT 3
Luonnon muovaamassa pimeässä onkalossa, aivan sen suuaukon tuntumassa musta haltia nojasi viileään seinämään ja nautti täysin siemauksin ympäröivästä hämärästä ja rauhasta. Kylässä koetut kommellukset olivat saaneet sokean soturin niin henkisesti kuin fyysisestikin uupumaan. Yönkulkija oli aistinut yhdellä kertaa liian paljon uhkaavia valoja, varjoja ja terien välkettä, vieraita ääniä ja yleistä hälinää, jotka olivat ajaneet vaistonsa varsinaiseen myllerrykseen. Saphire olikin salaa tuntenut olonsa sitä paremmaksi, mitä kauemmaksi leirinuotioiden kajot kaksikosta jäivät. Vaikka tuleen katsominen ei satuttanut nuorukaisen silmiä auringon tavoin, oli sen kirkkaus silti epämiellyttävää. Avaran luolan tarjoama suoja tuntui suoranaiselta siunaukselta väsyneelle miehelle. Hän luotti kielekkeellä jumittavan naisen kertovan ja kuvailevan, mikäli kylän tilanteessa tapahtuisi muutosta. Nuorukainen oli nostanut liinan takaisin silmilleen ja sulkenut aristelevat luomensa. Hän keskittyi mietiskelemään ja kuulostelemaan hierlikkalaisen aatoksia, epäröiden virkkoa tälle omia mielipiteitään. Yritettyään jo kerran tuloksetta maanitella nuorta naista hoidattamaan haavojaan oli Saphire luovuttanut ja antanut Ciernan jäädä onkalon ulkopuolelle jöröttämään. Niin hienovaraiset kuin vaativatkin kehoitukset tuntuivat kaikuneen kuin kuuroille korville. Kuulonsa avulla mielialoja kartoittava haltia joutui harhateille neidon pysyessä vaitonaisena. Mitä toinen mahtoi nyt ajatella tai tuntea?
Aluksi yönkulkija oli kuvitellut aavikkolaisen olevan vihainen hänelle tai kansalleen, ja osoittavan murjottamalla mieltään. Nuorukainen oli toki pahoillaan ihmislikan puolesta, mutta hän ei silti suostunut täysin eväämään hyökkäyksen oikeutusta. Kuun kansan kaunan juuret ulottuivat niin kauas menneisyyteen ja syvälle mustien haltioiden sydämiin, että koston puhkeaminen verenpunaiseen kukkaansa vaikutti miltei väistämättömältä. Sorron ajan olisi päätyttävä tavalla tai toisella, ja tässä tapauksessa kylmä teräs ja puhdistava tuli tuntuivat ainoilta vaihtoehdoilta. ’Väkesi olisi tehnyt meille saman, nãn’Deí.... tai pahempaa. Kuten aina ennenkin.’, protestoi Saphire nyreästi mielessään, kamppaillessaan omatuntoaan nipistelevää syyllisyyttä vastaan. Kaikki oli taas paremmin, ja silti mikään ei tuntunut olevan kohdallaan. Alakuloisen likan virkkoessa ajatuksiaan ääneen höristi musta haltia oitis korviaan. Ei toinen tainnutkaan olla hänelle vihainen, ainakaan vielä... Cierna oli odotetusti - ja vastoin tervettä järkeä - katkera osattomuudestaan Moswenin murhenäytelmässä. Soturi ei suin surminkaan uskaltanut huomauttaa loukkaantuneelle likalle, ettei tästä olisi luultavasti ollut mitään apua. Kuinka kaksikon pakoa olisi sitten pitänyt puolustella? Saphire pelkäsi tulisieluisen nuoren naisen keksivän vielä syyttää häntä kohtalonsa peukaloimisesta. Tuskinpa hupsu tyttö osasi aavistaa, kuinka suuressa vaarassa tämä olisi kotopuolessaan ollut, riippumatta kahakan lopputuloksesta. Raakalaisten luonteen tuntien taistelusta tulisi luultavasti pitkä, mutta haltia ei uskonut hierlikkalaisten voittoon. Valtias oli julma ja peräänantamaton; Hän lähettäisi aina vain lisää mustia ratsastajia, kunnes jokainen kapinoiva aavikkolainen olisi tallottu hiekkaan. Saphire toivoi Moswenin antautuvan riittävän ajoissa, koska tällöin kyläläisillä olisi paremmat mahdollisuudet selvitä hengissä ja jatkaa elämäänsä. Olivathan he omalla tavallaan hylkiöitä kuten mustat haltiatkin. Varmasti Sybaresin kunnioitettu ja viisas herra ottaisi tämän seikan huomioon?
Ciernan apaattiset puheet saivat nuorukaisen pään painumaan kenoon. Neidon vallannut suru ja masennus tuntuivat kiteyttävän hänen toivottomuutensa; Yönkulkija kuuli yksinäisen hierlikkalaisen synkkyydessä oman tuskansa – ahdistuksen, jota hän ei uskaltanut kohdata. Cierna oli menettämässä rakkaan kotinsa ja omaisensa; Saphire oli kansalleen yhtä kuin kuollut. Vanhemmat olisivat tuskin suostuneet enää tunnustamaan poikaansa omakseen tämän tuotettua heille ennenkuulumatonta häpeää. Silti nuorukainen ei rohjennut itkeä. Tuntui kuin yksikin kyynel olisi voinut kaataa koko murheiden maljan kumoon. Missä kohtaa kasvatus oli mennyt vinoon? Soturi myönsi elämänsä olleen paljon helpompaa sääntöjä ja määräyksiä noudattamalla. Hän oli oppinut läksynsä vaikeimman kautta ja liian myöhään: ylemmän sanaa ei sopinut kyseenalaistaa, sitä vastaan ei käynyt asettuminen. Oliko hän tehnyt Ciernasta kaltaisensa surkimuksen? Ilman haltiaa hierlikkalainen olisi tuskin ollut tässä ja nyt katumassa ja murehtimassa, mutta olisiko tuo ollut missään? Kai kaksikonkin teoilla oli jokin tarkoituksensa, kuten kaikella muullakin? Kohtalo tuntui heitelleen nuorukaista kuin risua myrskytuulessa, mutta korkeimmat voimat eivät tuntuneet häntä vielä hyljänneen; Vastoin kaikkia todennäköisyyksiä hän oli yhä elossa. Saphire olisi totisesti halunnut luoda silmäyksen jumaltensa suunnitelmiin. Mitättömänä kuolevaisena hän joutui kuitenkin vain sulattelemaan kokemuksiaan ja arvailemaan tulevaa.
Vaimean huokauksen saattelemana haltian ajatukset palasivat taas neitoon. Cierna ei ollut Saphiren mielestä karkuri. Toinen oli vain toiminut tilanteen edellyttämällä tavalla. Toisinaan oli yhtä jaloa niellä ylpeytensä ja tunnustaa heikkoutensa kuin taistella. Aina ei ollut häpeä perääntyä elääkseen ja sotiakseen vielä yhden päivän. Näin yönkulkija halusi ainakin uskoa, vaikka joku olisi kai yhtä hyvin voinut pitää hänen filosofiaansa pelkurin selittelynä. Vaisun kysymyksen harhaillessa korviinsa ei Saphire voinut olla siihen vastaamatta: ”Mitä isäsi kehotti sinun tekevän?”, kantautui ääni pimeydestä. Asia kiinnosti yhä haltiaa, vaikka hän tarjosi sanansa ennen muuta ohjenuoraksi, jolla vetää seuralaisensa ylös synkkyyden suosta. Mikäli nuorukainen olisi osannut lukea ajatuksia, olisi hän kaiketi ollut hyvillään paikastaan lentävän liskon ja itsetuhoisen nuoren naisen välissä. Raukea fangorn veteli jo täyttä häkää sikeitä syvemmällä vuoren uumenissa, kallioisten seinämien huokuessa sen tasaisen raskaasta hengityksestä.
|
|
|
Post by Tylppy on Jan 20, 2009 0:44:26 GMT 3
Cierna ei voinut olla tuskastelematta elämäänsä koskevilla kysymyksillä. Miksi hän oli tuossa, eikä kylässään? Miksi hänen kylänsä, joka eli lähes täydessä eristyksessä muusta maailmasta joutui kokemaan moista hänelle epäselvää kohtaloa? Mitä hän, tai hänen kansansa olivat tehneet mustaille vieraille, jotka eivät kyenneet edes elämään aavikkolla? Mitä hän ei tiennyt, ja miksi hän ei tiennyt noin paatuneesta vihasta, joka ajoi hulluun teurastukseen? Ja miksi hän oli tuollainen onneton pelkuri ja pakeni silloin kuin hän olisi voinut tehdä jotain, auttaa? Silloin hän ei olisi joutunut asettumaan kohtaloonsa, joka koostui pimeästä luolamaisesta onkalosta, lihansyöjäliskosta, mustasta haltiasta ja hänestä. Nelikon aikaansaama yhtälö vaikutti surkealta. Kerrassaan mahdottomalta johtaakseen mihinkään hyvään!
Hämärän sumun peittämät silmät tuijottivat altakulmain kaukaista pilkkua aavikolla. Cierna ei kuullut huutoja onkalon pimeyteen tuulen käydessä erisuuntaan. Tuulen tuomat äänet olisivat voineet ajaa nuoren aavikkolaistytön hurskaaseen hulluuteen, joka olisi voinut ajaa tuon haavoille revityn olennon jaloilleen. Pieniltä nuo haavat kuitenkin tuntuivat. Kevyiltä kantaa siihen painoon, mikä kasaantui surun paakkunnuttamalle sydämmelle. Ciernan sormet hellensivät otettaan panhuilun ympäriltä. Ankea katse vilkaisi soittimen elottomuutta - mitä hyötyä siitäkään mokomasta oli, jos perinteinen tarkoituksensa tuntui yhtälailla puulta mitä soitin itse? Huilu kolahti kiviseen maahan kierien muutaman metrin alasviettävää maata pitkin. Eikä hierlikkalainen tehnyt elettäkään soittimenkaan suhteen että olisi ollut järkevä ja poiminut sen talteen. Surun paaduttama mieli ei nähnyt mieltä juuri missään, jonka ansiosta nuoreksi aikuiseksi kuviteltu ihminen vaikutti enemmänkin kurittomalta penikalta, joka vain ilmaisi näreissään mieltään. Mutta millaista käyttäytymistä saattoi odottaa ihmiseltä, joka paatui suruunsa joutuen vain sivulta katsomaan koko rakkaan kylänsä tuhoa. Raakudessaan ja julmuudessaankin ihminen oli heikko. Harjaantumaton mieli, joka kuului täysikäisyytensä tavoittaneelle aavikkolaistytölle ei tuntenut samanlaista päättymätöntä vahvuutta mitä isänsä kykeni näyttämään. Cierna suri, ja hän oli surunsa ansainnut olessaan tietämätön historiaan painetuista, jo unohdukseen painuneista tarinoista. Tarinat, jotka vielä elivät olivat vääristyneet ja taipuneet historian lehdillä niin kieroiksi ja vääriksi, että hierlikkalaistunsi niistä vain sen yleisimmän: mustathaltiat olivat vaarallisia, petollisia eläimiä, jotka kulkivat kahdella jalalla. Historia oli kuitenkin kääntymässä, yksittäisenä, pienenä sivuna, yhden ihmiselämän käsittämänä sivuna. Sivun lehdille oli astellut nuori musta haltia. Oppimiensa tarinoiden vastakohta oli asettunut elämänsä syrjälle heikkona, sokeana ja haavoittuvana. Täytenä vastakohtana julmuuden irvikuville, vaikkei mikään Saphiresta tehnytkään iloista ilmestystä.
Kyyneleet kuivuivat poskien iholle Ciernan. Katse liikahti huilun hylätystä hahmosta Saphiren vastatessa epäsuorasti kysymykseen, joka ei ollut kaivannut minkäänlaista, ulkopuolista vastausta. Hetkeen hierlikkalainen ei tiennyt oliko Saphiren kysymys sittenkään vastaus, vai vain uusi kysymys. Miettien tyttö katsoi kotikylänsä suuntaan miettien itselleen osoitettuja sanoja, jotka olivat kai käsittäneet jonkinlaiset hyvästit mukanaan. "Hän sanoi...tai hän ei osoittanut sanojaan minulle, vaan sinulle" Cierna mietti, miten olisi isänsä sanat kääntänyt nuorukaiselle. Oliko hän halukas muovaavaan sanoja juuri niin kuin ne oli tarkoitettu vai antaisiko hän Saphiren kuulla isänsä pienesti pehmenneet sanat. Katse nousi silmänsä peittäneeseen nuorukaiseen, joka nojasi kylmän kiviseinämän turvalliseen pintaan. "Hän pyysi, tai käski, minun sanomaan sinulle, että pitäisit huolta minusta."
Sanojensa jälkeen laskeutuvaa hiljaisuutta punnitessaan Cierna laski katsettaan jälleen, jalkoihinsa ja pian taas pakotetusti ulkomaailman synkkyyteen tuijottaen tyttö jatkoi: "Mutten pyydä sinua tekemään niin, sillä olemme sujut. Veit minut kotiin. Ja tulit kylääni keskelle vaaraa auttaaksesi minua. Ja olen kiitollinen siitä. Ihan totta, en tiedä minne olisin päätynyt jos et olisi auttanut minua, mutta en voi pyytää apuasi enempää. Minulla ei ole mitään, mikä korvaisi hukkaamasi aikaa, jonka voisit käyttää pakenemiseen omiesi tieltä" tyttö puhui kyynelten tukahduttamalla äänellä, mutta äänensä oli kuitenkin riittävä tekemään sanoista selviä.
Moswenin päällikkö oli sanellut sanoissaan karut hyvästinsä, mutta Cierna ei halunnut uskoa niihin hyvästeihin. Kaatuisivatko hierlikkalaiset vahvemman voiman tiellä? Varmasti, sillä hierlikkalaisten sydämmiä ei oltu tehty luovuttamaan, ei silloin kuin yhteinenhenki ja voima veti heitä yhteen. He saattoivat elää pelossa mustien petojen laskeutuessa suurena sirkkaparvena heidän kyläänsä, mutta he saivat voimaa toisistaan. He kykenivät elättämään rohkeutta pelokkaissa sydämissään silloin, kuin he olivat yhdessä. Yhteisönä, joka otti vastaan luonnonrajut myrskyt ja tuulet, mutta miten voimakkaita he olivat vieraan voiman tiellä. Mustien haltioiden voima käsitti taikuutta, suuria voimia, jollaisia he eivät tienneet olevan olemassakaan. Millaisille tuskille he itsensä langettivat kohdatessaan mustan kansan varjot? Cierna olisi elänyt kansansa keskellä samasta rohkeudesta, yhteisestä päämäärästä taistella viimeiseen asti, mutta entä nyt? Tyttö olisi kohdannut pelon, mutta kyennyt karistamaan sen synkän varjon mielestään vierustoverin jakaessa samantunteen. Yhteinen pelko ajoi yhteiseen rohkeuteen. Kuitenkin Cierna oli hierlikkailainen, joka oli tempaistu kansansa keskeltä monen turhan, epäonnisen sattuman sanelemana. Nyt hierlikkalaistytöllä ei ollut kansansa yhteneväisyyden mukanaan tuomaa voimaa kaivella pelkoa pois kummittelemasta kintereiltään. Cierna oli paennut kylästään jättäen kaiken taakseen. Mielessään välkähti ajatus ikuisesta pelosta, kuin eksyneesti vaeltavasta hahmosta joka oli kaikessa irrallinen. Ajatustaan peläten hierlikkalaistyttö päätti elättää toivoa. Ehkei hyvästit olleetkaan olleet hyvästit. Ehkä loppulisen tuhon saattoi välttää, eikä hän jäisikään yksin.
|
|
|
Post by R.C. on Jan 21, 2009 0:33:02 GMT 3
Vilpitön vastaus näytti häkellyttävän kuulijansa pahemman kerran. Mustan liinan yllä kaartuvat kulmat kohosivat ja ristityt käsivarret kiertyivät hitaasti irti toisistaan. Saphire meni sanattomaksi. Hän oli odottanut kuulevansa hieman toisenlaisen tulkkauksen Moswenin päällikön viimeisistä puheista; Haltia kuvitteli miehen kehottaneen tyttöä pitämään huolta itsestään, tai vaihtoehtoisesti painumaan hyödyttömänä matkoihinsa. Totuus olikin uskomusta ihmeellisempi: Vai vielä Ciernan isä oli kaavaillut tummasta pirusta lapsenvahtia likalleen? Minkä luottamuksen nojalla? Tiedon typerryttämä yönkulkija tuntui toviksi kadottaneen puhekykynsä, minkä myötä mies ei ainakaan nauranut toiselle. Saphiren oli vaikea uskoa Ciernan keksineen vain omiaan, sillä nuori nainen oli selvästi yhtä hämmentynyt asiasta kuin hänkin. Lievän vaivautuneisuuden leimaama yritys oikoa kimuranttia tilannetta valui kuitenkin hukkaan, kunhan haltia oli ehtinyt hieman sulatella uutista ja ymmärtää neidon aseman sen suhteen. Päällikön pyyntö oli loppujen lopuksi osoitettu nuorukaiselle, vaikkakin tyttärensä välityksellä. Cierna ei tietenkään tohtinut liittyä moiseen vetoomukseen, mutta ei myöskään kieltäytynyt avusta. Kuinka kunniallinen luopio olisi voinut laistaa kuolemaan valmistautuvan miehen viimeisestä tahdosta? Saphire oli tehnyt päätöksensä.
”Hän säästi henkeni.”, totesi soturi lyhyesti, antaen täten ymmärtää tekevänsä palveluksen ennen muuta kylän päällikölle, eikä likalle itselleen. Ciernan isä ei ollut hyökännyt mustan haltian kimppuun, vaikka olisi varmasti halutessaan voinut estää kaksikon paon, tai vähintään hankaloittaa sitä suuresti. Yönkulkija maksaisi kyllä henkivelkansa, ja näin ollen toisen ei tarvitsisi edes potea syyllisyyttä vaivaamisestaan. Jäyhästä olemuksestaan huolimatta Saphire tosin tunsi suurempaa tarvetta kuin velvollisuutta tehtäväänsä kohtaan. Hän koki olevansa ainakin osittain naisen ahdingosta vastuussa – olisihan mies voinut jättää hierlikkalaisen kuolemaan jo ajat sitten sen sijaan, että tyttö joutui nyt kärvistelemään toivottomuudessaan. Mitä taas kallisarvoiseen aikaansa tuli... aivan kuin erakolla haltialla ei olisi ollut sitä riittämiin! Kukaan ei odottanut häntä missään, ja vihollisia vartoi jo maailman joka kolkassa. Yksi ihmislikka oli pieni murhe tässä kaikessa - vaan ehkä sitäkin suurempi lievitys yksinäisyyteen. Miehen valinta ei siis ollut vallan pyyteetön. Sanojensa saatteeksi haltia nytkähti liikkeelle, uskaltautuakseen hetkeksi päivänvalon ulottuville. Hän seisahti Ciernan vierelle ja ojensi kutsuvasti kättään. ”Tule.”, kehotti Saphire selittämättä vielä tarkemmin aivoitustaan. Hän ei luovuttanut ennen kuin toinen suostui lähtemään mukaansa. Syy valkeni vasta kun mies oli ehtinyt taluttaa naisen onkalon varjoihin, ja jatkoi tämän johdattamista yhä syvemmälle vuoren uumeniin: ”Kuulen lähteen solinan. Etsitään se.” Ote hierlikkalaisen kädestä tiukentui; Soturi ei suonut toiselle mahdollisuutta perääntyä.
Ciernan silmissä Saphiren suunnitelma saattoi vaikuttaa helpommalta sanoina kuin tekoina – onkalossahan oli pimeää kuin säkissä! Jalansija tuntui sekin kaikkea muuta kuin tasaiselta tai vakaalta, ja silti sokea kuvitteli löytävänsä turvallisen tien veden äärelle ja takaisin. Tai kukaties mustan haltian puheet olivat täyttä potaskaa ja tämä aikoi vain hankkiutua nuoresta naisesta eroon niin, ettei kukaan koskaan löytäisi tämän ruumista? Ehkä hän jättäisi hierlikkalaisen harhailemaan loputtomasti luolastojen labyrinttiin? ”Tulta on, soihtuja ei.”, perusteli haltia valaistuksen uupumista. Oikeastaan pimeys palveli myös paremmin opetusta, jonka hän halusi aavikkolaiselle havainnollistaa. Cierna painiskeli epäilemättä samanlaisten pelkojen kanssa kuin Saphirekin aiemmin. Yönkulkija arveli hämärän tulevaisuuden kammottavan toista. Jossain kohtaa koulutustaan Kuun kaartin alokkaat kokivat yleensä hetken, jona he eivät enää pelänneet – eivät kuolemaa eivätkä elämää. Saphire uskoi olevansa jo lähellä; Mieheltä oli viety kaikki, ja niinpä hän ei menettäisi mitään. Nuorukainen yritti saada toisenkin keskittymään nykyhetkeen. Oli jatkettava kävelyä vaikka pelkäsi kompastuvansa. Tuntematon tulevaisuus ei saanut lannistaa. Kysymys oli toisaalta myös kaksikon välisestä keskinäisestä luottamuksesta... tai sen puutteesta.
Saphiren tempauksen myötä Cierna sai nyt kokea, miltä tuntui kun ei nähnyt vaaksan vertaa eteensä. Mustan haltian aistit puolestaan virittyivät pimeässä aivan uudella tavalla. Soturin askel vaikutti varmalta ja satunnaiset ohjeet yllättävän tarkoilta: ”Varo sitä kiveä.” ”Väistä tuota halkeamaa.” ”Pieni syvennys edessä.” Huvittavaa kyllä siellä, missä aavikkolainen näki parhaiten, mies oli umpisokea, ja toisinpäin. Nukkuvan fangornin ohitettuaan kaksikko joutui taivaltamaan vielä tovin jos toisenkin, ynnä väistämään useampaa estettä. Välillä nousu kävi niin jyrkäksi, että nuorukainen joutui kantamaan neitoa selässään, ja toisinaan taas eteen osui niin vaikea pudotus, että hän meni edeltä ottaakseen toisen vastaan. Vähitellen haltian mainitsema virtauksen ääni kävi kuitenkin kuuluvammaksi, ja vihdoin viimein kaksikko pääsikin perille. ”Tässä se on.”, ilmoitti soturi lopulta, kun hänen kätensä tavoitti sammaleista seinämää pitkin vilistävän puron. ”Käänny. Pesen haavasi.”, kehotti haltia nyhtäessään kalliosta tukun märkää, rehevää kasvustoa, johon kerääntynyttä kosteutta hän puristi neidon selkää kirjoville verijuomuille. Kylmä, raikas vesi kirpaisi likaisia naarmuja, mutta turrutti pidemmän päälle tehokkaasti kivun. Saphire keskittyi vaitonaisena pesijän virkaansa pohtien, oliko Cierna mahtanut lainkaan oivaltaa hänen tarkoituksensa?
|
|
|
Post by Tylppy on Jan 22, 2009 21:07:08 GMT 3
Tyttö tunsi olonsa väsyneeksi, voipuneeksi kieltäytyäkseen ojentuvan käden voimasta. Tumma kämmen rikkoi aavikkolaisen kultaisten silmien keskittymisen aavikon kaukaisiin tapahtumiin. Välinpitämättönä Cierna ei reakoinut kovinkaan vahvasti Saphiren kieltäytyessä kuuntelemasta kieltojaan. Ja tumma mieshän teki aavikkolaisesta vain esineen itselleen, verukkeen – velanmaksu välineen. Miten tuon asian ymmärtämisen olisikaan pitänyt saada pieni keittopaha kiehumaan raivokkaana. Haltia olisi ansainnut elämänsä läksytyksen, jos tyttö olisi yhtään ymmärtänyt miten velka kiehersi nuorukaisen rinnassa. Jos tyttö olisi pysähtynyt ajattelemaan kahden lyhyen lauseen merkitystä ja ymmärtänyt Saphiren velvollisuudentunnon – tai sellaiseksi sen olisi voinut ymmärtää, hän olisi voinut suuttuakin. Väittää vastaan ja käskenyt toisen jättämään hänet rauhaan. Hän halusi surra, mutta suru tuntui turruttaneen mielen syvempiä onkaloita niin, ettei hän jaksanut kyynelehtiä. Ei itkeä menetystään saati puhua siitä. Aavikkolaistyttö oli kadonnut hiljaiseen synkkyyteen, jonka varjoihin sinnikäs nuori mies kuitenkin koversi sanojaan. Yhtälailla itsepintaisesti tarjoutui tumma kämmen tytön eteen, pakottaen murtuneen olennon nostamaan katsettaan ja tarttumaan ojennettuun käteen.
Lisko ei silmäluomeaan edes muljauttanut kaksikon kulkiessa kaksikon kulkiessa suomuiden vuoren ohi. Eläimen raskas, mutta rauhallinen hengitys sai maassa hiekkapölyn kiemurtelemaan ympyrää. Eläin herätti aavikkolaisessa edelleen hyvin kunnioittavaa pelkoa, kuin suurimääräistä vastenmielisyyttä mutta tuolla kertaa hän ei pysähtynyt miettimään asiaa. Vaitonaisena ja hiljaisena Cierna kulki sankkenevampaan pimeyteen Saphiren perässä. Hän olisi voinut kieltäytyä, hangoitella vastaan ja tapojensa mukaisesti myös kitistä ja vinkua ettei halunnut. Tosiasiassakaan hän ei halunnut astella epäilyttävään pimeään ilman valon pisaraakaan, mutta hän ei löytänyt nuutumisestaan minkäänlaista voimaa hangoitella vastaan. Pienikin määrä epäröintiä, mikä ihostaan kuului läpi pakeni turvallisen tuntuisen kädenpuristuksen alle. Pimeä verhosi kaksikon sisäänsä, eikä tyttö nähnyt mitään. Hän asteli sokeana, ainoana lohdukkeena lämmin käsi omaansa vasten. Turhan pieneltä turvalta tuntuva kämmen ei kuitenkaan irronnut kaksikon kulkiessa läpi tuntemattoman. Varoittavat sanat kaikuvassa luolassa saivat tytön yrittämään väistämään eteen tulevia haasteita. Mutta kompuroidessaankin huolimattomuuttaan ensimmäisiin kiviin ja halkeamiin oli kuitenkin vastaanottavat kämmenet hänen turvanaan. Tyttö ei kaatunut haltian poimiessa kömpelön suojattinsa tukien takaisin jaloilleen. Seuraavien varoitusten ja kehoitusten jälkeen tyttö uskoi ja väisti onnistuneesti eteensä tulevat esteet.
Jyrkänteet ja pudotukset osoittautuivat perinjuurin hankaliksi, jolloin Cierna alkoi viimein herätä omasta tyypertyneestä tilastaan. Heikkoudessaan hän ei sentään ollut räsynukke, jota piti kannatella ja hoivata! Vai oliko hän sittenkin? Tyttö olisi sanonut sopimuksensa irti siltä seisomalta, ellei hän olisi tuntenut edessään synkkänä ja vaarallisen arvaamattomana elävää pimeyttä. Aavikkolaisen oli pakko herätä ajatukseen, että hän ei selviäisi pimeässä yksin. Hän ei kykenisi löytämään turvallisesti takaisin ilman itselleen tärkeää valoa. Ja mistä hän valoa saisi pimeyteensä? Ei mistään, sillä hän kulki alueella minne ei ikinä aurinko koskettanut. Cierna ymmärsi, ettei hänellä ollut muuta kuin nuoren haltian tuoma turva. Ja Saphire, joka otti tytön ärisemättä vastaan jyrkän pudotuksen liu'usta ei työntänyt ihmistä sylistään ennen kuin varmisti toisen pysyvän pystyssä. Haltia varoi koskemasta selkään, jota verestä punertunut kangas jo valmiiksi hiersi. Pakon siemenestä kasvava luottamus antoi kaksikolle mahdollisuuden selvitä kaukaisen solinan lähteelle. Tai Saphirehan olisi lähteelle selvinnyt ominkin avuin, mutta rääpäleenä perässä laahustava tyttö ei olisi päässyt paria metriä pidemmälle mutkikkaaseen luolastoon kun olisi jo satuttanut itsensä. Ontuen he kuitenkin olivat matkan yhdessä taittaneet, ja Ciernakin kuuli puron keveän solinan kivien lomasta. Vesi kertoi elämästä, jolloin tuo pieni lohdullisuus kaappasi nuoren aavikkolaisen syliinsä. Pieni ja mitätön ääni sai aavikkolaisen mielen tuntemaan pienen määrän lohtua. Vaikka vain pieneksi tuo lohtu jäikin, oli se silti kykenevä parantamaan ankeaa mieltä.
Vesi viilensi hiekkaisia kämmeniä. Hierlikkalainen oli kumartunut pieneksi lammeksi muodostuvan vesipoukaman äärelle. Seinää pitkin soliseva vesi vaihtui jatkuvasti. Juokseva vesi leikki läpi sormien ja täytti janoisen nielun. Juotuaan tyttö pesi kyynelviertojen suolastamat kasvonsa. Virkistävä vesi kasvoillaan tuntui tuudittavalta rohkaisulta. Todellisuus ei kuitenkaan pyyhkiytynyt solisevan veden mukana, sillä Saphire teki todellisuuden selväksi sanoillaan. Märkyyttä kasvoiltaan pyyhkien kumaraan kyyristynyt Cierna nielaisi aristellen. Hän ei ollut ajatellut asiaa. Haltian sanojen tarkoituksen ymmärtäessään tuuperruttava typeryyden tunne valtasi nuoren aavikkolaisen. Hän ei ollut ajatellut asiaa ollenkaan, ei kipuaan eikä pitkiä haavoja selässään – hän ei ollut nähnyt niille mitään merkitystä. Ei edes sitä, että haavat saattoivat alkaa kytemään ja mitä arvatemmin tekisivät juuri niin armottoman aavikon mailla. Huultaan puraistan tyttö eksyi sanailussa, eikä saanut sanottua mitään. Konemaisuutensa, mikä oli saanut alakuloisen aavikkolaisen aluinalkaenkin liikkeelle sai Ciernan liikkumaan. Aavikkolainen käänsi pimeydessä selkänsä nuorukaiselle. Mikään lohduttava kiintopiste ei saanut pimeässä eksyvää katsetta omakseen. Tyttö laski yltään repaleiset kankaat. Sormet keräsivät mustat hiukset pois aran selän päältä. Vaalea iho hukkui pimeään, samoin kuin koko matkaltaan paljas selkä, jota punaiset viirut peittivät. Ikätatuointi, joka kulki aavistuksen verran lapaluun puolelle oli halkeillut piiskan iskusta. Muistorikkaat haavat reakoivat kylmään, valuvaan veteen synnyttäen kipua. Ilkeästä tunteesta äännähtäen Cierna puristi käsissään olevia kankaita rystyset valkoisina ennen kuin viileä nesti viimein turrutti kivun tunteet. Onnetaren omainen oli tuo pimeys, joka sulki sisäänsä naarmut jotka kilpailivat ristiin ja rastiin paljaalla iholla.
Vaitonaisena Cierna tunnusteli ihollaan väreilevää viileää ilmaa. Hän olisi voinut hävätä alastomuuttaan Saphiren edessä, mutta tyttö näki ajatuksissaan haltian teot velvollisuuden ajamiksi. Vaikkei tyttö ollutkaan tajunnut edes ajatella haavojaan, tai kokenut mitään tarvetta huolehtia itsestään niin nuorukaisen huolehtiminen tuntui pakolta. Heistä toinen osasi ajatella tuhonkin keskelle huolenpitoa. Aavikkolainenkin kykeni siihen, muttei nyt. Nyt hänelle oli samantekevää mitä itselleen tapahtuisi kokonaisen kylällisen jouduttua tuhon partaalle. Tuntiessaa tippuvat vesipisarat selällään Cierna tuijotti tyhjyyteen ymmärtäen miten tuo onneton kaksikko oli koko tuntemisensa ajan onkineet toinen toisiaan ylös maanpinnalle. Miten surullinen näky heidän oli oltava.
|
|
|
Post by R.C. on Jan 25, 2009 0:45:42 GMT 3
Saphire upotti pehmeän sammalryppään yhä uudelleen viileään virtaukseen, antaen veden valua kirkkaina noroina pitkin hierlikkalaisen paljasta selkää. Cierna vaikutti olosuhteisiin nähden yllättävän rauhalliselta. Soturi oli kuvitellut pimeyden pelottavan päivänvalvojaa, mutta odotustensa vastaisesti tyttö olikin roikkunut koko raskaan matkan rohkeasti kintereillään. Kaiken lisäksi neito oli vielä suostunut riisumaan rääsyjään miehen kehotuksesta. Kukaties Cierna todella luotti Saphireen, tai sitten surun turruttama nainen ei yksinkertaisesti välittänyt, mitä hänelle seuraavaksi tapahtuisi. Molemmat vaihtoehdoista tuntuivat yhtä todennäköisiltä. Vähänpä nuorukainen aavisti, kuinka onnekas hän oli toisen apaattisuuden tähden; Millainen piru olisikaan päässyt taas irti, mikäli jukuripää olisi tulkinnut taannoisen virkkeensä oikein! Toisaalta närkästyminen olisi ollut aivan aiheellista, sillä Saphire ei osannut itsekään määritellä, millaista osaa Cierna hänen vähäpätöiseksi käyneessä elämässään esitti. Toistensa ystäviksi heistä kumpikaan tuskin tunnustautui, mutta pelkkä ’veruke’ lieni sekin liian karkea kuvaus likasta - velvollisuus ja velallisuus olivat varsinaisia verukkeita! Todellisuudessa haltia halusi pitää ihmisnaisen mahdollisimman pitkään elossa ja lähellään, sillä Cierna oli varmasti ainoa henkilö koko maailmassa, joka ei kavahtanut tai vihannut häntä. Olipa luulo tiedon väärti tai ei, se tuntui lohdulliselta. Ehkäpä nuoren naisen suoma seura oli vihoviimeinen asia, jonka mies saattoi vielä menettää. Moista heikkoutta ja itsekkyyttä yönkulkija ei toki missään nimessä aikonut toiselle myöntää, ollessaan hädin tuskin itsekään sinut tiedon kanssa. Niinpä hän takertui tekosyihin perustellakseen motiivinsa niin muodollisesti kuin suinkin saattoi.
Ciernan aavistus miehen moraalisista vaikuttimista osui yhtä kaikki oikeaan. Missä tahansa muussa tapauksessa asetelma olisi saattanut vaikuttaa varsin epäilyttävältä, ja neidon kuuliainen ele kaikkea muuta kuin kannattavalta, mutta ei mustan haltian kanssa. Ihmisnaisen koskettaminen ei herättänyt yönkulkijassa mitään paheellisia haluja nyt kuten aiemminkaan, hänen hoitaessaan toisen vaurioitunutta kylkeä. Soturi pesi naista yhtä neutraalisti kuin eläintä – vaikka jopa eläin olisi voinut saada osakseen enemmän hellyyttä. Tämä ei silti tarkoittanut, etteikö hän olisi suorittanut tehtäväänsä huolella, saati tiedostanut tilanteen kyseenalaista luonnetta. Yksikään haltianeito ei olisi ikimaailmassa riisuutunut vapaaehtoisesti vieraan miehen edessä, ei vaikka henkensä olisi siitä riippunut. Ciernalla sitä vastoin riitti joustonvaraa. Kukaties tyttö ei kainostellut, koska tämä oli sivistymätön raakalainen. Haltia ei kuitenkaan jalostanut käsitystään ihmisen löyhemmästä kunniantunnosta sen pidemmälle pohtiakseen, mihin muuhun tyttö olisi tarpeen vaatiessa alentunut. Niinpä kahden eri lajin edustajan välille jäi vallitsemaan viaton yhteisymmärrys. Huuhdeltuaan viimeisetkin kuivuneet veritahrat ja hiekanmuruset ruoskitulta iholta ilmoitti nuorukainen olevansa valmis. Hierlikkalaisen haaliessa resuisia kankaita ylleen kumartui haltia vuorostaan juomaan lähteestä, minkä jälkeen oli aika lähteä takaisin. Tavoitettuaan otteen holhokkinsa kädestä siirtyi yönkulkija taas luontevasti johtoon, taluttaakseen toista halki kolkosti kaikuvan pimeyden. Tuntematon taival lähteelle oli tuntunut vaivalloiselta, mutta paluumatka sujui jo huomattavasti jouhevammin. Saphire oli tyytyväinen. Vaikka aavikkolainen ei välttämättä tajunnutkaan hänen tempauksensa taka-ajatusta, oli mies silti onnistunut ohjaamaan toisen ajatukset ainakin hetkeksi toisaalle.
Pieni mutta tärkeä saavutus raukesi yhtä pian kuin pilkahdus valoa pääsi rikkomaan luolassa vallitsevan hämärän. Yönkulkijan ote heltisi hänen antaessaan neidon kiiruhtaa edellään, ja jäädessä kuulostelemaan, miltä tilanne taivaanrannassa siintävässä Moswenissa näytti. Kylää saartava synkkä sumu ei ollut haihtunut, mutta ainakaan sen suojista ei kohonnut pahaenteistä katkua. Ruumisrovioita ei siis oltu vielä sytytetty, joten kukaties suurin osa kyläläisistä oli yhä elossa. Soturi arveli hierlikkalaisten tulevaisuuden riippuvan ennen kaikkea siitä, suostuisivatko miehet antautumaan, tai uskaltaisivatko naiset surmata kaikki lapsensa ja itsensä, vai kasvattaisivatko he uuden sukupolven mustien haltioiden asuttamaan maailmaan? Saphire pysyi aatoksistaan vaiti, välttäen näin lietsomasta toisen ahdistusta. ”Hoidetaan haavasi.”, pyysi nuorukainen hiljaisella äänellä. Hän toivoi neidon kuuntelevan vielä hippusen verran järkeä kurjilta tunteiltaan. Parantavia salvoja hakiessaan mies haali repusta myös hieman retkievästä, luovuttaakseen pussin toisen huomaan. ”Yritä syödä kaikki.”, hän lausahti ja keskittyi sivelemään kitkerää voidetta verestäville naarmuille. Soturi itse ei kajonnut vieläkään ruokaan, mikä saattoi jo vaikuttaa omituiselta. Päätettyään askareensa oli tullut aika puhua tulevaisuudesta: ”Lähden aavikolta. Aurinko tappaa minut.”, hän aloitti vaimeasti. ”Ja myrsky yltyy, on vaarallista jäädä. Tule mukaani. Odota kunnes hiekka asettuu, ja palaa sitten.”, neuvoi yönkulkija vakavaan sävyyn. ”Jos kansasi ei antaudu... muutama saattoi päästä pakoon. He tarvitsevat sinua aikanaan.” Sokea haltia nyökkäsi merkitsevästi kohti luolansuussa häämöttävää maisemaa. ”Luulen että meidät nähtiin. Vihollinen tulee, joudut vangiksi. He vievät sinut jos...” Uumoili Saphire pahaenteisesti, kunnes vaikeni äkisti ja käänsi katseensa sivuun.
|
|
|
Post by Tylppy on Jan 25, 2009 17:21:23 GMT 3
Aika ei kulunut siivillä, eikä se myöskään madellut. Ciernan käsitys kulkevasta ajasta käsitti vain sumuverhon ympärillään. Tyttö ei osannut arvioida kauanko vesi oli juossut pitkin selkäänsä tai kauanko he olivat aikaisemmin kulkeneet puron uumaan. Hän ei ollut pysähtynyt miettimään aikaa, eikä hän tajunnut ajatella sen kulua silloinkaan kun hän nosti rikkonaiset kankaat ylleen, tai silloin kun joutui rämpimään sokeana pimeän käytän uudestaan. Cierna ei edes miettinyt miten esineistetty hän oli. Haltia menetti monet ikävät marmatukset ja höykytykset nuorikon kulkiessa tämän vanavedessä totisena. Sanaton hiljaisuus joudutti kaksikon etenemistä aina siihen asti kun valo pilkahti pimeään. Sokaiseva oli jo pelkästään tuo harmaa valo, joka ei kantanut mukanaan auringon kirkkaita säteitä, mutta se sai pimeässä sokeutuneen aavikkolaisen siristelemään silmiään. Valoa vasten Cierna kuitenkin pystyi kulkemaan kuin koskaan pimeässä, jolloin kallioseinämän reunoihin toisella kädellä tukeutuen tyttö kiiruhti haltian ohi.
Auringoton maisema aukeni lohduttomana nuoren naisen edessä. Muuttumaton sumu ei kertonut vastauksiaan aavikkolaiselle. Cierna ei tiennyt mitä rakkaassa, vaikkakin raadollisen julman kansansa parissa tapahtui. Oli olemassa vain sumua ja uhkaavana ilmaan nousevaa hiekkapölyä – kaikki tuo lohduttomuus, joka piirtyi kultaisten silmien pintaan sai raskaan huokauksen kumpuamaan aavikkolaista. Tytön murhe ei tuntunut saavan mitensäkään osakseen helpotusta. Pimeys, jota onkaloiden suoma sumu oli antanut tuntui tuolla hetken paljon paremmalta mitä lohduton näky, joka ei suostunut kertomaan mitään. Huokaisten tyttö istuutui onkolon suuhun paikalle, jossa hän jo aikaisemmin oli märehtinyt kylänsä kohtaloa. Jylisevä lohduttomuus kidutti kannattelijaansa niin, ettei tämä kuullut tai ensi alkuun ymmärtänyt että hänen odotettiin jälleen tekevän jotain. Saphiresta muodostui hyvää vauhtia ärsykkeen omainen syöpäläinen, joka koetteli aavikkolaisen mieltä hokemillaan. Sen tyttö vielä kesti, kun toinen jaksoi hokea vain hänen haavoistaan. Eikö pirulainen jo ymmärtänyt, ettei hän välittänyt. Häntä ei kiinnostanut omat haavansa, kun pahempia haavoja ja ruhjeita levittäytyi hänen silmiensä edessä jatkuvana virtana. Saphire muodosti itsestään ääliön, joka ripotti viimeisen pisaransa surkeaan mieleen tuputtamalla ruokapussukan Ciernan syliin. Ruoka jäi koskemattomana notkumaan vaatekääreiden syliin Saphiren sorkkiessa tutuksi tulleen iljettävää tahmaa haavojen arasteleviin kohtiin. Kirpaus yltyi toiseen puistattelevaan tunteeseen, joka sai mielessä täyttyneen maljan valumaan yli äyräidensä. ”Lopeta Saphire!” ponnettomuudesta noussut ääni kuulosti kirkkaalta kaiken hiljaisuutensa jälkeen. Käsky oli ja kävi terävänä naisen suusta – juuri sellaisena kun sen oli kuvitellut tulevan jo kauan aikaisemmin. ”En ole mikään pahuksen koira, joka istuu seuranasi silloin kun se sinulle sopii. En ole huolenpitoa tarvitseva kulkukoira, tai muistoesine jota pitää vaalia ja suojella!” tyttö nousi paikaltaan. Eväitä sisältävän ruokapussin Cierna nosti sylistään ja tyrkkäsi sen salvapurkkiaan sulkevalle haltialle. Ääni, joka hiljaisesta mäkätyksen suolammesta oli viimein noussut, sai liskon pullauttamaan silmänsä näkyviin raskaiden silmäluomiensa alta. Ääni häiritsi sen rauhaa, sillä kivistä leviävä ääni ei ollut lähelläkään herttaista unilaulun tasoa, minkä olento olisi varmaan vielä kyennyt sietämään. Tuo ääni, katkeilematon ja kitkerä ei kuulunut lähellekään sietorajoja.
Vaatteensa takaisin kiskova aavikkolainen vilkaisi pahasti liskoa, joka alkoi louskutella leukojaan. Cierna oli valmis vaikka uhmaamaan mokomaan ylikasvanutta epäsikiötä. Hän oli valmis myös laittamaan vastaan tummalle haltialle, jonka puhe rikkoi ilmaa. ”Miksi edes tulit aavikolle? Tai ei, en halua tietää enempää teidänkaltaistenne hurskaista maailmanvalloitussuunnitelmista, sillä juuri nyt sinun kansasi tuhoaa minun kansaani Saphire! Sinulle olisi oikein nyt nähdä mitä tuolla tapahtuu, kaikki minulle tärkeä ja olemassa oleva tuhoutuu koko ajan! Ja sinä puhut vain omasta kuolemastasi! Mitä minun pitäisi tehdä? Surra vielä sinunkin puolestasi? En ole ystäväsi, sinä kohtelet minua jatkuvasti kuin lasta! Sinun ei tarvitse tehdä puolestani mitään. Ei isänikään puolesta. En ole mikään pahuksen velvoite – et ole minusta vastuussa”, tummaa sidettä tuijottaessaan Cierna seisahtui hengittämään. Sanojensa jälkeen tärisemään jääneet huulet kiristyivät kasaan. Terävästi henkeään vetäen tyttö kääntyi katsomaan kylänsä yli tummaa taivasta, jonka läpi ei auringolle annettu lupaa paistaa läpi. Tyttö manasi mielessään jokaisen mustan hippiäisen takaisin hornansa raunioille peitotessaan elämälle tärkeimmän valon tuojan, auringon. Samaan mielessään manattuun hengenvetoon tyttö kirosi itsensä, joutuessaan elämään yhden tummajaisen armoilla. Cierna hengitti kiivaasti, veti pitkän henkosen vettä sieraimiinsa niin, että suoristuva selkä tuntui repivän mukanaan rauhoittuvia haavoja – aiheuttan terävää kirvelyä läpi selkärankansa.
”He vievät minut joka tapauksessa Saphire” Cierna etsi katseensa uudestaan haltian kimppuun. Pureva, kultainen katse naulitsi jopa sokean siihen paikkaan. ”Tämä on minun maailmani, tuo mytty tuolla kaiken sumun ja sokeuden keskellä on minun kotini. Hiekka ja se myrskyt ovat minun elämääni, osaan elää niiden kanssa. Ne ovat osa minun maailmaani, jota nyt tuhotaan täydeltä mitalta. Jos tuolta joku selviää, he tarvitsevat minut heti – eivät myöhemmin. Kansani maine elää täällä, ja minä kuulun siihen maailmaan. Olen aavikkolainen Saphire, jos en ole turvassa omalla maalla niin missä sitten? Ulkomaailma ei ole minun maailmaani, en tiedä miten siellä eletään. Joten mitä minä siellä tekisin? Mitä sinä haluat minusta pyytäessäsi edes moista?” tyttö tivasi. Hänen äänensä ei sykkinyt katkeruutta tai kiukkua, Cierna tuntui vain tiukkaavan viimeinkin vastauksia tuppisuiselta kanssaeläjältään. Eikä mies päässyt ihoonsa kiinni pusertuvaa katsetta karkuun kuin juoksemalla.
|
|
|
Post by R.C. on Jan 28, 2009 1:28:56 GMT 3
Kuin salamana kirkkaalta taivaalta iskenyt kiukku hätkäytti haltian ja tyrmäsi hänet sanattomaksi. Sokeita silmiään siteen alla räpytellen soturi jäi suosiolla polvilleen ottamaan piinansa vastaan, yrittämättä edes nousta vihan hyökyaaltoa vastustamaan. Nuorukainen oli ollut lyhytnäköinen luullessaan, että toisen säyseys saattoi olla jotain muuta kuin puhdasta turtumusta, ja ettei naiseen patoutunut raivon ja katkeruuden puuska purkautuisi vielä ennemmin tai myöhemmin. Aiempien kokemustensa kautta miehen olisi pitänyt arvata kuuliaisuuden olleen vain tyyntä myrskyn edellä. Riskeistä piittaamatta hän oli koputellut neidon ympärilleen pystyttämää muuria, ja saanut sen viimein murtumaan. Mutta mitä muutakaan hän olisi voinut tehdä? Saphire tiesi, että mitä kauemmin kaksikko viipyisi vuorten kupeessa, sitä syvemmäksi toisen masennus äityisi ja vaikeammaksi lähtö kävisi, unohtamatta tietenkään lisääntyviä uhkakuvia. Mikäli Cierna ei pian ryhdistäytyisi, ei tämä luultavasti eläisi riittävän pitkään ketään auttaakseen. Oli aikansa hajaantumiselle siinä missä kokoontumisellekin. Niin kauan kun petoliskot liitelivät taivaalla, kannattaisi ihmislauman pysytellä erillään toisistaan. Cierna puhui urheasti ja itsevarmasti, mutta päällikön tyttö ei lopulta ollut muita vahvempi. Päinvastoin soturi tiesi kaksikon joutuvan hyvin tiukoille, mikäli heidät yhytettäisiin. Paikan päälle jäämällä he asettaisivat itsensä vain vaaroille alttiiksi.
Haltia väisti aavikkolaisen polttavaa katsetta, kuin tuntien kultaisista silmistä kipunoivan suuttumuksen ihollaan. Cierna oli osittain oikeassa, sillä nuorukainen ei tavoitellut ensi sijassa Moswenin parasta. Sodissa oli aina uhrinsa, eivätkä päivänvalvojat olleet hänen kansaansa parempia - tämän soturi oli sisäistänyt jo koulutuksensa alkuvaiheessa. Mies ei elätellyt mitään sankarillisia aatteita edes yhden hierlikkalaisen pelastamisesta koko heimon ajauduttua mahdollisen kansanmurhan partaalle. Yönkulkija oli ojentanut auttavan kätensä ainoastaan tytön itsensä tähden – ja tietenkin omista syistään. Hän oli pahoillaan Ciernan puolesta, mutta siihen myötätunto sitten jäikin. Selityksiä teoilleen mies olisi keksinyt vaikka millä mitalla; enemmän tai vähemmän uskottavia motiiveja suunnitelmiensa tueksi. Miksi toisen kannattaisi matkata kanssaan vieraille maille? Koska karulta aavikolta löytyi vain vähän ravintoa ja niukasti vettä. Ilmastoltaan siedettävämmällä ja tiheämpään asutulla mantereella selviytyminen olisi helpompaa. Saphire uskoi heidän keksivän tavan tulla toimeen, kunnes tytön olisi turvallista palata kotiinsa. Hierlikkalainen suhtautui ehdotukseen silti kaikkea muuta kuin myönteisesti. Tarvitsiko toisen olla niin kapeakatseinen ja paikkasidonnainen? Vaikka kuinka aavikkolainen olisi voinut arvata muun maailman tarjoamia mahdollisuuksia, jos tämä ei kuunaan ollut astunut valtavan hiekkalaatikkonsa ulkopuolelle? Vastaukset kuumottivat nuorukaisen kielellä, mutta hän pysyi viisaasti vaiti. Miehestä vaikutti vahvasti siltä, ettei hänen kannattaisi tuoda nerokkaita mielipiteitään julki, ennen kuin neito ehtisi hieman rauhoittua. Tuleen kannatti heittää öljyä yhtä vähän kuin väittää hurjistuneelle naiselle vastaan.
Niinpä Saphire tyytyi vain kärvistelemään hiljaa aloillaan Ciernan höykyttäessä häntä korkojen kera sanoillaan. Helmenvalkoiset hampaat pureutuivat yhteen haltian pingottaessa suutaan kiinni, sillä hän oli monesta kuulemastaan asiasta eri mieltä. Vastaväitteet saivat jäädä yksinomaan ajatustasolle: ’Kun isäsi käski minun pitää sinusta huolta, ei hän vähätellyt sinua. Luulen että hän arvasi sinun jäävän tänne ja uhraavan itsesi aivan turhaan. Muussa tapauksessa hän olisi varmasti suonut sinun jäävän kylään.’, aprikoi mies mielessään, eksyen ohikiitäväksi toviksi pohtimaan aatostaan tarkemmin. Mikäli päällikkö oli tiennyt etukäteen valloittajista, oliko tämä myös perillä valtiaan vaatimuksista? Oliko Ciernan isä kuullut veroista, joita Sybaresin korkea herra keräsi? Ne eivät olleet kultaa tai viljaa - vaan neitoja. Nuoria, kauniita neitoja. Saphire ei tiennyt miksi, mutta mitään hyvää ei moisilta ehdoilta voinut odottaa. Kukaties päällikkö oli arvannut, että jos Cierna jäisi kiinni, vietäisiin tämä varmasti pois aavikolta. Moista kohtaloa isä olisi tuskin tyttärelleen toivonut, ja näin ollen jopa epäilyttävän ja säälittävän haltialuopion tarjoama vaihtoehto oli saattanut tuntua vähemmän huonolta? ’Pelkkää spekulointia.’, tuumasi soturi itsekseen ja keskitti huomionsa kiivailevaan nuoreen naiseen. Cierna ei olisi ikinä sulattanut moista järkeilyä. Olihan Saphiren sanat ja huolenpitokin jo tulkittu väärin. Mies puisteli pienesti päätään. ’En haluaisi sinun surevan minua, vaan huolehtivan itsestäsi.’
Hierlikkalaisen viimeiseksi kivahtama kysymys jäi kytemään kuin tulinen hiili soturin mieleen. Painostava hiljaisuus yllätti yönkulkijan yhtä pahasti kuin äkillinen räjähdyskin. Häneltä odotettiin viimein selityksiä. Mitä hän halusi aavikkolaisesta? Mihin hän tarvitsi tätä? Vastaus oli toki yhtä kirkas kuin näkönsä hämärä: Sokea haltia olisi missä hyvänsä heikoilla. Saphire oli pärjännyt tähänkin saakka pitkälti neidon silmien ja hyvin koulutetun fangornin avulla. Ciernan seura piti nuorukaista myös monella eri tapaa elossa: Ilman ihmislikan herättämää vastuuntuntoa nuori mies olisi melko varmasti jo päättänyt päivänsä, joko auringon kaatamana tai oman kätensä kautta. Niin tyystin merkitystä vailla oli elämänsä tuntunut olevan. Loppujen lopuksi soturi saattoi kiteyttää syynsä yhteen ainoaan virkkeeseen: ”Pyydän sinut mukaani, koska olet minulle tärkeä.” Tulkitsipa Cierna sanansa miten tahansa, oli Saphire vastannut vilpittömästi. Hänen isänsä korvat olisivat varmasti tipahtaneet häpeästä, jos tuo olisi nyt kuullut poikansa tunnustuksen. Yönkulkijan ei missään tilanteessa olisi pitänyt nöyristellä päivänvalvojan – ja vielä vähemmän raakalaisen - edessä! Kaiken kukkuraksi mies tiedosti puheidensa pilkkaavan kaikkia logiikan lakeja. ’Enemmistön tarpeet ylittävät aina vähemmistön tarpeet. Tai yhden.’ Soturi ei siis elätellyt järin suuria odotuksia sanojensa painoarvosta. Musta haltia puraisi huultaan, nousi seisomaan ja käännähti ennen kuin nainen saisi tilaisuutta nauraa hänelle. Purkit ja pussi jäivät maahan lojumaan nuorukaisen talsiessa nujerrettuna peremmälle luolaan, lysähtääkseen hämärämpään paikkaan istumaan. Pimeys oli hyvä ystävä silloin, kun koki pakottavaa tarvetta piilottaa kasvonsa.
|
|
|
Post by Tylppy on Jan 29, 2009 1:40:00 GMT 3
Saphiren vaitonaisuus yllytti puhuria nousemaan. Ciernan ääni oli kaikua pitkin kivisiä seiniä. Hän aikoi rikkoa kysymyksensä herättämän hiljaisuuden heristelläkseen miestä lisää. Haltia pakeni kerta toisensa jälkeen hiljaisuuteen. Mokomakin tuppisuu puri huultaan yhteen aina silloin, kuin hänen olisi pitänyt viimeinkin sanoa ajatuksensa ääneen. Mutta ei, Saphire puri huultaan aavikkolaisen silmien edessä, mikä sai kiukkunsa tavoittaneen, uppiniskaisen naisen vetämään kiivaasti henkeä. Kerrankos oli Saphire saanut suustan jotain toppuuttelevaa, sekin oli tunnustus hänen taakseen jättämästään elämästä - ja kyläänsä kohtaavasta mahdollisesta tuhosta. Joka sittemmin oli kyllä kääntynyt hyvin kirjaimellisesti todeksi. Molemmat seikat olivat nousseet totuudenomaisiksi; Saphiren sanat hylkäämästään kansasta, jolle aikanaan toimitti vakoojan virkaa, kuin myös mahdollinen suunnitelma Moswenin tuhosta. Silloin oli nuo totuuden sanat kirvelleet Ciernassa, ja kirvelivät edelleen, mutta miehen vaitonaisuus tulipallon keskellä taisi kirvellä enemmän. Hierlikkalainen ei ollut tottunut siihen, että riiteleviä, riehuvia osapuolia oli vain yksi. Oli väärin kun toinen elävä, jolla oli vahvoja, omia mielipiteitään piti ne tuppisuisesti sisällään silloin kuin oli tilaisuus puhdistaa ilmaa. Saphire oli liian rutinoitunut itsehillintänsä kanssa. Tyttö, joka oli avaamassa suuren suunsa vaikeni kuitenkin kaikista näistä haluamistaan sanoista. Yksi ainoa, hiljaisuuden rikkova virke sai Ciernan hiljaiseksi. "Pyydän sinut mukaani, koska olet minulle tärkeä" , sanat saivat nuoren aavikkolaisen järkyttymään, ja sulkemaan arvaamattoman kitansa tuliset, ulos pyrkivät lieskat.
Cierna huomasi seisovansa aloillaan vielä silloinkin kun suupieli taipui viivaksi haltian kasvoilla. Saphire ehti nousta ja kadota varjoihinsakin ennen kuin Cierna kerkesi herättämään mielessään mitään vastaanlaitettavaa. Vielä muutamien minuuttien jälkeenkin aavikkolainen tuijotti tuupertuneena kohtaa, jossa huivilla peitetyt kasvot saivat lohikäärmeenomaisen demoninjälkeläisen hiljentymään. Cierna häkeltyi. Häkellys kirvoitti ensin suuttumuksen punan naisen kasvoilta, jonka jälkeen säyseämpi, häkeltynyt puna antoi pintansa esiin poskipäiden pehmeälle pinnalle. Terävät sanat, kuin vaatimuksetkin eivät saaneet pontta jatkaakseen, jolloin rauha saapui pimeän onkalon asukkaille. Lisko louskutteli leukojaan hetken, ennen kuin antoi silmäluomiensa vaipua kiinni. Hierlikkalaistyttö antoi katseensa nousta ohi pihisemään alkaneen eläimen kohti varjoja, joiden sekaan haltia oli kadonnut. Saphire pakeni sanojensa seurauksia, josta Cierna taasen oli hyvillään, sillä hän ei tiennyt mitä sanoa. Aavikkolainen nielaisi muutaman kerran ennen kuin vilkaisi ulos.
Sama, synkkä ja mitään sanomaton maisema oli lohduton näky. Sellainen, mille hän ei inhimillisyydessään voinut tehdä mitään. Cierna ei osannut taikoa aurinkoa taivaalle, tai luoda pahasta hyvää. Hän ei voinut tehdä kylänsä asukkaiden hyväksi mitään juuri nyt. Hän ei jaksaisi edes kannatella ehjää ja vedestä täysinäistä, savesta tehtyä tonkkaa ilman että repisi selkäänsä lisää kipua. Huultaan purren ja lauhtumaan lähtenyttä suuttumustaan nieleskellen Cierna laski katseensa maassa lojuviin purnukoihin, kuin ruokapussiinkin. Maassa, kauempana lojusi hänen kurja soittimensakin. Niille hän sentään saattoi tehdä jotain.
Vaimeat askeleet kulkivat suojaisen sopen suuaukolle. Hämärään ilmaan varovasti astuessaan Cierna kävi poimimassa maahan hylkäämänsä soittimen. Kivipölyä huolimattomasti pilleistä puistellen Cierna keräsi maasta myös salvapurkit. Varjoihin välistä vilkaisten hän keräsi tavarat ja polvistui avoimeksi jääneen laukun vierelle. Haltian lääkepurkit, kuin huilunsakin hetken miettimisen jälkeen hän sulloi laukkuun. Hän pakkasi pienen omaisuutensa, tuon ainoaksi jääneen omaisuutensa haltian reppuun. Nyörit repun suulta kiristäen Cierna nousi lopulta takaisin seisomaan ja poimi ruokapussukan viimeisenä maasta. Aavikkolaistyttö jäi seisoskelemaan empien paikalleen. Hän oli jälleen itselleen niin vieraassa tilanteessa, ettei hän kyennyt päättämään toimiaan. Hän ei tiennyt mitä hänen piti tehdä. Saphiren vaitonainsuus, siihen Cierna tuskin tottuisi. Tai siihen miten hänen ajattelemattomat purkauksensa aina saivat nuorukaisen vaivaantumaan ja pakenemaan paikalta. Kireä viulunkieli ei tuntunut koskaan hellittävän miehestä, joka kuitenkin oli kykenevä vain yksinkertaisella lauseella jäähdyttämään roihuamaan alkaneen tulevuoren. Saphire kykeni rikkomaan Ciernan odotuksia jatkuvasti, eikä tyttö tiennyt pitikö hän siitä tunteesta, mitä sanattomuus sai aikaan. Oli helpompaa sortaa, väitellä, ja kiistellä äänekkäästi ja raivokkaasti kuin ottaa vastaan yksittäistä lausetta, joka oli voimakkaampi kuin kaikki tulisuus yhteensä. Aavikkolainen punnitsi vaihtoehtojaa, joita hänellä oli muutama. Mutta mikä vaihtoehdoistaan saattoi olla paras mahdollinen? Hiljaisuudessa miettien, ja painoaan jalaltaan toiselle vaihtoan Cierna lähti astelemaan pimeyteen ruokapussi kädessään.
Varma hänen askelluksensa ei ollut. Jokainen mahdottomalta tuntuva askel kuitenkin vei neitoa lähemmäksi pimeydessä istuskelevaa haltiaa. Hämärässä hankalasti eteensä nähden Cierna sai kuin saikin selvitettyä tiensä ilman horjahduksia nuorukaisen luo. Maassa istuva, pikemminkin kyhnöttävä nuorukainen sai aavikkolaisen empimään. Miten hän osasi sanoa mitään sanoihin, jotka saivat omantunnon muljahtamaan. Tai miten saattoi mainita, miten hämmentävältä tuntui kuulla olevansa tärkeä? Hän, Cierna ei ollut koskaan ollut kenellekään tärkeä. Kukaan ei ikimaailmassa ollut sanonut mitään sellaista, eikä hän kehdannut kysyä mitä mies sillä tarkoitti. Tärkeä miten? Miksi? Kuinka? Esittämättä nurinkurisia kysymyksiään neito päätti olla vaiti. Sotkuinen, rikkonainen vaatekertansa, tuhriintuneet kasvonsa, sekainen hiuskuontalonsa – kaikki se yhtenäinen komeus, joka oli peitettyjen silmien takana piilossa katseli alas tummaan nuorukaiseen. Sanomisten sijaan Cierna istuutui. Hämärrä pimeyteen lähes kokonaan katoava nuorukainen ei näyttänyt järin puheliaalta, eikä Cierna uskaltanut avata suutansa. Jos nuorukainen ei olisi hengittänyt ilmassa kuuluvasti, olisi aavikoiden asukki voinut luulla katselevansa hyvin eloisan näköistä kiviveistosta.
Tuossa hämärässä he molemmat elivät heikkoina. Cierna tuskin näki muutaman metrin päähän, kun taas haltia tuskin näki sitäkään. He eivät nähneet ulkomaailmaa, eivätkä kuulleet muuta kuin liskon raskaan hengityksen. Heistä kumpikaan ei puhunut hiljaisuuteen mitään – oli vain tuo vaitonaisuus, jonka aikana ainakin Cierna punnitsi elämäänsä. Mahdollisuuksiaan. Mahdollisuuksiaan yskin, tai Saphiren kanssa. Hiljaisessa mielessään hän oli nöyrtymässä ajatukseen hyötykelpoisuudestaan, hänestä ei ollut apua kenellekään tuossa kunnossa. Ilman mitään varusteita, tai kunnollista suojaa. Hän saattoi ja kykeni myöntämään, että ainoa, mitä hänellä tuolla hetkellä oli – oli tumma haltia, tuo vaitonainen tuppisuu. " Luotan sinuun Saphire, mutta lähteminen, se tuntuu väärältä. Saanko aikaa miettiä? Onko siihen aikaa?" Cierna katseli varjoaissa istuvaa miestä. Saphire ei juurikaan ollut aikaisemmin antanut hänelle aikaa miettiä mitään, eikä Cierna odottanut nytkään että saisi aikaa ajatella.
|
|
|
Post by R.C. on Jan 31, 2009 3:11:20 GMT 3
Selkänsä kääntänyt soturi ei käsittänyt syytä toisen suuttumuksen äkilliseen sammumiseen. Sokea mies ei pystynyt tarkastelemaan naisen tyrmistyneitä kasvoja ymmärtääkseen, miten vahvasti hänen sanansa olivat tähän vaikuttaneet. Niinpä Saphire ei voinut iloita virkkoneensa kerrankin jotain oikein; Saattoihan raakalaisen vaitonaisuus kieliä yhtä hyvin ylimielisyydestä. Kuun kansan keskuudessa vastaavanlaiseen reaktioon oli liitettävissä selvä, kielteinen merkityksensä: Kukaties neito ei edes kokenut tarvetta vastata lapsellisena pitämäänsä lausahdukseen. Sanojaan seurannut hiljaisuus oli silti suuri helpotus haltialle, joka sulkeutui häpeällisin tuntein hämäryyden huomaan. Armollisen pimeyden suojissa Saphire saattoi käpertyä surkeuteensa ja ruveta pohtimaan, mitä tekisi mikäli Cierna ei suostuisi lähtemään mukaansa. Soturi ei ollut juossut hierlikkalaisen hiillostaessa häntä kotvasta aiemmin, eikä hän loppujen lopuksi aikonut livistää ja jättää tyttöä vuorenrinteelle kuin nallia kalliolle. Jos Cierna aikoi luovuttaa, niin yhtä hyvin Saphirekin saattoi sen tehdä. Kuinka muka aistirampa luopio olisi pärjännyt yksinään? Mihin hän olisi mennyt ja mitä tehnyt? Miehen ryhti painui kumarampaan hänen haudatessaan kasvonsa koukistuneita polviaan vasten. Saphire tunsi olonsa niin eksyneeksi ja kyvyttömäksi! Yönkulkija ei ollut myöntänyt tilanteensa noloutta ja asemansa avuttomuutta suoraan, mutta olihan se ilmeistä jo puheistaan ja käytöksestään: Hänellä ei ollut ketään muita kuin tuo nuori tuittupää tukenaan. Ciernan täytyi olla huvittunut, kiusaantunut tai vihainen, mahdollisesti niitä kaikkia. Olihan tyttö julistanut suoraa huutoa ettei ollut hänen ystävänsä tai holhokkinsa. Se tuntui kurjemmalta kuin suotavaa; Mustan haltian ei olisi pitänyt välittää.
Yönkulkija kuuli ihmislikan liikuskelevan luolan suuaukolla, mutta ei reagoinut korviinsa kantautuviin ääniin ennen kuin havaitsi askelten lähestyvän lymypaikkaansa. Tovin hortoiltuaan tyttö todella seisahtui hänen eteensä. Mies hievahti hivenen osoittaakseen tiedostavansa neidon läsnäolon, mutta ei kohottanut katsettaan toiseen - mitäpä hyötyä siitä olisikaan ollut. Silti naisen tarkoitus vaivasi ja hermostutti Saphirea kovasti. Miksi hierlikkalainen oli tullut hänen luoksensa? Halusiko tämä rähjätä vielä lisää? Kotvasen jos toisen kestävä hiljaisuus ei tarjonnut vastauksia epätietoiselle. Miehen teki mieli pukahtaa jotakin, kun alkujaan levollisen tunnelman luonne muuttui painostavaksi. Hän päätti kuitenkin antaa toisen puhua ensin. Ciernan punnitessa vaihtoehtojaan tyytyi haltia lähinnä arvailemaan, mitä mahdollisuuksia toinen jättäisi hänelle. Päivänvalvojan viimein puhuessa ja muotoillessa varovaisen kysymyksen oli Saphiren taas vaihteeksi vuoro yllättyä - tällä kertaa tosin positiivisesti. Aavikkolaisen sävy ei ollutkaan vihainen tai ivallinen, ja sanomansa sisältö sekin vähemmän lannistava. Cierna empi mutta tarjosi toivoa. Purkauksestaan huolimatta tyttö suostuisi ainakin harkitsemaan pyyntöä. Tajutessaan mykistyneensä liian pitkäksi ajaksi musta haltia nyökkäsi rivakasti ja myötäili varovaisesti: ”Olet myös isällesi tärkeä, kuten kansasi on tärkeä sinulle, mutta kumpi kannattaa laittaa nyt etusijalle. Hankala tilanne, vaikea valinta.” Nuorukainen ymmärsi toki aavikkolaisen tukalan aseman, tai ainakin uskoi aavistavansa, miltä neidosta mahtoi tuntua. Ciernaa kalvavat ristiriidat olivat ilmeiset. Kuinka kurjaa täytyi olla palata kotiinsa vain todistaakseen sen tuhon, ja vielä joutua lähtemään tällä tavalla. Saphire ei osannut sanoa, mikä ratkaisuista olisi nuoren naisen kannalta paras tai oikea. Ei ollut hänen asiansa ruveta vaatimaan tai maanittelemaan toista mukaansa. Musta haltia tarjosi Ciernalle vain vaihtoehtoisen tien, mutta tytön olisi itse käännyttävä risteyksestä. Vaaraan vaiko turvaan? Eteen- vaiko taaksepäin? Kumpi valinta osoittautuisi lyhyellä tai pitkällä tähtäimellä viisaimmaksi? Tulevaa olisi mahdoton ennakoida. ”Mikäli minusta riippuu, saat aikaa.”, hän vastasi.
Päivän viimeiset, valoisat tunnit kuluivat hitaasti kohti iltaa. Levon sijasta Saphire käytti ajan valmistautumiseen. Hän kävi täyttämässä leilit lähteellä, pakkasi loputkin tavarat reppuihin ja sitoi ne fangornin kupeille. Toisaalta musta haltia kiillotti katanansa terän siltä varalta, että vuorelle jäätäisiin tai tyttö päättäisi kuolemaa uhmaten palata Mosweniin. Hän oli siis varautunut lähes kaikkeen. Soturi toivoi neidon seuraavan silmä kovana kylän tilannetta, vaikka tuskinpa Cierna tähän kehotusta tarvitsi. Auringon laskiessa miehen pahat aavistukset alkoivat kasvaa. Kylän ympärille kietoutunut sumuvaippa rupesi viimein hälvenemään, sillä velhot eivät haaskanneet turhaan voimiaan. Moswen piirtyi vähitellen näkyviin, mutta etäältä ei voinut erottaa sen tapahtumia. Oliko kaukainen kajastus lähtöisin nuotioista vai rovioista? Arvuutteluun jäi vain niukasti aikaa, kun tähtitaivaan taustaa vasten piirtyi äkisti tumma piste... sitten toinen... ja kohta kolmaskin. Uhkaavat varjot kohosivat kylästä ja alkoivat tasaisen varmasti kasvaa; Ne lähestyivät vuorta, jolle kaksikko oli paennut. Tieto hätkähdytti haltian, ja kiristi miehen jo ennestään totista ilmettä. Fangornin vierellä seisova soturi tiesi vaikeuksia olevan tulossa. Lähtövalmiina vartova, lentävä lisko liikehti levottomasti ja urahteli matalasti, vaikkakin ilmeisen huolettomana hälyttävässä tilanteessa. Pedolla oli nälkä, eikä sen vatsaa kuivilla hedelmillä ja haltialeivällä täytettäisi. Saphire tiesi ettei fangorn pysyisi hänen puolellaan mikäli vastaan asettuisi kaltaisiaan. Taistelusta tulisi lyhyt ja tappiollinen. Levoton huomio kääntyi neidon puoleen. Oliko toinen jo päättänyt?
|
|
|
Post by Tylppy on Jan 31, 2009 15:42:34 GMT 3
Aavikkolaistyttö ehti jo elättelemään tuomiollisia sanoja katsellessaan paikoillaan nyhjöttävää haltiaa. Cierna ei ollut varma oliko hän kuulevinaan nuorukaisen sanoista helpotusta, ehkä jopa toiveikkuuttakin kun tumma päälaki viimein nousi myttyisestä asennostaan. Helpotus, joka mahdollisesta eleli Saphiressakin tarttui Ciernaankin. Tyttö oli hyvillään nuorukaisen sanoista, jotka omalla tavallaan osasivat lohduttaankin. Haltia tuntui kovasti yrittävän ymmärtää nuoren naisen pyyntöä, johon suostuminen sai Ciernan vaimeasti hymyilemään. Hän halusi ajatella, että tumma nuorukainen ymmärsi, yritti ainakin kovasti antaessaan sanansa ajasta jota hän sai käytettäväkseen. ”Kiitos” vaimea hymynomainen ele huulillaan tyttö katsoi tummaa nuorukaista. Enempää hän ei osannut sanoa tai tehdä kertoakseen kiitollisuudestaan enemmän. Ruokapussi sylissään aavikkolainen koetti tarjota nuorukaisellekin syötävää, mutta haltialla tuntui olevan omat, suuremmat suunnitelmat.
Haltia ei juurikaan paikoillaan pysynyt. Mies alkoi liikuskelemaan ympäri suojapaikkaa kun taas Cierna juurtui omaksi nimittämälleen paikalle. Kultainen silmäpari ei tapaillut muuta katseltavaa kuin oman, tutuksi tulleen surkean maiseman. Mukanaan raahanneesta ruokapussista tyttö etsi muutaman kuivan hedelmän, jotka maistuivat kitkeriltä- vaikkeivät ne todellisuudessa sitä olleetkaan. Mielensä tuoma kitkeryys ei vain riittänyt maistamaan hedelmien makean pehmeää makua. Ruoka tuntui sopimattomalta tuohon kaikkeen myllerrykseen nähden, mutta silti hän söi hieman. Kuitenkin lähes koskemattomaksi jäänyt ruokapussi päättyi lopulta haltian varusteiden mukaan. Kaiken sen ajan, jota haltia käytti järkevästi ei käsittänyt Ciernan toimesta mitään järkevää. Tyttö istui hievahtamatta paikoillaan. Vaitonaisena miettien, kuin nousevaa uneliaisuutta vastaan taistellen hän harkitsi vaihtoehtojaan. Kerta toisensa jälkeen mielessä kierrätetyt aatokset eivät juurikaan muuttuneet päätöksen muodostuessa mieleensä. Aavikkolainen ymmärsi vähäiset mahdollisuutensa, mikäli hän jäisi tuonne. Luovuttaisiko hän ja vain odottaisi koska hänet löydettäisiin tuolta varjoista? Hän ei tuossa kunnossa kykenisi juurikaan itseensä puolustamaan, kun taas myöhemmin hänellä saattoi olla mahdollisuuksia tehdä jotain. Lähteminen kuitenkin mursi neidon mieltä hänen katsellessaan loputonta toivottumuutta. Hänhän oli kuitenkin selvinnyt aikaisimmistakin koitoksistaan? Ja hän oli elossa vielä, vaikka olikin joutunut kohtaamaan matkallaan kaikenlaisia mahdollisia vastoinkäymisiä. Ehkä hän selviäisi ulkomaailmastakin – mutta mitä sillä oli hänelle tarjota? Uusia, kiellettyjä asioita, joita ilman hän oli alkeellisessa elämässään elänyt täysin ilman. Kykenisikö hän kohtaamaan kaikkea sitä uutta ja mullistavaa ilman, että hän menisi siitä kaikesta sekaisin. Eikä vähäisenä huolenaan tullut se, että hän tiesi olevansa erilainen – hän oli aavikonkukka, joita orjakauppiaat kaupittelivat suurille vaikuttajille. Rikkaiden miesten, kuninkaiden ja sulttaanien palvelijatarissa oli loisteliasta omistaa yksi kultasilmäinen villikkö. Millainen vaara häntä sitten saattoi odottaakkaan kun ulkopuoliset näkisivät hänet? Miten hän kykenisi itseään suojelemaan, sillä hänellä ei ollut käsitystäkään kauanko Saphire häntä vahtisi tai kestäisi. Ulkomaailmassa nuorukainen oli paremmassa turvassa kuin aavikkolainen. Kenties haltia parantuisi paljon nopeammin ja ymmärtäisi mahdollisuutensa jatkaa matkaa – ilman kiusanaan roikkuvaa kiukkupussia. Silloin Saphire ei häntä enää tarvitsisi, tuolloin hän ei olisi enää tärkeä.
Aika kului siivillä aavikkoloisen kieputellessa mietteitään kuhisevassa mielessään, johon ei suurta surua enää mahtunut. Hän oli tehnyt päätöksensä.
Noustessaan kiveltä Cierna vilkaisi levottomaksi käyvään liskoon, ennen kuin hän ymmärsi vilkaista alas Moswenin suuntaan. Hämärässä piirtyvät, liikkuvat hahmot tavoittivat jopa jo ihmissilmätkin naisen katsoessa kaukaisuuteen. Säikähtäen näkymää, johon piirtyi kohti kipittäviä varjoja sai Ciernan etsimään Saphiren. Haltia oli havainnut lähestyjät häntä aikaisemmin, mutta jonkun pirun ajamana nuorukainen oli pysynyt hiljaa. Oliko toinen ottamassa tuhoa vastaan jos Cierna päättikin jäädä? Saphire tuntui hetken aikaa kajahtaneelta, mutta tyttö ei ainakaan aikonut jäädä teurastettavaksi kaiken tuon jälkeen. ”Lähdetään”, huultaan puraisten Cierna käveli haltian ja liskon luokse. Syteen tai saveen, hän lähtisi nuorukaisen matkaan.
|
|