|
Post by Tylppy on Oct 8, 2008 13:35:10 GMT 3
Suloisen ilmapiirin omaava lepopaikka olisi kyennyt jäädyttämään kenet vain niille sijoilleen. Kahden hyvinkin erilaisen, mutta toisaaltaan hyvinkin paljon samanlaisten olentojen päätyminen tuntien päästä porottavaa aurinkoa pakoon samaan paikkaan..oli ehkä hyvinkin antava kokemus? Ainakin jos yritti epätoivoisesti ajatella, että kumpainenkin saavutti riitaisella, negatiivisella ja jopa agressiivisellakin kanssakäymisellä jotain. Toinen apua haavoihinsa ja toinen saattoi jopa päästä kotiinsakin tuon kiukuttelun ja myrskyämisen jälkeen.
Jos hierlikkalaiselta kysyi niin myrskyäminen ja kiukuttelu oli vain tämän haltiaolennon syytä, sillä nuorukaista ei näennäisestikään oltu siunattu tarinoivalla kielellä eikä todellakaan mukavilla sanoilla. Nuorukainen onnistui päästämään suustaan sanoja jotka onnistuivat tulistuttamaan ilkeydellään ja loukkaavuudellaan hierlikkalaista jokainen hetki. Kun taas, mikä oli hierlikkalaisessa vikana? Omasta mielestään ei tietenkään mikään, muttei tämä musta nuorukainen ollut ainoa joka oli joutunut kohtaamaan naisen solmuun vääntyneen luonteen. Cierna oli kylän naisista kenties ainoa, jota miehetkin karttoivat. Vanhempansa eivät olleet todellakaan kasvattaneet perheensä vanhinta tytärtä millään tavalla sopivasti. Tyttö ei näe tuntenut mitään tarvetta tai mielenkiintoa ruumiilliseen kaunistumiseen, puhumattakaan että olisi osallistunut rituaalimaalausten tekemiseen mitenkään vapaaehtoisesti. Äkkipikaisuus kuin yliäyräiden tulviva vauhkomielisyytensä eivät myöskään ajaneet nuoren naisen tulevaisuutta mitenkään eteenpäin avioliiton tai perheensaannin puitteissa. Tyttö oli kuin risukasa keskellä aavikon ruusuja. Ja tietenkin hengestään taistelevan, ULKOPUOLISEN piti saada matkansa varrelle tämä epäonnen neito, jota ei ämpärillinen jääkylmää vettäkään tuntunut saavan jäähtymään.
Ehkä kunhan vanhenisi tulisi mukanaan nuorelle naisellekin oppi hallita itseään yhtä helposti, mitä Saphire. Ehkei kuitenkaan kannattanut nuoren naisen avata suutaan siitä, mitä mieltä oli kiukun patoamisesta – siitähän sitä vasta kieroon kasvaisikin kun ei mitään suustaan ulospäästänyt. Yhteisen, pienenkin rauhan säästämiseksi oli onni onnettomuudessa että itsekseen tuohtunut hierlikkalainen ei taaskaan huomannut miten varjo laskeutui mustan haltian peitellyille kasvoille. ”Miksi kuoleminen on sinulle niin tärkeää? Me kaikki kuolemme joskus, mutta sinulla tuntuu olevan jokin kiire asian kanssa. Ja sittenhän me liikumme vain öisin jos niin on. Mutta lakkaa jo puhumasta kuolemisesta. Se tulee aikanaan, eikä sitä sitten voi estää millään”, Cierna poimi rievuksi nimittämänsä kartan käteensä ja oli puoliksi jo viskaamassa sen päin mustan näköä – kunnes outo pyytö kartan katsomisesta esti mielihaluisen teon. ”Jos autat minua, niin minä kyllä voin luvata pitäväni sinut elossa niin kauan kuin on tarpeen.”
Huokaus ja nainen nousi jälleen paikoilaan istahtaakseen vain uudestaan. Tuolla kertaa aavikkolainen ei edes empinyt istuutuessaan mustan viereen. Olihan nuorukainen jo tehnyt selväksi kykenemättömyytensä hyökätä hierlikkalaisen kimppuun. Osa syynä kuitenkin oli, ettei nuori nainen ihan heti uskonut mustan kykenevän selittämään hänelle mitään järkevää. Eikä mikään nuorukaisen tekemä näyttänytkään järkevältä, ennen kuin kämmen avautui.
Outo ja hyvinkin erilainen pyyntö nykypäiväisistä pyynnöistä sai hierlikkalaisen kasvot täyttymään uudenlaisesta uteliaisuudesta. Ja ensimmäistä kertaa tyttö vilkaisi karttaa kuin olisi yrittänyt nähdä jotain viisautta siinä. Kultaiset silmät tihrustivat kartan merkkejä, jotka sitten kevyesti piirsi tummalle kämmenelle. Uteliaat ja odotuksen täyttämät silmät seurasivat tumman käden liikkumista nahan palalla. Tahaton, hämmentynyt hengenveto karkasi tytön huulilta kun miehen sormet pysähtivät keidasmaisen läntin kohtaalle. Hierlikkalainen kumartui katsomaan karttaa lähemmin. ”Tuo länttikö on tämä paikka? Mutta eihän ulkona näy kaupunkia? Miten tuossa voi olla vain puolensormen mittainen väli?” aavikkolainen ei osannut hahmottaa kartan ja luonnon mukaisuutta kartalla. Mikä määritteli matkan paikasta paikkaan, ja miten kartan pienuus pystyi yhtään vastaamaan oikeita matkoja. Hierlikkalinen pystyi katseellaan arvioimaan hiekkarinteen päältä matkan kaivolle, jos se osui silmiinsä, mutta miten ihmeessä yksi pahainen nahanpala pystyi samaan? Epäuskoinen ilmeen kummitellessa Ciernan kasvoilla tämä nosti katseensa sokeaan. Miehenhän oli pakko olla umpihullu...vähintään ainakin, mutta ehkä hieman uskottava hullu kuitenkin. Eihän kuka tahansa voinut kyetä ilman hulluutta sepittämään moisia hullunkurisia väittämiä. Aavikkalinen mietti hetken ennen kuin kertoi kylänsä nimen. Syteen tai saveen, eihän hän voinut olla eksyksissä enää tuon pahemmin, jolloin hän ei ainakaan voisi eksyä lisää jos luottaisi mustan haltian kykyyn ”tulkita” nahanpalasta. ”Moswen, se on hiekasta nousevien vuorien takana – pimeyden vuorten varjojen alla. Näetkö sen tästä?” vai halusiko Saphire nähdä mainittua paikkaa, jonka jok'ikinen tiesi alueeksi minne ei ollut hyvä mennä. Moswenin kylä, kuin muutama muukin pieni kylä oli ajettu pois alavilta keidaspaikoilta monia vuosikymmenkertoja sitten. Julmat aavikkokansat olivat häädetty alavuuksilta ja häädetty vuorten toiselle puolen. Moswenissa asuivat hierlikkalaiset, Jiranissa katriotit ja Gerdassa majailivat hylkiöt, jotka käyttivät itsestään mitä tahansa nimeä.
Vuorijono, joka tunnettiin Karaman vuoristojonona oli riittävän vaarallinen ylitettäväksi. Pikkuteitä kyllä halkoi vuorten välistä, mutta siellä majailivat myös Gerdan hylkiöt, varkaat ja murhaajat vaanimassa yksittäisiä kulkijoita. Ja tämä, hieman epäystävällisesti auttavan kätensä ojentanut hierlikkalainen oli hyvin kaukana kotoaan ja juuri noina hetkinä saattoi nuorukainen vain miettiä halusiko sittenkään lähteä pitkälle matkalle aavikolaisen kanssa.
|
|
|
Post by R.C. on Oct 13, 2008 14:59:14 GMT 3
”Etäisyys on sama, mittasuhde eri.”, selitti nuorukainen kärsivällisesti, ja kätki yskähtäen pienen huvittuneen hymyn, joka uhkasi jo kirvota huulilleen. Kuinka valtava kartta siitä olisi syntynytkään, jos nahalle olisi kirjattu koko aavikko alkuperäisessä koossaan? Raakalaisen hämmästely kuulosti hassulta sellaisen korvissa, jonka mielestä tietyt asiat olivat sanomattakin selviä ja järkeenkäypiä. Niinpä samaan aikaan – lähes toisistaan tietämättään - he pitivät vastapuoltaan hieman hullunkurisena. ”Puoli sormea tarkoittaa likimain päivämatkaa tai sataa virstaa. Asteikko on tässä...” Musta haltia osoitti alakulmaan vedettyä vaakasuoraa viivaa, jonka yläpuolella oli lukema. ”Lisäksi... tarvitsemme tähtiä.”, jatkoi soturi kiepauttaessaan kartan ympäri ja ohjatessaan neidon huomion satoihin pieniin pisteisiin sen kääntöpuolella. Kuhunkin neljännekseen oli kuvattu suurimmat tähdistöt, joiden sijoittuminen ilmansuuntiin nähden muuttui vuodenaikojen mukaan. Päivänvalvojat olisivat kai vastaavasti suunnistaneet auringon avulla. ”Etsimme Pohjantähden, niin löydämme suunnan. Yksinkertaista.”, totesi musta haltia harteitaan kohauttaen, vaikka teoria saattoi ummikosta tuntua vallan päinvastaiselta.
Kartan tulkitseminen oli kuitenkin ollut vasta koko älyttömän hankkeen helpoin osuus - hankalin oli tietenkin vielä edessä. Hierlikkalaisen lausuessa kylänsä nimen ääneen ei soturin tarvinnut sitä erikseen hakea. Pää kohosi toisen puoleen ja tummahipiäisillä kasvoilla viivähti varautunut ilme. Selvästikin Saphirella oli vieraasta kansasta jotain ennakkotietoa, eikä se reaktiosta päätellen ollut järin mairittelevaa. Pimeyden vuorten alla majaileviin heimoihin törmätessä oli neuvottu pysyttelemään äärimmäisen varuillaan. Pakolaiset olivat kuulemma häijyä ja häikäilemätöntä sakkia, joka hyökkäsi heikompien kimppuun heti tilaisuuden tarjoutuessa. Ja mikäli muut hierlikkalaiset olisivat vähänkään yhtä kiivasluontoisia kuin neito itse... Musta haltia puisteli ohimennen päätään, mumisten vaimean manauksen henkeensä. Nähtävästi hän olikin ehdoin tahdoin hankkiutumassa pahaan pulaan, vaikka saattoihan olla, ettei mies edes ikinä pääsisi niin pitkälle. ”Kovin kaukana.”, totesi soturi viitatessaan suurpiirteisesti kohtaa, jossa muisti vuorijonosta kertovan kuvioinnin sijaitsevan. Alue näytti jokseenkin synkältä ja epämääräiseltä, sillä moista jumalten hylkäämää erämaata ei oltu turhan tarkkaan viitsitty kartoittaa.
Musta haltia luovutti kartan vaihteeksi hierlikkalaisen käsiin. Hän odotti jonkin aikaa vaitonaisena, kunnes nainen oli ehtinyt hahmottaa kaksikon nykyisen olinpaikan ja vuorten varjoissa häälyvän määränpään. Välimatka tuntui puolella sormella mitaten masentavan pitkältä. ”Tehtävä on etsiä reitti, joka tarjoaa aina päivisin suojaa. Mahdotonta? Päätä itse.”, huokaisi nuorukainen hiljaa. Hän jätti ongelman mieluummin neidon ratkottavaksi, koska olisi itse sokeana ollut auttamattoman hidas moiseen haasteeseen. Kaiken lisäksi väsymys ja heikotus alkoivat taas vaivata yönkulkijaa. Tilkkanen vettä ja haavoille levitetty yrttisalva eivät tehneet järin suuria ihmeitä. Toisaalta Ciernalla olisi kokonainen päivä aikaa kyhätä suunnitelmaa kasaan, siinä missä haltian kannatti kerätä voimiaan. ”Herätä kun aika lähteä.”, totesi soturi poimiessaan vähän omaisuutensa hiekalta ja vetäytyessään kauemmas vieraasta. Hän levitti viittansa raunion nurkkaan ja kävi sen päälle kyljelleen lepäämään, kääntäen selkänsä ihmiseen päin. Mies käpertyi aavistuksen kasaan pitääkseen kehonsa lämpimänä, mutta hän ei hellittänyt otettaan miekasta. Liekö Saphire vaipunut samantien uneen vaiko ei, lankesi hiiskumaton hiljaisuus ylleen.
Raunioihin hiipinyt rauha rikkoontui vain tuntia tai toista myöhemmin, aamuruskon kajastellessa jo taivaanrannassa. Keitaan ylle lankesi pahaenteinen varjo, ja hitaasti lämpenevän ilman täyttivät kohta voimakkaat humahdukset, aivan kuin vieno tuulenvire olisi äkisti yltynyt paikalliseksi myrskyksi. Uhkaavat äänet havahduttivat oitis haltian, joka ponkaisi istualteen ja käänsi pelästyneet kasvonsa kohti majan suuaukkoa. Siinä samassa ulkopuolelta kantautui voimakas tömähdys ja tuskissaan kamppailevan kamelin sydäntäriipivä valitus, jota seurasi sähisevä, voitonriemuinen rääkäisy. Mitä hyvänsä majan edustalla tapahtuikin, kuulosti se kuin toteen käyneeltä painajaiselta. Saphiren ilme sen vähintään todisti; Haltia näytti vauhkolta ja toivottomalta. Voimien uupuessa soturi oli lamaantunut paikoilleen. ”Jos tunnet yhtään jumalia, nyt olisi syytä rukoilla heitä.”, sihahti nuorukainen hiljaisella äänellä. Vaikka tuskinpa anelutkaan olisivat kaksikkoa enää tässä vaiheessa auttaneet - niin varmalta ja väistämättömältä heidän loppunsa nyt vaikutti. Yhteinen taival oli siis tyssäämässä alkuunsa. Eikö haltia ollut jo kertaalleen varoittanut nuorta naista? Miksi toinen ei ollut ottanut sanojaan vakavasti?!
|
|
|
Post by Tylppy on Oct 15, 2008 13:21:07 GMT 3
Hierlikkalainen tuntui menettävän hetkellisesti puhekykynsä, tai taitonsa muodostaa selviä lauseita tai edes sanoja, sillä kaikki mitä naisesta irtosi seuraavan kymmenen minuutin aikana olivat jotain seuraavista: ”hmm” ”humm” ”mmmh”. Kartan vaihtaessa omistajaa Cierna tuskin ymmärsi tai kuuli haltian mutinoita pitkästä matkasta tai varjopaikkojen löytämisestä. Juuri tuona hetkenä aavikkolaista ei juurikaan kiinnostanut oliko pään päällä taivasta vai kiveä. Tai että tarvitsiko sokea oppaansa suojaa auringolta vai ei. Sillä käsissään oleva riepu oli hetkessä muuttunut jopa jokseenkin...oudolla tavalla luettavaksi. Vuoret, jotka olivat vain sekopäistä tuhrua nahalla olivat reitti kotiin ja toisella puolen...siellä hän olisi jo kotonaan. Ainoa ikävä asia oli nähdä kodin olevan lähellä (haltian kaukaisuus mutinoista huolimatta) sillä sehän oli mahtunut nahanpalalle, mutta toisaaltaan vaikka nahalla koti olikin tavoiteltavissa olisi edessä vielä paljon hikoiltavaa.
Aavikkolainen huomasi sokean suojattinsa hiljaisuuden vasta kun toinen oli jo asettunut, kenties jopa jo nukahtanut pimeään nurkkaan. Varmuuden vuoksi aavikkolainen vielä odotti kuulevansa miehen hengityksen muuttuvan unesta tasaiseksi, jolloin sorja ihminen nousi paikoiltaan. Kartta visusti taiteltuna ja taskuun tungettuna Cierna asteli aavikon pimeään yöhön.
Suureksi levinnyt kuu valaisi koko keitaan, sekä kauempana nousevat hiekkaharjanteet. Jossain tuolla, kaukana kultaisten silmien tavoittamattomissa oli määränpäänsä. Hetken mielijohteesta aavikkolainen lähti juoksemaan lähimmän hiekkaharjanteen päälle tossut nilkkoja möyden hiekkaan upottautuen. Yhtälailla harjanteen päällä yö laskeutui tummana pitkälle edespäin. Pelkkää hiekkapoimua toisen eteen, eikä missään lähellä mitään kartaan merkityistä piirteistä. Cierna kaivoi kartan taskustaan ja katseli sitä nenä lähes nahassa kiinni. Ei kaupunkia, ei vuoristojonoa, ei mitään muuta kuin pieni tuhru keidasta esittämässä. Hän siis oli tuossa pienessä tuhrussa. Hulluudella täytetty keksintö sai viimein aavikkolaisen tirskahtamaan nauruun. Mieshän oli todellakin hullu! ”Etäisyys sama – mitta suhteet eri” , millaita humpuukia.
Seikkailunsa oli ollut perin ikävä tuohon asti, jolloin mustan miehen mukanaan tuoma viihdytys saattoivat olla ihan tervetullutta vaihtelua. Cierna laskeutui askelmat hiekalla liukuen alas hiekkarinteeltä ja saapasteli mukavasti asettuneen kamelinsa lähelle. ”Vai että nahka osaa kertoa minne mennä, kuulitko sen? Meidän oppaamme on varmaan lyönyt päänsäkin samalla kun on totutellut itseään aurinkoon”, naureskellen aavikkolainen riisui eläimen kantamuksista vielä muutaman tiiviin paketin. ”Pidähän vahtia kuoma”, aavikkolainen puheli eläimelle kulkiessaan keitaan vesirajaan. Yön turvin – tai näin ainakin ajatellen aavikkolainen riisui yltään ne lukemattomat määrät kangasta, jota oli yllensä kerännyt suojatekseen vaalean hipiänsä. Vaatteiden ja kankaiden suojaama keho menetti muutaman vaatekerran kokoaan hierlikkalaisen riisuessa yltään jokaisen vaaterimpsun. Lukemattomien vaelluspäivien jälkeen viileä vesi paljaalla iholla oli tervetullut. Aavikkolainen pesi itsensä ja nautti veden kevyestä kosketuksesta kelluessaan keskellä lammikkoa.
Kovinkaan kauan hierlikkalainen ei antanut mielensä nukkua veden rauhassa, vaan hyvin nopeasti tähtitaivasta tutkivat silmät alkoivat käydä mietteliäisiksi. Ei ollut mitenkään helppoa matkata pimeän aikana, varsinkaan kun yöt eivät todellakaan olleet niitä turvallisia aikoja vuorokaudesta. Kuinka pitkiä matkoja sokea saattoi kyetä kulkemaan? Haavat ja sokeus veivät osansa. Puhumattakaan, että jokaiselle etapille piti löytää jonkinlainen suoja...ellei hän sitten keksisi keinoa suojata oppaansa auringon tuskalliselta kuumuudelta. Ajatusten häiritsemänä uinnin ja kellumisen ilo unohtui ja aavikkolainen kulki paljasjaloin hiekassa kamelin luokse. Kasvonsa puhtaaseen kankaaseen painaen Cierna pohti vaihtoehtojaan. Luonnonmukaisin vaihtoehto oli lähteä yksin ja jättää haltia tuonne suojaan...mutta josta kuitenkin takaa-ajajansa tämän varmasti löytäisivät. Oliko se sitten oikein? Mutta hänhän oli luvannut pitää miehen elossa? Eikö niin, että mies oli edelleenkin lähdössä mukaansa? Pakkohan sen oli niin olla, olisihan aikuinen mies nyt kyennyt sanomaan ääneen mikäli ei mieltynyt ajatukseen lähteä sittenkään.
Aavikkolainen puki yllensä kevyesti. Ilmavat housut saivat päälleen pitkän mustan kaavun, joka muistutti hametta. Pitkähihainen vaaleanharmaa paita oli malliltaan niin suurta luokkaa, että jokin ”lainaamansa” vaate tuonkin täytyi olla. Kaula-aukko levisi leveänä jättäen näkyviin osan hierlikkalaisten rituaalitatuoinneista. Tummaksi palanut, kuvioitu iho omasi pienen matkan kaulalta kiehkuramaisia kuvioita. Muutama kiemurainen polttojälki kulki pitkin solisluun syvennystä. Jatkuva kuviointi katosi kankaan sisään olkapäästä eteenpäin. Paidan ja housujen välin suojatakseen aavikkolainen kiersi lanteilleen huivin, joka joskus oli kai ollut väriltään juhlavan punainen. Pitkät, lantion alapuolelle juoksevat hiukset Cierna sorkki selväksi sormiaan kampana käyttäen. Vettä valuvat, pikimustat hiukset solmittiin pian palmikolle. Märät hiukset painuivat vasten selkämystä aavikkolaisen kerätessä paitansa ylipitkiä hihoja ylemmäs. Kartan aavikkolainen sulloi visusti piiloon lantionsa kangaskerrosten väliin.
Touhutessaan hierlikkalainen huomasi veden rantaviivassa mustan kangasmytyn. Haltian paidaksi tunnistettava kangashirviö valui vettä ja hiekkaa aavikkolaisen nostaessa 'luomuksen' nähtäväkseen. Hamuileva katse kävi kivien suojassa – aivan kuin varmuudeksi. Selväähän oli, että kangasmytty oli muisto vain ja tuolta istumalta täysin tarpeeton ollessaan reiällinen kuin vuosia maalitauluna ollut kangasnukke. Cierna etsi muutamista kankaista ja vaatteista täytetystä säkistä muutaman paitaehdokkaan, joista valitsi mustan haltian paidan kanssa samaa kokoluokkaa olevan likaisen harmaan paidan. Hyödyntäen kaiken mukaansa poimiman aavikkolainen repi keskeltä halki muutaman kankaan, joilla aikoi sitoa haavoittuneen oppaansa. Ja toisekseen, mikäli aavikkolainen aikoi kulkea ulkopuolisen kanssa, niin hänenhän oli vähintään varmistettava että kaukaa katsottaessa Saphirea ei heti tunnistettaisi. Näin ollen aavikkolainen käytti yöstä hupenevaa aikaansa valmisteluihin.
Hetki ennen auringon ponnisteluja nousta hiekkadyynien takaa Cierna viimeinkin asteli takaisin suojaavien kiviseinien sisään. Tuskin kahta kertaa enempää aavikkolainen ei vilkaissut nukkujaan vaan asettui itsekin levolle. Aikaisemmin sisälle kantamansa jurttakankaan itselleen pedikseen levittäen – niin pohjaksi kuin peitoksi – aavikkolainen ummisti silmänsä. Maahan pudonneen, leveäteräisen miekkansa mukaansa hakenut nainen nukahti lähes välittömästi silmänsä sulkiessaan. Uneen aavikkolainen ei kuitenkaan koskaan päässyt. Aivan uloskäynnin viereen asettunut aavikkolainen ponkaisi istumaan vuoteeltaan vain muutaman hetken verran sen jälkeen, kun oli siihen asettunut. Tuuli ei ollut se mikä sai aavikkolaisen havahtumaan, vaan vieras ääni, tuskan raskas ja valittava huuto kamelin suusta sai Ciernan hereille. Vieressä levännyt ase käteen eksyen hierlikkalainen ponkaisi pystyyn – hieman unesta horjahtaen. Kultakatseinen nainen otti muutaman askelman taaemmas. Hän ei tunnistanut tuota voitokasta rääkäisyä. ”Mikä se on..” kuiskauksen kuuloinen kysymys leijaili kiviseinien sisällä.
|
|
|
Post by R.C. on Oct 19, 2008 22:04:28 GMT 3
Rosoiseen seinään tukeutuen oli nuorukainen onnistunut hilaamaan itsensä pystyyn, vaikka turrat jalat eivät millään tahtoneet vielä kantaa häntä. Uupuneen kehon tutina jäi kuitenkin toiseksi sen vapinan rinnalla, jonka Saphire tunsi villisti läpättävässä sydämessään. Miehen vapaa käsi oli kouristunut katanan huotran ympärille samalla, kun kauhun valtaama mieli kävi läpi erinäisiä vaihtoehtoja. Takaa-ajajat olivat siis viimein yhyttäneet karkurin. Kuinka monta jäljittäjää oli lähetetty luopion perään? Joko he arvasivat hänen piiloutuneen raunioihin? Musta haltia ei alun perin ollut paennut Damarcasta kamelilla, mikä jätti jälkeensä sen häviävän pienen mahdollisuuden, etteivät maanmiehet vielä tienneet hänen läsnäolostaan. Samassa mies muisti kuitenkin rantaveteen jääneen paitansa - kiistattoman todistuskappaleen – ja hänen toivonsa hupeni alta aikayksikön. Harjaantuneilta saalistajilta ei jäisi mitään olennaista huomaamatta. Kahdet jäljet johtivat jo lammikolta matalalle majalle, ja loput tarinasta saattoi tyhmempikin arvata. Saphire tiesi olevansa satimessa.
Kuolema ei sinänsä pelottanut yönkulkijaa, joka oli haikaillut ankaran rangaistuksen suomaa sovitusta jo pidemmän aikaa. Haltian ainoa harmi ja huolenaihe tuntui olevan tuo jukuripäinen hietikoiden likka, joka ei liittynyt soturin ahdinkoon mitenkään. Jälleen yksi ulkopuolinen oli joutumassa vaikeuksiin hänen takiaan. Vaan miksi musta haltia edes välitti tästä typerästä hierlikkalaisesta? Omaa uhkarohkeuttaan nuori nainen oli ottanut riskin ja jäänyt keitaalle sinetöimään kohtalonsa, eikä siis todella ansainnut sääliä tai myötätuntoa, vai...? ”Fangorn, siivekäs lisko.”, vastasi soturi vaimeasti neidon kysymykseen. Ennemmin Saphire olisi tosin pelännyt pedon tummahipiäistä ratsastajaa, joka piteli surmatöissä ohjaksia. Ohikiitävän hämmennyksen päätteeksi yönkulkija näytti terästäytyneen ja keränneen taas rohkeutensa. Ei Saphire loppujen lopuksi mikään pelkuri ollut. Kansansa lakien uhmaaminen ja tavoitteessaan pysyminen seurauksista piittaamatta oli ollut yksi uskaliaimmista siirroista, jonka nuorukainen oli eläissään tehnyt. Syteen tai saveen, täysiverinen musta haltia kuolisi aina leuka pystyssä. Ehkäpä tämä olisi sittenkin hyvä yö siirtyä tuonpuoleiseen?
”Älä näyttäydy vielä...”, varoitti soturi kiireesti nuorta naista, joka aikoi kukaties jo selvittää omin silmin, mitä keitaalla oli tapahtumassa. Varomattomat liikkeet saattaisivat koitua molempien kohtaloksi. Saphire sulki silmänsä ja teroitti kuuloaan, kurotellen aisteillaan kohti rapistuneen asumuksen oviaukkoa. Hän koetti selvittää, kuinka monta vastustajaa majan ulkopuolella oli odottamassa, ja mitä nämä parhaillaan tekivät. Kamelin surkeat mylväisyt olivat lakanneet, ja tienoon täytti lähes täydellinen, painostava hiljaisuus. Äkisti musta haltia tavoitti vaimean manauksen, joka sai hänen verensä hyytymään Se oli sotamaagi! Velhot olivat yksi korkeimmin koulutetuista ja tappavimmista yksiköistä koko Sybaresin kaartissa. Magiankäyttö oli kaiken kaikkiaan hyvin arvostettu taito hänen kansansa kulttuurissa, ja sitä opetettiin jossain määrin jokaiselle alokkaalle. Loitsut, jotka Saphire osasi tähän mennessä punoa, saattoi tosin laskea yhden käden sormilla. Ne olivat melko alkeellisia ja vähäisiä, mutta toisaalta myös nopeampia lausua. Eräs niistä saattaisi vielä pelastaa kaksikon tulevasta pinteestä, mutta olisiko hänellä enää aikaa...?
Ehtimättä selittää neidolle sen tarkemmin aivoituksiaan, alkoi yönkulkija suoltaa huuliltaan mitä omituisinta litaniaa sanoja: ”Infusco qhirsalah meir, nocturn’qha dalaraem silwy’fere sha’alla...” Vaikutti vahvasti siltä kuin nuori mies olisi vihoviimein menettänyt järkensä. Saphiren vielä manatessa kajasti sisäänkäynnillä kirkas välähdys, jota seurasi kohta korviahuumaava räjähdys. Yksi järeä isku riitti romahduttamaan valmiiksi huteran kivimurjun, joka uhkasi nyt luhistua kaksikon niskaan! Sillä sekunnilla nuorukainen heittäytyi kuitenkin selin kääntynyttä aavikkolaista kohden, vetäen tämän mukanaan maahan ja lausuen viimeiset riimut, jotka vapauttivat jumalaltaan anotun mahdin. Samassa tulenlieskat himmenivät ja satavan kiven jyrinä vaimeni pimeyden tiivistyessä epätodellisen paksuksi vaipaksi miehen ja neidon ympärille. Kutsumansa hämärän turvin haltia saattoi huijata hetkellisesti todellisuutta ja siirtää heidät viitisen metriä kauemmas alkuperäisestä pisteestään, välttäen täten varman rusentumisen. Kaikeksi onneksi kumpikaan ei päätynyt kiinteän kappaleen sisään, sillä soturi ei ollut pystynyt laskelmoimaan turvallista määränpäätä etukäteen - vakava riski, josta naisen ei tarvitsisi koskaan tietää. He ilmestyivät silmänräpäystä myöhemmin romahtaneen kivimurjun taakse, lähelle toista huonokuntoista rakennusta. Kaksikon ja vihollisen väliin jäi osittainen näköeste. Kauempana keitaalla saattoi erottaa vain suomuisen olennon siivenkärjet ja viuhtovan hännän. Verta ja suolenpätkiä lojui ympäriinsä hietikolla, liskon repiessä ja mässäillessä kuolleen kamelin ruholla. Ratsastajaa ei näkynyt missään.
Nuorukainen oli nyt täysin puhki. Hän ei jaksanut enää liikkumaan, eikä neidonkaan kannattaisi ruveta soturia raahaamaan. Jäljittäjä oli varmasti aistinut hänen loitsunsa, eikä jäisi etsimään ruumista raunioista. Ajettuaan rotan kolostaan vihollinen olisi paikalla hetkellä millä hyvänsä. ”Velho on tulossa. Pois luotani, piiloudu!”, sihahti Saphire hurjistuneena, töytäisten nuoren naisen ylös ja viittoen tätä etsimään suojaa viereisen rakennuksen varjosta. Niin kauan kun naista ei oltu nähty, olisi toisella ainakin teoriassa mahdollisuus selviytyä...
|
|
|
Post by Tylppy on Oct 21, 2008 16:34:31 GMT 3
Aavikkolainen kumartui poimimaan maasta miekkansa. Hiljaa kyyristyen sormet etsivät aseen paikan. Aivan kuin yhdenkin hiekanjyvän aikaansaamaa melua säikkyen Cierna suoristautui hitaasti. Aseen asettuessa naisen kädessä niin, että sitä saattoi käytellä heti tilaisuuden tullen. Rintalastan takaa kuuluvaa jyskettä aavikkolainen ei kuitenkaan voinut hillitä. Hallitsemattomissa oleva sydän keräsi itseensä verta, joka kuljetti syttyvän adrealiinitulvan virtaa kaikkialle kehoonsa. Hän pelkäsi sitä, mitä ei tiennyt, mutta ikinä hierlikkalainen ei alentuisi siihen että jättäisi kohtamatta hirviön. ”Ja miksen?!” Cierna sihahti taakseen katsomatta, ”Se tappoi kamelini enkä salli sitä” , vaikka mitä hän olisi voinut enää tehdä? Eläimen mylvintä hiljeni korinaksi, muuttuen siitä muutamaksi hengitystiet verellä täyttyneeksi korskahduksesi ja lopulta todellisuuden raskaaksi hiljaisuudeksi.
Hierlikkalainen tuijotti hämärää oven suuaukkoa. Hikikarpalo, jos toinenkin muotoutui tummaan hiusrajaan. Valkeaksi pusertuneet sormet pitelivät aseen kädensijasta kiinni niin voimakkaasti, että sormia oli hetkeen lähes mahdotonta suoristaa jäykästä kouristuksesta. Aloilleen nauliintunut katse odotti. Sydämen lyönnit tuntuivat raskailta sekunneilta aavikkolaisen odottaessa hetkeä, jolloin varjo muodostuisi oviaukkoon. Hengityksen lamauttava äännähdys karkasi Ciernan huulilta kun odotuksen tuoma, painostava hiljaisuus päättyi outoon kieleen. Manaukselta kuulostava mongerrus purkautui aivan väärästä suunnasta, jolloin pelosta levinneet silmät tuskin ehtivät vilkaista takanaan manaavaa nuorukaista kun jyrinä löi edestä. Miekka kädessä täristen aavikon asukki ei tiennyt mitä pelätä eniten. Oviaukon täyttämä valonvälähdys ja räjähdys saivat naisen kauhun valtaan, mutta samaan tilaan vei mustan haltian vieraat sanatkin. Pelkoa, lähes hysteriaa lisäävänä mausteena alkoi kuulua yläpuolelta kuuluva, uhkaava narahtelu. Suurten kivien väliin kerätty savimassa alkoi murenemaan kaksikon niskaan. Pienet kivimurut tipahtelivat kaikkialla ympärillä muuttuen aina vain isoimmiksi kiviksi ja lohkareiksi. Silmäkulmassa käyvä välähdys asumuksen pimeydestä – Saphiren nurkkauksesta sai naisen kääntymään vaistonvaraisesti kohtaamaan vihollisen. Oliko Saphire vihollinen? Sittenkin? Lyhyt matka, ja pelko-nimisen pirun jo ottaessa vallan aavikkolaisesti ei hän ennättänyt puolustamaan itseään. Miten olisikaan ehtinyt, kun yläpuolella kantautuva meteli sai Ciernan veren hyytymään niin, että aavikkolainen kaatui hiekkaan mustan haltian mukana. Miekka visusti kädessään aavikkolainen tunsi haltian painon. Lähes suojaavana hahmona yläpuolellaan, jolloin hetkeksi Cierna sulki silmänsä haltian rintakehän suojassa.
Lopullinen rysähdys huumasi hierlikkalaisen korvat hetkeksi. Kivitomu levisi ympäriinsä, mutta hän oli hengissä. Silmiään varovasti raottaen Cierna ei nähnyt hetkeen kuin mustaa ihoa silmiensä edessä ja hetken aavikkolainen olikin varma, että musta haltia oli kuollut. Mielipiteiden, kommenttien tai solvaamisen sijaan ei rääväsuusta ollut kuin tuijottomaan eteensä. Ilma kutitteli vapaana aavikkolaisen kuin haltiankin ihoa. Mahdoton ajatus ei ehtinyt edes asettua todelliseksi tilanteeksi naisen mielessä kun terävä sihahdus, ja väkivaltaisen oloinen tuuppaus herättivät todellisuuteen. Ajattelematta juurikaan sen enempää mitä oli tekemässä Cierna kampesi maasta jaloilleen. Suoraan edessään kohoava, hieman rujokuntoisempi, mutta pystyssä seisova rakennus tarjosi varjon – piilopaikan. Cierna riuhtaisi itsensä liikkeelle maasta ja juoksi varjoon. Selkä kiviseinää vasten tömähtäen aavikkolainen jäi puuskuttamaan. Kauhun laukeamisen jälkeen ruumiinsa tuntui vain osaavan yhden asian – täristä kauhusta. Silmien sulkeminenkaan ei piilottanut julmaa todellisuutta siitä, että hän olisi kohta...lentävän liskon ruokaa. Tutisevat jalat pettivät varjon turvissa, jolloin nainen antoi itsestään ilmi heikkouden jota väitettiin että näissä ihmisissä ei koskaan tavattu. Pelko, tuo nakertava mato lamaannutti hullun aavikkolaisen, joka puristi raivokkaasti miekkaansa, mutta myös jotain muutakin. Jotain, mikä ei ollut ollut kädessään aikaisemmin. Pakottaen itsensä avaamaan silmänsä tuon mielipuolisuuden täyttämässä rauhattomuudessa Cierna katsoi käteensä. Vapaan käden tiukasta puserruksesta valui sormien lomasta kaksi pitkää nyöriä. Rauhattomasti tärisevän käden sisältä löytyi ruskea pussukka, joka oli roikkunut Saphiren kaulalla. Miekka tipahti hiekkaan aavikkolaisen katsoessa pussukkaa, jonka tärisevin käsin tuskin sai auki. Kaunis...silmiä hivelevän kaunis, sininen kivi lepäsi pian kämmenellään. Miten esine oli juuttunut hänen käteensä? Cierna nielaisi. -”Jos autat minua, niin minä kyllä voin luvata pitäväni sinut elossa niin kauan kuin on tarpeellista.”- Kultasilmäinen antoi katseensa laskeutua vielä hetkeksi kauniin kiven pintaan ennen kuin piilotti esineen takaisin pussiinsa. Varoen Cierna kurkisti pystyssä tönöttävän raunion takaa kohti keidasta. Maahan lyyhistynyt nuorukainen tuskin liikahti kivikasan takana, eikä nähnyt aavikkolaisen kasvoja – kuin ei myöskään keitaalle ilmestyneiden etsijöidenkään kasvoja. Cierna veti itsensä takaisin varjoon ja vapisevin käsin piilotti pussukan kartan kanssa kankaidensa sisään.
Seinään tukien aavikkolainen nousi pystyyn miekkansa mukanaan. Lyhyen matkaa rakennuksen kylkeä pitkin hiipien hän saavutti toisen nurkan. Kulkien kevyesti rakenuksen toista reunamaa pitkin kultaisiin silmiin heijastuva näky oli saada naisen jäätymään jälleen paikalleen. Verilammikko levisi keitaan läheisyydessä. Viuhtova häntä ja vilkkuva päälaki kuuluivat liskolle, joka ei keskittynyt muuhun kuin muhkeaan ateriaansa. Ja ratsastaja, sekä pari muuta jäljittäjää erottuivat laskevan kivipölyn toiselta puolen. Aavikkolainen ei kyennyt näkemään enää tuosta nurkasta Saphirea enää, mutta hyvä niin. Hän sai rohkeutta ajatellessaan, että pelastaisi nyt vain omaa henkeään. Vaikka tosin, hän oli kameliton. Tuskin omisti enää edes yhtä kamelin jalkaa, jolloin matkaaminen aavikon poikki pitkän matkan tuntui mahdottomalta ajatukseltakin. Ja jälkensä kulkivat kaikkialla keitaalla. Hän oli raahannut perässään jurttakankaan peittäen raahausjäljet, jotka kuuluivat haltialle. Hän itse oli kiertänyt lähes koko keitaan upottaen askelmansa hiekkaan. Harjanteen jäljet kielivät yksistä ja samoista jäljistä – Ciernan jäljistä, haltian jäljet olivat vain yhdet jotka johtivat tuonne ja päätyivät keitaan rantaveteen. Mutta tästähän haltia oli täysin tietämätön. Samoin kuin mies oli tietämätön siitä, miten todellisuudessa toimi hierlikkalaisten hurjamielisyys. Cierna keräsi hetken rohkeutta, hän ei ollut voimakas, mutta hänen kielensä oli terävä ja kirjava. Hän oli myös nopea ja osasi käytellä miekkaansa. Jäljittäjät, kaksi heistä velhoa lukuunottamatta astelivat lähemmäksi mustaa haltiaa, joka toistaiseksi pysyi piilossa. Hierlikkalainen laski askelmia. Hän antoi kahden mustan astella neljän askelman päähän kivikasasta, jonka takana Saphire piilotteli. Kämmenet iskivät yhteen. Yksi läpsäys muuttui laiskan letkeäksi taputukseksi.
Rakennuksen kulman takaa pilkahti ensin laahusmainen helma, ennen kuin Cierna itse asteli nurkan takaa kasvoillaan selittämätön hymy. Miekka lepäsi kainalossa, jolloin tytön höppänä saattoi taputtaa mässäily äänten täyttämässä ilmassa. Odottamaton ilmestyminen sai kaksikon seisahtumaan. Aavikkolainen, sorja ja pienehkö olento käveli tyynen rauhallisessa ulkokuoressa mustien eteen kavahtamatta edes hirviötä, josta näki vain osan. Äimistys hiljensi myös taputuksen aavikkolaisen suunnalta. ”Tapoitte kamelini melkoisen karskisti”, kultaiset, uskomuksen mukaan paholaisen tai kätyrin silmät nousivat katsomaan keitaan vierailijoita. ”Ilman syytä vieläpä. Enkä pidä siitä, että omaisuuttani turmellaan tällä tavoin”. Aavikkolaisen ilmestyminen herätti hilpeyden tunteen mustissa kulkijoissa. Miehet vaihtoivat omalla oudolla kielellään murinalta kuulostavia sanoja, joista nainen ymmärtänyt mitään – joten, hän jatkoi. Ollen varma, että nämä miehet ymmärsivät kyllä häntä, vaikkei sama toiminutkaan toisinpäin. ”Etsittekö häntä? Kaltaistanne mustaa, surkeaa soturia, josta ei ollut puolustamaan edes omaa henkeään? Sen lisäksi että tuhositte omaisuuttani saavuitte myös aivan liian myöhään ollaksenne minkäänlaiseksi hyödyksi tehtävässänne. Nähkäät...” Cierna otti uskaliaasti askeleita kohti kaksikkoa. Hän kulki ohi kivikasan, sekä itseään väistävän kaksikon välistä. Kenties huvittuneisuus naisen käytöstä kohtaan, tai sitten Saphiren väittämällä silmien paholaismaisuudesta oli riittävä hämmentämään mustien pientä laumaa hetkeksi. Cierna asteli kohti joukon johtajaa, ja ymmärryksensä mukaan myös oli liskon (jota ei pystynyt edes vilkaisemaan) isäntä. ”..hänestä ei ollut minulle iloa kuin muutaman hengen pihahduksen verran. Säälittävä olento kerrassaankin, ja nyt teitä piruja satelee tielleni yhtenään.”
Aavikkolainen seisahtui aloilleen kolmikon keskelle, jolloin kaksikko unohti kivikasan viimeistään. Kultasilmäinen kulkija katseli velhoa. ”Ette usko minua? Nuo kaksi ehkä uskovatkin, mutta ehkä tämä auttaa sinua uskomaan” Cierna kaivoi vyötäisiltään ruskean pussukan, jonka sisältä hän otti esiin kiven. ”Uskomatonta miten jokin niinkin heikko, lähes kuollut jaksoi taistella tämän pienen kiven tähden”, Cierna kieritti kiveä sormissaan velhon edessä. Luoja tiesi miten kovasti aavikkolainen toivoi kiven olevan merkityksellinen myös näille muille. Muuten hän oli asettanut itsensä hyvin, hyvin, hyvin kinkkiseen tilanteeseen, mutta hetken hän ainakin saattoi säästää aikaa tarinoidessaan. ”Joten, voisitteko millään nyt kertoa minulle niin että minäkin ymmärrän...että miksi helvetissä te ette vain voi jättää minua rauhaan? Tai kyllä, tietenkin olisin hyvin mielissäni jos korvaisitte minulle aiheuttamanne vahingot. Täysi mahdottomuusko?” paholaisen katse oli kiertävinään arvioiden mustia haltioita. Kuvitteliko hän vain, vai oliko aseet ilmaantuneet olentojen käsiin kuin tyhjästä. Hän myös havaitsi olevansa kolmen mustan haltian piirittämänä - tai oikeammin, hän oli itse kävellyt piiritykseen. Hierlikkalainen oli hetken hiljaa suupieliään miettivästi liikutellen. ”Mahdotonta siis. Noh, miten olisi jos asettaisit jäljittäjistäsi paremman miekkamiehen minua vastaan? Ratkaistaan asia. Henki hengestä. Jos kuolen saatte kiven, joka kuului sille raukalle, mutta jos toinen heistä kuolee te jätätte minut rauhaan, ja häivytte. Miltä kuulostaa?"
|
|
|
Post by R.C. on Oct 30, 2008 21:13:48 GMT 3
Hierlikkalaisen rynnätessä raunion taa turvaan jäi raskaasti huohottava musta haltia lojumaan yksin kylmälle hietikolle. Saphire oli autuaan tietämätön neidon mieltä aiemmin hiertäneistä epäilyksistä hänen viattomia tarkoitusperiään kohtaan, ja hyvä niin, sillä muutoin miehen olisi kai sietänyt pelätä syöksymistä suoraan toisen miekkaan. Näin epävarmoissa olosuhteissa mielipuolista litaniaa suoltava nuorukainen olisi luultavasti vaikuttanut myös omissa silmissään uhkaavalta. Onneksi Cierna ei silti ollut sortunut hätiköityyn johtopäätökseen, joka olisi maksanut heidän molempien hengen. Eipä silti, ettäkö tilanteen toivottomuus olisi ainakaan soturin osalta väistynyt - kova kohtalo häämötti päinvastoin kaiken aikaa lähempänä. Saphire tukahdutti kiivaan hengityksensä ja vetäisi katanan äänettömästi tupestaan. Hän hautasi sekä miekan että huotran hienojakoisen hiekan alle, ja laski kämmenensä kätkemänsä aseen kahvan päälle. Soturi toimi lähes vaistonvaraisesti, harkitsematta sen tarkemmin tekojaan. Hän olisi nyt hetkellä millä hyvänsä valmis tempaisemaan esiin piilotetun teränsä ja yllättämään vihollisen, mikäli tähän tarjoutuisi sopiva tilaisuus ja aikaa.
Mutta missä vaiheessa omista maanmiehistä oli mukamas tullut Saphiren vihollisia? Mikä oikeus hänellä olisi vahingoittaa lainkuuliaisia tovereitaan? Ihmisen auttamisen sanelema petturuus oli jo kyllin paha rikos nuorukaisen omalletunnolle – pitäisikö hänen syyllistyä vielä murhaankin?! Haltia vetäisi korahtaen henkeä ja kohotti kätensä kasvojensa eteen, horisontissa nousevan auringon ensisäteiden pistellessä jo arkoja, sidottuja silmiään. Puhdas itsesuojeluvaisto lieni tosin se tekijä, joka oli uhannut hetkeksi sokaista nuoren miehen harkintakyvyn. Olisiko hänellä lopulta voimia ojentaa miekkaansa surmaamaan kaltaistaan, riippuisi yhtä paljon fyysisestä kestävyydestä kuin henkisestä kantistakin. Ristiriitojen repimä haltia antoi kämmenensä pudota paljaalle rinnalleen hamuamaan riipustaan, kuin hakien pienen pussukan suojissa lepäävältä jalokiveltä tukea. Samassa hän tajusi kuitenkin kaulanauhan olevan poissa! Kuinka se oli mahdollista? Saphire koetti nopeasti tunnustella maata ympärillään, mutta turhaan. Aarre oli ja pysyi kadoksissa. Vähitellen tapahtumien kulku alkoi loksahdella kohdalleen kuumeisessa päässä. Ainoa tutkimaton taho, jonka haltuun hänen synnyinkivensä olisi voinut päätyä, oli tietenkin nuori hierlikkalainen. Kaikessa hötäkässä vaihtoehto vaikutti enemmän kuin todennäköiseltä. Nuorukainen puraisi kipeästi huultaan, mutta lopulta hänen ei auttanut muu kuin alistua huonoon onneensa. Tuonelan virtaa vartioiva jumalatar olisi kohdattava ilman lahjuksia...
Siinä samassa aavikkolainen tarjosi miehelle toisenkin ikävän yllätyksen – äänistä päätellen nuori nainen oli tehnyt läsnäolonsa tiettäväksi ja saapastellut vapaaehtoisesti teloittajien eteen! Saphire saattoi tuskin uskoa suippoja korviaan. Oliko hierlikkalainen tullut hulluksi?! Neidon siekailematonta haastelua kuunnellessaan haltia tunsi veren pakenevan ihonsa alta. Ei kai toinen tosissaan kuvitellut, että näillä miehillä olisi pienintäkään halua tai oikeutta neuvotella päivänvalvojan kanssa? ’Typerä likka, mitä sinä menit tekemään...’, kirosi Saphire raskaasti mielessään. Kaikki huoli ja vaiva, jonka nuorukainen oli uhrannut neidon eteen, tuntui nyt valuneen hukkaan. Yritys luoda syyttömälle edellytykset selvitä ei toki ollut hääppöinen, mutta tilanteeseen nähden paras mahdollinen. Nähtävästi se ei ollut kelvannut nuorelle naiselle, joka jostain kumman syystä oli päättänyt ruveta uhoamaan aivan väärille vastustajille. Musta haltia vapisi sulasta turhautumisesta, muistaen tuskin hengittää tyrmistykseltään. Hän pysytteli kuitenkin hiljaa hiiskumatta piilossaan, tietäen tilanteeseen puuttumisen olevan turhaa. Voimaton mies ei voinut tehdä mitään toisen hyväksi. Niinpä hän uskoikin olevan enää vain sekuntien kysymys, milloin rauniokasan tuolta puolen kantautuisi raakalaisen kuolinkirkaisu, kun terävä katana survaistaisiin tämän sisuksiin...
Jäljittäjien joukko oli pysähtynyt ja kääntänyt huomionsa suuntaan, josta neidon hävytön taputus oli lähtöisin. Kamelin ruholla ruokaileva fangorn kohotti myös toviksi kuonoaan, lipoen pitkällä ja kaksihaaraisella kielellä verisiä huuliaan. Päälaeltaan piikikäs ja pitkähäntäinen lisko muistutti jonkin verran lohikäärmettä, vaikka se oli selvästi pienikokoisempi ja yhtä raajaparia vajavaisempi. Etummaiset jalat olivat kehittyneet suoraan nahkaisiksi siiviksi kuten lepakolla. Satuloitu peto silmäili naista hetkisen, kunnes se menetti tähän mielenkiintonsa ja jatkoi kaikessa rauhassa syömistään. Isännän ja vastustajien väliset asiat eivät otusta juuri hetkauttaneet. Kultaiset silmät herättivät sen sijaan kahdessa mustahaltiasoturissa huomiota. He perääntyivät pari askelta silkasta hämmästyksestä päivänvalvojan osoittamaa röyhkeyttä kohtaan. Moista ylimielistä asennetta olisi totisesti sopinut odottaa pikemminkin ilkeältä demonilta kuin Ciernan kaltaiselta lyhyenlännältä ihmislikalta. Etummainen parivaljakko näytti silmämääräisesti olevan samaa ikäluokkaa Saphiren kanssa. Aavikkolainen jäi leikiten heidän pituutensa varjoon. Nämä sotilaat olivat vasta kokemattomia ja karaistumattomia alokkaita, minkä myötä hierlikkalaisen harvinainen piirre oli tehnyt heihin toivotun vaikutuksen. Joukkion johtaja oli ikävä kyllä toista maata...
Kulmakarvakaan ei värähtänyt velhon kasvoilla neidon seisahdettua uhmakkaasti hänen eteensä. Maidonvalkeat, utuiset silmät saivat vanhemman haltian näyttämään miltei pystyyn kuolleelta. Silti ihmisnainen saattoi olla aivan varma siitä, että häntä mittailtiin kaiken aikaa viileästi tuon jähmettyneen julkisivun takaa. Maagin ympärillä pyörteili ohuin kiehkuroin tummaa usvaa, aivan kuin hän olisi ollut jonkinlaisen lumouksen alaisena. Arvaus osui aivan oikeaan. Mies kuunteli neidon julkeaa sanailua aikansa, suoden toiselle hetken armonaikaa. Kuinka hävytön ja harhainen tämä päivänvalvoja olikaan... Toisaalta hupakko vastasi jossain määrin velhon kokemuksia kultasilmäisestä kansasta. Neito saattoi hämätä hänen käskyläisiään, vaan ei velhoa itseään, ja jos toinen kuvitteli, etteivät he aikoneet tutkia koko keidasta löytääkseen luopion ruumiin tai vihjeitä mukanaan karanneen vaaleaverikön olinpaikasta, niin... noh, hierlikkalaisen täytyi yksinkertaisesti olla ulapalla Kuun kansan toimintatavoista. Heidän ei tarvitsisi tehdä mitään sopimuksia raakalaisen kanssa. ”Shírûn nân’Dei.(Tappakaa hänet.)”, sihahti mies viileään sävyyn, ja ennen kuin neito arvasikaan, oli hän jo ohittanut kolmikon matkallaan kohti raunioita. Yhdessä hetkessä maagi oli ollut aivan toista vastapäätä, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän näytti liukuneen monta metriä edemmäs. Hermostuttavan ilmiön saattoi sulattaa, jos ymmärsi velhon pystyvän etenemään yhdellä askeleella pidemmän matkan kuin tavallinen kaduntallaaja, kiitos poikkeuksellisten kykyjensä. Neidolla taisi tosin olla nyt muitakin huolenaiheita, mikäli kahden muun mustan haltian uhkaavista liikkeistä saattoi mitään päätellä. Soturit aikoivat tehdä työtä käskettyä ja päästää toisen päiviltä.
|
|
|
Post by Tylppy on Nov 4, 2008 17:45:47 GMT 3
"Minun täytyy olla päästäni vialla..." kuiskaus syvällä silmien takana saneli Ciernan mieleen aivan kuin julki haluava omatunto. Kultaiset silmät katselivat maidon valkoista pintaa. Silmät- jos ne olivat silmät ollenkaan- olivat syvällä velhon päässä ja niitä oli vaikea kohdata. Kiintopisteettömät, valkoiset pallot, jotka tuntuivat näkevän koko alueeltaan olivat pelottava näky. Aavikkolainen tarkasteli velhon synkkää ulkomuotoa. Mustat savukiehkurat, kuin maitoiset silmät olivat riittävän voimakas yhdistelmä saamaan, jopa hierlikkalaisen tuntemaan epäluuloja elämän oikeasta muodosta. " Taikaa ei ole olemassa. En saata uskoa sitä...minä...tämä kaikki pitää kyetä selvittämään. Järjellä. Ja nämä kaikki...tämä outo kansa.. He ovat eläviä! Näin itse Saphiren haavat. He ovat kuolevaisia Cierna...he ovat kuolevaisia, kuolevaisia. Ei ole taikaa...sinun vain pitää ajatella, että kaikki selviää. Järjen kanssa. Aivan..niin, järjen kanssa", aavikkolainen puraisi kevyesti huultaan kuullen ilkeän rosoisen kielen taas. Toisin kuin Saphiren puhumana, nämä sanat tulivat sivalluksena vasten kasvoja. Lopullisen tuntuisina ja ennen kuin Cierna ehti enempää ymmärtää oli velhon paikalla pelkkää ilmaa.
Hätkähtäen ja ympärilleen katsoan aavikkolainen näki savuavan velhon kauempana. "Sellaista ei olekaan. Ei ole...ei voi olla" , suupielet nytkähtivät jälleen hierlikkalaisen katsoessa olkansa yli taakseen. Kaksikko liukui lähemmäs. Kaksikon kissamaisen keveä liikehdintä toi naisen mieleen suurikokoiset puumat. Rauhalliset, pitkät ja rennot liikkeet sopivat kuvaamaan isoa ja kunnioitettua kissaeläintä, mutta nämä olennot...nämä mustat olivat yhtälailla kevytliikkeisiä - mutta eivät yhtälailla kunnioitettavia olentoja mitä puumat. Laittaa nyt kaksi yhtä vastaan! Cierna nosti sivullaan lepäävän aseensa. "Te olette kuolevaisia niin kuin kaikki muutkin. Antaa tulla vaan te maitosilmäiset hiippakorvat!" itseään rohkaisten ja estäen jäätymästä paikalleen Cierna manasi omalla kielellään. Karkeat, koristeettomat sanat olivat mustille olennoille yhtä hepreaa mitä näiden kieli oli tytöllekin. Vaikutukseltaan kuitenkin saattoi toivoa, että ymmärtämättömät sanat olivat vaikutusvaltaisia, pahaa enteileviä, tai edes hieman pelottavia. Kaksi vastaan yksi - ei tuntunut koskaan olevan reilua. Mutta Cierna sai apurin itselleen. Taivaanrannan toiselta puolen, kivikasan suunnalta uneliaasti nouseva aurinko aikoi tehdä läsnäolonsa tiettäväksi. Ja mikäli aavikkolainen osasi yhtään yhdistellä asioita, oli selvää, etteivät nämäkään olennot (vaikkakin terveet ja voimissaan) kykenisi olemaan luonnollisia auringon alla pitkään. Tosin...se, että kestäisi aavikkolainen niin pitkään että aurinko todenteolla ehtisi kärvistelemään mustaa ihoa oli vain hetkistä kiinni.
Kaksi mustaa haltiaa ei todellakaan aikonut piestä vuoronperään nuorta aavikkolaistyttöä, vaan yhdessä rinta rinnan, katanat esiin vedettyinä kaksikko juoksi kohti ihmisolentoa. Varmoina tehtävän olevan helppo. Yksi sivallus kumpaiseltakin niin neiti suurisuu olisi pian kolmessa osassa. Hieno ajatus tietenkin, mutta Cierna oli toista mieltä. Tuskan huudon sijaan ilmassa kilahtelivat aseiden terät. Hierlikkalainen nosti kookkaan kahdenkäden miekkansa molemmin käsin kohti juoksevia haltioita. Alimman lyönnin estäessään aavikkolainen valahti polvilleen, jolloin kaulaansa tavoittellut lyönti halkoi ilmaa siitä kohtaan missä kaulan piti oleman. Rivakasti hierlikkalainen nousi jaloilleen ja kierähti ympäri ottaakseen uudet iskut vastaan. Pieneksi ihmiseksi aavikkolainen oli nopea väistelemään, vaikka hyvinkin hidas iskemään omia lyöntejään, sillä kaikki aika Ciernalla meni terävien ja nopeiden katanan iskujen torjumiseen. Kenties hierlikkalainen sai kiittää onneaan kaksikon kokemattomuuden ja karaistumattomuuden suhteen. Haltioiden lyönnit toimivat kyllä varmasti tilanteissa, jolloin molemmat osapuolet ymmärsivät taistelemisen kulun sotilaallisen merkityksen. Cierna pelasi hivenen epäreilusti väistellessään ja luikkiessaan loikkauksen sinne ja toisen tänne päästäkseen teräviä aseita pakoon. Puhumattakaan, kun toisen haltian katana tavoitteli iskullaan hierlikkalaisen oikeaa käsivartta oli tyttö painanut jalkansa pitkälle hiekkaan ja potkaisi reilun määrän hiekkaa toisen silmille. Hiekkaryöpsyn kasvoilleen saanut haltia oli pelistä pois hetken, jolloin hetken kahakka näytti suotuisalta. Hetki oli kuitenkin lyhyt aika nautittavaksi. Haltia, hiekkakylvyltä välttynyt, onnistui kamppaamaan aavikkolaisen maahan, jolloin miekka kirposi Ciernan kädestä. Voitokas naurahdus ja musta, kevyt haltia kävi hierlikkalaisen kimppuun. Kyljelleen maahan lentänyt ihmisrääsy ei kuitenkaan odottanut että katana olisi suikaloinut selkärankaansa. Tyttö kierähti pois aseen tieltä, jolloin katana upposi kovasta iskusta hiekkaan.
Murinan ja kihinän sekainen ääni tuntui toistuvan kunkin kolmikon hampaiden lomasta tasaisena purona, mutta nyt siihen sekoittui haltian tuskainen ärähdys. Maassa- pois haltian katanan tieltä kierähtänyt hierlikkalainen kierähti takaisinpäin iskien kyynerpäänsä voimalla asettaan hamuavan haltian solisluuhun. Toistamiseen Cierna ei ollut niin onnekas, että olisi ehtinyt tieltä väistämään, sillä käsi nousi hiekasta katanan kanssa hyvin nopeasti - ikävästä lyönnistä huolimatta. Ilmassa kuului silauksen tekevä ääni ja aavikkolaisen ikävä parahdus. Pätkä mustaa palmikkoa levisi aavikolle verivanan mukana. Leuan viertä kulkeva haava sai kultaiset silmät syttymään. Tuskan kiroukset pääsivät naisen suusta, kun samalla nyrkki iski voitokkaasti hymyilevän haltian nenään. Tuskallinen urahdus - jälleen ja verta nenästään valuva haltia hoiperteli vastaan tyttöä. Puoliksi seisaalleen itsensä kammennut hierlikkalainen ylettyi viimeisellä hetkellä miekkaansa haltian käydessä kimppuun uudestaan. Haltia liikkui syöksyen maahan ja kaatuneen naisen kimppuun. Samassa sai mies aikaan itsesään viimeisimmän äänensä, lyhyen, kivun täyttämän huudon ennen kuin hiekka vaiensi avoimeksi jääneen suun.
Ciernan molemissa käsissä tärisi kahden käden miekkansa, jonka terä valui punaista verta. Sakean punainen neste tipahteli maassa kyyhöttävän aavikkolaisen ylle. Sivuttain, voimalla sivallettu lyönti oli halkonut hyökkäävän, harkitsemattomasti liikehtineen mustan vatsan. Cierna, jonka käsivarret täplittyivät vieraan olennon verestä alkoi lähes tärisemään paikoillaan. Jähmettyneenä kultaiset silmät tuijottivat maahan kaatuneen mustan ruumista. Lamaantuen aavikkolainen puuskutti, ja olisi vajonnut kauhun keskelle ellei vieraskieliset sanat olisi häntä jälleen herättäneet. Hiekkamyrskyn kasvoilleen saanut musta oli jälleen jaloillaan ja raivoissaan. Vapisten Cierna nousi ylös.
"Tapan sinutkin jos täytyy" hierlikkalainen murahti saaden itseensä valettua vielä viimeisen määrän suonissaan jylläävää adrealiinia. Ensimmäinen haltia oli kaatunut helposti, miksei tämä toinenkin? Hierlikkalainen näki mustan takana nousevan auringon. Säteet olivat valaisseet jo keidasta, mutta musta haltia, joka paloi suurempaa tappamisen himoa kuin aikaisemmin tuskin edes huomasi miten lämpö kutitteli ihoa. Hierlikkalainen katsoi hetken eteensä, ohi haltian tuota nousevaa aurinkoa. Kipu alkoi säkenöidä jossain adrealiini virran takana. Takova syke rummutti mielen takana. "Se ei ole vielä ohi...ei vielä. Aurinko...toivottavasti tästä aamusta tulee kuumaakin kuumempi...Voi luoja, anna olla niin" mielessään rukoillen hierlikkalainen havahtui kuullessaan murahduksen.
Haltia juoksi kohti paikoilleen jäänyttä hierlikkalaista, joka tuskin ymmärsi väistää terävää iskua. Miekat kolahtivat uudestaan, kerran ja toisen ja kolmannen. Cierna kulki taaemmas kohti veden rajaa väistellen ja torjuen hullunlailla kimppuunsa käyneen etsijän iskuja. Katseen tietoiduudessa kävi näky nousevasta auringosta aina vain paremmin. Samalla hän itse valosta näkökykyään heikentäen yritti tehdä vain kaikkensa, ettei katana survoutunut kiinni lihaansa. Viimein, kun haltia oli lyömässä korkealta ilmasta tappavaa iskua kohti aavikon asukkia kierähti tyttö haltian selkäpuolelle. Nopeasti, ajattelematta ja murhanhimoisena kohtasi tuo musta haltia silmiään polttavan auringon. Tuskan ulvahdus ja sokeasti lyöty isku sai aavikkolaisen liian aikaisin ilmaistun voitonilon kuolemaan hetkessä. Ciernan oli parkaistava tuskasta. Kaksi terää valui verta. Toinen oli tehnyt tappavan lyönnin, ja toinen muuten vain hyvin ikävän raapaisun. Haltian ruumiistaa pilkotti suuren aseen pää selkäpuolelta. Kun taas katanan terä oli sivaltanut keskimmäisten kylkiluiden lomasta.
Aavikolla laski hetken hiljaisuus, vain terät lipuivat alas eläväisinä pidetyistä kehoista. Tumma haltia valui polvilleen, ja kyljelleen, kun taas hiuksistaan puolet menettänyt aavikkolainen jäi aloilleen. Mustat hiukset taistelun tiimellyksessä avoimiksi levinneinä Ciernan kasvot tuskin näkyivät, mutta hän oli pystyssä. Tai ainakin hän oli hetken pystyssä. Vielä. "Olen auringon alan asukki, hierlikkalaisten kansasta - ja sinäkö ajattelet kykeneväsi uhmaamaan minua soturein, jotka auringossa ovat heikkoja?" vaimeasti, yleiskielellä Cierna murisi. Kipu levisi aavikkolaiseen, joka ei enää silmissään nähnyt mustan velhon kehoa, eikä mustaa savua. Kuitenkin aavikkolainen katsoi uhmakkaasti suunnalle missä tiesi velhon olevan - tai ainakin olleen...jossain vaiheessa. Kenties.
Tumma, pelkäksi hahmotelmaksi katseen alla muuttuva velho ei tuntunut seuraavina hetkinä ollenkaan uhkaavalta. Eikä aavikkolainen tuntunut muistavan liskonkaan läsnäoloa. Aavikkolainen valahti polvilleen. Kitalaelle levisi veren rautainen maku. Kauhun ja pelon, räiskeen ja melun keskellä aavikkolainen oli onnistunut puraisemaan kieleensä - jolloin tuolla hetkellä Cierna oli varma että kuoleman temppelin kuninkaan vartija kävisi hänet noutamassa. Kauhun kangistamana, ja kuolemaa ajatellenkin aavikkolainen tunsi heikotusta. Eteensä katsoen katse kohdistui vain mustaan ihoon. Kuolleeseen nuorukaiseen, jonka viereen hierlikkalainen kellahtikin. Tajuttomuuden raskas uni sieppasi järkytyksestä pyörtyneen olennon pauloihinsa.
|
|
|
Post by R.C. on Nov 12, 2008 18:37:40 GMT 3
Heikentynyt soturi makasi hievahtamatta hiekalla ja kokosi voimiaan, joita hän arveli vielä ennemmin kuin myöhemmin tarvitsevansa. Todennäköisesti nuorukaisen tilaisuus puolustautua tai pelastautua tulisi tosin liian myöhään, jos milloinkaan. Uhkarohkean naisen kohtalo vaikutti sitäkin varmemmin sinetöidyltä. Miksi kannatti edes yrittää, kun elämä tuntui viskelevän eteen vain entistäkin kiperämpiä ongelmia ja onnettomuuksia? Mustaa haltiaa harmitti ennen muuta silkka kyvyttömyytensä vaikuttaa tukalan tilanteen kulkuun. Tuskin viikkoakaan oli vierähtänyt siitä, kun nuorukainen oli ollut vielä voimiensa tunnossa, lupaava tulevaisuus edessään. Nyt Saphire koki olonsa lähinnä sairaaksi ja raihnaiseksi vanhukseksi odottamassa kuolemaa ja kadotusta. Siinä sivussa taas yksi nuori nainen saisi surmansa hänen takiaan, sillä haltia oli lähes varma siitä, ettei vaaleaverikkökään enää kovin pitkälle pötkisi, mikäli velho lähtisi tämän perään. Raunioituneen majan takaa alkoi samassa kantautua kuuluvia kirouksia, jotka saattoivat kirvota vain hierlikkalaisen huulilta. Vaikka aavikkolaisen sanoja ei voinut ymmärtää, pystyi niiden sävystä yksin päättelemään julki lauottujen mielipiteiden luonteen.
Yhtäkkiä nuorukaisen selkäpiitä alkoi toden teolla kylmätä, eikä tämä hyytävä tuntemus liittynyt mitenkään keitaalla käynnistyneeseen kamppailuun elämästä ja kuolemasta. Haltia pikemminkin vaistosi kuin aisti synkän teloittajansa lähestymisen. Uhkaava aura pyyhkäisi kuin paineaalto Saphiren ylitse, saaden hänen sielunsa vapisemaan. Sotavelhot olivat hyvin lähellä täydellisiä sotilaita: Tunteettomia, tuhovoimaisia ja tehokkaita tappajia. Kaiken armon, myötätunnon ja säälin saattoi unohtaa joutuessaan kanssakäymisiin mustien maagien kanssa. Näiden pelättyjen ja paatuneiden haltioiden uskottiin rakastavan yksinomaan voimaansa, jonka käytön tuottaman mielihyvän tähden he olivat valmiit surmaamaan vaikka omiaan. Normaalisti soturit olisivat kärsineet voimakkaita tunnontuskia veljiensä veren vuodattamisesta, mutta eivät velhot. He ottivat ja suorittivat tehtävän juuri siten, miten herransa tahtoi sen esittää. Saphire hahmotti pahaenteisen varjon lankeavan ylleen, ja tunsi katanan viileän kärjen painuvan kevyesti kaulavaltimolleen. Nuorempi yönkulkija vetäisi tukahtuneesti henkeään ja koetti parhaansa mukaan pysyä tyynenä, ollakseen lamaantumatta tai suistumatta pakokauhun valtaan.
”Missä ihmisnainen on?”, viilsi velhon jäätävä, monotoninen ääni ilmaa hänen yläpuolellaan. Soturi tunsi kätensä alkavan täristä, ristiriitaisten ajatusten poukkoillessa villisti päänsä sisällä. Kysymys oli aivan odotettu, eikä siihen ollut olemassa suotuisaa vastausta. Kertoisipa hän totuuden tai valheen, tai kieltäisi tietävänsä koko asiasta, seuraisi kuolema vääjäämättä. Tapahtuisiko se nopeasti ja tuskattomasti vaiko hitaasti ja kivuliaasti, olisi yksin nuorukaisen päätettävissä. Joustavin vaihtoehto olisi tietenkin pysyä hiljaa ja hankkia täten hieman lisää aikaa, vaikka musta haltia ei tiennytkään, mihin hän aikaa enää tarvitsi. Mitä hän saattoi tällä vitkuttelulla voittaa? Hurjan taistelun äänet kajahtelivat yhä nousevan auringon kultaamalla kentällä. Lieni vain ajan kysymys, milloin heikoin osapuoli murtuisi kahden voimakkaamman edessä, eikä Saphire ehtisi enää millään kolmikon väliin. Samassa miehen huomio repäistiin kivuliaasti takaisin käsillä olevaan hetkeen. Hän sävähti polttavasta tuskasta poskellaan, jota maagin miekka oli hetken murto-osassa ehtinyt sivaltamaan. Kirkas verivana norui jo kerran arpeutuneesta haavasta kaulalle, jolle teräkin oli taas laskeutunut. ”Missä ihmisnainen on?”, toistui kysymys kylmänä ja peräänantamattomana haltian omalla kielellä. Tällä kertaa varoittava äänensävy antoi tosin ymmärtää, että seuraava vaitonaisuudesta koituva rangaistus olisi paljon, paljon edellistä ankarampi...
Kovistelun kohteeksi joutuneen soturin keho oli niin läpeensä jännittynyt, että hänen ranteensa ja sormensa alkoivat jo puutua. Siinä aivan lähellä, ohuen hiekkakerroksen alla, lepäsi hänen uskollinen miekkansa, joka ei ollut sukupolviin murtunut. Saphire tiedosti hyvin, ettei hänen tarvitsisi muuta kuin hamuta ote kahvasta ja tuikata terä ylleen kumartuneen vihollisen rintaan. Vain yksi, yllätyksen voiman siivittämä salamannopea liike, ja hän saattaisi välttyä lähes varmalta turmiolta... Miehen mieli oli kuitenkin miekkaa heiveröisempi, eikä se tahtonut taipua tappamaan yhtä omistaan, olipa tämä velho tai ei. Samassa hän kuuli kuivan, ivallisen naurun kumpuavan yläpuoleltaan. ”Tiedän kyllä, mitä piilottelet hiekan alla. Kuvittelitko aivan vakavissasi pystyväsi tarttumaan siihen aseeseen? Enpä usko. Pelkuruus on kirjottu ympäri kasvojasi, sillä olethan vain kapinen petturi, kansasi luopio ja perheesi häpeäpilkku. Syvällä sisimmässäsi taidat itsekin ymmärtää ansaitsevasi rangaistuksen...”, herjasi maagi vankiaan pilkallisesti. Saphire tunsi sydämensä vajoavan liki vatsanpohjalleen saakka. Vastustajan arvatessa viimeisen valttinsa vaikutti toivo nyt viimeistään menetetyltä. Kaiken lisäksi velhon oletuksessa oli myös perää; Luultavasti Saphiren rohkeus ei riittäisikään moiseen radikaaliin siirtoon, ja vielä varmemmin yritys oli tuomittu epäonnistumaan.
Nuorukainen ihmetteli hiljaa itsekseen, miksei hän suostunut vieläkään luovuttamaan ja kohtaamaan kiltisti loppuaan? Miekanterät kilahtelivat yhä kaukaisuudessa toisiaan vasten. Kukaties musta haltia odottikin vain noiden äänten vaikenevan, saadakseen lopullisen varmuuden siitä, että nuori nainen olisi kuollut, ja peli sitä myöten menetetty. Miksi siinä kesti näin kauan? Hierlikkalainen piti vastoin kaikkien odotuksia ilmeisen urheasti puoliaan, mutta hyvä onnikaan tuskin jatkuisi loputtomiin. Viimein keitaalle laskeutui syvä hiljaisuus, joka enteili myös nuoren miehen periksiantoa. Soturi sulki silmänsä siteen alla ja puri katkerasti hammastaan. Siinä samassa haltian korviin kantautui kuitenkin tuttu, uhitteleva ääni, joka sai hänen hidastuneet aivorattaansa pyörähtämään hurjaan vauhtiin. Ihminen oli sittenkin jäänyt eloon! Samaisen havainnon tehnyt maagi oli kääntänyt ärtyneet kasvonsa naisen suuntaan. Tässä oli se heikkouden hetki, joka soturin tuli käyttää hyväkseen! Ja sillä punaisella sekunnilla Saphire tunsi mielensä sumenevan ja kehonsa toimivan kuin omia aikojaan. Hän upotti sormensa hiekkaan, kahmaisi katanan käteensä ja tähtäsi terän kohti yllään häälyvän velhon rintaa. Kuului yllättynyt älähdys ja pieni, pahaenteinen töksähdys. Kauhu salpasi sokean haltian hengityksen. Hän tajusi jo aistimastaan vastuksesta osuneensa harhaan!
Isku oli mennyt tuuman verran vikaan ja kilpistynyt vihollisen rintalastaan. Haava oli syvä mutta ei kuolettava. Velhon tyrmistynyt katse singahti nuorukaiseen, jonka häikäilemättömästä teosta koituva seuraus oli jo helposti arvattavissa. Miekka, jota soturi oli käsivartensa varaan kohottautuessaan väistänyt, alkoi jo vaarallisesti kohota, maagin aikoessa epäilemättä syöstä sen vankinsa sisuksiin. Sokea haltia koukisti hädissään jalkansa ja suuntasi kovan potkun kohti vihollisen nilkkoja, saaden maagin kuin ihmeen kaupalla horjahtamaan! Miehen rintakehässä törröttävä terä luiskahti nyt sivuun ja osui viimeinkin kylkiluiden väliin, tunkeutuen eteenpäin kaatuvan velhon keuhkojen läpi ja lävistäen tämän sydämen. Samalla kuumeisella ponnistuksella nuorukainen onnistui viime hetkellä kierähtämään kaulaansa tavoitelleen terän tieltä sivuun. Kuului tukahtunut urahdus, vaimeaa, sihisevää pulputusta, ja sitten oli taas aivan hiljaista. Saphire lojui henkeään haukkoen päälleen puolittain pudonneen ja siinä silmänräpäyksessä kuolleen mustan haltian alla. Tilanne tuntui täysin epätodelliselta ja kammottavalta. Hän oli tehnyt sen... Ja miksi? Miksi piti elämää suojellakseen tappaa omaa lajiaan? Mustaa haltiaa alkoi kylmätä sisältä käsin, vaikka kuuma aamuaurinko poltteli jo tummaa ihoaan. Silloin hän muisti ihmisnaisen, joka oli yhä elossa. Hän ei ollut yksin...
”Cierna, oletko kunnossa?”, kutsui nuorukainen käheällä äänellä, työntäen velhon hervottoman ruumiin päältään. Hiljaisuus yksin seurasi hänen epätoivoisten sanojensa kaikua. ”Cierna!”, huudahti Saphire nyt entistä kuuluvammin, mutta saamatta nuorelta naiselta vieläkään vastausta. Pahojen aavistusten herätessä hän kampesi itsensä polvilleen, koettaen päästä myös ylös seisaalleen. Voimattomat jalat eivät kuitenkaan tahtoneet vielä kantaa, ja niinpä sokea soturi joutui puolittain kontaten ja kompastellen kiiruhtamaan kohti paikkaa, josta hän muisti neidon äänen viimeistä kertaa kantautuneen. Matka tuntui tuskastuttavan pitkältä jokaisen hukatun sekunnin ollessa kohtalokas. Tuntui kuin jokainen raunion murikkakin olisi kuin kiusallaan asettunut hoipertelevan haltian eteen. Nuorukainen kohtasi ensin yhden, ja sitten toisenkin etsijän ruumiin, joista jälkimmäisen vierestä hän tavoitti viimein myös tiedottoman hierlikkalaisen. ”Cierna?”, kuiskasi Saphire hermostuneena, peläten jo hetkisen toisenkin heittäneen henkensä. Naisen ranteen ja siinä sykkivän heikon pulssin löydettyään huokaisi haltia kuitenkin helpotuksesta. Ripeästi tunnustellen hän havaitsi kyljessä kohdan, jossa kangas oli revennyt ja verestä märkä. Osaamatta vielä arvioida vaurion vakavuutta repäisi soturi kaistaleen kangasta, mistä ikinä sattui sitä käsiinsä saamaan, ja kietaisi loukkaantuneen vyötärön ympärille tiukan puristussiteen. Enempää hän ei tähän hätään pystynyt toisen hyväksi tekemään. Vuoto oli vain saatava tyrehtymään ja toivottava, ettei nuori nainen ollut menettänyt liikaa elimistönsä kallisarvoisinta nestettä.
Nuorukaisen seuraava pakottava huolenaihe ja haaste oli hakeutua jo vaarallisen korkealle kohonneelta auringolta suojaan. Hengästynyt musta haltia vetäisi ilmaa syvään keuhkoihinsa, jännitti särkevät lihaksensa ja lähti vuoroin kantamaan ja raahaamaan velttoa neitoa kohti raunioita. Keitaalla kyyhöttävistä majoista huonokuntoisempi oli luojan kiitos vielä pystyssä, ja se tarjosi haltialle ja haavoittuneelle ihmiselle matalan katon pään päälle. Perille päästyään Saphire oli kuitenkin niin läpeensä uupunut ja päivänsäteiden pökerryttämä, että hän tuupertui lähes samantien hiekalle laskemansa aavikkolaisen vierelle. Toipuisiko nuori nainen haavastaan, ja olisiko kaksikko edes jonkin aikaa turvassa, jäisi yksin ajan näytettäväksi...
(( Pahoittelen vuoroni kestoa ja pituutta. Lentävä lisko jäi vielä keitaalle hengaamaan, vaikka en tätä tietoa vuorooni liittänyt. :7 ))
|
|
|
Post by Tylppy on Nov 15, 2008 23:21:46 GMT 3
Hiljaisuus ei omannut vierellään ikävää sävyä pelkoa, ei kipua. Rauha oli täydellinen. Jopa kohina, joka liikkui korvien sisällä tuntui rauhalliselta purolta. Soliseva kohina oli tyynen tuntuinen hiljaisuuteen vaipuneessa mielessä. Ajatusten virta oli ehtynyt, eikä tajuttomuudessa ollut sijaa ajatuksille tai muistoille. Oli olemassa vain tuo tasaisen vuolas solina, joka piti hierlikkalaista pauloissaan. Turvassa kaikelta julmuudelta ja kivulta. Naisen saamat haavat eivät olleet yksikään tappamaan kykenevä, mutta aavikonhelteessä pienikin haavauma saattoi olla kohtalokas. Varsinkin jollei haavoja puhdistettu, sidottu ja hoidettu kunnolla. Mutta hiekan lennähtäessä tajuttomaksi veltostuneen ruumiin alta, ei ajatuskaan kyljen haavan hoitamisesta käynyt juurikaan mielessä.
Mutta tuskin ensimmäinenkään järkevä ajatus oli ehtinyt edes käydä hierlikkalaisen mielessä enää sen jälkeen, kun velhon viimeisetkin sumuiset piirteet olivat mustuneet näkyvistä. Kauhun näivettämä mieli ei luonut ensimmäistäkään valoisaa, viimeisen ja lopullisen hetken avaamaa kaunopiirteistä kuvaa kotimkontujensa maisemista. Suljettujen silmien takana ei loistanut kuvaa nauravista kasvoista, perheläheisistä hymyistä tai ystävistä. Kullankeltaisten silmien takana eli vain muisto veret jäädyttämästä pelosta. Velhon maitoiset silmät olivat jääneet viimeiseksi näykseen sielunsa sokkeloissa. Pelko, ja kaaos jäivät viimeisiksi muistikuvikseen ennen kuin kuoleman mustaruhtinas olisi hakemassa suojattiaan pimeyden tulisille katukiville...
Tyhjyyteen jäänyt nainen odotti. Tumman sumun keskellä Cierna katseli ympärilleen, yksin ja unohdettuna. Minuutit kuluivat ja hän oli edelleen yksin. Odottaen ja varroten noutajaansa. Jossain kaukana, solisevan huminen kauimmaisella laidalla tuntui tutulta. Kaikuna korvissaan liikku ääni oli vaimea kuiskaus. Ääni kuului toistamiseen. Lähempänä. Unohduksessa Cierna katseli ympärilleen, ojentuen kohti ääntä. Lähemmäksi kulkeminen oli mahdotonta. Ojentuva käsi ei tavoittanut mitään mihin tarttua. Ajatuksettomassa hiljaisuudessa hierlikkalainen katsoi tyhjyyttä. Unta, joka oli pimeä, mutta rauhallinen. Hän ei pelännyt pimeyttä, sillä se ei uhannut häntä. Ja ääni, joka tuttavuudellaan kaikui läheisyydessä sai Ciernan varmistumaan siitä, että vielä ei ollut aika kohdata hakijaansa tuonelan porteilta.
Saphiren laskettua varjoon raahaamansa hierlikkalaisen, nousi Ciernan rintakehä kevyesti. Kevyt huokaus kumpusi veren tahraamalta huulilta. Adrealiinin ehtyessä viimeisen pisaraan sokeasti taistoon lähteneen aavikkolaisen ruumista, oli jäljelle jäänyt vaan tuhottoman väsynyt ruumis. Keho joka huusi valvottujen tuntien jälkeen unta.
Ja hierlikkalainen nukkuikin, monia tunteja ohi kuuman aamunkoin ja sitä tulisemman päivän. Vasta kun aurinko aikoi kierähtää korkeimmalta taivaankohdalta laskeakseen, alkoi aloillaan levännyt ihminen liikahdella. Tuskainen ynähdys virvoitti kuolleeksi itsensä uskoneen aavikkolaisen herämään hyvinkin tuttuun ympäristöön. Hämärässä kivikatto piirtyi harhailevien silmien eteen ensimmäisenä näkynä. Hetken Cierna uskoi nähneensä hyvin epätavallista unta, kunnes verenmaku herätti aavikkolaisen viimeistä hiuskarvaansa myöden. Ilmalla täyttyvät keuhkot puhalsivat suuren määrän ilmaa ulos, jolloin samaan aikaan pöllähtänyt aavikkolainen kimposi istumaan – saaden itseensä muistumaan myös sen että kipuakin oli olemassa. Salamanlailla lyövä kivun isku kyljessä sai hierlikkalaisen olemaan hyvin varma että kuoleman joet, virrat ja vuonot olivat vain haavekuva kaukaisuudessa.
Aavikkolaisten karskilla kielellä äännetyt (arvatenkin kirosanat) kimposivat istualleen nousseen naisen huulilta kuin ryhmittymä myrkkynuolia. Heräämisen mukanaan tuoma tietous avarsi Ciernan todellisuuden tajua. Hiekka oli viileää allaan ja hän oli yltäpäätään hiekassa. Mustuneet muistikuvat jättivät tyhjän aukon naisen mielessä. Miten? Kuinka? Millä tavalla? Ja miksi ihmeessä hän tönötti hiekassa? Mustuneva mielikuva velhon hahmotelmasta sai aavikkolaisen älähtämään kauhuissaan. Oliko hän sittenkin kuollut? Mutta vankina? Jossain..magian ja luonnollisuuden välissä? Kauhuissaan kultasilmäinen ihminen kokeili rintaansa tuntien kuitenkin helpotuksekseen sydämensä takovan omalla paikallaan. Samoin myös rintakehä nousi hengityksen myötä, mutta sitten vasta sumeat ajatukset johdattivat naisen tuntemukset perille asti. Hän oli haavoittunut. Ei pahasti, mutta ikävästi. Kyljessään tuntema polte sai aavikkolaisen tarkastelemaan repäistyä kangaspalaa lantionsa ympärillä. Kangas oli omaansa, se oli varmaa, mutta hän ei ollut itse sitä kietaissut.
”Saphire?” varovaisesti Cierna puheli ilmaan.
|
|
|
Post by R.C. on Nov 16, 2008 1:45:42 GMT 3
Mustan haltian mieli oli pimennyt sillä sekunnilla, jona kehonsa oli valahtanut veltoksi raunioiden alla. Saphire ei enää muistellut menneitä saati murehtinut tulevaa. Jopa nykyhetki pysyi miehelle hämärän peitossa, aivan kuin kaikki tapahtunut olisi ollut pelkkää pahaa unta, josta hän voisi vielä myöhemmin herätä. Minkäänlaiset ajatukset tai odotukset eivät löytäneet uriaan viileälle hiekalle painuneen pään uumenissa. Ainoat hermoyhteydet, jotka välittivät yhä signaaleja nuorukaisen hervottomassa ruumiissa, käskivät hänen keuhkojaan täyttymään tasaisesti ilmasta ja sydäntään hakkaamaan taukoamatta. Muut rääkätyt lihakset suorastaan huokailivat helpotuksesta, vaikka tuon kuoron olisi voinut vain sivustakatsoja kuvitella korvissaan kuulevansa. Niin rennolta ja rauhalliselta näytti nuori haltia tajuttomuuden alhossaan, jossa kaikki maallinen huoli ja kärsimys olivat hänet jättäneet. Mies oli kuluttanut voimavaransa viimeistä pisaraa myöten. Hän oli tehnyt kaiken voitavansa, ja uskoessaan sen riittävän antanut hetkeksi periksi myös omille heikkouksilleen.
Aurinko kohosi korkealle taivaankaarelle ja kärvisteli aikansa eroosion runtelemaa aavikkoa ja idyllistä keidasta sen tykönä. Päiväntähti koetteli voimiaan myös hylättyyn majaan, vain jäädäkseen jälleen kerran toiseksi sen vahvoille perustuksille. Nuorukainen oli autuaan tietämätön kauhistuttavan vihollisensa yrityksestä läpäistä viimeinen, suojaava linnoituksensa. Mikäli yönkulkija olisi jäänyt asumuksen ulkopuolelle makaamaan, olisi hän varmasti kuihtunut ja kuollut kivuttomasti tiedottomuudessaan. Niin syvä ja läpitunkematon oli soturin vallannut horros, ja niin heiveröinen oli hänen yhteytensä ympäröivään todellisuuteen. Vuorokauden vierähtäessä viimein ehtooseen alkoi haltiakin osoittaa elonmerkkejä. Kukaties se oli silkka vaisto, joka saneli jonkun liikahtaneen lähettyvillä, tai tuttu ääni, joka tunkeutui mielen verhonneen usvan halki. Yksi havainto sai aikaan toisen aistimuksen, ja toinen kolmannen, kunnes kaikista noista ketjureaktion lailla kytkeytyneistä tuntemuksista, hajuista ja äänistä muodostui kokonaisuus, joka alkoi hitaasti mutta varmasti repiä miestä valveille.
Hiekalle käpertynyt nuorukainen ynähti vaimeasti ja liikahti sen verran, että nainen saattoi vailla valoakin kartoittaa hänen olinpaikkansa. Kuivilta huulilta karkasi vaimea huokaus, aivan kuin riutunutta haltiaa olisi suorastaan harmittanut palata takaisin tähän alituisen pelon ja piinan täyttämään maailmaan. Miehen tahdoton mieliala tosin muuttui kertaheitolla, jahka luomensa ehtivät hieman raottua nuhjuisen siteen alla ja ymmärrys valaista taas alaa tokkuraisessa päässään. Yönkulkija näytti kuin kokevan jonkinlaisen oivalluksen, joka sai hänet vain kotvasen kuluttua riuhtaisemaan itsensä ylös polvilleen. Saphire tuijotti neitoa silmiään räpytellen, ilmeisesti erottamatta toisesta vieläkään muuta kuin epäselvät ääriviivat. Oliko siinä todella se sama ihmislikka, se typerä raakalainen, joka oli vastoin puhdasta järkeä haastanut mustat haltiat ja saanut hänet siinä sivussa tappamaan yhden omistaan? Tietyt muistikuvista paloivat yhä kirkkaina soturin mielessä, kun taas toiset kokemukset olivat hatarampia ja uupumuksen sumentamia. Oli ollut upottavaa hiekkaa, paljon kompastuskiviä ja kaksi ruumista, ja sitten viimein neito, joka oli... niin, saanut haavan kylkeensä. Vai oliko niitä ollut useampia? Sokea ei tiennyt. Onneksi neitokaan ei välttämättä arvannut, että hän oli joutunut tutkimaan koko rintakehän, mikä ei ollut järin helppoa niin runsaan vaateparren kanssa, jonka toinen omisti. Ehkä hän oli joutunut repimään osan vereentyneistä vaatteista tieltään, jotta siteen kietominen riittävän tiukalle haavan ympärille olisi ylipäätään onnistunut. Vaikka varmastihan tyttö ymmärsi kiireen, joka annettua ensiapua oli leimannut?
”Olet elossa.”, totesi nuori mies hieman kurkkuaan köhien, kunhan vakuuttui aavikkolaisen olevan todellinen, eikä silkkaa mielikuvituksen tuotosta. Saphire tiedosti useamman päivän kestäneen nestehukan jomottavan päätään, ja hän tunsi hiekan likaaman viillon kirvelevän poskellaan, mutta muilta osin musta haltia oli selvinnyt kahakasta huomattavasti vähemmällä kuin toinen. Nuorukaisella oli käynyt niin uskomattoman hyvä tuuri, että sitä hirvitti jo yksin ajatella. Ilman neidon itsepintaisuutta hän olisi takuulla luovuttanut ja kuollut. Olisiko toista pitänyt kiittää vai kirota? ”Haavasi pitäisi puhdistaa.”, jatkoi soturi yhä lievästi hämääntyneenä. Kun tilanne tuntui tukalalta, oli parempi keskittyä vain olennaisimpaan. Julki lausuttu tarve oli tosin helpommin sanoitettu kuin toteutettu. Matalassa kivimurjussa kun ei ollut ensimmäistäkään välinettä kyseiseen tarkoitukseen, eikä liioin vettä, ruokaa tai muitakaan tarvikkeita. Suurin osa omaisuudesta oli jäänyt joko luhistuvan asumuksen alle, tai levinnyt hujan hajan ympäri hietikkoa. Sillä kohdalla keidasta, johon kameli oli edellisenä iltana käynyt lepäämään, lojui nyt veren ja karvojen kirjoma kasa kaluttuja luita. Likellä raatoa lekotteli varsin kylläinen, siivekäs lisko, joka ei täydellä vatsalla jaksanut nousta siivilleen, vaan oli jäänyt iltapäivän aurinkoon paistattelemaan. Mikäpä siinä oli fangornin laiskotellessa, hyvin syöneenä ja viereisestä kirkkaasta lähteestä juoneena, kun kuollut isäntäkään ei ollut sitä enää käskyttämässä.
|
|
|
Post by Tylppy on Nov 17, 2008 20:44:18 GMT 3
Hetken aavikkolainen jaksoi olla tuossa istuvassa, haavaa pakottavassa asennossaan ennen kuin maanvetovoima teki tehtävänsä. Kylkiluiden väliin viilletty haava puristui kasaan istuvassa asennossa ja herätti näin ihmisruumiin kipualueilla suuria, ikävän kivuliaita leimahduksia. Kivusta vinkaisten aavikkolainen makasi jälleen taas hiekalla kuin maalle kupsahtanut ankerias. Retuutetun oloinen ihmishahmo ei juurikaan osannut soturinomaista taitoa olla vaiti kivun iskiessä. Herpaantunut, kiivas hengitys kertoi jo omaansa kivuista, puhumattakaan mitä yhteenpurtujen hampaiden lomasta kirposi aika-ajoin. Jotenkuten kieltään hilliten aavikkolainen onnistui olemaan valittamatta suureen ääneen. Oliko hänellä edes minkäänasteen oikeutta valittaa tuskaisesta olotilastaan kun itse oli itsensä siihen saanut. Puhumattakaan yhtään sen tarkemmin siitä mitä hän oli mennyt tekemään. Hän oli tappanut tämän mustan kansan kaksi soturia. Onnen ja tuurin kantamoisen avustuksella, mutta kuolleet miehet olivat olleet Saphiren kansaa. Kenties taistelu- tai harjoittelutovereita? Ystäviä? Miten sellaisen teon jälkeen saattoi odottaa mustan olevan enää edes paikalla? Leukaluitaan yhteen purren aavikkolainen tiedosti toisen saamansa haavauman. Leukaluuta myöden kulkeva viiltohaava oli ehtinyt kuivahtamaan ilmassa, mutta kasvojen alkaessa ilmeilemään enemmän kuin rentoutuneessa unitilassa repeytyi se pienkin haavasuoja kasvoilta. Haava oli pitkä ja kulki leuan keskipisteestä aina lähes korvanjuureen saakka. Mumahdus, tai yksittäinen vieraskielinen sana kirposi aavikkolaisen huulilta lähes samaan aikaan, kun elonmerkkejä itsestään antava haltia alkoi heräillä.
Kivirakennuksen katto alkoi piirtyä selvempänä kultaisten iiriksien pinnalle. Pikkuhiljaa myös pyöriminen alkoi loppua ja tiilikattoinen kuvio asettui paikoilleen. Tyttö kuunteli aloillaan hiljaisuutta kunnes kuuli viereltään ääniä. Jostain läheisyydestä tutuhkoksi tullut ääni mutisi ja taisteli heräämistä vastaan. Nuorukainen oli vielä elossa, ja vieläpä naisen keskuudessa. Pian selkeälinjaisena piirtyvä näkymä hämärässä majassa antoi myöden, ja Saphiren polvilleen noussut asento vahvensi mielikuvan todellisuuden. Musta haltia oli tosiaankin vielä elossa, ja läsnä.
Hetken ajan aavikkolainen tunsi helpotusta ettei ollut jäänyt yksin. Vaikkakin vieras olento oli tämä mustakin, niin olihan Saphiren totisenlainen, sokealäsnäolo miellyttävämpää kuin puhumaton yksinäisyys. ”Olet elossa.” , sanat kuuluivat välittömästä läheisyydestä. Ääni ei kertonut minkäänlaisesta tunnetilasta, ei huolesta, pelosta, ilosta tai raivostakaan. Toteamus oli kirvonnut kuin arkipäiväinen toteamus kauniista auringonpaisteesta. Cierna maistoi kuivahtaneilta huuliltaan veren, joka oli tahraantunut omala verellellään. ”Voisi olla toisinkin...” maantasalta huokaiseva hierlikkalainen kuulosti huojentuneelta. Tyttö ei selvästikään ollut varma olisiko selvinnyt hullulta päähänpistoltaan hengissä ilman onnetarta. Mutta saattoiko kukaan kipujen keskellä tuntea itseään onnekkaaksi? Hän enemmin tuntui manaavan kohtaloaan, joka olisi voinut olla kivuttomampi.
Järkevältä kuulostava lause haavan puhdistamisesta sai hetkeksi levolle laskeneet luomet avautumaan. Tosiaankin. Oli järjetöntä koikkaloida paahtavan lämmön alla suojaamattomana. Mustan haltian verestä sotkeutunut kämmen laskeutui kyljelle, jota peitti tiukahkosti sidottu kangaskäärö. Hierlikkalainen ei tuntunut vielä ainakaan ymmärtävän, että yltään oli revitty yksi jos toinenkin suojaava kangaskerros pois. Siteeksi solmitun kankaan alla retkotti vaalea pellavainen paita, mikä oli kauttaaltaan saanut osakseen punaisen ison tahran. Veltosti liikkuva käsi tunnusteli kipeää tekevää kohtaa sidekankaan läpi. ”Kaikki lääkeyrttini jäivät sortuman alle..” itsekseen puhuvan oloisesti hierlikkalainen alkoi muistella tapahtumia. Suojapaikan romahtamista ennen ollut aika, mustan soturin manaukset kirposivat tytön mieleen herkästi. Oliko mies syyllinen rakennuksen murskaantumiseen? Oliko tämä yrittänyt tappaa heidät?! Mutta miksi ja pyhän jumalan tähden miten he eivät olleet kuolleet? Cierna ei halunnut edes tietää mitä oli tapahtunut. Ja miten hän ei ollut kuollut maahan tippuvien kivien sekaan, vaan oli päätynyt suojaan. Kunnes taas toisena hetkenä hän oli asettanut itse itsensä vaaraan, ja onnistunut saamaan itsensä puolihämäräiseen tilaan. Mutta toisaaltaan...hän oli jälleen suojassa. Houreiliko hän? Aavikkolainen nousi kylkeään pidellen istualleen hiekassa. Hän ei aikonut kysyä. Vastaukset saattoivat olla pelottavia, ja hyvin todellisia. Todellisia mustan kansan puolelta, mutta aavikkolainen pelkäsi omasta puolestaan. Selviäsikö hän selväjärkisenä, jos kuulisi totuuden magian olemassaolosta?
”Sattuiko sinuun pahasti?” varovaisen oloisena, ja hyvin hiljaisella äänellä kysytty kysymys oli kuin hiiren piipitystä. Hämmennys ja sekavat -nopeat ajatukset tanssahtelivat Ciernan päänympärillä sellaisella kiihtymyksellä, ettei puhelias olento kyennyt olemaan oma itsensä. ”Voitko...voitko auttaa minut ylös että pääsen ulos? Ei ole muuta kuin vettä...keitaassa” empien polvistunutta haltiaa kultasilmäinen aavikkolaistyttö vilkaisi. Sokean silmiä peittävää huivia katsellessaan Cierna sai vain kuvitella oliko liinan takana yhtä raadolliset silmät. Pupilllittomat, kylmän valkoiset silmät? Oliko sotureilla ollut? Hän ei muistanut ainakaan, hän muisti vain velhon hyytävän kylmyyden silmien pinnalla. Kiintopisteettömiä silmiä aavikkolainen ei hetimiten pystyisi kohtaamaan uudestaan, ilman että kauhuntäyttämä kuvajainen kohosi mieleensä. Ja näin ollen aavikkolainen oli hyvillään liinan läsnäolosta.
|
|
|
Post by R.C. on Nov 21, 2008 13:35:50 GMT 3
Nuoren naisen tiedustellessa arastellen vointiaan kohotti musta haltia hieman kummastuneena kulmiaan. Miksi ihmeessä ihminen välitti tietää hänen terveydentilastaan, kun omassa kunnossaan lieni huolta aivan riittämiin? Kysymyksen syy selvisi kuitenkin jo seuraavassa lauseessa; Aavikkolainen tarvitsi tietenkin vain apua itselleen, ja kohtalaisen ehjin nahoin säästynyt soturi oli ainoa varteenotettava henkilö sitä antamaan. Kysymyksessä ja siihen kytkeytyneessä pyynnössä ei siis lopulta ollut mitään kovin outoa tai yllättävää. ”Ei.”, vastasi nuorukainen varsin lakonisesti, ja ojensi kättään tuupatakseen toista kevyesti olkapäähän. ”Pysy makuulla. Tuon vettä.”, hän kehotti jo astetta tiukempaan sävyyn. Suotta raakalainen rasittaisi itseään ollessaan ilmeisen vakavasti loukkaantunut ja kärsiessään jo valmiiksi kovista kivuista. Haavoittuneen hilaaminen paikasta toiseen tekisi toisen olon vain entistäkin tukalammaksi, eikä helpottaisi lainkaan miehen tavoitetta. Soturi ei ollut vielä täysissä voimissaan - ja tuskin tulisi sitä pitkään aikaan olemaan - mutta ainakin hän jaksoi jo kohottautua seisaalleen ja kulkea melko vakaasti, vaikkakin kumarassa; Kivimurjun katto kun oli kolmanneksen matalammalla kuin taannoin sortuneessa majassa. ”Kestä vielä hetki. Palaan pian.”, lupasi Saphire ennen katoamistaan hämärtyvään iltaan.
Aurinko oli vajonnut viimeistä, kultaista kajoaan vaille taivaanrantaan nuorukaisen astuessa ulos suojaa tarjonneesta asumuksesta. Tuhannet kirkkaat tähdet täplittivät jo yön tummaa kuvastinta, kuunpuolikkaan kumottaessa niiden lomassa. Hento tuulenvire tapaili tummahipiäisiä kasvoja haltian seisahduttua hetkeksi kuulostelemaan ympäristöään. Veden vaimeaa liplatusta lukuun ottamatta keitaalla oli hiljaista kuin haudassa; Viimeinen leposijahan se kolmelle kaltaiselleen olikin. Saphire koetti parhaansa mukaan olla ajattelematta tapahtunutta. Hän ei uskonut pystyvänsä vielä kohtaamaan itseään murhaajana. Vähitellen soturin valppaisiin korviin alkoi kantautua muitakin ääniä: Hietikolla kipitti pieni eläin, luultavasti skorpioni; Lähteen pinnalle loiskahti puusta pudonnut lehti; Jokin kookas olento hengitti tasaisen rauhallisesti, kuin unessa. Sehän oli... fangorn! Lentävä lisko ei siis ollutkaan lähtenyt vielä livohkaan. Sokea haltia kiihtyi tekemästään havainnosta, sillä hän tiedosti kyllin hyvin sen merkityksen. Fangornista olisi varmasti hyötyä monella tavalla, mikäli hän onnistuisi estämään elikkoa karkaamasta. Koskapa Saphire ei ollut pedon varsinainen isäntä, ei ratsulla olisi mitään velvoitteita häntä kohtaan. Ainoa vaihtoehto oli siis toimia vaivihkaa ja pakottaa olento yllätyksen turvin yhteistyöhön.
Soturi kyyristyi ja lähti kuin vaaniva musta pantteri hivuttautumaan kohti edessään erottuvaa hahmoa. Hiljaisen ja huomaamattoman liikkumisen taidossa musta haltia oli harjaantunut huippuunsa. Pienin ja sulavin, tunnustelevin askelin edeten hän onnistui hiipimään lähelle kohdettaan, kunnes fangorn veti oikuttelevasta tuulesta sieraimiinsa miehen hajun. Lisko tuhahti ja liikahti levottomasti unissaan, alkaen uhkaavasti valveutua. Saphire jähmettyi oitis aloilleen ja jännitti lihaksensa, kunnes syöksähti varoittamatta olennon kimppuun! Mies hamusi nopeasti otteen ohjaksista, ja kiersi toisen käsivartensa liskon paksun kaulan ympärille. Siinä samassa teräväpiirteiset silmät rävähtivät auki ja peto kirkaisi vallan julmistuneena. Siivet alkoivat läpsiä hurjasti ja terävät hampaat tavoittelivat hyökkääjää, joka pysytteli kuitenkin turvassa pedon pään takana. Saphire kiristi otettaan ja syyti niskuroivalle olennolle vuoroin kirouksia ja käskyjä kielellä, jonka tuo varmasti tunnisti herralajilleen kuuluvaksi. Yhtä kaikki fangorn yritti vielä niskuroida itsensä vapaaksi. Se riepotteli riippakiveä hurjasti, koettaen karistaa mustan haltian kimpustaan. Vihdoin viimein, iskettyään liskoa kerran kuonoon ja kuristettuaan sen miltei tainnoksiin, sai soturi ratsun taltutettua ja taivutettua omaan tahtoonsa. Fangorn kirahti vielä kerran protestiksi, kunnes se suostui viimein asettumaan vastahakoisesti aloilleen, perin juuri hengästyneen miehen lysähtäessä hetimmiten vierelleen.
Nuorukainen istahti toviksi hietikolle tasaamaan hengitystään, päästämättä silti irti vastustajansa suitsista. Loppujen lopuksi fangornit eivät olleet sen kummallisempia kesytettäviä kuin hevosetkaan. Niiden käsittely vaati vain hieman enemmän rohkeutta ja voimaa. Kaiken lisäksi lentävät liskot olivat myös keskivertokaakkia älykkäämpiä. Jopa kapinoivaa fangornia oli sitonut vanha sopimus, joka velvoitti sitä varomaan vahingoittamasta mustan haltiarodun edustajaa. Hetkisen huilittuaan rupesi soturi tutkimaan saalistaan. Ratsun molemmille kupeille oli kiinnitetty reppu poikineen, joista yhden sisällön hän kumosi joutuin maahan levälleen. Näppituntumalta sokea haltia erotteli tavaroiden joukosta tarpeellisimmat: lääkkeet, puhtaat liinat ja kaksi riittoisaa nassakkaa. Sidottuaan fangornin hihnastaan lähimpään tukevaan palmuun, ja äyskäistyään sille vielä pari valikoitua varoituksen sanaa, suuntasi nuorukainen kulkunsa lähteelle, jossa hän tyhjensi leilit ja täytti ne uudelleen tuoreemmalla vedellä. Samalla Saphire kumartui upottamaan kasvonsa pintaveteen, pitäen päätään hyvän tovin pinnan alla. Viimeinkin kovan onnen soturi sai juoda kyllikseen! Varoen ahnehtimasta liikaa nousi nuori mies kohta seisaalleen, ravistaen enimmät vedet riuskin päänheilautuksin hiuksistaan. Hän nosti kantamukset olalleen ja lähti palaamaan majalle.
”Cierna?”, kantautui vaimea kutsu kivimurjun suuaukolta, kunhan sokea soturi oli löytänyt tiensä perille. Vastauksen saadessaan saattoi nuorukainen paikantaa helpommin neidon sijainnin, ja laskeutua polvilleen tämän vierelle. ”Älä liiku.”, hän tokaisi ja veti repustaan täysinäisen leilin, josta tarjota toiselle juotavaa. Seuraavaksi huomio siirtyi raakalaisen saamiin vaurioihin, ennen muuta kylkeen sivallettuun viiltoon. Vailla vähäisintäkään vaivautuneisuuden häivää veti musta haltia tielleen eksyvät resuiset rääsyt sivuun, irrotti likaisen siteen ja huuhteli haavan ja sitä ympäröivän ihon kuivasta verestä ja hiekasta. Hän hapuili käsiinsä muutamia pieniä purkkeja, kiersi korkit vuorollaan auki ja nuuhkaisi sisältöä. Valikoituaan lääkkeistä sopivimman hän levitti pistäväntuoksuista salvaa viillolle, ja viimeisteli hoidon kietomalla puhtaan kankaan sen päälle. ”Muita vaurioita?”, kysähti haltia hoidokiltaan, eikä aikaakaan, kun huomio hakeutui toisen leukaperää juovittavaan verinaarmuun. Mies tunnusteli kulmat kurtussa viillon pituutta, mutta tarttui taas pian toimeen. Hän huuhteli vaurion jälleen vedellä, ja poimi repusta pienen pussukan sekä purkin, jonka oli aiemmin hylännyt. Hän sirotteli haavalle ensin hienoksi jauhettua kasvia, joka sai kaikeksi yllätykseksi veren vuotamaan sen sijaan, että olisi tyrehdyttänyt sen. Tämän jälkeen haltia voiteli viillon nopeasti salvalla, ja painoi lopuksi päälle pitkulaisen, nihkeän lehden, joka liimautui iholle kuin iilimato. ”Paranee hitaammin, ei jätä arpea.”, selitti soturi hyvin lyhykäisesti. Tuskinpa hierlikkalainen olisi itse osannut käyttää hänen kansansa lääkeaineita.
Saatuaan askareensa valmiiksi vetäytyi musta haltia sivummalle hoitamaan omia haavojaan. Hän tunsi yhä poskellaan kirvelevän viillon, jota velhon terä oli entisestään syventänyt. Hetken harkittuaan mies tyytyi sivelemään naarmun vain kevyelti salvalla, joka auttaisi estämään tulehtumista. Nuorukainen kantaisi muodostuvan arven muistona veljestään, jonka oli joutunut tappamaan. Se oli kuin häpeätahra, jota ei sopinut unohtaa. Pienen toimenpiteen päätteeksi purkki vaihtui taas toiseen, haltioiden lääkevalikoiman ollessa ilmeisen monipuolinen. Hierlikkalaisen harmiksi Saphire riisui nyt ryvettyneen liinansa, jolla oli varjostanut katseensa. Silmät olivat yhtä häiritsevän valkeat kuin muillakin mustilla haltioilla. Kaiken lisäksi ne vielä verestivät ikävästi merkkinä palamisesta, mikä ei sanottavammin lisännyt kalpeina hehkuvien sielunpeilien viehätysvoimaa. Nuorukainen ei näyttänyt kuitenkaan huomaavan kauhistelua tai karsastusta, mikäli sai sellaista osakseen. Hän keskittyi lääkitsemään silmäluomiaan voiteilla, jotka kukaties palauttaisivat aikanaan näkönsä.
|
|
|
Post by Tylppy on Nov 22, 2008 20:37:18 GMT 3
Hierlikkalaisen periksi antamaton luonne oli muutamien hetkien aikana kokenut sellaisen aimo romahduksen, ettei nainen välittänyt kevyestä tuuppauksesta riehaantuakseen. Aavikkolaisenhan olisi luonteelleen ominaisesti pitänyt rähjätä ja remuta kykeneväisyydestään hoita itse itsensä -mutta väsyneenä, janoisena, ja piestynä Ciernasta ei ollut olemaan tavoilleen uskollinen. Lienikö mielessään omansakaltainen kiitollisuus, kun vastaväitteitä sanelematta nainen laskeutui takaisin rakeisen hiekan syliin. Mukisematta ja rauhassa aavikkolainen lepäsikin. Aatoksensa eivät olleet kovin selviä, mutta silti hän muisteli ja havainnoitsi menneitä tapahtua paremmin kuin olisi kuvitellut. Suljettujen silmien eteen piirtyi muistikuvia vahvarakenteisen rakennuksen romahtamisesta. Hän muisti kuinka oli pelännyt noituvaa miestä, ja kuinka hän oli pelännyt vielä enemmän kuolevansa rusahtavan rakennuksen alle. Kahden mustan kanssa käyty taistelu herätti sekin pelkoa, mutta ei sellaista..vierasta pelkoa mitä kaikki aikaisempi luonnoton oli saanut aikaan. Kuka tahansa saattoi osata taistella henkenkä pitimiksi tavalla tai toisella, mutta että luonnottomuuksiin saisi luonnollisen selityksen. Pitikö hänen kysyä? Vai unohtaisiko vain? Hänen maailmansa ei tuntenut taikuutta, eikä heidän uskomuksisaan kukaan muukaan tuntenut. Taikuus ja magia olivat jumalten lahjoja, eikä tavanomaisten kuolevaisten. Mutta entä Saphire? Ja häntä vainonneet etsijät? Entä he? Mitä he olivat? Cierna ei saattanut antaa itselleen lupaa mieltää näitä mustia olentoja jumalolennoiksi, sillä silloin hänen sielunsa ja mielensä olisivat tuhoon tuomittuja. Hän oli tappanut kaksi mustaa. Epäröimättä, vain siksi, että tunsi itsensä uhatuksia. Miten hullu siinä saikaan olla kun tahtoi suojella omaa maallista henkeään, ja samalla yhden mustan haltian henkiraukkaa. Vaikkakin Saphire oli tehnyt mieltymyksensä kuolemaan ja poispääsemiseen hyvinkin selväksi. Olisiko hänen pitänyt vain pysytellä kiltisti rakennuksen suojissa ja odottaa? Mitä sitten olisi tapahtunut?...no ainakin hän olisi säästynyt tuntemasta kipua ja heikotusta. Eläminen omatuntonsa kanssa olisi kyllä ollut mahdotonta jatkossa, vaikkakin se tuli olemaan vaikeaa jo nyt. Hän näet oli lopettanut rikkeidensä laskemisen jo aikaa sitten- onnekseen.
Hän ei suinkaan tuntenut ylpeyttä. Käsissään ja vaatteissaan oleva veri oli sekoitus omaansa kuin vihollisensakin. Sisäinen värinsä oli kaikilla kuolevaisilla sama. Aavikkolainen nosti toisen kätensä silmiensä eteen nähden vain hämärässä kätensä ääriviivat ja kuivan tummuneen pinnan ihollaan. Tahmeus sormien pinnalla kertoi kuivuneesta verestä. Hänen, tai kuolleen soturin veri oli tummunut tumman punaiseksi. Ei ollut värieroja. Cierna puri huultaan miettiessään seuraavaksi ulos lähteneen miehen kohtaloa. Millaisena Saphire häntä piti?...Ulkoa kuulunut eläimen ääni sai naisen lopettamaan pähkäilynsä. Kuuloaan heristäen hän oli kuulevinaan kiivaista askelia, riuhdontaa, vieraita – väkivaltaisia sanoja ja kirouksia, sekä eläimen mylvintää. Minkä eläimen? Unissaankaan Cierna ei olisi kyennyt kuvittelemaan suuren liskoeläimen ääntä sellaiseksi kun sen nyt kuuli. Kohollaan ollut käsi haroi vierustaansa. Miekkansa oli jälleen jossain...kenties maahan kaatuneen mustan välittömässä läheisyydessä, eli aivan liian kaukana hyppysistään. Äkkiä ylös noustessaan hierlikkalainen sai parkaista ääneen ja kaatua takaisin aloilleen. Hänestä ei ollut apua sokealle haltialle, jolloin aavikkolainen vai jäin kuuntelemaan pelko silmissään. Oliko lisko herkuttelemassa nyt haltialla? Löytäisikö hän aamulla kamelin kaluttujen luiden seasta myös puti puhtaaksi nuollun haltian ruumiin? Kauhuissaan aavikkolainen yritti jälleen kammeta itseään ylös – onnistumatta muuta kuin repimään itseään hiekassa hieman eteenpäin. Rauhoittuvat, hiljentyvät äänet ulkona hyydyttivät naisen niille aloilleen. Lisko..tai mikälie jumalaton olento olikaan oli saanut jälleen vatsantäytettä. Eihän hän voisi ikinä poistua ulos rakennuksesta jos lisko vartioisi jossain laskeutuneessa pimeydessä! Pelon kouristus rintalastan takana ehti pitää aavikkolaista otteestaan pienen tovin, ennen kuin kauhun kalventamat kasvot nousivat etsimään hämärän rakennuksen oviaukkoa. Askeleet lähenivät kohti ovea, ja pian hän kuuli nimensä lausuttavan. Huojentuneena Cierna huokaisi huolen pois mielestään ja vastasi. Paikaltaan liikkunut aavikkolainen ei yrittänytkään piilotella liikkumistaan (vaikka säälittävän lyhyen matkan olikin yrittänyt liikkua). Sen sijaan Ciernan oli hyvillään miehen sokeudesta, sillä hierlikkalainen hämmentyi hieman vesileilin ojentuessa eteensä. Kaikkihan oli jäänyt kivimurskan alle? Vai? Empien hierlikkalainen ei aikonut kysyä mitään..vieläkään, ei edes leilistä saati repusta mitä haltia raijasi mukanaan. Riitti että hän tiesi, ettei reppu ja sen sisältö ainakaan voinut olla hänen.
Vesi virvoitti aavikkolaisen mieltä, jolloin pienetkin tajuttomuuden unen rippeet alkoivat tipahdella raskaasta mielestä. Ravitseva ja rauhoittava vesi maistui niin uskomattoman hyvältä – vaikkei hän olikin vain muutamia tunteja aikaisemmin saanut nauttia vedestä uidessaan keitaassa. Arvokas, puhdas vesi oli lohdukas kertomaan hänen todellisuuden tuntuisesta läsnäolostaan. Viimein hän saattoi olla varma, että hän oli hereillä, elossa, ja aavikolla. Juotuaan muutaman suuren kulauksen Cierna ojensi leilin takaisin haltialle, joka ihmeekseen ei painunutkaan omaan yksinäiseen rauhaansa. ”Mitä sinä teet?” epäusko äänestään kuultaen Cierna katsoi miten mustan sormet etsivät kankaiden sidoskohdan. Haava oli kuivahtanut kiinni viimeiseen kerrokseen pellavapaitaa, jolloin vedellä irrotettuna pellavainen paitakin väistyi pois sotkuisen haavan tieltä. Hierlikkalainen kohotti päätänsä ja itseään kyynerpäidensä epävakaaseen tukeen nähdäkseen mitä haltia kuvitteli puuhastelevansa. Puhdas vesi kirveli ammolleen jääneessä haavassa, joka kulki kauniina leikkauspintana kylkiluiden välistä. Hieman syvemmälle niin aavikkolaisen kylkiluut eivät olisi suojelleet mitään elimiä. Vaalea, auringolta suojassa ollut iho värisi kylmän veden aiheuttamana, mutta haava oli puhdas ja likainen veri imeytyi hiekkaan. Erinäisiä purkkeja availevaa haltiaa syrjäsilmällään tarkastellen aavikkolainen ei voinut uskoa Saphiren ilmeettömyyteen. Cierna ei voinut olla miettimättä että haltia tunsi olevansa velkaa naiselle ja siksi lääkitsi häntä kuin pientä, onnetonta äpärää. Pikemminkin olisi ollut mustalle sopivampaa kirota kansansa tappajaa ja jättää mätänemään noille sijoilleen...tai ehkäpä Saphire halusikin tehdä juuri niin...Salva sai aavikkolaisen hätkähtämään ajatuksistaan ja värähtämään taas kosketuksen alla. Seoksen julmeton löyhkä sai naisen vetämään henkeään ja yskähtämään. Kaikkea sitä joutuikin kokemaan.
Aavikkolainen oli aikeissa jättää mainitsematta toisesta haavaumastaan, mutta ollen varma ettei se tarvinnut mitään hoitoa niin hän mainitsi siitä. Eikä mennyt kuin hetki mustan ottaessa aavikkolaisen kasvot käsiinsä. Pehmeää ihoa pitkin kulkevat sormet eivät sentään tunteneet sitä miten posket punehtuivat. Cierna saattoi rauhassa tarkastella mustan, siteellä peitettyjä, marmorisia kasvoja. Ilmeettömyys oli lähes taipuvainen tiukkuuteen. Saattoiko noin vaimea ja vakava nuorukainen koskaan hymyillä tai nauraa? Oliko mokomasta hapannaamasta laulamaan tai nauttimaan elämästä? Hänellä..Ciernalla oli muutama mahdollinen ajatelma vastaukseksi, mutta tuskinpa hän koskaan sanoisi niitä ääneen. Puhumisen sijaan aavikkolainen sihahti hampaidensa lomasta jauheen kirveltäessä haavalla ja saaden sen vuotamaan verta ja kirkasta lihasnestettä. Leukaperät jännittyen kivusta lehti painui haavalle. Silmäkulmista kirvonneet pari kivun kyynelpisaraa valuivat avonaisten hiusten lomaan haltian noustessa pois välittömästä läheisyydestään. ”Kiitos”, lyhyesti kuin mies itsekin Cierna kiitti.
Cierna katsoi mihin mies istuutui. Vaivautuneena aavikkolainen katseli kuinka mies kävi läpi pulloja ja purnukoita. Valikoi ja etsi, kunnes löysi hakemansa salvan silmilleen. Valkoiset silmät olivat epätavallisuudessaan niin poikkeavat ettei Cierna ollut varma halusiko kääntää katseensa muualle vai ei. Siteen takana kummittelevat valkoiset, ikävän punareunaiset silmät eivät kohdistuneet häneen sokeudessaan. Hierlikkalainen seurasi hetken haltian puuhasteluja ennen kuin käänsi katseensa pois.
”Olen pahoillani Saphire”, kivimurjon kattoa katsellen aavikkolainen aloitti puhumaan. Ponnekkuus äänestään väsymykseksi ja heikotukseksi vaihtuneena Cierna onnistui jopa kuulostamaan pahoillaan olevalta. ”He eivät olisi jättänyt meistä kumpaistakaan eloon, vaikka olisinkin piiloutunut he olisivat löytäneet minut” aavikkolainen piti puhuessaan pienen tauon ja vilkaisi silmiään hoitavaa miestä. ”Tapoin heidät epäreilussa taistelussa. En surmannut heitä nauttiakseni, vaan suojellakseni itseäni niinkuin sinuakin.” Puhuessaan aavikkolainen etsi pussukan lantiotaan suojaavien kankaiden alta. Verellä tahriintunut pussukka kädessään Cierna kääntyi jälleen katsomaan nyreäpiirteistä miestä. ”Lupasin suojelavani sinua, jotta saat voimasi takaisin...Tässä, ojenna kätesi” sen tehtyään Cierna laski ojennetulle kädelle aavikkolaisen kylkihaavan sotkeneen pussukan. ”En huomannut että se irtosi, se on sinun kivesi” nainen laski otteensa katkenneista nyöreistä ja antoi toiselle kuuluvan, tärkeän aarteen takaisin.
Väsymys ja lääkkeiden turruttavan vaikutuksen alkaessa painamaan pikkuhiljaa valveille hätkähtänyttä mieltä alkoi aavikkolainen jälleen vaipua uneen. Haltian sosiaalisuuden määrään nähden Cierna ei oikein uskonut saavansa miehestä irti tavanomaista enempää sanoja, jolloin raskaasti huokaisten hän kääntyi selällään makaavasta asennosta terveelle kyljelleen. Selkänsä haltialle kääntäen Cierna katseli pieniä hiekkakumpuja edessään ja kiviseinää. Vaivalloinen hiljaisuus kiviseinien sisällä ei tuntunut niin painostavalta kuin se todellisuudessa oli. Lääkesalvat turruttivat kipualueita ja saivat silmäluomet tuntumaan raskailta. Hetki hetkeltä hengitys tasaantuen hierlikkalainen aikoi nuokahdella, ja lopulta mieli tavoitti tasaisen univirran. Verenhukasta heikoksi olonsa tunteva keho alkoi kerätä hiljalleen voimiaan, jotta kykenisi jälleen liikkeelle. Kenties musta haltia olisi tuolla vielä kun heräisi, tai lähtisi pihalla tönöttävän liskon matkaan.
|
|
|
Post by R.C. on Nov 30, 2008 15:11:10 GMT 3
Aavikkolaisen anteeksipyyntö tuli nuorukaiselle täytenä yllätyksenä. Soturi keskeytti puuhansa siihen paikkaan ja keskittyi suurella vakavuudella kuuntelemaan Ciernan selityksiä teoilleen ja niiden syille. Oliko nuori nainen aivan tosissaan? Epäilikö hierlikkalainen hetkeäkään, etteikö tällä olisi ollut oikeutta pelastaa omaa nahkaansa keinolla millä hyvänsä, ja vailla katumuksen häivääkään? Saphire käänsi kasvojaan sivuttain peittääkseen niille pyrkineen hämmennyksen ja epäluulon. Onneksi raunioissa oli jo sen verran hämärää, ettei päivänvalvoja tainnut erottaa pimeyteen sulautunutta yönkulkijaa kovinkaan selvästi. Taannoin sangen tylykäytöksisen neidon edelleen puhuessa ei mies voinut olla hiljaa pohtimatta, välittikö ihmisnainen todellisuudessa vähääkään hänen tunteistaan, vai pyrkikö tämä vain pysyttelemään hyvissä väleissä kanssaan? ’Suojelit itseäsi ja suojelit minua, koska uskoit sen hyödyttävän sinua?’, hymähti musta haltia mielessään. Saphire ymmärsi henkensä olleen yhden ainokaisen, oikeaan aikaan solmitun sanallisen sopimuksen varassa. Mitä olisikaan tapahtunut, ellei hän olisi taannoin vakuuttanut toista sekä karttansa että suunnistustaitojensa tarpeellisuudesta? Entä olisiko neito edes vaivautunut kärsimään tunnontuskia tapoistaan, mikäli olisi hahmottanut tilanteen kokonaisuudessaan? Eikö Cierna ollut missään vaiheessa tullut ihmetelleeksi, mitä virkaa nämä tummahipiäiset muukalaiset olivat ylipäätään toimittamassa aavikolla, johon he eivät ulkomuodoltaan saati elintavoiltaan selvästikään kuuluneet?
Saphirea alkoi samassa hävettää seuralaisensa tietämättömyys. Hän tiedosti vallan mainiosti, että mikäli Ciernan kotikylä kuuluisi millään tavoin valtiaansa strategiaan, tulisivat kaikki hierlikkalaiset todennäköisesti kuolemaan. Nuorta naista saattoi yhtä hyvin jo odottaa vallattu kylä täynnä hiiltyneitä ruumiita. Olisiko neidolla tällöin ollut varaa pahoitella parin potentiaalisen vihollisen surmaamista? Eikö toinen olisi ennemmin onnitellut itseään hyvin tehdystä työstä? Yönkulkija langetti katseensa alaviistoon ja nielaisi liki huomaamatta. Ciernan sanelema aiheenvaihdos ohjasi miehen levottomat ajatukset armollisesti pussukkaan, joka putosi kohta kuuliaisesti ojentuneelle kämmenelleen. Saphire oli jo lähestulkoon ehtinyt luopua toivosta tavoittaa menetetty omaisuutensa, joten aavikkolaisen reilu ele pyrki hämmentämään päätä entisestään. Tovin haltia tyytyi vain puristamaan vereltä haiskahtavaa pussia nyrkissään, kunnes hän poimi sen sisällön hyppysiinsä varmistaakseen, oliko jalokivi oikea, vai oliko raakalainen kukaties vaihtanut sen johonkin arvottomaan murikkaan. Todettuaan synnyinlahjansa aidoksi hän sujautti sen takaisin pussiin ja sitoi katkenneet nyörit kaulansa ympärille. Nähtävästi nainen ei ollutkaan varas, saati pitänyt mustaa haltiaa tyhmänä. Viimeistään nyt Saphire koki tarpeen ottaa kantaa toisen aiempiin puheisiin: ”Taistelit hyvin ja ansaitsit elää. Olit ylpeydeksi kansallesi, nan’Dei. Olisin toiminut samoin.”, totesi nuorukainen yksinkertaisen totisesti, toivoen näin tekevänsä selväksi, että neidolla oli yhtä vähän tarvetta pahoitella tapahtunutta kuin hänellä pahastua siitä.
Kohta hierlikkalaisen nukahdettua nousi musta haltia paikaltaan ja livahti vähin äänin ulos taivasalle. Öinen aavikko levittäytyi hiljaisena ja levollisena hänen eteensä. Saphire veti viileää ulkoilmaa syvään keuhkoihinsa ja lähti astelemaan kohti puuhun sidottua siivekästä. Sen sijaan, että olisi noussut fangornin satulaan ja lentänyt tiehensä, hän suuntasikin kulkunsa edemmäs lähteelle. Aavikkolaisen tuutiessa unten mailla oli miehelle koittanut viimein tilaisuus peseytyä. Niinpä hän riisui vähät vaatteensa ja kahlasi rintaansa myöten tummaan veteen. Tunne siitä, kuinka tahmainen veri ja hiekka huuhtoutuivat pois palaneelta iholta oli varmasti toiseksi autuain sitten kuivaa kurkkua alas noruneen nesteen. Saphire lukeutui yhtä kaikki jaloon kansaan, eikä hän nauttinut liiemmin likaisesta olosta. Kaukaisten serkkujensa tavoin hänkin pyrki puhdistautumaan aina mahdollisuuksien mukaan, vaikka muut haltiarodut haukkuivatkin tummahipiäisiä heimoveljiään saastaisiksi. He olivat kuitenkin vain omahyväisiä ja heikkoja, ja kaiken lisäksi väärässä. Mustat haltiat eivät hävenneet poikkeavaa ulkomuotoaan. Soturi hieroi käsivarsiaan ja kehoaan saadakseen kaiken kuonan irtoamaan, kunnes ui vieläkin syvemmälle ja upotti päänsä pinnan alle. Tuntui taivaallisen hyvältä peseytyä, vaikka vesi ei voinutkaan puhdistaa miehen omaatuntoa. Kylpemisen lomassa yönkulkijan ajatukset palasivat väkisinkin painajaismaiseen hetkeen, jona hän oli ampaissut ylös hietikolta murhatakseen yhden omistaan. Muistoista kohosi myös katkera kuva käänteentekevästä kohtauksesta, jossa haltia oli tyrmännyt toverinsa vain auttaakseen tuiki tuntemattoman päivänvalvojan pakoon. Mikä ihme oli ajanut nuoren miehen näin häpeällisiin ja itsetuhoisiin valintoihin?
Nuorukainen oli jo oivaltanut, ettei murhaaminen ollut kaikissa tilanteissa oikeutettua, mutta mikä hän, Saphire, pahainen varjokulkija-alokas, oli kykenevä määrittelemään, milloin tappaminen oli tarpeellista tai ei? Eiköhän moinen päätös sopinut jättää viisaampien päiden pohdittavaksi, eli tässä tapauksessa ylempiarvoisempien haltuun. Kyllä vanhemmat ja kokeneemmat esimiehet tiesivät paremmin, milloin henki oli otettava tai jätettävä. Hätiköidyissä ratkaisuissaan soturi oli tehnyt hallaa sekä ylempiensä arvoasemalle että omalle uralleen, joka käytännössä katsoen oli jo kariutunut. Nuori haltia huokaisi syvään suoriessaan sormillaan sysimustia, silkinhienoja hiuksiaan. Tehty mikä tehty. Hän päätti nousta ylös vedestä ennen kuin halu vajota lähteen pohjaan olisi äitynyt liian houkuttelevaksi. Tällä kertaa mies suuntasi kulkunsa suoraan hietikolla röhnöttävän fangornin luokse, etsiäkseen ja löytääkseen jäljellä olevista repuista puhtaat vaatteet päälleen. Ennen pukeutumistaan hän tosin siveli palaneen ihonsa parantavalla voiteella, joka kuului jokaisen aavikolle komennetun soturin varustukseen. Kun uudet vetimet oli vedetty ylle ja musta liina sidottu silmille, jatkui sokean miehen taival paikoille, joilla hän muisti kuolleiden tovereidensa yhä makaavan. Hetken haeskeltuaan Saphire löysi elottoman ruumiin, ja raahasi sen luhistuneen majan liepeille. Hän yhytti myös toisen etsijän ja hilasi tämän ensimmäisen rinnalle. Viimein tuli myös velhon vuoro. Nuorukainen veti verisen katanan irti kangistuneesta kehosta ja laittoi sen takaisin huotraansa. Hän keräsi myös menehtyneiden miekat kokoon. Kaatuneiden hautaaminen vei voipuneelta mieheltä useita tunteja. Vihdoin työ oli kuitenkin tehty, ja Saphire iski vainajien miekat hiekkaan pystyyn merkiksi näiden viimeisestä leposijasta. Lopuksi hän hiljentyi lukemaan kunnioittavan kiitosrukouksen rakkaille tovereilleen ja hyvälle vastustajalle.
Saatuaan surutyönsä päätökseen Saphire kohottautui seisaalleen. Hän veti pitkävartiset saappaat jalkaansa ja heitti mustan viitan harteilleen; Molemmat tamineet olivat vainajilta peräisin, sillä haltia ei uskonut kuolleiden tarvitsevan pukimiaan enää tuonpuoleisessa. Nuorimies karisteli hiekanjyväset vaatteistaan ja tunsi olonsa pitkästä aikaa siistiksi ja asialliseksi kaartinsa univormussa - pakolaisen asema tosin himmensi tilanteen hohdokkuutta. Yönkulkijan huomio kiinnittyi pian horisontissa rusottavaan aamunkoihin, ja sen enempää viivyttelemättä hän saapasteli jo toistamiseen fangornin luokse, hakeakseen repun pedon kupeelta. Öisen ravaamisen päätepiste oli matala maja, jonka suojiin vetäydyttyään nuorukainen laski kantamuksensa maahan ja hakeutui samaan nurkkaukseen, jossa neito oli hänet viimeksi nähnyt. Mukanaan tuomasta matkasäkistä hän kaivoi esille kuivattuja hedelmiä ja haltiatekoista leipää, jotka jo vähäisissä määrin nautittuina tarjosivat täyttävän olon ja runsaasti energiaa. Soturi ei kuitenkaan koskenut näihin antimiin itse, vaan hän jätti ne vartomaan ihmisnaisen valveutumista. Mustan haltian elimistö ei ollut vielä riittävän elpynyt auringon tuottamista vahingoista, ja kaiken lisäksi hän oli ponnistelujensa päätteeksi liian väsynyt syödäkseen.
|
|
|
Post by Tylppy on Dec 2, 2008 1:10:41 GMT 3
Oli valoisaa. Oranssinkeltaisena läpi kuultava jurttakangas ei päästänyt valoa sisään isoon telttamaiseen rakennukseen. Kireäksi vedetty kangas nappasi kevyen tuulen itseensä saaden rakennelman kattokankaan värisemään kauttaaltaan. Ulkoa kantautui laumassa kulkevien hevosten korskahtelua. Karkea, rosotavuinen kieli puhkesi ääneen jossain kaukana messuamaan. Cierna oli kotona. Ilmassa tuoksui varressa paistuva kilipukki, naisten jurtassa olevat mausteet tuoksuivat vahvana pyörremyrskynä ympärillään. Aamuauringon nousun aikaan pehmeästi umpeen painuneet silmäluomet raottuivat. Edessään avautuva näky käsitti kasan tyynyjä, kirjavia kangasmyttyjä ja -kääröjä. Hän oli yksin – niin kuin aina myöhään herätessään. Pitkät, ali lantein vellovina laskeutuvat, avoimet, pehmeät hiukset elivät villinä merenä aavikkolaisen ympärillä. Tavanomaisen yöasun sijaan tyttö kuitenkin kantoi päällään veren tahraamia vaatteita. Näystä säikähtäen aavikkolainen nosti myös kätensä eteensä, yltäpäin veressä olevat kädet alkoivat täristä edessään. Hameen helmat laahautuen mukanaan hänen noustessaan ja kävelessään jurtan oviaukkoa.
Ulkona avautuva, kotinen maisema jyrkkine vuorineen ei tuonut lepoa kauhuissaan olevaan naiseen. Lihavartaita oli runsaasti lämpiämässä. Isot, keramiset karahvit odottivat vartaiden välittömässä läheisyydessä. Oli juhlat, koko kansan kattavat juhlat. Ja väki...he kaikki. Tutut kasvot, isänsä, äidin, sisaten, veljien, tätien, setien...kaikki olivat kokoontuneita suuren kokon äärelle. Hautajaiskokko oli koottu perinteitä noudattaen kylän välittömään läheisyyteen. Hiljaisuus oli synkkä ja surullinen. Kasvot olivat vakavia kaikkialla minne Ciernan hätääntyneet silmät saattoivat nähdä. ”Näin muistamme hänet...tyttärenä, lojaalisena yhteisömme jäsenenä...me kaikki jäämme muistamaan häntä kotiin palaajanamme. Lapsena, jonka me hylkäsimme, mutta hän ei meitä hyljännyt...” nopeat askelmat muuttuivat lähes juokseviksi aavikkolaisen rientäessä ihmismassan luo. Sanat olivat lyöntejä hierlikkalaisen kasvoille. Cierna ei ymmärtänyt että kukaan ei väistänyt häntä kun hän sulloi läpi tuttujen ihmisten.
Cierna seisahtui aloilleen vasta hautajaiskokon äärellä. Hän näki itsensä. Puettuna juhlavaan asuun, kasvot valkoisiksi maalattuina, silmäripsien yläpuolella kulki siveltin maalatut mustat rajaukset. Avoimet hiukset olivat kuin aseteltu ikuisesti aloilleen jääneen rintakehän päälle. Kruununaan päässään hänellä oli seppele, joka oli sidottu vahamaisen näköisistä kasveista. Cierna katseli itseään nähden kaulallaan myös sinisen kiven. Koru kimalteli lähestyvän tulen leimussa valoa itseensä keräten. Kultainen silmäpari alkoi etsiä tummaa haltiaa muiden joukosta, tätä kuitenkaan koskaan löytämättä, sillä hän jäi katsomaan isäänsä. Isoa ja raavasta miestä, joka kantoi kädessään lepattavaliekkistä soihtua. Kullankeltaisten silmien pinta ei ollut kostunut kyynelistä, eikä mies näyttänyt muutenkaan poikkeuksellisen erilaiselta. Vakaasti soihtu sytytti kuivuneet risukot, joiden päällä nuoren tyttären ruumislepäsi. ”Ei! Ette voi tehdä tätä! Olen tässä! Täällä! Teidän kanssanne. Isä! Isä kuuntele, ei ..minä olen tässä – sinun edessäsi...” ääni, jonka olisi pitänyt virrata vauhkona virtana naisen suusta oli menettänyt äänensä. Oli jäljellä vain ilmaa haukkovat huulet, jotka muodostivat äänettömiä sanoja...
Raskaan unen painosta kiinni vaipuneet silmät revähtivät avoimen ammolleen. Hän oli yksin edelleen, muttei kotonaan. Hiekkaan painunut poski nousi raivokkaalla nopeudella ylös maanpinnalta. Selälleen kierähtäen hierlikkalainen puri huultaan ettei olisi huutanut äkkinäisen liikkeen tuottamasta vihlauksesta. Hiekka vaatteistaan varisten aavikkolaisen hengitti kiivaasti. Painajaisen nostattamat hikikarpalot helmeilivät vaalealla iholla varmistaen hiekkajyvästen jäädä maskiksi poskelleen. Hämärään tottumaton katse seilasi ympäriinsä tyhjässä majassa. Äänettömyys teki tiettäväksi ettei musta ollut tosiaankaan läsnä. Kurkkuun noussut palanen ei suinkaan helposti laskeutunut kun aavikkolainen tajusi yksinäisyytensä. Hapuillen ja seinään tukeutuen tyttö aikoi nostaa itsensä seisomaan – ja jopa onnistuikin siinä hetken aikaa taisteltuaan. Seinää pitkin veren tahraama olento kompasteli upottavassa hiekassa oviaukolle. Kuunkajo sokaisi pimeästä esiin tunkevan naisen silmiä. Siristellen ja itseään seinään tukien aavikkolainen seisahtui majan oviaukkoon.
Hetkeen Cierna ei nähnyt mitään, mutta hän kuuli loiskahtelevia ääniä. Silmät siristyen ja katsettaan tarkentaen tumma hahmo rantavedessä piirtyi silmiinsä. Varoen tullensa huomatuksi Cierna piiloutui takaisin majatalon kulmaukseen. Uteliaana kuitenkin nurkan takaa vilkaisten jäi silmäpari seuraamaan pinnan alle katoavaa nuorukaista. Vedessä jäntevin liikkein liikkuva halttia näytti sulavaliikkeiseltä polskiessaan keitaassa. Eikä aavikkolainen voinut paikalleen lamauttavalle uteliaisuudelleen mitään. Painajaisen herättämä sydän alkoi lyödä levollisemmin ja hengitystasaantua kun hierlikkalainen seurasi nuorukaista varjoisasta piilostaan. Saphiren noustessa vedestä aavikkolainen käänsi katseensa nopeasti pois häkeltyen. Hänhän vakoili Saphirea! Miestä, jonka seuraan hänellä ei ollut mitään asiaa eikä hänen millään verukkeella seurata tämän tekemisiä. Hetken odottaen Cierna kuitenkin antautui uteliaisuudelleen ja katsoi pukeutuvaa haltiaa. Samalla huomaten myös liskonkin! Kahlittuna puuhun ja käyttäytyen kuin laupea lammas. Hierlikkalainen ei voinut uskoa sitä, mutta uskottava se oli. Eläin ei näyttänyt yhtään nälkäiseltä, eikä käyttäytynytkään sen murhanhimoisemmin mustaa haltiaa kohtaan. Huultaan puraisten hierlikkalainen katseli liskoa. Ylisuuri ja siivekäs sisilisko ei saanut minkäänlaisia kauneuspisteitä piilottelevalta ihmisolennolta. Oli vain irvikuvamaiset vilunväreet mitä moinen siipiveikko kykeni saamaan aikaan.
Cierna viipyi piilossaan vielä tovin jos toinenkin. Hän seurasi miten mies raahasi tovereitaan pitkin aavikon hiekkatannerta. Sellaista seuraamaan kykenemättönä Cierna laski katseensa. Ei ollut oikein, että mies joutui hautamaan naisen surmaamia tovereitaan. Oli selvää, että kolmikko oli tullut noutamaan karkulaista, ja tämän kanssa matkannutta ihmistä. Mutta mieleensä ei tullutkaan kysyä, miksi tämä kansa kiusasi itseään aavikon auringolla. Se ei kuulunut Ciernalle, niinkuin ei muukaan elämä kotikylänsä ulkopuolella. Kenties mustat olivat asuttaneet aavikonöitä jo kauan? Aina? Ajatuskaan epätavallisuudesta, saati mustien kuulumattomuudesta aavikolle ei ollut nuorella naisella käynyt edes mielessä. Miksi olisikaan? Aika, jonka nainen oli ylipäätään viettänyt mustan, hyvinkin erikoisen, hiljaisen ja totisen haltiamiehen seurassa oli ollut niin lyhyt, ettei hän ollut ajatellutkaan asettaa suurta kysymystulvaa vielä miehen selvitettäväksi. Edes jonkinosan kansansa tavoista nainen oli pystynyt pitämään, ja se oli uteliaisuutensa pieni hallintakyky.
Nopeasti edennyt aika oli pitänyt kaksikon keitaan välittömässä läheisyydessä muutaman vuorokauden. Ilman, että he olisivat edenneet yhtikäs mihinkään. Tuntui lähes mahdottomalta ajatellakaan, että noin ristiriitainen kaksikko kykenisi matkaamaan sovussa päivääkään ilman että jompikumpi olisi toinen toiselleen suutuksissa...tai no. Haltia tuskin virkkoi mitään, jolloin ristiriitaisuuden kylväminen irtosi vain aavikkolaisen kielenkannattamista. Mutta nyt mitään sanomatta aavikkolainen vain katsoi hiljaisena mustan nuorukaisen touhuamista. Hän ei kyennyt tarjoamaan apuaan kolmikon hautaamisessa. Fyysisesti hän olisi kyennytkin, vaikkakin hieman kömpelösti siteensä kanssa, mutta hänen sielunsa ei antanut sijaa ajatuksellekaan. Cierna häpesi tekoaan, vaikka olisi saanutkin tekoihinsa oikeutetun luvan – mikä ei kuitenkaan riittänyt naiselle, että olisi kyennyt ohittamaan kaiken noin vain. Oliko hän aavistavinaan itsessään syyllisyyden lisäksi myös surua? Surua vierasta miestä kohtaan, joka raahasi elottomia tovereitaan? Hierlikkalaisuuteen ei kuulunut sureminen muita, ulkopuolisia, ja omaan elämäänsä kuulumattomia olentoja kohtaan. Kenties vain iholleen sivellyt rohdokset saivat aavikkolaisen mielen horjahtamaan rajojen ulkopuolelle. Oli miten oli, hänellä ei ollut oikeutta seurata aikaansaamiensa tekojen seurauksia. Takaisin majatalon pimeyteen kulkien Cierna asettui kohtaan, missä tunsi olevan ruumiinsa jälkeen jättämät upotukset. Silmänsä sulkien hän kyllä yritti saavuttaa unimaailmaansa, mutta vasta nyt hän alkoi miettimään untaan. Ja se jos mikä oli oiva tapa kadotta ote lopullisesti unesta. Joten hänellä ei ollut paljoa vaihtoehtoja. Kiviseinän muhkuraista pintaa pimeässä yrittäen hahmottaa Cierna vain makasi aloillaan. Ojennetulla kädellään aavikkolainen nyhti kivistä seinää tunnustellen sen muotoja. Karheita kulmia, sileiksi hieotuneita reunoja, kivien kyljissä olevia rakosia tutkiessaan hän kuitenkin havahtui kohti tuleviin askeliin. Nukkuvaksi tekeytyen Cierna odotti haltian käyvän ja kenties lähtevän pian uudestaan. Odottaen ja liikkeitä kuunnellen Cierna katseli tiiliseinää uskaltamatta kuitenkaan kääntyä katsomaan taakseen.
Varroten hiljaisuudessa nainen odotti ja kuunteli aika-ajoin haltian suusta irtoavia haukotuksia. Aika kului ja monien tuntien hautausurakoinnin jälkeen alkoi hereillä ollut haltia uinahdella. Salvoista huolimatta haavat eivät sietäneet pitkään ruumiillista rasitusta, eikä auringossa paahtunut nuorukainen muutenkaan ollut kaikissa ruumiinsa voimissaan. Saphiren käydessä levolle, ja hengityksen tasaantuessa rauhalliseksi uskalsi aavikkolainen liikkua jähmeästä makuuasennostaan. Cierna kierähti selälleen ja katsoi maahan edessään. Kuivatut hedelmät ja hassunkurisen näköinen leipä eivät jääneet koskemattomiksi. Hiljaa ja varoen aavikkolainen kohosi istualleen ja kurottui maistamaan hedelmiä. Sormistaan irtoava verestävä sivumaku ei suinkaan tappanut naisen ruokahalua. Haltialeivästä aavikkolainen mursi palan ja syötyään palasen, kuin muutaman vaivaisen hedelmän palan vatsansa täyttyi ja mieleensä vainonnut näläntunne ehtyi. Ruan vähäinen määrä herätti oman määränsä ihmetystä. Epäillen syömäänsä määrää Cierna vilkaisi nukkuvaa hahmoa ollen kuitenkin yllättävän varma, ettei ruoassa ollut mitään lamaannuttavaa myrkkyä – mikä olisi hyvinkin voinut olla Saphiren armollinen tapa päästä eroon kiusankappaleestaan. Täyteen itsensä saaneena nuori aavikkoalinen tunsi itsensä piristyneemmäksi, vahvemmaksi ja jopa parempi kuntoisemmaksi mitä aikoihin.
Eikä unestakaan ollut jäljellä enää kaipuuta kun Cierna oli lopettanut ruokailunsa. Kivikyhäelmän pimeydestä aavikkolainen kampesi itsensä pystyyn mahdollisimman hiljaisena ja aikoi jälleen kohti oviaukeamaa. Kerran nukkuvaan vilkaisten nainen katosi valoa saavaan aamuun. Ulkona oli odottamassa irvikuvamainen olento, jonka aavikkolainen aikoi kiertää kaukaa. Eläin, joka tuntui välittävän paahtavasti nousevasta auringosta enemmän kuin ihmiseläjästä itsestään. Tosin, eläin...tuo suomun ja ilkeiden silmien kanssa siunattu lisko tuntui tiiraavaan kokoajan herkeämättä hieman vaikeasti ontuvaa ihmisnaista. Tosin...samoin teki nainenkin, mulkoili olentoa pahasti ja kiersi sen hyvinkin kaukaa. Maahan kohonneita kumpuja hajallaan olevin ajatuksin hierlikkalainen katseli useampia minuutteja. Hän ei osannut sanoa maassa töröttäville miekoille mitään, eikä haudatuille olennoillekaan. Sitä vähemmän hän osasi sanoa rusehtuneelle lammikolle maassa. Kameli ja muutama ehjäksi jäänyt luu lepäsivät maassa kuin sinne tänne heiteltyjä oksia. Luista oli yön aikana kaluttu jokainen, pienikin lihaisa pala irti – kiitos ahneiden ötököiden. Siellä täällä oli myös omat tavaransa...tai se mitä niistäkään oli jäljellä. Yksi laukuistaan oli hautautuneena kivimassan alle, yksi revitty hujanhajan ja kolmas oli tummunut ruskeaksi verestä. Yllättyneenä siitä, että hän omisti enää mitään sai aavikkolaisen nostamaan reppua. Eläimen veri oli tuhrannut päällimmäisiä varusteita reilusti, mutta ylösalaisin käännettynä repusta tipahteli yhtä jos toistakin. Muutama vaatemytty, pan huilu, tyhjäksi valunut vesileili, kampa ja köydenpätkä. Onnettoman saaliinsa joukosta Cierna poimi kymmestä huilusta yhteensolmitun esineen käsiinsä. Tasaiseen tahtiin lyhenevät pillit olivat vielä tukevasti kiinni toisissaan ja pintapuolisen tarkastelun mukaan jokainen huilu oli myös ehjä. Täysin tuheutuneen omaisuutensa joukosta hän löysi sentään mitättömän esineen, joka toi lohtua eksyksissäkin olevalle. Likaisin sormin Cierna silitti huilun sileää pintaa ja alkoi katsella ulkomuotoaan. Verissäpäin liikkuva nainen olisi voinut kauhistua keitaasta heijastuvaa kuvajaistaan jos olisi pelännyt rumuutta tai olisi koennut kauneuden tärkeäksi. Ainoa, mikä hurjassa ulkonäössään kiinnissi naisen huomion oli pitkänomainen lehti leukaperällään. Lehden vahamaista pintaa kevyesti koskettaen aavikkolainen alkoi paremmin vilkuilla ympärilleen. Kankaita, jotka joten kuten olivat vielä puhtaat ja ehjät päätyivät vielä aavikkolaisen tutkittavaksi.
Yksi mytyistä osoittautui tavattoman suuriksi housuiksi, ja toinen vain kauniskuvioiseksi kankaaksi. Manaus huuliltaan kirvoten Cierna alkoi uudestaan tihrustaa tummaa hiekkaa ympärillään. Ympyrää ja epämääräisesti ympäriinsä kulkien hierlikkalainen tuijotti alati vain maahan. Ontuen, ja hieman vaikeasti maata kohden laskeutuen nainen löysi kuin löysikin etsimänsä. Vääräksi taipunut, pitkähkö neula löytyi töröttämästä ..jotain joskus esittäneestä kankaasta. Lankaa tosin ei löytänyt yhtään mistään, mutta toimettomuuteen suostumatta Cierna istahti keitaan läheisyyteen ja pujotti kankaasta irti säikeitä, saadan itselleen tehtyä sen verran kestävää, neulomiseen sopivaa lankaa että saisi jotain aikaseksikin. Veren tahriman miekkansa nainen oli puhdistanut ja käytti seuraavia tunteja hyväkseen muokaten hitaasti kankaasta itselleen sopivaa yläosaa. Auringon noustessa liian lämmittäväksi Cierna siirtyi varjoon jatkaen näpertelyään. Kuumuuden käydessä sietämättömämmäksi hän joi, ja istumisen käydessä ikäväksi Cierna myös lepäsi ja torkkui ulkoilmassa herätäkseen pian taas jatkamaan epätoivoisen hidasta neulomistaan.
Iltapäiväauringossa hamemainen paita oli valmis ja sormensa verille neulottuaan Cierna saattoi viimein lopettaa älyttömän sohimisen. Sormeaan puristaen ja muutamaa veristä pikkupisaraa vilkaisten hierlikkalainen kampeutui jälleen pystyyn ja ontui keitaan ääreen. Lisko liikahti ja naksutteli leukojaan ahneen oloisesti vaalean ihmisen suuntaan. Eläimelle sihisten Cierna alkoi kiskoa vaikeasti yltään pellavaista paitaansa. Toista kättään kykenemättä täysin ylös nostamaan paidan pois keplottelu ei ollut juurikaan helppoa, mutta hän selviytyi siitä...Vaikkei niinkään juhlallisesti, sillä lopulta Cierna käytti miekkaansa apunaan ja leikkasi paidan yltään. Side, joka kulki lanteitaan pitkin, tuli sekin kierrettyä varoen irti. Paksu kerros oudon väristä salvaa peitti kyljen punakkaa haavaa hyvin, jolloin hetken jälkeä tarkasteltuaan Cierna tuli tulokseen, että hän saattoi kastautua kirkkaassa vedessä. Paljasjaloin veteen kulkien aavikkolainen värähti kylmän veden tavoitellessa lanteiden haavaa oli naisen pakko kirahtaa ääneen. Hetken rauhoitellen itseään päätti hierlikkalainen tehdä kastautumisen tuskan helpommaksi itselleen ja molskahti vilpoiseen veteen niin,että haavojen pohtimiseen ei ehtinyt edes reagoida. Vedessä hän ei aikaa kuluttanut juuri lainkaan, vain sen verran että saattoi pestä kaiken lian iholtaan. Pesydyttyään vaalea side kierrettiin uudestaan lantiolle. Kauniskankaisen luomuksen ylleen vetäen ja housut köydellä kevyesti ympärilleen kietoen Cierna kulki iltapäivän auringon alla takaisin kivimajaa kohden. Tai näin hän aikoi, kunnes panhuilu osui silmiinsä. Askel pysähtyen Cierna otti huilun käsiinsä. Kolmea kumpua katsoen aavikkolainen otti huilun ja istuutui kivikasan ylle. Hiekkaan upotetut miekat silmiensä katseen alla Cierna asetti huilun oikeaan asentoon eteensä ja puhalsi. Ja pian kokeilevat puhallukset pilleihin alkoivat muodostaa sävelmää. Surullisen haikeaa sävelmä irtosi pilleistä Ciernan alkaessa soittaa.
|
|