|
Post by R.C. on Dec 6, 2008 15:56:31 GMT 3
Aikansa varrottuaan oli väsynyt soturikin käynyt viimein viittansa päälle pitkäkseen, taivuttanut käsivartensa päänsä alle ja kääntänyt hievahtamattomalle neidolle kylkeään. Kotvasen kuluttua Saphire oli jo vaipunut syvään uneen. Sanottiin, että vain puhtaan omatunnon omaavat saattoivat nukkua rauhallisin mielin, mutta miehen sikeä uinailu meni ehkä pikemminkin uupumuksen piikkiin. Normaalisti yönkulkija olisi varmasti nauttinut pelkkää koiranunta päivänvalvojan seurassa, mikäli siis olisi uskaltanut levätä ensinkään tämän läsnäollessa. Tältä erää rasitus oli voipuneelle soturille kuitenkin liikaa, eikä edes vaimea liikehdintä majassa tuntunut valpastuttavan häntä valveille. Monta tuntia tästä eteenpäin musta haltia makasi liki tajuttomuutta vastaavassa tilassa, rosoisten seinien läpi hohkavan kuumuuden vain lisätessä turtumustaan. Vähitellen hiljaisuutta halkoneet suipot korvat herkesivät kuitenkin erottamaan kaukaisuudesta kiiriviä säveliä, jotka kaikessa haikeassa vaimeudessaankin tunkeutuivat halki sumuverhon tokkuraiseen tajuntaan saakka, herättäen nuorukaisen mielessä muistoja rakkaasta kotimaastaan. Saphire liikahti levottomasti unissaan, kun päänsä sisällä alkoi piirtyä yhä kutsuvampia heijastuksia tutusta maisemasta. Raunioihin harhaillut muodoton sävelmä saatteli nuorukaisen karulta aavikolta suolaisten merituulten tuivertamalle saarelle, jonka tummahipiäiselle kansalle musiikki oli kaikki kaikessa. Vieno soitanta havahdutti asukkaat ehtoon hetkellä, saatteli mustat haltiat halki yön uurastusten ja paimensi heidät suojaan aamunkoiton tullen. Hän oli palannut takaisin Sybaresiin...
Tuona lämpimänä yönä tuuli kantoi mukanaan ensimmäisten kukkivien kirsikkapuiden makeaa tuoksua. Kaunis laulu ja hilpeä nauru helmeilivät haltiain huulilla kuin kastepisarat kuunvalossa, kun he kulkivat ja tanssivat viehkeästi tuikkivan tähtitaivaan alla. Värikkäät lyhdyt valaisivat pimeitä katuja ja kujia, saaden yönkulkijoiden kaupungin näyttämään kauttaaltaan kimaltelevin jalokivin koristellulta. Hunajainen mahla ja mesi virtasivat vuolaina kristallikarahveista pikareihin; Herkullista ruokaa oli kukkuroittain hopeavadeilla tarjolla. Ilmassa oli juhlan tuntua, uuden kevään lupausta. Vietettiin Mísên’quilah Luníaa, jota myös "Rakkauden Kuiksi" kutsuttiin. Oli koittanut taas se aika vuodesta, jona saarelaisten sydämet täyttyivät riemusta ja odotuksesta. Haltiat iloitsivat nuoruudesta, rakkaudesta ja läheisistään, jotka olivat palanneet elossa ja terveinä maailmalta. Virassaan kunnostautuneet nuoret soturit saivat kutsun mustasta marmorista rakennettuun massiiviseen palatsiin, joka kohosi hehkuvana ja majesteettisena kaupungin keskipisteessä. Saphirekin lähestyi tykyttävin sydämin tuota jykeväpiirteistä linnoitusta. Hän puristi siroa okariinaa jännityksestä kohoilevaa rintakehäänsä vasten. Muiden nuorukaisten tavoin hän oli harjoitellut soittoaan jo useita kuukausia, kutsuakseen tähdissä valitun puolison luoksensa. Palatsin käytävillä leijaili afrosidien vieno aromi; Kauniisti soljuva musiikki kaikui hopeisten soihtujen valaisemilta seinämiltä. Koko talven puhdistavia rituaaleja suorittaneet nuoret neidot sytyttelivät helmiäiskynttilöitä kammioissaan ja sirottelivat ruusun terälehtiä neitsytvuoteilleen.
Saphire hiipi vaivihkaa peremmälle. Lähestyviä askeleita kuullessaan hän vetäytyi joutuin lähimmän patsaan taa varjoon. Haltia näki nuorten rakastavaisten kulkevan ohitseen. He nauroivat ja näyttivät onnellisilta kiiruhtaessaan käsi kädessä kohti salaisia puutarhoja. Saphiresta alkoi tuntua, että hän oli palatsissa luvatta. Siinä samassa hän tajusikin olevansa vasta poikanen, joka oli onnistunut väistämään äitinsä silmää ja livahtamaan linnoitukseen tyydyttämään uteliaisuuttaan. Miksi tähän paikkaan ei ollut kutsumattomilla vierailla asiaa? Äkisti haltia tunsi jonkun toisenkin läsnäolon, ja kohotti syyllisenä katsettaan. Saphire odotti jo puolittain kohtaavansa äitinsä helpottuneet kasvot ja kuulevansa tämän lempeän nuhtelun: ’Vielä ei ole sinun aikasi, Saphire.’ Kauniin naisen sijasta hän näkikin kaartin parantajan, joka kumartui hymyillen puoleensa ja toisti taannoin Damarcassa lausumansa sanat: ’Etköhän saa aivan lähiaikoina vapautuksen palveluksestasi, jotta ehtisit valmistautua yhteen elämäsi kohokohdista, tulevaan Mísên’quilah Luníaan...’ Nuorukainen nyökkäsi ja tunsi pituutensa kasvavan samassa vauhdilla. Hän oli siis sittenkin oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Nyt oli hänen aikansa etsiä rakastettunsa... Musta haltia astahti entistä määrätietoisempana takaisin käytävään, mutta jähmettyi lähes yhtä äkisti aloilleen tajutessaan ilmapiirin muuttuneen. Etäinen soitto oli käynyt kuuluvammaksi ja selkeämmäksi, eikä se ollut enää iloinen ja kutsuva, vaan surullinen ja haikea, aivan kuin hautajaisissa. Miehen havainto sai hopeiset soihdut sammumaan ja palatsin käytävät tummumaan.
Nuorukainen seisoi nyt lähes täydellisessä pimeydessä. Ei kuulunut enää naurua eikä laulua, ei tuoksunut ruusu eikä jasmiini. Seuraava ääni, jonka haltian korvat tavoittivat, oli pienten lasten alakuloinen laulu: ’Liian nuorina he kuolivat, elämässään ehtyivät, kohtalo kuin kuutamon oli vaipua terään auringon... Lunatariatha, Lunatariatha, paimen kauniiden unien. Saata lapsesi luo lampaiden valkeiden, halki pellavaniittyjen virralle tuonen...’ Lapsosten muodostama kulkue kääntyi juuri parahiksi kulman ympäri ja eteni hitaasti kohti nuorta miestä, joka väisti kiireesti sivummalle. Pienten enkelten tavoin he sipsuttivat pitkissä kaavuissaan ja veisasivat hymniä kaatuneiden sotureiden muistoksi. Kaikki nuo tytöt ja pojat kantoivat käsissään kynttilöitä, joiden liekit sammuivat yksi kerrallaan lausuttujen nimien myötä. ’...jää hyvästi urhea Saffron, joka vihollisen miekkaan sortui... jää hyvästi kaunis Ilossaya, joka julman kidutuksen kesti...’ Lista jatkui kunnes jonon hännillä lepatti enää yksi liekki. Pieni poika käännähti tällöin suoraan nuorukaisen suuntaan, ja lapset huusivat hänelle kuorossa: ’...mutta Saphirea emme tule muistamaan, petturia ja murhaajaa, hän suistukoot Helvetican liekkeihin, ikuiseen kadotukseen vajotkoon!’ Poika viskasi kynttilän vihaisesti järkyttyneen miehen päälle, ja korventavat liekit hulmahtivat räjähtäen hänen ylleen, aivan kuin vaatteensa olisivat olleet öljyllä valellut. Palava haltia huusi kivusta ja pelosta ja putosi maahan kiemurtelemaan tuskissaan...
Näyn aiheuttama kauhu repäisi Saphiren hereille. Haltia riuhtaisi itsensä istumaan ja painoi päänsä kiivaasti huohottaen polviensa väliin, haudaten kasvonsa kämmeniinsä ja täristen kotvasen kuin horkassa. Vähitellen hän alkoi uskoa nähneensä vain kammottavaa painajaista. Auringon tuottama kuumuus oli saanut miehen luulemaan olevansa liekeissä. Hieman rauhoituttuaan hän kohotti päänsä kuulostellakseen tarkemmin kaukaisuudesta kantautuvaa soittoa. Joku puhalteli pieniin huiluihin. Sävelmä oli paikka paikoin säröilevä, mutta nuorukainen ymmärsi kyllä sen tarkoituksen. Eiköhän päivänvalvoja ollut musiikin taustalla. Nuorukainen tunsi olonsa ärtyneeksi. Miksi hierlikkalainen viitsi kunnioittaa kuolleita tuolla tavalla? Mustat haltiat olivat halunneet vain tappaa nuoren naisen, ja silti neito soitteli vainajille kuin surren näiden kohtaloa! Saphirea alkoi vain entistä enemmän sapettaa. Hän ei jaksanut enää hautoa rumia salaisuuksia ja esittää toiselle viatonta. Hän ei halunnut jättää neidolle pienintäkään epäilystä kansansa tulon ja tavoitteiden luonteesta. Auringon helottaessa vielä taivaalla ei soturi pystynyt astumaan ulos majasta, mutta kunhan hierlikkalainen erehtyi palaamaan takaisin raunioihin, odotti häntä siellä valveutunut ja varsin tuikeailmeinen nuorukainen. ”Nyt istu ja kuuntele...”, kehotti soturi oikopäätä, kohottautuen niin suoraksi kuin matalassa majassa suinkin saattoi. Ja ennen kuin aavikkolainen ehti valmistautua tulevaan, alkoi nuorukainen suoltaa tälle tarinaa, jonka oli taannoin tarkoituksella jättänyt tyngäksi. Musta haltia saattoi näyttää hieman hullunkuriselta huitoessaan ja höpöttäessään kiihtyneesti ontuvalla kielitaidollaan, mutta miehen sanomassa ei ollut lopulta mitään naurettavaa: ”Damarca on vallattu, kaltaiseni tulivat, kaikki tapettiin, ihmiset, kaikki!”, viittoili soturi riuskasti ja elehti kuin olisi viiltänyt sormellaan kurkkunsa auki. Juuri näin oli kaupungin asukkaille tapahtunutkin. ”Tulin kuukausi sitten, tiedustelin Damarcaa, kerroin sen sijainnin, väkiluvun. Ohjasin kuoleman aavikolle.”, ryöpytti nuorukainen edelleen, ”Olen vakooja, Cierna. Enkä ainoa. Joku voi...”, Saphiren oli pakko vetää välissä henkeä, ”...joku ehkä myös kylässäsi. Tai kylä tuhottu...” Musta haltia kohautti neuvottomana harteitaan. Hän ei tuntenut esimiestensä aivoituksia.
|
|
|
Post by Tylppy on Dec 6, 2008 19:45:44 GMT 3
Soinnut eivät olleet täydellisiä, joissain päin sävel oli katketa kesken aavikkolaisen liikahtaessa huolimattomasti– jolloin peitetty haavauma jaksoi muistuttaa olevansa vielä hyvin nuori ja voimissaan. Toisin kuin kantajansa. Siitä huolimatta nuori nainen soitti kymmenestä huilusta yhteen punottua soitinta herpaantumatta. Hierlikkailaisnaisista jokaisen, jo kävelemään ja puhumaan pystyvän tyttölapsen kuului osata käyttää jotain kansan perintäsoitinta. Ciernan äiti oli ottanut soittimekseen aikoinaan isoäitinsä valitseman panhuilun, joka kiersi perheen naiselta naiselle aina sukupolven vaihtuessa. Kymmenhuilu ei ollut kovinkaan tavanomainen valinta hierlikkalaisten kesken, sillä soittimen hallinta oli vaikeaa. Helpompaa oli käytellä jousi- tai rumpusoittimia, mitkä olivatkin yleisempiä näkyjä hierlikkalaisten juhlissa. Soitin oli aarteista kenties tärkein heimon naisille, sillä sen kanssa oli tarkoitus tuoda onnea kauppa-, metsästys-, taistelu-, tai ryöväysretkille lähteville miehille. Ei tullut kysymykseenkään etteikö perheen naiset soittaneet isien ja veljien lähdölle, aviomiehistä puhumattakaan. Nyt kuitenkaan Cierna ei soittanut yhdellekään omistaan, vaan täysin vieraille – kenties jopa eksyneille sieluille, jotka eivät välttämättä koskaan löytäneet kuoleman keitaasta lepopaikkaansa. Ainakin hän teki jotain, kenties se oli täysin merkityksetöntä – mutta se toi lohtua aavikkolaiselle.
Lämpimän auringon paahtaessa taivaanrannaltaan täysin voimin, Cierna viimein lopetti. Huulet kuivahtaneina hän nousi vaivalloisesti ja kumartui lähteen äärelle juodakseen. Muutaman suullisen vettä juotuaan aavikkolainen nousi paikoiltaan. Keidas hiljeni täysin musisoinnin jälkeen. Edes pieni tuulenpoikanenkaan ei kutitellut vettä kohden taipuneiden puiden suuria lehtiä. Täysin sinistä, kirkasta taivasta ei peittänyt yksikään vaalea hattarapilvi. Jolloin oli selvää, että tuo raskas, painava kuumuus ei tulevaksi illaksi ehtisi hellittämään. Lisko inahteli ja vaihtoi tyytyväisenä auringon alla kylkeään. Hetken tuppisuinen nainen olisi voinut tuntea katkeruutta eläintä kohtaan. Sen huolettoman olemuksen vaikuttaessa siltä, kuin sen mieltä ei olisi painunut yhtikäs mikään. Sen ei tarvinnut miettiä mitä tapahtuisi huomenna, tai miten saisi ruokansa seuraavaksi kun nälätti. Eläin vain oli, ja Ciernakin toivoi vilpittömästi että olisi voinut edes hetken elämässään vain olla. Olotila, mikä ei vaatinut mitään, oli kuitenkin hyvin kaukana kauas aavikkolle eksyneen naisen hyppysistä.
Hihansuuhun huulensa pyyhkäisten nainen nousi paikaltaan ja lähti kulkemaan kohti kivistä rakennusta. Rakennuksen hämärään kurkistan Cierna ei heti erottanut silmillään juuri mitään. Ränsistyneestä kivirakennuksesta oli savikipsi tipahdellut paikka paikoin, jolloin hämärään loukkoon syntyi pieniä valon läpäiseviä aukkoja. Hämärässä ihmissilmillä näkemään kuitenkin kyeten hierlikkalainen huomasi nopeasti ylös nousseen miehen hahmon. ”Ai, olet her…” ennen kuin Cierna pääsi lausettaan edes loppuun oli Saphire jo tuiskaissut naisen vaikenemaan. ”Mikä nyt taas on vialla, sen lisäksi että olen kuin lapsi, jonka haavoja hoidetaan – niin olenko myös holhottava? Miten röyhkeää, enkö muka saisi liikkua niin kuin haluan!?" mielessään herjaten Cierna kuitenkin istuutui ja katsoi silmät haastavina viiruina totisia marmorikasvoja.
Mutta mitä pidemmälle mies tarinaansa kertoi, sitä vaihtelevammat olivat ilmeet nuoren naisen kasvoilla. Epäluulo, järkytys, sekä raivo vaihtoivat muotojaan vaaleilla kasvoilla – sytyttäen kuitenkin yhden hyvin syvän tunteen kultaisten iiristen taakse. Se oli jälleen syttymään päästetty kiukku, jota ei tappurapensaatkaan kyenneet hallitsemaan. ”Ja nyt vastako sinä tämän minulle kerrot?!” tyrskähtäen huultenlomasta kimpoavat sanat tuntuivat jatkavan matkaansa seinästä seinään kuin päättymätön ikiliikkuja. ”Olin valmis laittamaan henkeni peliin, että saisin autettua sinua, ja sitten sinä otat ja ilmoitat kiitoksena että olet vakooja! Ja että kotini on ehkä tuhottu! Ja että sinä mahdollisesti olet kaiken sen takana!?” istuva olento oli hyvin, hyvin, hyvin kaukana siitä heikosta nuoresta naisesta, joka oli tavattu muutamia tunteja takaperin. Ja Saphire sai olla pahoillaan annettuaan Ciernan syödä haltiatekoista leipää, joka palautti voimia ja antoi energiaa, sillä se pienikin suullinen oli tosiaan tehnyt ihmeitä.
Alahuultaan purren Cierna taisteli itsensä jaloilleen, jättäen soittimensa seinänvierelle. Huojahtaen, mutta tasapainonsa pian takaisin löytäen Cierna katsoi palavin silmin mustaa huivia miehen kasvoilla. Välimatka istumaan asettuneen ja luennoitsevan haltian välillä oli sen verran lyhyt, että ylös noustessaan naisen tarvitsi ottaa vain pari askelta, jolloin kämmen tuuppasi haltian rintakehää. ”Onko tämäkin jotain sinun juonintaasi? Sait minut kertomaan missä kotini on! Aiotko saada minut viemään sinut sinne, jotta voit vielä viedä tiedot takaisin muille? Ja mitä tuo sitten oli? Olit auttavinasi minua, kenties siksi että sinun ja muiden kaltaistesi suunnitelma toimii?! Johdatte typerän ihmisnaisen uskomaan, että voisin luottaa sinuun jotta voit palata takaisin herrasi suojiin?” kiivaat kysymykset satelivat aavikkolaisnaisen suusta kuin joukko salamoita, jotka joku hullu oli laittanut purkautumaan yhdestä sadepilvestä samaan aikaan. Täysin ajattelematta, ja miettimättä kauniin punertavien huulten lomasta sykähtelevät sanat saivat aina vain enemmän tempoa toinen toisistaan. Vasta nyt aavikkolainen myös ymmärsi miehen vaatetuksen paremmin mitä aikaisemmin. Saphirehan oli hamunnut ylleen jälleen täyden soturinvaatetuksen. Eihän yksikään omistaan irtipäästänyt halunnut takaisin univormuun, jonka oli taaksensa jättänyt? Katseensa kulkiessa läpi soturinasuun pukeutununeessa miehessä, alkoi Cierna nähdä asioita juuri herätetyn kuvitelman mukaan.
Pala pakottautui tukkimaan raivon riivaaman naisen kurkkutorven hetkeksi. Cierna veti rahisten ilmaa keuhkoihinsa katsoen itseään korkeammalla olevia tylyjä kasvoja. Eikä hän harkinnut yhtään antaessaan kämmenensä kulkea ilmassa tavoitellen nuorukaisen tummaa poskea. Läpsäistyään haltian poskea, Ciernan ääni ei koheltanut hullua hulluutta vaan kirskui kuin teräväksi hiottu miekka vasten metallia. ”Kuinka saatoit? Piditkö suusi vain siksi että saatoin auttaa sinua? Etten jättänyt sinua yksin kuolemaan? Kunpa olisinkin tehnyt niin. Olinpa tyhmä kuvitellessani, että tosissasi olisit halunnut auttaa minut kotiin….." vuoropuhelu tuntui pikemminkin suurelta yksinään esitellyltä esitelmältä, jonka pitäjä haukkasi vain ilmaa lisää keuhkoihinsa jatkaakseen "Annoitteko niille ihmisille edes tilaisuutta puolustautua? Laskitko heille kuinka monta pientä lasta odottaisi surmaamista? Mitä? Ja aiotko sinä antaa minulle edes tilaisuutta puolustautua? Miksi edes vaivauduit suojelemaan minua? Ettei itsetuntosi saisi enempää kolhuja, vaikka aikaisemmin johdit kokonaisen kylän tuhon partaalle?! Niinkö?” rähinästä, ja pikkuhiljaa hiipuvasta voimasta ehtyvä ääni valui hiljaiseksi ja loppui lopulta kokonaan. ”Miten saatoin olla näin typerä! Tyhmä! Sokea! Annoin itseäni johdettavan harhaan! Hän on vakooja, vastuussa koko kaupungin tuhosta. Entä kotini?! Annoin tuon valheellisen olennon tietää kotini sijainnin, ja uskoin, että hän auttaisi…mutta se olikin ansa. Miksi Saphire edes kertoo minulle tälläistä? Nauttiiko hän?”
Aavikkolainen laski katseensa mustan siteen verhoamista silmistä. Ajatelmansa avustavana Cierna ei kyennyt katsomaan murhaajaa, joka oli sanellut kokonaisen yhteisön tuhon. Kätensä Cierna kietaisi ympärilleen, ettei olisi lätkinyt mustaa haltiaa lisää. Tulisuudessaankin Cierna ei voinut olla tuntematta pettymyksen raskasta pakotusta jossain sisällään. Hierlikkalaiselle ei niinkään ollut merkityksellistä tietoa lähikaupungin tuhoaminen tai kylän asukit, mutta tieto omasta kylästään ja sitä mahdollisesti vastaan tulevasta kohtalosta sai vahvankin olennon vapisemaan. Ciernan valtasi tunne, mikä sai hengittämisen tuntumaan vaikealta – tieto, mikä mahdollisti kotinsa olevan tuhottu, sai olkapäät tahattomasti vapisemaan. Perheensä tuhkaantuneet ruumiit, elottomiksi pistetyt lapset ja vanhukset...Ciernan oli pakko purra huultaan ettei olisi nyyhkäissyt ääneen.
Yksinäisyys, joka aavikolla matkaaville oli tuttu tunne, tuntui nyt ahdistavalta, kuolettavammalta kuin koskaan. Jos hän lähtisi nyt ehtisikö hän koskaan ajoissa kotiinsa? Kenties hän kuolisi aavikon armottomassa lämmössä haavoittuneena ja jalkaisin liikkuessaan, mutta hän ei aikonut jäädä aloilleen. Hän tiesi vaaran, mutta jos tuho oli vasta tuloillaan niin eikö hän vielä ehtisi? Varottaisi kaikkia - ehtisi tekemään edes jotain, jotta mustien murhaajien tulo ei olisi täysin yllätyksellinen. Ihan mitä vain...mitä tahansa. Eikä hän todellakaan aikonut jäädä lähellekään tunnustuksiaan löpisevää haltiaa, joka oli survaissut miekkoja naisen sisuksiin tusinan ja saaden pahempaa jälkeä aikaan kuin kaksi etsijää.
Kultaiset silmät keräsivät yllensä kiiltävä kerroksen, mutta kyyneltäkään haltian tekemän paljastuksen vuoksi Cierna ei suostunut vuodattamaan. ”Olet varmaan pirun ylpeä saavutuksistasi Saphire” pakotettu kuiskaus lipesi yhteen puristetuiden huulten lomasta. Sanomatta enempää hierlikkalainen kääntyi kannoiltaan ja aikoi ulos hökötyksestä, jossa oli yönsä viettänyt. Samalla tietäen ettei sokea haltia voisi seurata hänen ulkoilman aurinkoon.
|
|
|
Post by R.C. on Dec 23, 2008 13:22:25 GMT 3
Saphire huokaisi liki helpotuksesta saatuaan kaiken tarvittavan sanottua, ja tultuaan siinä sivussa vielä ymmärretyksi. Ihmisnaisen ilmeitä hän ei pystynyt erottamaan, mutta ensimmäinen vihainen tiuskaisu riitti ilmoittamaan viestin menneen perille. Totuuden tultua viimein julki tunsi nuorukainen olonsa jo paljon paremmaksi, eikä tuittupäisen hierlikkalaisen purkaus ainakaan aluksi onnistunut hetkauttamaan häntä. Haltia oli halunnut hieman provosoida toista, ja ilmeisesti onnistunutkin siinä varsin mainiosti. Neidon tuli kuitenkin huomata, ettei soturi ollut missään vaiheessa puhunut teoistaan järin syylliseen sävyyn, vaan todennut vain tapahtuneen sellaisenaan – ja kukaties juuri tämä ärsyttikin Ciernaa eniten? Tehtävä hoidettiin kuten se annettiin, ja varjokulkija oli suorittanut omansa kunnialla, kunnes moraalinsa oli harhauttanut häntä ja mies oli langennut petokseen. Enemmän Saphire piti itseään rikollisena autettuaan kahta päivänvalvojaa kuin hoidettuaan velvollisuutensa, joka oli johtanut koko Damarcan kyläyhteisön tuhoon. Haltia oli siis kyllä vastuussa tietojen välittämisestä, mutta liekö määräysten noudattamisessa ollut lopulta mitään väärää? Eihän mies itse ollut tehnyt päätöstä väen surmaamisesta. Mikäli soturi olisi kapinoinut käskyä vastaan, olisi joku muu mennyt hänen sijastaan. Ja miksi hän olisi ylipäätään halunnut niskuroida?
Hierlikkalaisen suoltamat syytökset eivät iskostuneet mustan haltian omatuntoon. Yönkulkija käsitti hysteerisen nuoren naisen ajautuvan yhä pahemmin hakoteille, mutta ei saanut suunvuoroa oikaistakseen toisen hätäisesti tekemiä johtopäätöksiä. Mies ei omasta mielestään ollut maininnut toisen kotikylää uhkaavasta vaarasta täydellä varmuudella, ja toisaalta neito tuntui olettavan hänen juonitelleen kaiken aikaa selkänsä takana. Mitä järkeä oli ollut tappaa omaa kansaansa, jos kohteen sijainti oli jo tiedossa? Entä miksikö soturi oli tilaisuuden tullen sonnustautunut kaartinsa univormuun? Ensinnäkin vaatteet sattuivat olemaan pitkänhuiskealle haltialle oikeaa kokoa, ja toisekseen hän pukeutui paljon mieluummin siistiin asuun kuin jonkun vieraan vanhoihin lumppuihin. Kukaties nämä näkökulmat olisivat pälkähtäneet naisenkin päähän, ellei tämä olisi uhrannut tarmoaan vastapuolen tauottomaan tulitukseen. Yritettyään turhaan haalia puheenvuoroa itselleen ei Saphiren auttanut muu kuin ottaa koko ryöpytys vaitonaisena vastaan. Kiukunpuuskan lomassa miehen poskelle mäjähtävä läpsäys riitti halkaisemaan hiekan kuivettaman haavan auki. Sokea haltia sävähti kivusta, mutta ei päästänyt pihahdustakaan. Hän ei kohottanut kättään verta vuotavalle viillolle vaan korvalleen, jota nuoren naisen useammalla oktaavilla noussut ääni alkoi jo vihloa. Edes verkkaiset päänpuistelut eivät tuntuneet päivänvalvojan vihaa lievittävän.
Sylkäistyään vielä viimeisen, kitkerän virkkeen Saphiren kasvoille syöksähti äkäpussi äkkiarvaamatta ulos rapistuneesta rakennuksesta. Niin yllättäen naisen lähtö miehelle tuli, ettei hän ehtinyt jukuripäätä estellä. Musta haltia olisi toki voinut antaa toisen vain mennä ja nääntyä yksin aavikolle, jatkaakseen matkaansa omia aikojaan. Ihmislikan valitsema suunta ei yhtä kaikki ollut hänen kannaltaan järin suotuisa - toisaalta, oliko soturilla toistaiseksi parempaakaan päämäärää mielessään? Haltia taisi olla kaksikosta pahemmin tuuliajolla. Yönkulkija huojahti jo askeleen eteenpäin, aikomuksenaan pysäyttää aavikkolainen ja takoa tämän päähän hieman järkeä. Cierna oli ilman muuta väärässä, mikäli kuvitteli taivaalla porottavan auringon pidättelevän miestä matalassa majassa – säälimätön päiväntähti hidasti kyllä mustaa haltiaa, mutta ei tyystin pysäyttänyt tätä. Saphire oli sentään sidottu useiksi tunneiksi suoraan paahteeseen kitumaan, ja silti hän oli selviytynyt koetuksestaan, joskin hädin tuskin ja aivan viime tipassa. Myöhemmin nuorukainen oli joutunut vielä tarpomaan pitkän rupeaman auringon armoilla keitaalle päästäkseen, tosin osittain ihmisen avustuksella. Tottavie Saphire saattoi näiden koetusten jälkeen astua hetkeksi päivänvaloon, vaikka hän ei ajatuksesta pahemmin pitänytkään. Ainoa soturin menoa viivyttänyt asia oli panhuilu, jonka hän arvasi tunnekuohussaan ulos rynnänneen hierlikkalaisen unohtaneen. Niin kovalla kiireellä nainen oli tiehensä sännännyt, että soitin oli jäänyt seinänvierustalle lojumaan...
Yönkulkijalle toisen kömmähdys tuli tietenkin kuin tilauksesta. Hän nappasi huilun ohimennen mukaansa ja kohta taivasalle päästyään puhalsi pillien kautta terävän sointujen sarjan, jota jo kaukana harppova hierlikkalainen ei voinut olla kuulematta. ’Tule takaisin.’ Saphire oli melko varma siitä, että neito palaisi vielä hakemaan omaisuuttaan, sillä ei sietäisi ajatusta esineen jäämisestä mustan haltian haltuun. Niinpä mies jäi majan oviaukon välittömään läheisyyteen vartomaan. Jahka nuori nainen ehti talsia takaisin, ojensi soturi tälle soitinta, mutta toisen tarttuessa esineeseen ei päästänytkään siitä heti irti. Tässä oli nuorukaisen tilaisuus lausua muutama painava sana: ”Kävellen kuolet. Lentäen nopeammin.”, lausahti musta haltia lakonisesti ja nyökkäsi kohti lähteen liepeillä seisovaa siivekästä. ”Et usko minua, mutta en huijannut. Jos halusin pettää, olisin pysynyt hiljaa?”, jatkoi mies sävyttömästi puhettaan, kallistaen samalla aavistuksen päätään. ”Kylästäsi en tiedä mitään. Ei tehtäväni. Jonkun muun vakoojan ehkä, tai sitten ei. Kaikki voi olla kunnossa.”, totesi hän lopuksi olkiaan kohauttaen. Saphire puri hammastaan ja yritti varjostaa katsettaan vapaalla kädellään. Jokainen sekunti auringon alla oli hänelle selvästi silkkaa kärsimystä. Piinan käydessä viimein ylivoimaiseksi ja kätensä alkaessa täristä irrotti soturi otteensa huilusta ja vetäytyi kumarassa takaisin raunion suojiin. Vaikka Cierna ei välttämättä enää luottanutkaan Saphireen, oli nuorukaisen sanoissa ollut silti järkeä. Haavoittuneena ja jalkaisin nainen ei pääsisi kovinkaan pitkälle, ei edes kuivien hedelmien ja haltialeivän voimalla.
(( Pahoittelut vielä vuoroni kestosta. Pyhien jälkeen ehdin varmasti vastailemaan jo useammin. Rattoisaa joulunaikaa! =) ))
|
|
|
Post by Tylppy on Dec 26, 2008 0:41:17 GMT 3
"Se kurja. Selkärangaton mustanahka! Pölvästi ja maanvaiva! Tuhannen tuppuran paisepläkki ja..." Cierna riepotti kielensä rikkauksia. Uhma ja kihisevänä poriseva liekki sydänallaan sai ihmisnaisen porisemaan pienen papupadan tavoin. Haltia sai kiittää itseään, ettei juurikaan voinut ymmärtää vierastakieltä ja sen mongertelevia äänteitä. Äänenpaino riitti tosin jälleen, niinkuin aikaisemminkin, pikemminkin useita kertoja aikaisemmin, kertomaan mikä naisen suhtautuminen oli tällä kertaa. Kenties Saphiren oli vain hyvä pitää itsensä mahdollisemman vaitonaisena, ja hiljaisena, sillä seuranaan leiskui ja roihusi vähän väliä. Ihmisrodun raadollisuus tuntui ilmenevän erittäin hyvin ainakin tuossa ihmiseläjässä. Hierlikkalaiset toki olivat sitkeitä, sekä aavikon auringon kanssa tulisuudellaan kilpailevia - mutta tuo pois tarpova tapaus oli varmasti kotikylänsä polttavin tähti. Mahtinaan tuo neito käytti kyltymätöntä kieltään, joka ei juurikaan antanut puheenvuoroa - ei edes pientä, himppusen mittaista rakoa löytynyt Ciernan papatuksen lomasta. "Miten saatoin!? Miten kykenin olemaan niin tyhmä! Oaaaah, sinä siis menit ja kuvittelit, että edes yksi ulkomaan eläjä voisi olla hyvä ja kunnollinen --- mutta EI! Sitten sinä menet ja sotket näppisi vakoojaan! Murhamieheen, joka laskee lapsia muiden teurattavaksi! Typerä, typerä, typerä Cierna! Missä on sinun aivosi?! Varmaan muhimassa niissä rohdoksissa mitä sait haavoihisi kun olit niin nöyrää, niin nöyrää ja annoit itsesi jonkun...JONKUN TUOLLAISEN hoidettavaksi!" aavikkolainen kulki hiekassa ja raivosi, tai lähinnä huusi itselleen tarpoessaan kauemmas kivihökötyksestä.
Askelmat upposivat pehmeään, kuumottavaan hiekkaan Ciernan pyöriessä hiekassa. Välillä hän kulki eteenpäin, ja välillä - sättiessään hän käännähti kauemmaksi jäävän rakennuksen suuntaan kuin uhmaten mokomaa suojaa nurin. Hän tuskin olisi enää rynnännyt auttamaan, vaikka murju olisi oikeastiki romahtanut. Hautansa mies oli taatusti ansainnutkin! Sammumaton, kesyttämätön, raivoisa tuli poltti kantajaansa. Nopeasti sytytetyn liekin oli tapana myös sammua yhtälailla äkkiarvaamatta. Niinkuin nytkin. Ripeästi edenneet askeleet alkoivat hyytyä. Polvi ei noussut kangaskerrosten alta enää niin uhmakkaasti ja tarmolla maustetuksi. Korkeuksiin nostettu nenä, alkoi taivaan sijaan osoittaa maata viistävään asentoon. Raivontilalle hivuuttautui murhe. Murhe kotiaan kohtaan.
Hierlikkalaisnainen, niin sydämetön, juro ja ahne kuin hän antoikin ymmärtää itsensä olevan - oli hän myös kyvykäs murheeseen ja suruunkin. Epätoivoon. Ihmistä oli aikaisemminkin kyetty sanomaan tyhmäksi, ja tyhmäksi Cierna pystyi itseäänkin nimittämään. Hiekkaisen mäennyppylälle noustuaan aavikkolainen vaipui maahan. Hiekkaharjanteen ylle istuuduttuaan pystyi paljassilmä vain näkemään pitkälle eteensä leviävää hiekkakenttää. Ilma väreili kuumuudesta, eikä hän antanut itselleen edes pieniä selviytymisen mahdollisuuksia. Aavikko veisi aavikkolaissielun nopeasti mukanaan jos lähtisi vaeltamaan epätoivoista matkaansa ilman minkäänlaista varustusta.
Käärmeen tavoin epätoivo kietoutui Ciernan ympärille. Ahneesti ja luopumatta ympärille kiedottu epätoivo sai hierlikkalaisen silmäntaustat kirvelemään. Ikävä pistely tikkasi piikkineulan tavoin nenänvartta saaden ihmisen haukkomaan henkeä. Tuolla hetkellä aavikkolainen oli valmis luovuttamaan. Antamaan periksi. Yksinäisempänä kuin koskaan, ryhmäyhteisön jäsen oli jopa valmis näännyttämään itsensä aavikon kuivuuteen. Hänellä ei ollut enää mitään. Jos hän vain olisi niin kuuliaisesti kuin aina noudattanut sääntöjä, tehnyt ja totellut lain kuuliaista kirjaa hän ei olisi tuossa. Oliko mikään pakottanut häntä todella huolehtimaan mustaihoisesta muukalaisesta? Hänen apuaan ei koskaan oltu pyydetty. Saphire ei ollut vaatinut häntä auttamaan itseään, vaan tulisieluinen nainen oli tehnyt päätökset. Kyselemättä. Ja vastaväitteitä kuulematta, ja nyt. Kaiken tekemänsä jälkeen hänellä ei ollut edes vaatteita, ruokaa, lääketarpeita, kangasta, saati edes kamelia - joka oli ollut ainoa keinonsa edes päästä kotiin. Hänen osansa oli vaihtunut. Aavikon tyhjyyttä tuijottaessaan oli selvää, että hän oli nyt siinä asemassa missä tumma nuorukainen muutama vuorokausi takaperin. Hänellä ei ollut mitään. Oliko hänellä edes suuntaa mihin mennä? Mitä jos olikin liian myöhäistä, ja hänen rakastamansa kotikylä riehui kuoleman kulovalkeassa?
Epätoivo tavoitteli seurakseen syyllisyyden raskaan painon, joka asettui omalle paikalleen - kapeille olkapäille. Pieneksi kasaksi hiekkarinteen huipulle taipunut aavikkolainen katosi lyhyemmeksi katkenneiden hiusten sekaan. Muutamat kirkkat pisarat tipahtelivat lämpimänä hohkavaan hiekkamereen. Nyrkkiin puristetut kädet löivät kultaisia jyviä ilmaan. Tuolla hetkellä nainen ei voinut olla varma kitkeröittikö hänen sydäntään Saphiren ilmeetön, lähes olematon kuori, joka ei ilmaissut mitään elävää - vai se, miten hän itse saattanut itsensä ylipäätään tuohon tilaan. Huultaan purren ja lopullisetkin, hetkeksi saavutetut voimat ehtyivät kyynelistään hytkyvästä hierlikkalaisesta. Vasta kun tutusta esineestä irti kimpoavat soinnut kulkivat nuolina läpi ilman nosti Cierna katseensa. Epäilyksettä takaansa, kaukaa majalta kuuluvat soitannat saivat hierlikkalaisen käännähtämään hurjana. Kylkensä rikkoava tuskan aalto, vai mustan haltian toikkarointi huilunsa kanssa - kumpi saattoi olla pahempi? Varsinkaan nyt. Pikkuhiljaa salvan läpi kostuva kangas piti hierlikkalaisen vahasti todellisuuden otteessa, samoin kuin haltian aikaansaama ilmavirta huiluen ontoissa putkissa. Kämmen pikkuhiljaa kastuvalle kyljelle painaen Cierna kampesi itsensä horjuvana jaloilleen, ja lähti kaiken tarmokkuutensa lähes menettäneenä takaisin rinnettä alas.
Hän kiitti miehen sokeutta, sitä ettei soitinta soittanut nuorukainen saattanut nähdä kyynelvirtoja Ciernan kasvoilla. Tai sitä, miten sykähtelevä puna levisi kankaalle. Sokeasti mustan huivinsa kanssa tyhjyyteen katsova nuorukainen ei saanut armollista vilkausta omakseen. Nuorukainen oli typerä aiheuttaessaan itselleen lisää tuskaa asettumalla auringonarmoille. Toisella kädellään aavikkolainen tarrasi ojennettuun soittimeen, jota ei heti takaisin saanutkaan. Hengitys vahvahtaen Cierna puristi paremmin soittimestaan vetäen mokomaa kohti itseään - haltian yhä roikkuessa kiinni soittimen toisessa päässä. Katseensa ei jaksanut kuitenkaan roihahtaa täysinmitoin omaan liekkiinsä.
Sanojen mukana aavikkolaisen katse kääntyi siivekkääseen, siihen yhteen ja ainoaan lentokykiseen olentoon - jonka läheisyyteen hänhän ei menisi. Ainakaan vapaaehtoisesti, pelkkä ajatuskin kylmäsi selkäpiitä hyisellä otteellaan. "Mikä saa sinut luulemaan, että aikoisin edes aloittaa matkaa kanssasi?" Saphire laski otteensa irti soittimesta, jolloin soitin ja käsi pääsivät valahtamaan vapaaksi. Cierna ei yrittänytkään peittää äänensä painunutta pintaa, säriseviä sanoja tai tukkoisen nenän aikaansaamaa huminaa. "Puhumattakaan että nousisin tuon....tuon kummajaisen selkään!" haltian jo kadottua nöyrästi varjoihinsa, Cierna jäi siritelemään silmiään kummallisen liskoeläimen suuntaan. Käsi painautui paremmin kylkeä vasten naisen ryhdistäytyessä "Saati, että tekisin sen sinun kanssasi. Sanalet julmia sanojasi kuin ne olisivat arkipäivää! Olet...olet" aavikkolainen horjahti sanoissaan kuin jaloissaankin niin, että soitin mätkähti hiekkaan Ciernan ottaessa tukea hökötyksen seinämästä, "aivan sekaisin.." hammastansa purren sai nainen suustan viimeisen pihahduksensa ennen kuin vilkaisi punertavaa läikkää lantiollaan. Irvistäen ilkeästi hän laski kämmenensä takaisin läikän päälle. "Sinun puheesi ei ainakaan lisää luottamustani. Olisit voinut olla rehti heti, niin olisin edes saanut tietää mihin olen ryhtynyt"
|
|
|
Post by R.C. on Dec 28, 2008 21:06:43 GMT 3
Sietokykynsä äärirajoihin törmännyt haltia oli kavahtanut suojaan suoralta auringonpaisteelta, mutta ei vetäytynyt vielä syvemmälle varjoisiin raunioihin. Mies lysähti oviaukon välittömään läheisyyteen ja painoi selkänsä vasten kivimurjun kuumuutta hohkavaa, rosoista seinämää. Verraten lyhyt ja nopea pistäytyminen päivänvalossa oli käynyt voipuneen soturin voimille. Henkeään tiuhaan haukkoen ja täristen hän hieraisi sokaistuneita silmiään ja kumartui uupuneena koukistettujen polviensa varaan. Heikotuksestaan huolimatta Saphire kuuli silti jokaisen hierlikkalaisen lausuman sanan, ja teki nuoresta naisesta siinä sivussa monia muitakin havaintoja. Saattoiko tämä olla se sama raivotar, joka oli hiljattain marssinut hirmuisena ukkosmyrskynä ulos majasta? Vielä hetki sitten tulta ja tappuraa roihunnut nuori ihmismieli oli luhistunut katkeraksi ja lohduttomaksi kipinäksi kuin nuotio, joka oli loimunnut aikansa ja polttanut itsensä viimein kyteväksi hiillokseksi. Toisen toivotonta ja voimatonta nurkumista kuunnellessaan musta haltia kohotti taas päätään ja katsahti hieman katuvaisena olkansa ylitse. Saphire erotti neidon paksuksi muuttuneen äänen ja niiskuttavan hengityksen tunnekuohun vetistettyä toisen nenän siinä missä silmätkin. Soturi tuli miettineeksi, oliko hän ehkä sittenkin mennyt puheissaan liian pitkälle? Eihän miehellä ollut edes varmaa tietoa hierlikkalaisten kylää koskevista suunnitelmista. Juuri epätietoisuus taisi olla piruista pahin lietsomaan Ciernassa huolta ja ahdistusta omaistensa puolesta. Haltia ymmärsi hyvin toiselle aiheuttamansa ahdingon. Jälkiviisaana ihmislikan pelottelu tuntui tarpeettomalta.
Vaan entäpä jos soturi olikin oikeassa, ja hierlikkalaisten kylä oli jo hävitetty maan tasalle? Synkeä mahdollisuus sai Saphiren mielialan entisestään laskemaan. Oman kodin, perheen ja koko yhteisön menettäminen olisi tuntunut nuorukaisestakin kuin katastrofilta tai jopa suoranaiselta kuoliniskulta. Surmansa saaneiden damarcalaisten kohtalo ei ansainnut miehen sympatiaa osakseen samalla tavoin kuin nuori nainen, jonka tähden hän oli vilpittömästi pahoillaan. Yönkulkijan oli vaikea tuntea myötätuntoa niitä ihmisiä kohtaan, jotka olivat kohdelleet häntä niin julmasti ja kaltoin. Asukkaiden taannoinen asenne ei varmasti olisi muuttunut yhtään sen säyseämmäksi, vaikka vakoojan tilalla olisi ollut vain satunnainen vaeltelija, nainen tai viaton lapsi, niin kauan kun tämän iho olisi ollut tumma kuin pimein yö. Onnettoman hierlikkalaisen - ja auttajansa - asemaan hän saattoi sen sijaan asettua ja samaistua. Saphire toivoikin hiljaa mielessään, ettei toinen joutuisi kokemaan enää yhtään enempiä takaiskuja – aivan kuin hänen aiheuttamissaan vaikeuksissa ei olisi ollut jo riittämiin. ’Kerroinhan sinulle alusta alkaen olevani takaa-ajettu, joten epäilit kai joutuvasi seurassani hankaluuksiin? Vai etkö muista...’, ajatteli haltia päätään puistellen. Ciernan lausuma vaade oli mahdoton; Kuinka kummassa kaartilleen kuuliainen soturi olisi mennyt kavaltamaan ventovieraalle arkaluonteisia sotasuunnitelmia, varsinkaan päivänvalvojalle, joka olisi yhtä hyvin voinut yrittää vesittää esimiestensä aikeet? Epätavallisen tuttavuuden ensimetreillä rehellisyys oli ollut liikaa pyydetty, joten nuorukainen pisti neidon purnaamisen pelkän naiiviuden piikkiin. Silti aavikkolaisen äänessä kuultava pettymys onnistui helistämään pieniä hopeatiukuja hänen omassatunnossaan.
”Anteeksi, Cierna. Älä itke.”, kantautui hiljainen ääni raunioiden hämärästä. Yritys lohduttaa alakuloista naista oli toki kömpelö, mutta ainakaan ele ei vaikuttanut vallan tunteettomalta. Haltia odotti hetkisen kiukkuista vastakaikua sanoilleen, mutta mikäli tiuskaisuja ei kuulunut, hän jatkoi vaimeaa puhettaan: ”Äänessäsi tuskaa. Haavasi taas auki?”, arvasi nuorukainen aavistuksen nuhtelevaan sävyyn. ”Tule sisään ja hoidetaan se kuntoon, yksi asia kerrallaan.”, ehdotti Saphire ja vaikeni vartomaan ja toivomaan toisen ottavan kutsunsa vastaan. Yönkulkija ei uskonut ihmislikan päästävän häntä enää lähelleen, joten haltia tyytyi hakeutumaan kauempana lojuvan reppunsa luo ja poimimaan sopivat yrttipurnukat ja puhtaat sidetarpeet valmiiksi esille. Päivänvalvojan puoskaroidessa ruhjettaan keskittyi haltia syvässä hiljaisuudessa omien silmiensä lääkitsemiseen. Hän sipaisi salvalla myös kihelmöivää ihoaan, jota oli vahingosta viisastumatta tullut taas rääkänneeksi. Pitkän äänettömyyden päätteeksi soturi tohti viimein pukea ajatuksiaan sanoiksi: ”Menisin ja hakisin karavaanin avuksi, mutta mahdotonta. Minut tapettaisiin. Jos jäät tänne, kukaan ei ehkä koskaan tule. Kuolet varmasti.”, kävi nuori mies verkalleen läpi vaihtoehtoja, jotka vaikuttivat jo kovin vähäisiltä. Saphire kyyhötti rauniomajan nurkassa pää aavistuksen painuksissa, joko äskettäin koetusta piinasta tai häpeästä. Haltian ilmeettömiltä kasvoilta sitä oli vaikea päätellä. ”Tule mukaani Cierna. Vien sinut kotiin ja lähden heti pois. Kaikki taas hyvin.”, lupasi nuorukainen aavistuksen päätään kallistaen. ”Kartta ohjaa perille, fangorn on nopea. En huijaa.”
|
|
|
Post by Tylppy on Dec 29, 2008 1:07:37 GMT 3
Vaaleat, pitkän omaiset sormet pusertuivat kivihökötyksen rosoista reunaa vasten. Huultaan purren Cierna pakotti itsensä pysymään vaiti. Synkkäkatseisena aavikkolainen tyytyi katsomaan kivikasvoisen nuorukaisen jämähtäneitä kasvoja. Hän ei ymmärtänyt nuorukaista. Miksi Saphiren kaltainen soturi kykeni tuntemaan myötätuntoa Ciernaa kohtaan, tai aikaisempaa ihmistuttavaansa kohtaan? Mikä saneli miehelle koska sydämen piti täyttää julma laskelmallisuus, koska sääli ja myötätunto? Oliko hierlikkalainen sen kummempi kuin läheisimmän, tuhotuksi tulleen kaupungin asukki? Kyyneleittyneiden silmiensä takaa Cierna tiesi, ettei ollut sen parempi. Mutta hän ei tiennyt sitä, mitä Saphire oli joutunut kaupungissa kokemaan - eikä hän myöskään tiennyt, millaista väkeä kivimuurien sisällä asustavat ihmiset kykenivät tekemään.
Hetkeksi maahan lyöty ihminen katsoi vain sumeasti eteensä, näkemättä minkäänlaisia ääriviivoja. Ainoa, mikä sai Ciernan havahtumaan mietteistään, oli tuo erikoinen anteeksipyyntö. Sellainen, mikä sai kuulijansa hassulla tavalla hetkeksi hämmentymään aloilleen – mitään noin varovaisesti ilmaistua pyyntöä, ei aavikkolaisen korviin ollut juurikaan eksynyt. Cierna yskähti pienesti, ja niiskaisi. Päätään nyökytellen aavikkolainen oli hiljaa nuorukaisen sanojen edessä. Kykenemättä näkemään naisen nyökkäyksiä nuorukainen saikin odottaa hiljaisuudessa hetken naisen päätöstä. Vaieten aavikkolainen seurasi Saphiren perässä takaisin rakennuksen varjoon. Vaivaantunut, synkkä hiljaisuus seuranaan Cierna katsoi, miten erikokoiset ja kummallisen näköiset purnukat jäivät tönöttämään hylättyinä hiekkaan haltian siirtyessä omaan nurkkaukseensa. Hetken harkiten aavikkolainen keräsi yrttipurnukat, ja pienen nipun sidetarpeita itselleen.
Aavikkolainen istuutui varjoisan tilan toiseen päähän tarpeidensa kanssa. Hitaasti hän riisui yltään vaatekerroksia, joiden läpi lämpimän punainen veri puski läpi itsepäisesti. Tahriintunutta sideharsoa Cierna kiersi ympäriltään pois jokusen tovin ennen kuin kirkas, vuotava haava oli havaittavissa. Kyljeltä vatsalleen valuneen veren puhdistaen, ja vedellä ilkeän näköisen haavauman pesten Cierna vilkaisi välillä silmiään hoitavaa haltiaa. Hiljaisuudessa Cierna katseli itseään hoitavaa nuorukaista sanomatta sanaakaan. Tuimien kasvojen takana eleleviä aatoksia ja mietteitä arvuutellen Cierna keskeytti toimensa hetkeksi. Nuorukainen oli laistanut monista, kiukuspäissään ladelluista kysymyksistään. Eikä Saphire tuntunut tuntevan tarvetta vastatakaan kaikkiin kysymyksiin. Eikä nuori aavikkolainen voinut olla varma, saisiko uudelleen esitettäessä vieläkään vastauksia itselleen. Joten, viisaammaksi nähden Cierna jätti utelunsa utelematta – toistaiseksi. Huomionsa hierlikkalainen johdatti takaisin haavaansa, jonka päälle hän sipaisi salvaa, mikä oli tuoksultaan sama, mitä Saphire oli haavaansa aikaisemmin laittanut. Hajultaan jo kuvottava salva ei ulkopuoliseltakaan väritykseltään tehnyt naiseen minkäänlaista, vakavasti otettavaa vaikutusta. Tunnollisesti hän sitä kuitenkin haavalleen laittoi, eihän muitakaan vaihtoehtoja ollut. Itseään paikkaillessa ei naiselle tullut mieleenkään rikkoa raskasta hiljaisuutta rakennuksen varjoissa. Hän olisi pitkittänyt hiljaisuutta ainakin sinne asti, että olisi saanut uuden siteen kierrettyä ympärilleen, mutta nuorukainen ehti rikkomaan paksun hiljaisuuden ensin. ”Tekisitkö niin jos vain voisit? Hakisit karavaanin?” tukkoinen ääni kysyi. Kysymys oli sellainen, mikä ei kaivannut vastausta. Epäitsekkäästi lausuttu teko, sai Ciernan suupielen nytkähtämään ylöspäin. Hän melkein jopa hymyili kiitollisena nuorukaisen huolenpidolle, jota hän ei kuitenkaan tuntenut täysin ansainneensa. Sidettä ympärilleen lisää sitoen aavikkolainen kuunteli loputkin nuorukaisen puheesta. Cierna kuunteli Saphiren lausumat sanat vaitonaisena.
”Entä jos...mitä jos...siellä ei olekaan mitään odottamassa minua?” ajatuskin pelotti lausujaansa, sen kuurokin olisi kuullut naisen äänestä. Muutama uusi kyynel kohosi kullankimalluksella täytetyille kasvoille. Tuolla kertaa kuihtunut sisukkuus ei estellyt kyynelkarpaloiden vierähtämistä poskille. Vahvassakin oli omat, suuret heikkoutensa. Yksinäisyys niistä lieni kamalin hurjalle raivottarelle. ”Mitä jos kaikki ei olekaan hyvin?” varovainen kuiskaus ääntyi ontosti pimeältä seinustalta, millä aavikkolainen istui. Lause, joka mahdollisesti ontui seuraavaksi yhtälailla onnettomia kysymyksiä oli niin epäselvää puuroa, ettei siitä kukaan kyennyt saamaan selvää. Lujasta tahdostaankaan huolimatta ihmisolento vaipui olkapäilleen asettuneen epätoivon varjoon. Terveen kylkensä puoleisen polven Cierna oli nostanut koukkuun. Polveen käsivartensa ja päänsä nojaten aavikkolainen kyynelehti. Ajatus oli kuin istutettu kasvamaan yksinäisen hierlikkalaisen mieleen. Liekö tavanomaista kohdata villiä aavikonasukkia noin surkeassa tilassa ja allapäin, mutta oliko kukaan hierlikkalainen koskaan aikaisemmin onnistunut sotkemaan asioitaan noin pahasti mitä Cierna nyt? Kysymykset, niin nuorukaiselle kuin itselleenkin sanellut ajoivat naisen nurkkaan kuin aran metsäkauriin. Niin? Mitä jos nuorukainen oli pelotteluineen oikeassa? Missä olisi sitten hierlikkalaisen paikka? Juuri siellä minne oli joutumassakin? Sulttaanin kauniiksi orjattareksi, timantiksi herrojen palatseihin? Itsehillintänsä menettäneenä painajaismaiset kuvat velloivat aavikkolaisen mielensopukoissa. Jos niin olikin, että kylästään ei ollut enää mitään jäljellä, niin eikö silloin ollut ihan suotavaa hänen jäädä tuonne. Jäädä leikkimään hippaa mielipuolisen itsensä pelottelun kanssa?
|
|
|
Post by R.C. on Jan 3, 2009 23:45:20 GMT 3
”Ja mitä jos kaikki onkin hyvin?”, muotoili nuorukainen aavikkolaista vaivaavan kysymyksen uudelleen. ”Et tiedä ellet mene ja katso. Turha surra etukäteen.”, järkeili haltia tyynesti ja kohautti sanojensa painoksi muka huolettomasti harteitaan. Saphire koetti vaikuttaa varmalta ja kannustavalta Ciernan silmissä, sillä ihmislikka tuntui nyt tarvitsevan hivenen henkistä ravistelua - näin alamaissa ei haltia ollut toista toistaiseksi nähnytkään. Hurjassa hierlikkalaisessa tapahtunut muutos tuntui miehestä jopa lievästi häiritsevältä. Tuittupäisen tarmonpesän kiukkuamista oli ollut huomattavasti helpompi sietää sulassa vaitonaisuudessa, kuin keksiä nyt lohdun sanoja kyynelehtivälle nuorelle naiselle. Jäyhä soturi ei oikein tiennyt, kuinka toiseen olisi pitänyt suhtautua. Saphire ei ymmärtänyt itsekään, miksi hän viitsi vaivata päätään päivänvalvojan - perinteisen vihollisensa – murheilla tai kohtalolla. Omatunto vain ei tahtonut aina kuunnella järjen ääntä, saati moraali noudatella jo muinoin vakiintuneita käyttäytymismalleja. Epäluulon valtavat tapulikellot olivat toviksi vaienneet.
Ennen kaikkea nuorukainen oli saanut aiheellisen muistutuksen siitä, että vaikka Cierna olikin taistellut aiemmin kuin leijona, ei toinen ollut loppujen lopuksi mikään horjumattomaan mielenlujuuteen koulittu soturitar, vaan pelkkä kovia kokenut ja säikähtänyt nuori likka. Toisaalta musta haltia tajusi toisen murheita vatvoessaan välttävänsä kärvistelemästä omissa huolissaan, joita niitäkin oli monen itkuvirren edestä. Ironista kyllä Ciernan tunnekuohut säästivät Saphirea omilta sielua riepottelevilta ahdistuksen puuskiltaan. Äkkivihaisen aavikkolaisen seurassa oli viisainta pysyä tylyn tyynenä ja varuillaan. Päivänvalvojan äkillinen romahdus oli kuitenkin jotain uutta jopa yönkulkijalle. Nuoren naisen näytettyä aivan uuden puolen itsestään oli Saphire mennyt pahemman kerran hämilleen. Kukaties neidon torailevan asenteen taustalla oli jatkuvasti piilenyt pyrkimys peittää pelokkuutta tai epävarmuutta? Soturi uppoutui pohtimaan aavikkolaisen vaikuttimia ja omaa rooliaan niin kuumeisesti, että hän näytti kadottavan hetkeksi tyystin huomiokykynsä. Niinpä nuorukainen nyhjötti taas hyvän tovin hiljaa ja vaivaantuneena paikallaan, asetellen vain varjostavaa liinaa verrattomalla tarmolla takaisin silmilleen.
Loppujen lopuksi nuori mies päätyi pähkäilyissään siihen tulokseen, ettei hän voinut oppia ymmärtämään tai ennakoimaan aavikkolaisen mielenliikkeitä. Eihän riittänyt, että Cierna oli nainen, vaan vieläpä nuori sellainen, ja kaiken kukkuraksi päivänvalvoja ja ihminen! Viimeksi mainitut kun sattuivat olemaan mahdollisesti kimuranteinta kansaa koko maailmassa, ja naisten oikullisen luonteen maine tunnettiin toki useammassakin eri lajissa. Soturi puisteli ajatukselle pienesti päätään. Kiusallisiin tilanteisiin sieti kai tottua niin pitkään, kun kaksikon tie oli vielä yhteinen. Vaitonaisuuden uhatessa muuttua töykeäksi hän keksi viimein myös sanat, joilla karistella neidon melankolisia aatoksia: "Soitat kauniisti.", totesi Saphire kankeasti ja yskähti vaimeasti. Yönkulkija toivoi, ettei toinen näkisi hänen valkean valheensa lävitse. Todellisuudessa hierlikkalaisen puhaltamissa sävelissä oli kuultanut niin paljon epäpuhtauksia ja huolimattomuutta, että vainajat olivat varmasti kääntyneet hiekkaisissa haudoissaan. Silti tuo samainen, alakuloinen sävelmä oli tuntunut kumpuavan suoraan nuoren naisen katuvaisesta sydämestä sen sijaan, että soitto olisi kuulostanut vain lattealta ja innottomalta. Nuorukainen arvosti jo silkkaa yritystä.
”Koeta levätä. Katsotaan karttaa kun hämärtää.”, kehotti musta haltia ystävälliseen joskin jäykähköön sävyyn, ja siirsi purnukat syrjään käydäkseen taas viittansa päälle pitkäkseen. Yönkulkija toivoi nuoren naisen seuraavan esimerkkiään, sillä hän arveli loukkaantuneen tarvitsevan iltaan mennessä kaikki voimat, jotka suinkin saattoi kerätä. Kylkensä kääntäneeltä soturilta kesti kuitenkin vielä kotvasen jos toisenkin saada unen päästä kiinni. Vasta kun hierlikkalaisen itkuntyrskähdykset olivat tyrehtyneet tavoitti Saphire rauhan ummistaa silmänsä ja vaipua kevyeen horteeseen. Nuorukaisen torkkumista kesti muutamia tunteja, kunnes aavikon helottava aurinko taipui viimein liikeradallaan ja alkoi vajota kohti horisonttia. Vaistotessaan päivät pääksytysten kestävän piinansa hellittävän havahtui haltia hereille ja kohottautui ripeästi istualteen. Mies ei halunnut hukata hetkeäkään, kun kaksikolla oli vain vuorokauden pimein puolisko käytettävissään. "Cierna?", kysähti Saphire vaimeasti tarkistaakseen, oliko hierlikkalainen jo hereillä. Samalla hän alkoi pakata rivakasti purkkeja ja muita varusteita takaisin reppuun. Pussillinen kuivia hedelmiä ja palanen haltialeipää tarjottiin kehottavan nyökkäyksen kera aavikkolaiselle.
Varmistettuaan haavoittuneen pääsevän omin voimin jaloilleen astui nuorukainen edeltä ulos iltaruskon kultaamalle keitaalle. Aikansa harhailtuaan ja touhuttuaan sokea haltia sai lopulta pakattua kaiken tarvittavan matkaan, joko hierlikkalaisen avustamana tai yksinään. Siivekkään liskon juotettuaan hän palasi kuulostelemaan nuoren naisen kantaa fangornilla ratsastamiseen. Ennen kuin melko varmasti hermostunut ja vastahakoinen ihmislikka ehti lausua ensimmäistäkään poikkipuolista sanaa, ojensi Saphire tälle rohkaisevasti kättään: ”Tule nyt. Älä pelkää.", hän pyysi ja kallisti aavistuksen päätään. "Jos pelottaa, sulje silmät.", ehdotti soturi ja nielaisi naurahduksensa. Ajatus sokeasta taluttamassa toista tuntui huvittavalta, mutta jos hän tällä tavoin saisi keploteltua naisen satulaan, oli keino kaiketi enemmän kuin varteenotettava. Luottamuspulaa herättävä lisko itse killitti haltiaa ja ihmistä pahansuovasti kauempana, kirskutellen tyytymättömästi hampaitaan. Mies oli sitonut otuksen kuonon kiinni valjailla, mikä ei tuntunut suomunuttua tippaakaan miellyttävän - tulla nyt kohdelluksi kuin jokin kapinen rakki! Fangornin äkäiset sihahdukset kaikuivat kuitenkin nuorukaisen osalta kuin kuuroille korville.
(( Työt ovat pitäneet minut kiireisenä. =S Lähden kaiken lisäksi nyt tulevana maanantaina matkoille (siskontytön kastejuhlaan) ja palaan joko keskiviikkona tai torstaina takaisin. ))
|
|
|
Post by Tylppy on Jan 4, 2009 19:32:56 GMT 3
Aavikkolainen ei ollut onnistunut juurikaa tekemään itselleen, saati kansalleen kunniaa mustan haltian läheisyydessä. Tytönhupakko tuntui onnistuvan vain tyrimään ja mutkittamaan oman tavoitteensa saavuttamista, siinä samalla kun sai nuorukaisesta irrotettuja vain toruvia, nuhtelevia, tai miten tahansa muuten piikittelevän oloisia sanoja. Tylyen oloisesta haltiasta ei juurikaan siis ollut lohduttajaksi pinteessä olevalle hierlikkalaiselle. Sekä omassa kurjuudessaan uiva tyttö oli onnistunut tekemään hierlikkalaisten pelottavan murhamielisestä maineesta hyvin huteran. Jos Cierna olisi jaksanut alkaa ajattelemaan asiaa, ja kyynelistä täyteen tulvahtaneita silmiään olisi hän tuntenut ennennäkemätöntä häpeää.
Hän oli kuitenkin hyvin väsynyt tilanteeseensa. Yksinäisyys ja kaikki kokemansa kummallisuudet eivät mahtuneet järkeviin lokeroihin. Selittämättömät tapahtumat, ja vieras, outo seuransa eivät tuntuneet kovin halukkailta kertomaan vastauksia. Eikä Cierna tuntunut osaavan mieltää ajatuksiaan edes kysymyksien mallisiksi.
"Huijaat", mongerruksenomainen vastaus kuului jostain hiusmeren, käsien ja polven välimaastosta aavikkolaisen nostaessa surkean näköisen naamansa ylös. Aavikkolainen ei kuitenkaan uhitellut saati halunnut keskustella asiasta yhtään enempää. Saphire sai pitää kankeat mielipiteensä ihan vain ominaan. Kovinkaan ystävällisen lempeiksi hierlikkalainen ei myöskään lukenut miehen kehoituksia levolle astumisesta. Saphire ei kertakaikkiaan vain osannut tai halunnut lohduttaa maissa olevaa ihmistä. Tai miksipä mies olisi halunnutkaan osata? Nuorukaisen verissä mahtoi varmasti sykkiä vakoojalle ominainen, julma ja tyyni, välinpitämötän, ja täysin olematon tarve muiden huolehtimista kohtaan. Kuitenkin aavikkolainen toimi nuorukaisen kehoituksen mukaan. Särkeviä silmiään pyyhkäisten nuorikko vajosi hiekkaan. Visusti selkänsä haltialle kääntäen hierlikkalainen pyyhki vielä pitkään kyyneliä silmäkulmistaan ennen kuin antoi itsensä väsyä.
Toisin kuin Saphire, joka vietti kuluvat tunnit vain horroksen keveässä unessa, niin Cierna sen sijaan nukahti paljon raskaampaan uneen. Unia näkemättä hierlikkalainen nukkui aina niin pitkään kunnes sinnikäs ääni havahdutti. Vastahankoisesti ja asentoaan vain parannellen hierlikkalainen ei ollut aikeissa herätä. Tarmokas purnukoiden kolistelu ja terävästi lausuttu nimensä sai pöllähtäneen tytön viimein avaamaan silmänsä. Haltia tuntui sadistilta jo pelkästään kulkiessaan reippain askelin edestakaisin. Saphiren täytenä vastakohtana Cierna ei tuntenut oloaan tarmokkaaksi, saati edes kovin ahkeraksi. Tarjottua evästä syöden hierlikkalainenkin jäikin lähinnä seuraamaan kivitalon suojassa remuavaa haltiaa. Sokeaksi nuorukainen oli hyvin tietoinen siitä, että missä suurinpiirtein jokainen koskettamansa tavara sijaitsi. Syötyään muutaman pakottavan suullisen nousi aavikkolainenkin aloiltaan ja vastentahtoisesti ojensi nuorukaisen ojentamaan reppuun soittimensa. Miekkansakin päätyi haltian huostaan - mitään muuta hän ei sitten omistanutkaan.
Lähtemisen vaikein kohta tuli kun kaikki oli pakattu, ja lähtemisen tarmoa hohkuva haltia asteli naisen läheisyyteen. Suppuun painetut huulet olivat aikeissa ilmaista mielipiteensä. Joskin koko pakkaamisen aikana tuppisuuna ollut tyttö tunsi välttämätöntä tarvetta kuitenkin alkaa tuolla hetkellä puhumaan. Ihmisten ei kuulunut lentää. Eikä ylisuurten sisiliskojenkaan kuulunut tapailla ilmanpyörteitä siivillään. Saphire kuitenkin tuntui olevan toistamieltä ojentaessaan päättäväisenä kättään Ciernan suuntaan. Joskaan kullasta kimaltelevat silmät olivat ensisijaisesti nauliintuneet tuijottamaan häijyn näköistä liskoa. Eläintä, jonka naamasta näki jo miten se herkutteli ajatuksella laittaa surkea ihminen suuhunsa. Pakottavaa palaa nielaisten Cierna käänsi katseensa siteellä suojattuihin silmiin. Nyt jos koska aavikkolainen olisi halunnut hakea rohkaisua liinan sijaan nuorukaisen silmistä. "Eihän se syö minua?" empien ja varuillaan aavikkolainen tarkasteli liskoa lisää "tai ethän anna minun pudota...tai tapahtua mitään muutakaan hirveää?" viimein kuin nuorukainen sai vastattua ihmisen epäluuloisiin kysymyksiin laski Cierna kätensä ojennetulle kämmenelle. Ja tuon pienen, luottamuksen rippeen säilyttävä kosketus ei suinkaan ollut viimeinen. Mitä lähemmäksi kaksikko hurjan oloista eläintä liikkuivat, sitä tiukemmaksi kävi puristus nuorukaisen kädessä. Puhumattakaan mitä tapahtui kun he nousivat luonnottoman ratsun selkään. Hierlikkalainen, täysin sydämin maata ja hiekkaa rakastava ihminen kietoutui haltian ympärille kuin viimeiseen turvaansa koko maailmassa. Kauhusta kangistuen Cierna unohti vastenmieliset tuntemuksensa Saphiren suhteen, ja unohti jopa tylyyden mikä oli haltiaan peseytynyt kuin hiukset päähän. Käsivarret kietoutuivat nuorukaisen rintakehälle eläimen tavoitellessa kantavuutta siivilleen.
|
|
|
Post by R.C. on Jan 5, 2009 1:34:12 GMT 3
”Lyön sitä kuonoon jos yrittää.”, julisti Saphire sangen sankarillisesti. Juuri tällä tavoin musta haltia olisi luultavasti toiminutkin, mikäli fangorn olisi kuvitellut omistajansa sokeain silmäin välttäneen ja uskonut tilaisuuden koittaneen näykkäistä ihmiseltä raaja tai kaksi suupalaksi. Kovan onnen soturin näkökyky saattoi olla yhtä hyvä kuin kontiaisella, mutta hierlikkalaisen kirkaisun hän olisi takuulla kuullut vaikka virstojen päähän. Haltian herkät, suipot korvat värähtivät jo silkasta hermostuksesta. Verkkokalvoihinsa kohdistuneen vakavan aistivaurion ohella mies ei olisi halunnut vielä kuuroutuakin, mikäli siivekäs lisko tekisi väärän liikkeen ja nuori nainen saisi siitä hepulin. Onneksi hierlikkalaisen miekka oli sentään pakattu matkaan jo etukäteen. Saphire käännähti hetkeksi päivänvalvojan puoleen, yhtä vakaana ja järkkymättömänä kuin marmoripylväs konsanaan. ”Suojelen sinua kuten suojelit minua, Cierna.”, hän vannoi ja puristi sanojensa painoksi kevyesti kämmenellään lepäävää siroa kättä. Lupauksen tehtyään ja sillä toivon mukaan toiseen hieman rohkeutta valettuaan käännähti yönkulkija suomunutun suuntaan, ja lähti rauhallisesti saattelemaan naista kohti liekaan sidottua siivekästä ratsua.
Fangorn ei olemuksellaan ja käytöksellään helpottanut sanottavammin nuorukaisen tehtävää. Peto aisti nimittäin selvästi neidon pelon, ja teki luultavasti kaikkensa vaikuttaakseen vapisevan ihmisen silmissä vieläkin uhkaavammalta. Elikko lipoi ahnaasti kaksihaaraista kieltään ja kaapi julmin raatelukynsin hiekkaa, kunnes soturi ärähti sitä haltiakielisellä kirouksella asettumaan. Liskon temppuilun seurauksena hän huomasi naisen liimautuneen yllättäen kuin takiaisena kylkeensä - hysteriakohtaus tuntui olevan jo hyvin lähellä. Hammastaan purren mies nosti kauhusta lamaantuneen neidon satulaan, seuraten hyvin pian itse perässä. Hän istuutui nuoren naisen eteen, sijoittuen näin sopivasti hirvityksen pään ja hierlikkalaisen väliin. Haltian komennosta vatsalleen nyykähtänyt otus huojahti pystyyn ja liikahti lähemmäs puuta, jotta soturi ylettyi keplottelemaan ohjakset irti tukevasta rungosta. Tavallisesti vaivatonkin toimenpide hankaloitui kummasti, kun pelokas neito yritti samaan aikaan pusertaa keuhkoista ilmoja pihalle. Ylös ratsaille pääseminen tuntui silti verrattomalta saavutukselta, joka kannusti haltiaa pihahtamaan pedolle lähtömerkin. Ihmislikka oli tarrautunut tukevasti kyytiin, siitä miehellä ei ollut mitään epäilystä.
Haltian kehotuksesta valtava lisko levitti kalvomaiset siipensä, taivutellen niitä tovin notkeiksi. Kohta se rupesi kauhomaan ilmaa allensa, ensin verkkaisemmin, sitten tiuhemmin, kunnes siiveniskut kävivät vähitellen yhä voimakkaammiksi, ja tuuli alkoi jo pyörteillä matkalaisten ympärillä. Hietikon pölähdyksellä elikko ponkaisi äkkiä korkeuksiin, jatkaen painovoiman mahdista piittaamatta kohoamistaan. Kotvasen matkalaisten korvissa humisi vain suomuisten siipien vimmattu läiske, vaan jahka fangorn tavoitti auringonlaskun jälkeensä jättämän, lämpimän ilmavirtauksen alleen, jatkui nousu huomattavasti kevyemmin ja pehmeämmin. Maankamaran kaikottua virstan etäisyydelle vailla sen kummempia kommelluksia uskalsi nuorukainen huokaista jo helpotuksesta. Uskoessaan nyt tärykalvojensa olevan turvassa hän käänsi päätään harteittensa takana kyyhöttävään naiseen päin. Rintakehälle pusertuneet käsivarret eivät olleet vielä veltostuneet, mistä päätellen aavikkolainen oli yhä tajuissaan. Kummallista kyllä musta haltiakin oli päässyt päivänvalvojan läheisyyden ylitse saadessaan tärkeämpääkin ajateltavaa. Piinattu keho ei enää reagoinut yhtä suurella puistatuksella ja kammolla raakalaisen kosketukseen. ”Kaikki hyvin?”, kysähti Saphire kaiken varalta, pitäen toisen vähäisintäkin ääneksi luokiteltavaa mumahdusta myöntävänä vastauksena.
Hierlikkalaisen tuntemuksia kuulosteltuaan hakeutui haltian huomio taas edessä siintävään horisonttiin. Yläilmoissa tuivertavat tuulet alkoivat viiletä yön tiukentaessa tienoosta otettaan. Pimeäksi ei aavaa taivasta voinut silti kuvailla, sillä joka puolella kaksikon sivuilla ja yllä säihkyi tuhansien sielujen täyttämä tähtitarha. Satumaisesti kimalteleva avaruus oli tullut mykistävän lähelle samalla kun kumpuilevat dyynit kutistuivat mitättömiksi hiekkakasoiksi hämärässä maisemassa. Tunnelmaa säesti vain ratsun siipien tasaisen varma humina... ”Kaunista, eikö?”, oli Saphiren pakko todeta, sillä jopa sokeudessaan hän nautti täysin siemauksin lentämisen tuottamasta vapauden tunteesta. Alokkaalla oli vain harvemmin ollut mahdollisuuksia päästä fangornin satulaan, sillä lentävät pedot varattiin vain erityisen kunnostautuneille tai korkean aseman saavuttaneille sotureille, kuten velhoille ja päälliköille. Lohikäärmeiden kantamissa vaunuissa taittoivat puolestaan matkansa kaikkein ylhäisimmät henkilöt, muun muassa Sybaresin kunnioitettu valtias. Nuorukainen oli sen sijaan saanut taittaa matkansa aavikolle pitkälti jalkaisin - omasta siivekkäästä pedosta ei varjokulkija ollut koskaan osannut uneksiakaan.
Soturin antamien ohjeiden mukaisesti lentävän liskon kuono kohdistui etelään. Hitaan ja oikukkaan kamelin rinnalla fangorn oli miehen mielestä ylivertainen, sillä petoa ei tarvinnut erikseen ohjata – riitti kun elikolle saneli suunnan, niin johan alkoi taival taittua. Ilmasta käsin näköalat olivat kaiken kukkuraksi varsin mieltä avartavat: Mitä korkeammalle kaksikko kohosi, sitä helpompaa alhaalla viilettävää aavikkoa oli kartoittaa. Siellä sun täällä näkyi harvakseltaan kaupunkien kajoa tai karavaanien pystyttämien leirien tuikahduksia, jotka lisko tiesi kuitenkin kiertää riittävän kaukaa. Kenenkään näkemättä ja häiritsemättä he liitivät hyvän aikaa halki hiljaisuuden. Uskoessaan hierlikkalaisen viimein hieman rentoutuneen ja mukautuneen tilanteeseen, uskalsi nuorukainen avata jälleen suunsa ja ilmoittaa: "Pidä kiinni. Siirrymme varjotuulille." Valaisematta sen kummemmin tarkoitustaan - sillä selityksestä olisi tullut pitkä ja vaikeatajuinen - alkoi musta haltia kaikeksi järkytykseksi manata jumalaltaan tukea! ”Infusco qhirsalah meir, nocturn’ha x’lltah morwende nuir.”, soljuivat vieraat sanat hartaan keskittyneisyyden valtaan vaipuneen huulilta. Jonkinlainen yksinkertainen loitsu tai rukous oli ilmeisesti kyseessä, koskapa puhe oli selvästi osoitettu tuntemattomalle, näkymättömälle taholle. Pyörteilevä pimeys näytti siinä samassa tiivistyvän ja kerääntyvän kaksikon ja pedon ympärille, jouduttaen liskon vauhtia vähintään kaksin- tai kolminkertaiseksi.
Nopeuden kasvaessa puuroutuivat tähdetkin pelkäksi sameaksi usvaksi matkustavaisen silmissä, heidän taittaessaan virstoja huimaavalla vauhdilla. Tunti toisensa perään vierähti tässä vimmatussa menossa, joka palveli kuitenkin hyvin haltian kiireen kyllästämää tarkoitusta. Vasta itäisen taivaanrannan sarastaessa kehotti nuorukainen uupunutta petoa etsimään lähimmän suojaisan ja asumattoman keitaan jolle laskeutua. Matkan oli määrä jatkua taas illankoitteessa. Välietappeja kertyi lopulta kaksin kappalein, siinä missä kamelilla ratsastaen he olisivat tarponeet viikkoja hiekassa. Kerran jos kaksikin tänä aikana koetti Saphire viritellä kevyttä keskustelua, sillä hän epäili nuoren naisen hautovan yhä ennenaikaisissa murheissaan. Aiheita oli kuitenkin hankala keksiä, sillä monet niistä tuntuivat joko kipeiltä tai vierailta: Eihän nuorukainen tohtinut kysellä mitään aavikkolaisen perheestä tai elämästä, saati kertoa omistaan, sillä molemmat näistä tuntuivat nyt enemmän tai vähemmän menetetyiltä - tai näin ihminen vaikutti myös omalta osaltaan uskovan. Lähinnä miehen kommentit koskivat soittamista, josta tuntui turvalliselta puhua, olkoonkin, ettei neito ollut ottanut soturin aiempaa kehaisua todesta. Saphire paljasti myös taitavansa jossain määrin musisoinnin taidon, ja jos hierlikkalainen lainasi soitintaan, hän saattoi jopa yrittää verrytellä palkeitaan. Panhuilu ja miehelle tutumpi okariina erosivat toki huomattavasti toisistaan, vaikka yllättävän hyvin haltia oppi pilleillä puhallettavia säveliä hallitsemaan. Levon tarve koitti kuitenkin varhain, joten järin pitkille puheille ei aamutuimaan jäänyt aikaa.
Reissun kolmantena yönä he tavoittivat viimein jylhät vuoret, joiden synkkien huippujen lomitse fangorn lipui suuremmitta vaikeuksitta. Tässä vaiheessa Saphireen iski viimein hienoinen ahdistus, sillä haltialla ei ollut vielä aavistustakaan siitä, mitä hän tekisi tai mihin menisi vietyään hierlikkalaisen takaisin kotiinsa. Torailevan nuoren naisen olemassaolo oli täyttänyt hänen hetkensä niin tehokkaasti, ettei soturi ollut vielä ehtinyt käsitellä omaa irrallista asemaansa. Hän jäisi yksin. Ajatus tuntui masentavammalta kuin vielä aiemmin, kun varjokulkija oli vakoillut kylässä oman onnensa varassa. Tällöin Saphire oli voinut vielä luottaa kansansa tuloon, mutta tästä eteenpäin kukaan ei haluaisi enää olla hänen kanssaan. Tuskinpa Ciernakaan oli seurassaan liiemmin viihtynyt; Lähinnä olosuhteiden pakosta nuori nainen oli joutunut lentomatkankin kestämään. Toisen piina läheni kuitenkin loppuaan, kun vuoret kävivät vähitellen yhä matalammiksi. Varttitunnin kuluttua fangorn sukelsi huumaavasta pimeydestä alavammille maille. Ciernan määränpää häämötti jo aivan lähellä. Hälyä välttääkseen musta haltia käski fangornia laskeutumaan kauemmas Moswenin liepeille sen sijaan, että olisi laskeutunut kookkaalla pedolla suoraan hurjien hierlikkalaisten syliin. Loppujen lopuksi hän halusi selvitä vielä ehjin nahoin takaisin viileämmälle mantereelle. "No niin, olemme perillä.", ilmoitti soturi sangen ilmiselvän asian, autettuaan hierlikkalaisen alas satulasta. Cierna saisi itse tarkistaa, oliko kaikki kunnossa, sillä eihän sokea haltia pystynyt sitä kertomaan. "Ole varovainen.", neuvoi nuorukainen vielä vaimeasti, vaikka saattoikin huolehtia turhista. Pimeyteen sulautuvan yönkulkijan oli onneksi helpompaa kätkeä alakulonsa. Saphire ei halunnut osoittaa heikkoutta.
|
|
|
Post by Tylppy on Jan 8, 2009 1:57:05 GMT 3
Siitä se sitten alkoi.
Seikkailu, joka vaati vahvistajakseen tuon pienen, mitättömän eleen. Tumma käsi tavoitti vaalean käden, joka oli kuin sopimus tulevasta – mikä kohdattaisiin yhdessä äärimmäisen ruman liskon taittaman matkan aikana. Cierna tunsi ihollaan kihelmöivän pelon ja jännityksen aikaansaaman kireyden. Sydänalassaan hakkasi tauotta pieni ihmissydän. Välillä jopa vatsansa osoitti mielipiteitä kiristymällä kasaan ja saaden aavikkolaisen tuntemaan äkkinäistä kipua. Kaiken sen hän koki astellessaan lentävän eläimen läheisyyteen. Vieläkään hän ei uskonut sen kyvykkyyteen nousta ohuen näköisillä siivillään yhtään mihinkään. Vähiten hän uskoi omaan turvallisuuteensa, mutta Saphiren lausumat sanat ja puristus kädellä antoivat tilaa myös luottamuksella. Vaikka hän olikin kernaasti vannonut mieleensä, ettei mustaan suippokorvaan ollut luottamista – ei pienintäkään.
Eläin rauskutti leukojaan, näytteli hampaitaan, mulkoili kuin pahoilen ja vispasi häntäänsä...pahanolon paakku teki itseään tietoiseksi. Vierasperäiset sanat rauhoittivat liskoa vain hetken, tai niin Cierna ainakin kuvitteli painaessaan kasvonsa vasten haltian hartiaa. Salaa tyttö kiitti haltian läsnäoloa, sillä mies nyt sattui olemaan ainoa hullun elikon ja maahan kovasti haluavan naisen välissä. Maahan ei kuitenkaan ollut paluuta, sen kertoi korvissa vispaava tuuli. Ilma leikki mustilla pitkillä hiuksilla, kutitteli poskipäitä, houkutteli visusti kiinni pidetyt silmät avautumaan ja katsomaan. Yössä kiitävä kolmikko kulki kattonaan tähtitaivas, eikä tyttö kuunaan ollut nähnyt tähtiä niin likeltä kun nyt kykeni ne näkemään. Matalla liikkuvat pilvihattarat väistyivät, tai hajosivat liskon tieltä. Viileä ilma puistatti aavikkolaisen ihoa.
Täydessä sinessä taitettu matka sai myötämielisen henkäyksen Ciernan vilkaistessa jopa alas. Julmetunlainen kouraisu takertui kiinni vatsanpohjalta. Järkytys, mikä piteli hierlikkalaistyttöä hetken otteessaan väistyi kuitenkin hämmästyttävän nopeasti. Tilalle ampaisi levottomuus. Kämmenet hieman paremmin haltian vaatteista kiinni ottaen aavikkolainen vilkaisi uudestaan, ja huomasi viimein jopa mykistyvänsä. Maisema näytti uskomattoman kauniilta, vaikka heidän silmiinsä avautui ensimmäisenä yönä pelkkää aavikkoa. Hiekkakummut näyttivät jopa niin pehmeiltä, ettei niitä heti tahtonut uskoa olevan polttavan kuumia loukkoja. ”Varjotuuleen? Mikä...ei kai” yllättävä ja ikävä uutinen sai maakravun puristamaan kasvonsa takaisin vasten sotilasnuttua. Tuossa vauhdissa Cierna ei juurikaan ympärilleen välittänyt katsella. Vauhdin pökerrytämänä aavikkolainen ei olisi edes kyennyt saamaan itseään itse alas liskon selästä, ellei Saphire olisi omatoimisesti tyttöä auttanut.
Leirintäalueet eivät olleet juurikaan ihmeellisiä, mutta ne kelpasivat nurisematta sokealla miehelle kuin aavikkolaisellekin. Mikä tahansa kelpasi hiekkadyynien lapselle silloin, kun viimein tavoitti ilmakiitelyn jälkeen turvallisen maan jalkojensa alla. Nousevista auringonnousuista Cierna sai kuitenkin nauttia yksin, sillä hyvissä ajoin, ennen yhdenkään auringon pilkahduksen jälkeen oli haltia painunut nukkumaan. Auringonnousuista nauttien Cierna maisteli hetkittäisiä yksinäisyyden tunteja. Haava ei juurikaan ottanut itseensä yöllisten lentoretkien aikana, mutta tunnollisesti jokaisella laskeutumispaikalla tyttö hoiti haavaansa. Kasvoilleen liimautunut lehti tipahti paikaltaa liidossa, jättäen kuitenkin lähes huomaamattoman jäljen muistoksi. Hiljaisimpina tunteina, jolloin hierlikkalainen vietti aikaansa yksin hänen mielessään velloi erilaisia ajatuksia. Pohdintoja. Cierna ei osannut ajatella mitä odottaa kun viimein näkisi tutut vuoren rinteet, tai millaisen vastaanoton hän saisi Mosweniin astellessaan. Kylmähiki selkäpiissä osasi kertoa elämänsä suurimmasta selkäsaunasta, mikä häntä ainakin odotti. Toisaaltaan hän käänsi ajatuksensa myös nuorukaiseen. Musta haltia oli jopa yrittänyt saada keskustelua kanssaan aikaseksi, ja se jos mikä oli yllättänyt aavikkolaista. Omiinoloihinsa märehtimään tottumuksesta jäänyt haltia oli kolkolla tavallaan esittänyt kysymyksiä nuorikon voinnista. Ja pyytänyt lainaksi soitintaan – josta luopuminen oli ensihätään kirpaissut vähän. Mutta kuitenkin soitin oli päätynyt haltian sormien lomaan. Epävireiset, hakevat puhallukset olivat saaneet Ciernan tyrskähtämään huvittuneena. Ne taisivatkin olla ruokailun lisäksi ainoat hetket, milloin vaitonainen nuorukainen avasi suutaan. Nuori hierlikkalainen ei myöskään ollut kovin puhelias, sillä sytytetty huoli kalvoi tytön sisimmässä. Toikkarointi soittimen kanssa oli kuitenkin herättänyt aavikkolaisesta kokonaisia lauseita pihalle, jopa naurua. Valaistuneessa illassa aavikkolainen oli istuutunut nuorukaisen vierelle ja kertonut soittimeen kohdistuvista vinkeistä ja käyttötavoista. Viimeisenä iltana Cierna hiljentyi kuuntelemaan nuorukaisen soittamista, ja samalla hän katseli haltian kasvoja. Tumman puhuva mies ei vieläkään ollut saanut näköään takaisin. Hieman asiasta suruissaan hierlikkalainen huomasi toivovansa, että nuorukainen vielä kykenisi näkemään ympärilleen. Hän jopa alkoi tuntemaan kiitollisuutta. Kuumuus oli kuin kirous haltialle, joka pakeni valon säkenöintiä heti kun vaan kykeni. Hierlikkalainen ymmärsi, että mitä pikemmin he pääsivät perille – loppuisi Saphiren kärsimä piina.
Viimeinen yö, mikä kaksikkoa kiidätti tuntui täyttyvän Ciernan puheesta. Vieläkään uskaltamatta hellittää otettaan nuorukaisesta tuon mielenvastaisen ilmalennon aikana aavikkolainen oli kuitenkin nostanut päätään, ja puhui. Vaikka Saphire tiesi minne he olivat menossa, mutta kartta ei kuitenkaan kertonut niistä jylhistä vuorimaisemista, kuun kosketuksesta rinteillä – saati eläinlaumoista, jotka juoksivat vuorten tarjoamilla rintellä. Näistä näyistä aavikkolainen kertoi haltianuorukaisen korvanjuuressa ettei tuuli tempaissut mukaansa sanoja mennessään. Liskon lähtiessä laskeutumaan tuttuun maisemaan aavikkolaisen silmät kirkastuivat odotuksesta ja innosta. Tavoiteltuaan jalkojensa alle taasen maata Cierna antoi katseensa halkoa tutussa maisemassa. Hän oli kotona, jonne kävelisi joutuin vain muutaman hetken. Vaikkei aavikkolainen vielä tiennytkään, olisiko kaikki hyvin kotonaan niin siltikin tyttö pyörähti liskon vierellä seisovan nuorukaisen puoleen. ”Saphire...kiitos” sillä hetkellä nuoresta naisesta huokuva kiitollisuus oli aitoa ja ystävällistä, samoin oli tuo halaus minkä nuorukainen naiselta sai. ”Odotathan täällä? Käyn katsomassa”, käsivartensa nuorukaisen olkapäiltä laskien tyttö huomasi hymyilevänsä sokean katseen alla.
Saphiren, ja tämän liskon taakseen jättäessään hierlikkalainen lähti kulkemaan tuttua reittiä pitkin. Tie juonsi matkaansa loivaan alamäkeen, jota pitkin varusteeton aavikkolainen lähti laskeutumaan. Askelmansa olivat rivakat, mutta mitä lähemmäs hiljaisen kuuloinen kotikylä tuli, sitä kankeammaksi askelmansa muuttuivat. Cierna huomasi jopa vilkaisevansa taakseen nähdäkseen taakseen jättämänsä kaksikon. Kaksi yön synkeää olentoa katosi varjoihin, joita ihmissilmä ei kauemmaksi edetessään kyennyt kunnolla erottamaan. Ehkä he odottaisivat. Ehkä eivät? Kenties olisi helpompaa nuorukaisen vain lähteä kun oli päässyt kerran eroon taakastaan. Miksi häntä edes kiinnosti? Huultaan purren Cierna mutisi manauksensa ymmärtäen samalla soittimensa, kuin aseensakin jääneen haltian tavaroihin. Kiroten aavikkolainen vilkaisi taakseen, muttei kuitenkaan lähtenyt noutamaan jälkeensä jättämiä tavaroitaan, sillä hän toivoi nuorukaisen jääneen odottamaan. Hän jopa oikeasti toivoi sitä. Hän osoittaisi kiitollisuutensa, tavalla tai toisella – sillä kulkiessaan yksin äänettömässä yössä, tyttö oli ymmärtänyt miten viimepäivien ajan haltia oli kantanut huolta tytöstä. Vaikka mies tunsikin olonsa vastenmieliseksi ihmisen seurassa. Hiekka lähti liukumaan tossun alta, jolloin tasapainoaan tavoitellen hierlikkalainen selviytyi nipin napin pystyssä mäen laskun.
Moswenin kylä tuntui kaukaiselta, ja rauhalliselta, mutta levottomuus oli repinyt jokaisen kylän asukin aamutuimaan ylös. Ja vielä he valvoivat, kulkivat, ja puhuivat synkkiä. Tulet paloivat...paloivat liiankin kirkkaasti. Yleensä kylässä pidettiin muutamia ulkotulia liekillä, sekä tietenkin keskuskylän suurta kokkoa, mutta nyt tulipesiä tuntui olevan jokaisen jurtan edessä. Huolestuneina askeleet alkoivat tavata maata nopeammin. Matka lyheni aavikkolaistytön lähtiessä lopulta juoksuun. Aavikkolaisen hahmo juoksi pimeässä yössä kohti leiritulia, jolloin ensimmäiset, itselleen niin tutut äänet päästivät huutoja. ”Pysy kauempana! Seis! Kuka olet!?” ”Seis siihen paikkaan. Viimeinen varoitus. Ei askeltakaan” Aavikkolaisen hiekkaan upottavat askelmat laantuivat kävelyksi. Kiivas hengitys pisteli Ciernan elimistössä, jolloin tuon oli pakko pysähtyä hetkeksi hengähtämään ennen kuin sai puhistua vastaustaan. ”Se on tyttö...Ciri!” ensimmäinen tunnistava hahmo loikkasi yli köysi kasan juosten nuorta naista vastaan. Kivistävää kylkeään pidellen Cierna kuitenkin tunnisti vastaan juoksevan miehen, veljensä. ”Olet elossa. Ciri..olet haavoittunut. Tule...mennään” kädestä temmottuna aavikkolaistyttö palasi kotikyläänsä, jossa kaikki oli muuttunut. Aseita oli haalittu esiin. Terävöidyt miekat lepäsivät jokaisen kulkijan vyötäisillä. Miesten kasvoilla, niinkuin veljensäkin kasvoille oli maalattu sotamaalaus. Useat kulkivat paidatta, jolloin polttotatuoinnit, joita soturit olivat koko elämänsä ajan itselleen keränneet maalattiin ihosta näkyviin. Naiset ja lapset olivat siirtyneet uloimmista jurtista asumaan kylän keskelle. Eläimet, kamelit ja hevoset eivät laiduntaneet kylän laitamilla, vaan ne oli kerätty aitauksiin ensimmäisten jurttien taakse. ”Mitä täällä tapahtuu?” ”Selitän myöhemmin, sinut on saatava hoitoon” ”Ei, ei se on jo parempi. Sain siihen hoitoa” kauhistunut hengen veto purskahti naisen huulilta, kun terävä puristus käsivarrestaan kasvoi. ”Sait? Sait hoitoa?! Keneltä? Mitä sinä olet tehnyt Cierna? Mitä?” Ainokainenkin toive vastaustensa saamiseen kuihtui hyvin pian, sillä pian hän huomasi rimpuilevansa raavaan veljensä otteessa.
Meteli jurttien keskuudessa kasvoi. Hämmentyneet kyläläiset vilkuilivat kaksikon suuntaan. Tyttö, tuo pieni karkuri oli saapunut takaisin, mutta tyttöä tarkastelleet silmät näkivät myös veljeä tulistuttavan varjon. Cierna taisteli vastaan veljensä päättäväistä otetta. ”Istut ja odotat siinä” kultaiset, julman päättäväiset silmät, sekä voimakas tuuppaus saivat nuorikon lennähtämään jurtan pehmeille taljoille. Kotitelttakaan ei näyttänyt entiseltään. Muutamat minuutit teltassa kiertäessään Cierna tavoitti katseellaan maalauspurkkeja, sekä isänsä tarkoin varjellut riimut. Kaikki ei ollut hyvin, ei todellakaan. Kumartuessaan poimimaan yhden esille nostetuista riimuista, jurtan kankaat kävivät suuren miehen tieltä. Tunnelma jurtan sisällä kävi kipakaksi. Tuliseksi helvetinpesäksi olisi saattanut kutsua jurttaa ja sen lähietäisyyttä. Ja hetkessä jopa tuntui kuin ukkonen olisi noussut jyrisemään keskelle tähtien täyttämää taivasta. Mutta ukkonen olikin tuo mies, joka katsoi raivostunein silmin tytärtään. ”Olet häpeäksi koko kylälle! Olet ollut tekemisissä vieraiden kanssa! Kylän ulkopuolisten ihmisten! Etkö yhtään häpeä!? Ties vaikka johdit heidät tänne! Meitä on varoitettu syttyvästä taistelusta, ja sinä! Sinä rikot kaikkia vaalittuja sääntöjämme! Tahallasiko minua pilkkaat?!” raivonsa runtelemana mies nosti syyttävä sormensa kohti nuorimmaista tytärtään. Käsi tärisi syttyneestä raivosta ”Sinä olet pettänyt minun luottamukseni!”
|
|
|
Post by R.C. on Jan 9, 2009 1:57:26 GMT 3
Hyväntuulisen hierlikkalaisen halaus tuli haltialle niin täytenä yllätyksenä, ettei hän osannut vastata kiitolliseen eleeseen millään tavalla. Soturi oli jo puolittain odottanut nuoren naisen pinkaisevan tiehensä sillä sekunnilla, jona jalkapohjansa tavoittivat alleen tuttua maata. Sen sijaan, että Cierna olisi hätistellyt entisen vakoojan matkoihinsa, tämä kiitti ja pyysikin miestä odottamaan. Toisen toive oli toisaalta aivan järkeenkäypä sen kolkon mahdollisuuden valossa, että Moswen oli jo vallattu tai tuhottu. Niinpä neidon sanat saivat vastaukseksi pienen, totisen nyökkäyksen Saphiren taholta. Hän vartoisi kyllä nuorta naista kunnes varmistuisi kaiken olevan kunnossa - eihän orvolla yönkulkijalla mihinkään kiire ollut; Aamunkoittoon oli siihenkin vielä tunti jos toinen aikaa. Ciernan kääntyessä ja lähtiessä jäi nuorukainen hiljaisena seuraamaan kauempana kajastavia valoja vasten piirtyvää, etääntyvää utuista varjoa. Uutteran lääkinnän tuloksena soturin silmät olivat toipuneet siinä määrin, että hän saattoi erottaa jo kontrasteja. Näön täydelliseen korjaantumiseen kuluisi kuitenkin vielä useita viikkoja - huonossa lykyssä ikuisuuksia, sillä ilman parempaa hoitoa miehen elintärkeä aisti palautuisi tuskin koskaan ennalleen.
Ihmislikan loitottua katseensa tavoittamattomiin nojautui yksinäinen soturi vaimeasti huokaisten vasten hietikolla röhnöttävän fangornin satulaa. Yönkulkija ei olisi varmasti kuunaan aiemmin uskonut kaipaavansa vielä joskus päivänvalvojan seuraa, joka sekin oli ollut tyhjää parempi. Nyt kun Cierna oli hyvää vauhtia matkalla omaistensa luo, kääntyivät Saphirenkin ajatukset pakosti omaan kansaansa. Toviksi miehen kaipuuden korvasi ripaus kateutta toista kohtaan. Olivatpa hierlikkalaiset pahaisia raakalaisia tai eivät, oli näillä silti tiivis yhteisö tukena ja turvanaan. Ciernalla oli siunattu paikka kyläpahasessa; tyttö oli päässyt viimein takaisin läheistensä ja rakkaittensa pariin. Koti saattoi olla vain kasa risuja ja kourallinen savea ollakseen jotain korvaamatonta. Haltian alakuloiset kasvot lankesivat alaviistoon. Monien arkistenkin asioiden arvon ymmärsi vasta, kun oli tavalla tai toisella tullut ne menettäneeksi. Saphire koki tappionsa nyt konkreettisemmin kuin koskaan aiemmin. Miehen käsi hakeutui vaistomaisesti vyötteellään roikkuvan katanan kahvalle, sivellen sen taidokkaasti kiedottuja silkkipunoksia mietteliäästi. Nuorukaisen suunnitelmat aavikolta pakenemisesta alkoivat vähitellen vaihtua synkempiin aivoituksiin...
Yönkulkija oli jo taannoin pyöritellyt mielessään toisenlaistakin vaihtoehtoa. Nyt kun eksynyt tyttö ei ollut enää hänen vastuullaan, olisi soturi voinut kai yhtä hyvin ryömiä johonkin läheisen vuoriston luolista ja suorittaa siellä sjeimkyrilin, rituaalisen itsemurhan. Tällä tavoin hän olisi saattanut ehkä sovittaa ainakin osan synneistään - ja kukapa olisi jäänyt Saphiren kaltaista kurjaa luopiota kaipaamaan? Idean hauduttelu kariutui kuitenkin kotvaseksi nuorukaisen tajutessa aavikkolaisen unohtaneen miekkansa ja soittimensa. Miehen sisimmässä oli oikeastaan ehtinyt jo itää epäilyksiä neidon paluun suhteen siinä tapauksessa, että kylä olisi yhä pystyssä. Moinen harhailu pelkän tiedon takia tuntui tarpeettomalta, ja olisi melko varmasti herättänyt muissa asukkaissa ihmetystä. Nouseva aurinko karkottaisi haltian aikanaan ilman, että toisen tarvitsisi tästä erikseen huolehtia. Neidon lupaus asettui kuitenkin aivan uuteen valoon, kun Saphiren huomio hakeutui kahden kookkaan repun suuntaan. Eritoten panhuilulla oli vaikuttanut olevan toiselle tunnearvoa. Luultavasti Cierna olisi toivonut hänen jättävän esineet hietikolle ennen lähtöään, jotta tyttö olisi voinut käydä noukkimassa omaisuutensa myöhemmin päivänvalossa.
Soturi oli jo liikahtamassa kohti kantamuksia, kun kaukaisuudesta kantautuvat vihaiset huudot jähmettivät hänet aloilleen. Musta haltia käänsi päätään heristäen kuuloaan. Oliko neito sittenkin suistumassa surman suuhun? Oliko susilauma jo tappanut kaikki lampaat haasta ja jäänyt odottamaan katraan viimeistä, eksynyttä karitsaa? Selkäpiihin hiipivä, hyytävä tunne sai nuorukaisen vavahtamaan. Seuraisiko hän naisen perässä, jos tämä joutuisi vaikeuksiin? Miten se muka ketään hyödyttäisi? Vielä tovin maltettuaan miehen vallannut jännitys antoi kuitenkin periksi, sillä hän ei ymmärtänyt sanaakaan kieltä, jota kylässä nyt kiivaaseen tahtiin huudeltiin. Cierna oli siis takuulla tavannut omaa kansaansa. Helpottunut hymy livahti haltian huulille, mutta tuo piirre hiipui sitä mukaa, mitä kuuluvammaksi häly kylässä paisui. Soturi rypisti kulmiaan. Missä kaikki ilahtuneet tervehdykset viipyivät? Missä oli helpottunut nauru, hurraukset ja juhlinta? Miksi kukaan ei tuntunut iloitsevan kauan kateissa olleen aavikontyttären paluusta? Siinä samassa Saphireen iski pelottava tunne, joka kieli hänen ja ratsunsa tulleen havaituksi. Kukaties pahan aavistuksen sai aikaan kyläläisten ääniin sekoittunut viha, kauhu ja levottomuus. Oliko tyttö mennyt typeryyksissään paljastamaan hänen läsnäolonsa? Vai kukaties tarkoituksella?
’Ei hyvä...’, tuumasi haltia hermostuneena, arvellen pikaisen poistumisen olevan paikallaan. Olisi viisainta sukeltaa pedon siivillä pimeälle taivaalle ennen kuin hierlikkalaiset alkaisivat kaivaa esiin jousiaan ja kivilinkojaan. Fangornkin urahteli jo perin rauhattomasti; Lisko oli selvästi samaa mieltä miehen aatosten kanssa. Ehtimättä vielä toteuttaa aiettaan tuli haltia kuitenkin pohtineeksi, josko osallisuutensa Ciernan matkaan oli sittenkin paljastunut vahingossa? Minkälaista sapiskaa tyttö mahtaisi muukalaisen kanssa käyskentelystä saada? Neidon levottomuus oli vain kasvanut taipaleen varrella – liekö useammasta kuin yhdestä syystä? Millaisia rangaistuksia raakalaisten keskuudessa mahdettiin langettaa? Häpeäpaalua ja raipaniskuja? Kiperien kysymysten kertyessä takaraivoonsa tykyttämään kohdisti nuorukainen kasvonsa taas kylään päin. Entäpä jos Ciernan vanhemmat saisivat tyttärensä kokemuksista väärän käsityksen? Kärsisikö toinen hänen takiaan kurituksen? Se ei tuntunut reilulta, ei ollenkaan... Ja siltä seisomalta Saphire teki päätöksen, jonka hän tiedosti johtavan varmaan tuhoonsa. Sama se, kuolisiko nuori mies täällä vai luolassa – ainakin hän voisi ensin koettaa tukea naisen tekoja. Tai kukaties väki leppyisi, jos vakooja saataisiin kiinni eikä pääsisi karkaamaan? Kai hän jotakin voisi toisen puolustukseksi puhua...
Niinpä soturi käännähti kaikessa mielettömyydessään ympäri, riuhtaisten myös vastahakoisen pedon suitsistaan liikkeelle. Elikkoa ei voinut jättää yksinään, sillä sitomatta se olisi karannut alta aikayksikön, eikä tukevia puunrunkoja ollut tähän hätään lähettyvillä. Niinpä peto sai kärvistellen seurata soturin perässä tämän astellessa verkkaisesti kohti kaukaista kajastusta ja mekastusta. Kaipa liskosta jonkinlaista turvaakin irtoaisi, ellei elikko tulisi oitis keihästetyksi ja ripustetuksi vartaaseen nuotiotulille. Entäpä pedon omistaja itse sitten? Saphire tunsi palan nousevan kurkkuunsa. Käsi tapaili taas huotrassaan vartovan katanan nuppia. Mikäli hierlikkalaiset eivät sallisi sanankaan karata hänen huuliltansa, vaan antaisivat miekkojensa sumeilematta helistä, hän vastaisi kyllä samalla mitalla. Cierna saisi vihata häntä vaikka koko lopun ikäänsä, mutta musta haltia ei tulisi teurastetuksi kuin avuton sika. Jos mies haluttiin vain saada hengiltä, käytäisiin tämän elämästä ensin kelpo kamppailu...
|
|
|
Post by Tylppy on Jan 9, 2009 3:40:43 GMT 3
Hengitys rahisi miehen keuhkoissa. Tämän ääni oli kuivuttamassa kieltä, mutta raamikas hierlikkalaismies ei ollut lopettanut. Jurtan tulipesässä paukkuvat hiilet tekivät selvää viimeisistä, palamatta jääneistä puusuiruista. Tulen valo jakoi miehen kahtia. Varjoon jäänyt puoli teki miehestä hirviön. Toinen puoli raivon täyttämän isän. Kultaiset silmät kiiluivat valossa, tuijottivat tytärtä, joka oli pettänyt isänsä, sekä koko kylän antaman luottamuksen. Ei ollut olemassa ehtoa minkäänlaiselle lainkierrolle. Ei koskaan, ei millaisessakaan tapauksessa. Aina oli olemassa väistämisen mahdollisuus, mutta typerä tyttö oli laistanut tuosta järkkymättömästä ehdosta.
”Missä se on?! Missä? Toitko hänet mukanasi? Vastaa minulle!” kallio jyrisi. Käsi tarttui rajusti kirkkaaseen kankaaseen. Työstä karheentuneet kädet puristivat huterasti yhteen punotun nutun rintamusta. ”Vastaa minulle!” ”Hän vain auttoi minua, vastapalvelukseksi omasta avustani. En tehnyt sitä pilkatakseni ketään! Minä..” ”Sinäkö autoit vierasta!!? Oma-aloitteisesti! Tiedät sääntömme! Ja uhmasit niitä – tahallasi!” ”Isä, hän ei tehnyt minulle pahaa. Tiemme erosivat jo aikatovi sitten! En ole johtamassa tänne ketään, eikä hänkään. En tiedä minne..” ”Ole vaiti houkka! Väitätkö tietäväsi noiden muukalaisen ajatukset?! Etkö näe mitä ympärilläsi tapahtuu?” sanojen myötä hurjistunut mies repi nuorikon matkaansa. Oteissaan hellittämättä kova koura takertui kiinni kankaaseen lujemmalla otteella. Voimaa ei suurikokoinen hierlikkalaismies tarvinnut saadakseen Ciernan liikkeelle. Nainen vedettiin ulos jurtasta. Käsi tarttui mustiin hiuksiin sellaisella voimalla, että Cierna oli varma että osa päänahastaan oli irtoamaisillaan.
”Katso! He keräävät aseita! Hiovat ne terävääkin terävimmiksi. Lausuvat rukouksissaan sanelmia, että näyt alkavasta mustasta ajasta haihtuisivat” raivoaminen kuivatti miehen ääntä, jolloin puheensa muistutti enää vain kähisevää tulta. Isä kuitenkin pakotti tyttärensä näkemään. Kylässä valmistauduttiin taisteluun. Ihmisten katseet olivat synkkien varjojen täyttämät. Ilmeet hymyttömiä. Levottomuus vallitsi hierlikkalaisten mielissä. Naiset, jotka lastensa paimentamisilta ehtivät rukoilivat suuren kokon äärellä.
Kyyneleet kohosivat kultaisten silmien pinnalle, kipu päänahassaan sai tuliluonteisen naisen kihisemään. Häntä ei kuunneltu. Isänsä ei kuuntelisi, niinkuin ei kukaan muukaan kireän hengen riepotellessa jokaista Moswenin asukkia. Ja vaikkei häntä kuunneltaisikaan, teki Cierna päätöksensä olla antamatta auttajaansa ilmi. Olisi se sitten kiitoksensa Saphiren huolenpitoa kohtaan. Nuorukainen karkaisi nousevaa aurinkoa karkuun hetkenä minä hyvänsä, niinhän toivoi.
Tiukkeneva ote sai Ciernan parahtamaan. Voimakas liike ja kyynelöittyneet, mutta periksiantamattomat silmät tuijottivat toisiin uhmakkaisiin. ”He ovat kansalleen uskollisia! Käyvät tuntematonta vihollista vastaan peloitta, ja sinä käytät aikaasi veljeilyyn vieraiden kanssa!” Tallottu hiekka otti syliinsä lyönnin voimasta kaatuvan kehon. Poskelle leviävä, kirkkaan punainen jälki peittyi mustien hiussuortuvien taakse. Veren maku levisi kielelle. Cierna oli kaatuessaan puraissut vahingossa poskeaan. Raivoa myös itseensä keräten tyttö tärisi aloillaan. Keräsi voimaa. Ylös noustessaan kultahehkuinen katse kiristyi raavaaseen mieheen. ”Minä tulin takaisin! Sinun luoksesi! Varoittaakseni! ” ”Varoittaaksesi?! Uusi ystäväsikö sinua varoittamaan patisti?”
Kaksikon ympärille oli kerääntynyt väkeä. Katseet kääntyivät kohti mesoavaa kaksikkoa, mutta he eivät puuttuneet kaksikon käymään leiskuvaan riitaan. Lakien rikkojan rangaistus oli kova. He eivät estelleet kun raavasrakenteinen Mel poimi raipan käteensä. Isällinen oikeus oli takoa typerään lapseen järkeä, mikäli toivoa järjen palauttamiseen vielä oli. Kookas mies asteli lähemmäs kiivaasti hengittävää tytärtään. Raipan pää kosketti punaisena lehottavaa poskea. Cierna ei väistänyt askeleellaankaan isänsä kohoavaa hahmoa. Hierlikkalainen ei paennut kohtaloltaan, minkä hän oli aavistanut tulevaksi. Pieni toivo puhumisen järkevyydestä oli haihtunut lähes heti tuuleen - sen jälkeen, kun oli yrittänyt sanoa jotain. ”Et uskoisi minua vaikka mitä sanoisin”, pulppuavaa raivoa niellen Cierna tuijotti herpaantumattomiin silmiin: ”joten miksi yrittäisin puhua sinulle järkeä? Rikoin sääntöä, mutten tehnyt mitään pahaa teille” ääni värähti.
Raippa painui vasten kipeää poskea. Hengitys kiersi villinä kehossa. Isäänsä vasten asetettu uhma nostatti hikipisaroita hiusrajaan. Hän tiesi rangaistuksensa, mutta hän ei ollut joutunut kokemaan sitä ennen. Cierna oli vain nähnyt miten julmasti sääntöjä rikkovia rangaistiin. Heidän kyläänsä oli pystytetty paalu, johon rangaistavan kädet sidottiin. Paalu oli riittävän suuri, jotta kädet mahtuivat kiertämään sen toiselle puolen. Kasvot puuta vasten rangaistava sai odottaa iskuja, joita pakoon ei päässyt. Cierna tunsi köysien raapivan käsivarsiaan. Otsa painui vasten kulunutta puupintaa. Huultaan purren Cierna odotti ensimmäistä raipan iskua. ”Yksi typeryydestäsi!” kumiseva ääni iski ilmaan samalla kun ensimmäinen isku tavoitti selän. ”Toinen itsekkyydestäsi! Kolmas lain rikkomisesta! Neljäs veljeilystä vieraan kanssa! Viides asettumisesta isääsi ja tämän sanaa vastaan! Kuudes petoksesta lakeja vastaan! Seitsemäs kurittomuudesta!” sanat muuttuivat puuroksi Ciernan korvissa. Hän ei kuullut mistä häntä rangaistiin. Ainoa mikä mielensä täytti oli kipu, joka pureutui kangaspalojen läpi. Haavoille repivät iskut kulkivat pitkin selkää. Tuskan huudot ravistelivat kärsijäänsä. Viimein, ikuisuuden mittaisen ajan jälkeen jalat alkoivat tutista. Mutta ikuisuus ei ollut ollut pitkä aika, sillä jokin sai iskut loppumaan kuin seinään. Miksi – sitä Cierna ei kyennyt edes arvaamaan. Otsa puupintaa valuen hän tipahti hiekkaan, yhtä tolpassa kiinni ollen. Kyyneleet valuivat pitkin siloisia poskia. Äänet ympärillään hajosivat yhtenäiseksi sekamelskaksi, eikä tyttö ottanut niistä selvää. Hänen kumppanikseen jäi vain kipu kun ympärilleen kerääntyneet kyläläiset kääntyivät hänen tulosuuntaansa.
Rangaistustilaisuuden rikkoja ei ollut ihan selville muillekaan, mutta jokin oli kiinnittänyt etäimpien jurttakyhäelmien varjoissa liikkuneiden hierlikkalaisten huomion. Kohti kylää liikkui tumma, suurehko, pimeyteen piirtyvä hahmo. Terävät vihellykset ilmassa saivat yhden typerän tytön rangaistustilaisuuden päättymään kuin seinään. ”Kuka siellä!” ilmassa kaikui vierasperäinen huuto, joka tavoitteli kylää kohti kulkevaa hahmoa. ”Pysähdy heti!” huuto tapasi toisen. Edelleen lähemmäs kulkeva olento piirtyi kahdeksi erinäiseksi hahmoksi. Ihmismäiseksi tummaksi kulkijaksi ja ...hyvin eriskummallisen oloiseksi ratsuksi. Silmät kaventuen vartioimassa olleet miesäänet huusivat jälleen, nyt yleisellä kielellä. ”Pysähdy heti!”
Epämuodostelmalliseksi kasvava ratsu, ja hyvin pitkälti täysin varjomaisena hahmona kulkeva kaksijalkainen, pitkä ihminen saivat äänettömyydellään hierlikkalaiset levottomiksi. "Jos hän kulkee vielä askeleenkin, niin käykää kimppuun. Yrittäkää pitää elävänä" vieraskieliset sanat kuuluivat aavikkolaisen keskenäisenä puheena. Kylän päälikönasemassa oleva mies siristi silmiään, ennen kuin nyökkäsi lähimpien miesten puoleen. "Kuulit kyllä, pysähdy!"
((Saat vapaat kädet päättää miten jatkaa tästä. Kylän soturien kohtaloa voit vapaasti pyörittää käsissäsi, mikäli nuo tuosta kahnaukseen joutuvat))
|
|
|
Post by R.C. on Jan 9, 2009 21:25:04 GMT 3
Haltia laskeutui hiekkaista ja livettävää mäkeä verkkaisesti mutta määrätietoisesti, suu tiukkana viivana, leuka hitusen koholla ja selkä hyvässä ryhdissä. Näennäisen rauhallisen ulkokuorensa alla nuori soturi kertasi kaikkea kärsivällisyydestä ja keskittymisestä oppimaansa. Hän kantaisi itsensä kunnialla kuolemaansa. Tumman kulkijan rintakehä kohoili silti kiivaasti ja raskaasti, pelon kuristaessa keuhkojaan ja jännityksen pakottaessa henkeään salpautumaan. Saphire saattoi jo elävästi kuvitella kurjan kohtalonsa: vakooja otettaisiin oitis kiinni, jonka jälkeen häntä kidutettaisiin ja kuulusteltaisiin jopa useita päiviä. Nuorukaisen aristeleva keho muisti vielä edellisen selkäsaunan, jonka hän oli damarcalaisilta saanut. Iskut ja potkut olivat uponneet syvälle tajuntaan, vaikka mustelmat olivat jo aikansa parantuneet. Kivuliaat mielikuvat saivat Saphiren ihon nousemaan kananlihalle. Kaikki vaistot maanittelivat häntä kääntymään ja pakenemaan. Miehen vierellä raahustava lisko ei suhtautunut tulevaan sen suuremmalla innolla. Fangorn hidasteli ja nyki levottomasti ohjaksiaan, haraten hienovaraisesti koko suunnitelmaa vastaan, mutta joutui lopulta luovuttamaan ja alistumaan. Haltia ei aikonut enää pysähtyä saati perääntyä; hän kulkisi valitsemansa tien katkeraan loppuun saakka...
Mitä lähemmäs hierlikkalaisten leiriä nuorukainen eteni, sitä kirkkaammaksi kävi nuotioiden kajo, ja selvempänä erottui kyläläisten hälinä, kunnes eräästä jurtasta rynnänneen henkilön ääni kohosi jyrähtäen ylitse muiden. Totisesti tuon vantteran miehen karjunta kantoi kauas ja vaiensi tehokkaasti väen ympärillään – silloin kun päällikkö huusi, muut olivat hiirenhiljaa. Äkillinen ärjyntä sai haltiankin jähmettymään aloilleen. Mitä peijakasta Moswenissa oli oikein meneillään? Kotvasen kuluttua ilmoille kirvonnut parahdus sai Saphiren nytkähtämään taas liikkeelle, ja tällä kertaa jokainen otettu askel oli edellistään nopeampi. Kerran jos kolmannenkin kiiri riipaiseva valitus yönkulkijan korviin, ja kukin noista tunnistettavista, tuskaisista huudoista osui kuin moukari miehen järkyttyneeseen sydämeen. Raivosta sumenevassa mielessään soturi ymmärsi järjettömiltä tuntuneiden pelkojensa käyneen toteen – nuorta naista ruoskittiin tuolla kuin jotain kuritonta rakkia! Haltian kiihdyttäessä vauhtiaan laskeutui kylään tosin hetkeksi hiljaisuus, jonka rikkoivat vartijoiden varoittavat karjaisut. Mies ei kuitenkaan uhkauksista piitannut, vaan kielen vaihtuessa yleiseen hän lausahti liskolle kipakan käskyn: ”Shirui’ne morwen sylvarande. Irush!(Surmansyöksy. Nyt!)” Komento oli koulutetulle pedolle tuttu, ja se totteli sitä murisematta. Nuorukainen kietaisi toisen kätensä elikon kaulan ympärille samalla kun se kyyristyi ja valmistautui hyppäämään tuuleen. Manööveri oli yksi tavallisimmista fangornien kera harjoitetussa sodankäynnissä. Valtavalla loikalla ja liitoon levitettyjen siipien avustamana syöksähti kaksikko korkealta ja vauhdilla yli yllättyneiden vartijoiden, sukeltaakseen vain seuraavassa hetkessä leiritulien luomaan valokeilaan. Siispä suinpäin kiirastuleen!
Lentävä lisko laskeutui tömähtäen ensimmäiseen havaitsemaansa avoimeen paikkaan, joka sijaitsi tältä erää aivan hiekkaan pystytetyn häpeäpaalun liepeillä. Kyläläiset olivat pysytelleet kurinpidollisesta toimituksesta loitommalla. Maankamaran tavoitettuaan julman oloinen olento pörhisteli harjastaan, ojenteli siipiään ja kohotti kuononsa kajauttaakseen korviavihlovan kirkaisun kidastaan, levittääkseen täten kauhua hierlikkalaisten keskuuteen. Raatelukynnet kaivautuivat hiekkaan, terävät hampaat välkkyivät ja häntä viuhtoi hurjasti puolelta toiselle. Vimmatulla elämöinnillään fangorn saattoi jopa onnistua muistuttamaan pientä lohikäärmettä niiden silmissä, jotka eivät kuunaan olleet sen serkkuihin törmänneet. Hirviön säikäyttämä väki kavahti vaistomaisesti kauemmas. Muutama nainen kirkaisi kuuluvasti. Pedon tehtävä olikin hyvin yksiselitteinen: Vaikuttaa mahdollisimman hurjalta ja puraista pää irti jokaiselta, joka eksyisi liian lähelle kaksikkoa. Tosipaikan tullen musta haltia ja ratsu tekivät saumatonta yhteistyötä. Toistaiseksi pelottelu olikin tuottanut tulosta, mutta mies tiesi vaikutuksen jäävän lyhytaikaiseksi. Hän irrotti otteensa harjaspiikistä ja astahti pitkänä ja solakkana eteenpäin, yrittäen samalla vaivihkaa mutta tuloksetta kartoittaa nuoren naisen olinpaikkaa. Soturi kirosi ääneti sokeita silmiään ja hataraa kuuloaan, jonka väen hälinä ja esiin vedettyjen terien helinä sai pettämään. Kunpa toinen olisi antanut jonkinlaisen merkin... Saphire saattoi kuitenkin erottaa vain tulen loimussa piirtyviä tummia, uhkaavia hahmoja ja aseiden pahaenteisiä välähdyksiä. Haltia oli alta aikayksikön tullut kymmenien raavaiden sotureiden piirittämäksi, mutta hän ei paljastanut vielä katanaansa. Yönkulkija yrittäisi välttää yhteenottoa viimeiseen asti...
”Raakalaiset!”, sihahti haltia silti kiukkuisesti ja sylkäisi halveksuen hiekkaan. Hierlikkalaisten barbaarimaiset tavat olivat saaneet hänet pahemman kerran hurjistumaan. Suuttumus oli syrjäyttänyt pelon ja epävarmuuden nuoren miehen myrskyävässä sydämessä. Ylevän kansan edustaja ei voinut sulattaa juuri todistamaansa raakuutta. Ellei soturi olisi paremmin tiennyt, olisi hän varmasti epäillyt osuneensa keskelle paatuneiden ryöväreiden repostelua - mutta että nämä ihmiset olivat Ciernan omaa kansaa ja perhettä, sukulaisia ja heimoveljiä! Miten oli mahdollista, että yksinomaan ikänsä sanelemaan typeryyteen sortunut ja pahasti loukkaantunut tyttö oli retuutettu tuomiolle ilman alkeellisintakaan oikeudenkäyntiä?! Vaikka nuorukaisen ase pysyi huotrassaan, alkoi sanainen säilänsä sivaltaa sitäkin kirpeämmin: ”Näinkö otatte vastaan omanne?! Ciernan joka kaapattiin, mutta pakeni, eksyi, kohtasi vihollisen, taisteli hyvin ja selviytyi, ja viimein löysi perille? Näinkö kohtelette tätä kovia kokenutta likkaa? Cierna palasi luoksenne täynnä huolta ja kaipuuta, hän tuli varoittamaan teitä, turhaan tai ei. Jokainen tekonsa ei ehkä ollut ylevä, mutta tarkoitus jaloin mahdollinen!” Tovin paasattuaan nuorukaisen oli pakko hiljentyä hengähtämään. Hän oli onnistunut joten kuten ilmaisemaan kantansa sanoihinsa kompastelematta, mikä oli tärkeintä. Miehen pää kääntyili taas etsivänä puolelta toiselle. ”Cierna?”, lausui Saphire kysyvästi, koettaen kuumeisesti tavoittaa jotain tietoa toisesta. ”Cierna?!”, hän toisti astetta kuuluvammin. Eikö ihmislikka uskaltanut vastata huhuiluunsa, vai oliko tämä kukaties jo kuollut?
Haltian hävytön sanailu oli tyrmistyttänyt päällikön hiljaiseksi kuin hirmumyrskyn edellä. Sokean kutsut nekin tuntuivat kuin kuranheitolta päin perheen kunniaa – nyt kaikki kuulivat ja näkivät viimeistään, kenen kanssa tytönhupakko oli kaiken aikaa vehkeillyt! Ciernan veli ei vähiten kihissyt kiukusta isänsä tuntumassa. Päällikön poikaa keljutti selvästi tieto, että tuo musta kummajainen tunsi hänen sisarensa nimeltä. Mokoman vaivaisen olennon arvostelevat puheet olivat saaneet miehen jo valmiiksi raivon partaalle. ”Isä, tapanko hänet tähän paikkaan?!”, räjähti nuori hierlikkalaismies ensimmäisenä ääneen, pyytäen lupaa vaientaa tuon raivostuttavan ruojan. Yönkulkija käännähti välittömästi haastavaan sävyyn virkkoneen suuntaan. Hermot kiristyivät sormien kiertyessä katanan kahvan ympärille. Nuorukainen ei tiennyt tarkasti, mitä sanottiin, mutta hän ymmärsi suurin piirtein, mistä puhuttiin. ’Yritä vain... yritä ja yllätyt. Vien vähintään sinut ja jonkun tovereistasi mukanani. Haavoitan vakavasti vielä kolmatta, jos suinkin ehdin. Kaksi henkeä yhden hinnalla ei kuulosta pahalta – tässä verisessä vedonlyönnissä vedän pidemmän korren.’, aprikoi sokea soturi synkästi mielessään, laskelmoituaan pikaisesti mahdollisuutensa vihollista vastaan. Hierlikkalaisten maine taistelijoina oli hurja, mutta oliko kukaan heistä kuunaan kohdannut mustaa haltiaa, joka oli täysissä sielun voimissa valmis uhrautumaan vain saadakseen mahdollisimman monta vastustajistaan hengiltä? Mikäli kaltaisensa olennon tiedettiin koskaan sortuneen eläimellisen raakuuden valtaan, se oli juuri tällaisina epätoivon hetkinä...
|
|
|
Post by Tylppy on Jan 9, 2009 22:53:42 GMT 3
Elävä tuli rätisi voimakkaampana Ciernan mielessä. Äänet, huudoista ja supinasta täyttyvä puuro ei antanut naiselle tilaisuutta pyydystää ensimmäisiäkään tiedostettavia sanoja. Kaikki sekoittui yhteen. Olisiko häntä edes kiinnostanut kuulla mitään mistä puhuttiin. Silmänsä avatessaan hän näki vain hiussuortuviensa läpi häälyvät varjot. Ihmiset kokoontuivat pois ympäriltään. Varjot liikkuivat hiekassa kohti suuntaa mistä hän oli kylään laskeutunut. Kivusta ähkäisten ja kiinni sidottuja käsiään yrittäessään liikuttaa iski viimein ymmärrys hänen sumentuneeseen mieleensä. Kivun keskeltäkin hän aavisti ihmisten äkkinäisen liikehdinnän. Paksun köyden hiertäessä ranteita puristuivat kädet nyrkkiin. Köysien punoksen repiessä ihoa Cierna yritti saada itseään tuloksetta irti. "Saphire ei saanut olla niin tyhmä, että rynnisi jo valmiiksi kuohuvan kekoon. Kansansa ei ymmärtäisi. He eivät kuuntelisi." Käsiään repien ja verille ruoskitun selkänsä kanssa kärsien tyttö yritti vielä pusertaa itsestään voimaa, jotta olisi mahdollisesti saanut revittyä itsensä irti silmukoista. Kaikkialta sinkoava kipu sai hierlikkalaisen parkaisemaan kivusta. Pakotettuna adrealiinin pieneen olevassa olevaan määrään Cierna yritti vielä toistamiseen. Adrealiini, joka antoi vielä pienen annoksen itsestään herätti ihmisen aisteja kuulemaan kipujensa keskeltäkin. Saapuja oli nuorukainen - hän kuuli miten isänsä kankea yleiskieli jyrisi ilmassa. He tappaisivat nuorukaisen, hetkenä minä hyvänsä.
Ilma kuohui kaikkialla ympärillä. Hierlikkalaiset huudahtivat pelosta ison, lentävän olennon hapuillessa juuri ja juuri heidän päälakiaan. Urheat soturit nöyrtyivät pelkoon ison eläimen sujahtaessa suurten jurttatelttojen läpi. Muutama pienempi tulipesä oli levitä kiinni jurttakankaisiin, niin voimakas oli tuon eläimen ja sen oudon ratsastajan vauhti. Taikaolento römisteli suuren roihutulen ääreen. Hiekkaa pöllysi ympäriinsä, jolloin kylässä hiljeni. Ihmiset eivät uskoneet näkemäänsä. Ylisuuri lisko kavahdutti jokaisen ottamaa useamman askelman taaemmas. Eläimen näyttävä, hurja muoto naulitsi raavaat soturit aloilleen. Naiset ja lapset piiloutuivat peloissaan varjoihin. Enemmän he pelkäsivät eläintä, kuin sen kyydittämänä ollutta ihmistä. Joka olikin kaikkea muuta kuin ihminen! Ihonsa musta kuin hiili. Hiuksensa kuin myrkkypiikit! Nuttu korea sotilaspuku! Ymmärtäessään saapujan olevan puhumattakaan vieras, mutta samalla pahaa rotua unohtui pikkuhiljaa suuren liskoeläimen herättämä pelko. Tyttö oli johdattanut kylään paholaisen! Ja tämän helvetinratsun! Paholainen puhkesi puhumaankin, mutta yllätykseksi nyt aivan ymmärrettävää yleiskieltä. Nuorukaisen puhuessa varmistui jokaisen hierlikkalaisen mielessä päällikön tyttären vehkeily paholaisen lapsen kanssa. Kupliva raivo ei kohdistunut enää yksistään isästä tyttäreen, vaan kiukku alkoi levitä jokaiseen kuulijaan.
Pöllyävä hiekkapilvi oli saattanut Ciernan alleen. Paaluun sidottuna aavikkolainen ei päässyt juurikaan karkuun hurjan eläimen nostattamaa pilveä. Kasvonsa kyeten kääntämään syrjään ei hiekka tavoitellut kyynelistä kivistäviä silmiä. Ruoskan aiheuttamiin haavoihin kimpoilevat hiekkamurenat saivat tytön irvistämään ja painamaan hampaansa kiinni. Pölyn laskettua ja nuorukaisen asteltua esiin kääntyi paaluun köytetyn kasvot kohti liskoa. Eläin herätti pelkoa Ciernassa yhtälailla kuin muissakin kyläläisissä. Tuolta pedon oli täytynyt näyttää silloin kun se popsi hänen kamelinsa! Mielipuoliselta villipedolta! Kauhusta ja kivusta täristen Cierna jäi monien tavoin tuijottamaan elikkoa sikseen kun hänen silmäkulmaansa piirtyi tumma varjo. Soljuva puhe kuului nuorukaiselle. Saphiren puhe oli selvää, takeltelematonta ja täynnä kiukua. Kykenemättä näkemään kasvoillen lehahtaneiden hiusten lomasta haltiaa kunnolla jäi tyttö vain kuuntelemaan. Nuorukaisen sanat kivistivät Ciernan mielessä, sillä sanat, joita tämä lausui olivat kuin yllytystä! Kansansa ei vaatinut paljoa, jotta kiihkomielisyys otattaisi vallan. Viimeisempinä sanoinaan mies kutsui häntä. Miten paljon Cierna toivoikaan, että hiljainen nuorukainen olisi nytkin ollut vain vaiti.
"Saphire", vasta toisen, kohonneen huudon vaientaakseen Cierna avasi suunsa. Tytön ääntä oli vaikea tulkita, mutta hän oli tajuissaan. Tajuissaan ja neuvoton. Varjo joka kuului nuorukaisen hahmolle oli hänestä lähellä, mutta vääristynyt niin, ettei hän kyennyt näkemään miestä itseään. " Lähde pois Saphire. Ole kiltti ja lähde. Kiireesti.." Cierna rukoili mielessään kuullen veljensä huudon. Varjo hiekalla ei liikkunut, mutteivät liikkuneet toisella puolen olevat kyläläisetkään, jotka hän puolestaan näki. Isänsä, kuin veljensäkin kasvot olivat vääristyneet raivosta. He olivat vihaisia, ja haltian tuttavallisuus vain ruokki kokoajan lisää heidän vihaansa. Cierna näki miten veljensä ote puristui miekan tupella. Ase oli vedetty jo valmiiksi esiin, eikä isänsä käskenyt tätä asetta laskemaankaan. Terät kimmelsivät muidenkin otteissa. Päällikkö kuitenkin odotutti. Mies katsoi tumma hipiäistä nuorukaista, joka seisoi sokeana liskonsa edessä. Aivan maahan vaipuneen tyttärensä läheisyydessä. "Sinun paikkasi ei ole täällä muukalainen", muriseva yleiskieli leikkasi ilmaa miehen karheasti ääntämänä. "Ei täällä, eikä tyttäreni luona." "Mutta isä!" veljen vieraskielinen ääni iski väliin, mutta raavas mies nosti kätensä ja vaiensi kuuliaisen poikansa, ennen kuin jatkoi. "Lähde heti lentävän petosi kanssa - tai saat tuntea miten terä leikkaa paholaisen ihoasi!" Puhuttuaan päälikkö laski kätensä. Aseet nousivat uhkaavina. Ympyrä nuorukaisen ympärillä tiivistyi muutamalla askeleella. Lieskat tanssahtelivat hierlikkalaisten kasvoilla ympyrän sulkiessa vielä sisäänsä hullun eläimen, miehen, Ciernan sekä kokon. "Ole kiltti Saphire...lähde täältä" vaimea pyyntö häpeäpaalun juurelta pyysi lähes anoen.
|
|
|
Post by R.C. on Jan 10, 2009 14:02:43 GMT 3
Lyhyeen mutta kiivaaseen kärhämään varautunut haltia meni päällikön sanojen edessä hämilleen. Päästäisivätkö kyläläiset hänet näin vain häipymään? Epäilys petoksesta ehti jo puraista nuoren miehen levotonta mieltä, mutta tuo tunne oli ohimenevä. Valmiusasentoon kyyristynyt soturi kohottautui ja antoi kätensä valahtaa puolittain vedetyn miekkansa kahvalta. Katana painui vaimealla suhahduksella takaisin huotraansa. Yönkulkijan kasvoille levinnyt epäusko selittyi kahdellakin syyllä, joista toinen oli käskyn jyrähtäneen henkilön asema. Saattoiko Ciernan kärsimyksistä vastuussa oleva mies todella olla nuoren naisen oma isä? Nuorukainen ei uskonut korviensa valehdelleen: Tämä raakalainen oli kiistatta puhunut tyttärestään. Tieto oli silmin nähden tyrmistyttävä, ja silti soturi ymmärsi nyt paremmin pitääkseen kielensä kurissa. Isähahmo oli arvostettu ellei korkein auktoriteetti myös mustien haltioiden yhteiskunnassa. Oliko Saphirella oikeutta tai otsaa ruveta arvostelemaan yhtä Ciernan elämän kulmakivistä, loukkaamatta siinä samalla neitoa itseään? Ei, ei hänellä ollut. Hiljaa mielessään haltialla oli kyllä paljonkin parjattavaa miehen teoista ja luonteenlaadusta, mutta ei julkeasti ääneen, tytön itsensä nähden. Niin suuri oli kunnioituksensa Ciernaa kohtaan, ettei hän halunnut häpäistä tämän isää enempää kaikkien kuullen. Päällikön uhkauksella ei liennyt tähän päätökseen mitään vaikutusta, sillä haltia ei pelännyt enää kuolemaa, saati jaksanut kantaa huolta omasta nahastaan.
Nuorukainen vaikutti lannistuneelta. Yllättäen kaikki taistelutahto tuntui hänestä kaikonneen. Sydämen villi syke ja suoniin tulvahtanut adrenaliini saivat tarpeettomina rauetessaan olon tuntumaan uupuneelta. Soturin sisintä kaihersi kaiken kukkuraksi epämääräinen, ikävä tunne, että hän oli ollut harmiksi ja häpeäksi tytölle, ja tullut vain pahentaneeksi tämän tilannetta. Neuvoton katse pälyili sokeasti ympärilleen, pysähtyäkseen lopulta häpeäpaaluun, jonka juurelta tuttu, heiveröinen ääni oli kantautunut. Kaikki olivat niin vihaisia. Raivo teki ilmasta suorastaan raskaan. Jopa Cierna toivoi nuorukaisen poistuvan. Mutta Saphire oli halunnut vain auttaa. Olla hyödyksi vielä jollekulle ennen katoamistaan tästä maailmasta. Jalon olennon leuka lankesi toviksi alaviistoon. Kukaties hän olikin vain kirottu tekemään kaiken väärin, mitä ikinä yrittikin. Ensin Damarcassa... sitten keitaalla... ja nyt täällä Moswenissa, jossa häntä ei selvästikään kaivattu. ”Totta...”, totesi haltia kohottaessaan taas kasvojaan. Hän viittoi liskoa tulemaan lähemmäs itseään. ”Tulin palauttamaan tavaransa.”, jatkoi nuorukainen kaivaessaan neidon miekan ja soittimen muiden kantamusten joukosta. Hän käännähti lähestyäkseen nuorta naista, jolloin tämän veli aikoi jo astua kaksikon väliin. Muukalainen kohotti kuitenkin niin vihamielisen torjuvasti kättään, että sai nuorukaisen pysähtymään. Poika ei ollut saanut isältään lupaa toimia, ja hän tiesi sen itsekin.
Hierlikkalaisten pitkämielisyyttä vielä piirun verran venyttäen kumartui Saphire Ciernan eteen. Hän ojensi kättään kohti kumaraista varjoa, kunnes tavoitti paalun ja sen ympärille sidotut kädet. Musta haltia värähti muistaessaan, kuinka hänet oli kahlittu taannoin samalla tavoin ja jätetty tunneiksi paahtavan auringon armoille kitumaan. Ihmislikka oli lähtenyt hänen luotaan aiemmin niin hyväntuulisena, mutta mihin tilaan tämä olikaan päätynyt! Kylässä oli tapahtunut vääryys, eikä mikään kielinyt, että tilanne olisi korjaantunut vieraan lähdettyä. Ties vaikka isä olisi tappanut tyttärensä tämän hävyttömän näytelmän hyvästä. Nuorukaisesta tuntui pahalta toisen puolesta. Hän katkaisi kenenkään estelemättä vankia hiertävät köydet ja riisui mustan liinansa kohdatakseen toisen vielä kerran silmästä silmään. ”Oletko varma että... lähden?”, kysähti yönkulkija vaimeasti, nieleskellen. ’Mitä sinulle sitten tapahtuu?’, oli kysymys luettavissa haltian huolestuneilta kasvoilta, joilta marmoripinta oli hetkeksi rapissut. Nuorukainen ei voinut ymmärtää, miksi nuori nainen oli halunnut palata kylään, jossa tätä kohdeltiin näin kaltoin? Ehkä miehen ei kuulunutkaan käsittää. Saphire puraisi silti turhautuneena huultaan. Hän olisi halunnut ottaa päivänvalvojan mukaansa, vapauttaakseen tämän piinastaan. Vaan mihin muka juureton musta haltia olisi ihmislikan vienyt? Oliko hänellä tarjota tälle mitään parempaakaan paikkaa? Nuorukaisella, joka itse oli vailla tulevaisuutta? Mies tunsi olonsa perin säälittäväksi, mutta hän karkoitti tuon tunteen itsepintaisesti sydämestään. ”Vain sana ja...”, aloitti Saphire nielaisten, mutta katkaisi lauseensa. Toinen taisi tajuta hänen tarkoituksensa. ’Suojelen sinua kuten suojelit minua, Cierna... mutta vain jos itse tahdot sitä.’
|
|