|
Post by R.C. on Sept 28, 2012 0:04:56 GMT 3
Jos Regolithissa oli vankiloita, ne oli nähtävästi rakennettu kauas kaupunkilaisten katseilta piiloon. Vanhempi osa väestä oli epäilemättä nähnyt entisessä elämässään kyllin tyrmiä ja kaltereita. Rötöstely ei sekään tullut kyseeseen yhteisössä, jossa jokainen jäsen tunnettiin vähintään kasvoilta. Pelkkä häpeäpaaluun sitominen viikoksi tai pariksi riitti katkaisemaan rikollisen uran alkuunsa. Toisaalta vartijoilla ei ollut tapana antaa tunkeilijoille tai luvattomille lähtijöille armoa: vankeja ei yleensä otettu. Aresti, johon kaksikko asetettiin, astui täten voimaan varsin tavanomaisessa, ihmisten tyyliin rakennetussa talossa, jossa oli kaksi kerrosta ja kaikki arkielämän mukavuudet aina kyökistä kylpytiloihin. Alemmassa kerroksessa sijaitsivat keitto-, peseytymis- ja oleskelutilat, ylemmässä yösijat. Molemmat olisivat kaksikon käytettävissä. Ympärivuorokautinen vartio asetettiin talon ainoalle ovelle, kuten myös rakennuksen taakse ja sivuille. Astuttuaan sisään ja luotuaan silmäyksen jokaiseen nurkkaan nuorukainen luikahti portaita ylös makuuhuoneeseen. Tehtyään tilasta selkoa hän istuutui leveälle ikkunasyvennykselle verhon varjoon tarkkailemaan lasin takana avautuvaa katunäkymää. Cierna saattoi vaivatta aavistaa mustan haltian kartoittavan katseellaan mahdollisia pakoreittejä. Vaitonainen soturi suunnitteli selvästi jotakin, joka haiskahti vahvasti hankaluuksilta. Alistuvaisen joutilaisuuden sijaan Saphiren oli mielestään mitä pikimmiten keksittävä varasuunnitelma. Kaupungin päämiesten näennäinen suopeus ja vieraanvaraisuus saattoi olla silkkaa teeskentelyä, jolla vangit pyrittiin pitämään rauhallisina. Soturi tiedosti turhankin hyvin, että ellei Regolith soisi turvapaikkaa, heidät surmattaisiin. Omille teilleen kaksikkoa ei enää laskettaisi, se oli varmaa. Tuntemattoman maanmiehensä tylyttämä Saphire ymmärsi jo, ettei tunnustusta tai toveruutta olisi tarjolla kuin toiselle heistä. Kukaties hylkiöyhteisö hankkiutuisi eroon epäluotettavana pitämästään yönkulkijasta, ja antaisi tytön jäädä? Vieras sílf’Nuir ei ollut häntä hyväksynyt, mutta vanhempi hierlikkalainen saattaisi ottaa omastaan vastuun. Tovin Saphire harkitsi miltei vakavasti kuolemisen mahdollisuutta rakkaansa helpomman elämän takeita vastaan, mutta unohti moisen marttyyriyden nopeasti. Epätoivon elkeitä ennemmin hän taistelisi molempien hengestä. Ylivoiman edessä pako oli tietenkin paras ratkaisu. Tässä metsässä ei ollut Eorosusta estämässä aikeitaan kuten aiemmin Nemenarassa. Täällä ja nyt, huoneen hämärässä yön pimeydessä oli vain Infusco, kaikkialla ympärillään, anteliaana lainaamaan voimistaan, houkutellen ammentamaan mahdistaan. Jumala, joka ei ottanut kantaa siihen, mikä oli oikein tai väärin, ken oli kelvollinen tai ei. Saphire saattoi vain arvailla, miten paljon aikaa parivaljakolla olisi. Kuinka kauan mies uskaltaisi vartoa ja laskelmoida? Yksi vartijoista oli aiemmin neuvottelusalissa vannonut kokonaisen armeijan ehättävän Regolithiin vajaassa vuorokaudessa. Väite kuulosti järjettömältä, jos pelkästään viestin välittämiseen tarvittiin kyyhkyä. Silti haltia oli varma, ettei ollut kuullut väärin. Oli miten oli, hänen suunnitelmansa olisi oltava rikkumaton, ja ajoituksen täydellinen, sillä toista tilaisuutta tuskin tulisi. Harmi kyllä Saiffrêsin antama kuukartta oli takavarikoitu ennen vankien saattamista väliaikaisiin asuintiloihinsa. Päällikkö epäili siihen merkityn salaisen kohtaamispaikan, jota ei kenen hyvänsä yönkulkijankaan silmin voinut erottaa. Sijainnin näkeminen vaati kenties loitsunpurkutaitoja. Siispä pian kun Saiffrêsin määränpäästäkin päästäisiin selvyyteen, vaikuttivat asiat etenevän katalan ikiaikaisen kannalta kirotun jouhevasti... Välittömimmän antipatiansa laannuttua Saphire kykeni kuitenkin tarkastelemaan tilannetta jo huomattavasti laaja-alaisemmin. Sokeana raivostaan hän oli taannoin antautunut vain vastustamaan vanhusta ja kaikkea mitä tähän tuli. Tietenkään mokoma valapatto ei suonut Sybaresin tuhoutuvan hallitakseen jonakin päivänä sen kansaa. Oli kiistämättä saaren etu saada Regolithin kaltaisia liittolaisia. Kukaties vanhuksesta olisi hyötyä, ja tämän viekkautta voisi käyttää hyväksikin, kunhan joku estäisi ajoissa vallanhimoiset aikeensa. Saphire oli tähän valmis jos tilaisuus tarjoutuisi, mutta tällä hetkellä tavoite vaikutti jo niin kaukaiselta ja saavuttamattomalta, ettei hän välittänyt uhrata sille liikaa ajatusta. Kaksikon selviytyminen tuntui nyt kaikkein ajankohtaisimmalta ja olennaisimmalta.
(( Anteeksi, ei ollut tarkoitus jumittaa näin kauan, ja vuoronikin jäi ehkä vähän vaisuksi. On ollut nyt lähiaikoina sen verran stressiä ja aivonystyröiden nyrjähtelyä tieteellisen tekstin parissa, ettei mielikuvituksella ole siinä seurassa ollut kovin usein saumoja. Ensi kuun loppupuolelle asti joudun vielä hikoilemaan tiiliskiviä seminaarin toisen vaiheen takia. Jahka saan seminaarini pidettyä ja pääsen joten kuten keplottelemaan kriitikoiden seulan läpi toivon voivani vetäistä ihan kunnolla henkeä. ;-_- ))
|
|
|
Post by Tylppy on Nov 8, 2012 15:09:01 GMT 3
Ciernan askeleet kulkivat pehmeinä, miltein laahustavan laiskasti ympäri tuota heille suotua vankilaa. Tottumattomana ihmisten asutuksiin Cierna vierasti edelleen puun ja kiven muodostamaa neliömäistä tukirakennelmaa. Tytön kultaisten silmien kajo kulki epäilevänä rakennuksen katon tukihirsissä. Jokainen, pienikin nurkkaus, ikkunanraami ja lattialankku tuntui yhtä epäilyttävältä kuin mitä aikaisemmin viettämänsä yöt talonrähjissä. Haltiakylässä, Nellen, ja tämän perheen kodissa oli maa ollut vankkaa, kovaksi tallattua maata ja soraa, mutta tuo laudoitettu ihme, joka nousi valtavan kokoisten kivijalan päälle tuntui epäluotettavalta. Ikkunan pieliä sormillaan kevyesti sipaisten Cierna näki valkean heijastuksen itsestään. Kalpea, kapeakasvoinen villilapsi – sellaiseksi hän itsensä tunsi. Mustat, karheat hiukset olivat olleet harjaamatta muutaman päivän ajan. Väsymys, itkeskely ja alituinen äkäisyyteensä oli värjännyt Ciernan silmien alle mustan puhuvat, tummat varjomaiset renkaat.
Tyttö sipaisi poskeaan, kuunnellessaan yläkerran vainoavaa hiljaisuutta. Huokaus huuliltaan kirvoten Cierna repäisi itsensä irti ikkunan edestä – kulkien sitten alakerran tiloja tutkiskellen päämäärättömän oloisena. Kylpytupaan askeleensa seisauttaen Cierna katseli tynnyriä, joka oli kai vain hetkiä ennen heidän tuloaan täytetty. Tutkiskellen pientä, matalaa laatikostoa, tyttö poimi käteensä hiusharjan – harjaten pitkät mustat hiuksensa sileiksi. Hitaasti ja hartaasti takut hiuksistaan selvittäen Cierna peilasi itseään huoneen pienestä pöytäpielestä. Peilikuvaansa synkeänä katsellen Cierna kaikkosi hetksi peilin äärestä keittiötupaan. Palatessaan pesutupaan, Cierna pyöritteli käsissään lyhytkärkistä veistä. Keräten käteensä tukun hiuksiaan, Cierna vilkaisi käppyräisiä hiuksiaan. Annaten sitten veitsenkärjen leikata läpi mustien kiharoidensa...
Pidellen nyrkissään tukollista mustia hiuksia, tyttö laski veitsen kädestään. Mustat hiukset valahtivat vapaasti vain muutaman tuuman verran Ciernan olkapäiden alapuolelle. Käteensä jääneen, pitkän hiustukon pöydälle laskien Cierna huuhteli kasvonsa kylmällä, tynnyrissä seisseellä vedellä. Karheaan pellavaliinaan kasvonsa kuivaten tyttö katseli lyhyeksi leikattuja hiuksiaan, sekä kylmästä vedestä punehtuneita poskiaan. Hiljaisuutta kuunnellen ja talon tuoksuihin totutellen Cierna huokaisi raskaasti. Kauanko he täällä joutuisivat olemaan? Tai olisivatko he tervetulleita ollenkaan? Hiuksiaan sormillaan haroen Ciernan ajatukset karkasivat hierlikkalaisveljeensä, jonka tumma ja tuikea katse oli alkuun ollut hänelle kovin vieras. Kunnes muisto sielun ja sydämen syövereistä toi tullessaan liudan mielikuvia ajasta, jolloin hän vielä oli ollut osa suurempaa yhteisöä. Muistikuvansa ei Abramista olleet todellisen tuntuiset, mutta kuitenkin tyttö tiesi miehen menneisyydestään – varhaisesta lapsuudestaan. Ajasta, jolloin hän oli ollut vielä vailla huolia, opetellut riimukirjontaa, ruoanlaittoa, koristekankaiden kudontaa, aurinkohaavojen parantamista, mausteiden ja yrttien kuivattamista, kamelin ja kilieläinten nahkojen nyljentää – kaikkea, mikä oli ollut hyvä nuorella iällä oppia ja osata. Kukapa tosin olisi osannut aavistakaan, että suurimmalle osalle taidoistaan ei tullut olemaan minkäänlaista merkitystä tai tarvetta tässä maailmassa.
Yllään olevia, riippuvia vaatteita vilkaisten Cierna mumahti ääneen. Kirjavat, värikkäät ja koristeelliset vaatteet olivat vain kaukainen muisto, eivätkä nuo riippuvat, harmaat värit tuntuneet juuri nyt kovin omilta. Vaikka tuo vaatekerta tuntui elävän yhteisessä sopusoinnussa mielialansa kanssa.
Kuljeskellen vielä hetken vailla minkäänlaista päämäärää Cierna vilkaisi yläkertaan nousevia portaita. Huultaan puraisten Cierna nousi porrasaskelma kerrallaan yläkertaan. Hämärässä, vain ikkunan antamien valopilkkujen keskellä kulkien Cierna löysi hyvinkin pian – ehkä liiankin pian – Saphiren ikkunasyvennykseen hautautuneena. Kauan paikallaan roikkunut ikkunaverho, mikä osaksi verhosi mustan soturin taaksensa, oli paikkapaikoin reikäinen kuin kalaverkko. Huoneen poikki kulkien tyttö seisahtui verhon reunukselle, jääden katselemaan ajatuksissaan jäykkänä jököttävää miestä. Ciernan ei tarvinnut sanoa ajatuksiaan ääneen, sillä pahainen aavistus eli eloisasti ihmislapsen mielessä. Tummien kulmien järkähtämätön asenne, leuan terävä asento ikkunaruutua kohden, siinä missä olkapäiden jäykkä asento olivat riittävän hyviä esimerkkejä kertomaan miehen ajatuksista. Katse valkeissa silmissä, siinä missä miehen asento, olivat hyvin tutuksi tullut merkki suunnitelmista, vilisevistä ajatuksista...
Kylmässä vedessä vilpoisaksi jääneen kätensä kohottaen Cierna pyyhkäisi pitkiä, silkkisiä hiussuortuvia Saphiren kasvoilta. Sanomatta sanaakaan tyttö astahti lähemmäs totista haltiaa, istuutuen sitten suurehkolle syvennykselle Saphirea vastapäätä. Antaen kultaisen katseensa tutkiskella ilmeettömänä nuorukaistaan, ennen kuin katseensa vaelsi alas kadulle.
(Tarkoituksettomasti venyy täälläkin tämä vuorojen kirjoittelu. Uusi työ, uudet kujeet huh – ja uusi hereilläolo rytmi niin johan on koko ihminen ihan solmussa.)
|
|
|
Post by R.C. on Nov 17, 2012 14:52:46 GMT 3
Kevyt kosketus kirvoitti nuoren soturin katseen alapuolellaan levittäytyvästä katukuvasta. Valpas musta haltia oli havainnut puolisonsa huoneeseen tulon jo hyvissä ajoin, mutta vasta toisen viileiden sormien sipaisu muistutti hänelle, etteivät kaksikon ajatukset olleet yhtä. Huomionsa hakeutuessa vaitonaiseen vaimoonsa Saphire ajautui väistämättä miettimään, mitä mieltä Cierna mahtoi olla tästä kaikesta? Regolithista, sen väestä ja käytöksestä? Mitä toinen tunsi? Näitä kysymyksiä selvästi päässään pyöritellen nuorukaisen katse viipyi kumppaninsa raskaan elämän raastamilla ja yhtä kaikki rakastamillaan kasvoilla. Pingoittuneista poskipäistään päätellen yönkulkija suorastaan pinnisteli saadakseen naisen silmistä tai ilmeettömyydestä irti pienimpiäkin vihjeitä verraten heikolla hahmotuskyvyllään. Cierna oli kuitenkin kuin marmoriveistos. Kaunis ja kalvakka, mutta eleetön ja mahdoton tulkita. Saphiren ei auttanut muu kuin arvuutella. Luultavasti Ciernaa kiinnosti tietää, mitä hän oli ikkunan äärellä tähytessään oppinut? Kuka tahansa yönkulkija olisi ainakin tahtonut pysyä tilanteen tasalla, ja niinpä hän tarjosi näkemystään kaksikon mahdollisuuksista ohjata omaa elämäänsä ja kohtaloaan: ”Pako talosta vaikuttaa epäilyttävän helpolta, joten kaupungin muuri ja metsänvartijat ovat kaiketi hankalampi vastus...” Selonteko jäi lopulta varsin tyngäksi Saphiren takertuessa siihen vaihtoehtoon, ettei Cierna ehkä ollutkaan erityisen mielissään hänen vaivihkaisesta vahtaamisestaan? Kukaties tyttö luotti taas liikaa tuntemattomiin? Puolustelun sävy häivähtikin soturin seuraavissa sanoissa: ”Vartijat olivat valmiit tappamaan meidät taannoin metsässä. Miksi se olisi heille nyt vaikeampaa kuin aiemminkaan.”, totesi musta haltia kyynisen retorisesti. Saphire uskoi Regolithin väessä olevan paljon samaa kuin omassa kansassaan. Monet hylkiöistä olivat läpikäyneet helvetin ennen pelastuksen löytymistä. Regolith oli heille varmasti yhtä elintärkeä turvapaikka kuin Sybares taannoin sortoa paenneelle sílf’Nuirlle. Kotisaarensa puolesta Saphirekin oli ollut valmis antamaan oman henkensä, ja vielä pikemmin uhraamaan useamman ulkopuolisen. ”Siispä on varauduttava. Oltava askeleen edellä.”, perusteli nuorukainen tyynesti, vaikka ei vielä tiennytkään, mihin suuntaan tuon kuvitteellisen askeleen olisi ottanut. Olisiko järkevintä turvautua taikaan vaiko terään, huomaamattomuuteen vaiko taisteluun, taikka molempiin? Saphire pohti yhä, miten pitkälle hän jaksaisi kerrallaan siirtyä, tai kuinka monta loitsua ehtisi lukea peräkkäin? Tähän mennessä vakooja-alokas oli kyennyt vain kolmeen, eikä taittamansa matkakaan ollut päätä huimaava. Varjopoluilla juokseminen pimeyden suojissa taas oli turhan riskialtista, mikäli vartijoiden joukossa väijyisi kaltaisiaan yönkulkijoita. Vinhassa vauhdissa havaintokyky hämärtyisi, ja he olisivat helppo maalitaulu latvuston seasta ammutuille nuolille. Kolmannekseen Saphire saattoi manata täysin huomiota herättämättömäksi vain itsensä, ei Ciernaa, eikä hän osannut yhdistää kahta loitsua, joten matkanteko silkan vaivihkaisuuden turvin olisi hidasta. Magia ei siis tuntunut riittävältä ratkaisulta, vaikka jumalansa olikin täällä vahvasti läsnä. Katana puolestaan oli alun perinkin ollut hyödytön kapistus jousimiehiä, saati sitten kokonaista kaupunkia, vastaan. ”Olisipa Ahmatti nyt täällä.”, mutisi Saphire kohottaessaan katseensa taivaalle, jolta puolinainen kuu langetti hopeisen kajon kasvoilleen. Lunatariathan lempeyden heijastuessa hetkeksi valkeina hohtaviin silmiinsä haltian ahdistus hiipui ja lihaksiaan vaivannut jännitys näytti hellittävän. Saphiren piirteet pehmenivät. Hän katsahti uudestaan rakkaansa väsyneitä kasvoja muistaen omankin uupumuksensa. Kuinka pitkä aika siitä olikaan kun he olivat viimeksi nukkuneet oikeassa sängyssä sammalvuoteen sijaan? Tai peseytyneet lämpimällä vedellä ja saippualla? Kukaties hän löytäisi kyökistä sopivia yrttejä keitinvedenkin maustamiseen; Entisen elämän pieniä ylellisyyksiä, joita soturi ei itsepintaisuuttaan ja ylpeyttään ollut myöntänyt kaivanneensa, ennen kuin niihin tarjoutui taas mahdollisuus. Musta iho saattoi piilottaa monia voipumuksen merkkejä, mutta nuori mies tunsi ne silti pinnan alla. Huono ja yksipuolinen ravinto, huolet ja huonosti nukutut yöt olivat Ciernan olemuksesta vielä selvemmin luettavissa. Saphire ymmärsi hyvin jollei toinen kaivannut enää enempää pakoa ja vaaroja. ”Voisitko kuvitella olevasi onnellinen täällä, Círa?”, hän tiedusteli siinä samassa ajatuksensa siivittämänä. Kysymys saattoi kuulostaa haihattelevalta, sillä eihän Saphirella ollut valtaa päättää, pääsisikö kaksikko osaksi yhteisöä. Hän pystyi toistaiseksi vain toivomaan parasta siinä missä toinenkin, sillä niin kovasti kuin se soturia harmittikin myöntää, hänellä ei ollut vielä selvää suunnitelmaa pahimman varalle. Kuluvana yönä olisi toisaalta turha heittäytyä epätoivoisiin yrityksiinkään, sillä he molemmat olivat silmin nähden voimattomia. (( Uusi työ? Onnittelut! Liittyyköhän se niihin sokerihammasta kolottaviin kuviin, joilla olet taas kiduttanut minua naamakirjassa? :9 Eniweis, jos tahdot virittää pelitilanteessa keskustelua tai hypätä seuraavaan päivään, molemmat käyvät minulle. ))
|
|
|
Post by Tylppy on Mar 11, 2013 1:00:41 GMT 3
Ikkunan syvennyksellä istuessaan Cierna nosti molemmat jalkansa puiselle alustalle. Koukistaen kevyesti jalkansa aavikkolainen kiersi kätensä polviensa ympärille. Mustat housut, jotka hän oli matkansa aikana löytänyt Saphiren repusta olivat kuluneet toisesta polvesta rikki. Jo silloin suuret, tummat, haltiakutoiset pitkät housut olivat tehneet tytöstä kuin lapsukaisen ison, aikuisen miehen vaatteissa. Harmikseen tilanne tuntui näyttävän vain pahemmalta nyt. Kankaiden repaleista ja juurista punottu vyö tuntui kasvavan pituuttaan kerta toisensa jälkeen, sillä tuntui mahdottomalta käsittää miten paljon ihminaisen kurvikkaana muistettava lantionseudusta oli heidän matkallaan kadonnut. Miltein hukkuen haltiakylästä saadun tunikan sisään Cierna tarkasteli näkymää ulkona. Mutta näkemänsä sijaan tuntui kultaisten silmien katse tarkastelevan näännyksissä olevaa peilikuvaansa, enemmin kuin taustan tärkeitä tapahtumia. Kauan, kenties liiankin kauan tyttö oli onnistunut karttamaan kauhistuttavaa peilikuvaansa, ja nyt tuntui, ettei Cierna päässyt todellisuutta pakoon enää minnekään. Kalpeita kasvojaan kriittisen totisena tarkastelleena Cierna liikahti paikaltaan kuunnellessaan Saphiren suunnitelmia, heidän oli olta askeleen edellä – aina. Väsyneenä soturia katsellen Cierna koetti ajatella. Tulkita ja ymmärtää Saphiren sanojen tärkeyden. Paeta. Pelastautua. Mihin Saphiren veri tätä vei? Missä olisi heidän pelastuksensa? Mihin he menisivät? Miten kauan he jaksaisivat jatkaa? Tai pikemminkin, miten kauan hän itse jaksaisi? Pieni, selittämätön nykäys suupielessä ei kertonut tytön ajatuksista juurikaan – ei edes Ciernalle itselleen. Oliko hän hyvillään miehen sinnikkyydestä? Vai murheellisen pahoillaan siitä, että heistä toinen jaksoi olla askeleen edellä? Tai tuntuiko Ciernasta itsestä kenties entistä pahemmalle myöntää itselleen – puhumattakaan toiselle, että hänen askaleensa eivät kauaa jaksaisi kompuroimatta? Saphiren sanojen juoksussa ajelehtien nuori aavikkolainen laski jalkansa ikkunasyvennykseltä lattialle. Lihaksensa raskaiksi ja painaviksi tuntien Cierna antoi käsiensä valua reidelleen. Kuivunut veri kaulaansa hiertäen tyttö ei halunnut edes muistella kauanko siitä oli kun hän oli viimeksi peseytynyt. Saati edes riisunut yltään nuo likaiset ja kauan sitten kauhtuneet vaatteensa? Oliko heistä ehtinyt tulemaan jo luonnon omia villilapsia...sillä sanottava oli, ettei mies hänen edessään juuri sen siloisemmalta saati siistiltä näyttänyt. Kaulaansa pitkin kulkevaa haavaa viileillä sormillaan koskettaen tyttö vilkaisi soturia, tämän arvuutellessa Ciernan mahdollisuuksia onneen. ”Kuinka voisin?” päänsä seinää vasten laskien aavikkolainen kuuli itsensä kysyvän: ”Kuinka voisin olla onnellinen täällä, jos matkamme pitää vielä jatkua?” Kysymykseen kysymyksellä vastaten – tai pikemminkin jättäen tyystin vastaamatta Cierna kuunteli laskeutuvaa hiljaisuutta heidän ympärillään. Saphiren jyrkkä, tumma puhumattomuus otti vallan miehestä, siinä missä Cierna pakoili miehen kysymystä. Ja totuutta. Liian voipuneena ja väsyneenä heidän mahdottomaan elämäänsä, Cierna heitti toisenkin jalkansa ikkunasyvennykseltä. Hetken jalkojaan lattiaa vasten pitäen tyttö antoi katseensa käydä soturissa. Totinen ja hiljainen oli hänen miehensä. Salaisuuksia ja mystisyyttä täynnä. Täynnä ajatuksia, suunnitelmia – Saphire oli kaikkea muuta mitä hän itse. Hän oli yksinkertainen niin monessa muodossa haltiaan nähden. Nousten paikaltaan Cierna antoi sormiensa sipaista nuorukaistaan polvesta. Vaatimaton ja sanaton oli naisen kutsu soturilleen, joka huolehti ja murehti. Jättäen puolisonsa rikkonaisen verhon taakse istumaan ja huuhtoutumaan ajatuksiensa mereen, Cierna käveli vuoteista suurimmalle. Pahnoilla kuperaksi täytetyn patjan päälle istuutuen aavikkolainen potki jaloistaan kenkänsä. Jaksamatta riisutua sen suuremmin Cierna painui vasten vuodetta. Voipuneena, mutta lohdullisena siitä, että kuluvan yön ajan heillä oli kuiva ja viimaton suoja ympärillään Cierna sulki silmänsä. Ennättäen nukahtamaan ennen kuin ehti vetämään paksua peitettä suojakseen. [Täältä tuloo huonohko ja lyhyehkö jatkumo tällä meidän ihastuttavalle pelillemme, joka on kokenut jo vaikka minkämoista taukoa ja katkelmaa. Mutta ei anneta sen haitata! Uusi kone alla ja kirjoitusinnostustakin jo herätellään. Uusi työ on melkein vienyt mukanaan tosiaankin, mutta todella tylsää on - ettei siellä tuollaisia erikoisia kakkuja juuri tehdä. Nuo naamakirjan luomukset ovat oman ajan luomuksia . Kokeiluja ja tuttujen pyynnöstä tehtyjä. Olisin kyllä keksinyt ideaa vaikka kuinka tästä jatkaa eteenpäinkin, mutta halusin vähän enemmän kuitenkin palautella mieleeni Ciernan tuntemuksia ja ajatuksia. Ja pakko myöntää, että sydän syrjällään tuli luettua täältä "pari sivua" kaksikkomme edesottamuksia. Ja luin siitä kesäharjoittelupaikastasi! Onneksi olkoon oikein rutkasti o/]
|
|
|
Post by R.C. on Mar 12, 2013 1:36:54 GMT 3
Ciernan lannistunut, lakoninen lausahdus jätti Saphiren sanattomaksi. Kysymyksen muotoon aseteltu vastaus tarjosi itsepäiselle nuorelle miehelle enemmän palautetta kuin suorat sanat olisivat voineet välittää. Mikäli soturi tulkitsi vaimoaan oikein, hän tajusi olevansa ehkä itse suurin este toisen onnen tiellä. Musta haltia räpäytti häkeltyneenä silmiään ja käänsi katseensa takaisin ikkunaan. Oivallus järkytti miestä siinä määrin, että hätäisesti mielessään kehkeytyneet vakuuttelut jäivät tältä erää vain ajatuksen tasolle: ’Usko pois, Círa, en tahtoisi mitään enemmän, kuin tehdä Regolithista matkamme päätepisteen. Täällä on kansaasi siinä missä omaanikin. Kummankaan meistä ei tarvitsisi kokea oloaan vieraaksi...’ Saphirekin oli lähes tiedostamattaan väistellyt totuutta, jonka Cierna taisi jo luissaan ja ytimissään tuntea, ja peilikuvastaan lukea: Kaupungin ulkopuolella ainakaan toisella heistä ei talven tullen olisi tulevaisuutta. Vahvan yhteisön ympäröimänä kasvanut Cierna ei tietenkään ollut tottunut yhtä vaaralliseen ja epävarmaan elämäntyyliin kuin soturialokkaansa, joka oli koulittu tulemaan toimeen lähes olemattomalla siinä missä muutkin Kuun kansan kaartilaiset. Elämä saaren ulkopuolella oli kovaa, leipä hyvin kapea ja senkin saaminen vaikeaa. Päivänvalvojien keskuudessa vakooja oli selviytynyt lähinnä varastelemalla ja värjöttelemällä päivänsä koleissa kellareissa tai viimaisilla ullakoilla. Välillä hän oli elänyt puolittain pelkän vakaumuksensa voimalla. Karaistuksestaan huolimatta jopa soturi oli ehtinyt pelätä, etteivät he selviäisi Regolithiin saakka. Oikeastaan hän oli epäillyt, ettei koko paikkaa ollut olemassakaan. Salatun kaupungin löytyminen oli kiistatta koitunut kaksikon pelastukseksi. Yhtä kaikki yönkulkija ei osannut suhtautua suopeasti yhteisöön, joka oli ottanut heidät vastaan nuolet jousenjänteillä ja valmiina tappamaan vain, koska heillä ei ollut lupaa lähestyä kaupunkiaan. Vielä vähemmän musta haltia arvosti kansaa, joka tahtoi vangita hänet ja määrätä kohtalostaan puolestaan – yhtä vähän täällä kuin taannoin Nemenarassakaan. Saphire tiesi etteivät ristiveriset luottaneet häneen vieläkään. Ehkä tämä johtui vain omista epäluuloistaan? Kenties soturi oli niin tottunut pakenemaan, ettei enää uskaltanut uskoa kehenkään tai asettua mihinkään? Uupunutta puolisoaan syrjäkarein silmäillessään Saphire ymmärsi, että hänen oli päästävä irti epäilyksen ja kaunan kierteestään. Haltian ajatukset alkoivat hitaasti kääntyä vaimonsa kannalle. Sen sijaan, että taistelisi sinnikkäästi muukalaisten mielivaltaa vastaan, hänen tulisi ehkä vedota kaupungin päättäjiin kahta hanakammin turvapaikan saadakseen. Tähän saakka Saphire ei ollut tottunut nöyrtymään kenellekään, jolla oli kalpea iho ja päinvastainen päivärytmi, temperamenttista nuorikkoaan lukuun ottamatta. Kaiken lisäksi tilanne oli pahasti tulehtunut. Miten hän voisi onnistua? Ciernaan kaupungin päällystö tuntui sen sijaan uskovan, ja se oli Regolithin löytymisen jälkeen varmasti tärkein syy, miksi pariskunta oli yhä elossa. Olisipa Cierna edes puolittain aavistanut, kuinka hämillään ja jopa häpeissään näennäisen tyyni ja salamyhkäinen miehensä olikaan tuijottaessaan ikkunasta ulos kaukaisuuteen. Saphire paloi halusta sanoa jotakin, mutta hän pysyi silti vaiti tiedostaessaan, miten eksyneeltä ja ailahtelevaiselta olisi toisen silmissä vaikuttanut, jos olisi paljastanut muuttaneensa mieltään melkein yhdeltä istumalta. Yhtä kaikki Cierna oli pelkällä kuihtuneella ja hiljaisella läsnäolollaan saanut miehensä pään kääntymään. Saphire katsahti vakavana vuoteeseen vetäytyvää vaimoaan. Hän ei seurannut toista, sillä ei kehdannut, eikä toisaalta tuntenut oloaan vielä riittävän kotoisaksi voidakseen käydä maaten tai ummistaa silmiään. Ciernan nukahdettua mies nousi ääneti ylös, peitteli puolisonsa ja painoi kevyen suudelman tämän otsalle. ”Lupaan ettei sinun tarvitse luovuttaa suhteeni.” Näin kuiskattuaan hän poistui hiljaa ovesta ja laskeutui portaat alakertaan. Tapansa mukaan musta haltia tahtoi hyödyntää jokaisen tarjoutuvan tilaisuuden peseytyä. Kylpytilasta löytämänsä vesi oli hädin tuskin haaleaa, mutta silti monin verroin lämpimämpää kuin minkään joen tai järven tähän aikaan vuodesta. Välttäen näin ollen lähes varman vilustumisen tai pahimmassa tapauksessa keuhkokuumeen riskin hän riisui kauhtuneen kaartinpukunsa ja polvistui puisen paljun äärelle. Saphire tyytyi upottamaan karkean pellavaliinan veteen ja hieromaan sillä itsensä puhtaaksi välttääkseen herättämästä vaimoaan. Ainoalle vaatekerralleen hän ei voinut tehdä juuri muuta kuin puistella enimmät matkalta tarttuneet pölyt ennen pukeutumistaan. Siistiydyttyään hieman mies siirtyi kyökin puolelle, jossa vangeille oli päällikön sanojen mukaisesti tarjolla runsaasti ruokaa. Kaikessa hiljaisuudessa soturi pisteli poskeensa palan leipää, kourallisen marjoja ja muutaman hedelmän. Hän havaitsi ja avasi lattiassa olevan luukun, jonka alta löysi viileässä varastokuopassa säilytetyn lihan ja maidon. Niihin hän ei koskenut. Syötyään Saphire palasi makuukamariin. Hän etsi itselleen täkin asettaakseen sen seinää vasten hämärän portaikon yläpäähän huoneen ulkopuolelle aivan oven viereen. Vaatimattomalle yösijalle istahtaessaan Saphire kuvitteli voivansa torkkua koiranunta ja pitää samalla vahtia, ollakseen valmiina toimintaan, jos sille tulisi tarvetta. Monien päivien aikana kertynyt väsymys sai miehestä kuitenkin vallan, ja hän vaipui sikeään uneen. *** Pitkästä aikaa unen makuun päässyt soturi olisi vaatinut kunnon ravistelua havahtuakseen horroksestaan. Saphire ei nimittäin tyytynyt nukkumaan vain aamuun asti, vaan jatkoi yhtäjaksoista koisimistaan koko valoisan ajan kuten vain yönkulkija taisi, ellei kukaan yrittänyt ronskin ottein herättää häntä. Viimeistään illan hämärtyessä huomiotaan vaativat silti kaupungin kaduilla raikuvat tervehdyshuudot ja talon yltä liitävät varjot, kun Alanjehin kaarti saapui valansa mukaisesti liittolaistensa tueksi. Auringonlaskun kultaisessa kajossa valtavat aarnikotkat vaunuineen ja ratsastajineen laskeutuivat yksi toisensa jälkeen kaupunkiin, jonka väki vaikutti jo valmistautuneen sotaan. Regolithin kansan tehokkuus oli kunnioitusta herättävää: Yhdessä yössä ja päivässä koko hylkiöyhteisö näytti tarttuneen aseisiinsa ja sonnustautuneen sotisopiinsa; kuka jouseen ja kovaksi parkittuun nahkaan, kuka tapparaan ja painavaan rengaspaitaan. Regolith oli totisesti varautunut ripeään liikekannallepanoon. Kotkanpäiset pedotkaan eivät näyttäneet jäävän kaupunkiin lepäilemään, vaan sitä mukaa kuin yksi laskeutui, levitti toinen jo siipensä jatkaakseen lentoaan kohti kaakkoa vähintään viisi tuoretta matkustajaa mukanaan. ((( Heijei, hieno juttu että olet saanut taas oman koneen käyttöösi! Pelimme hohtohan ei ihan mistä tahansa esteistä hiivukaan, sillä tauon jälkeenkin tarina herätti taas ihan silmänräpäyksessä inspikseni. <3 Ja kiitos kovasti, on kyllä kiva päästä kesäksi oman alan töihin, vaikka sitten vain harjoitteluun. )))
|
|
|
Post by Tylppy on Mar 13, 2013 19:43:40 GMT 3
Kaukaa uniinsa pureutuvat äänet saivat selälleen vuoteessa pyörätäneen hierlikkalaisen rypistelemään unissaan kulmiaan. Pahuksen peipponen, tiainen, tai mikä tahansa niistä lintuslajeista, joita Saphire oli rauhallisen jääräpäisesti yrittänyt Ciernalle opettaa oli löytänyt paikkansa eristysrakennuksen viereiseltä puulta. Tasainen, virkeä laulun luikahdus lieni viimeisiä merkkejä pienistä linnuista laskevan syksyn alla. Hämärässä, keskipäivän auringon tienoilla heräten Cierna nosti unisena päätään tyynyltä. Hetken epäileväisenä olinpaikkaansa miettien aavikkolainen tunnisti reikäiset verhot, joiden takaa uskalias päivänvalo kurkisteli. Syvässä unessa jäykistyneen kehonsa oikoen nuori nainen nousi istumaan. Vieressään koskemattoman tyhjää paikkaa katsahtaen Cierna huomasi pettymyksen sijaan tuntevansa olonsa yllättävänkin tyyneksi. Oli kenties ollut turhankin uskaliasta kuvitella saavansa Saphiren vääntäytymään vuoteeseen kanssaan. Suunnitelmiensa ja varovaisuutensa kanssa elävä soturi tosin ei ollut kaukana...ei todellakaan, vaikka ikkunasyvennyksen tyhjyys muutaman silmän räpäyksen ajan oli tyttöä huolettanutkin. Pieni, suupieliä herttaisesti nostava hymy kutitteli Ciernan suupieliä hänen nähdessään oven vierelle miltein kaksin kerroin taipuneen nukkujan. Jalkansa ensin yli vuoteenreunan heittäen tyttö nousi ylös vuoteesta, vaikkakin jokainen lihas ja jäsen tuntui huutavan unen perään. Itsepintaisesti tyttö kuitenkin nousi ja kiskoi kehonsa lämmittämän peitteen mukaansa. Kyykistyen ovenpielen vierelle vartioimaan asettuneen soturin äärelle Cierna sipaisi kevyesti mustia, silkkisen pehmeitä hiuksia. Yhteiselonsa aikana nuori nainen oli huomannut, että silloin kun Saphire vaipui syvimpään uneensa, tämä heräsi tuskin mihinkään. Silloin, kun väsymys vei miehestä voiton, turmellen jopa vaaran välittömän läheisyyden, tämä nukkui kuin tukki. Selkäänsä vasten asetettua täkkiä paremmin Saphiren olalle nostaen Cierna nosti oman peitteensä Saphiren polvien ja käsivarsien yli. Peitellen kylmäverisen soturinsa kehonsa lämmittämän peitteen sisään. Ja niin, aivan kuin muutaman kerran aikaisemminkin, hierlikkalainen kulki ohi ”valppaana” nukkuvan soturinsa. Alakertaan laskeutuessaan aavikkolainen tarkasteli heidän vankilaansa päivänvalossa. Löytämättä mitään uutta, saati ihmeellistä alle vuorokauden tapahtuneen saapumisensa jälkeen, Cierna raahusti pesutupaan. Tuvassa tuoksuva kosteus Saphiren peseytymisen jälkeen sai pesutuvan tuntumaan nihkeältä, mutta päättäväisenä – iholleen nousevista paukamista välittämättä, tyttö etsi itselleen kuivan pyyhkeeksi käyvän rievun. Varoen yltään roikkuvat vaatteensa riisuen aavikkolainen irvisti inhosta kerätessään kauhallisen vettä leiliin ja kallistaen koko määrän vilpoista vettä niskaansa. Osaamatta lämmittääkkään vettä itselleen tuollaisessa ympäristössä aavikkolainen pesi itsensä mutisematta, mutta sitä enemmän hytisten ja irvistellen, niin puhtaaksi kuin taisi. Mikäli Cierna olisi kyennyt, hän olisi sulkenut silmänsä todellisuudelta, mikä kummitteli ihollaan muutenkin kuin väsymyksen merkkeinä kasvoilla. Kehonsa Saphiren kasvoilta kuluneiden, viluisiksi käyneiden viikkojen ajan piilottaneena Cierna ymmärsi vasta itsekin kuinka puutos oli asuttunut asumaan alastomalle varrelleen. Ohuiksi käyneitä käsivarsiaan sivellen tyttö antoi käsiensä kulkea pitkin kehoaan. Tunnustellen ja etsien hyvin selvästi näkyvien kylkiluiden rajoja. Mohkuraisina esiin työntyviä polviaan katsellen Cierna kuuli itsensä tuhahtavan tyytymättömänä. Joutuin salvian tuoksuisella saippualla itsensä puunaten tyttö hytisi veden kiemurrellessa kehollaan. Kuivateltuaan, ja takaisin ylleen vaatteensa pukien aavikkolainen asteli keittiöön, miltein haamuna Saphiren tunteja sitten käyttämää polkua seuraten. Epäileväisenä keittiön kaappeja pälyillen hierlikkalainen avasi ensimmäisen pellavasäkin solmun, jonka sisällä hän muisti omenien olevan. Muutaman tuskin silmin havaittavan kärpäsen noustessa lentoon pussukan suuaukolta, Cierna keräsi itselleen muutaman omenan puiselle, syvälle vadille. Samalle vadille päätyi joukko pähkinöitä, leipää, marjoja, kuivattua lihaa, sekä kaiken kyytipojaksi Cierna ihastui löydöstään havaitessaan maitoa olevan varastoituna pimeässä, epäilyttävässä kellaritilassa. Haluamatta herättää Saphirea tuoksuvan lihan käryyn Cierna jätti lämpimästä ruoasta haaveilun tuonnemaksi. Saaliiksensa keräämään ruokamäärän kanssa tuvan suuren ruokapöydän ääreen yksinään istuuduttuaan tyttö söi ja joi, saaden vatsansa täytettyä mielestään liian nopeasti. Maitotuoppia pöydällä pyöritellen Cierna haroi kosteita hiuksiaan, yrittäen olla ajattelematta juuri mitään. Kaiken ollessa epävarmaa ja hämärän verhoamaa, Ciernasta tuntui ettei hän haluaisi suunnitella tai ajatella tuota hetkeä pidemmälle. Murehtimisesta oli tullut jo liian vahva osa itseään, eikä aavikkolainen pitänyt siitä havainnosta. Tuntui olevan ikuisuus siitä, kun hän oli viimeksi ollut täysin huoleton. Kultaisten silmien kajon kulkiessa pitkin alakerran suurta tupaa, Ciernan katse viimein seisahtui istuinten eteen, jotka oli asetettu ikkunan eteen. Kulahtaneet taljat istuinta pehmentämään laitettuna, Cierna huomasi vasta nyt kahden, miksei jopa kolmenkin ihmisen istuimessa jotain uutta. Ruokansa pöydälle jättäen tyttö nousi paikaltaan ja kyykistyi ituimen eteen. Innostuksen pilkahdus silmissä välähtäen Cierna nosti istuimen kannen. Suuren suuri ei löytönsä kuitenkaan ollut, sillä säilytysarkuksi tehdyn istuimen sisältä Cierna löysi sinne kasan unohdettuja vaatekappaleita. Villaisia nuttuja ja karkeita, miltein kovia paitoja ja housuje näpräten nuori nainen veti esiin punertavan vaatteen. Pitkä päällysmekko pyörähti Ciernan käsissä kultaisten, uteliaiden silmien juostessa pitkin vaatteen kylkinyörityksiä. Ilmeisemminkin koko vartaloa hamuavan alusmekon päälle tarkoitettu vaateparsi oli kyljistä avoin, ja vain nyörien varassa kiinni solmittava. Ihastuksissaan kovaa kangasta koskettaen Cierna tunsi itsensä miltein varkaaksi pukiessaan yllensä tuon punertavan vaatteen. *** Makuukamaran ikkunan edessä tyynenä seisten kultaisten silmien kajo tuskin herpaantui näkemästään. Kultaisen kehyksen laskeutuessaan saavat jättimäiset linnut olivat salpauttava näky. Ensimmäisen siivekkään nähtyään Cierna oli jäykistynyt kauhusta katsellessaan ikkunan viereltä kuinka suuri siivekäs laskeutui kyläaukealle. Hetken emmittyään aavikkolainen oli uskaltautunut ikkunan eteen seisomaan. Hiuksensa toiselle väljän paitansa puolelle harjanneena Cierna puristi käsiään ympärilleen kuin jotenkin oloaan turvaten hämmentävän näyn edessä. Lintuja suuresti kunnioittaen ja ihaillen Cierna tuskin ehätti kiinnittämään huomiota ihmisiin, jotka tuntuivat kaikkea hallittua järjestelmällisyyttä hallitsevan. Regolithin johtajan arvovaltaisen hahmon tunnistaen yhtä helposti kuin hierlikkalaismiehenkin, Cierna oli havaitsevinaan myös mustan haltian väen joukossa. Lienikö kolmikolla suurempi, yhteinen tarkoitus aarnikotkien ja sotisopiinsa pukeutuneiden miesten keskellä. Ymmärtämättä Regolithilaisten valmisteluista sen enempää Cierna tyytyi resuisessa vaateparressaan vain hämmästelemään tuon kylän ihmisten nopeutta ja ripeyttä. Ja vasta nyt, ensimmäisen kerran Ciernan mieleen kohosi kysymys, että oliko hän sittenkään oikeassa? [Harjoittelupaikkakin on jo hieno juttu, ties vaikka poikisi sijaisuuksia ja vaikka ihan "oikean työpaikan". Pidän ainakin peukkuja jokaisen mahdollisuuden osalta . On tuo sen verran hieno juttu, että oman alan parissa pääsee työskentelemään. Mutta vielä hienompaa on, että molemmat uiskentelee inspiraatiossa! ]
|
|
|
Post by R.C. on Mar 17, 2013 15:12:03 GMT 3
((( Pahoittelen, sillä viime vuoroni lopussa iski pieni ajatushärö matkustajaluvun suhteen. Todellisemmalta tuntuva määrä henkilöitä, joita aarnikotka voi vaunuissaan (ajurin lisäksi) kerrallaan kantaa, on vähintään kolme ja ehkä korkeintaan viisi, riippuen vähän onko kyydissä haltioita vai raskaammin varusteltuja kääpiöitä. Aiempi arvio sai linnut kuulostamaan melkoisilta jässiköiltä. Olin kyllä kuvitellut ne isoiksi ja vahvoiksi, mutta en sentään ihan lohikäärmeiden veroisiksi. Joten jos sopii, korjataan sinne ”vähintään kolme”. ;^^ )))
Aika ajoin Saphiren elämässä koitti hetkiä, joina univelkansa kasvoi sietämättömän suureksi sillä seurauksin, että väsymys alkoi periä väkisin saataviaan. Tällöin soturin itsekontrolli ajautui vääjäämättä konkurssiin, ja hän menetti kallisarvoisimman omaisuutensa, oman tahtonsa. Niinpä musta haltiakin, olipa hän kuinka karaistunut tahansa, joutui lopulta itselleen vastuuseen tuhlattuaan voimavarojaan leväperäisesti ja lainattuaan alituiseen sisultaan tarmoa vain laiminlyödäkseen leponsa. Olihan selvää, ettei näin kestämättömälle pohjalle perustuva elämäntyyli voinut jatkua kovin pitkään. Erehdyttyään siis viimein kohtaamaan häikäilemättömän koronkiskurinsa uupumuksen sai mies maksaa yli puoli vuorokautta huonosti nukuttuja päiviään ja pakonomaisella valppaudella pitämiään vahtivuoroja. Selvittyään viimein energisestä taantumastaan ja saatuaan henkisen ja fyysisen taloutensa tasapainoon, vapautui hän keholleen suorittamastaan velkavankeudesta, ja valveutui vähitellen todellisuuteen. Saphire havahtui hätkähtäen korviinsa kantautuviin hälyttäviin ääniin. Soturi säpsähti samassa pystyyn silmiään räpytellen ja asettaan vaistomaisesti tavoitellen. Kätensä hamutessa turhaan kuvettaan hän tajusi katanansa olevan poissa. Miehen tokkurainen katse harhaili tovin villisti vieraassa ympäristössä, kunnes hän muisti, miten oli tuntemattomaan taloon päätynyt. Saphire kirosi mielessään raskaasti herpaantumistaan. Hän kääntyi katsahtamaan viereisestä ovesta makuukamariin, joka kylpi jo iltaruskon kultaisessa kajossa. Suureksi helpotuksekseen musta haltia tunnisti ikkunan luona seisovan hahmon nuoreksi vaimokseen, vaikka tämä olikin kohentanut kauhtunutta vaateparttaan verrattain siistimmällä punertavalla mekolla. Kiusallisesta sammahduksestaan mitään mainitsematta Saphire asteli Ciernan vierelle, vieden kätensä puolisonsa selän takaa tämän olkapäälle. Kumartuessaan tähyämään ja selvittämään ulkoa kuuluvaa hälyä hän hämmästyi ikkunasta avautuvaa vaikuttavaa näkyä: Hämärtyvässä illassa valtavat aarnikotkat kaartelivat majesteettisesti Regolithin kattojen yllä! Koossaan nuo kotkansiipiset ja -päiset pedot jättivät fangornit helposti varjoonsa, vaikka eivät täysikasvuisille lohikäärmeille vetäneetkään vertoja. ”Harpeijoita!”, henkäisi haltia kiivaasti, nauliutuen hetkeksi vain seuraamaan Regolithin menoa ja meininkiä. Kaikki tuo, mitä kaupungin kaduilla ja hieman kauempana häämöttävällä toriaukealla tapahtui, vaikutti äärimmäisen tarkasti valmistellulta ja organisoidulta. Nuoren miehen suurin kiinnostus kohdistui kuitenkin kevyisiin ja höyhenkoristeisiin haarniskoihin sonnustautuneisiin sotureihin, jotka ohjastivat aarnikotkia alas maahan tai ylös taivaalle. Kauempaa katsoen he eivät poikenneet ulkomuodoltaan juurikaan ihmisistä, vaikka olivat siluetiltaan silmiinpistävän sorjia ja salskeita. Saphirella ei silti tuntunut olevan epäilystäkään siitä, keitä nämä tulokkaat olivat. Hän oli näkemästään niin kiihdyksissään, että puhkesi pian selittämään toisellekin, mitä lapsuudessaan saamastaan opetuksesta suinkin muisti: ”Kansani historioitsijoiden mukaan harpeijat, siinä missä mustat haltiatkin, ovat eristäytyneet muusta maailmasta. Heidän silminnähden heikossa kuoressaan asuu jumalatar Isadrielyinin suunnattoman vahva henki. Kerrotaan myös että he osaavat lentää... tosin en näe heillä nyt siipiä.”, lisäsi yönkulkija hieman ymmällään, kunnes jatkoi: ”Fyysisen heiveröisyytensä vuoksi harpeijat joutuivat entisaikoina alituiseen muiden kansojen riistämiksi, ja jopa orjuuttamiksi. Niinpä he käänsivät selkänsä muulle maailmalle ja vetäytyivät takaisin Pohjoisille vuorille, josta olivat tulleetkin.”, haltia piti puheessaan pohtivaisen tauon, jonka jälkeen hän totesi: ”Harpeijoita ei ole nähty enää moniin vuosisatoihin. Vaikeakulkuinen vuoristo on varmasti suojellut heitä koko kuluneen ajan. Alanjehin täytyy olla harpeijoiden salattu kaupunki, jota ei ole tähänkään päivään mennessä löydetty.” Saphire vaikeni kerrottuaan kaiken tietämänsä, ja keskittyi taas toviksi vain tarkkailemaan tilannetta, jossa he kaksi tuntuivat olevan auttamattoman ulkopuolisia. Vasta havaitessaan aukealla tutun päällikön kätyreineen hän siirsi huomionsa puolisoonsa. Nuorukainen selvitti hieman kurkkuaan, nolona joutuessaan myöntämään tietämättömyytensä, ja kysähti: ”Joko kaupungin johtoportaalta on kantautunut tietoa kohtalostamme?” Mikäli Ciernan vastaus oli valehtelematta kielteinen, levisi tuttu, tuima ilme soturin kasvoille, mistä toinen saattoi päätellä puolisonsa seuraavan turhautumisen puuskan olevan jo tuloillaan: ”Kuinka pitkään he julkeavat pitää meitä pimennossa?!”, sihahti yönkulkija äkäisesti, käännähti ja lähti miltei marssien alakertaan. Näin yllättävien käänteiden keskellä mies koki oikeudekseen saada tietoa. Hän ei aikonut ottaa sitä riskiä, että kaiken tohinan ja tuoksinan lomassa vangit unohdettaisiin mokomaan hökkeliin höperöitymään. Luuliko joku pariskunnan voivan tuomiota vartoessaan jatkaa normaalia elämäänsä? Vai oliko epävarmuuden venytyksen tarkoituksena saada heidät hermoilemaan, mikä oli vallan tavallinen painostuskeino? Olipa syy mikä hyvänsä, ei soturi aikonut sulattaa sitä. Mies tiesi ettei sietäisi kovin kauan tietämättömyyttä ja toimettomuutta. Aiemmin se olisi ehkä voinut onnistua, kun Saphire oli vielä hillitty ja harkitsevainen, kansansa perinteitä ja identiteettiä noudattava kaartilainen, ja ehkä enemmän myös oma itsensä, mutta ei enää, ei enää pitkään aikaan... Tuvan halki harppoessaan musta haltia vannoi mielessään turvautuvansa vaikka huomaamattomuuteen päästäkseen päällystön pakeille. Auringon laskiessa olosuhteet loitsulle kävivät aina vain otollisemmiksi: Varjojen pidentyessä Regolithin kaduilla soturi voisi sulautua hämärään ja kulkea vartijoiden ja asukkaiden ohi lähes kenenkään näkemättä. Ennen sitä hän tarjoaisi kuitenkin vartijoilleen ainakin mahdollisuuden vaalia mainettaan saattamalla hänet perille. Nuorukaisen kiskaistessa ulko-oven auki asettui kaksi raskasrakenteista ristiveristä aseineen estämään hänen kulkunsa, ja käskien miestä palaamaan arestiinsa. ”Vaadin vastauksia, joten viekää minut johjajienne luo!”, sähähti musta haltia vihaisesti, ollen valmis vaikka ankaraankin tahtojen taistoon. Edellisyön lepohetket ja sitäkin pidemmät päiväunet olivat niin hyvässä kuin pahassakin palauttaneet hänelle tarmonsa.
|
|
|
Post by Tylppy on Apr 15, 2013 21:09:39 GMT 3
(Pitänee itsekin tehdä korjaus vuoroon; Ciernalla on omat kuluneet vaatteet päällänsä. Unohdin vuorossa mainita naisen pienestä turhamaisesta piirteestä kuvitella vielä jonain päivänä kulkevansa luonnollisemmin pitkissä hameenhelmoissa . Ei kai toinen kehtaa Saphiren edessä hameenhelmoissa näyttäytyä kun kyseisestä tyylistä luopui jo ennen herransa näköaistia ) Havahtuen kevyeen muksahdukseen, mikä seurasi puolisonsa virkoamisesta kertovista äänistä Cierna tuskin ennähti käännähtämäänkään miehen suuntaan, sillä tämä jo oli vierellään. Tarkkaavaisena kuin vainun jostain vaarallisesta saanut villieläin. Valkeiden silmien peittelemättömän uteliaisuuden ja tiedonjanon Saphiren silmistä vaivatta nähden, Cierna tyytyi kuuntelemaan. Niin monta kertaa, niin monesti, oli Saphire kertonut tuon maailman ihmeellisyyksistä. Jolloin oli vallan luonnollista heille kummallekin, että haltia koetti saada aavikkolaiselle mahdollisimman paljon ymmärrystä ja tietoa uudesta ja tuntemattomasta. ”Harpeijoita...” Cierna maisteli sanaa katsoen yhtälain mielenkiinnon vallassa ikkunasta ulos kun vierellään seisova soturikin. Kätensä rinnalleen ristittyään Cierna hieraisi leukaansa kumartuen Saphiren puhuessa lähemmäksi ikkunaruutua. Saphiren pitäessä hetken tauon puheessaan Cierna huomasi innokkaan kertojansa hiljentyvän – aivan toisenlaisen asian äärelle. Saphiren valkeita silmiä, ja tummia kulmia vilkaistessaan tyttö puisteli päätään kielteisenä, suoristuen sitten kumarastaan. ”Heistä ei ole kuulunut mitään koko tänä aikana.” Epäilyille lennokkaat siivet maalaten Cierna tunnisti ensimmäiset turhautumisen kurtut miehen otsalla. Ja näin yksityiskohtainen, kuin seikkailuja taivaalle maalaava Saphire oli poissa. Hänen tilallaan seisoi vielä hetken tutummaksi tullut, äreä, turhautunut ja kiivauteen viime aikoina vakaasti taipunut soturi. Soturi joka rymisteli kohti portaita ennen kuin Cierna ehti puolittaistakaan sanaa sanoa ensimmäisenkään väliin. Heidän liikkuvassa maailmassaan tuskin oli tilaa turhanpäiväisille kysymyksille. Aina liikkeessä. Aina läsnä. Hereillä. Miehen askelien tahtia kuunnellen, ja lopulta huokaisten kuullessaan oven vinkaisevan joutuessaan äkäisen miehen pahoinpitelemäksi. Tyynistä ja harkitsevasta soturista oli jäljellä tuonapäivänä tuskin jälkeäkään, mutta oliko tulesta ja tappurastakaan? Hetken hierlikkalainen ennätti ihmettelemään, että oliko heidän luontonsta ottaneet ja vaihtaneet paikkaa keskenään? Ovean eteen vartioon laitettujen miesten astuessa pahanilmanlinnun eteen, estääkseen tämän pääsyn ulos toinen ristiverisistä ärähti käskyn haltialle pysyä kauempana. Miehet tuskin noudattaisivat myöskään kaikista helpoimpia käytäntöjä tungettelijoiden suhteen. Vaadittaisiin vain pieni ärsyke, ja tuo ei toivottu vieras toivoisi valintansa olevan hyökkäyksen sijaan toisenlainen. Oli heillä käskynsä pitää aseensa tupessa tai ei, voisi mustan haltian vaateet saada yhden jos toisenkin luopumaan hienoista periaatteista. Ciernan seuratessa Saphiren jäljessä alakertaan tämä ei suinkaan jäänyt puolisonsa taakse seinäkukkaseksi, vaan kulki reippain askelin tämän vierelle. Pieni ele. Kosketus, haltian käsivarrella yritti olla kuin pieni järjenhiven pidelläkseen rauhattoman toisen jalan ainakin järjen paremmalla puolen. Mitä Saphire kuvitteli voivansa täällä vaatia? Eiväthän nämä asukkaat olleet heille mistään tilivelvollisia. Hehän sitä olivat itse! Saphiren tulistuminen saattaisi vain valaista heidän tiensä turmion tielle. Ciernan teki mieli äyskäistä haltiaa hillitsemään itsensä, mutta jokin sai naisen pidättäytymään sanoissaan. Heidän huono asemansa huononisi entisestään, mikäli tyttö riistäisi puolisoltaan vielä lisää sanavaltaa miesvoittoisessa kaupungissa. Kaupungissa, joka tuntui pyörivän miesten määräysvallan ja järjenmallin mukaan. Cierna tunsi riipineensä Saphiren selkärangasta mahdollisuuden edustaa heitä kumpaakin...tuntematta kuitenkaan aihetta pahoittelu teoistaan aikaisemmin...mutta nyt...Tulevaa arvioiden ja hieman pelätenkin, Cierna näki järkevämmäksi hillitä itsensä. Toistaiseksi. ”Sinun aikasi ei ole vaatia täällä mitään haltia”, murahti vartijoista toinen. (En keksinyt sopivaa solvausta, minkä ristiverinen, tai toinen haltia voisi toinen toiselleen antaan. Jos sellainen on olemassa, niin korvatkoon se haltia-manauksen paikan )
|
|
|
Post by R.C. on Jun 16, 2013 11:39:28 GMT 3
(( Nöyrät pahoittelut pitkästä viiveestä. ;-_- Huhti–toukokuu tuppasi olemaan yhtä esseiden ja raporttien eräpäivästä toiseen kirimistä, jonka jälkeen yritin viimeistellä graduni tarkistukseen. Ei siitä ihan valmista ole vieläkään tullut, mutta päätin nyt ottaa päivän kerrallaan sen kanssa ja keskittyä taas muuhunkin kirjoittamiseen. ))
Äkillisen ja päättömän vihanpuuskan valtaan ailahtanut nuori musta haltia pysähtyi vasta terävien peitsenkärkien painuessa rintaansa vasten. Vartijoiden evätessä vaateensa ja estäessä lähtöaikeensa Saphire tunsi valtavan raivon kuohahtavan sisuksissaan. Rämäpää soturi alkoi välittömästi mittailla vastustajiaan päästä varpaisiin ja aseisiin keksiäkseen keinon kaksikon selättämiseksi onnistumisen toivottoman pienestä todennäköisyydestä riippumatta. Siinä samassa käsivarrellaan aistimansa kevyt kosketus pidätteli miestä kuitenkin aloillaan, estäen häntä ehkä toimeenpanemasta kiehuvassa mielessään kokoon keittämäänsä uhkarohkeaa suunnitelmaa. Ciernan läsnäolo sai Saphiren epäröimään, vaikka harkintakykynsä hämärissä hän virheellisesti olettikin puolisonsa pikemminkin tukevan vaatimustaan kuin vastustavan vaarallista aivoitustaan. Aseettomana ja lainsuojattomana eteensä asettuneita miehiä haastava Saphire ei muistanut koskaan aiemmin suuttuneensa yhtä yltiöpäisesti tai käyttäytyneensä näin kärsimättömästi ja oikukkaasti. Vaikka mies alitajuisesti tiedostikin toimivansa typerästi ja harkitsemattomasti, ei järjen ääni ollut missään vaiheessa yltänyt sydämeensä tai jäseniinsä saakka. Regolithin päällystöä ja muuta väkeä oli helppo ymmärtää epäluuloisesta suhtautumisestaan mustaan haltiaan, jonka käytös soti lähes kaikkia rodulleen luonteenomaisia piirteitä vastaan. Kokemustensa pohjalta heistä olisi ehkä ollut yhtä tavatonta törmätä kuivalla maalla uivaan kalaan kuin Sybaresista kotoisin olevaan yönkulkijaan, joka menetti tällä tavoin malttinsa. Nuorukaisen järjestämä kohtaus alkoi herättää enemmän huomiota, ja yhä useampi pää kääntyi talolta kantautuneen hälyn suuntaan. Ciernan ja Saphiren aikaisemmin kohtaama yönkulkija, jonka vastuulle kaupungin yleinen järjestyksenpito vaikutti kallistuneen, oli hänkin havainnut häiriön ja päättänyt rivakoiden askeltensa siivittämänä selvittää sen syyn. ”Onko täällä jokin ongelma?”, tiedusteli vanhempi musta haltia vankeja ja eritoten alaisiaan tiukasti silmäillen. Vartijat vaikuttivat perin kiusaantuneilta johtajansa jouduttua puuttumaan tilanteeseen. Kaiken kukkuraksi Saphire ehti vastata paukauttamaan ennen kuin ristiveriset saivat lainkaan suunvuoroa: ”Vaadimme saada tietää mitä täällä tapahtuu, ja ennen kaikkea mitä meille tuleman pitää!” Vanhempi musta haltia tuijotti nuorukaista kuin vierasta sikaa. Kokeneemman soturin oli selvästi vaikea suhtautua kaltaiseensa, joka kiukutteli kuin pahainen kakara ja viskoi naurettavia vaateita. Kuinka hän olisi puhutellut tätä nuorta raivopäätä, jota ei kansansa kaartilaiseksi tahtonut enää kutsua? Tovin vaitonaisuus ja lamaannus loi toisaalta vaikutelman kuin vanhempi haltia olisi jopa pelännyt turhanpäiväistä rettelöitsijää siitäkin huolimatta, että hänellä oli kaikki valta ja voima pistää tämä tarvittaessa vaikka kylmäksi. Kukaties synkkäilmeinen mies puntaroikin jo mielessään, miten syntiseksi teoksi moisen luonnonoikun tappaminen luokiteltaisiin. Nuorukainen kun vaikutti jo auttamatta olevan järkipuheen ulottumattomissa. Vanhemman mustan haltian harkinta katkesi hänen havaitessaan harmikseen myös kaupungin johtajan, Abram-nimisen hierlikkalaisen ja näiden kahden seurassa tiiviisti viipyneen harpeijanaisen kiinnittäneen huomiota tapahtumiin talon edustalla. Päällikön vaivaantuneesta ilmeestä päätellen juuri tuntemattoman naisen aloitteesta ja johdolla kolmikko päätyisi pian mukaan hämmentämään Saphiren keittämää soppaa. Joukkiota lähestyessään tuo muita koreampaa, höyhenkoristeista haarniskaa kantava harpeija kartoitti haukankatseineen edessä häämöttävää hälyä tehdäkseen näkemästään omat päätelmänsä. Jo kauempaa katsoen naisen saattoi erottaa sangen kauniiksi lyhyine ja mustine, hulmuavine hiuksineen ja kalpeine, kapeine kasvoineen, joissa korkeat poskipäät ja suuret ja kirkkaat mantelinmuotoiset silmät korostuivat. Varteenotettavaksi soturiksi hän vaikutti tosin hämmentävän heiveröiseltä olemukseltaan. Muiden harpeijoiden tavoin nainen näytti niin hoikalta ja hauraalta, että hänet olisi voinut kuvitella rusentavan pelkällä tiukalla halauksella. Heikko ulkokuori kätki kuitenkin aimo annoksen temperamenttia ja päättäväisyyttä, jota kansansa sorron ja eriarvoisuuden leimaama menneisyys ei tuntunut tippaakaan vähentäneen – ehkä päinvastoin vain lisänneen. Perille päästyään hän loi läpitunkevan kriittisen katseen ensin ovensuussa odottaviin kovan onnen kumppanuksiin ja sitten liittolaisiinsa. ”Keitä he ovat?”, kysähti harpeija viitaten peisten takana seisovaa resuista ja nälkiintynyttä kaksikkoa. ”Näinkö kohtelette vankejanne?”, hän lisäsi vielä samaan hengenvetoon huomattavasti paheksuvampaan sävyyn. ”Käsitätte väärin, komentaja Nemeiia. Nämä kiertolaiset saapuivat Regolithiin vasta eilen väittäen toimittavansa kunnioitetun Saiffrêsin sanaa. Tai oikeastaan vain toinen heistä – hierlikkalainen – toi meille viestin ikiaikaiselta. Musta haltia sen sijaan on vallan toista maata, sillä hän vastusti kaikenlaista yhteistyötä. Emme voineet muuta kuin asettaa molemmat arestiin, koska he vaikuttivat olevan, tai ainakin väittivät olevansa...” ”...pariskunta.”, päätti nainen napakasti lauseen päällikön empiessä sanoissaan. Harpeijan utelias katse siirtyi kalpeasta ihmisnaisesta tuimaan mustaan haltiaan ja takaisin ihmisnaiseen. ”Kuinka erikoista.”, hän totesi vienon hymyn häivähtäessä huulillaan. ”Mitä heille seuraavaksi tapahtuu?” ”Sen mekin tahtoisimme tietää.”, murisi Saphire hampaittensa välistä. Kaupungin päämiesten keskuuteen laskeutui syvä hiljaisuus, josta välittyi vastahakoisuus ongelman puimiseen julkisella paikalla, komentajan kuullen ja vieläpä vangin aloitteesta. Vanhempi musta haltia, joka ymmärsi pian ettei asian käsittelyä voisi hyvällä syyllä enää siirtää tai välttää, päätti lopulta päästää kissan säkistä: ”Käsittääkseni Abram voisi olla valmis ottamaan heimolaisestaan vastuun?”, totesi mies Ciernaan päin nyökäten. ”Hierlikkalainen on ollut sanansa mittainen.”, hän lisäsi ilmeettömästi, kunnes siirsi huomionsa hierlikkalaisen vierellä pingottavaan soturiin. Vanhemman haltian kasvot kovenivat, ja hän silmäili nuorta miestä ankarasti. ”Mitä taas sinuun tulee, kukaan ei ole vielä ilmoittautunut vapaaehtoiseksi vastaamaan teoistasi.” Tilanteen äkillisestä käänteestä toennut ja toverinsa kannalle taipunut päällikkö selvitti kurkkuaan osoittaakseen hänkin sanansa ensin Ciernalle, joka vaikutti valitun ajamaan kaksikon asiaa: ”Luotamme sinuun, Cierna, ja maanmiehesi Abram saattaisi todella olla halukas asettumaan sanasi taakse. Sen sijaan Saphiresta emme ole vielä varmoja, eikä Sagriell, vartiopäällikkömme, ole valmis menemään hänestä takuuseen. Kaupungin uusien asukkaiden valinnassa noudatettava kaava on lopulta hyvin yksinkertainen: Tiedon Regolithin sijainnista kuin myös kutsun kaupunkiin voi saada vain henkilöltä, joka luottaa sinuun niin vakaasti, että on valmis vaikka hengellään takaamaan paikkasi yhteisössä.” Päällikkö loi katseen kiistanalaiseen soturiin, vaikka ei vieläkään puhunut suoraan nuorukaiselle itselleen: ”Saphiren olisi jotenkin osoitettava rehellisyytensä ja ansaittava luottamuksensa. Vallitsevissa olosuhteissa se on kuitenkin vaikeaa, sillä lähes kaikki kylän soturit me kolme mukaan lukien ovat lähdössä sotaan liittolaisemme tueksi. Emme voi jättää Regolithiin yhtäkään epävarmuustekijää. Sen vuoksi Saphiren on lähdettävä mukaamme. Sagriell on lupautunut toimimaan puolueettomana arvioijana.” No niin, näin he aikovat erottaa meidät ja hankkiutua minusta eroon, oli Saphiren mielessä ensimmäisenä herännyt ajatus. Minkälaiseen testiin hänet aiottiin asettaa oli epäselvää, mutta haltialla oli ikävä epäilys ettei sen läpäiseminen tulisi olemaan helppoa. ”Millä tavoin muka aiotte minua koetella?”, penäsi nuori soturi epäluuloisesti. ”Se jää nähtäväksi, mutta vannon sinulle siinä missä Ciernallekin, että tulet saamaan rehellisen tilaisuuden.”, vastasi Sagrielliksi kutsuttu vanhempi haltia merkillisesti. ”Olisit kiitollinen saadessasi näin harvinaisen mahdollisuuden kunnostautua ja osoittaa olevasi sekä Regolithin että Sybaresin puolella. Vastaavaa tilaisuutta tarjoutuu harvemmin kaltaisellesi karaq’hërmille. Kaiken lisäksi kaitsemallasi tytöllä tulee olemaan tässä kaupungissa kaikki, mitä hän tarvitsee.” Saphire hymähti, katsoen tyytymättömästi vuoroin jokaista kaupungin johtohahmoa, kunnes tyyntyi ja pyyhki epäilyksen kasvoiltaan. Soturi ei täysin uskonut vartiopäällikön sanoihin, mutta jälkimmäisessä Sagriellin tekemässä huomautuksessa oli sentään ollut perää. Ciernan etu menisi lopultakin omansa edelle, tuli mitä tuli. ”Kuulitko Cierna, he antavat sinun jäädä, ja minunkin, kunhan olen ensin todistanut kelpoisuuteni. Eikö olekin hienoa?” Saphiren sanoista ja hymystä välittyi toivo ja innostus hänen kääntyessään vaimonsa puoleen, vaikka äänensävyssään oli aavistuksen metallinen vivahde. ”Eikö hänen puolisonsa saisi lähteä mukaan?”, pisti tilannetta sivusta seurannut harpeija väliin. Komentaja Nemeiia tiedosti osoittavansa huonoa makua puuttumalla liittolaistensa oikeudenkäynteihin, mutta rikkoi tästäkin huolimatta etikettiä. Harpeijan kasvoilla kuultavasta vakavuudesta päätellen hänkin aisti jonkin olevan vinossa. Meripihkanväriset haukansilmät hakivat vaivihkaa hierlikkalaisen katsetta, jonka tavoitettuaan nainen nyökkäsi pienesti, kuin kannustaen toista puolustamaan oikeuksiaan.
|
|
|
Post by Tylppy on Jan 5, 2014 20:22:40 GMT 3
Kosketuksen hiljainen, sanaton, mutkaton merkitys vaiennutti puolisonsa raivon. Ele, joka kaikessa pienuudessaan oli kyvyistään suurin, sai Ciernan jollain tavalla puhumaan soturinsa kanssa tilanteissa – joilloin miehen veri sumensi harkinnan. Vartijoiden kääntyessä vankien sivuille Cierna katseli kuinka väkimäärä kasvoi heidän vankilansa ovensuulla. Hetken, aivan pienen, silmänräpäyksen mittaisen ajan aavikkolainen harkitsi ottavansa useamman reippaan askeleen takaisin tyrmäänsä. Pelkuruus, jonka Cierna oli saanut liittolaisekseen kuluneiden kuukausien kanssa, oli kuitenkin tunne, jota vastaan nälkiintynyt ja heikko tappurapensas oli vielä valmis taistelemaan. Näin ollen Cierna piti paikkansa kiuhuvan soturinsa vierellä.
Abramin seistessä pitkän komentaja Nemeiian vierellä mies hymähti jättiläismäisen kissapedon lailla. Mies oli pitkä siinä missä harteikaskin. Turkisvaatteiden alta saattoi nähdä jäntevien, mutta voimakkaiden lihasten liikeradan miehen kulkiessa lähemmäs kaksikkoa. Lähemmäs Ciernaa. Oli selvää, että kaksikon tulevaisuudesta oli jollain asteella keskusteltu...ja jollei kaksikosta, niin tytöstä ainakin. Abram katseli kultaisten silmien katse värähtämättäkään alaspäin niin Saphirea kuin klaanilaistaankin. Mustan resupekan käännähtäessä puolisonaan pitävän naisen puoleen Abram tarkasteli kaksikkoa, astahtaen sitten askeleen lähemmäs. Abram otti kiinni Ciernasta. Puristaen sormensa tytön leualle --- pakottaen vavahtavan olennon nostamaan riutuneet kasvot puoleensa. Raskaiden kulmien julmaksi maalattu asetelma sai miehen katsomaan paikallaan sätkähtävää soturia. Soturia, joka oli riittävän viisas pelatakseen kaupungin vallanpitäjien mukana. Pienikin kitka mustan luopion sanoissa, eikä Abramin tarjoama turva suojelisi edes rääsyläisnaista. Kultaisten silmien ankara, mutta sitäkin viekkaampi katse laski Saphiren kuumottavan valkeilta silmiltä alas hierlikkalaisnaiseen. ”Sagrielin tarjous voi pelastaa kapisen soturisi prinsessa”, hierlikkalaista omalla äidinkielellään puhutellen Abram murisi päätään kallistaen. ”Sinussa virtaa viimeistemme veri prinsessa Thadalie. Viimeinen auringonsäde”, yleiskielelle helposti ja vaivattomasti puheensa taittaen Abram antoi suuren siteellä harsotun peukalonsa silittää Ciernan poskea.
Komentaja Nemeniian astuessa mukaan johtoportaan valelemaan keskusteluun silittävä liike naisen poskella lakkasi. ”Sielunkumppaniksi hylkiö sinut nimitti. Ensimmäisen tilaisuuden tullen soturisi nylkee tieltään jokaisen elävän paetakseen. Unohtaa ja jättää sinut jälkeensä, sillä sinua hän ei tunne Thadalie. Hän pakenee pelastaakseen itsensä”, miltein sylkäisten Abram sylkäisi aavikon rosoisella kielellä, antaen sormiensa puristavan otteen hellitä. Tumman puhuva, aavikon veri sisuskaluissaan sykkien Abram laski katseensa Saphireen. Soturiin, jonka kohtalosta mies ei vieläkään ollut tehnyt omaa henkilökohtaista päätöstä. Pitikö hierlikkalainen Saphirea loista suurempana uhkana jäi vain arvailujen varaan. Oman kansansa parissa Abram oli lähtenyt uhmaamaan Saphiren sitomaa liittoa. Cierna tulkitsi tämän vaivattomasti. Kosketus toisen omaan oli suurinpia loukkauksia mitä klaanin sisällä saattoi tehdä.
Kaikesta kuulemastaan ymmällään Cierna tuijotti mykistyneenä hierlikkalaismiestä, joka oli jättänyt jälkeensä nyljetyn kuoren. Nahan, joka tuntui olevan ainoa ympärillään oleva kerros. Kerros joka oli paperiakin ohuempi tuntui rakoilevan tytön hengittäessä. Vain vaivoin Cierna ymmärsi ympärilleen leviävän odotuksen. Lopulta myös harpeijan ilmaan jättämät sanat tuntuivat löytävän Ciernan luokse. Olennon lumoava kauneus, ja silmien selittämätön katse saivat tytön havahtumaan järkytyksestään. ”Minne ikinä viettekään hänet, minä tulen mukaan”, aikaisempi ponnekkuus ja tahdikas vimma sanoistaan kadonneena Cierna töksäytti. Harpeijan katse ei piessyt häntä kuin vaivaista raatoa. Jos Cierna olikin saatainen ja törkyinen rauhanrikkoja, maho taakka, tai kummajainen mustan haltian rinnalla, ei tuo kuvan kaunis olento tuominnut häntä katseellaan. Tuo pieni ele riitti saamaan tytön tuntemaan itsensä vähemmän typeräksi riippakiveksi kaiken keskellä. ”Minä en jää tänne”, sana sanalta lisää kimmoketta sanoilleen kasvattaen Cierna siirsi katseensa Abramiin. Veriveljeensä, jonka sanat olivat saaneet Ciernan tipahtamaan alas kalliokielekkeeltä ja haavoittumaan. Harpeijan ja vanhemman mustan kyetessä kenties tulkitsemaan muinaista hierlikkalaiskieltä, tai näiden kulttuurien väkeviä lakeja. Rehellistä sanaa unohtamatta --- Cierna tuntui taistelevan kahden maailman välissä.
”Minä toin mukanani Saifrêsin sanan”, tytön katse kävi jokaisessa miehessä, kuin komentaja Nemiaassakin tämän puhuessa: ”Tämä sota ei ole minun sotani, mutta minä olen vahvasti nyt osa sitä. Mikään tästä ei olisi mahdollista ellemme olisi altistaneet itseämme jo kerran kuoleman vaaraan tänne tullessamme. Tulimme tänne yhdessä, ja niin myös lähdemme. Sillä kaikki, mitä minä tarvitsen ei olisi täällä. Minulle kaikki mitä tarvitsen, on siellä mihin te ikinä häntä olettekaan viemässä. Koettelemus on yhteinen.” Puhuessaan Cierna ei uskaltanut vilkaista miestä vierellään. Tuomituksi tuleminen valkeiden silmien alla olisi ollut varmasti viimeinen seikka, mikä olisi saanut nuoren hierlikkalaisen tipahtamaan polvilleen. Hänen ymmärryksensä sielunvalitusta oli laajentunut lyhyessä ajassa vain lisää, eikä millään tavalla mairittelevalla tavalla. Hän puutteellisuutensa ymmärtäminen oli ajanut Ciernan Abramin sanojen jälkeen viimeiseen nurkkaan, jonka verkkoihin tyttö uskoi viimein hukkuvansa. Silti, oman järkkymättömän jääräpäisyytensä taistellessa puolestaan Cierna oli puhunut sopimattomassa kohtaa, jälleen kerran. Enää vain oli odotettava, kuinka arpakuutioit heitä tällä kertaa kohtelisivat.
|
|
|
Post by R.C. on Jan 26, 2014 5:00:24 GMT 3
”Kummallinen ehdotus, komentaja.”, huomautti vartiopäällikkö Sagriell paheksuvaan sävyyn ja otsaansa rypistäen liittolaisensa sohaistua sopimattomalla kysymyksellään kuin kepillä ampiaispesää. ”Pikemminkin kohtuullinen.”, korjasi nainen kohottaen merkitsevästi kulmaansa. Tämän enempää harpeija ei olisi voinut vankia auttaa, mutta onneksi hierlikkalainen ymmärsi vihjeen suoristautuakseen ja tuodakseen viipymättä mielipiteensä julki. Ciernan vetoomus – tai pikemminkin vaatimus – kirvoitti hillityn mutta tyytyväisen hymyn komentajan huulille. 'Hyvin perusteltu.', saattoi tunnustuksen lukea pehmeästi kaventuneista silmistään. Aavikon prinsessan tulenpalava puheenvuoro onnistui vetämään Regolithin johtohahmot hetkeksi juroiksi ja sanattomiksi, vaikka miehet näyttivät vähemmän ilahtuneilta tytössä leimahtaneesta tarmosta. Saphirekin, joka vaikutti lopultakin saavuttaneen malttinsa, oli hiljaa. Abramin karkean käytöksen myötä soturi oli jähmettynyt raivosta ja jäänyt tuijottamaan vanhempaa hierlikkalaista niin pahalla silmällä, että toinen kaltaisensa yönkulkija olisi voinut epäillä hänen valinneen ukon seuraavaksi uhrikseen. Sílf’Nüirn keskuudessa katse saattoi kirjaimellisesti tappaa, sillä riittävän pitkä ja tuima tuijotus vastasi kuolemanjulistusta. Verisesti loukatut mustat haltiat eivät alentuneet riehumaan tai räyhäämään; He loivat vain tietynlaisen katseen, jonka aikana piirsivät vihollisen kuvan verenkarvaisena verkkokalvoilleen. Tällainen ankara silmäily enteili aina yhteenottoa ja jomman kumman osapuolen kuolemaa. Kunniasurmaa. Ciernan vastikään kokema kohtelu tyrmistytti ja suututti Saphirea siinä määrin, että nuo uhkauksen tunnusmerkit olivat hyvin lähellä täyttyä. Abram sai kaikin mokomin mennä takuuseen heimolaisestaan, mutta se ei haltian silmissä oikeuttanut miestä heittäytymään röyhkeäksi ja säikyttelemään nuorikkoaan, olkoonkin, että hierlikkalaiset edustivat ehkä lähtökohtaisesti raakalaismaisempaa kulttuuria. Abramin arvoitukseksi jääneen sanoman saatua Ciernan tolaltaan Saphire oli katsonut aiheelliseksi laskea kätensä vaimonsa hartialle toista rauhoitellakseen. Hän ei tiennyt mitä ukko oli puolisolleen puhunut, mutta tuskinpa tuo oli ainakaan soturista itsestään järin korukielisiä ilmauksia käyttänyt. Kaiken kaikkiaan Regolithin päällystön toiminnasta välittyi jälleen varsin mielivaltainen ote. Saphire käsitti olevansa Ciernan kera taas kerran kaikkia muita vastaan. Sitä suuremmalla syyllä heidän tulisi pitää yhtä. Niinpä Saphire pysyi vaiti, vaikka hänen odotettiin ehkä kieltävän nuorikkoaan, tai epäitsekkäästi ylipuhuvan tytön jäämään kylään turvaan. Haltia oli kuitenkin lukenut vastustajiensa kasvoilta saman minkä haukankatseinen harpeijakin: kuolemantuomion. Soturi ei uskonut että hänelle tarjottaisiin todellista mahdollisuutta; Nuo kierot, vanhat ketut olivat keksineet jonkin pelkurimaisen keinon hankkiutua hankalaksi heittäytyneestä hylkiöstä eroon. Musta haltia halusi vaimonsa näkevän kuinka hän osoittaisi arvonsa, tai vielä varmemmin kuolisi yrittäessään. Ciernan ei tarvitsisi elää Regolithissa pelkän toisen käden tiedon tai valheen varassa. Niinpä tuntui sopivalta että toinen tulisi todistamaan pian tapahtuvaa oikeusmurhaa. Saphiren katse hakeutui haastavana Regolithin johtajan ja vartiopäällikkö Sagriellin kautta takaisin Abramiin, jonka olisi vastaisuudessa suonut pysyvän kauempana vaimostaan. ”Nuoruus ja hulluus käyvät näemmä käsi kädessä.”, tuhahti päällikkö painostavan hiljaisuuden päätteeksi. ”Vaan samapa tuo. Abramin vastuulla olet yksi meistä ja vapaa kulkemaan kuten haluat.”, hän hymähti ja kääntyi jakamaan ohjeita taka-alalla vartoville sotilailleen: ”Siirtyminen salaiseen kokoontumispaikkaan alkaa välittömästi. Käskekää puolustusjoukkojen varautua kolmen tunnin lentoon...” ”Hetkinen.”, tokaisi vanhempi musta haltia vartijoille, jotka olivat aikeissa ohjata vangin takaisin taloon: ”Kahlehtikaa tämä mies.”, hän määräsi ja vilkaisi tuikeasti nuorukaista ennen kuin lähti seuraamaan jo loittonevaa kaupungin johtajaa ja tämän seuruetta. Sagriell, jolta Saphiren vihainen tuijotus ei ollut jäänyt huomaamatta, ei aikonut ottaa enempiä riskejä. Kirittyään muun joukon kiinni hän tahditti askeleensa päällikön rinnalle puhuakseen tälle vakavaan sävyyn: ”Vankimme käyttäytyy jo hyvin arvaamattomasti, joten suosittelisin hankkiutumaan miehestä eroon ennen kuin hän ennättää kyhätä jonkinlaisen pakosuunnitelman ja rämäpäisyydessään toteuttaa sen.” ”Lähdemme kolmen tunnin kuluttua kunhan komentaja Nemeiia on saanut levättyä ja syötyä. Musta haltia ja tyttö tulevat mukaamme.”, kuului jäyhä vastaus. Sagriell nyökkäsi hyväksyvästi ja siirsi huomionsa sangen kireän oloisena harppovaan harpeijaan: ”Vaivaako teitä jokin, komentaja?” ”En käsitä miksi haluatte sen nuoren mustan haltian kuolevan?”, tivasi linnunluinen nainen turhia kursailematta. Sagriell huokaisi syvään. Musta haltia oli osannut odottaa kysymystä, mutta ei tahtonut juuri nyt syventyä kiperän tilanteen yksityiskohtiin. ”Ymmärrän hämmennyksenne, arvon komentaja, mutta vakuutan teille, että tulette vielä huomaamaan miksi on välttämätöntä karsia Saphiren kaltaiset toivottomat tapaukset. Hän on vaaraksi paitsi itselleen myös kaikille ympärillään oleville. Olemme kaikki kolme tästä yhtä mieltä.” ”Puhutte kuin sillä nuorella miehellä ei olisi mitään mahdollisuuksia.”, kivahti harpeijanainen katsoen vuoroin jokaista miehistä. ”Arvon liittolaiseni, tällaista murhanhimoa on kestämätöntä kuunnella. Luulin Regolithin olevan Saphiren kaltaisten eksyneiden ja hyljeksittyjen sielujen puolella.” ”Tietenkin hänellä on pieni mahdollisuus ansaita paikkansa keskuudestamme.”, korjasi Sagriell sovitellen. ”Nuorukainen tullaan arvioimaan testissä, jossa hänen omat ratkaisunsa määräävät lopulta elämänsä tai kuolemansa.”, hän selitti suurpiirteisesti. ”Mutta tähänastisista toilailuistaan päätellen tuomarimme ei tule olemaan suopea hänelle.” Harpeija oli hetken hammastaan purren hiljaa, kunnes totesi pisteliään muodollisesti: ”Liittolaisuutemme nimissä ja asemani velvoittamana minun on vaiettava vastaväitteistäni, vaikka kyseenalaistankin käytäntönne.” ”Kantanne kuin myös tahdikkuutenne huomioidaan ja muistetaan, komentaja Nemeiia.” Harpeijanainen vaikeni synkkänä. Hänellä oli paha aavistus tulevasta.
Pian vartiopäällikön poistuttua vartijat kahlehtivat ja paimensivat peitsineen Saphiren takaisin sisään kohtaamatta haltian taholta tuikeaa ilmettä vaarallisempaa vastarintaa. Vaikka Cierna ei varsinaisesti ollut enää talossa vankina, ei kukaan yrittänyt estää tyttöä kulkemasta ovesta, mikäli tämä mieli lyöttäytyä yönkulkijan seuraan. Saphire, joka toivoi pääsevänsä puolisonsa kanssa pian puheisiin, loi olkansa yli merkitsevän katseen. Hänen täytyi saada viettää ainakin hetken Ciernan kanssa. Ylimääräisten silmien ja korvien poistuttua huoneesta soturin jännittynyt olemus raukesi ja ilmeensä muuttui tuskaiseksi. Musta haltia tunsi niin suurta häpeää että polvistui ja painoi päänsä vaimonsa edessä kuin kaartilainen sotapäällikkönsä pakeilla tuodessaan tiedon tappiosta. Saphiren oli myönnettävä tosiasiat. Havainto, joka oli alkanut vaivata haltiaa aina vain enemmän yritti viimein muotoutua sanoiksi huulillaan: ”Cirá, salahmir, anna anteeksi heikkouden osoitukseni, mutta tunnen että...”, yönkulkija hiljeni ja haki sanoja tovin sovittaakseen omassa kielessään määritetyn kokemuksen tytönkin ymmärtämän yleiskielen sanoihin: ”Tunnen sieluni säröilevän.”, hän huokaisi, ja jatkoi katkonaisesti: ”En pysty enää hillitsemään tunteitani, enkä tunnista ajatuksiani omikseni... Välillä jopa tuntuu kuin mieleni olisi vain vieraana omassa kehossani, ja...” Nuorukaisen lause katkesi hänen katsoessaan syyllisenä toiseen. ’...ja sinäkin näytät tuntemattomalta silmissäni.’, Saphire nielaisi viimeisen ajatuksensa, joka oli liian vaikea ja pelottava lausua ääneen. Hän puisteli päätään kuin ravistautuen irti jostakin vastenmielisestä, ja puhui kiivaammin ennen kuin toinen ehtisi kysyä asiasta: ”Mitä yritän sanoa on, että epäilen etten pysty läpäisemään testiä, johon he minut laittavat. Olen kadottanut sisäisen harmonian, jota Sílf’Nüirn sotureilta vaaditaan. Se ei ole sinun vikasi, älä edes epäile mitään sellaista, mutta... tiedostan etten tässä tilassa olisi kelvollinen kansani kaartiin. Ja Sagriell tietää sen myös.” Vartiopäällikön puheista Saphire oli päätellyt joutuvansa jonkinlaiseen alokaskokeeseen, jolla tyypillisesti seulottiin lujatahtoiset heikkohermoisista. Kärsivällisyys, itsehillintä, kestävyys, sietokyky – näitä ja monia muita tekijöitä testattiin ennen kaartiin kelpuuttamista. ’Olisit kiitollinen saadessasi näin harvinaisen mahdollisuuden kunnostautua ja osoittaa olevasi sekä Regolithin että Sybaresin puolella...’, oli Sagriell leväperäisesti lupaillut. Saphire tiesi paremmin ollakseen uskomatta vanhemman haltian valheisiin. Niin paljon kuin hän olisikin halunnut taistella kansansa puolesta, ei Sybaresin puolustusrintamaan laskettaisi luopioita tai heikkoja lenkkejä. ”Cierna, tämä voi olla viimeinen yhteinen hetkemme, ellemme keksi keinoa paeta, ja tässä tilanteessa...” Saphire katsahti voimattomana kahlehdittuja käsiään. ”...en näe paljon vaihtoehtoja.”
(( Raivostuttavaa että vuoroni oli periaatteessa valmis jo pari viikkoa takaperin mutta opeharkkojen takia en ehtinyt enkä jaksanut sitä aiemmin tarkistaa ja lähettää. Mutta nyt vihdoin se on siinä. ;<_< ))
|
|
|
Post by Tylppy on Jan 31, 2014 19:57:11 GMT 3
Kullankeltaisten silmien hohto oli yhtä paholaismainen ja eloisa kuin aavikkolla eläneen Ciernankin katse parhaimpina päivinään. Miten paljon Abram oli oppinut mustien haltioiden tavoista ja elämästä, oli kenties kaikille olevaisille arvoitus, mutta mies tuntui tietävän hyvinkin mitä hän oli nuoressa soturissa herättänyt. Kultaisen jättiläisen katse ei väistänyt mustan pahaasilmää, mutta ei myöskään uhitellut tätä lisää. Äkkiseltään olisi saattanut kuvitella miehen olevan jokseenkin tyytyväinen saamastaan huomiosta mustan rikkurin suunnalta. Toisekseen, miehellä oli myös omat epäilynsä kaksikon liitosta --- jonka todenoloisuutta musta haltia kävi itse vahvistamaan siirtymällälähemmäksi ihmisnaista. Ciernaa puolestaan järkyttivät edelleen kultasilmäisen pedon sanat, tunnetustikaan hän ei osannut epäillä miehen sanoja, sillä olihan Amram hierlikkalainen. Ja hierlikkalaistan sanan paino tunnettiin... Ilmaa keuhkoihinsa vetäen Ciernan ajatuksia sekoitti oman kielensä puhe, puhe, jota hän ei ollut kuullut aikoihin, saati itse edes käyttänyt. Tyypertyneenä tytöltä meni täysin ohi punaisina lippuina silmiensä edessä liehuvat varoitusmerkit. Abramin sanoihin takertuneena Cierna kohoitti vain hieman katsettaan tuntiessaan Saphiren käden painon hartioillaan. Ajatuksiensa ja pelkojensa tutkailuun Ciernalla tuskin tuli olemaan kovinkaan kummoista mahdollisuutta ennen lähdön hetkeä. Saati myöhemminkään, sillä tuo niin paljon puhuttu koettelemus veisi Ciernan kaiken huomion. Ääneen hätkähtäen Cierna älähti käskyläisten erottaessa Saphiren viereltään kahlitsemisen ajaksi. Saphiren laittamatta vastaan miesten raudoittaessa tämän ranteet raskain metallikahlein Cierna tuntui iskeytyvän maanpinnalle harhakuvitelmistaan. Kultaiset silmänsä lasittuneina aavikkolainen seurasi kuinka raskaat kahleet naksahtivat toinen toisensa jälkeen raskaasti kiinni soturin käsivarsilla. Odottamaton suru pyyhkäisi voimalla Ciernan ylitse kuin villiintynyt aavikkotuuli dyyneillä. Komennuksensa mukaan toimivien sotilaiden kiinnittettyä kaiken huomionsa yhä Saphireen Cierna tuntui tulevan kierretyksi joka suunnalta. Aivan kuin hän olisi muuttunut Abramin sanan alla vaarattomaksi ja riskittömäksi kyyhkyseksi. Osaamatta sanoa mitään Cierna tunnusteli hyvin lyhyen hetken tuntemuksiaan. Ensimmäisen kerran hän tunsi tulleensa petetyksi. Petkutetuksi oman verensä ja sinisilmäisyytensä vuoksi. Viattomuutensako vai pelkkä typeryyskö olivat ajaneet heidät kaksi tuohon onnettomaan tilanteeseen, jonka todellinen luonne tuntui vasta nyt tavoittavan nuorikon. Raskaasti, mutta kuitenkin hyvin ponnettomasta hengittäen Cierna katsahti aseita, joiden terät halusivat armotta upottautua kahlitun hipiään. Paikoilleen marmoroitunut aavikkolainen ehätti kohtaamaan Saphiren vetoavan katseen, ja ensimmäisen kerran Cierna tunsi lohdutonta surua sielussaan soturia katsellessaan. Ensimmäisen kerran Cierna myös ymmärsi kuinka lyhyeksi kaksikon pakomatka oli päätynyt. Satumaailman seikkailut olivat kääntymässä painajaiseen, jonka ensiaskeleet he olivat jo aikaa sitten ottaneet. Saphire oli ollut heistä se, joka oli varmasti osannut laskea heidän kohtalonsa todellisen polun jo aikaa sitten, ennen askelta Regolithin tiellä. Lyhyessä hetkessä tajuntansa ylitse myllännyt ymmärryksen aalto sai Ciernan mielen sumenemaan hänen seistessään tyhjentyvän oviaukon edessä. Hetken mykkänä tyhjyyttä tuijottaen Cierna suoristi murheelliseen kumaraan painuneen selkänsä ja kohotti leukansa korkealle. Ryhtinsä suoristaen ja ylimääräisen kiillon silmiltään pois räpytellen Cierna asteli sotilaiden perässä takaisin vankilaansa. Soturien pilkkaavista ja kyseenalaistavista katseista välittämättä kultasilmäinen prinsessaksi paljastettu hierlikkalainen ei suonut silmäystäkään vangitsijoille. Miesten raskaiden askelten kaikuessa hiljaisuudessa vielä näiden poistuttua, Cierna katseli huoneessa seisovaa soturia. Miestä, jonka uhmakas ryhti alkoi rikkoutua, vapista. Muutaman askeleen verran kohti Saphirea ehtien ottamaan tyttö seisahtui kuitenkin äkisi surumielisen katseen alla. Saphiren polvistuessa eteensä Cierna kykeni tuskin nielaisemaan. Kuunnellessaan herkeämättä Saphiren jokaisen sanan Cierna jäi seisomaan yllättävän hiljaisena aloilleen. Vakaa päätöksensä kulkea kohtaloonsa leuka pystyssä, rapisi ja mureni hierlikkalaisen hartioilta yhtä nopeasti kun päätös oli syntynytkin. Huoneeseen virittyvä raskas hiljaisuus sitoi kuristavan kouransa kaksikon ympärille. Kahleiden kilinä, heikot ja armottoman surulliset sanat saivat Ciernan vapisemaan. Miltein äänettömästi kulkien Cierna kulki polvistuneen soturin eteen. Hetken silkkisten hiusten kimallusta hämärässä katsellen, Cierna polvistui itsekin. Polvensa lattiaa vasten pehmeästi painaen Cierna ojensi kätensä kohti Saphirea. Yhtä hellää, rakastavaa, arkaa ja ujoa kosketusta kaksikon välillä pitkän ja tarmokkaan matkan aikana ei toista muistettu. Cierna kuljetti pitkiä sormiaan vasten tummaa poskea. Kämmenensä miehen poskelle liu'uttaen Cierna ojentui lähemmäs soturiaan. ” Safi”, soturiaan kutsuen Cierna piteli kämmentään Saphiren poskella aina siihen asti kunnes mies suostui kohtaamaan kultaiset silmät. Silmät, joiden katsetta kiillotti kaikkeen loistoonsa silmiin kohonneet kyyneleet. Antaessaan sormiensa kulkea soturin virheettömän mustaa ihoa vasten Cierna ei estellyt valkean kyyneleen valumista pitkin poskeaan. Kyynelistään huolimatta tyttö hymyili. ”Safi – tiedän, että olen heikkoutesi, mutta haluan olla myös vahvuutesi.” Kämmenensä Saphiren kasvoilta laskien Cierna vei kätensä kaulalleen, pujottaen mustan samettipussukan nahkanauhoineen pois kaulaltaan. Matkassa vahingoittumattomana, puhtaana ja pehmeytensä säilyttänyt pussukka avattiin, Ciernan tiputtaessa kaikessa täydellisyydessään loistavan korundin kämmenelleen. Kaikissa kolmessa taivaansinen sävyssään heijasteleva safiiri loisti kauniina, täydellisenä kivenä tytön kämmenellä. Kultaisen katseensa kiveen laskien Cierna antoi peukalonsa sipaista jalokiven reunaa. ”Kerroit minulle näiden juovien merkityksen, yksi toivolle, toinen uskolle – kolmas kohtalolle”, leualtaan tipahtavan kyyneleen osuessa tähtisafiirin tuntui kuin kivi olisi saanut uuden heijastuksen hetkeksi pinnalleen. ”Pystytkö vielä löytämään nuo kolme asiaa?” kivestä katseensa Saphireen nostaen Cierna piteli jalokiveä avoimella kämmenellään. Kolmen tähtisafiirin juovan merkitystä itsensä yli tarkoittaen Cierna katsoi odottavasti miestä. (Onpas oudon näköinen päivitys täällä . Noh! Eniveis, en tiedä millaista tahtia haluaisit osan etenemisen kanssa pitää, tai kuinka nopeasti kolme tuntia tulee täyttymään vuoroissa. Mutta mutta, ehkä vähän tykkäisin ajatuksesta päästä vielä sisällyttämään jotain muutakin kuin tämän verran ennen matkaan lähtöä *kihih*)
|
|
|
Post by R.C. on Oct 5, 2014 13:56:55 GMT 3
Musta haltia tuijotti kuin halvaantuneena kahlehdittuja käsiään. Henkisen rampautumisensa rinnalla ranteissaan painavat raudat tuntuivat pelkiltä naurettavilta helyiltä. Saphire, joka ei kuuna yönä olisi uskonut luovuttavansa omia aikojaan, oli vastoin luontoaan taipumassa tappioon. Soturi oli käynyt vaihtoehtonsa tarkkaan läpi vain tajutakseen, ettei niitä enää ollut: Sagriell, Regolithin vartiopäällikkö, oli selvästi häntä viisaampi ja viekkaampi. Vanhempi musta haltia ei laskisi vankia enää hetkeksikään silmistään. Abram, kaupungin johtajistoon kuuluva hierlikkalainen, oli puolestaan hankkinut koskemattomuuden menemällä Ciernasta takuuseen. Saphire tiedosti turhankin hyvin, ettei voisi uhmata tuota julkeaa, vanhaa kettua, jonka valan varassa vaimonsa henki ja helpompi elämä nyt riippui. Yleiskieltä yhä ontuen murtavalla yönkulkijalla ei liioin ollut niin suurta puheen lahjaa, että hän olisi kyennyt ympäripuhumaan Regolithin päällikön, miehen, joka vaikutti hallitsevan kaupungin politiikkaa ja korkeinta päätösvaltaa. Saphire ei siis voinut hyökätä, puolustautua eikä paeta. Hän tunsi olonsa kuin häkkiin teljetyksi, kynnettömäksi ja hampaattomaksi villipedoksi. Kylmähermoinen ja –verinen vakooja oli pelkkä surkea varjo entisestään. Suoranainen soturin irvikuva! Ja tässä alennustilassaan Saphire saattoi miltei nähdä kaksikon yhteisen tulevaisuuden haihtuvan kuin houkutteleva kangastus silmiensä editse. Olivatko kaikki kauniit kuvitelmansa lopultakin pelkkää haihattelua? Entä jos he – Cierna ja hän – onnistuisivatkin pakenemaan? Miten hän loisi kaksikolle elämän erämaahan, jossa puolisonsa ei selviäisi ensimmäistä kuukautta? Heimon huomassa varttunut aavikon tytär ei tullut toimeen yhtä vähällä kuin kylmän ja karun pohjoisen kasvatti. Sen näki jo selvästi hierlikkalaisen riutuneesta olemuksesta. Kesä oli ollut liian lyhyt. Talvesta tulisi pitkä. Mikä tärkeintä, Cierna ei ansaitsisi vähempää kuin kolme ateriaa päivässä, vaaleaa leipää pöytään, pehmeän vuoteen ja katon päänsä päälle. Kaiken tämän Regolith saattoi jo tarjota, kun taas Saphirella oli tarjottavanaan vain lisää hankaluuksia.
Vasta nuorikkonsa kevyen kosketuksen ja kutsujen voimasta päänsä painanut musta haltia suostui kohottamaan katseensa hitaasti ja haluttomasti hierlikkalaisen kostuneisiin silmiin. Kimaltelevista, kultaisista sielunpeileistä vierähtävä kyynel ohjasi soturin huomion edelleen tytön kämmenelleen haalimaan esineeseen. Saphire katsoi kauan ja hartaasti varjelemaansa jalokiveä, jonka oli lahjoittanut sielunsa valitulle, Ciernalle. Taivaansiniseen korundiin kiteytyi niin paljon odotuksia ja toiveita onnellisesta elämästä. Aivan kuin Cierna olisi näyttänyt hänelle safiiria muistuttaakseen, mitä kaikkea Saphire oli symbolisesti luvannut, ja minkä kaiken hän oli nyt vähällä pettää. Otsaansa rypistäen soturi sulki silmänsä ja käänsi kasvonsa hetkeksi poispäin. Miten paljon hän häpesikään itseään! Hetkisen musta haltia ehti jo toivoa hierlikkalaisen lähtevän ja jättävän arvottoman kumppaninsa. Saphire ei voinut olla ihmettelemättä Ciernan ehtymätöntä ymmärrystä ja luottamusta. Jälleen kerran nuoren naisen pyyteetön rakkaus murtautui kuin auringonsäde läpi ylleen kerääntyneiden murheen raskaiden pilvien. Aina niin hellä käsi kurottui taas vetämään soturin ylös epätoivon syvimmästä suosta. Mustan haltian lohduton sielu kiemurteli tovin toisen olemuksesta huokuvassa valossa, mutta soturi oli lopulta voimaton vastustamaan sisällään leviävää lämpöä. Otsalleen ilmestyneiden syvien juonteiden silitessä hän avasi silmänsä. Yönkulkijan katse muuttui hetkeksi tarkentamattomaksi, kun hän näytti tuttuun tapaansa tapailevan ajatuksiaan saadakseen niistä sanoilleen vastinetta. Saphiren kielitaito ei taipunut vielä tulkitsemaan tunteita, joita hän olisi halunnut toiselle ilmaista. ”Círa, olet aina ollut suurin vahvuuteni, kuten myös uskoni, toivoni ja kohtaloni.”, totesi mies lopulta koruttomasti, rakastettuaan silmiin katsoen. ”Olet ainoa todellinen syyni elää. Ainoa, joka tarjoaa minulle tarkoitusta jatkaa taistelua. Oma kansani on minut hylännyt. Sadra, Saiffrês ja jopa Sagriell eväsivät minulta mahdollisuuden palvella Valtiastani ja puolustaa kotisaartani.” Soturi puisteli turhautuneena päätään. ”En ymmärrä, kuinka voisin vakuuttaa täällä ketään, kun kaikki tuntuvat vain toivovan kuolemaani.”
Katseensa laskiessaan Saphiren huomio kiinnittyi taas siniseen jalokiveen. Safiirin pinnalle pudonnut kyynel oli saanut tähden sakarat sumentumaan ja sulautumaan yhdeksi valonsäteeksi, joka hakeutui yläpuolella häälyvän Ciernan hahmoon. Uskon, toivon ja kohtalon juovat näyttivät kohdistuvan nuoreen naiseen. Samassa Saphire oivalsi arvioineensa vain omat edellytyksensä, ei Ciernan. Kenties kaksikolla oli yhä vaihtoehtoja, joita hän ei ollut osannut hahmottaa? ”Olet vahvuuteni, ja on totta, että olet nyt vapaa liikkumaan kaupungissa kuten haluat...”, totesi musta haltia mietteliäänä. Kotvaseksi Saphiren silmiin syttyi toivonkipinä, joka oli uhkaavasti näyttänyt jo sammuneen. Ciernan tuore asema Regolithin yhteisön jäsenenä oli laskettava mahdollisuudeksi. Kenties toinen onnistuisi löytämään pakokeinon tai kääntämään tapahtumien kulun? Tai ehkäpä Cierna saisi selville jotakin tulevasta koitoksesta? Kukaties tyttö voisi taivutella puolelleen jonkun vahvan johtohahmon, kuten komentaja Nemeiian, joka vaikutti myötämieliseltä kaksikkoa kohtaan. Harpeijan taannoin tekemä palvelus ei ollut jäänyt Saphirelta huomaamatta. Kenties heidän onneton rakkaustarinansa oli jollain tapaa koskettanut naista?
Toisaalta tuo harpeijoiden joukosta kohonnut outo hyväntekijä nautti parhaillaan lounasta kaupungin päällystön virkaa tekevän kolmen koplan kanssa. Ciernan olisi todennäköisesti hyvin vaikea saada tilaisuutta puhua komentajalle. Ja vaikka se onnistuisikin, olisiko harpeija valmis auttamaan kaksikkoa asemaansa uhmaten, ja asettaen liittolaisten välisen sopimuksen vaakalaudalle? Se vaikutti varsin epätodennäköiseltä. Kaiken lisäksi Cierna oli epäilemättä edelleen tiukan tarkkailun alaisena. Nuoren naisen mahdollisiin luvattomiin toimiin varmasti puututtaisiin. Tytöllä ei ollut kaupungissa yhtään ystävää. Laskelmoituaan nopeasti puolisonsa pienet mahdollisuudet musta haltia nieli katkeruuden ja pakotti paluuta tekevän tappiomielialansa taka-alalle. Hän ei halunnut loukata Ciernaa, vaikka vaikutti kaikin puolin selvältä, ettei kaksikko pääsisi tilannetta karkuun. Saphire haki vakuuttunutta hymyä huulilleen. ”En epäile kykyäsi toimia uskomme, toivomme ja kohtalomme viitoittajana, Círa. Olet tarvittaessa tavattoman kekseliäs ja kovapintainen, rakas sisupussini. En silti halua että vaarannat turvallisuutesi ottamalla yhtä typeriä riskejä kuin minä...” Saphire tunnusti äkkipikaisen käytöksensä saattaneen kaksikon tukalaan tilanteeseen. Musta haltia ei ollut voinut itselleen mitään. Hän koki pysyneensä uskollisena kotisaarelleen ja kansalleen, edesmenneelle Valtiaalleen ja tämän seuraajalle. Saiffrêsin tavoitteen saattoi tulkita vain maanpetokseksi ja vallankaappaukseksi. Hän ei halunnut edistää ikivanhan ja katalan mustan haltian ja tämän liittolaisten aikeita millään tavoin. Saphire uskoi vakaasti vastarintansa olevan oikeutettua. Kuin todisteena siitä, ettei nuori soturi suostunut luopumaan kunniastaan ja pettämään hallitsijaansa, hänestä aiottiin mitä pikimmiten hankkiutua eroon. Nuorukaisen vihamielisen asenteen lietsomana ja edesauttamana näytti myös varmalta että vihollinen onnistuisi siinä. ”Olen kaivanut oman kuoppani, josta tulee luultavasti hautani. Mikä minua huolettaa eniten on se, etten tiedä kuinka sinun sitten käy, Círa. Halusin tarjota sinulle paljon enemmän...” Saphire piti puheessaan syvän huokauksen mittaisen tauon, kunnes nosti taas päätään katsoakseen suoraan puolisonsa kultaisiin silmiin. ”...ja koska haluan yhä tarjota sinulle paljon enemmän kuin Regolith ja sen pelkurimaiset johtajat, minun on valmistauduttava tulevaan koitokseen. Cierna, aion taistella paikastani sinun vierelläsi, ja mitä tahansa tuleman pitää, olen valmis kuolemaan sen puolesta.”
Ciernan lempeä ele oli kaikesta huolimatta onnistunut valamaan soturiin tuoretta tarmoa. Syteen tai saveen, Saphire ei jättäisi yrittämättä. Vaikka nuorukainen ei voisi kiirastultaan välttää, hän saattaisi yhtä hyvin selviytyä siitä voittajana. Ahdistus ja epäilys näyttivät viimein vetäytyneen haltian kasvoilta. Yönkulkija näytti pitkästä aikaa tutummalta, tyyneltä itseltään. Rauhallisesta ulkokuorestaan huolimatta mustan haltian sydäntä jäyti levottomuus, sillä hän ei erehtynyt aliarvioimaan haastettaan. Saphire muisteli, kuinka vaikea ensimmäinen surma oli hänelle ollut. Soturi ei saanut värähtää kuoleman edessä. Se oli ensimmäinen sääntö. Oli kovetettava itsensä ja hallittava tunteensa. Kuinka hän onnistuisi siinä enää? Kolme tuntia armonaikaa. Kolme tuntia aikaa valmistautua koitokseen, johon valmistautumiseen kului tavallisesti kolmekymmentä vuotta. Sagriell ja muut Regolithin valtaapitävät vaikuttivat pitävän häntä liian epätasapainoisena läpäisemään haastettaan. Saphire halusi tavoittaa sisäisen harmoniansa ja todistaa tuon luulon vääräksi. Silmänsä sulkien Saphire antoi vielä kerran tunteilleen vallan. Ketjut kilahtivat hänen kohottaessaan kämmenensä Ciernan poskille ja sinetöidessä lupauksensa suudelmalla. Hän sulki hellävaroen hierlikkalaisen sormet safiirin ympärille, kuin pyytäen puolisoaan pitämään kiinni uskostaan. Nuorikkonsa käsiä yhä pidellen mies nousi seisomaan, auttaen samalla vaimonsakin jaloilleen, ennen kuin irrotti tästä otteensa, kääntyi ja käveli kohti toiseen kerrokseen johtavia portaita. Kahleistaan huolimatta Saphire kulki taas suorana ja ryhdikkäänä kuin soturi, jolla oli päämäärä.
(( Anteeksi tästä hirvittävän pitkäksi venähtäneestä viiveestä. ;-_- Mikäli tahdot vielä jatkaa peliä, niin tuo kaksikolle suotu armonaika voi olla kolme tuntia tai enemmänkin, tai sitten voi tapahtua kummia. Kaikki on mahdollista, eikä minulla ole juonen suhteen kiire mihinkään suuntaan, joten ota ihmeessä ohjat käsiisi. P.S. Tuo hymiösi oli muuten mainio. :> ))
|
|
|
Post by Tylppy on Dec 16, 2014 21:56:44 GMT 3
Tarkkaavaisena katseellaan miestä seuraten Cierna tulkitsi soturissaan näyttäytyvää muutosta – kasvua maan nielemästä takaisin maanpinnalle. Pienet eleet, pienet sanat, pienet teot...vähän Cierna oli pystynyt miehelle tarjoamaan, mutta mitä ilmeisemmin kuitenkin tarpeeksi. Heleät sanat, joiden varassa Saphire nousi sai Ciernan huulille nousemaan pienen hymyn. Onnistuessaan kasvattamaan Saphireen edes hitusen uskoa Cierna huomasi uskovansa pieneen tulevaisuuden pilkahdukseen myös itsekkin. Ainakin silloin kun soturi näki sille mahdollisuuden. Kahleiden kilinän leikatessa ilmaa tytön iho värähti soturinsa kosketuksen alla. Mies ei tarvinnut sanoja kertomaan tunteistaan. Kultasilmäiselle tytölle riitti nuo rakkaudesta ja huolenpidosta kertovat eleet. Suudelma, joka sai ihonsa kihelmöimään kertoi enemmän kuin monet Saphiren kangertelevat sanat. Pehmeän kaihoisan suudelman ajaksi tyttö nojautui soturinsa syliin puristaen jalokiven rintaansa vasten. Vielä haltian kääntäessä selkänsä Ciernalle, tyttö piteli kämmentään jalokiven ympärillä. Katseellaan hierlikkalainen seurasi ryhtinsä suoristanutta soturia antamatta toiveikkaan hymyn laskea huuliltaan.
Saphiren kahleiden itkevän kilinän vaiennuttua Cierna avasi kämmenensä. Kolmen juovan kimallusta hämärässä huoneessa katsellen tyttö sulki elämänsä arvokkaimman esineen takaisin nahkapussukkaansa. Paitansa kauluksen sisään aarteensa piilottaen Cierna teki päätöksensä.
Oven auetessa pienen tuvan täytti pyörähtävä tuulenpuuska tytön astellessa ulos harvinaisen kodikkaasta vankilasta. Vartijoiden silmäillessä epäileväisenä hierlikkalaisen perään nämä eivät kuitenkaan liikkuneet vartiopaikaltaan. Abramin sanaan luotettiin. Jopa siinä määrin, että vapaaksi laskettu tyttö sai liikkua ilman toppuuttelijoita. Jokainen tytön tekemä liike kuitenkin aina jossain laitettiin tiukasti merkille. Vapauden monet muodot olivat selkeästikin tarjonneet liikkumisen täyteisen vapauden, mutta silti Cierna oli tarkoin vartioitu. Hierlikkalaisen askeleet veivät tytön suurelle tuvalle saakka. Aivan sen talon eteen, jonne Saphire ja hän olivat ensimmäisiksi joutuneet tuonne pakolaistentantereelle saavuttuaan. Isoa rakennusta tarkastellen Cierna istuutui kannolle, joka sijaitsi vähän rakennuksesta sivussa. Tyttö istui näkyvillä, kaikkien tarkkaavaisten alla hievahtamattakaan. Mustien hiusten heilahdellessa kylmästä talvesta kuiskivien tuulenpuuskien tahdissa tyttö näytti olemukseltaan sinnikkäältä. Kylmyys, joka puistatti jo täkäläistenkin syysvarusteiden alla ei tuntunut ainakaan hierlikkalaisessa näkyvän. Kuin kukkona tunkiolla Cierna istui ja odotti. Kauanko kului aikaa – siitä hänellä ei ollut aavistustakaan, mutta ensimmäisen liikahduksen sinnikäs jääräpää teki vasta sitten kun suuren rakennuksen raskas ovi avautui.
Abram turkisliivissään asteli naureskellen alas isoja kiviportaita. Miehen vierellä kulki sotilas, joka tuntui jakavan kahden kansan veren – puolhaltioiksiko heitä kutsuttiin? Cierna pinkaisi paikaltaan seisomaan jääden tuijottamaan kaksikkoa hievahtamattakaan.
Vuorenlailla liikkuva mies tunsi kyllä polttavan kultaisen katseen ihollaan. Mikäli mies oli yllättynyt tytön odottavan itseään, tämä ei näyttänyt elettäkään tunteista, joita tytön näkeminen olisi saattanut herättää. Lyhyesti ja terävästi seurassaan kulkeneen kumppanin hyvästellen Abram asteli rehvakkaan rennosti, kuin itsekkään varmastikin nuoren hierlikkalaisen eteen. Miehen kultainen katse tarkasteli nuoren, kovia kokeneen tytön kasvoja ennen kuin mies katsoi nuoren naisen yli kohti kaksikon vankilaa. Kultainen katse siivitti yläkkerran ikkunoita – kihisevän mustan katsetta oli turhan vaikea olla tuntematta nahoissaan. Tummasti naurahtaen Abram teki tervehtivän eleen tyrmässään viruvalle soturille. Tietenkään mies ei nähnyt mökille asti, mutta vaistonsa olivat herkät siinä missä tahansa muunkin kiivasluontoisen soturin. Puhumattakaan, että Saphire tuskin oli lähettänyt vaimoaan juuri hänen luokseen. Mies itse ei olisi laskenut katsettaan irti vaimostaan...Tuskin niin teki mustakaan. ”Tule mukaani”, Abram lausahti hierlikkalaisten karkeaa murinaa muistuttavalla kielellä. Puhuessaan mies ei edes vilkaissut Ciernaan vaan tämä piteli katseensa polttavan kuumana kaukana seisovan rakennuksen ikkunoissa. Käännähtäessään mies johdatti tytön peremmälle Regolithin katuja. Abramin vilkaistessa suuntaan, mistä tämä oli juuri tullut, hän nyökkäsi Nemeiialle, tämän venytellessä suursalin portailla. Cierna ei tätä nähnyt, tai edes huomannut. Kuumeisesti tyttö pohti kuinka solmia ensimmäistäkään luotettavaa suhdetta itselleen – varsinkin kun aika kului. Kauanko kolmesta tunnista oli edes jäljellä? Koska matkan aika koettaisi? Ehtisikö hän enää edes Saphiren luokse enne lähtöä...
Kuumeisesti vaeltavat ajatukset leikkautuivat irti vasta kun ajatuksissaan tyttö oli kulkenut Abramin ohjeistuksen mukana tämän asumukseen. Pieneen mökkiin, joka sijaitsi muista rakennuksista hieman ulkonevampana. Aivan paksun suoja-aidan vierellä, muutaman suuren kuusen välissä. Sisällä mökissä tuoksui vahvasti mausteilta ja yrteiltä, aivan samalta kuin kotonaan aavikolla...mutta kuitenkin täysin erilaiselta. Yrtit ja tuoksut olivat eri kasveja mitä kotona kasvoi, mutta siltikin tuo tuoksu herätti tyttöä jäyttäneen uupumuksen takaa täysin tietoisena toimivan soturittaren muiston. ”Istu.” Cierna istui poron taljan peittämälle pitkälle pirttipenkille. Eteensä laskettavaa suurta puista kuksaa epäilevänä katsoen Cierna tunsi silmissään syttyvän kun muistojen täyttämä tuoksu heräsi eloon. Hunajasta käytetty lämminväkijuoma – aivan kuin kotona! Kätensä kuksan ympärille kietoen Cierna maistoi varovasti tuota sahtiakin vahvempaa käynyttä juomaa. Abramin istuutuessa Ciernaa vastapäätä tämä kaatoi juomaa myös itselleen, mutta koskemattakaan omaan kuksaansa – mies vain katseli kansansa hallitsijoista ainoata hengissä olevaa.
”Oletko tavannut muita?” tummasta kysyen Abram sai vastaukseksi vaitonaisen pään puistatuksen. ”En minäkään - en ennenkuin kohtasin sinut.” Cierna nosti katseensa hierlikkalaismieheen. Hetken tyttö empi, mutta pelatakseen tuota peliä, mihin hän ja Saphire olivat joutuneet – ei tyttö nähnyt syytä evätä mieheltä kertomustaan. Ajatuksissaan Cierna näki järkevämmäksi liitoutua kansalaisensa kanssa, vaikkakin komentaja Nemeiia oli osoittanut heille erikoisella tavalla suopeuttaan. ”Olin siellä kun he hyökkäsivät. Mustat”, kuksaa pöydällä pyörittäen Cierna tuijotti hetken lasittuneena kaiverretussa kupissa hölskyvää nestettä: ”Saphiren kansa tuhosi kaiken.” ”Niin. Miten - Saphire- ..sinä?” ”Pelastin hänet aavikolta. Ensin pelastettua itseni... Olin matkalla kohti kotia kun törmäsin häneen keitaalla.” ”Ja sinäkö vain päätit auttaa häntä?” epäilys äänessään painaen Abramin tummat kulmat kurtistuivat raskaasti miehen kasvoilla. ”Niin. Vastoin kaikkia sääntöjämme niin minä tein. Pelastin hänet...Hän oli auringossa sokeutunut. Haavoille ruoskittu...kohdeltu huonommin kuin kapista kojoottia..” muistoihinsa palautuen Cierna kertoi miehelle kohtaamisistaan Saphiren kanssa. Heidän taistelustaan aavikolle laskeutuneita mustia vastaan. Isästään ja veljestään, jotka olivat nähneet oikeaksi ruoskia Ciernan rangaistukseksi teoistaan. Hän kertoi sokean silmittömästä kohtauksesta, minkä Saphire sokeana järjesti hierlikkalaisten leirinuotiolla. Hän kertoi myös muista mustista haltioista, hyökkäyksen alusta. Verisestä yöstä, kuin isänsä sanoistakin. Cierna kertoi myös heidän matkansa kulusta Regolithiin. Turvapaikkaan, joka vaikutti kaikelta muulta kuin hänen odottamaltaan turvasatamalta.
”Toisin sanoen sinun vuoksesiko hän on täällä?” Abramin nojautuessa pöydässä taaemmas oli hän, kuin Ciernakin kummonneet tyhjiksi juomansa, kuin ensimmäistä edeltäneetkin kuksalliset. Ciernan nyökätessä Abram huokaisi raskaasti hieroen parrakasta leukaansa. ”Mustat eivät ole kovin erilaisia meidän kaltaisistamme Cierna. He tuhoavat, uhrautuvat, palvovat ja rakastavat yhtä kiivasti kuin mekin. Ja niinpä – sen vuoksi on tärkeää, että Saphire ei tee mitään typerää kokeensa aikana”. Abram puntaroi sanojaan tarkasti tyttöä edessään katsellen. Lähes nälkiintynyt hierlikkalainen laski muurejaan sopivasti pienen humalan pehmittäessä tytön mieltä. Hierlikkalaismies siveli tyytyväisenä pitkää partaansa. ”Voin yrittää auttaa häntä, mutta en tee sellaista ilmaiseksi. Täällä mikään ei ole ilmaista.” ”Sinäkö tekisit sen? Auttaisit meitä? Saphirea?” oli Ciernan vuoro kantaa äänessään epäilyn siementä. ”Minulla on tietenkin ehtoni – niin kuin jokaisella meistä.” ”Ja sinun hintasi olisi mikä?” ”Lähde mukaani”, Abram nojautui rennosti paikallaan katseensa mittaillessa nuorta prinsessaa harkiten. Ennen kuin Cierna sai aikaiseksi kysymystä, Abram keskeytti tytön: ”Sinun, kuin minunkin olemiseni täällä kertoo sen, että meitä on vielä jäljellä tässä maailmassa. Meitä, sinua ja minua yhdistää aavikon sydän. Sinun mustasi, Saphire, on tehnyt sinusta heikon riistämällä sinulta auringon. Et selviäisi hänen kanssaan ensimmäistä talveasi pohjoisessa.” ”Kuvitteletko että minä jättäisin hänet?!” tiuskaisten Cierna hurjistui nousten niin vauhdikkaasti seisomaan, että pitkä pirttipenkki kaatui hierlikkalaisen liikkeestä nurin. ”En”, Abram lausahti lyhyesti katsellessaan leiskuvasilmäistä tyttöä: ”Heidän kaltaisillaan sydän kuuluu yhdelle, niinkuin meilläkin. Hän ei koskaan jättäisi sinua, mutta et ole heidän kaltaisensa. Saphire, niinkuin muutkin mustat elävät kuun valosta ja mustasta yöstä. Toisin kuin sinä Cierna. Sinä tarvitset auringon säteitä ihollesi ja valoa voidaksesi elää tässä maailmassa, jossa päivän paiste lyhenee vain mitä lähemmäksi pimeää talvea menemme”, Abram piti lyhyen tauon puheessaan, laskematta katsettaan kuitenkaan irti tytöstä: ”Sinä et ole vielä selättänyt ensimmäistääkään talvea tässä maailmassa. Ja minä vakuutan sinulle Cierna, että hänen kanssaan sinä kuolet ennen pimeintä päivää.” Abram nousi paikaltaan kulkien pöydän päähän. Jäädessään seisomaan kiivaasti ajattelevan, hentoisen humalan pumpulipilvillä keinuvan tytön vierelle Abran laski kämmenensä Ciernan olalle. ”Sinä kuolet ilman minun apuani. Niinkuin Saphire saattaa kuolla testinsä aikana. Teidän molempien selviytymisen kannalta sinun on luotettava minuun Cierna. Saphire ei luota – ei ikinä, mutta sinun on luotettava hänenkin puolestaan.” ”Entä...entä Saphire?” ”Hän ei voi tulla mukaamme – se on minun ehtoni.”
Raskaan hiljaisuuden laskeutuessa kaksikon väliin Cierna mietti tuskaisesti. Kevyt humalainen harso, joka oli äkkiseltään ominut itselleen selväjärkisen mielen keinutteli hierlikkalaista moneen suuntaan. Hetkeksikään hän ei unohtanut Saphiren hengen olevan vaarassa, hän tekisi kaikkensa pelastaakseen soturin. Piti Saphire siitä tai ei – Cierna nyökkäsi hyväksyvästi.
|
|