|
Post by R.C. on Sept 6, 2008 10:27:36 GMT 3
(( EDIT: Vastapelaaja on löytynyt. Ei enempää osanottajia ainakaan toistaiseksi. Kiitos. =) ))
Kuiva tuuli huokaili hiljaa yli aavikon auringon paahtamien lakeuksien, lakaisten mukanaan kerroksen kumpuilevien dyynien hiekkaa. Idyllinen keidas kimalteli kuin harvinainen, kallisarvoinen jalokivi keskellä kultaista aavaa. Siellä täällä karusta maasta kohosi pönäköitä pensaita ja huojuvia taatelipalmuja. Pari matalaa, raunioitunutta rakennusta oli jäänyt pystyyn pitämään puoliaan hiekkamyrskyjä vastaan. Toisiaan vasten kyyhöttävät kiviseinät kertoivat yhä tarinaa alueella muinoin eläneestä yhteisöstä, joka oli jo aikoja sitten muuttanut muualle, keitaan kutistuttua elinkelvottomaksi. Vehreä läntti autiomaan sylissä ei kenties ollut enää koolla pilattu, mutta se vastasi yhä hyvin satunnaisten taivaltajien tarpeisiin. Kuluneena päivänä hitaasti mureneva maja oli tarjonnut eräälle nuorelle, mustalle haltialle kipeästi kaivattua suojaa auringolta. Siinä missä rehevä keidas kirkkaine lähteineen kuvasti monelle muulle kulkijalle pelastusta, koki soturi pienessä paratiisissaan henkilökohtaisen helvetin..
Jo iltaan mennessä iskivät yönkulkijaan pitkäaikaisen auringolle altistumisen ensimmäiset, vakavat oireet. Nuorukainen rupesi kouristelemaan rajusti ja haukkomaan kiivaasti henkeään, aivan kuin hän olisi ollut tukehtumaisillaan ympäröivän autiomaan hiekkaan. Musta haltia oli saanut päivänsäteistä pistoksen, ja alkoi nähdä toinen toistaan kammottavampia harhoja, joissa kertautuivat ja kieroutuivat taannoin kaupungissa eletyt kauhun hetket aina raa’asta kidutuksesta epätoivoiseen pakoonsa saakka. Yhdessä hetkessä soturi oli painettu polvilleen maahan samalla, kun hänen päänsä vedettiin kovakouraisesti taaksepäin ja suojaton kaulansa paljastettiin yläpuolella häälyvälle terälle: ”Kuolema kurjalle luopiolle! Palakoon samassa kasassa saastaisten kätyriensä kanssa!” Toisessa vääristyneessä näyssä hänet oli sidottu tiukasti vasten laakealla dyynillä kohoavaa paalua, hirviömäisten korppikotkien repiessä ja nokkiessa jo pahoin palanutta nahkaansa. Ja jokaisella noista valtavista linnuista oli joko ihmisen tai haltian kasvot, jotka kirosivat ja herjasivat soturia rikoksistaan.
Musta haltia huusi kauhuissaan ja heittelehti hervottomana puolelta toiselle, sokkona sekavien painajaistensa pauloissa. Kammottavien tilanteiden äityessä pahimmalle mahdolliselle tolalle hän tavoitti silti aina jostain toivon kipinän - kultaisen tähtisumun - niin kauniina ja kimaltelevana edessään. Nuorukainen kurotteli kohti tuota epätodellista kangastusta kuin yöperhonen kirkasta lyhtyä, jonka se uskoi osoittavan tien vapauteen. Mutta hänen vapisevat sormensa haroivat tyhjää, ja toivoa herättävän näyn taustalta kohosi kerta toisensa jälkeen vain valtava, liekehtivä hirviö, kuumana ja polttavana ja joka puolelle ulottuvana, korventaen miehen säteillään kuin mitättömän hyönteisen, joka oli eksynyt liian lähelle tulta. Hänen viimeinen, kohtalokas erehdyksensä... Lopulta yönkulkijan voimat hiipuivat, ääni käheytyi ja mieli hämärtyi, kunnes hän vajosi takaisin tiedottomuuden armolliseen alhoon...
Joitakin tunteja myöhemmin valjennut aamu ei tuonut sen suurempaa helpotusta miehen piinaan. Haltia virkosi vähitellen tuskallisen kirvelevään tunteeseen, aivan kuin hänen tummaa hipiäänsä olisi pistelty tuhansilla pienillä neuloilla. Kipu yltyi entisestään, kun pahoin palanut iho halkeili lukuisille, pienille haavoille, eikä aikaakaan, kun asunsa selkämys oli mustunut kauttaaltaan verestä. Aaltoileva polte sai nuorukaisen pulssin kiihtymään, ja hampaat pureutumaan kirskahtaen yhteen. Silmiä suojaava side oli tuskanhiestä ja kyynelistä jo läpimärkä. Rosoinen hiekka tuntui kulkeutuneen joka puolelle miehen ruumista, hiertäen hänen arkaa ihoaan ja tehden olonsa entistäkin tukalammaksi. Liikkuminen tuntui aivan mahdottomalta, eikä ulos ollut valoisaan aikaan muutoinkaan menemistä. Musta haltia aisti silti jokaisella solullaan rappeutuneiden seinien takana porottavan päiväntähden, joka vaani kuin nälkäinen peto hänen nahkaansa. Hän ei ollut koskaan ennen kärsinyt ja pelännyt yhä paljon kuin nyt, yksin ja saarrettuna tässä rotankolossa, josta oli hitaasti mutta vääjäämättä tulossa hautansa. Soturi pääsi puoliväliin kuolinrukoustaan ennen kuin menetti taas tajuntansa..
Unten lempeä paimen, Lunatariatha, ei kuitenkaan saapunut saattamaan nuorukaisen sielua Virralle, vaan antoi viileän yöilman virvoittaa hänet takaisin kurjaan todellisuuteen. Nuori soturi heräsi jäytävään janoon, joka alkoi vähitellen yltyä vallan sietämättömäksi. Lopulta hän ei kestänyt enää; Oli päästävä veden äärelle, vaikka se olisi jäänyt viimeiseksi teokseen. Niinpä soturi kierähti vaivalloisesti vatsalleen ja lähti hitaasti raahautumaan kohti kapeaa oviaukkoa, kadotettuaan kärsimyksissään lähes kaikki voimansa. Pieninkin liike tuntui nyt suurelta ponnistukselta, sai miehen aristavan kehon vihlomaan ja mielen sumentumaan tuskasta. Yhtä kaikki vaistot käskivät häntä jatkamaan, vaikka sitten pelkän kuulonsa varassa, ja hakeutumaan kohti kauempana kantautuvaa, kiusaavaa solinaa. ”Mizeh... mizeh...”, kuiskaili musta haltia hiljaa maata pitkin madellessaan, aivan kuin nuo anelevat sanat olisivat voineet saada lähdettä tulemaan lähemmäs janoisen huulia.
|
|
|
Post by Tylppy on Sept 8, 2008 11:43:13 GMT 3
Eläin oli kulkenut ja kulki yhä uskollisesti hiekassa keinuen. Vaalea karva kadotti sisäänsä valtaisat kaviot, jotka haroivat kuumaa hiekkaa yhtä tottuneesti kuin ihminen talsi viileällä hiekalla. Eläin ei tuntenut kuumuutta, eikä suistunut siihen tuskaiseen uppoamisreaktioon mitä kuka tahansa muu hiekkadyyneillä joutui kokemaan. Kamelieläin kulki ohjaamatta sinne minne sen suuri, silkinpehmeä turpaosoitti. Pitkät koivet saivat ainoana äänenään aikaan helinää muistuttavaa ääntä. Uskomatonta kyllä, eläimen kavioiden ympärillä oli korut – joiden toinen toisiaan vasten helisevinä esineinä roikkui joukko jos mitä erimuotoisia ja näköisiä, alta nyrkin kokoisia simpukoita. Kolina ja kilinä lähes muistutti musiikkia...mutta vain lähes. Musiikista se ei välttämättä aivan soinnukkaasti mennyt, mutta riittävän tasaista ääni oli ollut, että kyytiläinen oli nukahtanut. Kamelieläin oli saanut tehtäväkseen...kulkea minne lystäsi, sillä kaapuihin pukeutunut mytty tuskin tunnisti maailman menosta mitään, ennen kuin porottavan kuuma aurinko herättäisi tulisella syleilyllään syväunisemmankin yksilön.
Kamelieläin oli kulkenut halki ja poikki, ja mahdollisesti vielä ristiinkin läpi aavikon. Eläin, kuin tuona aikana selässään oleva matkalainenkaan eivät olleet tarkkaan laskeneet päiviä. Mutta eläimenvaisto oli erinomainen kertomaan tarpeista. Vaikka eläin olikin kävelävä vesitynnyri ja itsensä ravitsija, niin ei senkään taivallus loputonta ollut. Kaukainen vaisto, tai vaino oli saanut eläimen muuttamaan aamuauringon noustessa suuntaansa. Veden haju kutsui janoista luokseen jo kaukaa. Ihmisolennoille, ja tuskin kaikille haltoillekaan ei julman raadollisessa aavikkomaailmassa ollut vertailukykyistä lahjaa löytää vettä niin hyvin kuin mitä kamelieläin. Olennot, lähinnä kaksijalkaiset omasivat muita kykyjä, käyttivät käsiään mitä moninaisimpiin tarkoituksiin. Jaloillaan ne liikkuivat minne lystäsivät ja kieleltään kaksijalkaiset osasivat mongertaa montaa lajia...mutta näistä piirteistä ei aavikon kodikseen ottanut asukki tuntenut katkeruutta – tai kateutta. (Mikäli eläin nyt mitään tiesi...olihan se sentään vain korkea ja iso, nelijalkainen kameli.) Eläin tyytyi saamaansa lahjaan, vaistoon. Taivaasta varmasti laskeutuneeseen kykyyn ravita jopa mukana kulkeva matkalainen silloin, kun matkaaja ei itse tiennyt missä oli tai minne piti mennä vettä löytääkseen.
Tunti vierähti toiseen. Aika tavoitteli kuuminta aikaa taivaalla, jolloin matkalainenkin antoi itsestään ensimmäiset elollisuuteen viittaavat merkit. Ongelmitta kantojuhtansa selässä sikeää unta nukkunut kulkija availi silmiään silmille vedetyn hupun alla. Aavikkomaiden konkari ei tuntenut suuren auringon kirkkautta kipuna silmissään. Pikemminkin aavikonasukki nautti siitä kirkkaudesta, joka hipoi auringossa paahtunutta ihoa. Silmät, nuo väriltään kellertävät etsivät hetken aikaa tuttuja tuntomerkkejä dyynien sekamelskaisesta maasta. Tuntemattomat tantereet eivät virittäneet totisille kasvoille minkäänlaista ilmettä. Hän oli jossain...luoja ties kuinka kaukana kotikylästään. Hierlikkalaiset olivat huonoja eksymään, ja Ciernan oli häpeällistä myöntää se tosiasia, että olisi kansalleen suuri häpepilkku heti kun kotiinsa löytäisi. Tosin, hänellä kuitenkin oli selitystä jos toistakin jo olemassa valmiina puolusteluikseen. Hänhän oli joutunut vangiksi vasten tahtooan! Matkakaravaanien omistajat tosin olivat aina tyhmiä, eivätkä ymmärtäneet miten vaarallista oli kajota hierlikkalaiseen, aavikkoasukkiin. Pakonsa näet oli ollut jokseenkin helppo...ainakin lähes tulkoon. Mutta hänhän voisi aina valehdella hieman ja värittää seikkailuaan, jolloin myötämielisyys voisi tulla häntä hieman vastaan.
Keinuvaisen matkan aikana Cierna pohti ja mietti selityksiään kotopuolessaan. Kamelieläimen kyydistä notkean hierlikkalaisen ei tarvinnut nousta saadakseen kammettua varusteista itselleen pienen määrän ruokaa. Lähinnä kuivattuja hedelmiä, ja vain pieni määrä lihaa. Vesileileistä jo puolet olivat päässeet tyhjentymään. Se jos mikä huoletti kulkijan mieltä rutkasti enemmän kuin silloinen sijaintinsa maapallon kartalla. Tutuilla mailla hän olisi osannut kertoa tarkat sijainnit vedenottopaikoille, ja kaivoille joita aavikkoasukit olivat kaivaneet jopa kaupungittomillekin alueille. Keitaat eivät nähkääs olleet hierlikkalaisten lempipaikkoja asioida, sillä yleensä keitaat jos mitkä olivat pahimpia alueita törmätä muihin ihmisiin. Tai...olentoihin. Ja kaikki jotka eivät kuuluneet rujosanaisten, uskaliaiden ja hurjaluonteisten aavikkoeläjien kastiin olivat...epätavallisia, pahoja, outoja, tai liian hentoisia ja heikkoja. Säälittäviä siis. Ja yleensäkin nämä muut kantoivat tauteja, jotka saivat ruumiin sairastumaan tai mielen heittelemään. Kuvitella että jotkut puhuivat jopa taikuudesta! Sehän kuului vain jumalille...ei maanpäällisille olennoille. Ja ne jotka väittivät jumalista alaa harrastavansa olivat laittaneet yhden jos toisenkin aavikonasukin pään niin pyörälle, että eivät enää kunniottaneet aavikon lakeja. Ja uusin näistä lakipykälistä oli: ÄLÄ puhu tuntemattomille – tällä lailla oli myös alapykälä: ÄLÄKÄ varsinkaan puhu EI aavikkolaisen kanssa.
Aurinko ei odotellut aavikkolaisen ajattelun päättymistä, vaan suuri punertavaksi kääntynyt pallo oli ehtimässä jo ensimmäisten dyynien taakse kun neljä tasaiseen tahtiin kilisevää jalkaa seisahtuivat. Cierna katseli hetken aikaa hölmistyneenä eläimen karvaista niskaa, ennen kuin tajusi katsoa kauemmas. Kaksikko tönötti korkean hiekkakummun päällä ja alhaalla, heidän edessään avautui maisema pienestä vihreästä läntistä. Vesi kimalteli kutsuvana hedelmänä keskenä tyhjyyttä. Muutama rungoltaan taipuisa palmu. Kauempana taas oli muisto kylä- tai kaupunkipahaisesta, joka niin monen tavoin oli hylätty. Hiekkamyrskyt olivat ottaneet rauniot kodikseen ja haudanneet paljon alleen, mutta nuo muutamat kiviseinät tarjosivat yösuojan hänen kaltaiselleen olennolle. Hymy piirtyi aavikkolaisen huulille. Keidas tai ei! Se ei häntä nyt pysäyttäisi, eikä matkakaravaanareilta lainaamansa kamelieläinkään laittanut yhtään vastaan kun nahkasaappaat painuivat pulleisiin kylkiin. Eläin lähti enemmän kuin mielihyvin kohti kirkkaana solisevaa vettä.
Kamelieläin laskeutui hiekkarinnettä pitkin vaivattoman oloisesti, vaikka se oikeammin oli huolimaton. Suuret ja pitkät jalat kahmivat hiekkaa alleen miten sattuivat, sillä eläimen keskittyminen ehjään alastuloon ei käynyt edes sen pienikalloisen aivokuoren sisällä. Vesi. Vesi ja sen tuoksu olivat osuneet vaistokkaan eläimen riemuvoitoksi, jälleen. Kamelieläin mylväisi kerran tai kaksi riemuissaan ennen kuin sai upottaa turpansa viileään, maan syvyyksistä pulppuavaan veteen. Cierna hypähti suuren eläimen kyydistä yhtälailla onnessaan saadessaan upottaa kätensä kylmään veteen. Virkistävä, kylmä vesi hyväili rusehtuneita kasvoja. Huulet, nuo kapeat, mutta punertavat ahnehtivat vettä. Olihan ”tuore” vesi aina parempaa kuin ikuisuuksia nahkaleileissä seisonut ”vanha” vesi. Cierna kiersi päästään turpaanille käärityn kankaan päästäen kiemuraan kerätyn, rasvaisen ja pesemättömän hiusmeren avautumaan. Mustat kiehkuralle kääntyvät hiukset laskivat yhtenä kasana pitkän naisolennon takapuolen alapuolelle asti. Pitkät, taipuisat sormet haroivat hiuksia hetken aikaa illan hämärtyessä auki. Kaunistelematta sen enempää kaapunsa hihoja aavikkolainen kauhoi ylöspäin ennen kuin upotti koko päänsä veden viileyteen. Vesipisarat lentelivät ja sinkoilivat kaikkialle kun happea haukkoen uppeluksista nouseva Cierna heitti hiuksensa vasten selkämystä. Kämmentään vasten vedet silmistään pyyhkien kellertävä silmäpari lähti ensimmäisen kerran kiertämään keitaan välittömässä läheisyydessä. Kamelieläin puolestaan ryysti tauotta, ja tekisi sitä varmasti vielä puolen yötä.
Veden äärelle polvilleen langennut aavikkolainen katseli ympärilleen. Kohti kiviseiniä ja maata. Pieni, lähes kuulumaton mumina sai kellertävät silmät lähes leviämään lautasen kokoiseksi aavikolaisen päässä. Märät, kasvoja pitkin liimaantuneet hiukset kehystivät järkyttynyttä naamataulua kuin mestarillista veistosta. Aavikkolainen tuijotti liikkuvaa...olentoa. Ulkopuolista...mustaa olentoa. Cierna sinkosi suorin tein jaloilleen ja oli aikeissa kiskoa paikoilleen liimaantuneen kantturankin mukaansa, kunnes uteliaisuus sai naisen vilkaisemaan uudestaan. Mytty, tai kasa...tai mikä tahansa säälittävä muodostelma veti itseään pitkin iltaan viilentyvässä hiekassa. Muminan aavikkolainen ymmäri kieleksi, jokseenkin tuntemattomaksi, mutta surullinen...anova paino kielessä sai Ciernan empimään. Lakipykälien sivuuttaminen oli vakava rike, eikä sitä saisi koskaan anteeksi ilman suurta rangaistusta. Ehkä hänet sidottaisiin päiväksi paaluun ja voideltaisiin rasvalla, tai sitten hän saisi kaivaa uuden kaivon yksinään, tai tai ...naisen mielessä pyörivät rangaistusmahdollisuudet hupenivat sitä mukaan, mitä hitaammaksi tuntui mustan olennon matka käyvän. ”Oah! Kiroan itseni tästä hyvästä” kamelieläimen naamassa kiinni olevista nahkanyöreistä Cierna päästi otteensa heltiämään.
Pienoinen ripaus epäilystä ja kamppailua omanmielenrauhan kanssa sai aavikkolaisen laskemaan kokonaan irti kantojuhdastaan. Nahkaiset saapikkaat lähtivät tarmokkaasti tarpomaan hiekassa, vesialuetta kiertäen. Mukaansa viisaasti aavikkolainen oli tempaissut suuren miekkansa, jonka terä lähti levenemään kärkeä pitkin yli kämmenlevyiseksi. Kämmenet hioten aavikkolainen kulki lähemmäs mustaa olentoa. Kaksijalkaista, eli ulkopuolista lähentyvä aavikkolainen oli kohottaa miekkansa pienestäkin äänestä. Metrit hupenivat kaksikon väliltä, kunnes jäljelle jäi muutama askelmitta. Empien, ja anovaa ääntä kuunnellen, sekä veristä selkämystä katsellen aavikkolainen teki päätöksensä. Metalli tumahti hiekkaan aavikkolaisen ottaessa kämmeniensä täydeltä paidan kangasta. Helläksi tai hienovaraiseksi ei mustan haltian saamaa käsittelyä voinut missään määrää kuvata. Aavikkolainen nimittäin repi itseään isompaa, tai ainakin lihaksikkaampaa olentopoloa pitkin hiekkaa. Nuorukainen sai nähtäväkseen vain parin tossuja, sillä puhkumisen ja ähimisen sijaan ei vettä hiuksistaan valuva retuuttava auttaja esitellyt itseään. Cierna repi ja kiskoi lähes kuollutta raatoa paidan olkapaikoista siten, että kulki itse edellä ja näin ollen peruutti kohti vettä. ”Olisinpa edes ottanut...hnnggg....kevyemmän ulkopuolisen...” kiroten ja manaten aavikkolainen meuhkasi kunnes vesi kasteli viimein tossujaan, pian huosujen kankaita..nilkkoja, sääriä. Molskahdus ja aavikkolainen kaatui selälleen veteen, ote herpaantui paidan hihoista, jolloin nuorukainen oli hetken aikaa hukkua, tai ainakin sai nautittavakseen suuren suupalan vettä kerralla. Ja jos kirouksia ei oltu tuohon iltaan kuultu tarpeeksi, niin ainakin niiden määrä kasvoi kun kauttaaltaan märkä hierlikkalainen ponkaisi vedestä nuorukaisen kimppuun. Riuskat ja voimakkaat otteet käänsivät veteen puoliksi hukuttautuvan nuorukaisen selälleen, jolloin aavikkolainen...vedessä istuen joutui vetämään haavoilla olevan mustan syliinsä. ”Voi jumala...tämähän...tämähän on..” niin todellakin, Ciernan tähän astisen elämän suurin virhe. Pelastaa nyt mustahaltia, kattia kanssa.
|
|
|
Post by R.C. on Sept 10, 2008 9:40:16 GMT 3
Taivaanrantaan vajonneen auringon viime säteiden kihelmöidessä aristavassa selkänahassaan hilautui haltia hitaasti ja vaivalloisesti hietikolla eteenpäin, taittaen vaihtelevalla menestyksellä etäisyyttä lähteelle. Niin läheltä kuulosti veden kutsuva solina jo kantautuvan, ja silti niin kaukana tuntui hänen päämääränsä yhä siintävän, kun pahaisen kyynärän kerrallaan välimatkaa mittaili. Kerta toisensa jälkeen joutui soturi pysähtymään ja painamaan kasvonsa käsivarttaan vasten, kun alati kasvavat kivut ja nestehukka uhkasivat viedä häneltä tajunnan. Kovin vähäpätöiseksi lie elämänsä tarkoitus käynyt, kun saavutuksensa olivat enää senteissä ja sekunneissa laskettavissa. Raskaasti huohottava nuori mies tiedosti haasteen jäävän myös viimeisekseen, sillä takaisin luhistuneen rakennuksen suojiin hän ei millään selviäisi. Samaiselle keitaalle saapuneen täkäläisen läsnäolosta ei sokaistuneella haltialla ollut vielä pienintäkään aavistusta.
Yönkulkijan uuvuttua taas hyväksi toviksi harkitsemaan, jaksaisiko hän vielä jatkaa vai luovuttaisiko suosiolla ja kuolisi siihen paikkaan, oli hän kuulevinaan pehmeitä, verkkaisia askelia taustaltaan. Väsynyt ja sekava mieli kuittasi nuo äänet kuitenkin vain omiksi kuvitelmikseen, kunnes haltia tunsi jonkun tarttuvan vaatteisiinsa ja alkavan repiä kuihtunutta ruhoaan sangen kovakouraisesti suuntaansa. Nuorukainen yllättyi niin perinpohjaisesti, että hän vetäisi vahingossa hiekkaa henkeensä ja rupesi yskimään rajusti. Mitä ihmettä oli tapahtumassa? Kuka tai mikä hänen kimppuunsa oli hyökännyt? Liekö asialla ollut tavallista häikäilemättömämpi haaskalintu, vaiko jokin suurempi peto? Vai oliko hänen ruumiinsa tulossa vielä viimeisillä henkäyksillään ryöstetyksi? Tuntemattoman huulilta kirvonnut äänekäs manailu vahvisti kyseessä olevan kaksijalkaisen, ja mitä luultavimmin vielä ihmisen. Muuta tietoa mies ei tarvinnutkaan vakuuttuakseen kohtalonsa olevan nyt viimeistään sinetöity. Viimeksi kiroilu oli säestänyt vain kipeitä iskuja kylkeen tai päähän, mihin musta haltia tiesi jo varautua.
Nuorukainen oli aivan varma siitä, että hänet aiottiin tappaa. Oikeastaan hän ei edes pahemmin jaksanut vastustella ajatusta. Hyvä vain jos lähtisi nopeasti ja kivuttomasti, kuin kituisi tässä kuumassa ja korventavassa pätsissä ties kuinka pitkään. Missä tahansa muussa tilanteessa soturi olisi tietenkin valpastunut ja valmistautunut viimeiseen iskuunsa, pistääkseen viholliselle kampoihin tai viedäkseen tämän mukanaan tuonpuoleiseen. Nuoren miehen motivaatio moisiin sankaritekoihin oli kuitenkin jo tehokkaasti tyrehtynyt. Lieni aika lukea vain kuolinrukous, jota riutunut haltia alkoikin pian huulillaan tavailla, koettaen itsepintaisesti unohtaa piinansa. Yleensä tosin juhlava puhe pidettiin vasta, kun oli uhrauduttu jonkin tärkeän tavoitteen eteen, eikä nuorukaisen viimeisintä tempausta voinut missään määrin kuvailla kunnialliseksi. Musta haltia ei ollutkaan aivan varma, oliko hänellä oikeutta edes lausua jumaltensa nimiä, mutta vaikka sanansa olisivat sitten kaikuneet korkeammilla tahoilla kuuroille korville, oli parempi ainakin koettaa onneaan kuin katua myöhemmin.
Hartaat pyynnöt armosta ja anteeksiannosta katkesivat kovalla pärskähdyksellä nuorukaisen vajotessa rintakehäänsä myöten viileään veteen. Sumuinen mieli selkeni lähes kertaheitolla, mutta lihaksiin sinkoilevat, vaistonvaraiset impulssit eivät tahtoneet löytää vastakaikua. Musta haltia oli aivan lopussa. Niinpä miehen yritykset pelastautua jäivät lähinnä säälittävään raajojen nykimiseen ja runsaaseen pulputukseen. Kummallista, kuinka kipeästi hän oli veteen haikaillut, ja nyt kun tuo suloinen neste suorastaan syleili itseään, tuli haltialle vielä kovempi tarve päästä siitä eroon. Liika oli aina liikaa. Ehdittyään jo epäillä vieraan tarkoituksena olleen vain hukuttaa hänet rantaveteen, tunsi nuorukainen taas tiukan otteen nutussaan, ja siinä samassa hänet kiepautettiin ympäri ja nostettiin turvallisesti pinnalle. Perusteellisesti uitettu soturi haukkoi henkeään ja koetti turhaan tähyillä yllään häälyvää henkilöä, joka äimistyneistä äänistä päätellen oli löytöönsä yhtä tyytyväinen kuin asiakas, joka oli ostanut pussillisen perunoita, mutta huomannut saaneensa sian säkissä.
Musta haltia lieni aavikolla suunnilleen yhtä yleinen näky kuin kameli jäätiköllä. Oikeastaan hänen kansaansa ei pahemmin tavattu juuri missään maailmankolkassa, ainakaan niinä vuorokaudenaikoina, joina päivänvalvojat olivat tottuneet liikkumaan. Milloin tummahipiäisiin muukalaisiin kuitenkin törmättiin, ei heitä katsottu järin hyvällä, ja kohtelu oli sen mukainen. Pimeyden kätyreiden ilmaantumista tienoolle pidettiin aina huonona enteenä. Niinpä nuorukainen ei olisi pahemmin yllättynyt, vaikka ihminen olisi päästänyt irti ja antanut hänen sittenkin hukkua. Tai raahannut sivummalle ja hävittänyt ruhonsa jollain muulla tavalla, varoen myrkyttämästä puhdasta lähdettä. Hän oli jalolle suvulleen ominaisesti pitkä ja solakka, siinä missä myös silmämääräisesti timmissä kunnossa. Soturi ei siis varmasti ollut harhaillut aavikolla kovin pitkään. Yllään hän kantoi tummaa ja kauhtunutta sotilaspukua, jonka etumus ja hihansuut olivat hopealangalla kirjotut. Iho oli yhtä musta kuin asukin, kuten myös olkapäiden alapuolelle ulottuvat hiukset, jotka lilluivat nyt sekavana verkkona vedenpinnalla. Miehen kasvot näyttivät jokseenkin nuorilta, vaikka haltian ikää nyt oli muutoinkin vaikea arvioida. Oikealla poskella viisti aivan hiljattain umpeutunut arpi muistona, ja muualla kehossa oli liuta lisää viiltoja, joita tosin edellisestä poiketen oli hoidettu, ja paranisivat luultavasti itsestään. Vaikka mitäpä toivoa yönkulkijalla olisi enää ollut?
Musta haltia erotti vain hämärät ääriviivat armottomasta vapahtajastaan, joka päästäisi hänet pian kaikista kärsimyksistään. Syynä nuorukaisen lähes olemattomaan näkökykyyn ei tosin suinkaan ollut hänen silmiään suojaava musta side, vaan jo luontaisesti herkempien verkkokalvojensa palaminen auringossa. Toisinaan näkö saattoi palautua entiselleen, mutta ilman hoitoa siihen kuluisi helposti kuukausia. Miksi hän edes ajatteli moisia, kun kohtalonsa oli tämän tuntemattoman raakalaisen käsissä? Haltia antoi päänsä hervahtaa sivulle ja huokaisi vaimeasti. Mitähän tässä olisi nyt pitänyt todeta? Joskus oli toki parempi olla vaiti, jos ei keksinyt mitään sanottavaa, ja näin avuton tilanne veti väkisinkin hiljaiseksi. Missään tapauksessa musta haltia ei aikonut anella tai suostutella päivänvalvojaa säästämään henkeään. Moinen käytös olisi vain lisännyt hänen häpeäänsä. Toisaalta, olihan hän saavuttanut lähteen osittain toisen avustuksella. Niinpä nuorukainen rahisikin sanan ”Kiitos”, jota olisi voinut pitää melkein röyhkeytenä kuolemaantuomitun huulilta. Se tuntui sopivalta.
|
|
|
Post by Tylppy on Sept 10, 2008 17:54:50 GMT 3
Kullan keltaiset silmät tuijottivat hievahtamattakaan mustaihoisen haltian kasvoja. Näky oli hämmästyttävä. Miten iho saattoikaan olla noin tasaisen...pimeä. Käsivarttaan vasten nojaavan haltian pää retkahti juuri sopivasti antaakseen tilaisuuden aavikonasukille ihmetellä suippoja, pitkiä korvia ja ennen kaikkea sidettä silmien tiellä. Cierna oli toki kuullut näistä hassukorvaisista ja mustista haltioista. Julmia raakalaisia, kaiken pahan alkuja ja loppuja, kuoleman ja tautien tuojia. Mustat olennot repivät lapsilta raajat, ja pistivät karjaan niin että ne valuivat kuiviin kituen ja kärsien. Olennot raiskasivat naiset, nuoret, aikuiset ja vanhuksetkin. Miehiltä nämä tappoivat ensin perheen niin, että nämä katselivat. Vasta sitten miehet saivat kokea riuduttavan kuoleman mustien kädessä...ja mitä hän teki!? Piteli vedessä lilluvaa mustaa sylissään sen sijaan, että olisi käyttänyt lainaamaansa miekkaa lihaveitsenä. Kiroten mielessään ja tuskaisesti ähkäisten Cierna vilkaisi taivaita. Häntä ei todentotta kohdeltu myötämielisesti. Minkä suuren synnin hän oli nyt ehtinyt tekemään? Tai mitä pahaa hän oli onnistunut tekemään edellisessä elämässään, että nyt joutui toistaan toistaan ikävämpien ja tuhoontuomittujen tilanteiden orjaksi. Kenties hän oli pissinyt jonkun aamutupakkaan tai muuta vastaavaa.
Vesi imeytyi aina nahkaan saakka. Ja vesi oli ikävän märkään rutistuessaan kiinni jokaiseen kankaassa olevaan sopukkaan. Ciernaa jopa kylmäsi helakan lämpimässä ilmassa. ”Kiitos” sana kajahti mielessään manailevan aavikkolaisen korviin. Tilanne kävi sietämättömäksi aavikkolaisen tilanneymmärryksen mukaan. Nyt hänen oli entistä vaikeampi livahtaa paikalta ja jättää mokoma luonnoton yksilö tuonne mätänemään. Periksi antanut mumahdus purkautui punakoilta huulilta otteensa kiristyessä haltian ympärillä.
Kauniisti veteen napaansa asti kastunut aavikkolainen paransi asentoaan vedessä. Haltian liikuttelu tuntui kuin olisi raahannut perässään suurta kuollutta kamelinpoikasta. Cierna punnersi ja retuutti kuuliaisesti nuorukaisen parempaan asentoon – itseään ajatellen parempaan. Haltia kohosi vedessä Ciernan ujuttaessa kätensä mustien hiusten alta pitkin niskaa toiselle olkapäälle saakka. Vapaalla kädellään Cierna joutui tekemään jotain hyvin tavatonta, ja sopimatonta. Kenolleen notkahtaneisiin kasvoihin koskeminen sai veren hyytymään aavikkolaisen kehossa. Varovaisesti, ja hetkenä minä hyvänsä kämmen valmiina lätkäisemään aavikon asukki tarttui kiinni kapoiseen leukaan. Siteellä peitetyt kasvot itseensä kohden aavikkolainen tunsi helpotusta. Kulkijan sentään oli täysin sokea! Luojalle kiitoksiaan aavikkolainen lähetteli ettei joutunut kohtaamaan silmiä. Ties millaiset myrkkysilmät olisivat odottaneet peitteen takana. Vastenmielisyyttä tuntien, ja irvistys kasvoillaan Cierna piteli haltian leukaa sormillaan pakottaen suuta aukeamaan. Hellästä kohtelusta sai kuitenkin aina vain haaveilla.
”Noh...avaa se monttusi”, käyvä käsky luontui aavikkomailla ymmärretyksi yleiskieleksi, jota käytettiin myös aavikon kaukaisimmissa kaupungeissa. Omaa kieltään muukalainen tuski ymmärsi, vaikka kiusallaan Cierna olisi voinut hankaloittaa tilannetta...mutta omaksi parhaakseen haltiasta, muukalaisesta eroonpääseminen nopeasti oli paras suunnitelmansa. Tummien huulten raottuessa aavikkolainen ei voinut olla vilkaisematta vaaleiden hampaiden lomaan. Oliko sen kielikin musta? Oliko tilanteeseensa olemassa yhtään epämukavampaa yhdistelmää? Hetki hetkeltä aavikkolainen oli enemmän ongelmissa ja siinä samalla hänessä velloi luvaton määrä uteliaisuutta. Kullankeltaiset silmät tarkastelivat nuorukaista yhtämittaan. Mies oli nuori, ja tahtomattaan nuoren naisen mieleen muistui mielikuva isoveljestään joka jokseenkin taisi olla samaa ikäluokkaa haltian kanssa. Analysoiminen veljensä ja nuoren haltian ikäluokan välillä herpani tuleen tummien huulten avautuessa. ”Noin, onnistuihan se. Odotahan...tässä. Juo”, käsi oli irronnut rutistamasta leukaa jokunen hetki aikaisemmin. Ja nyt vaatimaton määrä vettä kimalsi kämmenen keskellä. Sormien lomasta tipahteleva vesi kasteli tummaa ihoa ennen kuin vaivainen määrä vettä kasteli alahuulen, jättäen jopa pienen määrän vettä juotavaksi. Liikkeen Cierna toisti muutamasti, antamatta auringossa rakoille palaneen nauttia vettä liiaksi. Tarkoituksensa mukaisesti aavikkolainen olisi antanut haltian nauttia vedestä vielä vähän, mutta kellertävä katse oli kulkenut ohi vaivalloisesti elonnyöristä kiinni pitävän kehon. Ciernan huomion kiinni veden kääntyminen punertavaksi heidän ympärillään. Kankaaseen kiinnipalanut veri irtoili pinttyneestä muodostaan nestemäiseksi, ja muodosti kaksikon ympärille punaisia renkaita. Kenties haavat olivat auki ja soivat punaiseen, ympyrämäiseen kehykseen lisäsäväyksen veden kutittaessa haavojen täyttämää selkämystä. Oli turha mainita, että näky sai naisen tuntemaan olonsa yhtään mukavammaksi. Oli kuin kohtalo olisi pakottamalla pakottanut aavikkolaisen kiduttamaan itseään vielä ventovieraan läheisyydessä. Mustahan vuoti vielä kuiviin, mutta eikö se ollutkin oikein? Kohtalokas kirous irtoi väkisinkin kireäksi virittyneiden hampaiden takaa kun taas mentiin.
”Kuule...pysyhän tajuissasi. Sinut pitää vielä saada ylöskin täältä vedestä ja jos nyt alat miettiä unimaailmoja, niin varoitan sinua. Pistän skorppionin tanssimaan selälläsi jos nyt menen nukahtamaan”, ääni oli kuin äärimmäisyyksiin kiristetty viulunjousi. Naisen, nuoren naisen ääneksi sen kyllä ymmärsi, muttei vihermaiden naiset puhuneet noin. Ruokoton, rohkea ja ylimielinen puhetapa olivat ominaisia varsinkin sotilaille, kalastajille, metsänpeikoille – muttei nuorille neitokaisille. Vihremaiden naisethan olivat myös palladien ja laulujen mukaan heiveröisen hentoisia, helliä ja rakastavia, mutta tämä yksilö oli kaukana siitäkin. Ronskisti vettä juottanut käsi laski haltian rintakehälle. Soturin asu sai Ciernan rypistämään kulmiaan. Hopeaiset kirjailut olivat kauniita ja taidokkaasti tehtyjä, mutta tuskinpa kukatahansa vähäpätöinen sai asuunsa hopeaa? Ei heidän kansansa ainakaan koskaan pukenut vaatteisiinsa mitään noin koristeellista. Paidan kaulusta pitelevän soljen vaaleat sormet avasivat. Päättäväisin elkein tumman mustaa ihoon verrattuna vaaleat sormet kulkivat kaulukselta rintakejän yli. Kangas väistyi mustan ihon tieltä aavikkolaisen riisuessa puvun yläosaa. ”Huooh...miten typerä sinäkin olet ollut. Liikkua nyt näin onnettoman ohuen kankaan kanssa täällä. Minun pitää riisua tämä..odotas...mitenköhän...” lienikö aavikkolaisen puhe enemmin puhetta itselleen vai haltialle, sillä haltia, tai pikemminkin räsynukke joutui sellaiseen höykytykseen että oksat pois. Kädet, joita uskomuksen mukaan oli vain yksi pari, niin nyt niitä käsipareja tuntui oleman useamman kappaletta. Jokapuolelta kiskottiin ja revittiin. Vesi molskahteli sitä mukaan kun aavikkolainen vääntelehti paikoillaan ja keikutti samalla haltiaakin. Tehden tietenki olosta entistä märemmän ja epämukavemman.
Aavikkolainen näet kiskoi haltian horjuvaan istuma asentoon. Vedestä painavissa kankaissa kulkeva Cierna nousi vedestä polvistuakseen uudestaan veteen, haltian toiselle sivulle. Mustaa olentoa rieputtava olento tuuppasi kaarevassa asennossa istuvan haltian olkaansa vasten. Käsivarret nyt molemmat vapaina aavikkolainen sai toisen käsivarren paljaaksi. Ja suoritettuaan saman toimen piteen monen ähkäisyn ja manauksen ja huokauksen jälkeen toisellekin puolelle, lojusi musta kangaskasa viimein hylättynä rantavedessä. Haltian mustat hiukset sekoittuivat aavikkolaisen kastelluihin pitkiin hiuksiin kun Cierna katseli paljasta selkää. Pienoinen yskähdys ja muutama arviova naputus kielenkannoissa oli omiaan kertomaan aavikkolaisen mielipiteen näkemästään. Elämässään lukuisia palohaavoja nähnyt aavikkolainen koki jopa pienen määrän yllätystä nähden miten ruokottoman pahoja jälkiä musta omasi. Hiekanmuruset leikkivät kilpaa haljenneiden ihojuomujen joukossa. Lihasneste kimalsi haavojen reunamilla kilpaa veden kanssa. Veri mikä pieninä juovina muutamista haavoista laski pitkin selkää laimeni kahden edellä mainitun sekaan. Aavikkolaisen kaapujen peittämää rintakehää vasten nojaava puolikuollut, sokea olento oli kerrassaan säälittävän surkea aavikkomatkailija. ”Lupaan, että tämä sattuu sitten oikein kunnolla.” Ja mikä niin? Oli riittävän pelottavaa kun toinen aavikkolaisen käsivarsista kulki leuan alta jatkaakseen matkaa olkapäälle. Paljas, pehmeä kämmen puristi taas niin jumalattoman kovaa, että luussa tuntui, mutta se ei ollut mitään verrattuna seuraavaan. Mustan selän takana vapaana liikkuva käsi keräsi jälleen vettä. Ei kuitenkaan kämmeneeseen, vaan ennalta märkä hiha painui uppeluksiin. Vettä valuen ja tummaksi tummunut kangas tiputteli kylmiä vesipisaroita pitkin selkää, kunnes viimein käteen kangasta keräten Cierna puristi vettä suoraan haavoille. Uudestaan ja uudestaan. Kerta toisensa perään aavikkolainen lasketteli vettä haavoihin, niin kauan kunnes entuudestaan tunnettu kipu turtui viileän voiman alla.
”Pystytkö kampeamaan pystyyn? Jos autan? Vai jätänkö sinut tähän? Taatusti jätän, jos et nouse. Eli niin..sinulla ei juuri nyt ole vaihtoehtoja...” loppupuheensa oli lähes hepreaa muistuttavaa muminaa kun aavikkolainen oli jo liikahtamassa noustakseen viimein tuosta märästä lammikosta.
|
|
|
Post by R.C. on Sept 15, 2008 22:06:19 GMT 3
Vilvoittava vesi tuntui auringon polttamasta nuoresta miehestä kuin suloiselta siunaukselta tai viimeiseltä voitelulta. Musta haltia nautti täysin siemauksin ympärillään läikkyvästä märkyydestä, vaikka se liimasikin likaiset vaatteet inhottavasti ihoa vasten ja sai kevyet nahkasaappaat painamaan lähes tonnin. Mikäli soturin voimat olisivat suinkin riittäneet, eikä vihollinen olisi hengittänyt aivan niskaansa, olisi hän melko varmasti riisunut itsensä ilkosilleen ja lillunut lähteessä aina viimeiseen henkäykseensä saakka. Vesi lievitti ihanasti palaneen hipiän poltetta ja turrutti lukuisten haavojen tuottamia tuskia. Musta haltia sulki hetkeksi silmänsä ja kuvitteli kuolevansa edes hitusen onnellisempana. Mitä hyvänsä julmuuksia ihminen olikaan varalleen suunnitellut, eivät ne tekisi tyhjäksi tätä autuasta tunnetta. Yönkulkija ihmetteli lähinnä sitä, miksei paikalle ollut jo rynnännyt lisää huutavia ja meuhkaavia raakalaisia? Vai oliko ihminen keitaalla yksin? Eipä silti, etteikö nainen olisi onnistunut häntä omin voiminkin tappamaan. Lapsikin olisi siihen pystynyt.
Muukalaisen aikeet eivät silti tuntuneet vastaavan soturin hartaita odotuksia. Nuorukainen sävähti tuntiessaan leukansa puristettavan äkisti pihtimäiseen otteeseen. Mitä peijakasta päivänvalvoja oikein kuvitteli puuhaavansa? Musta haltia ei tahtonut aluksi lainkaan hahmottaa toisen tarkoitusta. Maidonvalkeat silmät rävähtivät tumman siteen alla selälleen ja katse yritti turhaan tarkentua edessä olevaan henkilöön. Tokkopa nuori nainen aavisti, ettei musta rätti suinkaan kielinyt haltian sokeudesta, vaan päinvastoin suojasi ja paransi näköään kirkkaassa päivänvalossa. Tai olisi ainakin parantanut, ellei kirottu aurinko olisi jo aiheuttanut liian suuria vaurioita verkkokalvoilleen. Moni muukalainen oli tehnyt yönkulkijoiden kohdalla saman erehdyksen, ja useampi heistä oli kärsinyt väärästä luulostaan jälkeenpäin. Tältä erää kaikki, mitä nuorukainen saattoi erottaa, oli kuitenkin enemmän tai vähemmän utuista ja epäselvää. Pelkän kuulonsa perusteella soturi saattoi silti päätellä ihmisen olevan vasta elonsa alkutaipaleella. Ponnistelu, jota hänen liikuttelunsa oli toiselle tuottanut, tuki sekin mielikuvaa nuoresta naisesta. Mutta miksi vieras viitsi nähdä hänen eteensä näin paljon vaivaa?
Leukaluihin pureutuneita sormia seurannut tyly tiuskaus sai haltian hämmentymään entistäkin enemmän, ja juuri äimistys riitti luultavasti lievittämään miehen kunnian saamaa kolausta. Kohtelihan vieras häntä selvästikin kuin jotain vajavaista eläintä, pakottaessaan huuliaan tällä tavoin erkanemaan, aivan kuin ei muilla tavoin olisi saanut viestiään perille. Hieman näreissään suostui nuorukainen silti tekemään työtä käskettyä, jolloin toinen saattoi havaita, ettei hänen kielensä ollut suinkaan musta, eikä edes kaksihaarainen. Se oli niin tavallinen kieli kuin kielen olisi voinut kuvitella olevan. Haltian hampaatkin olivat valkeat ja sievät kuin helmet, eivätkä julman terävät kuten pedolla. Noin kauniin virheettömiä rivejä olisi sietänyt jopa kadehtia, vaikka ei muista piirteistään olisi pitänytkään! Yönkulkijan pahastus laantui vähitellen hänen aistiessaan pirskotetun veden huulillaan. Kuinka taivaallinen tunne tuo olikaan, kun kylmä neste norui alas kuivuuden kuristamaa kurkkua! Haltia joi ahnaasti, välittämättä veteen sekoittuvasta karvaasta vivahteesta. Mies olisi tuskin välittänyt, vaikka toinen olisi tyrkyttänyt hänelle myrkkyä, kunhan vain sai viimein juodakseen.
Odottamaton laupeudenosoitus lopahti liiankin pian, kun muukalainen vaikutti saaneen taas muuta ajateltavaa. Kärkäs varoitus meni tokkuraiselta nuorukaiselta hieman ohitse. Pitikö miehen siis pysyä tajuissaan, jotta vieras olisi voinut kiduttaa häntä jotenkin? Soturi rypisti kulmiaan, mutta ei ottanut asiaan sen kummemmin kantaa. Tuupertumisen vaara tuntui joka tapauksessa pienentyneen nyt, kun nielty vesi alkoi jo elvyttää elimistöä. Joutuessaan pian yltympäriinsä riuhdotuksi ja revityksi sattui haltia tosin miettimään, josko skorpioni olisi sittenkin ollut siedettävämpi vaihtoehto? Raakalaisen häslääminen hänen sotilaspukunsa kimpussa kun aiheutti sellaiset kivunaallot, että mies saattoi hädin tuskin muuta kuin haukkoa henkeään ja puristella rystyset kalveten nyrkkejään. Eikö tämä ollut hiukan sopimatonta? Jos nainen halusi ryöstää vaatteet päältään, niin olisi vaatinut suoraan! Samassa haltia tajusi kaulallaan riippuvan nyörin olevan vaarassa paljastua, ja nappasi nopeasti kiinni nauhan jatkeena olevasta pienestä nahkapussukasta, kätkien sen visusti kämmenensä sisään. Mikäli raakalainen yrittäisi anastaa jalokiven, hän heittäisi sen mieluummin veteen ja antaisi hukkua lähteeseen.
Nuorukainen huokaisi syvään muukalaisen saavutettua viimein kummallisen tavoitteensa ja viskattua paitansa rantaveteen. Riuskat otteet toivat hänen mieleensä kansansa soturittaret, jotka olivat lähes poikkeuksetta yhtä karskeja ja lujatahtoisia kuin miespuoliset toverinsakin. Kuun kansan armeijassa kun ei katsottu hakijoiden housujen sisään. Haltian helpotus oli kuitenkin ennenaikainen, sillä kohta hän joutui taas kovasti pinnistelemään ollakseen voihkaisematta tai purematta kieltään. Kauan vaatteiden alla hautuneisiin haavoihin roiskittu vesi kun kirveli niin vietävästi! Yönkulkija joutui jo vakavasti harkitsemaan, oliko hän ehkä sittenkin aliarvoinut päivänvalvojan kyvyn tehdä tyhjäksi lähteen tuottaman mielihyvän. Tuska sai mustan haltian hengityksen tihenemään ja sydämen takomaan kahta vimmatummin, mutta ensimmäinenkään huuto ei silti kirvonnut soturin huulilta. Suolaisen hiekan huuhtouduttua kipu alkoi hiljalleen hiipua, ja nuorukaisen pingoittunut ruumis valahti hervottomaksi, suloisen turtumuksen vallatessa kovia kokeneen kehonsa.
Vaan eipä aikaakaan, kun mustaa haltiaa oltiin taas hätistelemässä liikkeelle. Soturi harkitsi jo vakavasti heittäytyvänsä hankalaksi ja jäävänsä mieluummin lähteeseen, kunnes hän kiskaisi itsensä sittenkin horjuville jaloilleen, puolittain naiseen tukeutuen. Nuorukainen otti kuuliaisesti askeleen jos toisenkin, kunnes hän seisahtui aloilleen ja lausui kokonaisen toisen sanansa viimeksi kuluneen vartin aikana: ”Minne?” Kysymys oli erittäin olennainen, eikä soturi aikonut hievahtaakaan, ennen kuin asiasta olisi neuvoteltu. Musta haltia nimittäin epäili, ettei nuori nainen täysin tiennyt, mitä oli tekemässä. Yönkulkija ei aikonut sätkiä vieraan henkilön oikkujen mukaan kuin mikäkin marionetti, mikäli lopputulos olisi yksi ja sama, kuoleminen.
|
|
|
Post by Tylppy on Sept 19, 2008 0:04:30 GMT 3
Hierlikkalaisen mieli tuntui olevan tulessa. Tuskan kuume oli kieputtanut hierlikkalaista jo muutaman viikon, eikä aivoitukset tuntuneet hellittävän ollenkaan. Eivät ainakaan kun heikkokuntoinen nuorukainenkin oli onnistunut tupsahtamaan tielleen. Vai oliko hän tupsahtanut tuonne? Kuitenkin kaikki oli niin solmussa ja päälaellaan ettei pahemmin voineet asiat ollakaan. Aavikkolainen saattoi juuri ja juuri laskea kahdella kädellään rangaistavat tekonsa. Toisaaltaan, kukaanhan ei nähnyt kaikkia hänen tekosiaan eikä todistanut rikkeitä...mutta lapsesta asti opetellut tavat kuiskuttivat pienen paholaisen tavoin naisen korvien välissä. ”Laske irti typerys. Tuo musta on muukalainen luomakunnan pahimmasta päästä. Juo ja lähde. Täytä leilit. Mene jo. Hoida itsesi vain kotiin. Omiesi pariin...” Cierna puraisi alahuultaan tarttuen kiinni lähteestä ylös yrittävään nuorukaiseen. ”Kuka yhtä paholaista kaipaa? Antaisit nyt auringon leikkiä mokoman kanssa. Käristää ja polttaa niinkuin kuuluikin. Lopeta jo. Nyt heti!”
Ääni vaimeni naisen päättäväisyyden kasvaessa. Ehkä hän vain auttaisi toisen varjoon. Eikö hän sitten ollut harrastanut lainrikkomista jo riittämiin? Vaalea aavikkolainen tarttui kiinni kulkijaan tukien toisen nousemisen omille jaloilleen. Huikean pitkä nuorukainen oli huomattavasti auttajaansa pidempi, jolloin Cierna toimi oikein hyvänä tukikeppinä. Nuorukaisen kylkeen itsensä tukien kauttaaltaan uitetun kangasmytyn oloinen aavikkolainen otti muutaman askeleen kohti kiviseiniä. Kenties kauan paikoillaan olevat, kuolleiden rakennusten muistot olivat parempi suoja tummalle kulkijalle, kuin jurtta.
Tai se, mitä suuresta jurtasta oli jäljellä. Kaikille aavikolla eläminen ei ollut niin luonnollista kuin se aavikkolaiselle oli. Ja kaikki...eivät todellakaan selvinneet ankaran luonnon kynsissä. Hiekkaan hautautunut muisto lihaisasta olennosta, kamelieläimestä ja omistajastaan olivat olleet hiekkaisessa haudassaan aina siihen asti – kun tuuli kaivoi ruumiit taas esiin. Ja aavikkolainen, jos kuka osasi käyttää hyödykseen muiden jälkeensä jättämää? Aavikkoelämä vaati uhrinsa, kun taas onnekkaimmille se antoi apuja niiltä, jotka eivät kyenneet kestämään karuja oloja. Cierna oli poiminut matkansa, ja koko elinikänsä ajan kuoleman jälkeensä jättämiä muistoja hiekkakenttien liikkuvista haudoista. Eikä hän ollut ainoa, joka hyväksikäytti ja eli karunluonnon ehdoilla. Mutta hän, kuin muutkaan hierlikkalaiset eivät kuitenkaan olleet niitä ilkeämielisiä ja pahamaisia haudanrystäjiä kuitenkaan (vaikka niin toisinaan väitettiin). Kansa ei nähnyt aavikolla arvoa metallin eri väreille tai painolle. Metalli oli täysin arvotonta silloin kuin maallisemmat asiat olivat lopussa. Hyvällä tuurilla saattoi pienellä määrällä metallia kyetä ostamaan jotain, mutta entäs kun ei ollut ketään kauppaamassa vettä? Tärkeintä aavikon nektaria. Hierlikkalaiset ottivat itselleen huopia ja kankaita, tupakkaa, ruokaa - jos vain suolaus ja kuivattaminen olivat hyvin tehty. Matkaan lähti myös amuletteja, lääkekasveja ja -salvoja, joskus jopa kuolleen eläimen (yleensä kamelieläimen) nahka lähti aavikkolaisen matkaan mukaan.
Mutta nyt hiekkainen, suuri hautuumaa oli tuonut eläväisen aavikkolaisen eteen. Onnettoman kaksijalkaisen, joka viimeisilläkin voimillaan aikoi pitää kiinni pienestä määrästä elinvoimaansa. Kituen ja kärsien vieras taisteli vastaan aavikon julmaaluontoa. Luovuttamatta ja yllättävän rohkeasti Ciernan silmissä, ja siitä aavikolla ikänsä kulkenut nuorikko oli valmis antamaan pisteen ulkopuoliselle olennolle. Ja vielä jopa sellaiselle, joka kärsi valossa ja kirkkaudessa monta kertaa pahemmin kuin muut.
Edelleen kuitenkin äänet, jotka kielsivät ja varoittivat tekemästä enää yhtään haltian eteen hautautuivat mielestä, kun nuorukaisen ääni rikkoi naisen ihmettelyn mistä mies oli repinyt sitkeytensä. Kysymys sai määrätietoiset askeleet kivikasaa kohden seisahtumaan äkisti.
”Miten niin minne? Suojaan tietysti. Tuonne” kiviseiniä kohden Cierna nyökkäsi – kunnes taas muisti että (uskomuksensa mukaan) sokeahan ei mitään nähnyt. ”Vien sinut tuonne kiviseinien sisälle. Siellä on varjoa ja viileää. Näet, jos jäisit nyt tähän niin muutamien tuntien päästä nouseva aamuaurinkokin on riittävän kuuma tekemään sinusta lopun...", Cierna otti askeleen ja odotti nuorukaisen lähtevän mukaansa "...puhumattakaan mitä sitten päivä toisi mukanaan. Ja uskoisin, että olet saanut hetkeksi aikaa tarpeeksi aurinkoa. Haavasi vain pahentuvat kuumassa, ja tuolla on paras paikka tointua.”
Kullankeltaiset silmät tarkastelivat hetkisen maahan kiinni jumahtanutta nuorukaista, kunnes kasvot kääntyivät olan yli kohti kamelieläintä. Eläin uitti edelleen turpaansa veden viileydessä ryystäen kuuluvasti vettä sisuksiisan. Terävä vihellys sai eläimen muljauttamaan korviaan kerran ympäri ja nostamaan naamansa vedestä. Ciernan huulilta karannut kutsuääni sai eläimen päästämään erikoisen äänen. Mylväyksen, joka kuulosti niin karjaeläimen kuin hevosenkin sekasoinnulta. Neljän suuren ja pitkän askeleen tahtiin helisevät koristeen eläimen jaloissa kertoivat sen lähteneen liikkeelle. Laiskanpulskea eläin lähti taivaltamaan kohti kaksikkoa kiireettä ja mahdollisimman pitkäveteisellä asenteella.
|
|
|
Post by R.C. on Sept 20, 2008 22:56:20 GMT 3
Soturi toimi toisin kuin tiesi tai tunsi paremmaksi. Hän pisti litisevää saapasta toisen eteen, vaikka väsynyt ja häpeän kalvama mieli oli jo monta kertaa ehtinyt luovuttaa. Jospa aavikoiden sitkeä neitonen olisikin aavistanut hänen henkisen heikkoutensa, olisi tämä kukaties antanut nuorukaisen kaatua niille sijoilleen. Silti musta haltia ei valittanut, ei vastustellut, kun häntä ravisteltiin vähitellen takaisin kiinni elämänsyrjään. Mikä ihme häntä muka kantoi eteenpäin, vaikka tunnelin päässä ei näkynyt tuikahdustakaan valoa? Ai niin, tuo nuori nainen tietysti, sangen omituinen päivänvalvoja, joka näytti päättäneen saattaa laupeudentyönsä päätökseen. Turha velttoilu ei yhtä kaikki tullut nyt kysymykseen; Aavikkolainen vaikutti nimittäin naiselta, joka ei raavaan miehen nyyhkytystä kovin pitkään katselisi, vaan vetelisi pitkin korvia tai lampsisi matkoihinsa. Niinpä soturi pisti kävelyssä parastaan, vaikka kaikkia paikkoja särki ja voimaton ruumis harasi jokaisella askeleella vastaan. Samalla musta haltia mietti mielessään, miksi ihminen edes vaivautui takiaan? Tämä ei tahtonut millään iskostua yönkulkijan ymmärrykseen. Hän ei tiennyt, kuka muukalainen oli, tai miltä tämä näytti, mutta se tosiasia, ettei toinen ollut vielä koettanut tappaa häntä, pakotti nuorukaisen luottamaan henkensä tuntemattoman varaan.
Aivan joka suhteessa ei musta haltia muukalaiseen silti luottanut. Kateus toisen omaisuutta kohtaan oli ennenkin muuttanut mieliä ja murtanut vankempiakin ystävyyssuhteita. Hän puristi yhä pientä pussukkaa tiukasti nyrkissään, tuntien hyvin sen sisällön. Sametin suojissa oli sievä, taivaansininen jalokivi, täydellisen soikea, raavaan miehen peukalonpään kokoinen korundi. Tähtisafiiria pidettiin yleisesti hyvän onnen tuojana, ja sen heijastaman kolmen, tähteä muistuttavan valojuovan ajateltiin edustavan toivoa, uskoa ja kohtaloa. Jalokivi oli oikein ihastuttava yksilö, ja moni olisi varmasti halunnut saada sen omakseen, vaikka ei maallisesta mammonasta perustanutkaan. Nuorukainen ei kuitenkaan ollut niin turhamainen, että olisi varjellut harvinaista korundia pelkän kauneutensa tähden. Olihan se ollut hänellä syntymästään saakka. Se oli hänen ainoa linkkinsä vanhempiinsa, ja vaikka nämä eivät pojastaan varmasti enää kovin ylpeitä olleetkaan, oli se myös viimeinen muisto kodista ja onnellisesta lapsuudesta. Safiiri oli kuin hänen sielunsa, eikä nuorukainen antanut kenenkään anastaa tai ostaa sieluaan.
Muukalaisen selvennettyä aikeitaan oli musta haltia nyökännyt jurosti ja jatkanut hidasta hoippumistaan suuntaan, jossa kuvitteli raunioiden sijaitsevan. Soturi ei nähnyt kovinkaan selkeästi eteensä, mutta ei myöskään elänyt täydellisessä pimennossa. Miehen helpotukseksi aavikkolainen tuntui sittenkin tiedostavan, mitä yönkulkijalle voisi aamunkoitteessa taivasalla tapahtua. Hän sulatteli hetkisen saamaansa vastausta, kunnes valmistautui lausumaan kokonaisen kolmannen sanansa koko kohtaamisen aikana, joka olisi kenties ollut kiperin kaikista: ’Miksi?’ Miksi autoit minua näin paljon? Miksi pidennät vain kärsimyksiäni? Vieraan äkillinen vislaus sai soturin nielaisemaan kuitenkin kysymyksensä. Hän kuulosteli epäluuloisena kutsun kohdetta, kunnes tajusi sen olevan vain harmiton kameli. Pieni välikohtaus sai haltian harkitsemaan kuitenkin tarkemmin siirtojaan. Syitä tivaamalla hän vahvistaisi kukaties vain naisen epäilyksiä tekojensa järkevyydestä, mikäli toinen moisia elätteli. Liekö ihmisen osoittama suopeus oli sittenkin vain hetken hairahdus tai omatunnon pistos, verrattavissa säälinhäivään, jonka teurastaja saattoi tuntea painaessaan lihaveitsen kädestään syövän naudan kurkulle?
Viimein välimatka raunioille kuroutui umpeen, ja kaksikko sukelsi matalan katon alle. Rappeutuneen majan suojiin päästyään tunsi soturi jalkansa osuvan johonkin kovaan esineeseen hiekan seassa. Hän pysähtyi niille sijoilleen ja erkani neidon tuesta maahan polvistuakseen. Musta haltia haali käsiinsä miekan huotrassaan ja perääntyi selkä kumarassa kauemmas toisesta, jääden seinänvierustalle kyyhöttämään. Nuorukainen rohkeni vihdoin laskea otteensa kaulanauhastaan. Nyt hänellä oli sentään katanansa, ja jos toinen yrittäisi jotain luvatonta, niin... Haltia joutui tosin arvailemaan, mahtoiko hänellä riittää voimia käsitellä asettaan? Ihmisen oli parempi uskoa asian olevan näin. Loppujen lopuksi nuorukainen oli kuitenkin huolissaan aivan muista asioista. Hän epäili nimittäin nuoren naisen kutsuneen ratsuaan pikaista lähtöä silmällä pitäen, ja yksinäisyys oli nyt pahinta, mitä nuori mies saattoi kuvitella. Kummallista, kuinka nopeasti mieli saattoi muuttua. Yhdessä hetkessä haltia oli uskonut muukalaisen tappavan hänet, ja toisessa hetkessä hän suorastaan toivoi tämän jäävän luokseen. Olihan päivänvalvoja silti tyhjää parempaa seuraa. Vaan aikoiko neito kääntää hänelle tässä vaiheessa selkänsä? Se oli kuin olisi heitetty hukkuvalle laudanpätkä, johon tarrautua, ja jätetty sitten aavalle merelle oman onnensa nojaan.
Miten muka nuorukainen olisi suostutellut vieraan jäämään? Eihän hänellä ollut tarjota naiselle minkäänlaista maksua vaivoistaan, ei kiitosta kummempaa palkkaa avustaan. Eikä päivänvalvojalla ollut muutoinkaan mitään moraalisia velvoitteita vihollistaan kohtaan. ”Pidin teitä ihmisiä raakalaisina...”, totesi yönkulkija äkisti, vaimeasti yskähtäen, ”...mutta jo toistamiseen... nan’Dei pelastaa henkeni...”, hän jatkoi hivenen päätään kallistaen, ”...joten, kukaties erehdyin suhteenne.” , viimeisteli haltia lauseensa, jota hän oli haudutellut jo aikansa, asetellakseen sanansa varmasti oikein. Todellisuudessa soturi ei tietenkään uskonut näin lapselliseen selitykseen, todistettuaan jo liian monen leiriin kannetun, kidutetun ja surmatun toverinsa kohtalon. Puistattavin kaikista oli varmasti ollut nuori soturitar, jonka hiukset oli kirjaimellisesti revitty päästä, nenä ja korvat silvottu irti kasvoista, silmät kaivettu kuopistaan ja... Nuorukainen uskoi muistavansa tuon karmaisevan näyn koko lopun ikäänsä, ja se vakuuttaisi hänet kerta toisensa jälkeen päivänvalvojien sisimmässä kytevästä pahuudesta. Musta haltia oli ehkä pikemminkin halunnut vain antaa tunnustusta tälle poikkeukselliselle yksilölle, joka oli ylittänyt oman inhimillisyytensä rajat. Tai sitten hän yritti vain pelata aikaa. Nuorukainen näytti joka tapauksessa hieman alakuloiselta, aivan kuin haltia olisi halunnut sanoa vielä jotakin, johon hänellä ei ollut oikeutta.
|
|
|
Post by Tylppy on Sept 22, 2008 20:37:33 GMT 3
Aikoiko musta uhitella auttajaansa hetimiten hiekan uumenista löytyneellä aseella? Aavikkolaisen ote oli kirvonnut irti mustan läheltä kun hiekassa lojuva esine osottautui poimisen arvoiseksi. Joskaan, se ei näyttänyt aavikkolaisen silmissä yhtään hyvältä. Ennestään tiukat huulet kapenivat entisestään kapoisemmiksi samaan aikaan kun haltia tavoitteli seinänviertä tuekseen. Kumea tuhahdus kumpusi syvältä rintalastan takaa naisen kerätessä kätensä lanteilleen – ja onnistuen olemaan jo tuolla asennollaan päättäväinen ja uhmakas. Puolikuollut mustahan ei alkaisi ryttyilemään täysissä voimissaan olevalle hierlikkalaiselle. Ja juuri sen Cierna oli tiuskaisemassakin asetta pitävälle nuorukaiselle, jos tämä ei olisi alkanut puhumaan. Hänkö ei muka ollut raakalainen? Hänhän nimenomaan oli raakalainen, mutta pahaksi onnekseen säälillä ja myötätunnolla sivelty sellainen.
”Uskotko tosiaan noin?” tummakulmakarva kohosi naisen kasvoilla, tämän katsellessa mustan alakuloisaksi vakavoituvia kasvoja, ”että kaksi, tai ainakin yksi iso ihmiskunnan erehdys osoittaisi ihmisten olevan ...ei raakalaismaisia täystuhoja? ” kysymyksensä kulkija päätti uuteen tuhahdukseen, joita tuona lyhyenä aikana nainen oli päästänyt jo useampia. ”Ehkä sinulla on vain tuuria kohdata heikkoja ihmisiä.”
Äksyhkö sanapari olisi saanut vielä seuraukseen monta muutakin, yhtä kaunista lausetta ellei jokin olisi saanut naista vaikenemaan. Näet lähellä kiviseinien pientä oviaukko kuului raskas mylvähdys. Kamelieläin tapitti suurilla saksanpähkinän kokoisilla ruskeilla silmillään oviaukosta sisään. Pää pitkällä kumaralla se katseli kutsujaansa kuin odotellen kotiin – tai minne ikinä suunta olikaan – lähtöä. Ja juurikin niin Cierna oli ajatellutkin jatkaa matkaa hyvin nopeasti pois keitaalta. Oli siellä musta vieras tai ei. Keidas jos mikä oli pahapaikka törmätä mustan kaltaisiin vieraisiin, joista oli vain vaivaa. Ja ongelmia, jolloin juuri niissä kylpevän aavikkolaisen oli hyvä karata.
Hiekassa rahisi naisen liikkuessa lopulta mustan ohi. Hän teki lähtöä. Hän tunsi palavan halun olla se, joka heitti hukkuvalle puukarahkan jonka kanssa kellua ja uiskennella pinnalla tunnista toiseen.
Kameli piti uuden äänen kun tarmokas ote sulki kouraansa nahkaisen suitsen. Aavikkolainen piteli eläimen suitsista kiinni tuntien märällä hihan suullaan eläimen äkäisen näykkäisyn. Nuo kaksi neitiä eivät tunteneet sopuisan yhteiselämän normeja vaan mittelivät aika-ajoin vain keskenäänkin paremman seuran puutteessa. Eläin kuitenkin murtui omistajaansa notkeammin ja peruutti oviaukosta kahden tai kolmen suuren askelparin verran. ”Minä voin todistaa luulosi vääräksi, ihmiset ovat raakalaisia ja pahoja. Hyvästi.”
Suurena leimuava, nouseva ja kirkas kuu sai kiviseinien sisältä ulos tulevan siristelemään hetkellisesti silmiään. Kameli löntysteli aavikkolaisen vierellä tuntematta mitään poikkeuksellista eroa yön tai päivän välillä. Ainoa vain, että eläin nosti turpahuultaan kiemuralle ylöspäin niin, että sen haukoitellessa tasaiset, ruskean keltaiset hampaat välkkyivät. Kullankeltaiset silmät vilkaisivat murhaavasti kohti eläintä – kuin yrittäen katsellaan lamaannuttaa eläimestä sen väsymyksen. Aavikkolainen itsekin tunsi väsymyksen pureutuvan kiinni mieleensä. Viimeaikoina tasainen, liikkumaton maa nukkuvan ruumiin alla oli kaukainen muisto vain. Sekä sitten oli musta haltiamies kiviseinien sisällä. Kenties vailla ruokaa, sidetarpeita tai edes vilttiä? Oliko hän nähnyt missään mitään repun tai laukun tynkää? Ei kai, tai nainen ei ainakaan muistanut. Kameli äännähti odottavasti, haukoitellen ja lopulta sen polvet notkahtivat veltoiksi. Kameli tumahti hiekkaa pöllyttäen hiekkaan. ”Et voi olla tosissasi” vieraalla kielellä aavikkolainen manasi ja nyki eläintä ylös – onnistumatta. Eläin oli muurautunut hiekkaan kuin iso siirtomaalohkare vuoren rinteen reunalle. Haltia sai kuultavakseen joukon kiroamista paksujen kiviseinien ulkopuolella, kunnes muutaman lauseen jälkeen lankesi odottamaton, täydellinen hiljaisuus.
Haltia sai nauttia yksinäisyyden hiljaisista sävelistä muutaman minuutin kunnes laahaavat askeleet tulivat takaisin. Ihmisestä henkivä kireys sai vaikenemisen tuntumaan kullalta. Cierna nimittäin laahusti sisälle. Painokas, suureellinen huokaus ei päässyt esiintymään yhtä draakisena kun sen oli tarkoitus, sillä hiekkaan tipahtavat kantamukset pitivät suuremman upottavan äänen. Suuri, hartialla kannettu jurttakangas oli paketoitu tiiviisti köydellä yhdeksi nipuksi. Toinen kantamus puolestaan, reppu oli kauhtunut, ja melkein repeili kankaanliitos kohdista. Kiviseinää vasten raskaasti nojaavaa haltiaa Cierna katseli vaiteliaana. ”En peru sanojani, tämä on vain ja ainoastaan tuon uppiniskaisen, ja erittäin pieni päisen elukan vika.”
Hierlikkalainen potkaisi sanojensa päätteeksi jurttakangasta kuin osoittaakseen hyvin raskaspainoisen mielipiteensä asialle. Itsekeskeisen mellastuksen ja manaamisen lopputulos oli viimein se, että musta haltia sai tuntea olevansa ilmaa hyvin pitkän ajan. Vaikka aika olikin alta viidentoistaminuutin mittainen. Kaiken itseriittoisen kiukuttelun jälkeen hiljeni lopulta myös aavikkolainen, joka lösähti istumaan jurttakangasmyttynsä päälle. Kultasilmä painoi kämmenet poskilleen vetäen muutaman pitkän henkosen ilmaa keuhkoihinsa – ehkä jopa hieman myös rauhoittuen.
”Tiedätkö sen tunteen kun tiedät että mihin pitäisi olla menossa, mutta et vain tunnu pääsevän sinne? Nimittäin minun määränpääni tuntuu vaan juoksevan karkuun ja tiputtelee matkan jatkeeksi muhkuroita ja kiviä ja...ja..anteeksi. Hmm..." Synkän, mustapilvisen hiljaisuuden rikkoi aavikkolainen itse hetken hiljaisuuden jälkeen. Hetkeen ei voinut olla varma, oliko nainen ärhennellyt juuri muutaman sekuntti takaperin, sillä nyt tuo ääni kuulosti enemmänkin lohduttoman surkealta. "Hmm...tarvitsetko apua noiden haavojen kanssa? Vai aiotko lyödä minulta pään irti tuon pikku keppisi kanssa?" Ehkä hän, Cierna, saattoi luovuttaa elämänsä ohjenyöreistä tuona iltaa kokonaan. Olihan hän sekoittanut oikean ja väärän niin monesti, ettei kehdannut enää laskea kertoja. Nähtävästikin hänen oli jäätävä yöksi tuohon keitaan syrjään. Kävellen hän ei tuolta lähtisi ja jättäisi kivipäistä kulkuneuvoaan kenen tahansa hyväksikäytettäväksi. ”Nuo ainakin näyttävät kipeiltä, ja ne olisi hyvä saada voideltua yrttisalvalla. Sinulla ei varmaankaan ole sellaista mukana?” reppu liukui pitkin hiekkaa aavikkolaisen availlessa nyörejä. Hiljalleen tummuva ilta sai kuitenkin sykittyä sen verran valoa vielä tuonne kiviseinien sisäänkin, että aavikkolainen suurinpiirtein näki mitä etsi. Ehkä myöhemmin hän tarpoisi taas ulos saadakseen iltanuotion sytytettyä. ”Et nähtävästikään ole paikallisia, sillä vaikutat hyvin ...tyhm...tyhjätaskuisesti lähteneen keskelle aavikkoa” muutaman pehmeisiin kankaisiin käärityn savipurkin, sekä kangasrullan aavikkolainen asetteli eteensä tonkiessaan reppuaan.
|
|
|
Post by R.C. on Sept 24, 2008 0:37:44 GMT 3
Lähes huomaamaton huokaus värisytteli haltian huulia muukalaisen tyrmätessä hänen sanansa suoralta kädeltä. Imartelu ei siis auttanut asiaa, jos sääli oli toisesta silkkaa heikkoutta. Nuorukainen ei nähtävästi millään osannut tulla toimeen ihmisten kanssa. Suhtautuipa hän näihin penseästi tai säyseästi, oli lopputulos aina sama: he lähtivät. Lienikin parempi pysytellä vain hiljaa ja tyytyä kohtaloonsa, sillä rukoilemaan ei yönkulkija aikonut päivänvalvojan edessä ruveta - ei milloinkaan. Nuoren miehen kasvot kovettuivat hänen kääntyessään selvästi sisäänpäin. Soturi veti polvensa tiukemmin rintaansa vasten ja painoi poskensa kevyesti huotrassaan seisovan katanan kahvalle. Neidon tylyt hyvästit kuitattiin pienellä nyökkäyksellä, nurisematta. Eihän toinen tehnyt tässä lopulta mitään väärää, vielä vähemmän yllättävää. Päinvastoin päivänvalvoja tuntui palanneen vain takaisin raiteilleen, mikä oli naisen kannalta varmasti järkevää. Poikkeus oli vahvistanut säännön. Mustalla haltialla ei ollut ihmisten maailmassa ystäviä, eikä sen liiemmin enää omassakaan. Kaikki halusivat hänen kuolevan, joten mitä syytä oli pyristellä?
Nuorukainen sulki silmänsä ja jäi hiljaisin mielin odottamaan lähestyvää aamunkoittoa ja tuhoaan, kiinnittämättä sen suuremmin huomiota ulkopuolelta kantautuvaan sadatteluun. Kiroilu tuntui olevan raakalaiselle varsin luonteenomaista, tilanteesta tai kohteesta riippumatta. Kohta vieras olisi poissa, ja hän olisi taas yksin synkkien aatostensa kanssa. Pian häpeä ja katumus alkoivat nostaa päitään soturin sisimmässä, sammuttaen toivon kipinän ja haudaten hänet syvään masennukseen. Lähimenneisyys tuotti miehelle pelkkiä tunnontuskia, eikä tulevaisuus jättänyt kovinkaan paljon arvailujen varaan. Kukaties hän konttaisi lähteelle vielä kerran ennen sarastusta, joisi kyllikseen ja peseytyisi. Keräisi voimia viimeiseen koetukseen. Nuorukainen kuunteli rahisevaa hengitystään ja sydäntään, joka takoi murheista raskaana rinnassaan. Hän tiesi jo tunnustelemattakin, mistä kylkiluiden välistä terä tulisi upottaa, jotta se osuisi ja lävistäisi elimen kitkattomasti. Yönkulkija ei joutaisi kärsimään toista piinallista päivää auringon paahtamissa raunioissa, vaan ottaisi henkensä mieluummin omin käsin. Miekka tuntui nyt ainoalta, todelliselta ystävältä.
Kotvasen kuluttua nuori nainen marssi kaikeksi yllätykseksi takaisin matalaan majaan, manaillen nurjan mielipiteensä sangen selväksi. Musta haltia kohotti aavistuksen päätään ja kuunteli tuota mekastusta aikansa, kunnes kuittasi toisen kipakan toteamuksen olkiaan kohauttamalla. Tottakai ihminen pitäisi itsekkään sanansa, mitä muuta tältä olisi voinut odottaa? Kas kun vieras ei ollut vetäytynyt mieluummin omaan rauhaansa, sillä löytyihän lähistöltä toinenkin pystyssä pysynyt kivimurju. Vai halusiko tämä pitää puolikuollutta yönkulkijaa silmällä? Soturi ei maininnut mietteistään mitään ääneen. Kiukkupussia ei tehnyt pahemmin mieli puhutella. Niinpä haltia pysyi vaiti ja hievahtamatta, kunnes päivänvalvoja väsyi viimein äksyilyynsä. Nuorukainen oli niin ikään uupunut, mutta hän ei halunnut käydä vielä nukkumaan, ei niin kauan kun yötä oli yhä jäljellä. Jäisihän se todennäköisesti hänen viimeisekseen. Nuori nainen olisi luultavasti jo liuennut paikalta, kun soturi seuraavan kerran heräisi. Toistaiseksi toinen saattoi sentään suoda hänelle muuta ajateltavaa, mikä oli sekin suuri helpotus. Mies tiesi jo paremmin pitääkseen tahattoman palveluksen omana tietonaan.
Eipä silti, ettäkö hän olisi täysin ymmärtänyt toisen ongelman päälle. Nuorukaisella itsellään ei ollut aavistustakaan siitä, mihin hänen olisi pitänyt olla menossa - muualle kuin tuonelan Virralle, tietenkin. Vaihtoehdot olivat jotakuinkin vähissä. Siinä samassa musta haltia tuntui kuitenkin muistavan jotakin, joka sai hänet tutkimaan molemmat märät taskunsa, ja haravoimaan sitten katseellaan lattialle kasautunutta hiekkaa. Hupullinen viitta lojui mustana myttynä viereisessä nurkassa, mutta muuta omaisuutta ei tummahipiäisellä näyttänyt olevan. Ei reppua saati matkasäkkiä. Hän kurottui hamuamaan viitan käsiinsä, löytääkseen sen sisäpuolelle kätketystä taskusta pian etsimänsä. Nuorukainen nakkasi siististi taitellun kartan naisen eteen, oletettuaan toisen olevan eksyksissä. ”En tarvitse enää.”, hän totesi tyynesti, odottamatta sen kummempia kiitoksia. Raakalaisen tekemä tarjous herätti sen sijaan jopa hienoista närkästystä. Aivan turhaan nainen tuhlasi kallista voidettaan tietäessään vallan hyvin, ettei haltia selviäisi aavikolla kovin pitkään. Mistä tuuli mahtoi siis nyt puhaltaa? Yhdessä hetkessä ihminen oli kovin aulis auttamaan häntä, ja toisessa tuokiossa taas valmis hylkäämään kuin rikkinäisen rukkasen. Kiusallaanko toinen tätä teki? Mokoma tekopyhä ja kaksinaamainen... Kaikki ihmiset olivat samanlaisia. Kuvittelivat olevansa jotenkin ylivertaisia, vaikka todellisuudessa lienivät monin tavoin heikompia. Kunhan piti päästä aina tilaisuuden tullen pätemään ja leikkimään laupiasta, vaikka vastapuolen vointi olisi voinut vähempää liikuttaa...
”Tee kuten haluat.”, vastasi soturi sävyttömästi, laskien ”pikku kepin” huotrassaan maahan. Nuoren miehen sisimmässä oli roihahtanut sievoinen suuttumus toisen asennetta kohtaan. Haltia saattoi olla kansansa häpeäpilkku, mutta hänen ei tarvinnut sietää halveksuntaa tältä päivänvalvojalta, jolle kunnia tai moraali ei tuntunut olevan sen kummoisempi käsite. Onneksi yönkulkija oli kuitenkin taitava kätkemään vihansa ja hillitsemään itsensä. Alituinen kyräily ei loppujen lopuksi palvellut ketään, jos kaksikolla oli tarkoitus viettää lopun yötä saman katon alla. Kukaties neidon äänessä kuultava surkeus ja puheliaisuus itsessään saivat hänet myös heltymään vihoittelultaan, mutta mikäli ihminen julkeaisi vielä ilkeillä kustannuksellaan, jättäisi musta haltia tämän tyystin omaan arvoonsa. ”Pakenin.”, tiivisti soturi syynsä heikkoon varustautumiseen. Samalla hän kokeili, oliko nuori nainen todella kiinnostunut taustoistaan, vai löpisikö tuo vain lämpimikseen? Yksittäinen sana oli myös sen verran voimakas, että ihminen saisi itse päättää, haluaisiko kuulla enempää. ”Nimi on Saphire. Sinä?”, töksäytti nuorukainen vielä hetken mielijohteesta kysymyksen, joka oli sivuutettu jo liian pitkään. Köykäisestä puhetavastaan päätellen hän ei suinkaan kuulunut paikallisiin, eikä edes naapureihin, vaan oli kotoisin jostain paljon kauempaa, missä yleiskieltä ei taidettu puhua juuri laisinkaan.
|
|
|
Post by Tylppy on Sept 24, 2008 17:26:05 GMT 3
Muutama kankailla suojattu savipurkki kolahteli yhteen aavikkolaisen asetellessa niitä vieriviereen ja pystyyn. Aavikkolainen avasi muutaman purkin mehiläisvahalevyllä suljetun purkin. Hierlikkalaiset, jotka niinkin tunnettiin suuremmilla osilla aavikkomailla vain varkaina osasivat myöskin käydä kauppaa satunnaisten kauppaporvarien kanssa. Näiltä hiljaisilta, ja kalvakkakasvoisilta kauppiailta sai ostettua lähes mitä tahansa mehiläisvahasta tupakkaan, silkkiin, kahviin, riisiin ja ostereihin. Cierna veti pitkän nuuhkaisun yhdestä purkista ja yskähti äänekkäästi. Oikean salvan nähtävästikin löytäneenä nainen pyyhkäisi silmiinsä nousseet ,muutamat kirvelyn aikaansaamat kyyneleet. Hetken aikaa nainen oli varma, että nuuhkaisu purkista oli saanut nenäontelonsa leimahtamaan tuleen.
Omiin askareisiinsa suuremmaksi osaksi keskittynyt nainen ei huomannut mustan hyvin kätkettyä suuttumusta ja ärtymystä. Hiljaisissa mietteissään kumpainenkin saattoi olla tyytyväinen, sillä jos nainen olisi huomannut mustan kiukun leimahduksun olisi kaksihaaraisen, julman kielen omaavan nainen saattanut saada lisää pontta ladellakseen lisää tylytyksiä ja ilkeitä sanoja, mutta maaginen voima yhdestä tai kahdesta sanasta sai tuonkin kurjan hiljenemään.
”Hmh, kiitos...” purkkien lomasta Cierna kumartui poimimaan kasaan taitetun arkin. Hiljaksiin neito avasi siistit taitokset ja avasi eteensä kartan. Millainen olikaan se tunne kun muutama viileä hikikarpalo nousi otsalle silloin kuin piti ymmärtää jotain, mitä ei oikeasti ymmärtänyt? Kirjaimet mongersivat kartassa niin ikään vinksallaan ettei kultainen silmäpari osannut niitä tulkita. Hän ei myöskään ymmärtänyt kuvailtuja maamerkkejä, kumpuilevaa vuoririntamaa, jokea, keitaanpaikkaa, tai kuivuneen meren tummaa aluetta. Saati sitten, että aavikkolainen olisi ymmärtänyt monisakaraista, kumpuilevaa kuvaa, jonka ylimpään päähän oli taiteiltu aurinko. Ilmansuuntia kuvaava piirros oli taidokkaasti tehty, jolloin kuvan ymmärtämisen sijaan Cierna ihaili vain sen kauneutta. ”En tarvitse enää.” ”Eli siis oliko tälle arkille jokin tarkoitus? Pitikö siitä ymmärtää jotain, vai oliko se vain mustan mukanaan kantama kaunis työ – jota tämä ei enää vain jaksanut katsella? Tai kuljettaa mukanaan?” Miete huvitti aavikkolaista, sillä tuo esinehän ei painanut juuri montaa kotkan sulkaa enempää. Kuitenkin, tuolla arkilla oli ollut jokin merkitys? Empivästi aavikkolainen vilkaisi paperin yli sokeaa. Kevyesti alahuultaan maistellen nainen vilkaisi karttaa vielä uudestaan, saamatta siitä sen enempää selvyyttä kuin aikaisemminkaan. Varovaisin ottein Cierna mumahti kerran ja sipaisi salvan tuoksusta kirvelevää nenäänsä ennen kuin alkoi taittelemaan arkkia taitoskohtiaan pitkin takaisin pieneen sievään pakettiin.
Maassa pienessä kasassa istuva nuorukainen näytti hyvin pieneltä ja onnettomalta muristuaan lisää lyhyitä ja tylyjä sanoja. Tuo tapa kuitenkin nuoren puhua tuntui käyvän jotakuinkin hyvin aavikkolaisen mieleen. Sillä eivät hierlikkalaiset miehetkään paljoa käyttäneet aikaansa puhumiseen – niin kuin ei olisi naistenkaan pitänyt. Miksi edes piti sepustella pitkiä jutunpätkiä jos ei ollut mitään elämää tärkeämpää asiaa. Vaikka kylläkin Cierna piti tarinoiden sepittämisestä ja kuuntelemisesta, mikä ei varmaankaan jäisi huomaamatta... ”Pakenit? Todellako?!” kartta unohtui tyystiin, samoin kuin purkit aavikkolaisen edessä. Pakomatkat ja seikkailut olivat aina satumaisen ihastuttavaa kuultavaa. Varsinkin onnistuneet sellaiset, niissä sentään ainavälillä saattoi olla jotain perääkin. Legendat ja huhut olivat huonoja kertomuksia, niistä ei ikinä erottanut todellisuutta sillä todellisten tarinoiden aitouden saattoi sentään nähdä kertojan silmistä...Paitsi tietenkin, että tämä pakolainen oli sokea, jolloin arviointi oli hieman hankalampaa.
”Ah, nimeni on Cierna. Kuule Saphire...miten sokea voi paeta? Tai siis...juoksitko vain yhteen suuntaan ja sitten...? Mistä sinä karkasit? Olitko vanki? Vai pakenitko jonkun kanssa? Oliko kenties taka-ajoa? Varastitko jotain? Tuon pikkumytyn joka roikkuu kaulallasi?” uteliaat, tarinanjanoiset silmät tuijottivat sokean haltian silmillä olevaa liinaa, sekä karkasivat aika ajoin etsimään nyöriä miehen kaulalta. Tarkoin suojellun pussin olemassa olon aavikkolainen oli huomannut jo aikaisemmin, mutta nyt hän osasi ajatella sillä olevan jotain merkitystäkin?
Cierna kuvitteli jo hurjaakin hurjempia käännöksiä haltian pelottomasta seikkailusta. Miten mielenkiintoista saattoikaan olla sokean pakomatka? ”Voimme jakaa tarinoita – minäkin pakenin. Ja tuota...mitä sinä annoit minulle äsken? Se arkki? Vai varastitko sinä sen, sekä tuon pienen esineen? Ja nyt aiot antaa minulle sen vähemmän tärkeän...aarteen?” Mukaan kaikkiin suustaan pulppuaviin kysymyksiin Cierna onnistui mahduttamaan niin lukemattoman määrän lisäkysymyksiä, että kysymysten yhteistä kappalemäärää oli lähes mahdotonta laskea. Mutta ainakin tuolla hetkellä aavikkolaisen tylyys ja kiukunpuuskien täyttämä tulisuus oli sammunut.
|
|
|
Post by R.C. on Sept 29, 2008 9:20:12 GMT 3
Nuorukainen hätkähti hieman innostusta, jonka hänen äärimmäisen pelkistetty selityksensä tuntui toisessa herättävän. Seuraavaksi haltian leuka oli vähällä loksahtaa auki silkasta hämmästyksestä. Kuinka yksinkertainen sana saattoi aiheuttaa noin valtavan puheryöpyn? Hyvä jos mies pysyi neidon uteluiden perässä tämän pommittaessa häntä yhä uusilla kysymyksillä. Moni kohta vieraan höpötyksestä jäikin kuulematta tai ymmärtämättä. Ensityrmistyksen hiivuttua soturin ilme uhkasi taas tuimistua. Ei tässä ollut mikään leikki vaan elämä kyseessä, vaikka toinen vaikutti suhtautuvan vakaviin vastoinkäymisiin kuin jännittäviin satuihin. Nainenhan käyttäytyi kuin pahainen kakara, jolla oli tulitikun pituinen keskittymiskyky eikä tippaakaan tahdikkuutta! Aavikkolaisen näennäisen huoleton asenne sai yönkulkijan kuulostelemaan muukalaista aivan uusin korvin. Kukaties tämä nuori nainen olikin yhä yleisellä mittapuulla keskenkasvuinen, vaikka kehtasi räyhätä hänelle kuin mikäkin maailman valtiatar? Henkinen ikäero olisi kai selittänyt syyn lapsellisiin kiukunpuuskiin ja raivareihin. Vai oliko toinen vain harvinaisen huonosti kasvatettu tytönhupakko?
Nuori mies ei tietenkään tuonut teräviä mielipiteitään julki, sillä etenihän tilanne yhtä kaikki hänen toivomaansa suuntaan. Poriseva papupatakin kuulosti mukavammalta kuin pihisevä ja sähisevä kattila, jos naisen tauotta käyvää suuta olisi pitänyt johonkin verrata. Vähitellen nuorukainen rentoutui ja jäi vartomaan suunvuoroaan, kunnes luovutti pian ja kohotti hiljentävästi kättään: ”Cierna.”, toisti Saphire vaimeasti, pistääkseen pisteen toisen puhetulvalle. Soturi oli saanut ajatuksensa kasaan ja valmis tarjoamaan toiselle vuorostaan vastauksia: ”Pakenin ihmisen kanssa, vaikka en aluksi aikonut. Lähtö jäi valmistelematta, se oli erittäin typerää. Kai minä tiesin kuolevani tänne...”, selvitti yönkulkija menneen ”seikkailunsa” pääpiirteissään, saaden tarinansa kuulostamaan varmasti latteammalta, mitä vieras oli mielessään ehtinyt maalailla. ”Nan’Dei jatkoi jo matkaansa. Maksoin vain velkani.”, lisäsi nuorukainen lyhyen vaitonaisuuden päätteeksi. Kerratut muistot saivat Saphiren ajatukset kääntymään kultaiseen tähtisumuun, jota Almmi Návli oli hänelle kuvastanut. Toivottavasti vaaleaverikkö oli yhä kunnossa. Mustan haltian oli vaikea muistella tuota ihmistä katkeruudella, vaikka hän olikin päätynyt kauttaan mitä kurjimpaan mahdolliseen asemaan. Olihan valinta ollut omansa.
Haltia käänsi hajamielisen huomionsa taas raakalaiseen, joka odotti kukaties lisää sanallista täytettä tarinan luisevaan rankaan. Olihan miehen lakonisista lausahduksista varsin vaikea hahmottaa tilanteiden kokonaiskuvaa. Kertomus ei ollut missään määrin tyhjentävä, eikä soturi aikonut sellaista toistaiseksi sepittääkään. Sen sijaan hän jäi pohtimaan tarkemmin näitä kahta kohdalleen osunutta päivänvalvojaa. Vaaleaverikkö oli ollut kipakka ja oikukas kuin tuuli, mutta osoittanut silti toisinaan myös aitoa lämpöä ja huolta. Aavikkolainen puolestaan oli kylmäkiskoinen ja karkea kiivailija, joka ei tuntunut osaavan ollenkaan päättää, välittääkö vain omasta edustaan vaiko myös muiden. Lisäksi naisesta huokui tietynlainen kokemattomuus ja sivistyksen puute. Eikö raakalainen todella tajunnut kartan käyttötarkoitusta? Vai eikö tämä vain osannut lukea? Mustalle karhunnahalle oli hopeisin kirjaimin merkitty kaupungit sekä haltia- että yleiskielellä. Takana oli kuvattu tähtitaivas neljänä eri vuodenaikana. Tietämätön olisi voinut pitää pieniä pisteitä pelkkinä kulumina, mutta kartta olikin tarkoitettu ensi sijassa öiseen suunnistamiseen. Muutoin se ei poikennut paljoakaan päivänvalvojien vastaavista.
”En ollut sokea, enkä ole varas.”, hymähti nuorukainen naisen touhotukseen. Epäillä nyt häntä varkaaksi, vaikka oikeastaan musta haltia oli jotain vielä pahempaa – luopio. Varmasti ihminen olisi hänelle nurjempiakin nimityksiä keksinyt, mikäli mies olisi tohtinut kertoa koko totuuden keitaalle tuloa edeltävistä tapahtumista. Vaan turhaan yönkulkija olisi tunnelmaa kiristänyt, kun se juuri parahiksi oli rauennut. Käsi tosin kohosi sulkemaan nyöritetyn pussukan taas nyrkkiinsä, neidon otettua sen ohimennen puheeksi. ”Eikä se ole aarre vaan... kuvaus paikoista ja etäisyyksistä.”, jatkoi soturi antamansa kartan puoleen nyökäten. ”Löydät perille, jos osaat tulkita. Minä osaan.”, hän jätti sanansa roikkumaan ilmaan, mitä hyvänsä niillä vihjasikaan. Oliko siis todella jotakin, jossa tuo ”ylivertainen” ihminen olisi voinut yönkulkijaa tarvita? Musta haltia jätti ajatuksen hautumaan... ”Älä mene Damarcaan. Vaarallinen paikka. Jos menet sinne, kuolet.”, totesi mies monta astetta totisempaan sävyyn, mutta jättäen taas tyystin perustelematta väitteensä. Haltia oli nyt tavallaan tullut myös maksaneeksi toisen avusta. Tieto oli joskus yhtä arvokas kuin tekokin, jos se esti onnettomuuden. ’Jos jäät liian pitkään seurakseni, kohtalosi on todennäköisesti yhtä onneton.’, ajatteli nuorukainen synkästi. Hän oli taas valintojen edessä, ja harkinta-aikaa saadakseen heitti puheenvuoron välillä toiselle: ”Pakenit siis? Mistä?”
|
|
|
Post by Tylppy on Oct 2, 2008 2:38:50 GMT 3
Aavikkolainen vaikeni kyllä. Varsinkin kun nimensä lausuminen vieraan suusta tuli painokkaasti ja päättäväisesti yksinpuhelun katkaisevana. Utelias ihminen vaikeni viimeiset kysymykset kielenpäällään, kuitenkin odottaen saavansa kuulla jonkinlaisen valaisevan tarinan miehen kurjasta kohtalosta. Tarina päättyi kuitenkin nopeammin kuin oli alkanutkaan. Cierna katsoi kohti vierasta odottaen miehen jatkavan, edes lauseen pari. Hän odotti miehen kertovan kuinka sydän oli takonut rinnassa karkaamisen hetkellä. Kuinka onnekas oli tunne, kun pako oli onnistunut ja takaa-ajajat jääneet taakse. Kaksikon kiivas, epätoivoinen ja enerkian täyttämä pakoretki oli huitaistu esille vain muutamana, hyvin lyhyenä lauseena. Mutta kuka oli tämä mustan matkassa kulkenut ihminen? Hajamielisyys, mikä tuuditti kertojan hetkelliseen muistojen maailmaan sai aavikkolaisen kallistamaan päätään. Kenties tärkeä ihminen? Miellyttävä? Kauniskin? Nainen? Tuskin ainakaan hänen kansaansa, sillä silloin musta haltia tuskin olisi vajonut hiljaisuuteen, joka oli luenteeltaan kevyt kuin kuiskaus, hauras kuin ohkaisin hius maailmassa.
Hymy nykäisi aavikkolaisen suupieltä. Oliko tämä mustanpuhuva, haavojen nuolema haltia kiintynyt aikaisempaan seuralaiseensa? Oliko nuorukainen jäänyt yksin haikea kaipuu mielessään? Viimeisenä ajatuksena kuolettavan kuumuuden keskellä...levottomassa mielikuvituksessaan tarinaa täyttävä mieli ei osannut aavistaakkaan itseensä kohdistuneita aivoituksia. Olisiko hän osannutkaan ajatella olevansa arvostelun suurinpana kohteena tuona hetkenä, kun vaimea piirteinen tarina loppui töksähtäen. Surkeimman kuulemansa seikkailun jälkeen aavikkolainen huomasi saaneensa jonkinlaisen luvan jälleen puhua.
”Mitä hyötyä minulle on kuvauksesta paikoista ja etäisyyksistä jos en osaa tulkita niitä? Ja miten sinä osaat, jos olet sokea? Et ollut ehkä aikaisemmin, mutta nyt olet? Ja huomauttaakseni...En ole ikinä tarvinnut tälläistä osatakseni kertoa mikä matka on kaivolta rinteille, tai että mistä tiedän löytäväni parhaimmat laidunmaat hevosillemme keskeltä kirkkauden lamaannuttavaa aavikkoa...” nippuun taiteltua arkkia aavikkolainen vilkaisi epäluuloisesti. Saattoiko jokin kirjoitettu, tai maalattu raapustus todellakin kertoa jotain paikoista? Kuka tahansahan kykeni muodostamaan kuvioita hiekkaan – kuitenkaan hyötymättä siitä millään tavoin. Miten erilaista saattoi sitten olla kuvioiden luominen nahalle? Tekikö se silloin kuvioista merkityksellisiä? Luettavia?
”Damarca? Kaupunkiin? Ei, en todellakaan. Se olisi jo liian suuri uhmaus lakia vastaan. Yritän selvitä nyt ensin tästäkin rikkomuksesta”, muistaen pian aikaisemmin unohtaneensa tekemisensä Cierna poimi maasta savipurkin. Kyyryssä olevan haltian eteen aavikkolainen kulki polvistuen mustan eteen. Mehiläisvahakuorinen päällys irtosi purkin pyöreiltä reunoilta kevyesti. Aavikkolainen kaivoi purkin vihreän ruskeaa salvamaista sisältöä sormiinsa. Varoittamatta paljaalla olkapäällä olevalle avonaiselle haavalle levittyvä salva ei tuottanut tuskaa sen enempää, mitä mies jo tunsi. Kylmyys, kuin varoittamaton kosketus olivat ainoat viheliäiset tuntemukset joista sai syytä säikähtää.
”Oletko kuullut sanonnan 'Parempi kultaiset irikset päässä kuin tarjottimella'?” vastoin kuin nuorukainen, oli tuo raakalainen taidokkaampi saamaan huomion puhumiseensa. ”Kansani tunnetaan pahamaisen julmana sakkina, mutta kuitenkin sheikit, sulttaanit, kuninkaat kuin muutkin mahdinkahvassa olevat haluavat mieluusti palvelijattarekseen hierlikkalaistytön. Väitetään, että näille rikkaille miehillä ei riitä aarteet, tai koko maailman kullat vaan mahdissaan he haluavat myös naisia, nuoria naisia tai tyttöjä – vasta lapsia, joiden silmät ovat kultaa”, Cierna liikahti paikallaan. Seinän viereen kyyryyn painuneen mustan selkäpuolelle siirtyvä aavikkolainen jatkoi haavojen salvaamista, aivan kuin se olisi ollut sovittu toimenpide. Tehtävä, mikä vain oli luonnollista tehdä kellevain. ”Onnettomuudekseni lähdin siskoni kanssa hakemaan vettä hevosille, tuona kertaa ilman että veljeni olisi tullut myös mukaan. Ja juuri tuolla kertaa kaivollamme oli myös joukko orjakauppiaita kauppaporvareiksi pukeutuneina. Olin tyhmä kun en nähnyt sitä heti. Uskomattoman tyhmä, sillä ennen kuin edes ymmärsin mitä oli tapahtumassa ne jo kävivät kimppuun. Siskoni pääsi pakoon, mutta se vaati uhrautumisen. En minä siitä pahoillani ole että hän pääsi pakoon. Hyvä vain. Minä sen sijaan jäin. Ja tuota...niinno, en muista matkasta oikein mitään. Ne ruojat humalluttivat pääni jollain myrkyllä pitkiksi ajoiksi. En oikein tiedä vieläkään kauanko olen ollut matkassa.”
Kevyesti aavikkolainen antoi tarinansa turruttaa mustan mieltä, jolloin tarkoituksellisesti haltian huomio haavoihin kohdistuneesta viileästä vihlonnasta kiinnittyi aavikkolaista kohdanneeseen epäonneen. "Sain vain yhden hetken aikaa karata. Ja sekin oli onni, että niin kävi. Muuten saattaisin olla luoja ties missä. Antaisin ennemmin repiä silmät päästäni kuin että olisin kellekään orja"
|
|
|
Post by R.C. on Oct 4, 2008 10:07:48 GMT 3
Mustalla haltialla ei ollut mitään aavistusta raakalaisen mielessään hauduttelemista harhoista hänen ja seurassaan taannoin kulkeneen naisen suhteesta, ja hyvä niin, sillä muutoin soturi olisi voinut vaikka tukehtua tuohtumukseen tai tikahtua nauruunsa. Yönkulkija ja päivänvalvoja yhdessä? Kas siinäpä vasta olisivat oivalliset katastrofin ainekset olleet kasassa! Pelkkä ajatus siitä, että haltiakansan edustaja olisi tuntenut mitään ystävyyttä syvempää vetoa ihmiseen, oli täysin absurdi ja naurettava. Se oli vähintään vastoin lakeja, jotka Sybaresissa oli säädetty jo iät ja ajat sitten. Jaloa verta ei saastutettu heikommilla aineksilla. Entä missä ajassa muka kaksikon välit olisivat ehtineet lämmetä? Ne lyhyet hetket, jotka he olivat viettäneet yhdessä, olivat kuluneet enemmän tai vähemmän keskinäisen kyräilyn merkeissä. Loppujen lopuksi Saphire ei olisi edes yllättynyt, vaikka neito olisi vain helpottunut päästyään hänestä eroon...
Miten hyvänsä asian laita lienikään, näytti kultainen tähtisumu sammuneen ikuisiksi ajoiksi hänen silmistään. Tilalle oli astunut tummaa ukkospilveä muistuttava nuori neitonen, jonka sanat ropisivat kuin rankkasade ja kultaiset silmät välkkyivät varmasti pienten salamoiden tavoin. Välillä sumusta lankesi kuitenkin sateenkaari, joka oli kirjava kuin tarina hierlikkalaisen huulilla. Naisen kertomusta kuunnellessaan nuorukainen ymmärsi, kuinka kitsaalta hänen oman lähimenneisyytensä kertaamisen oli täytynyt kuulostaa. Musta haltia ei kuitenkaan mahtanut asialle mitään. Syynä ei ollut silkka surkeus sanankäytössä, eikä liioin haluttomuus jakaa tapahtunutta toisen kanssa - miestä sitoi myös velvollisuus vaieta. Soturin olisi pitänyt ennemmin leikata kielensä irti kuin paljastaa päivänvalvojalle asioita, jotka eivät tälle kuuluneet. Välillä puhuminen tuntuikin kuin tasapainottelulta omantunnon ohuella nuoralla.
”Ihmiset ovat iljettäviä...”, mutisi mies puolittain itsekseen, kun hierlikkalainen oli päässyt tarinassaan päätökseen. Neidon sanat olivat hiljentäneet nuorukaisen tehokkaasti, ja saaneet hänet myös unohtamaan vihlovan kivun ja tilanteen kiusallisuuden. Oli tuntunut omituiselta päästää päivänvalvoja näin lähelle, kun kaikki vaistot kirkuivat joko taistelemaan tai pakenemaan. Vähitellen haavojen kirvely oli kuitenkin helpottanut, ja huomio keskittynyt kokonaan hentoiseen ääneen. Mustan haltian tarkoitus ei tosin välttämättä ollut yleistää mielipidettään koskemaan kaikkia ihmisiä, minkä hän tajusi pian itsekin. Tietenkin hän oli kohdistanut antipatiansa vain ahneita hallitsijoita kohtaan – vai ei kai neito käsittänyt sanojaan väärin? ”Kansani uskoo... kultaiset silmät ovat merkki demonista tai sen kätyristä. Moni viaton kuolisi. Parempi siis tarjottimella.”, perusteli soturi kerkeästi puheitaan, selventääkseen niiden koskeneen vain tiettyä aihetta, mutta tajuten täten lipsauttaneensa jotain mahdollisesti vieläkin loukkaavampaa. Sana ei tuntunut nyt olevan Saphiren hallussa...
Nuorukainen päättikin siis vaihtaa pikaisesti aihetta, palatakseen kaksikon aiempaan keskusteluun antamastaan kartasta. ”En ole oleskellut täällä kuukautta kauempaa, mutta tiedän jo missä on keidas, missä laidunmaa, ilman kokemusta. Kaikki tieto ei aina päässä, osa kirjoitetaan. Voisit hyötyä siitä.”, totesi yönkulkija olkansa yli vilkaisten. Aavikkolaisen tilanne puhui osaltaan puolestaan: neito ei ollut tuntenut tarvinneensa karttaa, ja nyt tämä oli eksyksissä. Mitä mustaan haltiaan puolestaan tuli: ”Sokeus menee ohitse.”, hän hymähti hiljaa. Tai näin nuorukainen halusi ainakin uskoa. Tosin hän kuolisi luultavasti aiemmin, joten asialla ei ollut juuri merkitystä. ”Muistan kartan ulkoa.”, lisäsi soturi vielä lopuksi, johdatellen täten naisen ajatuksia taas tiettyyn suuntaan, mitä hän ei välttämättä olisi edes halunnut tehdä. Saphiren mieltä riivasivat taas ristiriidat. Itsekkyys vaiko rehellisyys? Molemmat johtaisivat ehkä petokseen...
Varmaa oli vain, että Ciernan kertomus oli tehnyt Saphireen vaikutuksen. Ihmisten julmuus mustia haltioita, saati sitten toisiaan kohtaan oli käsittämätöntä - mutta mikä lopulta erotti heidän tekonsa hänen oman kansansa toiminnasta? Mikäli vastapuoli olisi ollut satunnainen vieras ja potentiaalinen vihollinen, olisi soturi käyttänyt tätä sumeilematta hyväkseen. Kovia kokenut nuori nainen, joka hoiti vieläpä parhaillaan haavojaan, oli kuitenkin eri asia. Moraali ei taipunut tarpeen edessä, mikä oli varmasti typerää, sillä se teki soturista heikon. Saphire ei ollut haltiakaartin eliittiä, ja sen alokas tiedosti kyllä itsekin. Pitkälle koulutettu sotilas olisi pitänyt tunnepuolen asioita toisarvoisina ja keskittynyt puhtaasti olennaiseen. Täydellinen sotilas pystyi tappamaan naisen tai lapsen silmiään räpäyttämättä. Saphire oli sen sijaan vasta pahainen varjokulkija, koulutettu liikkumaan huomaamatta ja ottamaan ihmisiin mahdollisimman vähän kontaktia. Nuoren miehen toimenkuvassa ei tarvinnut vielä riistää kenenkään henkeä, vaikka valmiudet siihen olivat jo olemassa.
”Minua ajetaan takaa.”, mumahti nuorukainen vaimeasti. Hän yskähti ja toisti tiedon painokkaammin. ”Olet suuressa vaarassa kanssani.” Tilanteen todellisen laidan paljastettuaan soturi vaipui hiljaisuuteen. Saphire saattoi jo miltei aavistaa, mitä neito seuraavaksi tekisi...
|
|
|
Post by Tylppy on Oct 6, 2008 1:33:38 GMT 3
Aavikkolainen seurasi katseellaan sormiensa liikettä. Tumma voide katosi vasten mustaa ihoa. Verestävät haavaumat saivat peittävän kerroksen salvaa, jota kuluikin huomattava määrä. Ensimmäistä kertaa elämässään aavikkolainen huomasi hämmennyksekseen miten ihojen erivärit sotivat kirjavina toisiaan vastaan. Vaaleat, salvaan sotketut sormet erottuivat mustasta ihosta yhtä kirkkaasti kuin tähdet taivaalta. Ehkä vasta tuolloin aavikkolaiselle valkeni ero, jos toinenkin, kahden toinen toiselleen vieraan kulkijan kohtaamisen aikana. Huutavan kirjavat eroavaisuudet toimintatavoissa ja tyyleissä eivät tuntuneet riittävän, vaan lisää ihmeteltävää tuli eteen yhtenään. Jäädessään hetkeksi ihmettelemään ulkoisia eroavaisuuksia laskeutui hiljaisuus kaksikon välille.
Ja olisihan tuota kevyttä, kiusaantumatonta hiljaisuutta voinut jatkaa hetken tai kaksi pidempäänkin, ellei hoidokkinsa olisi valinnut sanojaan ”hieman” väriin. ”Vai että demoni! Tai demonin kätyri!” Suuri suisen hierlikkalaisen suupielet eivät olisi voineet enempää enää myrtyneimmäksi mennä. Väärien sanojen jälkeensä jättämä pihinä oli riittävä kertomaan mitä saattoikaan sattua ja tapahtua, kun meni puhumaan ohi suunsa hierlikkalaisen läsnäollessa. Mustan selän takana jokin, ehkä jopa demoni itse veti kiivaan ja pitkän vedon ilmaa sisäänsä – aivan kuin olisi aikeinaan puhaltaa seuraavaksi suustaan tulimeren. Kultaiset silmät, niinkuin aatella saattoikin keräsivät sellaisen määrän kylmyyttä ja kovuutta itseensä, että leimahtelevat salamat olisivat voineet kärventää mustan tuohon paikkaan. Polttavan vaarallinen lieskameri, joka lähti purkautumaan aavikkolaisen kitalaen tuntumasta, saavutti terävät kielenkannattimet – mutta punertavien lieskojen sijaan naisesta irtosi sanoja. ”Osaatpa sinä olla tavattoman kiitollinen! Ensin tuppaat eteeni jotain riepua ja sen jälkeen toteat että olisi parempi että olisin kuollut! Olisin voinut tappaa sinut jo muutama tovi aikaisemmin, mutten tehnyt niin ja tällä tavallako sinä kiität? Anteeksi vain, mutten ole tarjoamassa sinulle silmiäni vadilta.”
Yliluonnolinen pitkäkorva saattoi jo tuntea sen miten joukko mustia pilviä peitti sisäänsä olemassa olleen sateenkaaren pätkän. Cierna ei kauaa luokkauksen jälkeen aloillaan istuskellut. Aavikkolainen liikkui jopa paksuissa kankaissaan ihmistyyliin harvinaisen kevyesti ja sulokkaasti.
Purkit ja purnukat, jotka lepäsivät hiekalla kolahtelivat taas kun niiden ääreen kyyristynyt aavikkolainen alkoi pakkaamaan väkivaltaisesti purkkeja takaisin reppuunsa. ”Moni viaton kuolisi...miten Saphire oli sopiva puhumaan yhtään mitään viattomuudesta!? Tuskinpa edes tiesi mitä koko sana tarkoitti tai että mitä se oli!” Viimeisenä aavikkolaisen käteen jäi haltian antama kartta, jolloin jostain mies löysi lisää tarmoa puhua lisää – vaikka haltialle itselleen olisi ollut vain parempi pitää loukkauksia sadatteleva puhevärkkinsä kiinni. Olkapäänsä yli Cierna katsoi haltiaa. ”Mitä sinä tuolla yrität? Muistat kartan ulkoa – siitäkään ei nyt paljon iloa minulle ole. Enkä juurikaan aio oppia ymmärtää kirjoitettua jos en sitä tähänkään asti ole tarvinnut” repun nyörit sujahtivat kiinni. Puheissaan kärkäs ja tasaiseen tahtiin saamaansa loukkausta takaisin maksava Cierna oli lähes nousemassa paikoiltaan ja valmis lampsimaan laskeutuvan yön pimeyteen. Hierlikkalainen teki todellakin jälleen lähtöä, ja olisi varmasti lähtenyt pysyvästi ellei hän olisi saanut ironisen huvittavaa ajatusta päähänsä. ”Vai aiotko lähteä oppaakseni?” kapeina viiruina haltiamiestä katsovat silmät saattoivat omata jossain kaukaisuudessa epämääräisen...helpotuksen? Iän ikuinen eksyminen saattoi ehkä saada valonpilkahduksen...mutta toisaaltaan Saphirehan oli juuri nimennyt Ciernan vähintäänkin demonin kätyriksi. Ja mies tuntui jotakuinkin joka toinen hetki saavan levottoman naisen kärsimään äkäisyydestä. Kun taas toisena hetkenä ihmisen sielun valtasi omantunnon sättimä tuska, joka ei antanut hierlikkalaisen vain lähteä matkoihinsa.
Suupielet nytkähtäen aavikkolainen laski katseensa reppuunsa, jonka naruista lähes rystyset valkoisina nainen puristi. Nousemisen sijaan hetken ajatuksiaan puntaroiva nainen kääntyi kasvot kohti miestä ja isuutui – sen sijaan, että olisi noussut ja lähtenyt. Synkkä ei sananakaan ollut riittävän voimakas kertomaan sitä tummuuden astetta, mikä pesiytyi siropiirteisiin kasvoihin. ”Ehkä miehen väittämissä oli perää...kenties saamansa 'kartta' olisikin tie kotiin. Tuttuun ympäristöön, joka ei kuitenkaan ollut sen turvallisempi paikka kuin mikään muukaan alue aavikolla – mutta se oli kuitenkin koti. Paikka jossa kykeni elämään ja olemaan ilman, että joutui pelon valtaan veden lähetessä loppuaan..” mutta saavuttaakseen kodin...kartan...avulla hän tuli tarvitsemaan apua vieraalta. Joltakulta, joka ymmärsi piirroksen ja kirjainten merkityksen . Joskaan Ciernalla ei juurikaan ollut vaihtoehtoja joista valita. Ainoa vaihtoehtonsa istuskeli edessään. Sokeana, haavoittuneena, ja luonteeltaan tämä ainoa tulkkaaja oli kurja, loukkaava. Tosin, ei ollut taito eikä mikään vastata tuleen tulella – kurjuudella kurjuutta vastaan.
”Hmh...eihän tässä tunnu olevan kukaan turvassa kenenkään kanssa...joten et sinäkään ole turvassa minun kanssani. Eikä sinun tarvitse yhtään huolehtia minun turvallisuudestani kun et osaa huolehtia omastasikaan”
|
|
|
Post by R.C. on Oct 8, 2008 12:22:45 GMT 3
Toviksi Saphiren niskakarvat olivat kohonneet ja kylmät väreet kipittäneet pitkin selkäpiitään uuden rajuilman kerätessä voimiaan aivan hänen takanaan. Olikohan sittenkään ollut kovin hyvä idea päästää tuota arvaamatonta ukkospilveä selustaan, varsinkaan, kun musta haltia tuntui harkitsemattomin sanoineen toimivan mitä parhaimpana johdattimena neidon suusta sinkoileville salamoille? Nuorukainen kyyristyi ja hivuttautui hieman kauemmas naisesta, tämän kuuluisan logiikan jyrähtäessä jälleen kerran aivan odottamattomista sfääreistä. Eihän yönkulkija ollut suinkaan tuonut julki omaa mielipidettään, vaan ainoastaan kansansa näkemyksen, jota hän vertasi erinäisten ihmisten mieltymyksiin. Miehen oli tosin myönnettävä itselleen, etteikö mielessään olisi käynyt myös hierlikkalaisten mahdollinen vehkeily helvetillisten olentojen kanssa. Mistäpä sen tiesi, miten hulluja heimoja karu aavikko oli vääränään? Alituinen auringonporotus sekoitti helposti viisaammankin pään, puhumattakaan nyt joistain sivistymättömistä raakalaisista...
Mihin lie tuliseen liemeen tuo äkkipikainen tyttö olisi hänet siis heivannut, mikäli mies olisi mukaansa lähtenyt? Soturilla oli useitakin syitä olla kahden vaiheilla: Ensinnäkään hän ei ollut järin tervetullut juuri minnekään päin maailmaa, ja toisekseen hierlikkalainen vaikutti turhan tuittupäiseltä, jotta tähän olisi voinut todella luottaa. Yksikin poikkipuoleinen sana yönkulkijalta, ja nainen olisi vihoissaan saattanut usuttaa koko kansansa kimppuunsa? Mielikuva ei tuntunut sen miellyttävämmältä kuin kuolema keitaallakaan. Mitä sitä suotta olisi uusia hankaluuksia haikaillut, kun entisissäkin oli jo riittävästi siedettävää? Luottamuspula ei luonut järin hyviä edellytyksiä yhteistyölle. ”Käsitit väärin. Anteeksi... ja kiitos.” Viimeisellä sanalla Saphire viittasi haavojensa salvaamiseen. Epämääräinen synkkyys oli laskeutunut nuoren soturinkin kapeille kasvoille. Hän patosi kuitenkin taas suuttumuksensa toisin kuin neito, joka antoi kaiken räjähtää ulos ja vähän enemmänkin. ”Jos et arvosta lahjaa, anna se takaisin.”, hän totesi viileään sävyyn. Karhunnahalle kirjattu kartta ei ollut ”riepu”, eikä nuorukainen ollut mikään rukkanen, jonka saattoi viskata hiekkaan jahka siihen sattui kyllästymään - tähän kiteytyikin suurin pelkonsa.
”Lähden oppaaksi, ja jätät minut vain johonkin kuolemaan. Yhtä hyvin kuolen tässäkin.”, jupisi yönkulkija kyräillen. Saphire ei osannut aavistaa, johtuiko neidon toistuva ylireagoiminen pelosta vaiko vihasta kaltaistaan muukalaista kohtaan, mutta moinen räjähdysaltis asenne ei ollut omiaan parantamaan hänen asemaansa. Kaiken järjen mukaan yönkulkija oli myös pyrkimässä mahdollisimman pian pois aavikolta, eikä vain entistä syvemmälle tähän paahtavaan pätsiin. Äkillinen suunnanmuutos olisi voinut toimia hyvänä harhautuksena takaa-ajajille, mutta liekö se olisi riskinoton arvoinen? Soturi ei edes tiennyt, johtiko raakalaisen kotikylään reittiä, joka soisi hänenkin selviytyvän reissusta hengissä. Suora auringonvalolle altistuminen ei edelleenkään tullut kysymykseen. ”Voin liikkua vain öisin.”, muistutti musta haltia vaimeasti huokaisten, puistellen verkkaisesti päätään. Ainahan oli toki mahdollisuus, että haavoittunut toipuisi ja vahvistuisi matkan edetessä siinä määrin, että hän pystyisi vielä taivaltamaan takaisin ja... entäpä sen jälkeen? Nuorukainen karkotti kiperän kysymyksen joutuin mielestään. Mikäli vastaus oli ylipäätään olemassa, hän keksisi sen kyllä ennen pitkää, kukaties jo paljon pikemmin. Kaikkihan riippui pitkälti siitä, kelpuuttaisiko nuori nainen potentiaalisen riippakiven tietään viitoittamaan, vai harhailisiko tämä mieluummin yksin ja omia aikojaan perille. Kumpi vaihtoehdoista olisi lopulta hitaampi, kumpi varmempi? Missä määrin sokean neuvoja kannatti ylipäätään noteerata?
”Katsomme karttaa?”, ehdotti nuorukainen kotvasen kuluttua, elehtien neitoa palaamaan takaisin luokseen ja istahtamaan viereensä. Voipunut musta haltia ei vaikuttanut hautovan pahoja aikeita. Saadessaan taitellun nahankappaleen käsiinsä hän levitti sen molempien nähtäville, ja liu’utti sormenpäätään pitkin koukeroisia merkintöjä. Raakalaisen lukutaidottomuus mutkisti kartan tulkitsemista, mutta ei tehnyt siitä mahdotonta. Kohta herkkä sormi pysähtyi yhdelle hopeisista pisteistä, ja laskeutui siitä hieman alemmas, jotta kirjoitus oli erotettavissa. Haltia kohotti avoimen kämmenensä toisen eteen. ”Muodosta tähän ensimmäinen merkki, sitten toinen...” Hierlikkalaisen tajuttua miehen tarkoituksen alkoi tekstin tulkitseminen sujua yhä jouhevammin, Ciernan toimiessa Saphiren silminä ja käden korvana, joka aisti sille piirretyn tiedon. Nuoren naisen ei tarvinnut kuin muutama ensimmäinen kirjain luonnehtia, ja soturi arvasi jo loput. ”D-a-m... Damarca.” Haltian suupieli nytkähti, ja hänen sormensa siirtyi kartalla piirun verran vasemmalle, jossa oli keidasta kuvastava symboli. ”Olemme tässä. Paina kohta mieleesi.” Liekö tieto kaksikon nykyisestä sijainnista riitti jo vakuuttamaan naisen taidoistaan, vai oliko yönkulkijan väitteessä ensinkään perää? Totuus jäi puhtaasti toisen harkinnan varaan. ”Kyläsi nimi?”, kysähti mies seuraavaksi.
|
|