|
Post by R.C. on Feb 1, 2009 13:36:26 GMT 3
Nuorukaisen tuntema huojennus oli helposti havaittavissa hänen kuullessaan hierlikkalaisen topakan ilmoituksen. Sokea mies saattoi vain hermostuneena arvailla, kuinka lähelle viholliset olivat jo ehtineet, mutta Saphire tiesi täydellä varmuudella, ettei heillä olisi hetkeäkään hukattavissa. Nyökkäys jäi lyhyeksi ja ymmärryksen merkki sanattomaksi soturin valmistautuessa auttamaan tytön satulaan. Fangorn kirskautti hampaitaan ohjasten kiristyessä ja yönkulkijan kivahtaessa käskyn, jonka sävy ei sallinut vetkuttelua. Peto ei ymmärtänyt kiireen syytä, mutta miksi sen olisi toisaalta tarvinnutkaan? Lisko jätti silti suomuisten siipiensä venyttelyt sikseen ja ampaisi parilla loikalla ja vapaalla pudotuksella alas kielekkeeltä, levittääkseen lentimensä kantaviksi purjeiksi kesken hurjan syöksynsä. Suunta vaihtui varmasta surmasta kohti taivasta, kipakan tuulen ujeltaessa villisti kaksikon korvissa. Hetkeäkään aikailematta haltia alkoi taas manata korkeampia voimia pakomatkaa jouduttamaan, yllyttäen näin ratsun vauhdin päätähuimaavaksi. Saphire tiesi takaa-ajajien saattavan yhtä lailla edetä varjotuulten harjoilla, mutta ainakaan parivaljakko ei jäisi tässä asiassa altavastaajaksi.
Liskon kiitäessä huimalla nopeudella yli teräväkärkisten huippujen vilkaisi haltia varovaisesti olkansa takana kyyhöttävää tyttöä. Saphire saattoi vain kuvitella miltä Ciernasta mahtoi tuntua, kun kotikyläänsä kertyi taas virstakaupalla etäisyyttä, ja vielä omasta tahdostaan. Yönkulkija ei viitsinyt häiritä hiljaista neitoa kysyäkseen tuolta mahdollisesta näköyhteydestä jäljittäjiin. Niinpä hän tyytyi vain toivomaan, etteivät tummat saalistajat olleet havainneet heidän lähtöään, tai että karkureiden saama etumatka riittäisi turvaan saakka. Eihän mies voinut loppujen lopuksi paljon enempää tehdä. Joitakin tunteja jatkuva karkumatka katkesi vasta vuoriston toiselle laidalle saavuttaessa. Tällöin soturi komensi fangornia tekemään äkillisen, terävän käännöksen ja jatkamaan lentoaan korkeita maankohoumia myötäillen. Vaikka yö oli vielä puolillaan, katsoi nuorukainen pysähdyksen olevan paikallaan. Hyvässä lykyssä perässä lentävät viholliset pitäisivät kurssinsa luullessaan luopion hyödyntävän pimeän ajan kokonaan. Varjokulkija tiesi kuitenkin paremmin hakeakseen pakolaisille vuorten varjoista piilopaikkaa. ’Mieluummin virsta väärään kuin vaaksa vaaraan.’ Tovin etsinnän tuloksena lisko laskeutuikin mittasuhteiltaan sopivaan onkaloon, jonka suojissa kaksikko saattoi nousta ratsailta.
”Odotetaan.”, kuiskasi jännittynyt haltia hiljaa, kuin peläten äänensä kaikuvan ympäröivistä kallioista vihollisten korviin. Sokea soturi ei herennyt kuulostelemasta ennen kuin oli täysin vakuuttunut siitä, ettei tienoolla liikkunut vieraita. Auringon alkaessa jo sarastaa antoi mies vainoharhojensa viimein hälvetä, sillä hänellä oli vielä tehtävää ulkosalla ennen aamunkoittoa. ”Varro täällä.”, kehotti nuorukainen irrottaessaan kantamuksia fangornin kupeilta. Selittämättä sen tarkemmin aivoituksiaan hän heilautti itsensä satulaan ja katosi ratsun mukana hämärään. Tuntia myöhemmin pedon uhkaava varjo piirtyi taas rinnettä vasten, jatkeenaan hervoton, muodoton möykky, joka hahmottui kotvasen kuluttua kuolleeksi, kaviolliseksi otukseksi. Riistaeläintä julmissa kynsissään roikottava peto kirahti tyytyväisesti tömähtäessään luolansuulta työntyvälle kielekkeelle. Soturin saalis rajoittui kasaan kuivia karahkoita, jotka hän pudotti sylistään kohta maahan jalkauduttuaan. Vastoin odotuksia Saphire käännähtikin fangornin puoleen ja kielsi sitä kajoamasta vielä vuohen ruhoon, mikä hölmistytti liskon täysin. Nälkäinen peto ärisi protestoivasti mustan haltian kumartuessa tuoreeltaan tapetun elikon ylle, tunnustellessa rintakehän paikan ja leikatessa siitä puukollaan ison köntin lihaa. Kuinka suippokorva kehtasikin kajota sen saaliiseen!?
Kaikeksi onneksi yönkulkija välttyi kuitenkin puremilta, ja saatuaan haluamansa hän antoi fangornin ruokailla rauhassa. Irti leikkaamansa palan Saphire kantoi hierlikkalaisen tykö ja laski kalliolle toisen eteen, jääden kuitenkin tuijottamaan tuomistaan neuvottomana. Haltialla ei selvästi ollut hajuakaan siitä, mitä hänen olisi pitänyt verisellä lihakimpaleella tehdä. Ehkäpä Cierna osaisi kokata sen mieleisekseen? Neidon niukat ateriat huolettivat miestä. Kenties tyttö ei pitänyt kuivatuista hedelmistä ja haltialeivästä? Ihmisethän söivät tunnetusti lihaa siinä missä jalot olennot eivät. Hän oli tuonut puitakin nuotion rakentamista ja ruoan kypsennystä varten. Vai söisikö raakalainen lihansa mieluiten... raakana? Lievä kuvotuksen tunne muljahti miehen vatsanpohjalla. Kuun kansan opetusten mukaan kuolleiden olentojen syöminen saastutti elimistön, siinä missä kasvien nauttimisen katsottiin puhdistavan kehon. Monimuotoinen kasvikunta piti ilman raikkaana ja imi mullasta vettä ja ravinteita muuntaakseen ne makeiksi ja syömäkelpoisiksi, auringon kypsyttämiksi hedelmiksi. Vehreillä kasveilla oli kyky tuottaa alkujaan arvottomista lähtöaineista ravintoa. Lihasta sai sen sijaan jo kertaalleen kierrätettyä energiaa. Mutta... ei Saphire suinkaan tuominnut toisen ruokavaliota; Korkeintaan tunsi ihan vähän vastenmielisyyttä hieroessaan tahmeaa verta irti kämmenistään.
|
|
|
Post by Tylppy on Feb 2, 2009 14:51:48 GMT 3
Kaukana häämöttäneet muodot katosivat heidän jälkeensä. Samoin Moswen jäi jokaisella siipienlyönnillä aina vain kauemas jättämättä itsestään mitään merkkejä kadotessaan lopulta näkyvistä. Cierna ei osannut käsitellä sitä tunnetta, joka syttyi kotikylän jäädessä lopulta kokonaan hänen taaksensa. Hän pakeni kaikkea saavuttamaansa, vieläpä omasta turtuneesta päätöksestään, mutta hän eli päätöksensä kanssa. Ciernan oli pakkoa aiotessaan vielä joku päivä palata selvittämään kylänsä kohtaloa.
Aavikkolainen kiersi kätensä hoikan nuorukaisen ympärille. Pää painui vasten haltian selkää vasta kun nuorikko oli varma, ettei heitä seuranneet varjot lisänneet vauhtiaan. Uupumus ravisutteli nuorikkoa siinä määrin, että silmäluomet tahtoivat painua jopa ilmalennossa kiinni. Käsien ote ei kuitenkaan irronnut vauhdikkaassa matkassa, vaikka väsymys houkuttelikin silmäluomia painumaan umpeen. Yössä kiitäessään Cierna ei lopulta osannut sanoa kuluneesta ajasta tai matkasta mitään - uskomatonta kyllä, hän oli torkkunut Saphiren selän takana tuulen ujeltaessa korvissa. Vasta kun maa tavoitti aloilleen tömähtävän liskon havahtui nuorikko avaamaan silmänsä. Saphiren auttaessa aavikkolaisen alas liskon kyhmyisestä kyydistä Cierna katseli ympärilleen hämärässä yössä, joka tavoitteli hälvenevää aurinkoa. Tyttö ei kuitenkaan uskaltanut lähteä liikkumaan Saphiren vainoharhaisuuden tarttuessa naiseen yhtä tiukalla otteella mitä se oli haltiaankin tarttunut. Silmiään ympäristössä kuljettaen, ja Saphiren käyttäessä kuuloaan he molemmat vainosivat ympäristöään herkeämättä monien minuuttien ajan. Pelko siivitti myös aavikkolaista tuntemattoman vuoristojonon hännillä. Hän tiesi vuorilla liikkuvien ryövärien ja murhaajien maineen, mutta asuttiko yksikään hylkiö vuoristoja silloin kun tieto vaarasta oli jo ehtinyt leviämään Mosweniinkin asti.
Yksin jäädessään Cierna kyyhötti pimeässä hetken aikaa miettien. Hänen mieleensä ei ollut tullutkaan viettää aikaa yksinään pimeässä luolamaisessa onkalossa. Saphire ei kuitenkaan jättänyt edes vaihtoehtoja nuoren naisen harkittavaksi, jolloin raskaasti huokaisten tyttö tyytyi siihen hämärään, jonka kanssa hänen oli tultava tutuksi. Reput, jotka haltia oli laskenut alas liskon harteilta päätyivät tunnustelevien ja uteliaiden käsien huomion kohteeksi. Vilttiä etsiessään hytiseville harteilleen Cierna onnistui löytämään haltian kantamuksista itselleen paidan. Haltiatekova oleva kangas kulki tunnustelevien sormien lomassa tytön yrittäessä tihrustaa vaalenevassa yössä miltä vaate näytti, sillä hänen sormissaan se tuntui lähes yhtä silkkisen mukavalta, mitä Saphiren yllä ollut vaate. Viima, joka onkalossa kulki, kutitteli rikkonaista ja veristä selkämystään, jolloin aavikkolainen ei paljoakaan käyttänyt aikaansa miettimiseen. Varovaisesti hän laski rikkonaisen kangaskyhäelmä ylävartalonsa yltä. Kantamusten ylle vielä kumartuen Cierna etsi kankaan, jota nuorukainen oli aikaisemmin yltynyt tuhoamaan paikatakseen naisen kyljessä olleen haavan. Kärsinyttä varttaan tutkiessaan aavikkolainen katsoi ruven peittämää jälkeä kyljellään. Ilkeä muisto kummitteli enää aristelevana rupena salvakerroksen alla. Lyhyessä ajassa naisesta oli tullut kävelevä arpikokoelma. Arpea koskettavat sormet alkoivat pian kuitenkin kiertää revittyä kangasta ympärilleen. Salvojen peittämät arvet selässään peittyivät hankalasti ympärilleen kiedotun kankaan alle, mutta viimein hän oli kykenevä ajattelemaan myös omia – fyysisiä haavojaan. Ylävartalonsa lähes kokonaan sidekankaaseen verhoten Cierna veti ylleen löytämänsä paidan. Sileä kangas liukui aavikkolaisen ylle jääden ilmavasti peittämään naisellisuuden alleen. Aavikkolaisen ollessa kansansa mukaisesti pituudeltaan lyhyehkö, oli hänen naiselliset muotonsa kuitenkin helppo peittää suurehkon kankaan syliin. Tutkiessaan reppujen sisältöjä uteliaammin Cierna löysi myös housuparin. Kaksi lahjetta herätti huvitusta tarkkailevien silmien alla. Heidän kansastaan ei miehet eivät naiset pukisi kuunaan ylleen mitään noin naurettavaa vaatetta. Aavikkolainen käytti uteliaisuudensa täyttämiseen aikalailla pitkän tovin ennen kuin hän kykeni viimein ylittämään itsehillintänsä. Kyhäämänsä kangas tippui lopullisesti aavikkolaisen yltä Ciernan pujottaessa jalkansa lahkeisiin. Tuo yksittäinen vaatekappale kulutti naisen mustaan mieleen noussutta murhetta. Hän kykeni jopa hykertelemään itselleen katsellessaan jalkojaan, jotka peittyivät kahlitseviin, kapeisiin lahkeisiin – yllätyksekseen hän kykeni kuitenkin liikkumaan lähes yhtä vapautuneesti mitä pelkkiin kankaisiinkin verhoutuessaan.
Riisumastaan kangaskyhäelmästä Cierna repi itselleen kolme ohkaista, pitkää kangasriepua, joista hän teki itselleen nyörin. Nyörin aavikkolainen kietaisi lantiolleen pitelemään housuja yllään. Käsityksensä haltiakaartilaisista oli vinksahtanut raiteiltaan hänen huomatessaan yllään olevan haltialuomakunnan vaatteet. Hän ehti jopa harkita pukevansa rääsyt takaisin yllensä, mutta silloin silmäkulmaansa piirtyi taivaankannelta kuvajainen. Saphiren ja liskon yhteinen muotokuva oli vääristynyt kauttaaltaan naisen tähystäessä laskeutuvaa hahmoa.
Kuivat oksat kalahtelivat maahan Saphiren kääntyessä ratsunsa ja tämän aamupalan puoleen. Vuoheksi erottamansa elikon kohtaloa hän saattoi vain sääliä. Elukka oli raakalainen ahnehtiessaan vielä höyryävän lämmintä lihaa suuhunsa. Kaunistelematta ja rujosti ruokansa nauttiva elukka ei kerännyt arvostuspisteitä itseensä aavikkolaisen irvistäessä liskon ahneille silmille. Kivellä istuessaan uusissa vetimissään Cierna katsoi huvittuneena luoksensa astelevaa nuorukaista, joka mätkäytti pelastamansa lihan palan yhtäläin kuvottuneena kivelle. Lihanpalasta katselleva nuorukainen tuntui kärsivän pahanolon kuin iljetyksenkin aalloista, jotka puolestaan ihmetyttivät aavikkolaista siinä missä häntä alkoi myös naurattaa. Lopulta Cierna tirskahti ääneen haltian ahdistuessa kättään peittämän veren ahdistukseen. ”Ei se ole noin kamalaa, se on vain lihaa” päätänsä puistellen aavikkolainen hykersi naurua Saphiren inholle. Hänen naurunsa ei kuitenkaan ollut pilkkaa, vaan puhdasta huvittuneisuutta, jota hän löysi itsestään kaikeksi yllätyksekseen. Nuorukaisen esiin tuoma aito epätietous sai aavikon asukin lopettamaan hykertelynsä yskähtäessään. Lisko mussutti omaa ateriaansa sellaisella intohimolla, että Cierna tunsi hetken aikaa jopa itse vastenmielisyyttä alkaakseen taikomaan omasta klöntistään yhtään mitään. Väsymys, ja pienesti herännyt nälkäkin saivat kuitenkin aavikkolaisen liikkeelle.
Aavikkolainen antoi haltian jäädä kyhäämään sytykkeidensä kanssa nuotiota. Haltian tehdessä suureläisen lentopoistumisen vuoren rinteeltä Cierna teki sen jalan. Pengottuaan nuorukaisen ruokavarat tyttö oli ilmoittanut käyvänsä ulkosalla. Viimeinkin hänestä oli jotain hyötyä, mikä herätti huomattavan tarmonpistoksen nuoressa naisessa. Hämäräksi heräävään päivään asteleva aavikkolainen kiersi kielekkeen suulla ruokailevan liskon kaukaa. Hän oli kulkenut vuorilla aikaisemminkin tietäessään mitä etsiä vuoren halkeilevien muotojen välistä. Heiveröisten nahkatossujen alla kierimään lähtevät kivet eivät kuitenkaan saanet kulkijaa kompuroimaan. Rauhaisasta liikkuuessaan Cierna lopulta jopa löysi etsimänsä. Luolalle palatessaan nuotia rätisi pienellä liekillänsä. Tyttö toi mukanaan lituskaisen kiven, sekä vahvasti tuoksuvaa salviakasvia. Lääkerohteeksi useimmin käytetty kasvi ei kuitenkaan päätynyt rohdokkeeksi. Aavikkolainen laski lituskaisen kiven nuotion reunalle. Tyttö asetti muutaman kannattelukiven nuotioon, jonka päälle hän laski lituskaisen kiven,jonka alle yltävät lieskat kuumensivat kiveä. Nuorukaisen tikaria lainaten Cierna paloitteli lihan. Ruokapussukka, jonka sisältö oli käynyt aavikkolaiselle jo perin tutuksi köyhtyi muutaman kuivatun luumun ja omenan verran Ciernan paloitellessa nekin. Litteälle kivelle päätyi ritisemään raa'an lihan lisäksi kourallinen hedelmiä, sekä sormissa hajoitettua maustetta. Tikaria käytellen aavikkolainen antoi lihan ritistä kivellä kuivien hedelmien kerätessä itseensä lihan ja salvian vahvasti tuoksuvan nesteen. Kyyristellessään nuotion vierellä Cierna ei voinut olla vilkaisemaan Saphiren suuntaan. Vastenmielinen ilme, ei tuntunut kovin hyvin katoavan nuorukaisen kasvoilta, eikä ilmaan leviävä tuoksukaan tuntunut parantavan asiaa.
Saphiren kantamuksista löytämiinsä kahteen puusta koverrettuihin kulhoihin aavikkolainen jakoi kypsyneet lihakimpaleet kuin hedelmätkin. Haltian nurinkurisesta vastenmielisestä ilmeestä välittämättä Cierna tuuppasi toisen kulhoista nuorukaisen käteen. ”Tuomitse vasta sitten kun olet maistanut” hymähtäen Cierna istuutui luolan toiselle reunalle hypistellen lämpimänä höyryävää lihaa hyppysissään ennen kuin maistoi.
|
|
|
Post by R.C. on Feb 4, 2009 16:13:39 GMT 3
Nuoren naisen hykertäessä naurua ymmällään olevalle haltialle kallisti mies aavistuksen päätään ja rypisti kulmiaan, pistettyään merkille hämärässä näkökentässään tapahtuneen muutoksen: Vaikuttiko hierlikkalaisen vaatetus... tummemmalta kuin aiemmin? Saphire ojensi hitaasti kättään ja nykäisi kevyesti toisen olkapäätä peittävää kangasta, tunnistaen oitis haltiakutoisen univormun hienon materiaalin. Kuun kaartilaisten edellytettiin aina tilanteen salliessa esiintyvän olemukseltaan moitteettomina; Niinpä ei ollut kovinkaan epätavallista että he kantoivat mukanaan ylimääräistä virka-asua. Nuorukainen arvasi aavikkolaisen tyydyttäneen uteliaisuuttaan poissaollessaan, ja pukeneen miehille mitoitettuja hynttyitä ylleen! Mielikuvan muotoutuessa miehen päässä saattoi helposti havaita, miten nauru nytkähti hänen vatsanpohjallaan, pyyhälsi ylös kurkkua ja kilpistyi vasta käteen, jonka yönkulkija kohotti viime hetkellä huulilleen, tukahduttaen hekotuksensa pelkäksi pyrskähdykseksi. Leveäksi venähtänyt hymy ehti kuitenkin kavaltaa mustan haltian huvittuneisuuden. Jäyhä ja vähäpuheinen soturi osasi siis sittenkin iloita? Ohikiitävän hetken hänen karun komeat kasvonsa näyttivät aivan erilaisilta. Saphire yskähti, nielaisi ja käänsi päätään hillitäkseen hilpeyttään samalla, kun nauru nikotteli yhä selvästi rinnassaan. Hän saattoi elävästi kuvitella, kuinka hullunkuriselta Ciernan täytyi näyttää monta kokoa liian pitkässä tunikassa ja housuissa.
”Lyhennetäänkö lahkeita?”, kysähti soturi onnistuttuaan viimein palauttamaan pokkansa. Tarkemmin ajatellen hän joutui myöntämään neidon hassussa ratkaisussa olleen myös rippusen järkeä: Ulkomaailmassa ei olisi läheskään yhtä kuuma kuin aavikolla. Itse asiassa pohjoisempana taidettiin parhaillaan kärvistellä talven viimeisissä pakkasissa, eikä etelässäkään puhaltaneet lempeät tuulet. Kevät oli tulossa, mutta se ei tuntuisi Ciernan mittapuulla lämpimältä vielä moniin viikkoihin. Tyttö oli siis ollut hyvin kaukonäköinen? Niin tai näin, näytti kaksikko nyt lähestulkoon yhtä mustilta keskenään, Ciernan vaaleaa ihonväriä ja paria vaatekappaletta lukuun ottamatta - kuin kaksi kuolleeseen pensaaseen kuihtunutta marjaa... Työtä toivottua tehden jäi Saphire vuorostaan leiriin kasaamaan pientä valkeaa. Nuorukainen sijoitti nuotion aivan luolan suuaukolle, jolloin hän saattoi vielä istua suojaisassa varjossa ja estää silti savun tunkeutumisen onkaloon. Naisen palatessa haltia luovutti suosiolla paikkansa ja vetäytyi sivummalle kuulostelemaan toisen puuhia. Hän nyrpisti ajoittain nenäänsä ja käänsi päätään suunnasta, josta satunnainen tuulenvire kantoi ritisevän paistin katkua sieraimiinsa. Saphire ei yhdistänyt paistuvan rasvan hajua riemuisaan juhlaan kylässä, jonka metsästäjät olivat palanneet voitokkaina kotiinsa. Kun käryävän lihan saattoi liittää vain kuolemaan, tulella kidutukseen tai ruumisrovioihin, ei ruokahalua ollut järin helppo herätellä. Silti mies olisi varmasti pyytänyt anteeksi, mikäli hän olisi arvannut inhonsa näkyvän näin selvästi ulospäin. Saphire ei halunnut olla epäkohtelias.
Viimein koitti se hetki, jota haltia oli salaa pelännyt: Epäilyttäviä hajuja huokuva kuppi lykättiin hänen käteensä. Saphire oli osannut jo aavistella joutuvansa vielä maistamaan Ciernan laittamaa ihmismuonaa. Puinen kulho sai höyrytä hyvän tovin koskemattomana, kunnes yönkulkija pääsi pahimpien puistatustensa yli ja päätti kokeilla. Kuinka hän olisi kehdannut kieltäytyäkään? Nuorukainen otti tunnustellen murean lihanpalan, ja mursi sen vielä kahteen osaan ennen kuin pisti pienemmän palasen suuhunsa. Kielelle tarttuva maku oli suolainen ja rasvainen, pistävä ja omituinen. Joukkoon siroteltu yrtti paransi tosin ehdottomasti aromia. Saphire pureskeli syvässä hiljaisuudessa kuin nujerrettu pikkupoika, jonka äiti oli käskenyt syömään vihannekset lautaselta. Hän nieleskeli vielä toisenkin lihanpuolikkaan, mutta joutui sitten luovuttamaan ja laskemaan kupin maahan. Nuorukainen tuntui olevan hyvin pahoillaan. ”Kiitos mutta... ei johdu Ciernan ruoasta... ei se ole pahaa.”, hän aloitti hiljaisella, katkonaisella äänellä. ”Tieto tulee ehkä yllätyksenä... etten ole syönyt kunnolla moneen yöhön... sillä elimistöni...” Saphire kadotti sanansa ja puisteli pienesti päätään. Joka kerta kun haltia oli koettanut saada palaa nieltyä, oli se takertunut hänen kurkkuunsa tai aiheuttanut kivuliaita kouristuksia vatsassa. Hänen elimistönsä ei suostunut elpymään, vaan hylki ravintoa. Selitys olisi kai yhtä hyvin voinut olla pelkkä huono tekosyy jättää syömättä annostaan, mutta masentuneesta ilmeestä päätellen mies puhui täyttä totta. Alakuloinen hymynhäivä kohosi hänen suupieleensä. ”Joskus käy näin... auringolta pelastuvat riutuvat pois. Voi kulua kuukausia, mutta he eivät toivu...” Nuorukaisen sanat hiipuivat hänen tajutessaan synkän aiheen aiheuttavan vain vatsanpuruja. Nyt neito taisi viimeistään ymmärtää, miksi haltia oli niin halukas lähtemään aavikolta. Muutoin he olisivat ehkä voineet etsiä niin syrjäisen kolon vuoristosta, ettei sinne vihollisen terävä katsekaan olisi kantanut. Ei kai Cierna tullut jo katumapäälle lyöttäydyttyään kukaties kuolevan miehen seuraan? ”Pääsen pois täältä niin tila kohenee.”, uskoi Saphire joutuin ääneen. ”Menen nyt lepäämään.”, hän lisäsi noustessaan ja hakeutuessaan syvemmälle luolan pimeyteen.
|
|
|
Post by Tylppy on Feb 4, 2009 22:16:45 GMT 3
Hetken aikaa omituisen kaksikon pitkäksi venynyt yhteinen aika, täyttyi vieläkin omituisemmasta ja oudosta ilmiöstä - hehän kumpainenkin nauroivat, tai vähintäänkin yrittivät hillitä sitä. Vain heistä toinen kuitenkin onnistui näkemään sen, huvituksen mikä kuitenkin muodostui kahdesta erinäisestä tekijästä mutta kuitenkin muotoutui lopulta yhteiseksi iloksi. Tummien ja vakavien kasvonpiirteiden herätessä hymyyn Cierna huomasi muutoksen. Elämän syrjästä kiinni saanut hymy sai aavikkolaisen naurun taantumaan pelkäksi hymyksi hänen katsellessaan hetken aikaa esiin työntynyttä iloa.
Iloa ei kuitenkaan riittänyt kovin pitkäksi ajaksi, sillä niin nopeasti kuin tuo yhteinen naureskelu oli alkanutkin, niin hyvin nopeasti se myös tuomittiin kuihtumaan. Aavikkolaisen hymy rapisi pois siropiirteisiltä kasvoilta hänen tarjottuaan ruokaa nuorukaiselle. Epäilyyn ja arveluttavuuteen hän oli kuitenkin osannut valmistua aikaisemman ahdituksen ja vastenmielisyyden jälkeen. Suureksi leipäläveksi muodotuneen suunsa hän oli kuitenkin jokatapauksessa aukaisemassa. Läksytyksvirreksi muotoutuvat mielipiteet olivat heti valmiina hyökyttämään haltiaa tämän niskuroinnista ja hienostelusta. Cierna oli joutunut raijaamaan luitaan ilmalentoihin, ja jättämään kylänsä, kuin kokemaan haltian ihmesalvojen ällöttävän lemun - eikä nuorukainen edes kahta suupalaa enempää saanut ruokaa suuhunsa. Ensimmäinen sana pääsikin karkuun naisen huulten lomasta, kun nuorukainen itse puhuikin hänen päälleen. Kultaiset silmät levisivät hämmennyksestä nuorukaisen sanojen myötä. Vasta nuorukaisen sanojen yhteydessä Cierna ymmärsi olleensa täysin itsensä, kuin omien ongelmiensa ja vaivojensa vallassa, ettei hän ollut huomannut. Saphiren haukkumisen sijaan, Cierna tunsi omatuntonsa muljahtavan omaan nilkaansa. Nuorukainen oli riutunut monien öiden ajan, eikä hän paksupäisyydessään ollut huomannut mitään. Anteeksiantamaton sokeus ja typeryytensä kerääntyi raskaaksi painoksi aavikkolaisen olkapäille hänen ehtimättä virkkomaan mitään nuorukaisen sanoille tämän noustessa paikaltaan.
Ciernan katse seurasi nuorukaista pimeyteen, jonka syliin haltia pakeni tuttuun tapaansa. Hierlikkalainen katsoi sylissään olevaa ruokakippoa kykenemättä koskemaan sen sisältöön. Miten hän olisi kyennyt jatkamaan ruokailuaan nuorukaisen ilmoittaessa vakaalla äänellään, ettei hän kyennyt taistelemaan kurkustansa alas juurikaan mitään. Riutuen haltia häälyi ravinnottomuudessaan, ilman että yöt olivat kertoneet siitä mitään Ciernalle. Tyhmäksi ja vastuuntunnottomaksi itsensä tuntien aavikkolainen laski ruokakipponsa vierelleen. Ruoka oli menettänyt makunsa auttamattomasti. Huultansa purren tyttö katseli luolan pimeyteen, josta hän ei kuullut hiiskahdustakaan enää sen jälkeen kun nuorukainen oli päässyt makuulle. Nuotion liekkeihin laskeva katse kääntyi pohtivaksi; ei tullut kuuloonkaan, että Saphire kykenisi noin vain ilmoittamaan elimistönsä sanoneen sopimuksensa yhteistyöstä irti. Kuinka kauan menisi, että he tavoittaisivat tämän uuden maailman, joka olisi parempi nuorukaiselle? Entä oliko nuorukainen venyttänyt syömättömyyttään jo niin pitkälle ettei tämä kykenisi turvallisemmassakaan ympäristössä laittamaan suuhunsa enää mitään. Ja mikä pahinta, antaisiko Cierna luvan itselleen katsella kuinka nälkä näivetti Saphiren kehoa ja lopulta tekisi tästä niin heikon, ettei tämä kykenisi enää liikkumaan. Niin kuin useammat päätöksensä, seuraavakin oli yhtä tarmokas, harkinta-aikaa tarvitsematon päätös – hän ei suostuisi katsomaan sivusta, kun nuorukainen uskoisi maiseman vaihdon oleva ratkaisu kaikkeen. Oikeaa hetkeä, tai oikeaa ratkaisua odotellessa saattoi jokainenkin elintärkeä hetki valua hukkaan ja tehdä hallaa. Hän vaikka osoittaisi hurjan luontonsa tulisimman katkun, mutta hän ei toden totta olisi se joka vain katseli sivusilmällä vieressä.
Tyytyväisenä ratkaisuunsa hierlikkalainen otti esille aikaisemmin hakemansa viltin ja asettui levolle luolansuun lähelle. Nuotio rätisi sammuvalla liekillä kahden ruokaa sisältävän kulhon jäädessä lähes koskemattoman näköisinä odottamaan tuomiotaan, jonka seuraava ilta toisi tullessaan. Muutamiksi tunneiksi kasvanut uni herätti aavikkolaisen ennen aikojaan. Yö, joka oli vasta alkanut tavoittelemaan taivaankaarta toivotti pimeydellään herääjän tervetulleeksi yön pariin. Kylkeään ikävän kovalla alustalla kääntäen aavikkolainen ei tavoittanut kuitenkaan unta, sillä silmäkulmiinsa piirtyvä hahmo sai silmät pysymään auki. Suuri, kyyryinen olento kiskoi sikeää unta hänen vierellään. Pikkuisen määrän lihaa varastamassa käynyt lisko tuhisi tyytyväistä unta kuolleeksi tuomitun nuotion päällä. Omitusta ääntä unissaan pitävä lisko oli rähmäisesti asettunut nukkumaan aavikkolaisen välittömään läheisyyteen. Krohina, ja täyden vatsan suolistoäänet tavoittivat Ciernan korvat, vaikka muuten ihmisnainen tuntuikin halvaantuvan pelosta. Asiaa ei auttanut kuitenkaan se, että lisko vierellään hohki lämpöä, eikä päästänyt luolan viileyden viluilemaan iholla. Vähäistäkään kiitollisuutta kuitenkaan tuntematta Cierna nosti päätään tyynynä toimineelta kädeltään. Varovasti peitteensä alta heräillen täydessä pimeydessä aavikkolainen kirosi mielessään niin äänekkäästi, että eläimen hengityskin katosi kuulumattomiin. Yrittäen ja pyrkien kulkemaan hiljaa syvemmälle luolaan olisi Cierna varmasti tavoittanut onkalon pään ennen Saphirea, ellei hän olisi kompuroinut pitkällä röhnöttäviin jalkoihin. Herättämänsä kohu, paniikki ja säikähdys sekoittui Ciernan sättimisiin siitä miten Saphire saisi vastaisuudessa itse nukkua kävelevän ihmissyöjänsä vieressä. Ja seuraavat yöt, mitä matkalaiset joutuivat kokemaan vielä ennen kuin tavoittelivat aavikoiden rajaa muuttuivat nukkumiskäsityksiltään rajusti. Liskon aiheuttama kohtaus päätyi siihen, että Cierna ei suostunut nukkamaan kovinkaan kaukana haltian välittömästä läheisyydestä. Aavikkolainen ei ummistanut silmäänkään ennen kuin oli varma, että nuorukainen aikoi nukkua hänen ja hänet melkein kuoliaaksi säikäyttäneen liskon välissä.
Purnauksien ja liskon sättimisen lisäksi Cierna oli ottanut sydämenasiakseen tuputtaa haltian syötäväksi tämän haltialeivästä paloja. Vastutelut, kuin vähättelytkin karkasivat kuuroille korville Ciernan jättämättä nuorukaista rauhaan ennen kuin tämä otti edes sen pienen palan tai kaksi. Pikkuhiljaa hän lisäsi leipäpalojen oheen vesileilin, johon hän oli tiputtanut kuivatun luumun liukenemaan. Kaiketi toivoen sen auttavan nuorukaista jollain ihmeen tavalla saamaan voimia enemmän, mitä pelkkä puhdas vesi sai aikaan. Kaiken muun sekaan Cierna onnistui muistuttamaan haltiaa silmistään, ja niiden vaativasta hoidosta. Aavikkolainen heräsi kuvitelmaan, että nuorukainenkin saattoi nähdä suuremman tarpeen taistella elimistöään vastaan, mikäli tämän silmät antaisivat yhtään lupaavampia merkkejä siitä että hän kykenisi pian näkemään enemmän. Lopulta joka tarkemmin kuin ihmissilmä koskaan kykeni näkemään. Pienesti hierlikkalainen huomasi myös toivovansa voivansa nähdä mustan harson sijaan näkevän silmäparinkin. Tai että Saphire näkisi hänet, kykenisi reagoimaan hänen ilmeisiinsä – ja saisi ehkä pientä rohkaisua hymystä sen sijaan kuin eläisi sanojen mukanaan tuomissa mielikuvissa. Ehkä aika näyttäisi mitä tuleman piti, mutta se vaati nuorukaiselta itsensä kiusaamista sen lisäksi, että jo yksi tarkka silmäpari holhosi haltiaa pyristelemään pahaa oloaan vastaan.
|
|
|
Post by R.C. on Feb 10, 2009 11:54:35 GMT 3
Rauhallisen päivän päätyttyä pelkoa ja närää kirvoittaneeseen iltaan oli kaksikon taival jatkuva varsin erikoisissa merkeissä. Lentävän pedon herättämä likka oli aikansa paasattuaan katsonut turvallisemmaksi liimautua tulevina aamuina lähes levolle laskeutuneen haltian selkään kiinni. Moinen läheisyys oli yönkulkijalle jotain aivan uutta ja hermostuttavaa, eikä hän ensimmäisinä päivinä uskaltanut silmiään ummistaa pelätessään liikahtavansa unissaan vaaksan verran väärään suuntaan ja havahduttavansa takanaan tuhisevan tuimapään. Ei auttanut soturin kaunis vakuuttelu siitä, kuinka itseään tykö tehnyt fangorn ja neito olivat jo lähestulkoon kuin ystävykset keskenään, koskapa elikko ei ollut käyttänyt tilaisuutta hyväkseen pistelläkseen nukkuvan naisen päätä poskeensa. ’Ajattelisit vähän myönteisiäkin puolia, Cierna - vaikka minä kupsahtaisin kesken matkan, voisit vielä ratsastaa elikolla takaisin kotiisi, koskapa se selvästi kunnioittaa sinua.’, oli Saphire eräänkin kerran kyynisesti tuumannut, kuunnellessaan taas aavikkolaisen narinaa aiheesta. Tietenkään nuori mies ei uskaltanut tuoda ajatustaan julki arvellessaan naisen suuttuvan mustasta huumorista vain kahta pahemmin. Ciernassa kun näytti viime aikoina virinneen kummallinen vietti huolenpitoon - tai pikemminkin ihmislikkaan tuntui iskostuneen suoranainen pakkomielle seuralaisensa syömisiä kohtaan aina siitä lähtien, kun haltia oli paljastanut nurjanpuoleisen tilansa. Saphirella ei ollut aavistustakaan toisen laatimasta pienestä sotasuunnitelmasta nääntymistään vastaan, mutta nuorukaisen mielestä neidon ei olisi pitänyt olla hänestä turhan huolissaan. Olihan haltioilla jo järjestään niin verkkainen aineenvaihdunta, että he elivät pidempään, kituivat kauemmin ja laihtuivat huomattavasti hitaammin kuin ihmiset kuunaan. Kuluisi vielä useita viikkoja ennen kuin niukan ruokavalion aiheuttama heikotus alkaisi näkyä...
Saphire ei ollut aivan varma, oliko ravinnosta alituiseen hössöttävä hierlikkalaisen lievästi huvittava vaiko vain äärimmäisen ärsyttävä. Kuinka ihmislikka viitsikään kantaa näin paljon vastuuta hyvinvoinnistaan? Musta haltia joutui kerran jos toisenkin selittämään neidolle tulevansa vakavasti sairaaksi, jos toinen tuputtaisi hänelle vielä murusenkin leipää tai palasenkin kuivattua hedelmää, saati sitten lihaa, jota fangorn onnistui aika ajoin keitailta saalistamaan. ’Pikku hölmöläinen...’, huokaisi soturi hiljaa mielessään nyppiessään turvonnutta luumua leilin pitkulaista suuta tukkimasta. Yhtä kaikki Saphire ei osannut sapettua kovinkaan pahasti toisen tempauksista, sillä loppujen lopuksi touhottava nuori nainen oli kaikessa rasittavuudessaan myös jokseenkin suloinen yrittäessään saada halutonta haltiaa syömään. Liekö ihmislikan holhoamisvimma ollut aitoa välittämistä vaiko tervetulleen tekosyyn sanelemaa heikkoutensa hyväksikäyttöä? Kaipasiko kovasta menetyksestä toipuva aavikkolainen muuta ajateltavaa nyt yhtä kipeästi kuin soturikin aiemmin? Saphire uumoili ongelmiensa tarjoavan Ciernalle vain hyvän verukkeen olla ajattelematta kylänsä ja omaistensa kohtaloa. Tai kukaties nuori nainen oli kyllästynyt ainaiseen hyysäämiseensä ja päättänyt maksaa haltialle samalla mitalla takaisin? Nyt mies ymmärsi viimeistään, kuinka nöyryyttävältä kaitsetun hierlikkalaisen oli täytynyt olonsa tuntea. Olipa syy mikä hyvänsä, alkoivat kaksikon tilit vähitellen tasaantua...
Viikon vierähdettyä lähdöstä alkoi nuorukaisen rajallisessa näkökentässä kajastaa viimein uudenlaista valoa. Keskiyön kuutamolla hän piteli taas ohjaksia ja imeskeli laiskasti leivänpalasta, jonka tyttö oli käteensä lykännyt, vain havahtuakseen äkisti tuulen kantamaan suolaiseen tuoksuun. Meren täytyi olla jo aivan lähellä! Ilma kävi vähitellen yhä kosteammaksi ja viileämmäksi, kunnes aavikon kultaiset aavat vajosivat karuihin rantavesiin ja muuttuivat mustaksi, lainehtivaksi ulapaksi. Alapuolella kuohuavien maininkien tavoittaessa suipot korvansa vilkaisi musta haltia voitonriemuisesti aavikkolaista. Liekö Cierna oli koskaan aiemmin nähnyt näin paljon vettä kerralla? Mitähän hierlikkalainen mahtoi uusista kokemuksistaan mieliä? Tytön ilme olisi varmasti ollut näkemisen arvoinen, mutta harmi kyllä soturin silmät eivät olleet vielä siinä määrin elpyneet, että hän olisi pystynyt erottamaan yksittäisiä piirteitä. Koskapa parantava salva oli tarkoitettu lähinnä ensiavuksi, oli sen vaikutus viime kädessä rajallinen. Yönkulkija olisi tarvinnut kunnollista hoitoa toipuakseen täysin vammoistaan. Hän ei kuitenkaan virkkanut asiasta mitään neidolle, joka tuntui yhä elättelevän toivoa parantumisestaan. Murheet haihtuivat hetkeksi miehen mielestä hänen nauttiessaan kasvoilleen vihmovasta tuulesta ja tiedosta, että tummien aallonharjojen takana vartoisi manner, jota aurinko ei ollut orjuuttanut. Lokkien huutojen kiiriessä jo kaukaisuudessa alkoi kaksikon ympärille kerääntyä synkkiä pilviä.
Valtavan määrän vettä löydettyään saivat he kohta rannikolle ehdittyään vielä lisää, varjostuneen taivaan revetessä rankkasateena niskaansa. Tasaisen tihkun halki tihrustaen edessä häämöttävä maisema ei vaikuttanut järin viehättävältä: Talvi oli runnellut tuuheat metsät ja varistanut rusehtuneet lehdet maahan mätänemään. Osa vanhemmista puista oli pitänyt kiinni vehreistä latvustoistaan, mutta nekään eivät kantaneet oksillaan mitään syötäväksi kelpaavaa. Pedon laskeuduttua kurjien rankojen lomaan hyppäsi likomärkä haltia alas ratsailta, irrottaakseen joutuin kastuneet kantamukset ja yrittäen vetää niitä suojaan tukevan rungon tuntumaan. Matkalaisten varustus oli tosin taipaleen varrella ehtinyt melkoisesti keventyä – toisin sanoen ruokavarat olivat aivan lopussa, ja vaativat pikaista täydennystä. Riutuneen metsän olemattomiin antimiin ei auttanut tukeutua. ”Kun sade lakkaa, on löydettävä jostain ruokaa.”, totesi nuorukainen ensisanoikseen, vaikka tuskinpa hän nälkää tunsikaan.
|
|
|
Post by Tylppy on Feb 10, 2009 23:28:44 GMT 3
Saphiren mietteissä saattoi olla hyvin paljon perää, mutta heistä kumpainenkaan ei luetellut syitään tai epäilyksiään ääneen. Tietenkin siitä syystä johtuen, ettei kumpikaan surkeista, elämän murjomista osapuolista osannut esittää asoitaan luonnollisesti ääneen tai sitten, he eivät vain tuputtaneet kysymyksiään toistensa nieltäväksi. Elämä jatkui lähes samanlaisena, toinen toistaan toistelevina. Ciernan terävä silmäpari seurasi huolella että suupala jos toinenkin eksyi haltian kapeiden huulten lomaan. Kuluvina päivinä hän oli itselleen sisäistänyt tarpeensa pitää ainakin yksi elämäänsä ohjaileva tekijä voimissaan. Aavikkolainen ei voinut sietää ajatusta, että hän astelisi uuteen maailmaa, ventovieraaseen ja katalaan nääntyvän nuorukaisen seurassa. Cierna oli jopa ymmärtänyt välittävänsä nuorukaisesta, ei vain menetyksensä korvikkeena vaan sellaisenaan. Hierlikkalaisella kun ei ollut ketään muuta kuin tuppisuinen haltia, jonka ärsyyntymiskynnyksen ylittäminen oli saapunut vain muutamien päivien päähän. Empimättä, saati yhtään takapakkia ottaen nainen jatkoi vankkumatonta ajatusmaailmansa ylläpitoa. Ja arvatenkin sitä jatkuisi niin kauan kuin Saphiren hienovaraisuus saisi päätöspisteensä, silloin seikka jos toinenkin olisi saavuttanut seikkaperäisen selvityksensä.
Yö, joka liiteli toiseen saaden viikon verran itseään vieräytettyä tulisen aavikon kodikkailla näyillä sai aavikkolaisen katse nähtäväkseen jotain ennen kuulumatonta. Hajuaisti tapasi voimakkaan suolojen hajun, joka puistatteli likaisuudellaan vaaleaa ihoa. Eikä meri kohinallaan ja tyrskyillään yön pimeydessä saavuttanut mitään muuta kuin pelon sekavaa kunnioitusta. Jopa kauhu ehti tuntoihin sekoittumaan mukaan Ciernan katsellessa silmin kantamattomiin kuohuavaa mustaa, liikkuvaa vesimassaa. Ensimmäistä kertaa aavikkolainen liukui varsin vastahakoisesti alas suurimman ja massavimman vihollisensa kyydistä. Meren tyrskeen rinnalla suuri lisko vaikutti turvallisemmalta vaihtoehdolta kuin kohdata vesivyöry hiekkaisella rannikolla. Ja rannikolla oli massiivisen vesimäärän lisäksi myös turhan kylmä. Tuuli ujelsi ja merivesi hohkasi armotonta kylmyyttään. Rantahietikolle uskaltamaan laskeutunut aavikkolainen tärisi kylmästä, ja vielä enemmän hän kärsi tuulesta ja tuiskusta kun taivas ei antanut armoa. Meriveden määrän vajaavuuden oli korkeampi taho päättänyt iskeä täyteen jättimäisten vesipisaroiden uittaessa hetkessä toistaiseksi kuivuneina säilyneet kulkijat. Suuret puut raadollisissa ulkokuorissaan eivät suurta suojaa tarjonneet kenellekään. Oksaiset puut tuntuivat ensisijaisesti vain nauttivan tuulesta humistessaan ja vihellessään tuulen mukana.
Käsitys uudesta ja ihmeellisestä maasta maistui hyvin katkeralta kastuneen ja kylmissään olevan aavikkolaisen mielessä. Synkkää ja kuollutta maisemaa suurestikaan pälyilemättä Cierna kietoi käsivartensa ympärilleen kämmenet visusti kainaloihin kadoten. Aavikolta lähtemisen jälkeen ei tyttö ollut tuntenut kuin vain kasvavaa kylmyyttä, joka koetteli aavikon tulisuuteen tottunutta asukkia. Kastuttuaan kylmyys puri vielä tiiviimmin viluun ja kylmään tottumattoneen ympärille. ”Ainakin maisema on myötäviivainen kylmyyden kanssa”, mielessään manaamaan pystyvä nainen puri urheasti huuliaan yhteen koettaessaan estää hampaidensa kalinan. Uitettua haltiaa vilkaistessaan ei Cierna vieläkään nähnyt ensimmäistäkään palelemisen merkkejä virtaviivaisessa haltiassa. Itselleen parempia olosuhteita tavoitteleva nuorukainen tuskin edes välitti sateesta, joka runnoi rantahiekkaan syviä pisarakuoppia. Maisemaan kuin kylmyyteensäkään ei haltianuorukaisen sanat tuoneet juurikaan lohtua harhailevan mielen palaillessa päivien hiljaiselon jälkeen takaisin aavikon kuumille aroille. Aavikon ytimessä sateet eivät olleet kovin yleinen näky, mutta silloin sietikin nauraa ja tanssia vesisateen mukanaan tuomasta ilosta – mutta noin karussa maisemassa ajatus ei tulvahtanut edes mieleen. Cierna kaipasi jurtan suojaa, nahan tuttua tuoksua, kuivattujen ja jauhettujen väkevien mausteiden kirvelevää hajua nenässä. Suuret leiritulet lämpimänä hohkavine liekkeineen. Aavikon lämpö lähes polttavana helleauringon porottavan katseen alla. Kaiken sen kauniin, miellyttävän ja lämpöisenkö hän oli vaihtanut surkeaan kylmyyteen, märkyyteen ja kurjuuteen. Jo yksi kurja puoli oli riittävän paha kestettäväksi, puhumattakaan että niitä olisi kolme samaan aikaan käsiteltävänä. Kevyistä kantamuksista Cierna saattoi etsiä viltin hartioilleen, joska sekään ei kuitenkaan antanut loppua kaliseville hampaille, joiden kolina oli kantautua yhteen painetuiden huultenkin lomasta.
|
|
|
Post by R.C. on Feb 12, 2009 16:54:45 GMT 3
Varusteiden käytyä vähiin kokosi soturi lopun omaisuuden yhteen reppuun, jonka hän mahdutti vielä toiseen matkasäkkiin, varjellakseen tavaroita paremmin märkyydeltä. Urakan hoiduttua yhdessä hujauksessa hän käänsi huomionsa taas harmaaseen maisemaan, kuulostellen merkkejä elämästä ja asutuksesta. Merireittien varrelle kerääntyi tavallisesti paljon kaupunkeja. Ainoat äänet, jotka haltian tarkat korvat saattoivat erottaa, olivat kuitenkin vain hervoton tärinä ja loukkua lyövien leukaperien kalke. Saphire unohti aiemman tarkoituksensa ja haki Ciernan utuisaan näkökenttäänsä vain havaitakseen tytön hytisevän vilusta kostuneen viltin alla. Oliko ulkona todella näin kylmä? Viileään ilmastoon tottuneesta miehestä aamuinen sade tuntui lähinnä vilpoiselta siinä missä neidon nahoissa vihmonnan täytyi tuntua suorastaan jäätävältä. Yönkulkija olisi luultavasti voinut istahtaa alas lehtevän tammen katveeseen ja jököttää siinä kunnes ruoho olisi alkanut taas vihertää. Koulittu soturi oli tottunut sietämään oikukkaita säätiloja siinä missä hierlikkalaisen ei ollut tähän saakka tarvinnut tottua vastaaviin epäkohtiin. Tytön täytyi olla maisemanvaihdoksesta hyvin hämillään kestääkseen vallitsevia olosuhteita valittamatta. Saphiren omatunto alkoi kohta kolkuttaa kilvan neidon kalisevien hampaiden kanssa. Kuinka hän oli voinut olla näin ajattelematon? Eihän ruuasta olisi mitään iloa jos tyttö kylmettyisi ja saisi vielä kuolemantaudin. Asioiden tärkeysjärjestykseen oli tultava pikainen muutos...
”Anteeksi. Etsitään ensin suojaa.”, mumisi nuorukainen nolostuneena ja vilkaisi neuvottomana maahan laskemaansa reppua. Hänellä ei ollut tarjota toiselle mitään lämmikettä. Harteillaan kantamansa viittakin oli ehtinyt jo kastua, joten siitäkään ei olisi ollut mitään hyötyä. Ei siis auttanut muu kuin lähteä joutuin liikkeelle etsimään paikallisia yhteisöjä. Kuta rivakammin kaksikko pistäisi saapasta toisen eteen, sitä pikemmin he löytäisivät kuivan paikan päivänviettoon. Sidottuaan ohjakset puunrunkoon ja nostettuaan kantamukset olalleen oli soturi valmis jatkamaan matkaa jalkaisin. Fangornia ei kannattaisi taluttaa mukana, sillä kookas hirviö herättäisi vain turhaa huomiota ja pelkoa. Lisko mulkaisi vihaisesti mustaa haltiaa, mutta jäi silti säyseästi aloilleen. Peto olisi varmasti voinut purra nahkaiset suitset poikki ja karata matkoihinsa, mutta Saphire oli jokseenkin varma siitä, että fangorn odottaisi heitä. Elikko oli kuitenkin hyvin koulutettu ratsu eikä mikään kesyttämätön villipeto. ”Kävellään... tuohon suuntaan.”, ehdotti nuorukainen ohikiitävän hetken emmittyään. Hän viittasi kohti länttä, jonka suuntaan tiesi rantaviivan viistävän. Jossain vaiheessa vastaan tulisi melko varmasti satama kaupunkeineen. Musta haltia astahti ihmislikan vierelle ja nosti viittansa lievettä hieman toisenkin ylle, kävelläkseen likellä neitoa. Huolehtivainen ele oli kömpelö, eikä nuorukainen uskonut hohkavansa sen enempää lämpöä kuin jos parivaljakko olisi kulkenut erillään. Silti Ciernan kapeiden harteiden yli olkapäälle laskettu kämmen onnistui kai valamaan aavistuksen toverillista yhteenkuuluvuuden tunnetta, sillä olivathan he molemmat nyt yhdessä ja samassa suuressa kuralätäkössä - tai oikeastaan monen monituisissa pienissä.
Raskaalta taivaalta putoilevien pisaroiden tasaisen ropinan rytmittäessä litiseviä askeleita taittui kaksikon taival halki vihmovan sateen ja viiman. Tihkun liukastamilla lehdillä talsiessaan ja vastaan tulevia pitkiä varjoja väistellessään tuli soturi pohtineeksi, mitä kaikkea heidän pitäisi taajamasta mukaansa haalia. Ruuan ohella hierlikkalainen tarvitsisi ainakin toiset tamineet, kunnolliset saappaat ja viitan. Kaiketi Cierna jo ymmärsikin, että tästä eteenpäin kaksikon olisi pakko varastaa ja tunkeutua kutsumatta vieraiden koteihin tullakseen toimeen? Majataloon tai markkinapaikalle meneminen ei tullut kysymykseen, koska kumpikin herätti liikaa huomiota, eikä heillä ollut edes ropoakaan rahaa. He olivat nyt käytännöllisesti katsoen kiertolaisia, hyödyttömiä maanvaivoja, muiden loisia. Varjokulkijan vaivihkaisuuden taidoilla ja nuoren naisen tarkkojen silmien avulla selviytyminen tuntui silti mahdolliselta. Varttitunnin patikoituaan muuttui niljakas aluskasvillisuus äkisti mutaiseksi tieksi. Saphire seisahtui siihen paikkaan ja jäi lyhyeksi toviksi harkitsemaan eteen avautuneita vaihtoehtoja. Lopulta hän päätyi vaitonaisesti nyökäten osoittamaan oikealle. Vielä kotvasen kuljettuaan soturi ja neito saapuivat metsänlaitaan, josta avautui näkymä pieneen suistoon pystytettyyn kylään. Suurin osa rakennuksista oli pimeinä ja kaduilla näkyi liikkuvan vähänlaisesti väkeä, vaikka nouseva aurinko hohti jo kelmeästi pilviverhon takaa. Rannassa oli vain jokunen kalastusvene ankkurissa. Sota oli koskettanut kylää aivan hiljattain, ja jättänyt siihen lähtemättömän jälkensä.
”Jokaista muukalaista sietää varoa. Vältetään huomiota.”, totesi soturi matalalla, kireällä äänellä. Musta haltia oli vetänyt hupun pitkälle päänsä yli kätkeäkseen korvansa ja tumman hipiänsä. Viitan hän antoi valahtaa peittämään virka-asunsa, joka tuskin oli asukkaille enää tuntematon näky. Yönkulkijan aistit virittyivät äärimmilleen. Mikä tahansa kaupunki olikaan nimeltään, hän aavisteli sen jo antautuneen. Siispä kaksikon olisi tavallisten kaduntallaajien lisäksi väistettävä myös näkymättömissä tarkkailevien vartijoiden katseita. Saphire pälyili hermostuneena ympärilleen heidän lähestyessään asutuksen laitamia. ”Vaikuttaako joku taloista autiolta?”, kysähti mies tuskin kuiskausta kuuluvammalla äänellä, luottaen täysin Ciernan arviokykyyn. ”Menemme sinne.”, lisäsi soturi samaan hengenvetoon, toivoen siinä sivussa ettei neito intoutuisi pitämään hänelle moraalisaarnoja. Pakolaisilla ei ollut nyt vaihtoehtoja; He piilottelisivat aikansa ja ottaisivat vain tarvitsemansa. Loppujen lopuksi moni laitakaupungin rakennus näytti hylätyltä. Kukaties asukkaat olivat paenneet kiireessä valloittajia, tai sitten heidät oli yksinkertaisesti tapettu. Elämä tuntui pysähtyneen likaisten ikkunoiden takana häämöttävissä huoneissa.
|
|
|
Post by Tylppy on Feb 12, 2009 20:31:23 GMT 3
Cierna saattoi vain kirota ympärillään olevaa kylmyyttä ilman että hän onnistui manaamaan sitä kadoksiin. Viileys puri kiinni aavikkolaisen kinttuihin ja oli turruttaa nenän tunnottomaksi viimallaan. Aivan vieraanlainen maasto ja ilmasto hyökytti nuorta naista siinä määrin ettei Cierna ehtinyt ajattelemaan juurikaan mitään muuta kuin kylmyyttä. Hän olisi saattanut saada hepulin, jos olisi kuullut ilmaston kykynevän vääntymään tuostakin kylmemmäksi. Viltti nenänsä korkeudelle nostettuna Cierna yritti kadota kyllmyyttä karkuun. Viileys muistutti olemassa olostaan jatkuvasti sateen ripotellessa jättimäisiä pisaroitaan pitkin vaaleita kasvoja, saaden myös mustat hiukset nuolemaan päälakea hieman samalla kihartuen. Henkevät ajatuksensa, jotka täyttyivät lähinnä kirouksista ja manauksista eivät ehtineet kovinkaan tarkasti nappaamaan nuorukaisen sanoja. Hän oli ihmeissään ja jokusen verran myös häkyllyksissä kaikesta ympärillään tapahtuvasta, että hän kykeni ymmärtämään Saphiren sanojen merkityksen vasta kun käsi liikahti osoittavana johonkin suuntaan.
Erilaisia keinoja hampaidensa kolinan estämiseksi aavikkolaistyttö kokeili. Hän puri poskiaan, painoi hampaitaan tiukasti yhteen, puri huultaan, mutta jos hänen hampaansa ei kalisseet niin koko loppu keho alkoi tutista hallitsemattomasti. ”Piru tämän sään kirotkoon” kalinan mukana sanaillut ajatukset eivät kamalasti lämmittäneet, vaikka lieskaista kuumuutta tyttö yrittikin ajatuksiinsa manata. Hytisten, käsivarret tiukasti kehoaan puristaen tyttö hätkähti nuorukaisen laskiessa varovaisen varmasti kämmenensä vilusta värisevälle olkapäälle. Kullalla sivelty katse nousi vilkaisemaan tummahipiäistä haltiaa, joka onnistui luomaan pienen määrän hämmennyksen kanssa helahtavaa punaa Ciernan poskipäille. Hän ei siis ollut onnistunut peittämään tuota surkeaa hytinäänsä, mutta ele, niin pieni kuin se olikin sai tytön punastumaan. Saphiren turvallinen läheisyys sai aikaan paljon enemmän kuin kömpelön toveruuden tuntemuksen. Haltia oli aikapäiviä sitten saavuttanut aavikkolaisen luottamuksen, vaikkei hän sitä ollut kovinkaan onnistunut antanut ilmi itsestään saatuaan tarpeeksi suuren liskon lähentely-yrityksistä. Cierna tarkasteli sateen piiskaamia kasvoja, antaen katseensa seurata terävälle leualle muodostuvia vesipisaroita. Vesipisaroiden näkeminen sai lyhyehkön aavikon kulkijan värisemään koko vartensa mitalla painuessaan likemmäs nuorukaisen vierelle. ”Kiitos – olet kiltti” kalinaa kaihtamatta tyttö kiitti sipaisten punertamaan alkavaa nenäänsä.
Vieraita maisemia tapaileva katse ei lakannut katselemasta ympärilleen viimasta ja sateesta huolimatta. Tarpominen meren rantaviivaa pitkin, pystyyn kuolleiden puiden vierellä – kaikki se uusi maailma onnistui kiinnittämään naisen huomion täysin itseensä. Iljettävä lätsähdys läpi kastuneiden tossujen ympärillä ja nuorukaisen äkkinäinen pysähtyminen saivat tytön nostamaan katseensa maasta. Iljettävä näky liejuisesta mudasta, ja sen sisuuksiin täysin katoavasta tossusta – joka saumoiltaan tuntui päästävän läpi iljettävän kylmää liejua sisäänsä. Aavikon asukkaiden ohuet nahkatossut eivät tuntuneet sietävään kömpelöä, massaista ja märkää maaperää. Tuollaistako ulkomaailmassa tuli olemaan? Kauhulla sivellyt ajatukset saivat aavikkolaisen vaikemaan ja nielaisemaan kankeasti. Hän oli varmasti sekaisin suostuessaan tuollaiseen hulluuteen, mutta silti hän jatkoi matkaansa...Viimeistään sitten Cierna sai itseensä liikettä kun haltia tuuppasi häntä eteenpäin. Tuolloin hän kykeni pakottamaan itsensä ottamaan askelia, jotka nousivat lätisten liejuisesta maasta. Ettän hän kirosi tuota tuntematonta maailman kolkkaa jonne hän oli tuupattu.
”Sanotaanko noita puukasoja taloiksi?” salaperäisen, varovaisen ja armottoman jännityksen täyttämän ilman rikkoi tyystin tytön kysymys. Pelko moraalisista puitteista sai aivan toisenlaisen määrityksen nuorukaisen ymmärtäessä kysymyksen todelliseksi. Sekunneista minuuteiksi karkaava hiljaisuus sai Ciernan kurtistamaan kulmiaan. ” Mistä minä voin tietää, että mikä on talo. Olen asunut koko elämäni kamelinnahkajurtassa!” kuiskauksen muuttuessa tuskin juuri hallituksi suhinaksi Cierna onnistui kääntämään katseensa haltian kasvoilta, jolloin mahdollinen huvituksen säie ei onneksi löytänyt kylmästä hytisevän naisen mieltä. ”En näe ketään, kuuletko sinä jotain?” Kieltävän vastauksen jälkeen kaksikko uskaltautui liikkua metsän harmajista suojista. Ilman metsän tuomia varjoja kaksi mustaan sonustautunutta kiertolaista oli omillaan. Kumpainenkin kykenevänä rivakkaan juoksuun kaksikko juoksi läpi aukean maan. Maaperä, jolla he juoksivat rivakasta vauhtia sai kultasilmän huomion osakseen. Pelto, jonka läpi heidän matkansa kävi oli myllättyä. Vain muutama hassu rypäs pystyssä kenottavaa viljakasvia nosti urheasti varsiaan kohti vettä itkevää taivasta. Välillä tossun alle tuntui pehmeän mudan sijaan jotain terävää – keihien katkenneita varsia, maahan uponneita tikareita, tai kilpien palasia. He juoksivat taistelukentällä, joka oli muuttunut sodan hautausmaaksi. Taloiksi kutsunut rakennukset olivat lähemmäs päästessä paljastamassa katkeraa olemustaan – ne olivat hylättyjä, osaksi raunioituneita kyhäelmiä. Ruudukolliset ikkunat olivat säpäleinä, toisilta sivustoilta ne puuttuivat kokonaan. Kattoja peittävät päreet olivat yhdessä rakennuksessa palaneet tiputtaneet katosta jäljelle jääneet rippeet sisälle taloon. Kaikkialla oli hiljaista. Hiiskumatonta lukuunottamatta lätisiviä, tasaisia juoksuaskelia, joiden Cierna tunnisti lähtevän omista jaloistaan. Hengitys rahisi piinaavaa keuhkoissa, sydämen hakatessa hurjasti rintalastaa vasten. Kauhu ja liike nostattivat pelon säikeitä naisen hipiään, tuoden mukanaan myös himpun verran lämpöä aavikkolaisen kehoon.
Aavikkolainen valitsi rakennuksista eniten pystyssä olevan näköisen, vaikkei hän kuvitellutkaan joutuvansa astelemaan yhdenkään kauhean näköisen asumuksen sisään. Saphire kuitenkin oli päättäväisyyksissään toista mieltä. Kaksikon tummat varjot sulautuivat rakennuksen varjoihin, pelokkaasti oli aavikkolainen tarrannut kiinni haltian käteen kaksikon hiipiessä nousevan aamun harmaudessa. He saavuttivat oviaukon, joka avautui ilkeästi naristen rakennuksen sisälle jossa kylpi vain sankka pimeys ja pöly heitä vastaanottamassa. ” Onko meidän ihan pakko?” haltian korville kuultava kysymys ei suonut tilaa poistumiselle, eikä Cierna saanut tilaisuutta livistääkään nuorukaisen kulkiessa sisälle rakennelmaan. Kukaan ei ollut heitä tervehtimässä hämärässä rakennuksessa, jonka ovi suljettiin visusti sisältä päin. Oven eteen tuupattu raskas pöytä sulki yllättävien vieraiden mahdollisuuden ilmestyä paikalle. Likaiset ikkunaruudut peittettiin verhokankailla, ja ne onnettomat ruudukot, missä ei ollut enää muistoakaan ikkunalaseista peittyivät toinen toistaan oudoimmilla viritelmillä. Vasta, kun pienikään määrä valoa ei tavoittanut tuota rantakylän hylättyä rakennusta aavikkolainen seisahtui keskelle tupaa. Hän tärisi kauttaaltaan. Jännitys ja vilu takertuivat uudestaan naisen ympärille hänen katsellessaan ympärilleen ensimmäistä kertaa näkevin silmin, miltä ihmisrakennus – talo näytti sisältä päin. ”Onpa outoa”, Cierna antoi katseensa kulkea pitkin seinissä, takassa, oudon näköisillä latvitsoilla ja katossa jonka yläosassa roikkui pitkiä riukuja, joista roikkui valtoimenaan kuivattuja kasveja ja leipiä.
|
|
|
Post by R.C. on Feb 13, 2009 12:41:00 GMT 3
Neidon valitseman oven antaessa yllättävän helposti periksi astahti haltia toisen edellä peremmälle hämärään huoneeseen. Sisäänpääsyn vaivattomuus soi miehelle syytä epäillä kiertolaisten löytäneen tiensä hylättyyn asumukseen. Tokkopa tuvanväki, joka ei vaivautunut edes uksea lukitsemaan, oli palaamassa ihan vähään aikaan takaisin. Toisaalta nuorukaisen mielessä kävi mahdollisuus talon tulleen jo kertaalleen ryöstetyksi. Ihmisillä oli tunnetusti taipumusta tavoitella hyötyä toistensa heikkoudesta. Ajatus ei silti liiemmin huolettanut yönkulkijaa, sillä eihän kaksikko ollut tunkeutunut tupaan rahan tai arvotavaroiden perässä; He halusivat vain vähän ruokaa, lämpöä ja katon jonka alla pitää sadetta. Oven teljettyään ja akkunoita hieman varjostettuaan ryhtyi Saphirekin tutkimaan tarkemmin matkalaisten väliaikaista majapaikkaa, tosin enemmän näppituntumalta kuin silmämääräisesti. Huoneisto vaikutti vielä kohtalaisen hyväkuntoiselta ja kalustetulta. Omistajat eivät välttämättä olleet kylän äveriäintä, vaan eivät myöskään vähävaraisinta säätyä. Pöytiä ja lipastonpäällisiä tapailevat sormet tavoittivat pienen kynttilälyhdyn, johon iskettiin tuluksilla liekkiä. Risaisten verhojen läpi siivilöityvä hento hohde riitti tuskin päivänvalvojan valoon tottuneille silmille. Saphire ojensi sytyttämänsä lyhdyn Ciernalle, arvellen sen palvelevan toisen palavaa uteliaisuutta - aavikontytön hämmästelyn määrä kun kuulosti hetki hetkeltä vain kasvavan. Neidon ihmettely oli jo kerran jos toisenkin kirvoittanut pienen hymynhäiveen haltian huulille. Tuntui tosin luonnolliselta että kaupunki kaikkine arkisine nähtävyyksineen oli tytölle jotain aivan uutta ja ennenkokematonta. Niinpä miehellä ei käynyt mielessäkään nauraa tai pilkata toisen tietämättömyyttä. Silti jopa Saphiren oli ajoittain vaikea suhtautua luontevasti toisen kummasteluun, mistä saattoi silloin tällöin poikia sangen kiusallisia hiljaisuuksia.
Kotvasen harhailtuaan sokea haltia löysi kyökin ja kamiinan, jonka tulipesään hän lykkäsi muutaman puuklapin palamaan. Pienen loimun tuottama lämpö leviäisi hormien kautta vähitellen koko rakennukseen. Nuorukainen riisui märän viittansa ja saappaansa, jotka hän jätti valkean liepeille kuivumaan. Litisevästä askelluksesta liki äänettömäksi muuttuva kulku suuntautui seuraavaksi ylempään kerrokseen johtaviin portaisiin. Yönkulkija viittoi nuorta naista seuraamaan. ”Vintiltä löytyy vaikka mitä.”, selvitti soturi lyhykäisesti tarkoitustaan, eikä perille päästyä näyttänyt olleen väärässä. Ullakot olivat luvattomien vieraiden aarreaittoja. Seinään naulattujen tikapuiden päässä häämöttävän luukun takainen kattohuoneisto oli ahdettu täyteen jos jonkinmoista tavaraa. Vinteille kätkeytyi kaikenlaista hyödyllistä, kunhan ei antanut pölyn, hämähäkinseittien tai ummehtuneen hajun häiritä. ”Asuin pitkään vastaavissa paikoissa.”, totesi nuorukainen tutkiessaan nurkassa kököttävää kirstua. Hän raotti raskasta kantta vain havaitakseen laatikon olevan pullollaan vanhoja vaatteita, lakanoita ja resuisia täkkejä. Ainakaan kiertolaisten ei tulisi tuvassa kylmä. "Kellarissa on usein ruokaa.", jatkoi Saphire kun kumpikin oli ehtinyt haalia tavaroista kaiken mukaansa kelpaavan. Toista tuntia kolkossa rakennuksessa vaellettuaan he olivat saaneet vatsansa enemmän tai vähemmän täytettyä. Ruokavarat osoittautuivat suureksi ilahdukseksi varsin kattaviksi: Kyökin alle kaivetusta viileästä montusta löytyi monta purkkia erilaisia säilykkeitä, vajaita säkillisiä perunoita ja porkkanoita ja jopa pussillinen aavistuksen nahistuneita talviomenoita. Kaikista näistä antimista ynnä vartaalla kuivatuista leivistä ja yrteistä sai Cierna varmasti nopeasti loihdittua maittavan aterian. Kotvasen kuivattuja yrttejä nuuhkittuaan päätyi Saphire puolestaan hauduttamaan muutamin sopivin maustein terästettyä teetä. Kuuman juoman vaikutus ei ollut yhtä piristävä kuin haltialeivän, mutta sen nauttiminen pitäisi kyllä aistinsa vireinä.
Niin hissuksiin oli parivaljakko talossa liikkunut, että vain harva ohikulkija olisi voinut saada vihiä heidän touhuistaan. Vaan kukapa olisi pahoin tuhoutuneeseen kaupunginosaan joutanut edes samoilemaan? Yhtä kaikki varjokulkija ei suostunut tinkimään varovaisuudesta. ”Lepää huoleti. Pidän vahtia.”, kehotti haltia vartioimansa ikkunan katveesta. Talon ylemmän kerroksen makuukamarista oli löytynyt isäntäväen parempi sänky, joka voitti piikojen lavitsat. Cierna pääsi pitkästä aikaa nukkumaan kunnollisessa vuoteessa. Rauhallisen tunnelman sijasta hienoinen jännitys sähköisti silti ilmapiiriä. Soturi ei osannut rentoutua, vailla selvää syytäkään levottomuuteensa. Huomio karkasi taas nuoren naisen suuntaan. Olikohan Cierna jo unessa, vai jaksaisiko toinen vielä jutella? ”Taannoin kylässäsi...”, aloitti yönkulkija hyvin vaimeasti, pitäen pienen tauon ja kuulostellen sanojensa vaikutusta. Moswenista lähdön jälkeisinä päivinä nuorukainen oli hyvin tietoisesti vältellyt puheenaiheita, jotka liittyivät neidon entiseen elämään, pelätessään asioiden esiin nostamisen vain masentavan toisen mieltä. Loppujen lopuksi yhteisiä ja turvallisia jutunjuuria oli kuitenkin vaikea keksiä, ja niinpä moni öinen etappi oli päättynyt vain vaitonaiseen levolle käymiseen. Nyt Saphire uskaltautui viimein koettamaan kepillä jäätä – turhan monen seikan jäätyä setvimättä. ”...se hurjapää oli veljesi?”, kysähti soturi hienovaraisesti, hieraisten niskaansa. Toivottavasti Cierna ei kuvitellut hänen aikovan kritisoida ketään. Haltia halusi vain virittää keskustelua, siinä kaikki. ”Luulin hetken puolisoksi... ja uskoin olevani mennyttä.”, naurahti nuorukainen vaimeasti, vaikka vielä viikkoa takaperin napit nuoren naisen velikullan kanssa vastakkain ajatus olisi luultavasti saanut hänet nielaisemaan. Saphire muisti yhä hyvin tarkasti hierlikkalaissoturin raivosta ja epäilyksistä vääristyneen äänen ja miekaniskuihin ladatun murhaavan vimmaisen voiman. Ilman fangornin väliintuloa moni elämä olisi tuona aamuna voinut päättyä toisin...
|
|
|
Post by Tylppy on Feb 13, 2009 17:15:57 GMT 3
Oliko merestä vertailu kuvaa talolle ja sen salaiselle maailmalle? Tai oliko lieju varpaiden välissä riittävän voimakas tunne kuvaamaan sitä yllättyneisyyttä, mitä hän koki jokaisella katseellaan hänen kiertäessä kodissa. Kaikesta uudesta ja ihmeellisestä aavikkolainen ei suinkaan maininnut, vaikka moni yllättävä asia saikin naisen kuumeisesti miettimään päässään tavaroiden käyttötarkoituksia. Ruokailupöydällä avonaiseksi unohtunut kirja käsitti sotkua, ja sitä löytyi joka ikiseltä sivulta joka vain kääntyi pitkien sormien alla. Käyttöastiat eivät muistuttaneet lähellekään sellaisia, mitä hän oli tottunut käyttämään. Puhumattakaan, että piironki, kirjahylly, tuolit, sänky tai takka olisivat sanoneet hänelle yhtään mitään. Jokainen asia, joka tavoitti viluiset sormenpäät joutui tutkimisen ja ihmettelyn kohteeksi. Hän oli kuitenkin hyvin varovainen, ettei rikottanut mitään tai jättänyt jälkiä, sillä vaikka torppa vaikutti autiolta ja maailman kartalta unohdetulta oli se silti jonkun koti. Paikka missä nuo kaikki oudot ja äärimmäisen mielenkiintoiset tavarat kuuluivat jollekulle toiselle. Omatunto nipisteli Ciernan nahkaa tutuksi tulleella tavalla. Ei ollut näet vierasta, että aavikkolaiset käyttivät hyväksensä hylättyä tai hukattua materiaa. He varastelivat, kyllä vain – ja jos Saphire yhtään olisi tiennyt paremmin, olisi hän kyennyt nimittämään Ciernaa jo aikapäivää sitten varkaaksi. Saphiren löytäessään hänellä ei ollut ollut aidosti omaa kuin vaatteet päällään, sekä soittimensa. Kaikki muu oli vangitsijoiltaan anastettua tai aavikolle kuukahtaneiden kulkijoiden omaisuutta. Hän, kuin kuka tahansa aavikkolainen katsoi varastelua läpi sormien, silloin kun varkaus oli tarpeellista. Ja kuolinpesien läpikäyminen, sehän oli ihan miten vain päin normaalia.
Aavikkolainen kulki luontevasti haltian perässä. Kylmä ja vilu piinasi häntä kahta kauheammin hänen riisuessa mudan täyteiset tossunsa ja märäksi vettyneen huovan ympäriltään. Mahdottoman vaikeasti kuvailtava uteliaisuuden määrä oli riittävän voimakas peittoamaan tytön ajatuksista sietämättömät tuntemukset. Vintin raskas ja tunkkainen tuoksu sai hajuun tottumattoman nyrpistämään nenäänsä, vastenmielistä tunkkaisuutta ei koskaan aavikolla tavannut. Uuden maailman ylistämispuheet saivat uuden negatiivisen merkinnän naisen vertauksia tekevässä mielessä. Voittoisaksi oli kuitenkin käymässä kaikki salaperäisyys, ja uuden kohtaaminen jokaisella silmänräpäyksellä. Arkut, joita he tutkivat saivat olivat naisen silmissä hyvin pitkälle sisällöltään mielenkiintoisempia kuin nuorukaisen. Haltia saattoi etsiä vain tarvitsemansa, kun Cierna tutki ja katseli, tunnusteli ja jälleen vain katseli erilaisia vaateparsia mitä hän kykeni löytämään. Mikään ei pienelläkään tavalla muistuttanut hänen kansansa käyttämää tyyliä. Kankaat, sittemin lakanoiksi ymmärretyt olivat kaikki kalvakoita ja tylsiä. Talossa asuneiden naisten leningit ja hameet saivat kultaiset silmät paisumaan suuriksi palloiksi Ciernan sysätessä hepeneet kauemmaksi (pienimuotoisen tarkastelun ja hipertelyn jälkeen). Muutama järkevä vaateparsi päätyi pitkän tarkastelun jälkeen kosteiden ja niljakkaiden vaateiden tilalle. Musta uniformu, jonka hän oli pihistänyt Saphiren varusteista ylleen päätyi kuivumaan tuvan huonekalujen selkämyksille ja ovien karmeille. Märät hiuksensa Cierna palmikoi niskaansa löytäen talosta piikojen hiusnauhoja käytettäväkseen. Mudassa ja liejussa uitetut jalkansa aavikkolainen pesi ja veti kinttuihinsa paksut ja lämpimät, villaiset sukat jotka lämmittivät kohmeloisia jalkoja, vaikka matkan teossa olisivatkin varsin epämukavat.
Tulipesän leimuessa pienellä lämpimällä liekillä Cierna katseli suuremmalla mielenkiinnolla maansisälle johtavaa koloa. Kellarin valloituksen Saphire sai hoitaa aivan yksinään, sillä pimeä ja vielä enemmän hajultaan tunkkaisempi paikka ei vetänyt naista puoleensa millään tavalla. Tummuudellaan kellarin syvyyksiin täysin hukkuvasta nuorukaisesta koloon tuijottava aavikkolainen ei nähnyt mitään ennen kuin haltia oli nousemassa käsimitan päähän portaiden yläpäästä. Kellarin pimeyden antimet, jotka tuuppaantuivat aavikkolaisen eteen saivat harkitsevan katseen käymään uudemman kerran kellarin suuaukolla. Ruoan säilyttäminen kamalan hajuisessa pimeydessä oli niin järjenvastainen tapa, ettei Cierna osannut edes ääneen mutista oudoksuntaansa. Kasvanut uteliaisuutensa tunsi kyllä myöskin rajansa maanalaista piiloa kohtaan, hänhän ei menisi kellariin. Ei edes pakon uhalla, jolloin olin hyvin käytännöllistä että nuorukainen, joka jostain jotain ymmärsi uhmasi henkeään maakolossa. Kyökiksi mainitun pikkukopperon tarvikkeita läpikäyden ja soveltaen aavikkolainen onnistui saamaan käsiinsä vettä, onnettomia – säälittävän pieniä veitsien tynkiä, kuin padankin. Tavoistaan luopumatta Cierna lappasi kahteen, puusta koverrettuun kulhoon kasvisten täyteistä pataa. Torjuvia liikehdintöjä haltian kasvoilta taidokkaasti terävällä katseellaan uhmaten Saphire joutui lappaamaan ruokaa suuhunsa lusikan tai kaksi. Enempään tyttö, tai pahimmissa ajatuksissa ilkeä äiti, kuitenkaan pakottanut kiukuttelevaa nuorukaista syömään.
Makuukamarin olemassa olo hämmästytti aavikkolaista. Ei ollut oikein, että talon asukkaat nukkuivat erikseen. Jurtat, joissa saattoi kymmenenkin ihmistä nukkua läheisyydessä ja yhteisessä lämmössä toi yhteisoloa, suojaa. Ja tuolla torpassa nukkumapaikkoja ripoteltiin ympäriinsä! Huultansa purren aavikkolainen hautasi oudoksuvien kysymysten tulvan, sillä kaksikko ei juurikaan keskustellut. Käydyt keskustelut olivat joko kahden lauseen mittaisia, tai sitten Cierna puhui yksin ja itsekseen – tai ääripäässä turhautui ja läksytti seuransa pienimpään maanrakoon mitä löysi. Nuorukaisen kintereillä ainaisena varovaisuutena juokseva varjo oli opettanut naisen olemaan hiljaa. Vaitonaisuus oli sitonut tuon kaksikon niin tiukasti yhteen, ettei tytöllä tullut enää mieleenkään aloittaa jouhevaa keskustelua Saphiren kanssa. Eikä Cierna ollut aikeissa nytkään rikottaa tuota hiljaisuutta hänen mittaillessa arvioivalla katseellaan vuodetta. Pehmeiden ja valtaisten tyynyjen ja huopien alla nukkumaan tottunut aavikkolainen kummaksui pedin puista kehikkoa. Valtavaa sängynpäätä ja sitä, miten vuode oli...ilmassa. Pedin toiseen päähän aseteltuja tyynyjä tutkivasti painellen ja tottumattomissa sormissa raskaan tuntuista peittoa nostellen Cierna lopulta istahti vuoteelle kokeilevasti. Suuri isännän ja emännän vuode oli hänen silmissää valtava. Peti vaatteet tuoksuivat jännästi puilta ja mereltä tytön asettuessa vuoteelle makuulleen. Ensimmäistä kertaa aikoihin tyynyille uppoava pää sai naisen lähes hykertelemään tyytyväisyydestä. Raskas peite pelkän onnettoman huovan sijaan sai aavikkolaisen uskaltamaan hamuamaan neljästä tyynystä vielä yhden itselleen. Pitkästä aikaa aavikkolainen tunsi oloksi kevyeksi, hyväksi, ja pikkuhiljaa lämpöiseksi ruoan asettuessa vatsaan ja peiton lämmittäessä pehmeyteen katoavaa kehoa. Tyytyväisenä silmänsä sulkien Cierna käänsi tutusti selkänsä haltian suuntaan ja aikoi levätä – mielensä kyllä teki manata haltian vainoharhaisuudesta, mutta monet kerrat jo yritettyään Cierna manasi miehen vain mielessään.
Unta tavoitellen ja tyynyliinan tuoksua sieraimiinsa vetäen aavikkolainen kuunteli hiljaisuutta, jonka rikkoutuessa sanoihin Cierna nosti päätään tyynystä. Hämärän huoneen ääriviivoja tarkastellen – hyvinkin hereillä ollen tyttö kääntyi katsomaan ikkunan suuntaan. Odottaman puheenaiheen herättävä haltia, sai Ciernan ymmälleen, jolloin osallistumisensa puheeseen viipyi hetken.
”Hän oli veljeni, yksi niisät taulapäistä” vuoteen pohjalta heräävä puhe loppui hetkeksi tuon yhden lauseen varaan Ciernan katsellessa hetken tummaa hahmoa ikkunan läheisyydessä. Aavikkolainen kääntyi takaisin paikoilleen tuijottaen kumpuilevana nousevaa tyynynpäällistä. ”Minulla ei ole puolisoa, ei edes mahdollista vaihtoehtoa. Asemani ei kotona ole kovin mukavin mahdollinen” herätetty keskustelu sai tytön empimään sanojaan. Hänen mieleensä ei ollut kuunaan tullut, että hän missään vaiheessa olisi puhunut yhtään mitään perheestään tai heidän tavoistaan. Ei ainakaan saamansa pieksinnän jälkeen. ”Meitä on kolme tytärtä, ja vain yhdellä meistä on puoliso. Veljeni...joita on viisi, niin heillä kaikilla on puolisot ja jalkavaimot. Miehet saavat ottaa päävaimon ja jalkavaimon, mikäli kylän päälikkö on myötämielinen. Pojat, jotka ovat päällikön jälkeläisiä saavat olla vapaita sitovien suhteidensa kanssa, mutta me emme saa. On harvinaista, että yksikään päällikön tytär saisi koskaan puolisoa, sillä mies – joka on tarpeeksi hullu ja tyhmä ja haluaa päällikön tyttären vaimokseen ei omista lupaa jalkavaimoihin” perheestään puhuminen sai aavikkolaisen haikeaksi, mutta silti hän huomasi hymähtävänsä vuoteen pohjalta. ”Veli tai puoliso – olisit silti saanut selkääsi”
|
|
|
Post by R.C. on Feb 15, 2009 17:51:44 GMT 3
Kuta kauemmin nuorukainen kuunteli Ciernan sanailua, sitä selvemmin tyrmistys kuvastui tummilta kasvoiltaan. Soturi oli oppinut ihmisten olevan uskottomia toisiaan kohtaan, mutta aavikon kansan moniavioinen perhekulttuuri ylitti jopa mustan haltian ymmärryksen. Saphire ei voinut käsittää, miten miehelle ei riittänyt yksi nainen? Tarvitsiko tämä yhden molemmille jaloille? Sitäkö 'jalkavaimo' tarkoitti? Kalvakat silmät räpsyivät tovin tiuhempaan siteen alla haltian haroessa häkeltyneenä hiuksiaan. Kätketty katse ei onneksi kavaltanut kauhistusta miehen huomion jumiuduttua hetkeksi vuoteella lepäävään neitoon. Hän ihmetteli, kuinka kukaan olisi pystynyt käsittelemään Ciernan kaltaista hurjaluontoista hierlikkalaisnaista, saati sitten useampaa? Luulisi että yhdessäkin villikissassa olisi riittänyt kesytettävää! Ohikiitävän hetken soturi tunsi suurta kunnioitusta rohkeita aavikon miehiä kohtaan. Tarkemmin ajatellen hänen arvonantonsa herkesi kuitenkin yhtä nopeasti kuin oli herännytkin. Miksi kukaan olisi alun perinkään ominut kahta vaimoa, jollei osannut aidosti rakastaa kuin toista heistä? Se ei tuntunut reilulta. Ehkä miehet olivat vain ahneita tai itsekkäitä? Tai kukaties Moswenin yhteisöön syntyi alituiseen liikaa naisia, jolloin miehiä jouduttiin jakamaan? Selitys ei kuulostanut yhtään sen siedettävämmältä. Paheksuvasti kulmiaan rypistäen haltia risti kätensä ja nojautui vasten taakseen asettamaansa täkkiä. Saphire olisi halunnut tiedustella tytöltä perimmäisiä syitä, mutta hän ei kehdannut kyseenalaistaa vieraan heimon tapoja. Todennäköisesti ihmislikka ei olisi osannut tarjota kovinkaan hyvää perustelua sille, miksi tilanne oli kertomallaan tolalla; Luultavasti kyseessä oli vain piintynyt perinne, jota ulkopuolisen oli hyvin vaikea sulattaa.
Ciernan viimeisintä virkahdusta Saphire ei sen sijaan epäillyt hetkeäkään. Soturi tunsi niskakarvojensa kohoavan ja kylmän hien puskevan otsalleen neidon mainitessa lukuisista sisaruksistaan. Kuinkahan kalpaten yönkulkijan olisikaan käynyt, jos koko veljessarja olisi karannut kerralla kimppuunsa? Hän karkotti hermostuttavan ajatuksen joutuin mielestään. Hiljaisuus oli jäänyt huoneeseen häilymään; Odottava ilmapiiri tuntui kuin huutavan jatkoa sananvaihdolle. Nuorukainen saattoi arvata neidon vartovan hänen puhuvan vuorostaan, ilmaisevan mielipiteitään tai kertovan jotain itsestään; kantavan kortensa keskustelun kekoon, jota oli omasta aloitteestaan alkanut kasata. Saphire yskähti selvittäen kurkkuaan. Hän päätti jättää puheet veljistä sikseen ja siirtyä aiheeseen, johon neito oli sananvaihtoa laajentanut: ”Kaltaisillani on vain yksi puoliso, halki elämän ikuisuuteen - kuten joutsenilla...” Yönkulkija keskeytti puheensa tajutessaan vertauksensa menneen metsään. Mahtoiko aavikkolainen edes tietää, mikä joutsen oli? Tokkopa sentään. ”...umm, se on kookas, kaunis, valkea lintu.”, selvensi haltia muodostaen käsillään pitkäkaulaista otusta muistuttavan hahmon, ja huojuttaen sormiaan siipien tavoin. Hän luovutti kuitenkin pian kömpelössä yrityksessään havainnollistaa mielikuvaansa, ja jatkoi: ”Yhtä kaikki... tämä lintu on uskollinen parilleen. Jos toinen joutsen kuolee, sureva kumppanikin menehtyy usein. Kenties näet vielä.” Saphire kohautti kevyesti harteitaan. Maailmassa riitti enemmän asioita ja ilmiöitä kuin tyttö ehtisi välttämättä koskaan kokemaan. Yönkulkija ei kuitenkaan jatkanut sanailuaan paikallisen flooran ja faunan kiehtovuudesta. Metafora oli saanut hänet aivan toisella tapaa mietteliääksi. Nuorukainen riisui mustan rätin ja hieraisi kirveleviä silmiään. Sokea katse kääntyi kaihoten johonkin kaukaiseen kiintopisteeseen.
”Uskon että... minulle oli valittu puoliso.”, totesi Saphire vaimeasti, kun keskustelu vaikutti jo tyrehtyneen. Ei ollut lainkaan nuorukaisen tapaista rikkoa hiljaisuuksia tai tuoda syviä mietteitään näin avoimesti julki. Neutraali äänensävy sai haikeita vivahteita samalla kun puhe muuttui arastelevan katkonaiseksi. Haltia teki ankarasti töitä hallitakseen yleiskieltä sujuvalla puheenparrella. Soturia ajoi kai luontainen tarve kehittyä paremmaksi. ”En päässyt koskaan tapaamaan häntä. En tiedä nimeään, tai miltä hän näyttää. En tuntenut häntä... eikä hän... onnekseen tiedä minusta. Tai siitä mitä tein. Millainen luopio ja murhaaja olen...” Ääni särähti ja vaimeni. Miehen ilmeestä saattoi päätellä aiheen käyneen hänelle vaikeaksi. Ehkä Saphire jo katui ottaneensa koko asian esille. Hän oli pelännyt masentavansa neitoa, mutta kovin kipu osuikin nyt omaan sydämeen. Valkea kulmahammas painui kapeaa huulta vasten, purren sitä ahdistuneesti. ”Mitä hän olisi ajatellut tietäessään, miten pahasti menin tyrimään. Olisi kai kironnut minut ja kohtalonsa. Juonut ennemmin myrkkyä kuin kestänyt häpeän.” Saphire puisteli onnettomana päätään. Murheiden pato oli viimein murtunut, ja kerran periksi annettuaan alakuloiset aatokset jatkoivat ryöpsähtelyään: ”Yli sata vuotta odotin vuoroani. Kävin läpi kovan koulutuksen, koetin suorittaa tehtävän niin hyvin kuin taisin. Olin hyvin lähellä pääsyä kotiin. Jos olisin noudattanut määräyksiä... minulla voisi yhä olla elämä ja tulevaisuus edessä... eikä perheeni halveksuisi minua.” Raskas huokaus kumpusi syvältä rintakehästä. Syyllisyys ja katumus paistoivat kumarasta olemuksestaan. ”Mutta tuleva puolisoni... Petin luottamuksensa, en vastannut odotukseensa. Nyt hän on yksin. Emme saa koskaan tietää toisistamme.” Nuorukainen piti pitkän tauon puheessaan, kunnes lisäsi lopulta lähes toiveikkaasti: ”Tai ehkä... ehkä jumalat olivat kaukaa viisaita, ja näkivät vikani... jättäen tähteni orvoksi. Ehkä he eivät rankaisseet viatonta.” Soturi kallisti alakuloisesti päätään. Hän halusi palavasti uskoa sanoihinsa, niin kipeästi kuin ne satuttivatkin. Sillä mustan haltian sydän ilman sielujen valittua oli kuin laiva vailla kotisatamaa.
Saphire oli taas vaiti. Hän ei ollut pitkään aikaan puhunut näin paljon. Soturi oli suorastaan unohtunut aatoksiinsa ja rohjennut kerrankin päästää tunteensa pinnalle. Toisaalta hän koki että Ciernalle saattoi puhua vapaasti. Eiväthän nämä asiat koskettaneet hierlikkalaista millään tavalla. Korkeintaan tyttö saattoi pitkästyä ja nukahtaa, mutta sekään ei olisi miestä haitannut. Tuntui vain hyvältä pystyä lausumaan ajatuksiaan ääneen, kun oli haudutellut huolia niin pitkään sisällään. Jollekulle ripittäytyminen oli hyvin vapauttavaa, vaikka kukaan ei voinutkaan suoda soturille anteeksiantoa. Saphiren mieleen hiipi silti vähitellen tunne, että hän oli häirinnyt hierlikkalaista jo riittämiin. Voisi kulua monta päivää ennen kuin neito pääsisi seuraavan kerran nukkumaan yhtä ylellisissä puitteissa, sillä kaksikon tuli välttää riskinottoa viimeiseen saakka. Ciernan olisi pitänyt ottaa kaikki irti kuluvista valoisista tunneista. Nuorukainen olikin jo aikeissa pahoitella ja neuvoa toista lepäämään. Ystävällinen kehotus oli jo aivan kielensä päällä. Lieni vain hetkien kysymys, milloin nuori nainen mainitsisi itse väsymyksestään. Saphire odotti vielä. Ehkä toinen päättäisi keskustelun pian hänen puolestaan.
(( Voit huoleti pelata juonta lyhyemmin tai pidemmin, kummin vain haluat. =) ))
|
|
|
Post by Tylppy on Feb 15, 2009 19:06:54 GMT 3
Kultaisella loisteella koristeltu katse tuijotti mitään sanomattomana valkoista kangasta – tyttö ei odottanut haltian jatkevan keskustelua. Pitkät jutun juuret eivät tuohonkaan iltaan mennessä kantautuneet kovin pitkiksi tai mielenkiintoisiksi. He eivät puhuneet koskaan mistään ylimääräisestä, tai ainakaan Cierna ei ollut huomannut sillä vähitellen hän oli huomannut itsensäkin käyvä hiljaiseksi. Saphiren armoton jurous ja tylsäksi käyvä hiljaisuuden tavoittelu oli päässyt valloittamaan tuliperäisen naisenkin. Tuo ilta oli kuitenkin erilainen, odottamaton. Omalta puoleltaan keskustelun katkaissut aavikkolainen oli ehtinyt sulkemaan silmänsä ja hukuttamaan ajatuksensa turhilla mölinöillä, mitä hän ei ollut hetkeen virkonnut ääneen – ei edes itsekseen. Kuitenkin keskustelu jatkui, yhtä odottomattomasti kuin se oli alunalkaen alkanutkin. Kiinni painuneet luomet avautuivat jälleen aavikkolaisen kuunnellessa haltian vakaata puhetta. Tyttö kuunteli jokaista sanaa herkeämättä, ensi alkuun ollenkaan uskomatta että hän kävi oikeaa, varsinaista keskustelua. Ilman että siihen sisältyi vastaväitteitä, väittelyä, kiukkua saati turhautumista.
Uteliaana Cierna liikahti vuoteellaan. Hän käänsi kylkeään pystyen katsomaan puhelevaa haltiaa tämän riisuessa liinan silmiensä edestä. Yhtälailla sokeat silmät ilman liinaansakin eivät tunnistaneet mitään, mutta nyt Cierna kykeni lukemaan nuorukaista paremmin. Hän näki miten tummat, lähes ihoon hukkuvat kulmakarvat liikahtivat ruttuun otsan sileän ihon liikkuessa kasvojen mukana. Ilman liinaansa tyttö huomasi myös nuorukaisen karun komeuden, jota ainainen rätti tiuhaan peitteli. Nuorukaista katsellen Cierna kuunteli, ja jälleen hän tunsi itsensä salamyhkäiseksi katselijaksi joka seurasi aavikon viileässä yössä uiskentelevaa nuorukaista. Hän tunsi itsensä tirkistelijäksi – jälleen kerran, sillä koskaan ei maidonvalkeat silmät osuneet suoraan hänen omiinsa, jolloin hän olisi voinut tuntea häpeää tekosistaan.
”Vertauksesi kuulostaa kauniilta. Kuolla rakkauden tähden, puolison tähden” laskeutunutta hiljaisuutta kokeilemaan lähtevä nainen aloitti. Hän yritti kuvitella sitä – rakkautta, ja sen sitovuutta. Epäonnistuen kuitenkin hyvin armottomalla tavalla jo edes käsitellessään asiaa mielessään. Rakkaus ei mahtunut hänen maailmaansa samalla tavoin, mitä se tuntui elävän Saphiren maailmassa. Elämä oli kovaa, rankkaa ja julmaa. Mitä elämästä olisi tullut jos jokaisen kuolleen vaimon, lapsen, ystävän tai miehen perään piti alkaa haikertelemaan niin, että kuolo korjaisi? Se kuului elämään, kuolemat ja menetykset, mutta silti piti aina jatkaa eteenpäin. Tai näin ainakin hierlikkalainen oli tuohon päivään asti uskotellut itselleen, mistään muusta tietämättä. Huoneen ikkunanurkkauksesta kantautuva huokaus lohduttomuudellaan sai aavikkolaisen hiljaisen mietteliääksi. Hän pelkäsi hiomattomien sanojensa satuttavan tai loukkaavan puhumaan puhjennutta haltiaa, joka saneli itselleen tärkeitä asioita ja tuntoja. Aavikkolainen empi nostaen katseensa kattolaudoitukseen. Saphire puhui maailmasta, josta hän ei tiennyt mitään – hän ei tuntenut tapoja, ei tapaa joka tuntui puolison suhteen tuntuvalta valinnalta, lähes määräykseltä. Jumalat tuntuivat kuitenkin kiusaavan heidän molempia maailmojaan, vaikka ne täysin erilaisia olivatkin. Uskomukset erilaisiin asioihin olivat vaikeita, mutta ainahan niitä asioita saattoi manata maanpoveen. Tai käyttää lohtuna. ”Ehkäpä...ehkä jumalasi ovat valinneet sinulle puolison, mutta he haluavat koetella sinua ensin? Nähdä että olet sinnikäs, rohkea ja ..oikeamielinen ennen kuin asettavat puolisosi eteesi?” kattoa tuijottaen Cierna huomasi humpsahtavansa ojasta allikkoon. Hänellä ei ollut aavistustakaan mitä hän tarkoitti, puhui tai etsi sanoillaan, sillä ainakin naisesta itsestään tuntui että hänen puheensa oli täyttä puutaheinää. ”Tarkoitan...että miksi olisit edelleen täällä?” pää keinahti syvän pehmeän tyynyn uppeluksista katsomaan nuorukaista. Cierna nousi käsivartensa varaan rohmuten tyynyn kainaloonsa tueksi.
”En ole kovin viisas, enkä neuvokas” aivoituksiaan toiselta suunnalta selvittämään lähtien tyttö pyyhkäisiä mustia hiuksiaan kasvoiltaan korvansa taakse; ”mutta ehkä sinua tahallaan koitellaan? Miksi muuten olisit yhä elossa? Tuskin he kustaksunnellasi pilailevatkaan, tai jos pilailivatkin niin eikö heillä olisi jo paljon mielenkiintoisampaakin tekemistä. Varsinkin sen jälkeen kun olet kokoajan laittanut heille hanttiin? Et kuollut aavikolle. Etkä kuollut kylässänikään. Ja olet vielä siinä. Ehkä sinulle on annettu uusi tilaisuus, outo ja kummallinen tilaisuus saavuttaa menetystä jotain takaisin, muttet vaan näe sitä?” Cierna puheli kysymyksillään, joita hän mietti lähinnä itsekseen, mutta tuntematta tai tietämättä toistakaan tapaa jakaa lohdullisia ajatuksia hän käytti omaa tapaansa. Vaikka tuolla kertaa hänen ääntään ei siivittänytkään mikään pahansisuinen tuntemus.
|
|
|
Post by R.C. on Feb 16, 2009 15:04:30 GMT 3
Haikealle vuodatukselleen suotu vastakaiku tuli nuorukaiselle mieluisana yllätyksenä. Marinan ja haukottelun sijasta sängyn suunnalta kantautuikin myötätuntoista rohkaisua. Saphire käänsi totiset kasvonsa puhujan puoleen, tarkastellen kohottautuneen neidon ääriviivoja hämärässä. Cierna oli selvästi rekisteröinyt jokaisen lausahduksensa, vaikka haltia oli ehkä salaa toivonut väsymyksen vieneen terän toisen kuulolta. Jälkeenpäin soturi koki näet olonsa aavistuksen kiusaantuneeksi. Miksi hän oli mennyt tekemään itsestään numeron? Mitä merkitystä kaltaisensa luopion murheilla mukamas oli? Aivan kuin aavikkolaisella ei olisi riittänyt omastakin takaa huolia puitavaksi. Nurjien tunteidensa vähättely osoittautui kuitenkin turhaksi - Cierna vaikutti oikeasti välittävän. Yönkulkija ei ehkä ymmärtänyt kaikkea neidon sanomasta, ja hän uskoi vain puoleen toisen arvailuista, mutta Saphire ymmärsi tytön hyvän tarkoituksen, ja antoi tämän sanoille arvoa. Liikutuksen lämmin tunne sykähti nuoren miehen sydämen syrjällä. Ajatus uudesta mahdollisuudesta oli kaikessa mielettömyydessään kuin suloinen sointu suipoissa korvissa. Aikansa soturikin oli halunnut uskoa kohtalolla olleen syyn oikkuihinsa, ja kaikkien vastoinkäymisten kuuluneen jollakin tapaa korkeampien tahojen suunnitelmiin. Kuolevaiset eivät kuitenkaan olleet täysin jumaltensa varassa tai vallassa; He eivät olleet pelkkiä aivottomia sätkynukkeja mestareidensa naruissa, vaan saattoivat vaikuttaa tulevaisuuteen omilla valinnoillaan. Jumalat yrittivät kyllä varjella ja paimentaa luotujaan parhaansa mukaan, mutta silloin tällöin kaikista laumoista harhautui lampaita - jopa mustia sellaisia. Olisiko eksyneen nuorukaisen pitänyt löytää omin avuin ja oivalluksin takaisin omiensa pariin? Odottiko häntä yhä jossain hento ja tummahipiäinen haltianeitonen, sievä ja pehmeä kuin yöhön sulautuva musta sametti? Riittäisikö korkealta herralta hänelle armoa tai ymmärrystä? Antaisiko Kuun kansa milloinkaan anteeksi langenneelle lapselleen? Ristiriita kiteytyi nuorukaisen mitättömyyden tunteeseen. Hän oli vain yksi tuhansista mustista haltioista, ja siten helposti jumalten unohdettavissa. Oliko hänen selviytymisensä kohtalon viitoittamaa vaiko pelkkää sattumaa - silkkaa tuuria? Saphire ei kokenut oloaan kovinkaan vahvaksi tai itsepintaiseksi oltuaan jo lukuisia kertoja lähellä luovuttaa ja hakea helppoa ratkaisua miekastaan. Eikä soturi liiemmin tuntenut järin suurta ylpeyttä teoistaan, vaikka ne olivat toki ihmislikan kannalta kilttejä ja kunnollisia. Sodissa oli kuitenkin selvät osapuolet, ja rajan yli kätensä ojentavat olivat yhtä kuin takinkääntäjiä ja pettureita. Hänen oikeudentuntonsa oli jostain syystä täytynyt vääristyä kääntyäkseen omaa lajiaan vastaan - vaikka ei Saphire millään tavoin katunut Ciernan auttamistakaan. Hänen pahin virheensä oli tapahtunut jo kauan ennen hierlikkalaisen tapaamista. Ihmislikka oli sitä paitsi pelastanut haltian hengen keitaalla, joten kyse oli ainakin aluksi ollut pikemminkin tilien tasaamisesta. Siitä pitäen kaksikon välille muodostunut side oli vain vahvistunut. Saphire välitti Ciernasta kuin kenestä tahansa toveristaan, eikä toinen ollut hänelle enää pelkkä nan’Deí, katala päivänvalvoja. Toisen tunteet, mielipiteet ja hyvinvointi painoivat nyt paljon enemmän. Ehdotus koetuksista oli toki aavistuksen naiivi, kuten nuori nainen itsekin, mutta se ajoi kyllä tarkoituksensa, parantaen nuorukaisen mielialaa. Ciernan sanat rohkeudesta ja toivosta tuntuivat hyvältä. Sanahelinää tai ei, tuli ihmislikan hienovarainen tuki suurempaan tarpeeseen kuin tämä varmasti aavistikaan. Yönkulkijan ensimmäinen ja aito, sanainen hyökyaalto ei ollut karahtanut suoraan karille, mikä valaisi häneen varmasti rohkeutta jakaa ajatuksiaan jatkossakin. ”Ehkäpä niin. Kiitos, Cierna. Sinä taidat olla sisukkuuteni lähde.”, lausahti tyyntynyt haltia hieman harteitaan kohauttaen, ottamatta suoranaisesti kantaa neidon uskomuksiin, jotka kirvoittivat sisimmässään niin paljon epäilyksiä. Saphire ei halunnut vaikuttaa liian lannistuneelta, sillä muutoin hän olisi muuttunut toisen silmissä vain rasittavaksi pessimistiksi ja valittajaksi, ja saanut varmasti äkkiä huutia. ”Nyt sinun kannattaisi nukkua, ettet ole illalla kärttyisä.”, neuvoi nuorukainen ystävällisesti. Viimeisessä virkkeessa oli pientä kiusoittelun makua. Haltia halusi selvästi keventää tunnelmaa siitä riippumatta, mitä aatoksia hän hautoikaan synkässä mielessään. Cierna saattoi olla varma kiitollisen hymyn viivähtäneen mustana siluettina ikkunaa vasten piirtyvän miehen suupielessä. Keskustelun päätettyään soturi käänsi katseensa harmaaseen katumaisemaan. Pisaroiden ropistessa tasaisesti ikkunan vesilaudalle vajosi Saphire jälleen aatoksiinsa. Hän pohdiskeli vielä kaikkea aavikkolaisen kertomaa. Kuinka kovasti nuorta naista täytyi harmittaa, ettei tälle oltu luvattu puolisoa yhteisössään? Cierna ei ollut ainakaan kuulostanut kovin surulliselta, vaan kuvaillut asemaansa sangen tyynesti ja empimättä; todennut tilanteen kuin minkä tahansa heimonsa arkisen lainalaisuuden. Kenties tyttö oli jo tottunut ajatukseen, ja alistunut kohtaloonsa? Saphire yritti mutta ei osannut käsitellä vastaavaa vaihtoehtoa hierlikkalaisen tavoin. Ikuinen yksinolo tuntui tavattoman kurjalta ja pitkäveteiseltä. Elämä ei ollut helppoa karulla, pohjoisella saarellakaan, johon mustat haltiat oli kauan sitten karkotettu. Vastoin päivänvalvojien uskomuksia yönkulkijat eivät silti suostuneet jäämään ulkopuolisiksi maailman menosta tai täysin paitsi muilla mantereilla liikkuvista tiedoista ja tavaroista. He tiedustelivat, kävivät kauppaa ja jopa opiskelivat siinä missä muutkin, mutta hyvin vaivihkaa ja salassa, asettaen henkensä alituiseen vaaraan. Oli tärkeää että kunakin vuodenkiertona vietettiin juhlia, jotka kokosivat vaeltelevaisen kansan yhteen. Perheen ja rakkaiden kesken ongelmat ja uhkakuvat saatettiin hetkeksi unohtaa, kun kohtuuttoman sorron kovettamat kasvot sulivat hymyyn ja sydämet sykkivät toisiaan vasten. Kaukana kotoa muisto taakse jääneistä, kaipaavista omaisista oli kenelle hyvänsä raavaalle soturille kallisarvoinen. Parinsa menetys oli siten aina kova isku mustalle haltialle, ja vaikka hiljaiseen riutumiseen ei ketään kannustettu, oli ilmiö silti yleisesti hyväksyttävä. Surevalle suotiin toki runsaasti tukea ja lohdutusta, mutta joskus nekään eivät riittäneet elvyttämään sielultaan murtuneen elintahtoa, etenkin, jos kumppanin kuolema oli ollut odottamaton tai väkivaltainen, ja jollei leskellä ollut perhettä, jonka tähden toipua. Toisaalta Kuun kansan valtaistuimelle oli aivan hiljattain noussut hallitsija, joka innoitti seuraajiaan antamaan jopa henkensä tehtäviensä edestä. Uhrautumista suuremman hyvän tähden ei tosin koskaan oltu katsottu pahalla, vaan päinvastoin moinen teko oli kunnioitettava ja takasi lähes varman paikan Suurelle Virralle lipuvassa veneessä. Sybaresissa ei ollut haltiaa, joka ei olisi halunnut kumartua herransa suosioon, sillä olihan tämä liitossa itsensä jumalattaren kanssa. Valtias oli viisas ja väkevä, kunnioitettu ja palvottu johtohahmo. Hänen tahtonsa oli laki ja elinehto, joka takasi elämän jatkuvuuden.
Vuorokauden valoisat tunnit kuluivat ja päivä kallistui vähitellen puoleen soturin kuulostellessa yhä herkeämättä tyhjiä ja hiljaisia katuja. Silloin tällöin hänen korviinsa kantautui vaimeaa puheensorinaa tai koirien haukuntaa, mutta kaupungin kivetystä tapailevat askeleet ohittivat pakolaisten majapaikan aina turvallisen kaukaa. Muista mustista haltioista Saphire ei saanut vähäisintäkään vihiä, mutta ei myöskään epäillyt, etteikö heitä ollut paikalla. Vailla välittömiä velvollisuuksia he eivät vain liikkuneet ulkona valossa ja tihkussa, vaan seurasivat asukkaita varjoista, näyttäen pelottavaa naamaansa tarvittaessa. Vieraat pitivät yllä kuria ja järjestystä, kunnes koko muu maailma olisi alistunut herransa valtaan. Moni pimeä ikkuna oli muuttunut valvovaksi silmäksi, jonka tuijotusta hermostuneet asukkaat yrittivät kaihtaa, nopeuttaen kaduilla liikkuessaan vaistomaisesti kulkuaan. Sateen lakatessa ja pilvien rakoillessa nuorukainen siirtyi kauemmas verhotusta ikkunasta, johon lankesi vaihteeksi päivänpaistetta. Ehkäpä Cierna tulisi vaihteeksi näkemään myös lauhkean ilmaston paremman puolen, sillä eihän uusi maailma ollut pelkkää rankkasadetta, mätäneviä lehtimättäitä ja mutaliejua, kuten aavikkolainen oli saattanut pelätä. Nuoren naisen nukkuessa soturi teki toki paljon muutakin kuin lepäsi laakereillaan ja vahtasi hiirten rapistelua nurkissa: Tasaisin väliajoin hän kävi lisäämässä puita kamiinaan ja pakkasi tarpeellisia tavaroita, tehden kaiken niin harjaantuneen äänettömyyden taidolla, että uinuva neito tuskin tiedosti miehen poistuneen huoneesta. Matkasäkkeihin sujahti niin kevyt kattila, paistinlasta, pieni lyhty kuin lämmin täkkikin. Talon ruokavaroja haltia verotti niin paljon kuin suinkin sai mukaan mahtumaan. Turhaan leipiä, perunoita ja makeita omenoita olisi torakoillekaan jättänyt. Hameväen laatikoista hän löysi harjan ja luukamman, joista jälkimmäisellä selvitti kaikessa rauhassa omatkin hiuksensa, sitoakseen ne taas koruttomalla nauhalla niskaansa. Lopuksi nuorukainen täytti leilit kyökissä olevasta tynnyristä, ja laittoi lopun veden tulipesän läheisyyteen lämpenemään. Hyvissä ajoin ennen ehtoon pimentymistä soturi palasi makuukamariin vartomaan neidon heräämistä. ”Huomeniltaa.”, toivotti tuttu, sävytön ääni Ciernan osoittaessa valveutumisen merkkejä. Saphire istui jälleen leveällä ikkunalaudalla, aivan kuin nuori mies ei olisi siirtynyt siitä hetkeksikään. Tilanteen todellinen laita valkeni kuitenkin sanoissaan: ”Vettä on lämpimänä, jos haluat peseytyä. Järvet ovat vielä jäätävän kylmiä.”, lausahti soturi levollisesti, aikomatta nousta tai siirtyä alakertaan. ”Ilmoita kun valmista.” Hän lisäsi ja jatkoi katanansa terän puhdistamista. ”Pidetään kiirettä. Öisin vihollinen partioi valppaammin.” Jäyhä lakonisuus vaikutti taas iskostuneen soturin olemukseen, mutta nyt Cierna tiesi haltian pintapuolisten piirteiden myös pettävän. Sopivina hetkinä Saphire avaisi varmasti taas sanaisen arkkunsa sen sijaan, että vain raotti sen kantta varovaisesti, kuin peläten ulkopuolisten luovan liian pitkän silmäyksen mielensä sopukoihin. Lupauksen mukaisesti tuvan kyökistä löytyi kylpyvettä niin monta padallista kuin nuorukainen oli suinkin saanut täytetyksi. Kamiinan päällä muhi lisäksi aamuista ruokaa ja toisessa kattilassa kiehui teevettä. Ovensuussa lojui kaksi lähtövalmista reppua. Musta haltia oli kuluttanut ajan ilmeisen tehokkaasti. Vaikka tupaan jääminen olisi tuntunut houkuttelevalta, oli kaksikon katsottava myös rannalle jääneen fangornin perään. Pedolla alkoi varmasti olla jo nälkä, ja jos se kerran suostui odottamaan omistajaansa, oli mustan haltian velvollisuus palata ratsunsa luo.
|
|
|
Post by Tylppy on Feb 20, 2009 21:49:35 GMT 3
”Naljailetko sinä minulle?” punkan pohjalta kuuluva kysymys heitti sankan hiljaisuuden kaksikon ylle, kunnes aavikkolaisen tirskahdus teki karkeasta kysymyksestä hauskan. Pimeydessä vaaleiden poskien punoittaessa Cierna käänsi hymyillen kasvonsa takaisin tyynyn syvyyksiin. Aavikkolainen jäi hymyilemään itsekseen haltian sanoille – hänkö muka lähde nuorukaisen sisukkuudelle? Kaikkea kanssa sitä sopi mielessä miettiä ja pyöritellä, mutta kuitenkin, kohteliaisuus sai Ciernan tuntemaan olonsa tärkeäksi. Merkitykselliseksi haltian erikoisen elämän seassa.
Untuvaiselle tyynylle painettu pää, kuin tasaiseksi rauhoittunut hengityskin kilpailivat hetken rauhassa eteensä katselevien silmien alla. Cierna ei nukahtanut heti, sillä hän unohtui kuuntelemaan hiljaisuutta, joka oli hätkähdyttävällä tavalla muuttunut vaivautuneisuudesta mukavuudeksi. Yleinen kiusallisuus, joka unelle asettuvan kaksikon välillä yleensä kalvoi oli tuolta iltaa muuttunut rauhaksi, joka antoi kumpaisellekin matkalaiselle luvan olla hetken ilman sekavan oloista jännitystä. Lämpöä keräävä peitto nousi korkealle tytön kasvoille saakka. Hymyn pieni kiusoitteleva pilke nykäisi neidon suupieltä ennen kuin uni tavoitteli sulki painettuja silmiä. Pitkästä aikaa uni ei tuonut mukanaan painajaisia, tai kauhistuttavia enteitä aavikkolaiselle. Hänen unensa olivat rauhallisia ja niin sikeyteen solmiutuneita, ettei hän muistanut mitään herätessään.
Uusiksi muovattu unirytminsä oli sekoittunut tottumastaan niin hurjasti, ettei Cierna ollut enää varma kykenisikö hän enää palaamaan omaansa. Auringonlasku oli kuin kukonlaulua varhain aamusta, mutta oli sitten herättävä aamuun tai iltaan – tuotti se mukavasti pehmeään käpertyneelle naiselle vaikeuksia. Vatsaltaan heräävä aavikkolainen taisteli jokaista heräämisen ennettä vastaan. Saphire onnistui kuitenkin keräämään pehmeän vuodelinnan keskeltä pieniä liikehdinnän ääniä, jolloin viimeinen herätys tuli tutun merkityksettömänä äänenä. Pörröisenä nouseva pää joutuikin häiritsevän unisena kohtaamaan virkeän oloisen haltian omalta paikaltaan. Jonkinlainen, murahduksen ja haukoituksen sekainen huomentoivotus oli tuttu. Jokaista herätystä kiroten Cierna oli kuitenkin oppinut, ettei uneen ollut palaamista haltian hoitaessa hoputtajan roolinsa. Aamutuiman happamuus oli siirtynyt alkavan illan happamuuteen, joka majaili uneliaan aavikkolaisen mielessä aina siihen asti kun tuo todenteolla onnistui heräämään. Valmiina odottava vesi oli omiaan herättämään unesta kenet tahansa, mutta Saphiren näkemä huomaavaisuus sai tytön myös hymähtelemään pehmeästi. Haltian näkemä huomaavaisuus kertoi nuorukaisen kyvystä rikkoa omaa, säntillistä kuortaan. Kyökin oven sulkiessaan Cierna ehätti jopa ajattelemaan, ettei Saphire häntä välttämättä typeränä ihmisenä enää niin pitäisikään. Ehkä Ciernalla oli toivoa nousta raakalaismaisesta ihmisestä ihan kunnolliseksi matkaseuraksi.
Tyttö peseytyi kyökin lämmössä niin nopeasti kuin kykeni. Mustat hiuksensa Cierna palmikoitsi toiselle päänsä sivulle pukien yllensä talosta löytämiään vaatteita, mutta paidan päälle hän veti suuren sotilaspuvun takin. Ulkona odottelevaa kylmyyttä pakoillen tyttö pukeutui paksusti osaten jo kauhulla odottaa tulevaa. Saphire ei kuitenkaan antanut tilaisuutta pitkittää ulko-oven avaamista. Mitä joutuimmin he söivät, ja siemailivat teensä Ciernan peseytymisen jälkeen oli heidän jälleen kerran jatkettava matkaansa. Yöhön hiipivä pimeys oli käynyt pelottavaksi, vaikkei Cierna kyennyt näkemään, kuulemaan saati tuntemaan pimenevässä illassa mitään erikoista tuntui Saphire kuitenkin pälyilevän kaltaistensa puoleen joka hetki. Kykenemättä kuitenkaan uskomaan moiseen mahdollisuuteen noinkin ränsistyneessä, koleassa ja mutaisessa maisemassa aavikkolainen piti suunsa mielipiteidensä kanssa. Haltioillahan saattoi olla mieltymyksinä nauttia kaikesta siitä epämiellyttävyydestä, joka tuntui Ciernasta puolestaan vastenmieliseltä ja ikävältä. Mutta tuntojaan uhmaten tyttö puki jalkaansa saappaat, jotka yläkerran vintiltä löytäneeltä saivat naisen pyörittelemään silmiään. Nahkaisten, kevyiden tossujen sijaan hän veti jalkaansa saapikkaat, jotka nousivat jäykästi pitkin pohkeita. Nyörejä toinen toistaan enemmän ristiin kiedottuina tyttö meinasi polttaa hermonsa jo ennen kuin hän ulos edes pääsi.
Ensimmäinen ikävästi litsahtava askel ulkoilmassa herätti kylmiä väreitä aavikkolaisen niskassa, mutta yllättyneenä varpaidensa kuivana pysymisestä Cierna kohtasi uudenlaista tarmokkuutta kohdata hyinen ulkomaailma. ”Mihin uskot että päädymme?” varuillaan, henkeään tasaten pellon ylityksen jälkeen tyttö tohteni kysymään. Uskaltautuen avaamaan suunsa vasta turvallisen matkan päässä pellosta Cierna vilkaisi edellään kulkevan nuorukaisen takaraivoa. Mustat, nauhalla yhteen sidotut hiukset laskivat pitkälti nuorukaisen selkämystä Ciernan katsellessa niitä kiintopisteenään – odotellen samalla nuorukaisen vastausta. Kantamuksista toisen repullisen olkapäälleen nostaneena aavikkolainen kulki verkkaan pitkänhuiskean yön kulkijan pitkien askelmien perässä.
|
|
|
Post by R.C. on Feb 22, 2009 17:05:29 GMT 3
Autiotaloon haalittu lämpö karkasi harakoille kiertolaisten astuessa ulos hämärälle kujalle. Kolean viiman iskiessä kasvoihin oli houkutus palata takaisin sisätiloihin melkoinen, mutta kuten aavikkolainen oli saattanut arvata, eivät syvät huokaukset tai tyytymätön nurina saaneet mustan haltian päätä pyörrettyä. Yö vaikutti viileältä mutta selkeältä. Tummunut taivas oli lakannut syytämästä hyytävää tihkua matkalaisten kiusaksi. Ilmassa tuntui yhä hienoista kosteutta, vaikka myöhäisen illan aurinko oli ehtinyt kuivattamaan kaupungin katuja. Luonnossa sateen muisto säilyi pidempään; Lyhyeksi nyityn pellon ruo’oilla helmeilevät pisarat viistivät kiiltävät rannut vitkaan nosteltujen saappaiden varsiin, mutta märkyys ei päässyt paksusta nahasta lävitse. Aikansa lakoontuneilla viljanvarsilla tarvottuaan tavoittivat matkalaiset taas metsän tarjoaman suojan. Kasvillisuuden sekaan sukeltaessaan tuli Saphire ohimennen miettineeksi, kuinka oudolta tai turhauttavalta uuden, erilaisen maaston täytyi autiomaan avaruuteen tottuneesta tytöstä tuntua. Laajoilla hiekkalakeuksilla Cierna oli saattanut kirmata vaivatta suuntaan mihin tahansa, ja tähyillä dyynien harjoilta etäämmällekin. Kumpuileva, helppokulkuinen ympäristö oli muuttunut eksyttäväksi, varjojen kuhisemaksi höteiköksi, jossa kulkijat joutuivat alituiseen väistelemään eteen osuvia esteitä ja arvailemaan, mitä edessä mahtoi odottaa. Musta haltia epäili kuulevansa vielä jokusen kymmentä sadatusta ja vuodatusta näistäkin epäkohdista - silti hän ei osannut varautua sanoihin, jotka hierlikkalaisen huulilta seuraavaksi kirposivat. Ciernan koruton kysymys sai soturin hämilleen. Hän pysähtyi ja käänsi päätään sen verran, että saattoi välittää vaikutelman olan yli luodusta katseesta. Tiedusteliko tyttö hänen mielipidettään vaiko suunnitelmiaan? Saphire oli hädin tuskin ehtinyt edes ajattelemaan koko asiaa. Tasankomaan ylityksen yksitoikkoisuus oli turruttanut mustan haltian vartomaan aina vain seuraavaa auringonnousua ja turvapaikkaa. Nyt mies alkoi vähitellen tiedostaa, ettei heillä ollut enää pakottavaa hoppua mihinkään. Varovaisuus oli noussut kiireen sijasta tärkeimmäksi kannustimeksi. Hupenevien ruokavarojen asettaessa toisaalta uuden rajoituksen oli harkittava tarkemmin, mihin suuntaan pakolaisten kannattaisi pyrkiä. Soturi laski kantamansa matkasäkin maahan ja käännähti jäljessään kävelleen neidon puoleen, kaivaen samalla karttansa esiin. Sokea ei edelleenkään kyennyt erottamaan nahanpalalle maalattuja merkintöjä, mutta esineen kosketus yksin auttoi häntä hahmottamaan ympäröivää maailmaa muistikuviensa perusteella. ”Missä näit vuoret viimeksi? Ja kuinka kaukana?”, tenttasi haltia vuorostaan tytöltä, suomatta tälle vielä suoraa vastausta. Ciernan esittämät arviot ja näkemykset saivat soturin rypistämään kulmiaan. He olivat siis päätyneet aavikolta katsoen vuoriston oikealle - eli väärälle - puolelle. Saphire olisi pitänyt Selecian peltotilkkujen kirjomaa maanosaa kesytöntä Silfereniä turvallisempana matkakohteena. Asiaa ei yhtä kaikki auttanut enää tässä vaiheessa harmitella. Lumisia huippuja oli liian vaarallista lähteä haastamaan talven viimeisten pakkasten ja oikullisten myräköiden koetellessa vielä jylhiä rinteitä. ”Suunnataan sisämaahan, missä on lämpimämpää. Vaelletaan vain niin kauan kuin tarvitsee.”, päätti Saphire lopulta määrätietoiseen sävyyn, taitellen kartan ja sujauttaen sen takaisin taskuunsa. Soturi toivoi ettei hierlikkalainen olisi kysellyt enempää, sillä miehellä ei rehellisesti ottaen ollut aavistustakaan siitä, miten pitkään kaksikon oli määrä pakoilla. Viikkoja vaiko kuukausia? Tuskin sentään vuosia, mikäli ruhtinaan strategia purisi yhtä vitkaan kuin ennenkin. Kukaties vähäisemmät kansat jätettäisiin rauhaan kunhan valtiaan tahto olisi ensin tehty näille selväksi. Ehkäpä tyttö voisi jo piankin palata takaisin yhteisöönsä ja jatkaa kohtalaisen normaalia elämää, sillä tuskinpa valoa kaihtavat mustat haltiat mielisivät karuille joutomaille levittäytyä. ”Pidetään vuoristo näkyvissä, vältetään menemästä viidakkoon. Siellä on vaikea liikkua, paljon villieläimiä.”, lisäsi soturi heilauttaessaan repun takaisin harteelleen. Toistaiseksi ihmislikka saattoi tietenkin vain ihmetellä, mitä mies mahtoi varoituksellaan tarkoittaa. Saattoiko rannikon lehtipuuvaltainen metsä entisestään sankentua?
Sateenropinan tauottua pystyi pimeässä metsässä erottamaan aivan uudenlaisia ääniä, joista monet lienivät aavikkolaiselle vieraita. Korkealla latvustossa lauloi kottarainen, jonka vivahteikkaan lurituksen huuhkajan uhkaava huhuilu ajoittain rikkoi. Pensaassa piilotellut rusakko ampaisi äkisti karkuun aivan kaksikon likeltä. Toisinaan nuori nainen olisi voinut vaikka vannoa erottavansa tähtien tuikkeessa hohtavan silmäparin, tai tuntevansa päänsä yli suhahtavat pienet siivet. Musta haltia kuuli yhtä lailla missä kettu kulloinkin liikkui, tai kuinka lepakko nappasi onnettoman yökkösen. Mies jatkoi kuitenkin matkaansa minkään näennäisen seikan hetkauttamana. Kotvasen samoiltuaan parivaljakko löysi takaisin paikalle, johon aamutuimaan oli laskeuduttu. Tovin kuulosteltuaan nuorukainen päätyi samaan tulokseen, jonka tytön katsekin oli jo kartoittanut: Fangorn oli tipotiessään. Tukeva puu oli kynsitty siististi kahteen osaan: Rosoinen kanto törrötti maasta ja katkaistu runko retkotti kenollaan vieressä. Pätkä pölkkyä välistä oli lähtenyt sidottujen suitsien mukaan. ”Shãishnirr!”, manasi Saphire sangen epähaltiamaiseen tapaan ja antoi kantamuksensa pudota raskaasti tömähtäen maahan. Terävän kirosanan kaikuessa hiljentyneessä tiheikössä jäi soturi toviksi sulattelemaan suuttumustaan. Lähes siltä seisomalta miehen huomio herpaantui kuitenkin kauempaa kantautuvaan urahdukseen, jota seurasi kohta kuuluva tantereen töminä ja ryteikön ryske. Hetken kuluttua hämärästä työntyi esiin veren tahrima kuononpää, jonka jatkeena koko liskonhirvitys astahti kaksikon näkyviin, kallistellen suomuista päätään ja killittäen molempia muka viattomasti viirusilmillään. Irti silvottu puupökkelö roikkui yhä koskemattoman hihnan varassa. Koskapa pedolla ei ollut lupaa purra ohjaksiaan poikki, oli se pitkästyessään päättänyt hieman kiertää sääntöä; Runsastuneen riistan houkutus oli osoittautunut liian vaikeaksi vastustaa. Suivaantunut soturi risti kätensä rinnalleen ja puisteli merkitsevästi päätään. Fangornin paluu oli haltialle kuitenkin suuri helpotus, joten hän tyytyi jättämään sättimiset sikseen. ”Liian suuri riski lentää. Taivasta vartioidaan.”, totesi nuorukainen irrottaessaan ohjaksia pölkystä. Hän kiinnitti molemmat reput silmin nähden kylläisen pedon selkään ja ojensi kätensä auttaakseen neidonkin satulaan. Toistaiseksi olisi viisainta edetä vain maata pitkin.
|
|