|
Post by submarine on May 11, 2008 22:17:02 GMT 3
((Tässäpä tämä peli. Khiiroota ja Trishaa odotellen.))
Aurinko kipusi hiljalleen notkumaan taivaanrantaan. Se oli jälleen kerran tullut kertomaan, että yö oli ohi, ja aamu aluillaan. Ja avuliaasti se antoi jopa valoa niille, joita moinen kiinnosti, ja katselipa siinä sivussa itsekin paikkoja. Hanesburgin kaupunkia se ei olisi varmasti halunnut kokonaisuudessaan kauaa möllötellä, mutta jonkin säännön takia niinkin oli tehtävä. Kaikkein vähitellen se halusi varmasti seurata, mitä tapahtui pienillä sivukujilla, mutta eipä mikään muukaan, eivät niin likaiset kadut kuin kaduilla nukkuvat kerjäläisetkään, mieltä kovin paljoa ylentäneet. Hanesburg oli kaupunki, kuten kaupungin kuului olla. Siellä oli ahdasta, kadut mutkittelivat, rakennukset nojailivat toisiaan vasten, ei tehnyt mieli mennä muualle, kuin juuri sinne minne oli pakko. Toisin sanoen, se oli kunnon kaupunki.
Wolkerille - jota naama-Wolkeriksi tavattiin kutsua niiden keskuudessa, jotka uskalsivat - ei aamu ollut kunnon aamu. Ei ollenkaan. Hän heräsi vartiotuvassa punkan pohjalta tuntien itsensä yhtä levänneeksi, kuin ei olisi edes vaivautunut yrittämään. Olkipatja olisi kukaties pistellyt, mutta näissä patjoissa ei ollut sisältöä ollenkaan. Pelkkä liina penkin päällä. Hän ei siis ollut kovinkaan pahoillaan, kun joutui nousemaan. Jos otti vartiovuoron tuvassa, sai kyllä nukkua, mutta vain jos siihen pystyi. Eikä hän pystynyt. Oikeastaan Wolkerin oli herättänyt eilen yöllä sisään poimittu humalainen, joka huusi jo täyttä päätä oikeudestaan päästä ulos. Oli liikkunut epäilyttävästi öiseen aikaan, joten talteenhan siitä pääsi. Mutta olipa kai aika päästää ulos, kun ei kerran mihinkään ollut syyllistynyt. Niinpä ylempi konstaapeli Wolker venytteli mahtavassa vuoteessaan, vilkaisi viereisellä nukkuvaa virkaveljeään, Karlia, ja hivuttautui ylös.
Aamutoimet, ne menivät aina samalla tavalla. Pikainen pesu, pyyhittiin naama, vedettiin uniformu päälle, vyötettiin miekka, katsottiin, josko olisi ollut syötävää. Ei ollut. Niinpä Wolker vain otti pamppunsakin ja marssi portaita alas, sinne missä pidettiin kaltereiden taakse päässeitä. Tavallisten varoitusten kera päästettiin jo krapulaan siirtynyt ukko menemään ja sitten jäätiin odottelemaan, että ne vartiomiehet, ja naiset, jotka olivat olleet viimeksi päivävuorossa, eivätkä siis pääsisi yövuoron päätteeksi nukkumaan, päättäisivät ilmaantua paikalle. Tai, luoja paratkoon, ylikonstaapeli. Ajatuskin siitä kuivasta ukosta sai Wolkerin kiillottamaan aavistuksen miekkaansa. Taas olisi edessä yksi päivä saastan seassa liikkumista, ihmisten jahtaamista ja ylevää lain ylläpitoa. Wolker odotti innolla, niin innolla että keinuskeli tuolillaan. Ja aivan, kuin säestäen juuri heränneen, lihassäryistä kärsivän konstaapelin mielialaa, se rikkoutui alta ja antoi miehen lämähtää kipeästi lattiaan.
Sadatellen Wolker nousi ylös tuolivainaan maallisista jäännöksistä ja potkaisi niitä kiillotetulla saappaalla. Ensimmäinen, joka sisään astuisi, saisi kyllä kuulla, mitä kuului ja kuka käski. Hitto vieköön, että oli taas hieno päivä.
|
|
trisha
Member
One crazy chic
Posts: 2,813
|
Post by trisha on May 11, 2008 22:37:35 GMT 3
Aurinko. Muille se tiesi aurinkoista päivää, kenties jopa ihan mukavaa toripäivää. Borchalle se tiesi päänsärkyä.
Laahustavin askelin, kuten lähes joka aamu, käveli vartiomies Borcha kohti torin laidalla odottavaa vartiotupaa. Borchan elämässä ei aurinko ollut vähään aikaan paistanut. Viimeksi neljä vuotta sitten, kun tytär oli syntynyt. Sitten oli kaikki alkanut mennä enemmän tahi vähemmän pieleen. Oli mennyt ylennys sivusuun, oli menetetty paras kaveri ja oli rikottu välit vaimoon. Ikäkin alkoi vähitellen painaa, ja muutaman vuoden päästä taitaisi olla Borchan aika siirtyä sivuun. Mistä sitä sitten repisi elannon perheelle, sitä ei Borcha tiennyt. Eikä näillä aivoilla paljoa tulevaisuutta mietitty. Osa epäili viinaan taipuvaisen Borchan juoneen älynsä, mutta kyllä se niin oli että Borcha oli aina ollut yksinkertainen. Sellainen tavanomainen maalaispoika, ruskeatukkainen, pisamanaamainen ja avulias. Nykyään pisamat olivat vaihtuneet ryppyihin ja arpiin ja partakin rehotti. Hiukset oli yritetty sukia siististi, mutta oli epäonnistuttu. Vanhaan, raudalla vahvistettuun nuttuun oli jouduttu ompelemaan levennyksiä, kun maha oli kasvanut. Saappaat eivät kiiltäneet, ne olivan tien pölystä harmaat. Ehtisi niitä sitten hieroa vähän tuvalla, jos olisi aikaa ennen kierrosta.
Oikealla olkapäällä natisi hihna, josta vartiomies roikotti lommoista ja parhaat päivänsä nähnyttä pyöreää kilpeä. Se oli rautavahvisteista puuta, ja menisi varmaan pian rikki. Borchan tytär oli piistänyt siihen punaisella jotain, jonka olemuksesta Borcha ei ollut aivan varma. Ehkä se oli hirvi, koska sen päästä tuli ulokkeita. Kupeella keikkui kauhtunut huotra, joka piti sisällään hyvinhoidettua miekkaa. Asetakki oli ihan siisti, vaikkakin siinä oli muutama reikä ja hiukan rispaantunut päänsuu.
Tori oli tähän aikaan vielä aika tyhjä. Kauppiaiden apupojat jo nostivat sinne kojuja pystyyn ja asettelivat tavaroita, mutta kansa oli vielä nukkumassa. Aikaisin oli vartijan aamu... saavuttuaan vartiotuvalle, pienelle ja jykevälle, Borcha pysähtyi. Kuului tasaista räpsytystä, sulkien havinaa, ja vasemmalle olkapäälle laskeutui joku. Se oli Borchan haukka, jonka hän oli 5 vuotta sitten löytänyt vesisaavista melkein hukkuneena. Hän oli nimennyt sen lintuseksi, ja se oli jäänyt hänen seuraansa. Veikeä se oli, ja osasikin kaikkia hienoja temppuja. Lisäksi se toimi Borchan silminä, sillä Borchan omassa näössä ei ollut kehumista.
Täysin tietämättömänä sisällä odottavasta räjähdysvaarasta Borcha tarttui vartiotuvan oveen, veti viimeisen kerran raikasta aamuilmaa oikein syvälle keuhkoihinsa, ja avasi oven.
|
|
|
Post by khiiroo on May 12, 2008 16:18:29 GMT 3
Aamusta se aina alkoi. Nautinnon pikarin pohjalta hän oli sen jälleen löytänyt, tyhjyyden, elämän pohjasakan. Ja eilisen muistoista, kaikesta siitä mitä hän oli väittänyt kerran omakseen ja johon hän oli uskonut. Abigail tuijotti eteensä mitään näkemättä. Liuskekivikattoisen hökkelin tunkkainen ilma, suljetut ikkunat ja se hiljaisuus joka jäädytti sielustakin lämmön, kaikki se ei silti ollut tälläkään kertaa liikaa hänelle. Hän vain ei tahtonut saada käsiään liikkumaan - eikä sen puoleen muitakaan ruumiinosiaan, mutta saattoi haistaa epätoivon ja kaupungin pelon. Sen löyhkän. Eilisen teot olivat tulleet kohtaamaan hänet. Kiertelevän orkesterin soitto oli vaihtunut hiljaisuuteen, nautittavan seuran kikatus kipeiksi paikoiksi ja viini, mitä parhain, teräksenkimalteiseksi aamunkoiksi, jossa joka ikinen kerta herätessään Abigail tiesi epäonnistuneensa elämässä. Auringonvalo hiipi varkain sisään ikkunanraosta ja räpytellessään silmiään vasten sen loistetta, seurasi hänen liikkeitään naapurien seinään nyrkillä hakkaamat aplodit - seinä heilui ja natisi kuin muurinmurtajan lyönneistä, valmiina antamaan periksi. Ja periksi tahtoi hänkin antaa. Sulkea silmät vain hetkeksi.. ihan pieneksi ja nukahtaa. Mutta rytmissä oli tiettyä määrätietoisuutta, kuten jokainen kerta aiemminkin, eikä antanut rauhaa. Ajan ja paikan tajun kadottaneena hän sysäsi lämpimät sormet paljaalta iholtaan. Ei kestänyt kauaa selvitä, ja jo nyt hän tiesi missä oli, ja mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan. Hän nousi, napitti avonaisen paitansa ja lähti. Tien hän tunsi entuudestaan. Ja oletko koskaan nähnyt yhtä väsynyttä ihmistä? he kysyivät, kaataessaan loput väljästä oluesta naamaansa, naisen harppoessa heidän ohitseen, halki puisen lattian aina ovelle asti ja siitä ulos. Eivät tietenkään olleet, he tiesivät sen pudistaessaan päätään. ”Helvetin tekopyhää jopa juopoilta”, Abigail murisi suoristaessaan tahattomasti riippuvaa, koon tai kaksi liian suurta, valkeaa tunikaa.
Hanesburgin kaupunki aukeni hänen eteensä aamuauringon teräksenkimalteisessa valossa, joka ahdisti häntä enemmän kuin pimeys jossa hän oli herännyt. Täällä ulkona ei keskittynyt hailakan siniseen taivaaseen pilvineen, vaan luihin ja ytimiin käyvään merituuleen, joka taivutti olki- ja liuskekivikattoisten talojen savupiipuista kohoavia aamiaiskeittotulia sisämaahan päin.
Tähän aikaan aamusta ulkona liikkuivat vain ne, joiden työt pelloilla eivät voineet odottaa, ne joiden kojut torilla olisi jälleen avattava uutta päivää varten, ja ne jotka aamun pikkutunteina satamaan lipunut laiva oli mukanaan tuonut - matkustajat ja merimiehet, joiden hengitys huurusi hänen omansa tapaan kirpeästä aamuilmasta. Abigail silmäili vielä hetken ajan kaupungin ahtaita, mutkittelevia katuja, yrittäen tavoittaa torin tuntumassa seisovien talojen varjoissa lepäävän vartiotuvan, vaikkakin turhaan. Mutta siellä se oli, ja se riitti. Hän tavoitti kaupungin länsilaidan mäenharjanteella kohoavan kolkon, tummapintaisen kirjaston, matalan kirkontornin toria ympäröivien talojen takaa, ja kapean rannalta rannalle käyvän tiiviin tieverkoston. Mitä pidempään nainen seurasi, sitä selvemmin hän erotti ihmiset arkipuuhissaan: toiset ostoksilla, juoruilemassa keskenään ja käytännöntöissä. Tässä kohdin keittotulien savu tuntui jopa tukahduttavalta, joten hän jatkoi edemmäs aina torin laitamille asti.
Sepänpajasta kuuluva palkeiden äänet kertoivat tulen palavan ahjossa jälleen, satunnainen vasaran kalke kantautui melkein yhtä kuuluvana läheisestä puusepän pajasta, kisällien tervehtiessä kireästi toisiaan kadulla, juoksennellessaan mestariensa asioilla. Täällä kaupungin sydämessä myös majatalojen ja kapakoiden laatua saattoi myös oikeasti nimittää laaduksi. Näissä torin läheisyydessä seisovissa kaksikerroksisissa taloissa asuivat kaikki kaupungin merkkihenkilöt, lukuun ottamatta heitä jotka olivat muuttaneet pysyvästi kaupungin ulkopuolelle rakentamiinsa huviloihin ja kartanoihin.
Erinomainen esimerkki näistä oli linnanherran kartano, joka kyyhötti kaupungin ulkopuolella seisovalla ympyrälakisella mäellä ja valtasi maaperää lähes yhtä paljon, kuin ne linnat joita Abigail oli elämänsä aikana nähnyt. Siellä täällä sen ympärillä kohoavat muurit saattoivat lisätä käsitystä linnasta, mutta sitä se ei todellakaan ollut. Sillä vielä nyt, jos oikein tarkkaan kuunteli, saattoi tavoittaa nuotin sieltä toisen täältä, kun viikonpäivät sitten alkanut juhla jatkui yhä.
Abigail imaisi huultaan, sylkäisi jalkojensa juureen ja huokaisi. Sellainen elämä se vasta olisikin jotain. Lopulta, alistuneisuuden kaiku askeleissaan hän suuntasi kohti turhankin tuttua tuvan ovea, henkisesti latautuneena tähän työpäivään, joka oli alkanut päänsäryllä ja yhä särkevillä lihaksilla.
|
|
|
Post by submarine on May 12, 2008 16:48:28 GMT 3
Wolker kuuli askeleet, ennen kuin ovi aukeni. Hän ehti myöskin vilkaista pienestä, nuhjuisesta ikkunasta, joka tuntui ottaneen tehtäväkseen enemmänkin peittää lialla, kuin antaa näkyvyyttä. Se oli Borchan pullea ja hölmö hahmo, sen hän oli oppinut tuntemaan. Typerä Borcha, juoppo Borcha. Hidas Borcha. Loistavaa, juuri sitä, mitä hän kaipasi. Hän halveksi jo vanhaksi käyvää ukkoa, ja tapasi tehdä sen kokolailla avoimestikin. Tässä oli yksi niistä, joita elämä potki päähän, miksipä siis vastustella luonnollista tosiasiaa?
"Jahas, alikonstaapeli Borcha suvaitsee saapua työpaikalleen", Wolker tervehti teatraalisen kovaa, painottaen alikonstaapeliä suuresti. Aivan vain muistuttaakseen asioista. "Mutta missäpä kunnossa sitä ollaankaan?" Kädet selän tääkse vietyinä, kuin minäkin, Wolker marssi suoraan päätä sisään astuneen miehen luokse tuijottamaan oikein läheltä. "Saappaasi eivät ole sallitussa kunnossa. Vartioston ohjekirjassa sanotaan, että vartijan tulee huolehtia varusteistaan, kuin hengestään. Sinä et ole edes pyyhkinyt niitä, saatikka kiillottanut. Ja kilpesikin on surkea. Ja tuon pedonkin raahasit mukanasi", ylempi konstaapeli luetteli, osoitellen häikäilemättä sormella epäonnista vartijaa päästä varpaisiin. Naama-Wolkerin tuijotteluun joutuminen ei ollut mitenkään erityisen mukavaa. Tarkalleen sanoen siitä saattoi hyvin saada painajaisia. Ensinnäkin miehen nenä oli valtaisa. Se ei ollut edes pitkä tai leveä, vaan kuin jonkin jättiläisen tuulenhalkoja, joka oli löytänyt väärän omistajan. Ihohuokosetkin näkyivät hyvin siitä. Ja toiseksi hänen oikea poskensa ja pitkälti koko päänsivu oli pelkkää röpelöistä arpea. Koskaan hän ei puhunut siitä, mikä sen oli saanut aikaan, mutta kaiken sen, mihin se jokin oli päässyt kiinni, oli se repinyt aivan varmasti parhaansa mukaan. Vartiomiehen toinen silmäkulmakin oli niin pahassa kunnossa, että tämän oli vaikea saada aikaan kunnon ilmeitä sillä. Puhumattakaan suupielestä.
"Se viimekuinen pidätyksesi, se känninen idiootti. Sekin oli väärin. Kysyin Karlilta, ja hän sanoi, ettet tarkistanut hihoja kunnolla. Hihat pitää aina tarkistaa sekä päältä että alta. Onkos sinustakin ehkä tulossa sellainen? Sellainen känninen idiootti?" Wolker ei viitsinyt mainita, että sinä yönä oli ollut liikkeellä niin monta kännistä idioottia, että jokaista ei todellakaan ehtinyt alkaa käymään läpi kaikkien lakipykälien mukaan. Oli ollut juhlapäivä, ja se tarkoitti raskasta juomista monelta. Ja raskaassa maistissa ihmiset saivat huonoja ajatuksia. Hyvä, kun oli ehtinyt huitaista turpaan ja sitoa katua vasten. Ylempi konstaapeli ei ollut itsekään vaivautunut tarkastamaan edes päältäpäin hihoja. Mutta ei sillä ollut väliä.
|
|
trisha
Member
One crazy chic
Posts: 2,813
|
Post by trisha on May 12, 2008 17:06:25 GMT 3
Borcha tiesi päivänsä huononevan entisestään heti, kun näki, kuka tuvassa oli vastassa. Se oli naama-Wolker, perunanenäinen mulkku, joka oli vienyt ylennyksenkin hänen nenänsä edestä. Sen ylennyksen rahoilla olisi voitu saada poika jonnekin muualle, kuin puusepän oppiin, ja siitä oli Borcha ikuisesti katkera. Mutta helppohan se oli viedä ylennykset, kun oltiin nuorta ja vetreää... eikä Wolker ollut edes tyhmä. Borcha tiesi itse olevansa harvinaisen yksinkertainen, ja sellaisia oli helppo vedättää. Välillä tuntui, että hän oli yleinen vitsi koko tuvassa. Ehkä hän olikin. Mutta sillä ei varsinaisesti ollut väliä, sillä ruoka oli pöytään saatava, eikä vanhalle vartijalle ollut muuta työtä tässä kaupungissa tarjolla. Piti siis vaan olla ja nöyrtyä, ja yrittää illalla kännissä huuhdella päivän paha maku suusta.
Paikallaan seisoen, ylemmän konstaapeli Wolkerin karujen kasvojen katseen alla, alikonstaapeli Borcha painui hiukan kasaan. Sitä mukaa, kun syytöksiä sateli, mies nöyrästi pyyteli anteeksi ja lupasi tehdä paremmin ensi kerralla. Tosin, se ei varsinaisesti ollut mahdollista, sillä mies yritti tehdä aina työnsä parhaansa mukaan, eikä se silti koskaan kelvannut Wolkerille. Kerran oli saatu satikutia ja kommenttia väärästä kävelytahdistakin. Lukemattomia kertoja oli tehty vääriä pidätyksiä, ja muutaman kerran oli syytetty jopa rikollisen karkuun päästämisestä. Niin paljon kuin kaikki tällainen syyttely oikeudenmielistä Borchaa sapettikin, ei hän oikeastaan voinut tehdä mitään asemansa parantamiseksi. Wolker oli ylempi konstaapeli, Borchaa alemmaksi konstaapeliksi ei oikein voinut enää päästä. Ellei sitten saanut potkuja. Tätä vauhtia nekään eivät olo kaukana. Kyllä ne pian heittäisivät hänet ulos, kun tilalle olisi tulossa nuorempia vartijanalkuja kiiltävine saappaineen ja silkoisine poskineen...
Wolkerin viimeisen kysymyksen jälkeen Borchan vastausta säesti surullinen, pieni huokaus: "Ei ole, herra. Olin huolimaton, ja teen paremmin ensi kerralla..." mies totesi ja jäi sitten seisomaan paikalleen lisähaukkujen pelossa. Liikkua ei kannattanut, siitä saisi noottia kuitenkin. Lähteä nyt kesken ansaitun, rakentavan palautteen. Borcha nieli kaikki omat "rakentavat palautteensa", joita hänellä olisi ollut toisen rumaa naamaa vasten huudettaviksi.
Lintunen tosi ei niellyt; se yritti nokkaista Wolkeria silmään.
|
|
|
Post by khiiroo on May 12, 2008 17:28:46 GMT 3
Tunikaansa äristen Abigail marssi eteenpäin, poikki vielä aution torin aina vartiotuvan kynnykseltä kohoaville portaille. Hän jäi tuijottamaan ovea joka sillä hetkellä tuntui paksuimmalta osalta rakennusta. Mutta olisi turhaa jäädä tähän, kun tänne asti oltiin jo tultu. Hän nousi portaat verkkaisesti ja työnsi aggressiivisesti oven auki, jolloin se paukahti äänekkäästi päin seinää. Nainen tosiaan tiesi kuinka tehdä tiettäväksi, että oli saapunut. Mutta aikoessaan kohti omaa soppeaan ja vartijan virkapukuaan, hän pysähtyi oven juurelle. Wolker sätti Borchaa. Raukkaparka. "Jos herra ylempi konstaapeli kuvittelee rikollisten päätyvän putkaan pelkällä ajatuksen voimalla ja työtään tekevän konstaapelin", hän painotti vakaasti Borchan tasavertaisuutta, vaikka vain ärsyttääkseen tätä pyrkyriä: "Sättimisellä, on minusta varsin aiheellista käydä kysymässä ylikonstaapelilta oletteko te oikeassa." Ja jäämättä sen suuremmin odottamaan miehen vastausta hän astui kahden miehen väliin ja kuiskasi olkansa yli Borchalle: "Jatkakaa toki, konstaapeli", korostaen sanojaan silmäniskulla.
|
|
|
Post by submarine on May 12, 2008 17:59:39 GMT 3
Wolker aikoi alkaa messuamaan kovaan ääneen kohti huitovasta linnusta, kun joku astui ovea pahoinpidellen sisään. Vilkaisu paljasti, että sieltäpä oli tulossa toinen odotetuista vartijoista. Suurin osa ei tehnyt jokapäiväistä työtä, eikä moni näistä taas tehnyt päivätyötä. Yöllä tarvittiin enemmän, kuin päivisin, auringon paistaessa riitti muutamakin partio. Sisään tulleesta naisesta, Abigailista, ei ylemmällä konstaapelillä ollut suurempia mielipiteitä. Ei hän tästä pitänyt, muttei tämä ollut hänen pahallakaan puolellaan. Mutta tämän sanoja ei kuitenkaan nielty.
Wolker avasi suunsa vastaväitteeseen jo pelkästään hyvin pitkälle kehittyneen refleksin pohjalta, ja sulki sen sitten hyvin nopeasti, kun ylikonstaapeli tuli puheeksi. Se olisi riittänyt hiljentämään kenet tahansa. Tuskin nainen oikeasti olisi sille hullulle mennyt mitään sanomaan, mutta parempi olla leikkimättä yhtään, kun tähän suuntaan mentiin. Heittäen vihamielisen katseen todellista pieksäntää vaille jääneeseen mieheen Wolker kääntyi mitään vastaamatta ympäri ja suori sisemmälle. "Herätys, laiskat hulttiot! Töihin! Ylös tai pääsette vielä viemäreitä vahtimaan!" Wolker karjui portaita ylös niille muutamille, jotka vielä punkissaan makasivat. Paitsi Felixille, jolla ei tiettävästi ollut kotia, ja joka käytännössä asui vartiotuvassa. Mies oli tullut viime yönä jotakin tajuttomaksi iskettyä rellestäjää raahaten, ja tipahtanut itsekin ovensuussa. Pääsisi puoskarille tänään. "Se on sitten kierros nyt, eikä heti", Wolker kääntyi toteamamaan Abigailille ja Borchalle.
|
|
trisha
Member
One crazy chic
Posts: 2,813
|
Post by trisha on May 12, 2008 18:32:29 GMT 3
Borcha, joka oli lähes saanut auki sysätyn oven vasten selkänparkaansa, huokaisi taas. Tällä kertaa kuitenkin puhtaasta helpotuksesta. Hän käänsi kiitollisen katseensa Abigailiin, ja huomasi sydämensä taas läpättävän hauskasti kun tämä nikkasi silmää. Kovasti kiitollisena mies mutisi Abigailin suuntaan: "Kiitos, neiti..." ja perääntyi samaan syssyyn pihalle. Jos kerran oltiin kierrokselle lähdössä, niin sama kai se sitten oli heti lähteä.
Vanhempi vartiomies pälyili ovensuussa vielä taakseen toiveikkaasti. Ei tainnut olla kellekään salaisuus, että vanha, naimisissakin oleva mies ei oikein saanut likinäköistä katsettaan irti kauniimman sukupuolen kollegastaan. Itse asiassa hän oli tähän siinä määrin lääpällänsä, että oli pari vuotta sitten yrittänyt vähän ehdotella jotain kaveruutta kummempaa muutaman oluen juotuaan. Paskaahan siitä oli vaan saanut niskaansa, niinkun yleensä, ja nainen oli vieläpä iskenyt sen verran kivuliaasti jakkaralla, että Borchan silmäkulma oli auennut. Nykyään siinä kasvoi enää vähän ja epätasaista karvaa, ja muu osa ihosta oli ikivalkoinen ja arpeutunut. Huolimatta tästä, ja huolimatta siitä että Borcha sisimmässään tiesi olevansa naiselle yhtä vastenmielinen kuin kaikille muillekin, hän yhä elätteli salaa toiveita naisen mielen muuttumisesta. Hän oli tälle oikein ystävällinen, vielä ystävällisempi kuin kaikille muille, ja teki lähes kaiken, mitä nainen sai päähänsä pyytää. Heillä oli yhteisiä harrastuksiakin. Joskus he olivat ihan vaan jännityksen nimissä kiusanneet yhtä kollegaansa yövartiossa, johdatellen tätä tekaistujen äänien ja tuskanhuutojen perässä ympäri kaupunkia. Moinen pikkujännitys oli ihan kiva mauste muuten niin tylsäksi käydään elämään. Mutta eipä sitäkään oltu tehty sen jälkeen, kun Borcha pilasi kaiken.
Ja rehellisesti ajatellen, kukapa nuori ja kaunis nainen nyt haluaisi lupautua vanhalle, lihavalle ja arpiselle vartiomiehelle, jolla oli perhe elätettävänä? Vaimonkin kanssa oli mennyt poikki, sillä tuo oli sattunut näkemään Borchan surkeat flirttiyritykset, ja senkin kun ne radikaalisti epäonnistuivat. Eipä heillä sitä ennenkään ollut hyvin mennyt, mutta nyt meni vielä huonommin. Neljä vuotta sitten, kun Vinna-tytär syntyi, Borcha oli toivonut että heidän suhteensa muuttuisi paremmaksi. Mutta ei se muuttunut. Kotona he sättivät toisiaan, paukuttivat ovia ja pilkkasivat, eikä kumpikaan vaivautunut enää edes yrittämään sopua. Ja vaikka sopu olisikin tullut, niin ei Borcha enää rakastanut vaimoaan sillä tavalla kuin ennen. Se rakkaus oli sammunut jo vuosia sitten, mutta samaan taloonhan sitä oli kuitenkin jääty. Pojan oli saatava kunnon kasvatus, eikä häntä voinut mustamaalata eroamalla ja aiheuttamalla yleistä mielipahaa muillekin, kuin kirkon miehille. Vaimollakin taisi nykyään olla meneillään jotain naapurin leskiukon kanssa... eipä se ollut ollut Borchalle mikään yllätys, kun hän sen toissapäivänä kapakassa kännissä sattui kuulemaan.
Se vaan taas todisti, ettei vanha mies kiinnostanut enää edes siinä mielessä. Ja miksi olisikaan kiinnostanut? Saihan niitä nuorempia orhia petipuuhiin, kun vähän yritti. Ei sitä ollut pakko tällaista lihaläjää katsoa ähkimässä, huono olo siitä vaan tulisi... hyvin itsetuhoisissa ajatuksissa Borcha sitten seisoskeli vartiotuvan rappusilla ja leperteli Lintuselle, purkaen siihen hellyyttään.
|
|
|
Post by khiiroo on May 12, 2008 19:12:19 GMT 3
Abigail vain pudisti päätään ja pyöritti silmiään.
Hän työntyi ohitseen säntäävien vartioiden ohi kompastellen, kunnes pääsi itselleen varaamaansa nurkkaukseen. Siellä odottivat hänen korkeaselkäinen tuolinsa sekä pesupöytä, jotka olivat molemmat malliltaan tukevasti neliskulmaisia ja yhtäläisiä vaatekaapin kanssa - ne olivat kaikki veistetty raskaaseen tyyliin, sekä näyttivät olevan valmiita kaatumaan heti kun silmä vältti. Lainkaan ujostelematta hän riisui yltään liian suuren tunikansa, laski sen tuolin selkänojalle ja iski riettaasti silmää lähinnä seisoneelle vartijakokelaalle, jolloin nuorukainen lehahti tulenpunaiseksi ja änkyttäen suuntasi askeleensa ovelle. He, joiden vanhoillisissa käsityksissä naiset oli kasvatettu katsomaan aina alaspäin, puhumaan ujosti ja pukeutumaan säntillisesti, saivat hänet kohdatessaan maistaa katkeraa kalkkia. Luultavasti väki jopa ymmärsi miksi. Näinä suurien soturikuningatarten ja naishallitsijoiden aikana moinen ei enää käynyt päinsä. Ja omapäisistä naisista puhuttaessa olisi Abigailia saattanut käyttää stereotyyppisenä esimerkkinä kenenkään kiistämättä väitteen totuutta, jos suinkaan tiesi kenestä puhuttiin. Hän kaivoi esiin kuluneen nahkanuttunsa ja ruskean tunikansa. Saatuaan tunikan ylleen suoristeli hän tarpeettomasti vielä hetken nuttua sen yllä, kunnes kaivoi kaapista esiin lyhytteräisen lyömämiekkansa, jonka työnsi kiinnittämäänsä, ja tapansa mukaan kertaalleen kääntämäänsä, miekkavyöstä roikkuvaan, parkkiintuneesta nahasta tehtyyn huotraan.
Oli sanomattakin selvää ettei hän ollut tosissaan aikoessaan kutsua ylikonstaapelia paikalle. Niin seikkailunhaluinen hänkään ei ollut, ei suinkaan.
Abigail työnsi toisen tunikansa kaappiin, sulki sen oven ja kääntyi pesupöydän puoleen. Se saattoi olla jopa sellaisenaan, karkeana tekeleenä, turhan ylellinen tällaiseen tilaan, mutta toisaalta mitäpä se kellekään kuului mitä hän tänne kantoi, varsinkin jos hän pysyi kohtuuden rajoissa. Hän huuhteli kasvonsa kolmasti, kastellen valtoimenaan roikkuvien hiustensa lisäksi nahkanuttunsa etumuksen. Nainen pyöräytti kaaressa päätään, jolloin vettä lenteli ympäriinsä ja pyyhkäisi kasvonsa jonkun huono-onnisen paitaan, joka lojui hylättynä yhdellä vuoteista. Sen jälkeen hän kääntyi, heitti paidan takaisin ja marssi ulos.
Uusi päivä, uudet kujeet.
|
|
|
Post by submarine on May 12, 2008 21:37:28 GMT 3
Wolkeria haittasi eniten tänä aamuna se, että missään ei ollut ruokaa. Se tarkoitti sitä, että hän joutuisi hankkimaan aamiaisensa peräti partioinnin aikana. Eipä niin, että se olisi kiellettyä tai mitään, mutta siihen joutuisi laittamaan omaa rahaa. Torilla pyysivät aina liikaa kaikesta, varsinkin vartijoilta. Vartijoita ei arvostettu, ei vaikka he olivat ainoa syy siihen, että jokainen puukkojunkkari ei ollut leikkaamassa jokaiselta kauppiaalta kurkkua auki ja ryöstämässä ruumista. Ja palkkakin oli surkea, hänellekin, joka oli sentään ylempi konstaapeli. Ja olipa muuten ansaitusti, ainakin paljon ansaitummin kuin Borcha olisi ollut.
Wolker sylkäisi jo muutenkin likaiselle lattialle ja lähti sitten kohti ulko-ovea. Vartija sai palkkansa ottamalla kaupunkilaisten puolesta vastaan kaikki veitset, miekat, kirveet, nuijat, nuolet, vasamat, kivet ja muutkin esineet, ja nyt oli sitten aika ansaita se palkka. Jälleen kerran. Tänään oli kuulemma tulossa peräti uusi alokas oppimaan tätä uljasta ammattia. Wolker oli valmis lyömään vetoa, että kauaa ei kestäisi, ennen kuin kirkasotsaisesta pojasta tulisi yhtä leipiintynyt, kuin kaikki muutkin. "Aletaan mennä. Dieter ja Ragar ovat hoitamassa huonoa aluetta Hugon kanssa, me partioimme tänään rahvaan keskellä. Eikä mitään typeryyksiä", Wolker totesi, poimiessaan pamppunsa kouraansa. Sitä oli hyvä pyöritellä merkitsevästi ihmisille. Etenkin, kun kyseinen pamppu oli vahvistettu avokätisellä määrällä teräsniittejä. Se oli hyvä silaus.
|
|
trisha
Member
One crazy chic
Posts: 2,813
|
Post by trisha on May 12, 2008 22:02:07 GMT 3
Borcha lusmusi portailla odottamassa Abigailia. Kuullessaan Wolkerin käskyt sisällä hän kuitenkin katsoi parhaaksi lähteä jo; ei olisi mitään järkeä jäädä tieten tahtoen kerjäämään lisää haukkuja. Niinpä hän kohensi kilpeä selässään, otti pampun toiseen käteen, ja kuten lähes jokainen päivä 21 vuoden ajan, lähti tallomaan torinreunaa. Askel askelelta hän eteni, yrittäen pitää silmällä kaikkea poikkeavaa. Itse asiassa, oli hassua hankkiutua vartijaksi. Vaikka Borchalla olikin erinomainen kuulo, hänen näkönsä oli aina ollut huono. Niinkin huono, että vaikka hän osasi hiukkasen lukea ja kirjoittaa, siitä ei tahtonut tulla mitään, kun ei nähnyt. Eikä hän ollut edes mitenkään erinomaisen valpas, pikemminkin huomasi tilanteet vasta kun ne olivat kunnolla päällä. Hyvin harvoin hän ehti tehdä mitään ennaltaehkäisevää.
Miksi hänestä sitten oli tullut vartija? Pääasiallinen syy taisi olla, että se kuulosti jännältä. Saisi olla vartija, kaupunkilaisten suojelija ja kaikkien sankari. Ja kun kerran osattiin miekkaakin käsitellä jonkun verran niin valintahan oli sitten tehty. Kahden ensimmäisen palvelusvuoden jälkeen oli selvää, ettei työ ollut ollenkaan niin ruusuista, kuin hän oli luullut. Mutta siihen oli silti jo iskostunut kiinni, eikä vaihtaminen käynyt mielessäkään. Kaikki se valittaminenkin alkoi pian olla enemmänkin tapa, sillä työn paskoihin puoliin tottui aika nopeasti. Ja tarjosihan se edelleen jännitystä, kaikkien näiden vuosienkin jälkeen. Mutta siihen se jäi. Kunnioitusta oli turha odottaa, oli kyseessä sitten työnantaja, kaupunkilainen tai toinen vartija. Olisi luullut, että ikä ja kokemus herättivät nuoremmissa ihailua, mutta moinen luonnonlaki ei pätenyt vartiotuvassa. Siellä olivat nuoret ja kaikkitietävät, keski-ikäiset ja kokeneet ja sitten vanhat ja hyödyttömät. Borcha kuului niihin viimeksi mainittuihin muutaman muun kanssa. Vaikka heidän kokemuksestaan todellisuudessa olisikin ollut hyötyä, niin kukaan ei sitä koskaan myöntänyt. He vain vanhenivat, menettivät työpaikkansa ja uudemmat ottivat heidän paikkansa.
Elämän karuja tosiasioita... ei kai sille mitään voisi. Mutta nyt oli vielä töitä, nyt oltiin vielä kaupunginvartija. Niin epäkiitollinen työ kuin se olikin, ja niin huonosti kuin hän sen kaikkien mielestä tekikin, ainakin hän aikoi omistautua sille joka hengenvedollaan. Nyt, huomenna, niin kauan kuin sitä kesti. Pamppu nyrkkiin puristettuna, kasvot vakavina ja selkä suorana.
|
|
|
Post by khiiroo on May 13, 2008 17:41:29 GMT 3
"Onko täällä muunkinlaisia alueita, kuin huonoja?" Abigail kysyi paitaansa mutisten, lähinnä itseltään. Lähtiessään tuvasta hän ei ollut muiden tapaan tarttunut puupökkelöön, jota useimmat näistä kehtasivat kutsua pampuksi, vaan kohensi merkitsevästi miekkavyötään. Tarpeen tullessa hän kyllä käyttäisi lapetta, mutta oli selvää että näin tapahtui harvoin. Taltuttamisen hän taitoi miten kuten, vaikka käyttikin tunnetusti voimaa jopa naurettavan paljon. Ja joka miltein joka kerta, varsinkin yksin partioidessaan, huolimatta siitä oliko kyseessä puukkojunkkari paikallisessa laitapuolten kapakassa, vaiko pihistelevä eukko naapurista... Naisia, säälittäviä ja heikkoja naisia! Mokomia saikin kurittaa, ja vieläpä kovemmalla kädellä. Oppivatpahan olemaan.
Hän astui yli kynnyksen ja työntyi vartiovuoroja vaihtavien konstaapelien ohitse, jotka kunniaa tehtyään jatkoivat kovaäänistä keskustelua keskenään siitä mitä tekisivät jos pääsisivät kouraisemaan oikein kunnolla.. ja mistä? Nyrkki lennähti kohti puhujan kasvoja, joka viime tipassa ehti vetämään kasvonsa täydellisen tuhon tieltä. "Ei kaikkea pidä ottaa niin vakavissaan", mies pilkkasi, vaikkakin jo selvästi varuillaan. Toista kertaa häntä ei yllätettäisi. Niskojaan nakaten Abigail marssi pois, yrittäen löytää katseellaan Borchaa ja Wolkeria. Naskalit saavat kyllä maksaa huulensa. Takaan sen. Ja ikään kuin vahvistukseksi, puraisi hän huuleensa.
|
|
|
Post by submarine on May 13, 2008 18:08:23 GMT 3
Wolker näki ympärillään sitä samaa, mitä aina ennenkin. Oli kerjäläisiä, niin sairasta kuin kurjaakin sorttia, jokainen huutamassa ohikulkevilta armoa ja almua. Ja sama saarnamies, sokea, harvahapsinen ukko, huusi kadunkulmassa tuskaa ja tulikiveä jokaiselle. Ensimmäiset kaupunkilaiset olivat jo liikkeellä, ja pian heitä olisi paljon lisää. Wolker ei pitänyt siitä hiukkaakaan, tungoksessa oli aina vähintään puolitusinaa pirulaista, jotka kokeilivat onneaan - ja sormiaan - muiden taskuilla. Se oli aina yhtä hitonmoista melskettä, kun niitä joutui ajamaan takaa. Oppisivat vain olemaan ottamatta, niin siltäkin vältyttäisiin - tai oppisivat kaupunkilaiset pitämään huolta kukkaroistaan.
Kierroksen alussa Wolker osti leivän paikalle kärrätystä torivaunusta. Se oli surkea ja keskeltä raaka, mutta hänen nälkänsä peitti armollisesti suurimman osan mausta. Ja kuten arvata saattoi, sai siitä maksaa monta lanttia. "On se tämä maailmanmeno kauheaa", vaunua rukkaava akka totesi. Tällä oli karvainen syylä leuassa. "Ja sinä et tiedä siitä puoliakaan", Wolker kommentoi. Sitten hän marssi yhä pamppuaan nahkaremmistä pyöritellen torialueen halki. Hän oli oppinut siinä oikeastaan melkoisen hyväksi, sai pyöriteltyä suorastaan leppoisasti vaikka olisi samalla raahannut keskenkasvuista näpistelijää kaulasta kurinpalautusta varten. Vielä ei näkynyt ketään yrittämässä näpistää mitään, se olisi kiinnittänyt aivan liikaa huomiota. Eli siis kiertelemään katuja. Ei mitään ruusuilla tanssimista, mutta olivatpahan sentään kivettyjä katuja, toisin kuin köyhäillistön puolella. Siinä paskavellissä löntystäminen sai saappaat huutamaan armoa hetkessä.
|
|
trisha
Member
One crazy chic
Posts: 2,813
|
Post by trisha on May 13, 2008 18:47:36 GMT 3
Abigail oli oikeassa, eipä Borcha kauaksi ollut päässyt, sillä hän oli jäänyt tarkkailemaan mielestään kovinkin uhkaavaa tilannetta, kahden pojankoltiaisen tappelua, josta voisi syntyä vaikka kapina mikäli se jatkuisi. Hänen selityksensä ei vakuuttanut edes häntä itseään, sillä katse harhaili liiankin usein vartiotuvalle.
Lopulta Abigail ilmestyi ulos. Borcha hymyili. Sitten joku sanoi jotain väärin, ja Abigail tinttasi tätä kohti nyrkillä. Vanha vartiomies maiskautti suutaan ja hykerteli, puoliksi siitä syystä, että Abigail oli pirun viehättävä jopa suuttuessaan, ja puoliksi siitä syystä, että tuo osoitti typerille miehille kaapinpaikan. Varmistaakseen, etteivät nuorukaiset kuitenkaan saaneet mitään intressejä, mies lähti talsimaan takaisin tupaa kohti. Hän heilautti Abigailille pamppuaan, vaikkei nyt ollut ollenkaan varma, ketä tuo katseellaan haki. Tuskin häntä ainakaan, sillä harvempi hankkiutuisi hänen seuraansa ihan vapaasta tahdostaan.
Portailla notkuneille vartijoille vanha mies loi pitkän, merkitsevän katseen. Oli hän miten typeräksi ja onnettomaksi tituleerattu tahansa, kyllä nuoremmat tiesivät ettei Borcha mikään turha mies ollut suuttuessaan. Tuppasi mokoma olemaan vielä melko rohkeakin, eikä vähästä hätkähtyisi. Ei edes nuoremmasta, vetreämmästä vastuksesta, tahi muutamastakaan. Tyhmänrohkea. Niin. Se kuvasi Borchaa oikeinpa mainiosti. Siinä sanassa kiteytyivät hänen peroonansa kaksi vahvaa puolta.
"Naama-Wolker taisi ottaa paremman puolen, sikäli kun se ketään hämmästyttää." Borcha huikkasi Abigailin suuntaan ja hymyili omasta mielestään kai herttaisesti: "Jos me sitten menemme sinne keskiluokan alueelle, ennen kuin joku ottaa sen nenän edestä ja joudumme köyhällistöön."
|
|
|
Post by khiiroo on May 13, 2008 19:54:32 GMT 3
"Olet kai oikeassa", Abigail päätteli. Nainen oli kuitenkin melko tottumaton tälläiseen komenteluun, tai sellaiseksi hän sen mielsi, sillä harva häntä oli koskaan komennellut. Hän murahti hyväksynnän merkiksi. Vielä kerran hän käänsi katseensa tuvan puoleen, katseen johon sekoittui turhautumista ja silti vuosien varrella kerääntynyttä arvostusta. "Mennäänkö?"
Kuva alkoi tarkentua hitaasti. Ensin vain sekavaa vilskettä ja auringonhohdetta, silkkaa kellerrystä. Sitten, kuin salamana taivaalta, kevyt tuulenhenki puhalsi aukon hohteeseen ja paljasti kaupungin vilskeen. Jos tämä oli kaupungin sydän, se totisesti sykki. Abigail liikkui mekaanisin askelin ihmispaljoudessa, odottaen silloin tällöin kadunkulmilla huomaavaisuudesta Borchaa, kunnes sukelsi jälleen ihmismassan syvyyksiin. Hän kiersi katseellaan katukuvaa, tavoittaen osan paikallisista taskuvarkaista, jotka hänet nähtyään luikkivat sivukatujen varjoon. Osan heistä hän itsekin tunnisti. Osa oli hänen toisen epävirallisen ammattinsa asiakkaita, toinen puoli niitä epäonnekkaita jotka olivat yrittäneet kähveltää hänen kukkaronsa. Seinillä riippuvat hiussaniaisrykelmät piirtyivät nyt tummina varjoina vasten auringon valaisemia seiniä - Abigailin mielestä tätä maisemaa katsellessa ei tämä yksityiskohta ollut lainkaan hullumpi - mutta kaikilla kolikoilla oli kaksi puolta. Hän tavoitti katseellaan kaupungin syöpäläisiä, katujen laitamilla varjoihin piiloutuneina. Se oli heidän valtakuntansa, jonne hän ei aikoisi astua. Kirjoittamattomat säännöt pätivät täälläkin: he, kaupunginkaarti, johtaisivat julkipuolista vartiointia, järjestystä ja lakia, mutta siirryttäessä kolikon toiselle puolelle, hoitaisi tämä saasta heidän työnsä. Kumpikaan ei ylittänyt mieluusti toistensa rajoja, koskaan. Sopimus oli sopimus. Lahjukset ja informaatio ja palkkioksi he tahtoivat vain sokeita silmiä ja kuuroja korvia. Abigail myönsi, vaikkakin vain itselleen, auliisti liittyneensä tähän kärrynpyörään. Niin kauan kuin se hyödytti molempia osapuolia, kaikki olivat tyytyväisiä eikä se voinut olla väärin. Eihän?
Hän pysähtyi jälleen. "Näkyykö edessä muuta kuin tylsä ja tavanomainen työpäivä?" hän tiedusteli hymyillen jossakin lähistöltään löytyvältä Borchalta.
|
|