|
Post by submarine on Dec 3, 2008 21:23:50 GMT 3
"Herää, idiootti!" Wolker ärähti. "Luuletko sinä, että tästä selvittäisiin vielä hengissä läpi ja sankareiksi? Että tämä on ohi ja sitten voidaankin nauraa sille kaikelle ja jatkaa elämää? Minä tajusin sen juuri, tiedätkö. Tämä on pelkkää paskamaista yrittämistä. Sinä voit tehdä aivan mitä haluat, mutta minä häivyn nyt. Minulla ei ainakaan jää mitään taakse. Mutta yritäkin estellä minua, niin sinä pääset kärsimyksistäsi itsekin jo nyt." Wolker oli tosissaan. Hänelle oli juuri valjennut, kuinka vähän hän oikeastaan välitti tästä kaikesta. Hänellä ei ollut aavistustakaan, miksi hän oli edes jatkanut tähän asti. Kai se oli ollut puhdasta tarmoa, mutta enää sitä ei ollut jäljellä. Se oli poltettu loppuun. Hän oli tehnyt sen, mihin pystyi, ja nyt tuli raja vastaan.
"Mutta mietipä kuitenkin. Jätät lapsesi ja vaimosi isättömäksi ja miehettömäksi. Vai luuletko sinä pirun idiootti, että tässä on oikeasti vielä jotain toivoa? Ei meillä ole helvetti enää edes mitään näyttöä mistään. Hyökättäisiin vain joidenkin saatanan aatelisten kimppuun, niin siinähän sitä sitten kauniisti hirressä roikuttaisiinkin. Ja millä perusteilla? Joillakin saatanan salaliitolla, josta ei ole todisteita? Ei, tämä riittää minulle", Wolker puhahti vielä, ennen kuin kääntyi ympäri ja tarrasi ovenkahvaan.
|
|
trisha
Member
One crazy chic
Posts: 2,813
|
Post by trisha on Dec 3, 2008 21:35:43 GMT 3
Borcha ei yksinkertaisesti osannut vastata mitään. Ei, ei hän tosissaan luullut, että heistä tulisi sankareita. Mutta hän hitto vie tosissaan oli toivonut niin. Toivoi vieläkin. Oli niin helvetin masentavaa päästää irti toivosta ja tajuta, että tässä ei edes kuoltaisi sankareina. Oltiin hengissä vieläkin, mutta sillä ei ollut mitään väliä, koska ei voitaisi enää koskaan elää missään täällä. Ei lähelläkään. Nuo saatanan paskiaiset jahtaisivat heitä armotta, jos tajuaisivat heidän olevan hengissä. Pitäisi paeta jonnekin hornantuuttiin ja jättää taakse kaikki. Borcha oli painanut töitä niska limassa sen tönön eteen, ja nyt se pitäisi jättää tänne isännättömäksi. Ei hänellä ollut rahaa raahata perhettä jonnekin helvetin kauaksi ja aloittaa siellä uutta elämää. Ei hän saisi enää töitäkään. Ja jos saisikin, niin ei millään ehtisi tienata sen vertaa, että saisi talon perheelleen.
Wolker oli oikeassa. Ei tässä ollut mitään. Ei yhtään mitään. He tiesivät, mikä vittu oli homman nimi, mutta ei heillä ollut paskankaan vertaa todisteita. Kuka heitä uskoisi, jos he menisivät kolmestaan vakuuttelemaan, että kaupungin rikkaimpiin kuuluva perhe olisi äkkiä syyllistynyt ties mihin? Ei kukaan. Heittäisivät hirteen herjaamisesta, tai vähintäänkin jalkapuuhun. Ja sitten tulisivat ne palkatut miekat ja laittaisivat kuoliaiksi yön pimeinä tunteina.
Borcha etsi katseellaan niitä kirjeitä, mitä Heindrich ja nainen näyttivät lukeneen ja kirjoittaneen. Lähinnä se oli sellainen epätoivoinen "entä jos"-teko. Entä jos niissä lukisikin jotain, jonka perusteella he voisivat jatkaa? Saada todisteita? Vaikka paskat niissä oikeasti lukisi mitään. Katsottiinpa nyt kuitenkin. Wolkerille Borcha ei sanonut enää mitään. Ei ollut mitään sanottavaa. Se oli lähdössä, tuskin sitä saisi takaisin, vaikka olisi tehnyt mitä. Eipä hän voinut sanoa, että jäisi sitä kaipaamaankaan. Ei ainakaan sen persoonaa. Aivoja ehkä, hiukan.
|
|
|
Post by submarine on Dec 3, 2008 22:01:28 GMT 3
Wolkerkin pysähtyi vielä ovella, ja vilkaisi ympärilleen. Tämä olisi kaiketi sitten viimeinen muisto tästä paikasta. Eikä se todellakaan ollut hyvä. Mutta sitten hän sai silmiinsä jotakin, ja suori oitis sen luokse. Ukko Pontikan keppi oli kirvonnut tämän kädestä rytinän yhteydessä ja vierinyt lattialle. Hän nosti sen käteensä ja vilkaisi jo kylmenevää raatoa. "Ja tämän minä otan itselleni, sinä saastainen paska. Kun pääsen sinne jonnekin, niin kerron ihmisille huonoja tarinoita siitä, kuinka tapoin koko maan suurimman salamurhaajan yhdellä miekaniskulla ja otin tämän sauvan. Ja ne tulevat olemaan todella huonoja", Wolker uhkaili, ja potkaisi sitten vanhuksen ruumista.
"Ja nyt minä häivyn täältä. Kukaties ehdin jo huomiseksi johonkin laivaan. Toivottaisin hyvää jatkoa, mutta en koskaan suuremmin pitänyt teistä, ja tiedän jo muutenkin, ettei sitä tule", Wolker totesi vielä viimeiseksi Rolfille ja Borchalle. Nyt hän ei enää pysähtynyt ovella, vaan paineli suorinta tietä menemään. Rohkaisevasti häntä ei tapettu ainakaan ovelle.
|
|
trisha
Member
One crazy chic
Posts: 2,813
|
Post by trisha on Dec 3, 2008 22:21:01 GMT 3
Borcha olisi todennut samaa, jos olisi saanut suustaan yhtään sanaa sillä hetkellä. Sen sijaan hän painoi vieläkin kädessä olevan miekan huotraan, kaiveli jostain ne kirjeet, ja alkoi lukea niitä istuen pöydänreunalla. Jossakin synkän mielensä kurjissa sopukoissa hän tiesi, että vitut siitä mitään hyötyä oli. Siellä samassa kurjassa sopukassa hän tajusi, että se saatanan arkku oli tuhonnut hänen elämänsä. Hänen perheensä elämän, saatana soikoon.
Ne olivat nyt Hannesburgissa. Elivät siellä vaimon siskon luona. Se tuli toimeen ihan hyvin. Varmaan ne pärjäisivät siellä ainakin hetken. Tänne ne eivät voisi palata, koska täällä odotti vain kuolema ja kurjuus. Ei täällä muu odottanut Borchaakaan. Vartiotupakin oli poltettu. Ei tässä tosian oltu enää edes töissä. Mutta toisaalta... eipä tässä oltu tavallaan oltu töissä enää patiin päivään. Yksityisellä kostoretkellä, joka sai kusisen, kurjan lopun.
Ja saatana se vielä loppu ollut. Vaikka siihen menisi koko elämä, niin jollain tapaa Borcha, kaikkien halveksima ja tyhmä kaupunginvartija, selviäisi siitä menestyksekkäästi. Ehkä se veisi vuoden tai pari, tai sitten se veisi hengen. Mutta hitot hän jätti tätä tähän. Helvetit hän jätti tätä tähän. Jonain kauniina päivänä hän panisi ne aateliset maksamaan tämän kaiken. Mutta sitä ennen hän lavastaisi kuolemansa ja menisi vittuun täältä. Perheen luokse. Oli sitä ainakin yritetty. Aina ei vain voinut onnistua, ei vaikka yritti miten paljon.
Joskus oli vaan aika luovuttaa.
"Mennään mekin." Borcha totesi Rolfille ja tunki tutkailemansa kirjeet taskuunsa. "Jos lähdetään nyt, päästään ehkä ulos kaupungista elossa. Minä voin viedä sinut perheen luokse." Borcha lupautui. Hän nousi pöydänreunalta ja käänsi katseensa mykkään Heindrichiin.
Jos laitettaisiin tuokin kylmäksi ja poltettaisiin talo, niin jäisi jäljelle kolme hiiltynyttä luurankoa ja kolme pahoin palanutta univormua. Mutta Borcha oli aina ollut lempeä mies, ei mikään murhamies.
Hassua, kuinka pari viikkoa saattoi muuttaa ihmistä.
|
|