|
Post by iiris on Nov 12, 2006 16:59:29 GMT 3
"Sinä taidat olla fiksumpi meistä kahdesta" *Lydia sanoi miehelle joka vastasi oikein arvoitukseen, ja heitti tälle hymyn ennen kuin lähti kirkasta käytävää kohti.*
((Lydia poistui Aarrekammioon))
|
|
|
Post by WhiteNoiseMonster on Nov 12, 2006 19:42:54 GMT 3
"Minä otin vain riskin.", totesi mies vielä ennen kuin kiirehti itsekin tuosta auenneesta suuresta oviaukosta eteenpäin. Jospa aarre lepäisi moisen massiivisen parioven takana. Ainakin miehen mielestä asia voisi olla niin.
(( Khann on poistunut aarrekammioon. ))
|
|
|
Post by R.C. on Jan 29, 2007 13:12:30 GMT 3
(( Maroof saapuu tälle alueelle aarrekammion välikohtauksien jälkeen... ))
Aarrekammion taakseen sulkeneen portin tuolle puolen syöksähtäessään ei Maroof jäänyt enää huonetta reunustavia haarniskoja pahemmin ihailemaan, vaikka mielessä kävikin mahdollisuus kulkutien sulkemisesta takana karjuvalta kammotukselta. Liekö tuo ovi olisi pidätellyt massiivista petoa kauaa, vaikka mekanismi sen salpaamiseksi olisikin kaikessa kiireessä löydetty? Tätä ei kookas soturi aikonut jäädä selvittämään, vaikka olikin kaiken varalta astunut juostessaan laatalle, joka oli tivannut heiltä vastausta arvoitukseensa aiemmin. Mitään ei kuitenkaan tainnut tapahtua, joten soturi jatkoi kahta kovemmalla vauhdilla syvemmälle käytävään, karistaakseen vainunsa mahdollisimman pian hirviön sieraimista, tai päästäkseen ainakin mahdollisimman pian riittävän kauas tästä. Ongelmat eivät valitettavasti vain tähän loppuisi…
”Kohta meitä odottaa lauma ylikasvaneita ja luonnevikaisia susia!”, muistutti Maroof jonkin matkan kuluttua matalaan ääneen, hidastaen samalla vauhtiaan ja tiukentaen otettaan sekä sotakirveestään että uudesta kilvestään. ”Toivottavasti elukat eivät ole viisastuneet sitten viime näkemän. Vai kannattaisikohan meidän laatia jonkinlainen toimintasuunnitelma?”, tiedusteli hän mielipidettä muilta seikkailijoilta, mikäli nämä olivat yhä kuulomatkan etäisyydellä. Maroof vilkaisi myös pikaisesti taakseen tarkistaakseen, oliko hänen aiemmin havaitsemansa muukalainen päättänyt seurata heitä. Samalla hän muisti tulevan vaaran olevan tuntematon myös itämaiselle soturille, ja käänsi katseensa hetkeksi tämän puoleen: ”Olemme sentään jo oppineet näiden petojen suhtautuvan hyökkäävästi kaikenlaiseen heikkouteen, myös luisevien tovereidensa kohdalla. Joten jos saamme haavoitettua muutamaa hukkaa, hoitavat pedot surmatyön luultavasti itsekin päätökseen. Ehkäpä ne haluavat vain karsia kilpailijoitaan, tai eivät välitä, mistä seuraavan ateriansa repivät, kukapa tietää…”, kohautti soturi irvistäen harteitaan ja vaikeni kuuntelemaan, mitä muut mahdollisesti vastaisivat. Hän itse aikoi ainakin kerätä hieman voimiaan ennen ryntäämistään halki avaran ja onkaloisen huoneen.
|
|
|
Post by submarine on Jan 31, 2007 21:20:55 GMT 3
Vähän miehen perässä seurasi se hahmo, joka oli vain muutamaa hetkeä ennen hirviön ilmestymistä rynnännyt esille - vieläpä samasta käytävästä. Tästä oli vaikea sanoa mitään, paitsi että nyt hihan peittämä käsi kantoi edellisen aseen sijaan miekkaa, jonka oli vienyt mukanaan kammiosta. Se oli pitkähkö, yksiteräinen, kapea sapeli, jolla oli melko koristelematon kahva. Se näytti äärimmäisen terävältä, ja jo muotonsa vuoksi ikävältä. Kuin se olisi suorastaan tehty sivaltamaan lihaan - tai niinhän se kaikella todennäköisyydellä olikin, ase kun oli.
Hetken hahmo kuunteli, mitä toisella oli sanottavanaan, varmaankin arvioiden edessä olevaa. Sitten tämä näytti nyökkäävän huppunsa alla. "Siispä tulemme taistelemaan mitä tödennäköisimmin. Minä autan, mutta en aio jäädä tänne yhtään pidemmäksi, kuin on tarvetta. Mutta olisi siltikin kai parasta näyttää jotakin, sillä tappamisen aikana on vaarallista jäädä tuijottamaan", tämä sanoi äänellä, joka kuulosti varsin kovapintaisen henkilön omaamalta. Sitten, pitäen yhä miekkaa, tämä veti hihansa ylös. Alta paljastui jotakin aivan muuta, kuin olisi voinut odottaa. Ne olivat kuin mustasta, saranattomasta teräksestä tehdyt kädet, aina niin pitkälle kuin olkavarteen asti saattoi nähdäkään. Molemmat liikkuivat ilmeisen helposti, vaikka nähtävästi mitään sen mahdollistavia saranoita ei ollutkaan. Aivan, kuin todelliset kädet, mutta vain metallia. Molemmat olivat melko kapeilta näyttävät ja päättyivät pitkiin, teräviin kynsiin, viiteen kummassakin kädessä. "Nämä tulevat auttamaan ainakin minua. Mutta mitä tarkoitat susilla, tavallisia eläimiäkö vai jotain muuta?" tämä kysyi, pidelleen vieläkin käsiään selvästi näkyvillä.
|
|
|
Post by merril on Feb 1, 2007 20:05:47 GMT 3
Ei kahta vailla kolmatta- Taibosu, haavoistaan huolimatta, seurasi nopsajalkaista tahtia Maroofin jalanjäljissä, löytäen uutta pontta lohikäärmepelosta vaikka hänen adrenaliinihuumauksensakkin oli ehtinyt kuluttua loppuun, ja miehen jokaista raajaa särki ja kolotti- puhumattakaan kylmästä, joka näissä koleissa tunneleissa nyt hivuttautui hänen ruumiiseensa. Tämä yritti kuumeisesti muistella erään mestarinsa oppeja ki-voimien kanavoimisesta ruumiilliseksi voimavaraksi, mutta häntä huippasi pahemman kerran, ja menneet vuodet tuntuivat alati etäisemmiltä- kuten myös tämä katakombi, itäisten maiden soturi huomasi peloksensa. Hän oli pikkuhiljaa tuleva yhä lähemmäs esi-isänsä, eikä paikalla ollut munkkeja tahi pappeja parantavine yrtteineen, joten hänen aivoa toivonsa lepäsi soturikaksikon harteilla- ajatus ei juurikaan ilahtanut häntä. Olihan hän moneen otteeseen matkannut yhden jos toisenkin seikkailijan mukana halki Kara-Turin, jopa epäluotettavien, vainoharhaisten varkaiden jotka löyhkäsivät kuin haudan lepoon lasketut, mutta tuolloin teot olivat juontuneet päätöksistä, eivät pakosta. Voisiko hän luottaa sotureiden kunniaan, taistella selkä selkää vasten näiden kanssa heidän yhteisiä vihollisiaan vasten ilman, että tämän tarvitsisi pelätä pelkuruutta tahi petturuutta heidän suunnaltaan?
Leveähartehisen soturin kääntyessä hänen puoleensa, Taibosu kuunteli tarkkaavaisena kivuistaan huolimatta, katseensa lukkiutuneena Maroofin silmiin, kenties etsien sielujen peileistä vihiä pelkuruudesta...tosin, hänen täytyi myöntää itselleen, että hänen oman elinvoimansa hiipuessa hänen omat silmänsä tuskin tuikkivat odotuksesta kuolemasta kunnian kentillä. Ajatus ei tuntunut lähestulkoon yhtä mukavalta kuin pistäytyminen paikallisten papittarien hellien, huolehtivaisten käsien tykönä ja seuraavan viikon viettämisestä takkatulen loimussa lääkeyrttihauteet haavojen peittona, siemaillen punaista teetä ja miettien, miten mukavaa siinä takkatulen lämmössä istuskelu oikein onkaan.
Tämä pakotti itsensä lopulta nyökkäämään ja puhumaan, keskittyen samanaikaisesti etsimään jostakin sitä mystistää osaa itsestään, jolla tämä voisi tuoda uutta voimaa käsivarsiinsa sekä jalkoihinsa. " Hai", tämä aloitti, pyyhkien otsaltaan kylmän hien helmiä, jotka lohikäärmekammon seurauksena olivat siihen kihonneet: " Siispä käytän miekkaani haavoittaakseni parhaani mukaan olentoja, joskin uskon, ettei minusta ole niistä montaa maahan lyömään- etenkään, jos nämä demoniset olennot kuuluvat siihen hukkien sukuun, jonka lihaan ei muu kuin karaistu hopea tahi mithril kykene. Mutta teen parhaani- vaikka myönnän, että mieluusti suosisin vaivihkaista lähestymistapaa, sen sijaan että ottaisimme olennoista mittaa, mies sutta vastaan. Taistelu, jonka kävimme aarrekammiossa, on jättänyt minuun lukuisia haavoja- ja vaikka ne eivät minun henkeäni eivät riistäneet, käteni tuntuvat raskailta, liian raskailta lähitaisteluun susia vastaan. Ja ilman nuolia, jouseni on hyödytön."
Puhuessaan, soturi piti tämän tästä taukoja, kykenemättä irroittamaan katsettaan tummasta metallista taotuista käsistä, joita toinen muukalainen esitti- hän saattoi vain arvailla, minkäsortin kauhistuttava taistelu oli vaatinut miehen alkuperäiset kädet omaksensa. Enemmän hänen mieltään kuitenkin häkelsi se, kuinka hän pystyi liikuttamaan mielenkiintoa ja hämmennystä herättäviä käsivarsiaan- mahtava oli ollut se sepäntaito ja magia, joilla kädenjatkeet oli luotu, siitä hän oli varma. Ehkäpä barbaarikansoilla oli sivistymättömyydestään huolimatta varteenotettavia lahjoja, joihin hänen olisi perehdyttävä...jos tästä selviäisi.
|
|
|
Post by WhiteNoiseMonster on Feb 2, 2007 3:12:36 GMT 3
Kolmen muun henkilön tapaan säntäsi myös yksisilmäinen mies aarrekammion suunnalta suurten haarniskojen vartioiman oviaukon lävitse käytävään. Mikä ikinä olikaan tuo kuolemankaltaisen olemuksen paikalle tuonut olento, halusi Khann päästä siitä kauas mahdollisimman äkkiä.
Maroofin muistuttaessa aarteenmetsästäjiä susimiehistä, jotka heidän valitsemaansa pakokäytävää hallitsivat, veti mies katanansa esille. Velhoa tuo ei ollut huomannut enää tässä vaiheessa missään, joten tuo oletti pisteliäitä kommentteja laukoneen muuten vaiteliaan miehen jääneen kammioon. Velhosta olisi ollut paljon hyötyä primitiivistä vihollista vastaan, mutta toisaalta heillä näytti tälläerää olevan mukanaan lähitaistelupainotteisempi miehitys.
"Valmiina vetämään yhtä köyttä!", huudahti mies muille juostessaan kohti vihollisen kansoittamaa käytävän osaa. "Tällä kertaa joudumme ehkä auraamaan tietä verisemmin.", muistutti mies vielä tavoitellen vyöltänsä tikaria tyhjään käteensä. Matkamuistoksi poimimansa haarniskan rannepanssarin tuo oli sujauttanut vasempaan käteensä.
|
|
|
Post by R.C. on Feb 6, 2007 13:50:30 GMT 3
Tuoreimman seikkailijan seurattua perässään käytävään oli Maroofilla ensimmäistä kertaa mahdollisuus mittailla tuota miekkosta tarkemmin, vaikkakin hupun varjostamia kasvoja oli mahdoton erottaa. Ymmärrettävää kieltä tuntui toinen ainakin puhuvan, eikä mitään hirviömäistä ärinää tai sihinää kuulunut. Muukalaisen kädet saivat Maroofin sen sijaan tyrmistymään, ja menikin hetki ennen kuin mies ehti pohtimaan vastapuolen esittämää kysymystä. Mitä tuo mahtoi tarkoittaa ’muilla kuin tavallisilla eläimillä’?
Vasta itämaisen soturin osuus lyhykäiseen sananvaihtoon sai karpaasin tajuamaan mahdollisuuden, että nämä otukset voisivat olla ihmissusia? Moinen ajatus ei ollut käynyt soturin mielessä aiemmin, tosin taistelun tiimellyksessä aseen heilutus lieni nyt yleensäkin se ensimmäinen idea. Muiden miesten sanat saivat Maroofin kuvittelemaan kohtaloa yhtenä noista verenhimoisista pedoista, eikä tämä vaihtoehto häntä pahemmin viehättänyt. ”Miekka puri näihin otuksiin vielä viime kerralla mainiosti… tosin yhtäkään en saanut omin käsin hengiltä.”, aloitti karpaasi kulmaansa rypistäen. ”Mikäli tuolla kammiossa riehuva vitsaus on siis jotakin tarttuvaa… ja jos joku saa pureman…”, jatkoi hän hieman huolestuneempaan sävyyn, ”…suosittelisin kyseistä raukkaa kahlehtimaan itsensä seuraavan täydenkuun ajaksi. Kaiken varalta.”, lopetti hän olkiaan kohauttaen. Ei järin lohdullinen toteamus, mutta saattoiko tässä muuta sanoa? Tuskin kukaan oli menossa purtavaksi ensi tilassakaan.
Yksisilmäisen tarmonpuuska sai synkän tulevaisuuden pelon haihtumaan pian Maroofin mielestä. Miehen huudahdus pisti pohjoiseen soturiinkin vaistomaista vipinää. Eiköhän sitten menty eikä meinattu! Susilla oli tunnetusti hyvä vainu sekä pimeänäkö, joten hiippaileminen oli kaiketi turhaa. ”Koeta pysyä meidän muiden tuntumassa tai välissä ja taistele siinä määrin kuin voimasi siihen riittävät.”, neuvoi karpaasi vielä itämaista miestä, joka oli viisaasti ilmaissut kärsimiensä vaurioiden aiheuttamasta väsymyksestä. Mieluummin elämä kuin kunnia, eihän tässä mitään jäykkäniskaisia ritareita oltu. Liikkuen ripeästi mutta pitäen samalla huolen ettei Taibosu jäänyt jälkeen, syöksyi karpaasikin kohti kammiota ja siellä odottavia hukkia.
|
|
|
Post by submarine on Feb 6, 2007 16:56:43 GMT 3
Vastaamatta toisille, mutta kuunnellen kuitenkin tarkkaan, hupun peittämä hahmo pohti asiaa itsekin. Sen rinnalla, mitä äsken oli tullut vastaan ja mikä heitä kaikkia äsken oli jahdannut muutama ihmissuden tapainen kuulosti helpotukselta. Ei helpolta, mutta paljon paremmalta kuin valtava kivimies tai epäkuollut lohikäärme. Jos pysyisi terävänä, selviäminen olisi tällä hetkellä paljon todennäköisempää kuin äsken. Ja hän aikoi pysyä terävänä - sormiaan myöten. Ja tämä miekkakin vaikutti arvostettavan tehokkaalta kalulta, jolla kyllä aukeaisi muutama kaula. Siitäkin huolimatta hän ei aikonut viettää aikaansa täällä yhtään pidempään, kuin oli tarvis. Muutama eniten tiellä oleva pois ja juoksemaan - ainakin se oli suunnitelma. Mutta kuten sanottiin, valmiitu suunnitelmat harvoin kestivät kovin ehjässä kunnossa tositilanteita. Ainakin voisi lohduttautua sillä, että vastustajalla menisi hetki löytää paikka, jonka saattoi kunnolla repiä auki - toisin kuin hänellä.
Puristaen hieman lujempaa miekkaa, mitä ei kuitenkaan voinut tuntea keinotekoisella kädellään, tämä lähti etenemään. Vauhti ei oikeastaan ollut juoksua, vaikkei kävelyäkään - sellaista hölkkäävää. Jos totta puhuttiin, tätä ei juuri kiehtonut muutenkaan vaarantaa itseään kaikkein suurimmilla tavoilla joidenkin itselleen yhdentekevien henkilöiden takia. Raadollista mutta totta. Jos joku kuolisi, olisi parasta jos hän ei olisi se. Joten sen lisäksi, että ei muutenkaan tietyistä syistä päässyt huumaavan lujaa tämä hieman pidättelikin itseään. Mutta oikeaan suuntaan oltiin kuitenkin menossa. Ja aivan tarpeeksi nopeasti, jotta tappamiseenkin ehtisi mukaan vaikka ei olisikaan ensimmäinen.
|
|
|
Post by merril on Feb 21, 2007 9:56:00 GMT 3
(( Eyrm- onko tämän joukkion seikkailu jo päättynyt, vai suorimmeko yhä pakoon käytävien syleilystä? Ja kenen vuoro se oikeastaan on? ))
|
|
|
Post by submarine on Feb 21, 2007 12:27:37 GMT 3
((Hmmh... taitaa muuten olla sinun, kun tätä katselen.))
|
|
|
Post by merril on Feb 25, 2007 17:48:54 GMT 3
Nyökäten hiljaa itsekseen soturi ampaisi matkaan, seuraten parhaansa mukaan toisia taistelukiihkossa jo juoksuun säntääviä sotureita käytävästä toiseen, kuullen jo kaukaa kantautuvat vihamieliset ulvahdukset sekä murahtelut, joita susi-ihmiset kurkuistaan päästivät, niiden yhä potiessa vihaisena edellisen yhteenoton kaunoja. Ne eivät luultavasti olleet varautuneet hyökkäykseen vihansa sokaisemina, joka toi hivenen toivoa Taibosun synkkään mieleen- he saattaisivat sittenkin kyetä leikkaamaan tiensä läpi kuin kuuma veitsi läpi voin, jos esi-isien sekä jumalten suosio olisi heidän tänä päivänä.
Hengittäen raskaasti nyt adrenaliinin turruttaessa jälleen hänen kipunsa, hän riuhtaisi lyhyen miekkansa huotrastaan ja tarrasi siihen molemmin käsin. " Olkoon tämä taistelu loistokas", hän urahti raskaan hengityksensä lomassa enemmän itselleen kuin tilanteen luomille liittolaisilleen, ja tervehti ensimmäistä karvaista selkää rivakalla survaisulla, lähettäen olennon kompuroimaan edespäin, aina kuoleman synkkiin syövereihin asti.
|
|
|
Post by WhiteNoiseMonster on Feb 26, 2007 21:25:10 GMT 3
Yksisilmäinen soturi oli onnistunut työntämään aikaisemman uupumuksensa syrjään taistelun tieltä. Vielä yksi ponnistus, ja oltaisiin ehkä taas turvassa. Pakenevien seikkailijoiden joukkoon aikaisemmin aarrekammiossa liittyneeseen hahmoon tuo ei onneksi vielä tullut kiinnittäneeksi huomiota, sillä hämmennys voisi tässä vaiheessa häiritä keskittymistä.
Taibosun ehdittyä survaisemaan ensimmäisenä hukkaa miekalla, hyökkäsi Khann miehen rinnalle kuin mikä tahansa kohtuullisen kouluttamaton heimosoturi taistelukentillä. Muodostelmissa taisteleminen ei juurikaan ollut tuon heiniä, mutta muita asetaitoja yksilönä tuo taisi kiitettävästi. Ensimmäisen hukan vaivuttua maahan itämaisen soturin käsien kautta, heilahti koristeellinen katana eteenpäin syöksyvän miehen kädenjatkeena sivaltaen ensin saalistusvietin sokaisemana eteenpäin käyvän hukan keskivartalon kahtia kaulan juuresta miltei vastakkaiseen kylkeen asti. Terä upposi melkein kuin veitsi kuumaan voihin, ja oli sanomattakin selvää että se oli joko erittäin terävä, tai jollain muulla tavalla taipuvainen tekemään tuhoisaa jälkeä.
Näkökentänsä vallanneen punertavan usvan läpi katsova Khann tuskin huomasi ollenkaan kehonsa uupumista, tai haavoja joita hänelle ei-ominaisella tavalla taisteleva susimies aikaan sai kynsillään, näyttävät viillot miehen katanaa pitelevän käden varteen. Miehen onneksi kynnet eivät yltäneet juurikaan ihoa syvemmälle, mutta veri alkoi silti kostuttaa mustaa kangasta hieman kyynärpään yläpuolelta. Verta kuitenkin roiskui paljon enemmän kaatuvan susimiehen sisuksista kun tuo aluksi vajosi, ja lopuki paiskautui taaksepäin maahan miehen potkaistessa elotonta ruhoa katanan terää irroitettaessaan.
Muiden aarteenmetsästäjien apu oli hetken päästä todella tarpeen, sillä jäljellä olevat sudet eivät pitkäksi aikaa hätkähtäneet lajitoverinsa veristä loppua.
|
|
|
Post by R.C. on Feb 27, 2007 14:03:08 GMT 3
Muiden seikkailijoiden kera kammioon syöksyessään oli Maroof kohottanut sekä uuden kilpensä että sotakirveensä suojakseen, humautellen asettaan ja moukaroiden hukkia säälimättä molemmin käsin. Voimaa tuntui pitkässä pohjolan karpaasissa riittävän kuin pienessä kylässä, eikä tulevan taistelun tuottama adrenaliini sekään kuohunut hänen veressään turhaan. Jylisevän karjaisun saattelemana oli ensimmäinen eteen osunut hukka saanut maistaa terästä ja huomata sen harvinaisen kovaksi palaksi sisuskaluissaan sulattaa. Äristen ja kiroillen hampaansa irvessä kuin petoeläin itsekin raivasi soturi tietään halki karvaisen, ulisevan lauman, pitäen kuitenkin kaiken aikaa silmällä, että hänen selustassaan oli taistelemassa joku kolmesta muusta miehestä.
Muutama susimies oli syystäkin hieman yllättynyt saaliinsa raivoisasta sisääntulosta siinä missä pedot olivat aiemmin saaneet rauhassa piirittää luoliinsa pahaa-aavistamatta eksyneet onnettomat. Karpaasin iskuista ja eleistä välittyvä viha sai hukkien hännät pyrkimään koipien väliin, vaikka ne koettivat yhä itsepintaisesti repiä joukkiosta itselleen ateriaa. Moni kapisempi tapaus päätyi silti jälleen iskemään mieluummin haavoittuneiden tovereidensa niskaan ja tappelemaan keskenään verisesti näiden raadoista. Tämä helpotti arvattavasti melkoisesti nelikon asemaa. Vielä vähän matkaa ja he pääsisivät onkalon toisella laidalla kapenevan käytävän suojiin. Ahtaassa tilassa susien saartorengasta olisi helpompi välttää kun taistelu sujuisi vain yhteen suuntaan.
Tässä kohtaa vilkaisi Maroof taakseen tarkistaakseen, kuinka muut olivat mahtaneet pärjäillä. Soturi itse oli lähes huomaamattaan kärsinyt useampiakin viiltohaavoja asettaan kannattelevaan käsivarteensa ja saanut kasvoihinsa sivalluksen, joka jättäisi luultavasti arven muistoksi. Purukalustoaan ei yksikään hukka ollut kuitenkaan päässyt häneen kokeilemaan, ja samaa toivoi karpaasi muidenkin kohdalla. Hukattomaan käytävään ehdittyään käännähti hän viimeistään ympäri odottaakseen toisten ehtivän ohitseen. Ei liennyt järkeä lähteä suinpäin juoksuun jos sudet seurasivat yhä perässä. Hukat saisivatkin harkita vielä kahdesti ennen kuin pyrkisivät seuraamaan seikkailijoita edemmäs kohti linnaa.
|
|
|
Post by submarine on Feb 27, 2007 16:47:29 GMT 3
Salamyhkäinen hahmo, joka oli helposti onnistunut jäämään muiden taakse, tarkasteli tappotyötä hiljaa, valiten helpointa mahdollista kohtaa, etsien yksittäisiä vastustajia. Pian sellainen tulikin näkyville, eräs hieman erillään muista oleva hukka, joka ilmeisesti oli juuri saman tilaisuuden perässä. Oli, se mainittakoon, hieman ironista, että molemmat huomasivat toisensa yhtä aikaa. Hahmon jättäytyessä puolustuskannalle, edeten vain hitain askelin ja miekka valmiina, susi kyllä oli tulossa kohti jo vauhdilla. Lyhyehkö vastustaja tuntui sopivalta saaliilta. Hän odotti kärsivällisesti, kun se harppoi lähemmäs. Ja sitten, aivan viimeisellä hetkellä, hän iski sitä suoraan rintakehään - ei.
Hahmo ei edes itse tajunnut sitä aivan heti, mutta miekka ei yksinkertaisesti uponnut. Se oli vain pysähtynyt ilmaan, terä muutaman sentin päässä turkinpeittämästä rinnasta. Vaikka hän koetti kaikin voimin työntää, se vain pysyi itsepintaisesti paikoillaan. Tämä oli joku helvetin kirous! Kauaa sitä ei kuitenkaan ehtinyt kummastella, sillä vaikka äkillinen isku olikin saanut sudenkin hetkeksi kavahtamaan taaksepäin, tajutessaan asian laidan se iski hyökkääjäänsä välittömästi päähän, heittäen tämän jaloiltaan. Jostain oudosta syystä huppu ei kuitenkaan suostunut laskeutumaan ja paljastamaan tämän kasvoja. Osuessaan lattiaan, miekka yhä kädessään, hahmo sai kokea pienen järkytyksen, vaikka sitä olikin jo aivan tarpeeksi iskussakin. Sillä vaikka ase ei ollut suostunut hipaisemaankaan lihaa, se oli uponnut kahvaan asti kiveen.
Tätä ehti kuitenkin ajatella vieläkin vähemmän, sillä yhdessä hetkessä hukka oli jo hänen yllään. Puoliksi vaistonvaraisesti hahmo päästi irti miekastaan, iskien teräksisellä nyrkillä petoa päähän. Se ei suoranaisesti pysäyttänyt sitä, mutta hidasti kuitenkin. Vetämättä nyrkkiä taakse hän takertui kiinni sen kurkkuun ja alkoi puristaa. Se sai otuksen ulvahtamaan ja takertumaan vuorostaan häntä kiinni kaikesta, mihin vain ylsi. "Painu helvettiin!" hahmo karjaisi kaikin voimin, puristaen samalla murskaavalla voimalla hyökkääjäänsä kurkusta. Liha ja teräs mittelivät hetken, mutta lopulta veitsenterävät sormet voittivat, työntyen viidessä kohdassa lähestulkoon koko kaulan läpi. Aivan selvästi kyseessä oli kuolettava haava, mutta se sai kuitenkin olennon puristamaan häntä summittaisesti pään ympäriltä kuolinkouristuksissaan, vieläpä äärimmäisen lujaa. Ähkäisten hän pyri pääsemään irti, muttei kyennyt. Sitten, viimeisenä keinonaan, hän painoi molemmat jalkansa mahdollisimman korkealle suden kehoa vasten ja potkaisi kaikin voimin. Se oli epätoivoinen liike, joka riitti. Kammottavan äänen säestämänä suden koko kurkku repeytyi auki elikon nykäistessä äkillisesti kauemmas. Koura päästi irti pään ympäriltä, koko peto kavahti pystyyn kuin järkytyksestä. Ja sitten, päästämättä ääntäkään, otus kaatui selälleen. Verta roiskui joka puolelle.
Hahmo, nyt veren peitossa ja kaapu osittain revittynä, kömpi mahdollisimman nopeasti pystyyn, vetäen miekan mukanaan. Se ei vastustellut hiukkaakaan noustessaan kivestä. Ihmeellisen hyvää onnea ei ehtinyt jäädä ihmettelemään, sillä moni muu pedoista vaikutti olevan kiinnostunut raadosta. Se olikin syynä sille, että hän onnistui pääsemään melkoisen matkan eteenpäin, melkein joukon johtajan luokse. Seuraava susi tuli tiellä, ja tätä hän alkoi suoraan piestä molemmilla käsillään ja potkiakin, jalat olivat ilmeisesti samaa ainetta, heittäen miekkansa suosiolla maahan.
|
|
|
Post by merril on Mar 6, 2007 20:58:30 GMT 3
(( Onhan tämä nyt minun vuoroni taasen naputella tekstiä? *Tapiti* Tuotatuota. Huomenissa yritän kunnon vuoron saada kasaan. Haluaisin käyttää värikkäämpää kieltä ja ilmauksia, mutta näin väsyneenä ei juttu juuri luista. ))
|
|