|
Post by ninyfa on Nov 9, 2006 17:04:41 GMT 3
Ryöväripäällikkö oli kaikessa hiljaisuudessa tyytyväinen siitä, että kaikki olivat poistuneet paikalta ilman, että asiasta tehtiin sen suurempaa numeroa. Tässä hän nyt seisoi vastassaan hullu rotta, jonka yhteenkään sanaan ei voinut luottaa. Karlin mielessä oli lyhyessä ajassa liikkunut paljon ajatuksia, niiden joukossa myös se tosiasia, että hän saattoi olla kuollut ryöväri nopeammin kuin itse huomaisikaan. Mutta se riski oli otettava. Sitä paitsi ryöväripäällikkö oli laskenut sen varaan, että hänestä olisi toiselle enemmän hyötyä elävänä. Ainakin aluksi – ja sinä aikana hän ehtisi keksiä jonkun keinon liueta mahdollisimman kauas koko sakista.
Karl kuunteli hiljaisena, mitä rotalla oli sanottavaa. Kuunnellessaan hän piti katseensa puhujassa ja sen kauhistuttavassa pedossa peläten, että äkkiarvaamatta peto saisi käskyn karata hänen kimppuunsa. Sivusilmällä Karl kuitenkin näki, että mielipuolisen rotan takana tapahtui jotain liikettä. Muut rotat ottivat näemmä etäisyyttä ja sitten vain joidenkin metrien päässä seisoi tuo ylisuuri johtajarotta, joka pysähtyi paikoilleen ja jäi sekin kuuntelemaan. Karl huomasi hikoilevansa ankarasti.
Rotan annettua käskynsä ryöväripäällikkö ähkäisi vaivalloisesti ennen kuin vastasi: "Ensinnäkin sanoin jo kerran, että voin vastata – ja vastaankin – ryöväreiden tekemisistä, mutta en ole nuoren palkkasoturin tai hevosmiehen päällikkö. Toiseksi, en ymmärrä sitä, miksi meidän pitäisi ruveta tekemään orjien hommia, kun täällä kerran on sellaisia tarpeeksi jo muutenkin. Ja kolmanneksi", Karl jatkoi ottaen askeleen taaksepäin "ehdotan, että vilkaiset selkäsi taakse!" Ryöväripäällikkö oli varma, että rotta ei pitänyt hänen sanoistaan, mutta toivoi, että se katsoisi kuitenkin ensin selkänsä taakse ennen kuin keskittyisi häneen. Tai muuten tätä ryöväripäällikköä kyllä vietäisiin.
Taaempana muut ryövärit tarkkailivat tapahtumia tiiviisti. Mike oli ottanut miekan käteensä, vaikka tiesikin, että Karl ei katsoisi hyvällä, jos ryövärit puuttuisivat tilanteeseen miekoilla. Myös Kate oli ryhdistäytynyt ja nykäisi Mikea hihasta sihahtaen: "Katso! Se johtaja tuli takaisin!" Mike nyökkäsi huomanneensa asian itsekin, eikä osannut päättää, oliko se hyvä vai paha merkki. Varsinkaan kun hänellä ei ollut tietoa siitä, mitä mielipuolinen pyrkyrirotta oli Karlille sanonut tai mitä tuo oli rotalle vastannut. Hermot kireällä ryövärit tarkkailivat tilanteen kehittymistä.
|
|
|
Post by WhiteNoiseMonster on Nov 10, 2006 14:02:50 GMT 3
Caer jäi muun porukan kanssa seuraamaan tilannetta etäämpää, kätensä edelleen nuijan lyömäpäätä hivellen, valmiina nappaamaan ase käteensä. Näytti siltä, että kohta joku saattaisi kuolla, tai luvassa voisi ainakin olla jonkinlainen kahakka. Mikäli tästä taistelu tulisi, tuo kyllä olisi omalta osaltaan puolensa valinnut. Parempi pysyä ryhmässä, kun riskeerata lähtemällä yksikseen jonnekin. Toisen rottapäällikön ilmaantuessa takaisin kuvioihin ilmapiiri tuntui kiristyvän entisestään. Kävisiköhän tässä nyt niin että jompikumpi rotista heittäisi henkensä. Saattoivatko ne nyt yleensä tulla toimeen, jos paikalla olisi kaksi päälliköntapaista.
Tuo mietti sitten miten Karl selviäisi tilanteesta. Mikäli rotat alkaisivat kränätä keskenään, ei välttämättä olisi ryöväripäällikölle mikään ongelma päästä alta pois, tai muulla joukolla päästä Karlin luokse. Toisaalta, miksi joku voisi olla niin hölmö, että tappaisi ryövärijoukon päällikön. Sisällissota valloittajien riveissä ei varmasti ajanut linnaan hyökkääjien etua. Oliko koko tilanteessa nyt minkäänlaista järkeä? Oli järkeä tai ei, mutta maalaisjärki kehotti soturia pysymään varuillaan ja valmiina murjomaan kalloja sotanuijallaan.
|
|
|
Post by zube on Nov 16, 2006 12:48:51 GMT 3
"Tämä kaikki alkaa olla vähän liikaa minulle...", mies mutisi pysähtyessään ratsunsa luokse. Elikot tuntuivat olevan jo niin ylen määrin stressaantuneita ympärillä tapahtuvasta, että ne näyttivät erittäin rasittuneilta, eivätkä suinkaan levänneiltä, vaikka olivatkin saaneet olla paikallaan koko viime yön. Sahafarn taputti hajamielisesti ratsunsa kaulaa, muistaen ohimennen, ettei hän ollut juottanut hevosia pitkään aikaan. Mitäköhän mahtaisi tapahtua, jos mies lähtisi nyt kuljettamaan ratsuja poispäin, kenellekään siitä ilmoittamatta. Sahafarn vilkaisi kerran lähintä rialia, jonka silmiinsä sai, ja päätti samantien olla kokeilematta sellaista temppua. Parasta olisi kai ensin keskustella hullu rialin kanssa ja varmistaa, ettei tulisi kirveestä päähän pelkällä ratsujen juottomatkalla.
Mikään ei kyllä voinut enää sanoa varmaksi täällä. Niin yllättäen kuin rialherra oli hävinnytkin, tuo näytti nyt ilmestyneen takaisin, seisoi näköjään parhaillaan kaapuun pukeutuneen rialin takana. Sahafarn ei osannut enää määritellä olotilaansa. Kahdesta kahjosta oli vaikea valita sitä vähemmän harmillista, joten mies ei tiennyt enää oliko rialjohtajan saapuminen hänestä helpotus vai uusi huolenaihe. Mies päätti olla tekemättä enempää arviointeja, olihan hän erehtynyt täysin tulkitessaan kaapurottaa, joka oli paljastunut täydeksi sekopääksi. Ehkä olisi vain parempi istua ja seurata tilannetta. Niin mies tekikin, mutta ennen sitä irrotti miekkansa ratsun kyljeltä, siirtäen sen omalle vyölleen. Hän ei halunnut näyttää liian helpolta kohteelta, jos tästä kapina syttyisi, ja rialit päättäisivät hakata hengiltä kaiken, mikä kohdalle osui.
Sahafarn siirtyi valtijattarensa vierelle, kyykistyen siihen puuta vasten myös. Ei ollut enää turvallista pitää naista unessa, tuskin oli koskaan ollutkaan, mutta mies myönsi virheensä vasta nyt. Naisen olemus vaikutti edelleen hyvin rauhalliselta, eikä mies näyttänyt muistavan varautua yllättävään muutokseen. Hän laski kätensä jälleen naisen otsalle, kumoten loitsunsa vaivattomasti pienessä hetkessä. Mutta sen seurauksiin mies ei ollut tosiaankaan varautunut, sillä siinä samassa naisen mustuneet silmät rävähtivät auki, ja niiden räikeänvioletti katse tuijotti suoraan kohti miestä. Eikä ollut epäilystäkään tuon katseen jälkeen siitä, että Dragomir oli raivoissaan. Sahafarn tajusi edelleen pitelevänsä kättään naisen otsalla, ja aikoi nyt hätäisesti kiskaista sen pois. Mutta Dragomir oli paljon nopeampi, niin että Sahafarn ei edes ehtinyt havaitsemaan naisen käden liikkeitä, ainoastaan tuntemaan, kun kynnet pureutuivat miehen ranteeseen ja riuhtaisivat käden pois naisen otsalta.
"Sa haluat kuolla..!?" Nainen sähisi samalla, kun kompuroi jaloilleen, jääden kuitenkin edelleen kumaraan. Toinen käsi iskeytyi yhtä nopeasti miehen kurkkuun, eikä hellittänyt otettaan vaikka mies yritti pudistella päätään. Sahafarn ymmärsi nyt, ettei hänen olisi ikinä pitänyt mennä hallitsemaan valtijattarensa mieltä. Edes kaikista yksinkertaisimmalla uniloitsulla. Hetken mies epäili aivan tosissaan, että nainen voisi ihan hyvin tappaa hänet. Ja epäilemättä Dragomir harkitsi moista itsekin. Mutta Sahafarnin onneksi vain harkitsi, sillä lopulta nainen riuhtaisi molemmat kätensä irti, kohottautuen ylös. Leiriin ilmestyneet vankkurit, ja niistä ulos kannettu tavara, samoin kuin tuntematon kaapurotta, ja valtava rialhirviö, ne olivat kaikki Dragomirille uutta. Eikä nainen suinkaan ilahtunut tästä havainnosta.
"Mitä nuo ovat?!" Hän sähähti, siirtämättä katsettaan Sahafarniin. Mies istui edelleen maassa, hieroi ruhjottua kaulaansa ja yskähteli saadakseen henkensä kulkemaan. Muutama verivana kulki ranteeseen tulleista naarmuista. Vastausta nainen ei saanut, ei ainakaan niiden muutaman sekunnin aikana, jotka malttoi odottaa. Ärsyyntyneesti sihahtaen Dragomir kiskoi huppunsa paremmin silmilleen, kiroten tuskastuttavaa kirkkautta. Kirosi luultavimmin paljon muutakin, kun suuntasi nyt hieman vaivalloisesti kohti rialeita ja Karlia.
|
|
|
Post by submarine on Nov 16, 2006 17:12:23 GMT 3
"Sinä tottelet, kun minä sanon! Saasta, hyödytön paska! Minä revin sinulta silmät päästä ja syötän ne sinulle! MINÄ HAKKAAN SINULTA RAAJAT IRTI JA SEIVÄSTÄN SINUT OMILLA JALOILLASI!!" Issaitical kirkui ryöväripäällikön vastalauseelle. Tämän puolityyni olemus varisi pois, ja tilalle tuli jotakin vieläkin paljon pahempaa. Rial näytti siltä, että voisi käydä miehen kimppuun ilman mitään pohdintaa. Tämä ei edes kuullut koko varoitusta rääkymiseltään. "Minä revin sinulta kurkun auki! Niskuroiva typerys!! TE OLETTE MINUN ORJIANI, MINÄ OLEN TEITÄ KAIKKIA PAREMPI, TE KUULUTTE MIIINULLEEE!!!" Rial kiljui voimalla, joka olisi vakavasti ottaen voinut todella halkaista tältä kurkunpään. Tämän kaikki ymmärrys ympäröivää maailmaa kohtaan näytti poistuneen paikalta. Se, että Stileassseal asteli nyt tätä kohti, ennenkuin pysähtyi parin metrin päähän, jäi täysin huomaamatta.
"Minä tapan sinut! JA TEIDÄT KAIKKI!" Issaitical vielä julisti, ennenkuin näytti aikovan iskeä miestä ruoskallaan. "MINÄ-!!" "Sinä olet vieläkin typerämpi, kuin uskoin." Hetkellisesti rial jähmettyi paikalleen, toinen käsi puoliksi kohotettuna kuullessaan Stileasssealin äärettömän syvän äänen takaansa. Sitten, äärimmäisen nopeasti, tämä käännähti ympäri ja päästi otteensa remmistä, jossa petoaan piteli. Seurauksena se suorastaan syöksähti rialherraa päin, karjuen melkoisella voimalla - ja kohosi ilmaan teräksisen kouran pitelemänä. Rialherran ei näyttänyt tarvitsevan edes todella työskennellä nostaakseen sen kurkusta ylös. Peto hakkasi ja potki vastaan, repi kouraa pitkillä kynsillä ja rimpuili, muttei kuitenkaan saanut mitään huomattavaa aikaan. "En tosiaankaan arvosta sitä, että tällainen pyrkyri koettaa vallankaappausta", Stileassseal jatkoi, kuin ei olisi edes huomannut tekoaan. Sitten, salamannopeassa liikkeessä, tämä viskasi otusta hieman ylöspäin ja levitti molemmat kätensä. Ne liikahtivat täysin samaan aikaan, kuin sulkeutuva loukku, molemmat kämmensyrjät iskeytyen petoa kaulaan. Se ei ehtinyt edes kiljaista, ennenkuin osui maahan. Eikä se enää noussut siitä. Koko liikesarja oli kestänyt vain silmänräpäyksen, mutta seurauksena olennon pää roikkui hartioista nyt vain nahan varassa, niska oli epäilemättä murtunut.
"Ja nyt katsotaan, kuinka sinä kykenet tukemaan vallankaappaustasi", rialherra totesi, keskittyen nyt Issaiticaliin. Tämä tosin ei selvästikään aikonut vain seistä paikoillaan, vaan loikkasi eteenpäin, survaisten kaikin voimin toisellä kädellään. Stileassseal vastasi siihen jopa laiskalta näyttävällä kädenheilautuksella, joka päättyi kahden sormen puristusotteeseen toisen kädestä, jonka omasta otteesta kirposi ikävännäköinen veitsi. Muutama oli tosin nyt saattanut huomatakin, että koko lyönti oli ollut osaamaton ja hidas. Moni vähäisempikin olisi helposti saanut sellaisen torjuttua. "Toivottavasti tapaamme vielä", Stileassseal totesi selittämättömästi, ennenkuin heilautti Issaiticalin vaivattomasti päänsä ympäri ja viskasi sitten menemään kuin moukarin. Rial katosi yhtenä humahduksena metsän sekaan.
"Vanhat käskyt pysyvät", Rialherra vain totesi ykskantaan, ennenkuin asteli takaisin oman leirinsä puolelle. Näytti siltä, että tällä oli melkoisesti voimaa valtausaikeidensa tueksi...
|
|
|
Post by ninyfa on Nov 22, 2006 18:57:45 GMT 3
Ryöväripäällikkö katseli kaikkea rähinää varsin läheltä pannen merkille sen, kuinka vaivattomasti johtajarotta vihollisiaan käsitteli. Jonkinlainen kunnioitus, joka oli väkisinkin alkanut itää Karlin mielessä näiden kaikkien tapahtumien myötä tuota johtajaa kohtaan, kasvoi jälleen hieman. Toisen lyhyt kommentti siitä, että kaikki jatkuisi ennallaan – vielä ainakin jonkin aikaa – oli ryöväripäällikölle melkoinen helpotus. Tosin hän ei osannut aavistellakaan sitä, mitä johtajarotta heistä ryöväreistä mahtoi tässä vaiheessa ajatella ja luottiko heihin edes pätkän vertaa. Mutta tällä haavaa näytti siltä, että he saisivat ainakin hetken aikaa olla rauhassa.
Polvet ja kädet täristen Karl kääntyi lähteäkseen palaamaan ryöväreiden luokse. Ensin hänen piti kuitenkin vetää kunnolla henkeä ja rauhoittua. Sivusilmällä Karl huomasi, että hevosherran seurassa oleva hieman oudolta vaikuttava nainen lähestyi häntä ja rottia hankalan näköisin askelin. Karl yritti olla tuijottamatta naista liian avoimesti, sillä hän ei halunnut vaikuttaa epäkohteliaalta moukalta. Toisaalta hän ei suurin surminkaan halunnut ruveta käymään keskustelua naisen kanssa, jollei se nyt ollut aivan välttämätöntä. Ehkäpä naisella olisikin sanottavaa lähinnä rotille, eikä suinkaan hänelle.
Kauempana ryövärit näkivät, että heidän päälliköllään oli kaikki kunnossa ja selvästi rentoutuneina suurin osa heistä lähti kävelemään sammunutta nuotiota ja makuupusseja kohti. Ainoastaan Mike jäi odottamaan, että päällikkö ehtisi hänen kohdalleen. Karlin päästyä sinne asti Mike kohotti kysyvästi kulmiaan, muttei sanonut mitään ääneen. "Puhutaan perillä", Karl murahti. "Siellä on vähemmän kuuntelevia korvia." Nyökäten Mike lähti päällikkönsä perässä kohti leiripaikkaa hakien samalla katseellaan Caeria, jotta tämäkin tulisi mukaan neuvonpitoon.
|
|
|
Post by WhiteNoiseMonster on Nov 23, 2006 19:58:09 GMT 3
Palkkasoturi seurasi etäämpänä rialeiden leirissä tapahtuvaa välikohtausta keskittyneesti, eikä huomannut mitä toisaalla tapahtui hevosmiehen ja tämän matkakumppanin kesken. Rialeiden välikohtauksen lopulta huipennuttua toisen 'katoamiaseen' paikalta, ja Karlin selvittyä ehjin nahoin takaisin muun ihmisjoukon luo, huokaisi soturi hiljaa helpotuksesta.
Muun joukon perässä nuotiota kohti lähti myös Caer todettuaan tilanteen päättyneeksi. Tuo jättäytyi silti kaiken varmuuden vuoksi hieman jälkeen muista. Ja kun nuo viimein perille pääsivät, lähestyi kookas soturi Karlia tuon katseen oikein tulkittuaan. "Miten noiden kanssa pitäisi toimia?", uteli mies Karlilta viitaten selvästi rialeihin, joiden käytös oli vastikään alkanut vaikuttaa aikalailla kummalta, ellei se sitä jo valmiiksi ollut.
|
|
|
Post by ninyfa on Nov 25, 2006 14:33:44 GMT 3
Ryövärit asettuivat istumaan makuupussiensa päälle ja supisivat hiljaa keskenään luoden epäileviä katseita sekä rottien suuntaan että päällikköään kohti. Mike saapui Karlin perässä muiden luokse ja istahti itsekin maahan odottamaan. Karl jäi seisomaan yrittäen koota ajatuksiaan äskeisen rähinän jäljiltä. Hänellä oli edelleenkin hieman hutera olo.
Palkkasoturin esitettyä kysymyksensä Karl havahtui synkistelyistään ja sai puhekykynsä takaisin. "Joo siis erittäin hyvä kysymys. Muutkin miettivät varmaan jotain samansuuntaista, vai...?" Karl totesi ryöväreihinsä vilkuillen. Nämä nyökyttelivät päitään. "Siispä aion esittää kohta yhden jutun. Mutta sitä ennen pari asiaa. Ensinnäkin kukaan ei tämän keskustelun puitteissa korota ääntään tarpeettomasti. Noilla on korvia vähän joka puolella", Karl aloitti rottien suuntaan viitaten. "Sitten lyhkäisesti siitä, mistä äsken oli kysymys. Se sekopäinen mielipuolirotta vaati meitä oman komentonsa alaisuuteen, en suoranaisesti sanonut suostuvani. Johtajarotta tuli paikalle ja näitte varmaan sen seuraukset. Viimeisin sana meille oli, että entiset käskyt pysyvät voimassa. Sitten ei muuta."
Karl piti hetken tauon ja tuijotti jonnekin kaukaisuuteen ennen kuin jatkoi. "Caer esitti ääneen kysymyksen, joka pyörii siis monen muunkin mielessä. Vastaukseni on, että eihän noiden kanssa voi kuvitella tekevänsä minkäänlaista järkevää yhteistyötä. Onhan se jo nähty. Vain uhkauksia ja käskyjä. Oletuksella, että me totellaan tai sitten ollaan päätä lyhyempiä. Ronny on jo joutunut ties minne ja lähellä oli, etteikö mustakin olisi tullut vainaata. Siispä nyt pitää ottaa järki käteen ja miettiä. Otetaanko riski ja jatketaan samaan malliin? Voidaan saada osa saaliista joskus tai sitten ei. Voidaan kuolla taistelussa tai noiden rottien tappamana. Tai voidaan yrittää lopettaa tämä hullutus, unohtaa aarre ja pyrkiä pois täältä. Siinäkin voi henki mennä. Eikä rikastuta. Mutta henki voi myös säästyä. Siispä kysyn, miehet ja naiset: ahnehditaanko käytännössä mahdottomia vai ollaanko kaukaa viisaita? Vaarannetaanko henki ehkä turhassa yrityksessä vai säästetäänkö henki muihin keikkoihin, joissa on enemmän järkeä? Meillä on ollut kuiva kausi, tiedän sen, mutta sen täytyy joskus loppua. Ja se voi loppua muutenkin kuin tähän hulluun yritykseen. Itse ehdotan, että käytetään järkeä ja jätetään tämä mielettömyys kauas taaksemme! Mitä muut sanovat? Kuinka ahneita te olette? Ja mitä Caer ajattelee?"
Karl oli yrittänyt puhua hiljaisella äänellä ja vähäeleisesti toivoen, että rotat ajattelisivat heidän puhuvan jostain tyhjänpäiväisestä. Ryöväreitä katsellessaan hän huomasi, että monien kasvoilla ilmeet vaihtelivat. Toiset olivat jo selvästi tehneet päätöksensä, jotkut taas olivat kahden vaiheilla. Vielä kukaan ei kuitenkaan sanonut mitään.
|
|
|
Post by zube on Nov 27, 2006 13:26:05 GMT 3
Dragomir oli ehkä aluksi näyttänyt siltä, että mikään ei estäisi hänen aikomustaan suunnata kohti rialeita, siitäkään huolimatta, että jo hänen kävelynsäkin näytti erittäin tuskalliselta. Ja kuitenkin, hän pysähtyi kuin seinään kuullessaan kaapurotan ensimmäiset sekopäiset rääkäisyt. Mikä tuo hullu oli olevinaan? Nainen ei muistanut nähneensä rialia aikaisemmin, joten toisen täytyi olla tullut paikalle vankkureihin mukana. Tai joka tapauksessa sillä aikaa, kun Dragomir oli ollut tajuttomana. Ärsyyntynyt sihinä kuului, tosin vaimeasti, hupun varjoista, naisen jäädessä vielä paikoilleen. Häntä raivostutti suuresti se, ettei tiennyt mitä leirissä oli tapahtumassa. Mutta hän tiesi vallan hyvin ketä syyttää asiasta, oli se sitten täysin aiheellista tai ei. Tapahtumat seurasivat toisiaan nopeasti naisen katseen alla, ja hän yritti parhaansa mukaan pysyä perässä. Rialherra käveli taaempaa esiin, ja sitten tuo suurikokoinen rialhirviö... noh, yritti hyökkäystään, mutta Dragomir sai hetkeä myöhemmin katsella samaista olentoa niska väännettynä maassa. Nainen liikahti aavistuksen verran lähemmäs, avasi taas suunsa etsien sanoja, muttei tälläkään kertaa saanut aikaiseksi muuta kuin turhautunutta sihinää. Kaapurotan lentoa metsikköön ei huomioitu enää niin tarkasti, luultavimmin nainen vilkaisi rialin menoa vain ohimennen. Hän ei olisikaan kestänyt toisen korvia särkevää rääkymistä hetkeä pidempään. Mutta tuo peto näytti olevan edelleen naisen mielenkiinnon kohteena.
Askeleet veivät nyt tummansiniseen viittaan verhoutuneen naisen aivan pedon lähelle. Dragomir kumartui hieman alemmas, tosin hän oli kokoajan kävellyt hieman huonoryhtisesti. Rengashaarniska tuntui kuluttavan voimia, vaikkei sitä tahdottukaan myöntää. Petoa ei tarvinnut kovinkaan kauaa tarkastella, kuollut se oli. Muttei välttämättä vielä täysin hyödytön. Katse kiersi hetken ruumiin lähiympäristöä. Nainen ei viitsisi kuluttaa voimiaan raadon suojelemiseksi, tuskin sille mitään kävisikään, elleivät rialit olleet sitten erityisen nälkäisiä. Ja tästä Dragomir ei ollut aivan varma. Joten hän tarvitsisi jonkun vahtimaan petoa. Nainen käännähti äkisi ympäri, olettaen kai, että löytäisi Sahafarnin aivan läheltä. Muttei ei tällä kertaa, mies näytti jääneen ratsujen luokse, ehkä varmistaakseen ettei ollut menettämässä henkeään ainakaan hetkeen. Ja luultavimmin olikin ollut viisasta pysytellä poissa valtijattarensa näköpiiristä, ainakin tähän asti.
"Sa säälittävä pelkuri! Raahaa itsesi tänne!" Kiukkuinen ääni räsähti miehen tajuntaan, säikäyttäen äkkinäisyydellään. Sahafarn katsahti eteensä, nähden valtijattarensa tuijottavan häntä kauempaa leiristä. Ei siis kannattanut aikailla, joten mies nousi ripeästi ylös, astellen kiireisesti keskemmälle leiriä. Sahafarn oli saanut monien muiden lailla katsella kauempaa rialherran voimannäytteitä, ja nyt pysähtyessään pedon eteen, saattoi hänkin vain ihmetellä kuinka rialjohtaja oli onnistunut niinkin vaivattomasti nostamaan tuonkokoisen olennon, ja taittamaan sen niskat yhdessä hetkessä. Huomaamattaan mies pudisteli päätään, hämmästellessään ja puoliksi kauhistellessaan näitä asioita. Hänen ajatuksenkulkunsa keskeytyi kuitenkin taas hetkeksi, kun mies sai kuulla käskyjä tutun sihinän säestyksellä. Tällä kertaa nainen puhui ääneen, mistä syystä hänen äänensä kuului paljon heikompana ja käheämpänä, muttei se lieventänyt yhtään sanojen äkäisyyttä. "Sa vahdit tätä ruumista. Ja vahditkin hyvin! Jos ma huomaan yhdenkin raajan puuttuvan, sa tiedät kyllä millä ma sen korvaan." Dragomir ei jäänyt kuuntelemaan vastaväitteitä, tai mitään muutakaan, ja Sahafarn jätettiin hieman epätietoisen näköisenä seisoskelemaan pedon vierelle. Muttei nainen kauaksi ollut menossa, hän käveli nyt kohti lähimpiä vankkureita. Tai oikeastaan häntä kiinnosti tuo tavara, mitä kannettiin ulos vankkureista. Muutenkin oli edelleen hyvin epäselvää, millaista hyökkäystä linnaan oltiin aikomassa tehdä. Rialeiden lukumäärä ei ainakaan vaikuttanut olevan niin kovin tärkeä, niitä kun kuoli vähän väliä, joten vähemmästäkin alkoi epäilemään, olisiko hyökkäys sittenkään pelkästään mies miestä vastaan taistelua, vai jotain muutakin.
|
|
|
Post by submarine on Nov 27, 2006 17:03:07 GMT 3
Paiskatessaan pienen pyrkyrin pois Stileassseal oli aivan surutta käyttänyt valtavan määrän voimaa, niin paljon että tämä oli kadonnut tarkkasilmäisimmänkin näkökentästä. Ja oikeastaan, ellei vastaan olisi tullut puunrunko, tämä olisi päässyt vielä pidemmälle. Ikävä kyllä kyseinen puu olisi jo muutenkin rikkonut kevyesti selkärangan niin kovassa vauhdissa, mutta lisäksi vielä juuri tämän suuntaan oli osoittanut paksu, katkennut oksa. Jos joku olisi ollut paikalla, tämä olisi voinut todistaa, kuinka se lävisti hahmon melkein metrin mitaltaan melkoisen mossahduksen saattelemana. Tämä itse olisi huutanut kivusta, jos keuhkot olisivat olleet vielä ehjät. Lisäksi tämä olisi varmasti potkinut kuin viimeistä päivää - joka oletettavasti olikin kyseessä - jos jalat olisivat vielä toimineet. Nyt tämä vain roikkui säälittävästi oksasta, kykenemättä tekemään muuta kuin tarttumaan siihen heikosti. Ei, ei ei, ei, hän ei voisi kuolla näin! Ei se niin mennyt, ei voinut mennä! Hänhän oli kaikkien yläpuolella! Ei tämän voinut mennä niin, että jokin helvetin ylikasvanut idiootti seivästi hänet helvetin puuhun! Eiiii... Kaikki alkoi himmetä... Tämä hädin tuskin tiedosti, kuinka joku tarttui käsittämättömän lujaa kiinni ja veti. Uuden mossahduksen saattelemana oksa erosi lihasta ja uhri mätkähti maahan. Hetkeä myöhemmin tämä saattoi pikkuhiljaa alkaa tajuta, että jotenkin eli vielä, eikä ollut edes seivästettynä enää. Hyvin heikosti yläpuolella erottui jokin hahmo. "Ja niin sinä ehkäpä opit. Tai olisi suotavaa, että opit. Sinulla on toinen mahdollisuus, mutta ei enää kolmatta. Suosittelisin, että odotat oikeaa hetkeä. Ja sinä tulet tietämään, mikä se on", ääni häivähteli edestakaisin korvissa. Kuka... "Sinä saat vielä haluamasi tilaisuuden. Pian", kuului ääni, ennen kuin hahmo katosi. Toinen ei voinut tehdä muuta, kuin maata paikoillaan. Varovasti tämä kokeili, kuinka rikkinäisten vaatteiden alla oli aivan ehjä ruumis. Kuka se oli ollut?
Samaan aikaan leirissä ei juurikaan tapahtunut uutta, orjat näyttivät alkavan saada tehtäväänsä päätökseen, vaikka se varmastikaan ei tulisi olemaan viimeinen.
|
|
|
Post by WhiteNoiseMonster on Nov 27, 2006 21:08:15 GMT 3
Palkkasoturi mittaili muita hieman katseellaan ennen kuin vastasi vähän aikaa harkittuaan. "Jääminen on varmasti suuri riski, mutta toisaalta tässä ammatissa yleensä joutuu ottamaan sellaisia päästäkseen nauttimaan työn hedelmistä.", tuo lausui hieraisten leukaansa ja vaihtoi sitten asentoa. "Minä ainakin ajattelin jäädä tänne vielä toistaiseksi. Paras silti kuitenkin nuuskia vähän ympäristöä äkkilähdön varalta."
Soturi käänsi sitten katseensa vielä rottien leirin suuntaan, ennen kuin jatkoi. "Vaikka ovatkin arvaamattomia, luulen että heillä on keino päästä muurien sisään jollain tapaa. Ja kun sinne on päästy, onkin sitten taas uudet ovet auki..."
Päällepäin saattoi näyttää siltä, että tuolla oli jonkinlainen suunnitelmanpoikanen päänsä sisällä, mutta joko halusi pitää sen omana tietonaan, tai sitten vasta harkitsi. Oli aikalailla ilmeistä, että kukaan ei-rial ei välttämättä haluaisi taistella rottien kanssa kirjaimellisesti rinta rinnan, ja vielä vähemmistönä.
|
|
|
Post by ninyfa on Dec 5, 2006 19:30:38 GMT 3
Karl nyökkäili palkkasoturin sanoille. Vaikka ryöväripäällikkö itse oli tullut siihen tulokseen, että tämä hullutus loppuisi nyt, mikäli vain ryövärit olisivat sitä mieltä, niin hän ei epäröinyt antaa arvoa toisen ajatuksille. Ja saattoihan toisella olla jokin oma suunnitelma, joka turvaisi tämän hengen ja terveyden, tapahtuipa jatkossa sitten mitä tahansa. Karlista tuntui siltä, ettei hänellä ollut mitään mahdollisuuksia taata ryövärijoukkonsa turvallisuutta, kun joka hetki saattoi tapahtua aivan mitä tahansa. Siksi hän nyt odottikin kiinnostuneena, mitä ryövärit olisivat asiasta mieltä.
Kate puhui ensimmäisenä: "Minä ainakin olen lopen kyllästynyt tähän. Pelkään noita elukoita ja haluaisin mahdollisimman kauas niistä. Olen valmis yrittämään pakoon ja ryöstelemään jossain muualla." "Samaa mieltä Katen kanssa", Mike ilmoitti ja vilkaisi Karlin suuntaan hieman nyökäten. Ryöväripäällikön oikea käsi oli jo jokin aika sitten ruvennut ajattelemaan, että Karl hautoi mielessään jonkinlaista muutosta tilanteeseen. Lopulta näytti siltä, että muutkin olivat samaa mieltä, tai ainakaan kukaan ei ruvennut ääneen vastustamaan.
Karl huokaisi tyytyväisenä. Hän oli osannut arvioida ryöväreidensä mielialat aivan oikein. "Nyt pitää sitten panna jäitä hattuun ja tehdä homma kunnolla loppuun asti. Ei tule kysymykseenkään, että me vain saapastelemme pois paikalta. Täältä täytyy lähteä vähin äänin ja hissukseen, vaikka se ei yleensä ole meidän tapaista. Mutta ennen kuin ruvetaan tarkemmin miettimään mitään, niin syödään", Karl totesi. "Ajattelen paremmin täydellä vatsalla."
|
|
|
Post by zube on Dec 7, 2006 14:29:16 GMT 3
Väsynyt puuskahdus kuului Sahafarnin taholta. Tässä hän nyt seisoskeli, turhaakin turhemman näköisenä, ja vahti ruumista. Ei ollut edes pikkukiviä potkittavaksi. Eikä tapetusta pedostakaan enää pahemmin seuraa saanut. Sen lisäksi kurkkua oli alkanut pahasti kuivata aiemman kuristuksen jäljiltä. Mies olisi nyt valmis maksamaan paljon yhdestä oluttuopista. Mutta eipä sellaisia täälläpäin tarjoiltu. Turhautuminen näytti tarttuvan Sahafarniin yhä tiukemmin. Eivät he tuolta linnasta mitään löytäisi. Eivät ainakaan sitä, mitä etsivät. Korkeintaan pääsisi hengestään, eikä muuta. "Taisi tulla turha retki itse kullekin, ma luulen." Ja nyt mies höpisi jo kuolleelle. Katseli samalla pohtivasti pedon elotonta ruumista. Mistäköhän asti tuokin oli paikalle raahattu. Ja aivan turhaan. Sentään peto oli kohdannut loppunsa nopeasti, ilman sen suurempia tuskia. Ja mistäs tällainen myötätunto? Sahafarn tuhahti itselleen, pudistellen päätään. Taisi tosiaan mieli pehmetä hiljalleen.
Sillä aikaa Dragomir oli edennyt tutkimuksissaan vankkureiden luona. Hän oli pysähtynyt katselemaan lähemmin yhtä tavarapinoa, ja etenkin huomio oli kiinnittynyt yhteen osaseen, jossa oli varsin selvästi näkyvillä siihen kaiverretut riimut. Selvästi näkyvillä, mutta silti naiselle aivan liian monimutkaisia tulkittavaksi. Ärsyyntynyt sihinä kupli taas kurkusta. Miksei hän voinut ymmärtää näitä?! Eivät kai tällaiset rotanaivoiset olennot voineet kyetä mihinkään älyllisesti vaativaan. Katse paloi hupun kätköissä, naisen kääntyessä lähimmän rotan puoleen. Mutta samantien pää käännähti takaisin, naisen irvistäessä harmistuneena. Miksi hän edes vaivautuisi yrittämään. Ne olivat vain orjia.
Hetkisen aikaa nainen malttoi vielä tutkia riimukuvioita, mutta mitä kauemmin hän yritti, sitä huolimattomammaksi hän kävi. Ja sitä vähemmän hän tajusi ymmärtävänsä. Ehkä Sahafarn olisi kyennyt selvittämään riimujen merkitystä, mutta mies kuluttaisi ensin aikaansa loputtomaan pohdiskeluun, ja siihen taas Dragomirilla ei ollut kärsivällisyyttä. Hän ei edes harkinnut kutsuvansa miestä paikalle. Nainen siirtyi yhden pinon luota toiselle, katsellen vankkureista tuotuja tavaroita nyt vain pintapuolisesti, sen tarkemmin riimuihin perehtymättä. Jonkinlaista laitetta niistä tultaisiin varmaankin tekemään, ja luultavimmin vain yhtä ja suurta, miksi muuten osat olisi kuljetettu erikseen? Dragomir halusi vastauksia kysymyksiinsä, eikä vaivata päätään turhalla miettimisellä, joten hän jatkoi kulkuaan kohti rialherran vahtipaikkaa.
Tämäkin lyhyt matka oli tarpeeksi kuluttamaan naisen voimia niin, että henki kulki pian rahisevana keuhkoissa. Mutta kohta sekin olisi hänelle yhtä tavanomaista kuin tuo mätänevän lihan haju. Siihenkin olisi vain totuttava. Rialherra taisi vaikuttaa entiseltään ja äskeinen välikohtaus kaapurotan kanssa oli kuin unohdettu. Hyvä niin, sillä Dragomir ei tahtonut muistella sitä päänsärkyä aiheuttavaa rääkyjää. Kuka ikinä olikaan ollut, niin hyvä vain, että oli sen saman tien lentänyt takaisin metsään. Mutta vankkurit olivat edelleen täällä. "Ma haluan tietää, mitä noista osista on tuleva?" Nainen lausui käheästi, vielä kesken viimeisten askeltensa, pysähtyen sitten aloilleen vetämään sihisten henkeä. Hän kohotti hieman leukaansa, voidakseen kohdistaa katseensa rialherran silmiin. Jos Dragomir olisi saanut valita, hän ei olisi tässä nyt keskustelemassa ylikasvuiselle rotalle. Mutta sen siitä sai, kun laittoi Sahafarnin etsimään liittolaisia.
|
|
|
Post by submarine on Dec 7, 2006 17:33:57 GMT 3
Oudon naisen liikkuminen rottien leirissä ilman minkäänlaista tervettä pelkoa sai aikaan monenlaisia reaktioita. Moni tietenkin olisi halunnut teurastaa tämän siihen paikkaan ja ruokailla tämän lämpimillä sisälmyksillä. Pieni mädänhaju ei vaikuttanut olevan minkäänlainen haitta olennoille, joista jotkut olivat kaivaneet vuosia vanhoja hautoja auki joillakin kaukaisilla varasteluretkillään. Mutta Stileasssealin käskyt olivat selviä ja jättivät hyvin vähän valinnanvaraa: joko niitä totteli tai sitten revittiin kappaleiksi. Tämä monesti todeksi osoitettu seikka riitti pitämään nälkäisimmätkin poissa, vaikka moni kiristelikin hampaitaan nähdessään naisen kulkevan ohitse. Ohimennen muutamat näyttivät alkavan kiinnostua vieläkin tajuttomana makaavasta "kumppanistaan", joka kärryjen saapumisen aikaan oli maahan lyöty.
Stileassseal itse vastasi suorastaan julkealla virneellä katseeseen, näyttämättä edes välttävän kiinnostuneelta siitä, millainen olento nainen oli. Hän oli nähnyt aivan tarpeeksi kaikenlaisia outoja asioita - ja yleensä kehystänyt muutaman luun tai aseen muistoksi salinsa seinälle - ettei vaivautunut enää. Paitsi tietenkin, jos kyseinen tarttui aseisiin, silloin kaikesta tuli paljon kiinnostavampaa. Mutta ainakin nainen oli huvittavampi, kuin loput. Tällaisia itsestään erittäin varmoja henkilöitä oli erittäin virkistävää tappaa hyvin hitaasti, vaikka työntäen tikaria läpi kurkusta edes yrittämättä kunnolla, tai sitten kuristamalla. Ehkäpä hän tekisi jotakin sellaista tällekin... Vaikkapa puhkoisi keuhkot ja antaisi tämän tukehtua hitaasti... Rialherran hymy nousi hullunlailla huvittuneeksi irvistykseksi, joka paljasti jokaisen valtavista hampaista.
"Siitä tulee pieni huvin kohde hyökkäyksen aikana. Olen aina tahtonut nähdä, mitä tuollainen kykenee tekemään oikein toteutettuna, varsinkin kun tarveaineita", tässä kohdin Stileassseal vilkaisi erittäin pahaa lupaavasti orjiinsa, "on tarpeeksi. Ehkäpä sinäkin saat vielä kokeilla sitä."
|
|
|
Post by WhiteNoiseMonster on Dec 7, 2006 19:56:32 GMT 3
Caer oli hieman yllättynyt ryövärijoukon päätöksestä, mutta kai se oli ihan ymmärrettävää pelata varman päälle. Hetken verran tuo silmäili Karlin suuntaan kuin yrittäen lukea jotain tuosta henkilöstä. Miten tuollainen esimerkkijohtajahahmo harrasteli rosvoutta ja ryöstelyä, kun voisi varmasti nostaa hyvää palkkaa jonkin palkka-armeijan, tai jonkin muun tunnetun joukon riveissä. Lopulta palkkasoturi nyökkäsi noiden päätökselle. "No jos te aiotte häipyä, niin minulla ei sen jälkeen enää riitä halua veljeillä rottien kanssa ihmisvähemmistönä."
Soturi vaihtoi asentoa ehkä hieman hermostuneena tilanteen muutoksesta. "En silti olisi vielä aivan valmis luovuttamaan linnan suhteen... Mutta näkyviin en aio jäädä.", mutisi tuo leukaansa hieroskellen. Olisi varmasti olemassa joku kiertotie hyötyyn, vaikka sitten rottien kustannuksella. Sitten tuon katse siirtyi rottaleiriin, ja taas ympäröivään metsään. Käsi siirtyi leualta vyölle sotanuijan lyömäpään kylmää pintaa hivelemään.
"Viivyn joukkonne mukana vielä jonkin aikaa, jos se teille käy. Sen aikaa että keksin jotain.", tuo ilmoitti taas hetken vaiti oltuaan. Kun nyt kerran oli tultu näin pitkän matkan päähän sotimaan rahasta, niin kai siitä sitten pitäisi jotain käteen jäädä.
|
|
|
Post by ninyfa on Dec 9, 2006 12:23:26 GMT 3
Ryövärit rupesivat valmistamaan ruokaa niistä vähistä muonavaroista, mitä heillä nyt vielä oli jäljellä. Karl istahti maahan odottelemaan, hänen tehtäviinsä ei sentään kuulunut patojen hämmentäminen. Hän oli tuntevinaan palkkasoturin jossain määrin ihmettelevän katseen itsessään ja arveli tietävänsä, mitä toisen päässä liikkui, mutta antoi asian olla. Jos toinen piti häntä ja koko ryöväriporukkaa hieman haksahtaneina, kun he jättivät hyvän rikastumismahdollisuuden sikseen, niin sille ei sitten mahtanut mitään. Joskus nuorempana Karl itsekin olisi pitänyt tällaista takinkääntöä hupsuna ja älyttömänä ratkaisuna, mutta ilmeisesti hän oli viisastunut vanhetessaan. Joskus saattoi käydä näemmä niinkin. "Kaikin mokomin", Karl vastasi toiselle. "Ihan niin kauan kuin itse tunnet tarpeelliseksi."
Ryövärit puhelivat hiljaisella äänellä keskenään ja lähes kaikki kyykkivät juuri sytytetyn nuotion lähettyvillä. Karl vilkaisi porukkaa ja oli hiljaa mielessään entistä tyytyväisempi tekemäänsä ratkaisuun. Ilmeet ryöväreiden kasvoilla näyttivät helpottuneilta ja hieman huumorijuttuakin alkoi lentää. Erityisesti vaaleatukkainen Kate, joka siis oli ryövärijoukon uusimpia jäseniä ja Karlille sitä kautta vielä jossain määrin arvoitus, näytti piristyneen kerta heitolla. Kasvoilla loisti jälleen hymy ja koko naisen olemuskin oli ihan erilainen kuin vielä jokin aika sitten.
Ruoan valmistuttua jokaiselle jaettiin annos, ja Mike viittasi palkkasoturiakin ottamaan osansa tosin hieman epämääräiseltä haiskahtavasta muhennoksesta, jota padassa oli. "Joko sulla on jotain ajatuksia, jatkosta meinaan?" pitkä mies, Sam, kysyi Karlilta kauhoessaan muhennosta suuhunsa. "Joo-o. Kuten sanoin, lähdön pitää tapahtua hiljakseen. Eli siis vain muutama tyyppi kerrallaan." "Meitä on yhdeksän. Eli siis kolmen porukoissa, vai?" Mike kysäisi. Ryöväripäällikkö nyökkäsi. "Eikä kai odoteta mihinkään yöhön asti?" Kate tivasi. "Ei", Karl pudisti päätään. "Rotat ovat sen verran tottuneet meihin, että eivät koko ajan katsele tännepäin, joten ehkä tämä homma onnistuukin. Toivotaan vaan, että niillä ei ole jotain ylimääräisiä vartijoita tuolla metsässä näkymättömissä."
Ruokailun loputtua astiat koottiin yhteen, nuotio sammutettiin ja pikkuhiljaa ryövärit kasasivat tavaroitaan yhteen. Pian jokaisella oli valmis kantamus lähettyvillään, mutta vielä kaikki yrittivät näyttää siltä, kuin mitään ihmeellistä ei olisi tekeillä. Karl tihrusti rottien suuntaan ja näki, että hevosmiehen seurassa oleva nainen oli ruvennut puheisiin rottien johtajan kanssa. Sikäli hyvä, että ylikasvaneen johtajan huomio oli toistaiseksi kiinnittynyt johonkin muuhun kuin ryöväreihin.
|
|