|
Post by submarine on Aug 27, 2006 1:36:30 GMT 3
((Eli siis tänne ne, joita kiinnostaa hankkiutua vieraskansan puolelle.))
Päivä oli alkanut samanlaisena, kuin moni muukin, ilman mitään huomaamisen arvoista, ainakaan ilmansa suhteen. Aurinko paistoi omaan tahtiinsa, pilviä risteili välistä sen eteen, tuuli puhalsi omaan tahtiinsa välistä. Vaikka ei niin, että moni tällaisena aikana olisi sellaista pohtinut. Piti etsiä, piti löytää, piti päästä käsiksi valtaan ja rikkauteen. Tai monien piti. Oli myös niitä, jotka saapuivat kohti tätä aluetta muista syistä, vaikkakin harvassa. Ja Stileassseal oli yksi heistä.
Kyseinen alue, jolla hän matkasi, tietenkin eliittinsä saattamana, oli metsäistä, jotakin lehvikkoa. Todellisuudessa sellaisella ei ollut hänellä väliä, muuten kuin siten, että tämä oli metsä. Suurin osa tämän ryhmästä, laskien itsensä mukaan, olivat rialeita. Kuin rottia takajaloillaan, mutteivat kuitenkaan tarpeeksi ihmismäisiä "rottaihmisiksi". Jokainen näistä oli varustettu hyvin, niin miekalla kuin pitemmällä aseellakin. Ja jokaisella oli huolella valmistettu, pidetty ja puettu haarniska. Stileasssealia lukuunottamatta jokaisella oli kypäräkin, joka peitti ainakin rottaolentojen suuret korvat, ellei muuta. Näiden ympärillä kyyristelevät muutamat hahmot oliu todettavissa hiisiksi. Niitä raahattiin mukana remmeissä, eikä niillä ollut kuin ryysyjä päällään. Jos ne harhautuivat liian kauas, remmejä pitelevät repäisivät armotta niitä. Ja jos ne erehtyivät liian lähelle, panssaroitu jalka kertoi virheestä hyvin nopeasti ja tehokkaasti.
Stileassseal itse oli - tunsipa katselija rialeita tai ei - uskomaton ilmestys. Vaikka tämä olikin hiukan keskivertomiestä lyhyempi, jäivät muut tämän joukosta ainakin päätä lyhyemmäksi. Mutta tietenkään tämä ei tehnyt rialista uskomatonta. Sen teki tämän ruumiinrakenne. Jokainen sentti tämän ruumiista oli lihaksikasta, tavalla joka viestitti mahdista. Jokainen luu, lihas ja jänne olivat niin täydellisyyteen hiottuja, että minkään olennon ei olisi pitänyt pystyä olemaan sellainen. Jokainen liike -jopa tämän pitämän panssarin alla- vaikutti siltä, kun tämän ruumis ei aivan kykenisi hallitsemaan sitä uskomatonta voimaa, joka tässä oli. Voimasta kertoi sekin, että tämä kantoi selässään vallan käsittämätöntä miekkaa. Se oli valtava, pitempi kuin aikuinen mies ja erittäin leveä, sapelimainen tappoväline, jopa ilman riimuja, jotka koristivat sen pintaa. Ase, jota yksikään tavallinen olento ei olisi kyennyt edes kantamaan sillä lähes arkisella tottumuksella, jolla tämä niin teki. Loput joukosta pitivät tähän kunnioittavaa etäisyyttä.
Jonkin ajan jälkeen, ehkäpä tunnin, ehkäpä kahden, joukko lopulta lopetti marssintansa. Heidän johtajansa oli kohottanut toisen kouristaan, merkki joka sai jokaisen pysähtymään kuin naulittuina - yksikään rotista ei halunnut kokeilla, miten kauan heidän haarniskansa kestäisivät kyseisen kouran puristusta. Jopa hiidet, jotka olivat hiljaa ulisseet oloaan, olivat vaienneet. Lähellä, korkeintaan puolen tunnin marssin päässä, siinsi suuren linnan siluetti, torneineen ja muureineen. Ja siellä olisi hänen kohteensa, sota. Hitaasti, lähestulkoon laskelmoiden, Stileassseal kääntyi tarkastelemaan niin ympäristö kuin joukkoaankin. Tämä alue oli käymässä avoimeksi, puut pienemmiksi ja maasto tasaisemmaksi. Sopiva paikka leiriytyä. Vielä hänen joukkonsa näkisi mahdollisen vihollisen ensin. Vaikka -jota hän ei todellakaan toivonut- jos kyseiset olisivat samanlaisia, kuin ne muutamat maalaiset, jotka olivat käyneet vastaan heinäseipäillä ja ilmoittaneet olevansa ne, jotka avaimen löytäisivät, tästä tulisi pettymys. Kova pettymys. Mutta tietenkään niin ei olisi, ei linnassa ja sen ympärillä. Koulutettuja joukkoja, veteraaneja, sankareita. Niitä hän halusi ja niitä siellä olisi. Samaan aikaan tämä laski joukkoaan. Yhdeksän rialia, kuten pitikin - ja yksi muualla. Hiisistä, joita nämä olivat raahanneet omina pieninä orjinaan, hän ei välittänyt. "Leiriytykää, pystyttäkää tarvittava, varmistakaa alue. Toimikaa."
Enempää ei tarvittu, että rottien joukossa alkoi toimi, johon kuului paljolti orjien potkimista, juoksentelua ja ärisemistä. Mutta kuitenkin, hiukan sekaisessa järjestyksessä, ne alkoivat toimia, viisi partioimassa aluerra ja viisi potkimassa hiisiä lisää, vaivautuen hetkittäin itsekin tekemään jotakin, johon kuului luonnollisesti hiiden potkiminen pois tieltä. Ja tämän kaiken keskellä seisoi, ilman huolta leirin pystytyksestä, Korkea-arvoinen Rialherra Stileassseal Tuhannenkuolema, tuijottaen kohdettaan. Joukon puuttuva rial, kovin erilainen kuin nämä täällä, oli jo levittämässä sanaa, hankkimassa liittolaisia: Stileassseal oli vahvin, eikä häntä vastaan ollut mielekästä asettua. Hän antaisi suurimman rikkauden palkinnonjaolla, ei häntä kiinnostanut portti, ainoastaan sen aiheuttamat kiistat.
Ja jokaisen, joka näki tämän leirin, oli viisainta hakeutua tänne, tai juosta.
|
|
|
Post by WhiteNoiseMonster on Aug 29, 2006 18:36:30 GMT 3
Yksinäinen soturi vaelsi omaa tahtiansa kävellen kohti tuota paljonpuhuttua tapahtumien keskusta. Hän oli kuullut paljon muinaisesta portista, sekä aarteesta jonka se kätki taakseen. Hän ymmärsi myös, että tämä kyseinen portti veti paikalle jos jonkinmoista väkeä. Etenkin häntä kiinnosti sellaiset linnan ulkopuolelle jääneet osapuolet jotka aikoisivat raivata tiensä muurien sisäpuolelle sotilaallisin keinoin ottaakseen haltuunsa tuon aarteen, tai minkä nyt tuo portti taakseen kätkikään. Tämä kyseinen aarre kiinnosti kyllä nuorta, leveäharteista palkkasoturia, mutta eipä tuo oikeastaan kuvitellut pääsevänsä tästä varsinaisesta aarteesta osingoille. Realistisemmin ajatteleva palkkasoturi oli enemmänkin kiinnostunut palkkasoturille maksettavasta palkasta, ja siinä sivussa sotimisesta. Täydessä taisteluvarustuksessa, ja vielä reppu selässä marssi soturi kohti rialien leiriä, jonka tietysti oli olettanut jonkinlaiseksi sotajoukoksi, joka voisi vaikka toimia hänen työnantajanaan.
Päältäpäin katsottuna tuo oli ainakin varustautunut hyvin. Melkoisen vasta valmistetun näköinen levypanssarin ja ketjuhaarniskan yhdistelmä. Päässään tuolla oli umpinaisen puoleinen kypärä, jonka etupuolella oli T:n mallinen aukko. Vyöllään soturi kantoi kohtalaisen suurta sotanuijaa, ja selässään tuo kantoi reppunsa lisäksi myös pyöreää kilpeä.
Vähän aikaa sitten tuo oli jäänyt eräiden vankkureiden kyydistä, ja ryhtynyt taittamaan matkaa jalan, mutta nyt pari kilometriä taitettuaan raskaassa varustuksessaan tuo oli jo aika kuumissaan. Mies pysähtyi ja veti kypärän päästään paljastaen nuoret kasvonsa, iältään tuo olisi arviolta jotakin 20 vuoden tietämillä, eli aika nuori. Hiuksensa nuorukainen oli ajellut kokonaan pois, enimmäkseenhän ne nyt vaan olivat tiellä. Otsaansa nahkahansikkaan selkämykseen pyyhkäisten tuo katseli hetkisen ympärilleen, ennen kuin sitten taas jatkoi matkaansa kohti tuota lupaavan oloista leirintapaista.
Vaikka soturi oli nuori, ei tuon liikkumen moisessa panssaroinnissa ja kantamuksissa silti näyttänyt samalta, kuin lukuisten alokkaiden, tai muulla tavalla kokemattomien sotureiden liikuskelu raskaassa panssaroinnissa. Päinvastoin, näytti siltä kun tuo olisi lähes koko ikänsä temmeltänyt panssarissa. Saattoihan asia toisaalta olla niinkin, että nuorukainen oli vain nopea oppimaan.
|
|
|
Post by submarine on Aug 29, 2006 22:20:26 GMT 3
Yksi rialeista, jolle muut olivat sälyttäneet -huudon, ärinän ja aseiden avulla, kuten jokaisen tehtävän jokaiselle muullekin- potkiskeli hiittä, joka parhaansa mukaan koetti pystyttää asiaa, jota koskaan ei ollut edes nähnyt. Se, että sitä suurempi rotta polki sitä ristiselkään, ei ainakaan auttanut asiaa. Pienessä päässään se vain toivoi, että kykenisi näyttämään tarpeeksi toimeliaalta, kunnes rial kiinnostuisi jostakin muusta, tai koettaisi itse tehdä, mitä sitten ikinä olikaan tarkoituksena. Ja sitten se juoksisi. Rialin suunnitelma sen sijaan vaikutti olevan potkia hiittä, kunnes väsyisi huviinsa tai sen selkä murtuisi, kumpi sitten ikinä tulisikaan ensin vastaan. Ensin se potki, koska se ei tehnyt tarpeeksi nopeasti, sitten koska se näytti tekevän liian nopeasti. Sitten, koska se oli mätkähtänyt naamalleen ja vielä, koska se oli sattunut nousemaan liian sukkelaan.
Aikoipa rotta seuraavaksi hiukan kokeilla hilparinvarrella, josko se saisi aikaan hiukan kiinnostavamman ähkäisyn, kun sattui huomaamaan liikettä silmäkulmastaan. Tälle sellainen oli sama, kuin joku olisi rynninyt kohti lihakirveen kanssa. Niinpä, vaistolla ja vuosien kokemuksella henkiinjäämisestä, rotta kiskaisi hilparinsa kunnon asentoon ja astui taaksepäin, saadakseen ainakin hiiden itsensä ja mahdollisen vaaran väliin. Vasta sitten se katsoi, mistä oli kyse. Se oli... ihminen? Tälle oli hiukan ristiriitaista nähdä jonkin muun rodun edustaja vapaana ja aseissa, sillä tähän asti ne olivat olleet lähes aina kahleissa, palasina tai juoksemassa pakoon, ennenkuin se otettiin kiinni ja laitettiin palasiksi. Tai tekemään jotakin, josta orjan omistaja ei niin välittänyt. Se ei kuitenkaan vaikuttanut siihen, että kyseinen olento, ja jokainen sen lajikumppaneista täällä, oppivat toimimaan lähestulkoon refleksillä, ja reagoivat vaaraan. Niinpä jokainen, sillä ainut elävä rial oli vainoharhainen rial, ainakin täällä, oli jo lähestymässä ase tanassa. Edessä oli neljä, ja miehen sivuilla tuli vielä viisi.
Tähän samaan aikaan sama hiisi, jota oli tultu potkittua hetki sitten oikein kunnolla, tajusi ettei sen remmistä pidellyt kukaan kiinni. Ja enempää ei tarvittu, että se jo ravasi hullun lailla toiseen suuntaan, juuri siihen josta mies oli tulossa. Mutta juuri siihen, jossa Stileassseal oli. Ja juuri tämän ohitse - tai olisi mennyt. Samaan aikaan, kun heiveröinen vihreänahka rynni ohitse, rialherran toinen koura syöksähti sokaisevalla vauhdilla ja tarttui tätä päästä. Ja tämän koura oli sitä kokoa, että se kiertyi kokonaan kyseisen elimen ympärille. Lyhyen hetken yritti hiisi rimpuilla, ennenkuin Stileassseal vaivautui hiukan tiukentamaan otettaan. Otuksen pää kirjaimellisesti räjähti paineen alla, verta, luunpalasia ja jopa pieniä rippeitä aivoja sinkoutui ympäriinsä valtavan nyrkin alta. Rialherra tuhahti lyhyesti ja viskasi raadon olkansa yli voimalla, joka sai sen lentäämään kevyesti saapuvan miehen ylitse ja monen metrin päähän puihin.
"Ja kuka sinä olet?" hän kysyi lopulta, vaivautuen jopa kääntymään ympäri ja katsomaan tulijaa. Nämä sanat myös riittivät pysäyttämään loput rialeista niille sijoilleen. Mutta paikallaan ne pysyivät, aseet kohti miestä.
|
|
|
Post by ninyfa on Aug 29, 2006 22:31:08 GMT 3
Samoihin aikoihin nuorukaisen kanssa Karl saapuu leirin laidalle seurattuaan rottaa sinne, vaikka olikin heti alussa kadottanut tämän näkyvistään. Näkee mielihyväkseen, että leirissä vallitsee kuri ja järjestys, sotilaat näyttävät tottelevan johtajaansa. Leirin muodostavat näemmä osin rottaa muistuttavat sotilaat, joissa kuitenkin samalla on jotain ihmismäistäkin. Lisäksi näyttää olevan muitakin, ilmeisesti enempi orjan asemassa olevia, joiden rotua Karl ei varmasti osaa sanoa.
Joka tapauksessa oli varmaan parasta ryhtyä puheisiin joukon johtajan kanssa, sitähän se heidän leiriinsä ilmestynyt rotta, todennäköisesti jonkinlainen sanansaattaja, oli tarkoittanut. Karl kävelee rohkeasti likemmäksi tarkoituksenaan, että leirin jäsenet huomaavat hänet kunnolla, mutta näkevät samalla, ettei hän ole tullut väkivaltaisissa aikeissa. Eikä yksi mies voisi tällaisen joukon suhteen paljon mitään yksin tehdäkään. Lähemmäksi tullessaan ryöväripäällikkö ottaa nyrkissä pitämänsä kappaleen sormiensa väliin niin, että voi näyttää sitä rottien johtajalle.
"Tämä annettiin minulle ja käskettiin tulla tänne kuulemaan viestiä", Karl menee suoraan asiaan päästyään puhe-etäisyyden päähän toisesta johtajasta.
|
|
|
Post by submarine on Aug 29, 2006 22:39:16 GMT 3
((Oho... No, Akula nyt vain seuraavaksi, niin saavat rialit pohtia asiaa kunnolla.))
|
|
|
Post by WhiteNoiseMonster on Aug 29, 2006 23:03:28 GMT 3
Ainakaan soturi ei voinut väittää ettei kukaan havainnut häntä. Likimain leiriä tuo havaitsi pian lähes jokaisen leirillä työskennelleen olevan aseissa ottamassa tulijaa vastaan. Kaikenlisäksi nuo olivat aivan jotain muuta rotua kuin mies oli eläessään nähnyt. Ei hän tuollaisista ollut oikeastaan edes kuullut. Tuota alkoi hieman kammottaa. Rialit eivät näyttäneet mitenkään ystävällisiltä olennoilta ensinkään. No, eipä hän tässä nyt seisoisi, ellei omaisi edes jonkinlaisia hermoja. Nuorukaista hermostutti todennäköisesti enemmän kuin koskaan tähän mennessä.
Järki kuitenkin sanoi, että pakeneminen olisi ehkä aika varma tapa päästä hengestään. Voisivat vaikka luulla viholliseksi. Taisteleminenkaan näitä olentoja vastaan ei oikeastaan ollut ratkaisu, ellei halunnut kuolla.
Kypäräänsä kädessä pidellen, ja nuijansa ainakin vielä toistaiseksi vyölenkissä roikkuen tuo seisahtui aloilleen nähdessään hilparein aseistautuneiden sotilaiden tulevan kohti.
Outojen rottakansan edustajien johtajaa tuon ei kauaa tarvinnut mietiskellä vaistomaisesti väistäessään ylitseen lentävää päästään normaalia rumemmaksi uudelleenmuotoiltua hiittä. Hiisiä hän oli sentään nähnyt joskus ennenkin, pääosin samanlaisessa roolissa kuin nytkin. Vähäisempinä palvelijoina. Päällikön udellessa soturin nimeä, päätti tuo vihdoin kerätä rohkeutensa hilparinterien edessä. "Caer. Palkkamiekka maksua vastaan.", vastasi tuo niinkuin sotilas yleensä vastaa korkea-arvoisemman upseerin puhutellessa. Selkeästi, kuuluvasti, ja melkoisen ilmeettömästi. Nuoren soturin onnistui piilottaa hermostuneisuutensa sotilaallisen kivikasvoisuutensa taa, ainakin toistaiseksi.
Sivusilmällä tuo saattoi huomata toisenkin ihmisolennon saapuvan kohti tätä outojen rottamiesten ylläpitämää leiriä. No, se oli ainakin yksi helpottava asia. Kaikkia ihmisiä ei siis lahdattaisi siltä seisomalta.
|
|
|
Post by zube on Aug 30, 2006 12:01:39 GMT 3
Vielä yksi lisää soppaan. Yllättävän paljon näyttivätkin nuo rialit saavan vieraita, siitä huolimatta, että vaikuttivat hyvin vihamielisiltä. Sahafarn, ratsain matkaava miekkonen, saapui paikalle oikeastaan erehdyksessä. Hän oli kyllä huomannut leiritulet jo kaukaa, lähtiessään valtijattarensa luota etsimään ketä tahansa, josta saattaisi olla apua linnaan pääsystä tiedusteltaessa. Mutta miehellä ei ollut ollut aavistustakaan, että saapuessaan lähemmäs, jo leirin näköpiiriin, hänen silmänsä havaitsisivat...jättimäisiä rottia?! Tarkemmin mies ei osannut niitä itselleen kuvailla, sillä tuo rotu oli hänelle täysin tuntematon. Ennen tätä hän ei ollut edes tiennyt niiden olemassaolosta. Mutta siinä ne nyt olivat, hänen silmiensä edessä, valmistelivat leiriä ja komensivat hiisiä. Hiisien näkeminen oli tässä vain laiha lohtu, sillä niistä ei olisi mitään apua neuvotteluissa. Mies oli pysäyttänyt ratsunsa samantien nähdessään nuo rotat, tosin tuskin tamma olisi pidemmälle edes suostunut menemään, mutta siltikin liian myöhään, paljastaessaan samalla myös oman olinpaikkansa. Ratsain liikkeellä oleva, tummanharmaaseen viittaan ja sen alla rengashaarniskaan puettu, miekalla aseistettu mies, yksinään kun oli, tuskin oli tarpeeksi aiheuttamaan suurta hälinää rottien keskuudessa. Mutta ei häntä silti taidettaisi kovinkaan ystävällisesti vastaanottaa. Perääntyminen kävi miehen mielessä useamminkin kuin kerran, mutta jokin hämäsi hänen aikeitaan. Sillä selvittyään alkujärkytyksestä, Sahafarn erotti leirissä muitakin kuin noita rotankuvatuksia. Siellä oli ihmisiä, kaksi hän löysi, ja ainakin toinen näytti olevan rottien piirittämänä. Pahastikin pulassa? Hetken tilannetta seurattuaan, Sahafarn saattoi huomata, että noiden rottien kanssa oltiin käymässä keskustelua. Mutta minkälaista, sitä hän oli liian kaukana kuulemaan. Vaikka nyt näyttikin siltä, että rotat pystyivät keskustelemaan, Sahafarn olisi mieluummin törmännyt ihmisiin. Ihmismieliä oli helppo johdatella, ja niiden liikkeitä arvioida. Nuo tuntemattomat rialit vaikuttivat Sahafarnista tällä hetkellä ainoastaan arvaamattomilta. Mutta toisaalta, ei ollutkaan hänen tehtävänsä päättää asioidako noiden rottien kanssa, vai etsiäkö turvallisempia vaihtoehtoja. Hänen pitäisi nyt vain viedä kiireesti sana valtijattarelleen näistä rotista. Ja odottaa viisaamman päätöstä. Pidempi seisoskelu avoimella paikalla oli muutenkin typerä vaihtoehto, ja saattoihan olla, että hänet oli jo tässä viivyttelyn aikana huomattu. Varovasti mies ohjasi ratsunsa kääntymään, seuraten katseellaan leiriä, josko hänen liikkeensä havaittaisiin. Jos hän oli mennyt paljastumaan, olisi kai viisainta odottaa paikoillaan, kuin lähteä karkurin tavoin pakoon. Mutta jos mitään ei näyttäisi tapahtuvan, ja rottien huomio pyörisi edelleen noiden kahden ihmisen ympärillä leirissä, pääsisi Sahafarn poistumaan paikalta vähin äänin.
|
|
|
Post by submarine on Aug 30, 2006 15:25:22 GMT 3
Tajutessaan, että joku toinenkin oli tulossa, jokainen alemmista rialeista asettui niin, että ei oikeastaan nähnyt kumpaakaan täysin, mutta erotti molempien liikkeet. Yksi päätti jopa kokonaan käännähtää tarkkailmeaan tätä toista uutta tulijaa, hilpari tanassa. Hetken -hyvin lyhyen hetken- näytti siltä, että se aikoisi hakata tämän kappaleiksi ja jättää asian siihen. Mutta saadessaan ensimmäisen silmäyksen miehestä se pongahti käsittämättömän nopeasti takaisin toisen puolelle. Joku olisi voinut luulla, ettei se todella ollut edes kääntynyt, vaan liikahtanut huvikseen, niin nopeasti se oli tehnyt kokonaisen pyörähdyksen. Tässä kohden, jos sattui tajuamaan, mies saattoi olla kiitollinen siitä, että tällä oli saamansa pieni metallilaatta. Sillä juuri se oli syy, jonka vuoksi jokainen rotista juuri nyt kammosi tätä. Mutta toista ne eivät kammonneet. Ja niinpä, tietäen etteivät halunneet asioida tämän toisen kanssa, jokainen kääntyi takaisin kohti ensimmäistä hahmoa. Tällä ei ollut sellaista merkkiä, joten tämä oli vapaata riistaa, kunnes toisin todettiin. Tosin Stileassseal oli puhunut tälle. Kahden vaiheilla jokainen rotta päätyi lopulta omassa päässään siihen, ettei halunnut kokeilla onneaan. Mutta eivät ne vieläkään väistyneet mihinkään.
Stileassseal puolestaan, yhä rennosti seisoen, katsoi miestä, joka tätä kohti asteli. Se, että tämä sai tavallisissa mittasuhteissa olevan olennon lähelleen vain korosti, kuinka paljon tämä olikaan massiivisempi. Ja kuitenkin samaan aikaan tämän silmissä paloi tuli, joka kertoi suuresta älykkyydestä. Tämä ei ollut olento, jonka kanssa tuli leikkiä. "Ja minä näen sen. Ja se taas tarkoittaa, että sinulla on joukkoa", tämä vastasi ryöväripäällikölle, välittämättä juuri nyt toisesta miehestä. Vaikka seuraava toteamus olikin selvästi molemmille. "Tämä asia on hyvin yksinkertainen kaikessa kokonaisuudessaan. Minä en ole kiinnostunut, mitä sisällä on, en ryöstösaaliista kuin ovestakaan. Ainoastaan sodasta. Se, joka asettuu minun puolelleni, tulee saamaan niin paljon, kuin jaksaa kantaa, ainoastaan muut teistä tulevat olemaan jaolla. Jos te ette ole minun puolellani, te olette vihollisiani ja kuolette. Valinta on yksinkertainen."
Niin se todella oli, ainakin sen olisi pitänyt olla. Ja aivan varmasti oli helppoa päätellä, millä puolella tulisi saamaan voittoa eniten. Sillä, joka aikoi tuhota koko linnan, eikä kuitenkaan välittänyt sen sisällöstä, vai sillä, joka aikoi puolustaa sitä ja tarjosi vain palkkaa? Ja kun vielä lisättiin se, että kieltäytyminen saattaisi saada tämän erittäin tappavan olennon poistamaan vastustavan vaivan heti, niin moni ei varmasti olisi kieltäytynyt.
Samaan aikaan, melkoisen tarkkaan tämän kolmannen, ratsailla olevan miehen takana, liikkui jokin. Se oli erittäin hiljainen, ja juuri sellaisessa varjossa, josta ei voisi juuri millään havaita. Mutta jos mies sattuisi jotenkin vilkaisemaan taakseen, tämä saattaisi nähdä kaksi himmeää terää pimeässä. Terää, jotka eivät varmasti luvanneet hyvää tälle.
|
|
|
Post by ninyfa on Aug 30, 2006 19:11:10 GMT 3
Ryöväripäällikön mielessä käy kyllä hetken aavistus siitä, että metallinpala, joka hänelle oli viskattu, oli sellainen, että siitä ei kenties kannattanutkaan hevin luopua. Sivusilmällä tarkkailee toista ihmistä, jonka oli häthätää huomannut tulleen paikalle ja joutuvan enempi vaikeuksiin kuin mitä hän. Mutta päällikön pääasiallinen huomio kiinnittyy kuitenkin rottien johtajaan, jonka ulkomuoto alkoi jossain määrin hirvittää häntä näin lähempää katsoessa. Mihin luonnonoikkuun tässä oikein olikaan törmätty?
"Yhdeksän ryöväriä, jotka ovat komennossani", Karl vastaa rotalle. "Kaikki taistelukykyisiä ja –haluisia. Enkä kiistä etteikö linnassa oleva aarre kiinnostaisi meitä. Taisteluummekin olemme valmiita ja puheesi saaliista kuulostaa kohtuulliselta. Otan kutsusi vastaan omasta ja ryöväreideni puolesta. Sallit kai, että kutsun mieheni tänne?"
Työntää arvokkaaksi osoittautuneen metallinpalan housunsa taskuun ja vastausta odottamatta kaivaa takkinsa alta eläimen sarvesta tehdyn torven ja puhaltaa siihen kaksi kertaa saaden aikaan kumean äänen. Sitten ryöväripäällikkö jää odottamaan katsellen rohkeammin ympärilleen ja seuraten sitä, mitä toinen ihmismies vastaa rotan puheeseen. Samalla siinä katsellessaan hän kuvittelee nähneensä myös leirin laidalla liikettä ja siellä jonkun hevosen selässä, muttei ole näkemästään kuitenkaan aivan varma. Vain hetken odottelun jälkeen muut yhdeksän ryöväriä saapuvat metsästä leiriin kävellen rohkeasti päällikkönsä vierelle. Kaikki luovat kysyviä katseita päällikköönsä, mutta kukaan ei kuitenkaan kysele mitään.
Karl odottaa vielä rottien johtajan vastausta. Hän on tyytyväinen päätökseensä, vaikka ei pidäkään tilanteesta, johon oli joutunut. Olihan hänet ajettu umpikujaan, jossa kieltävä vastaus ei oikeastaan olisi tullut kysymykseen.
|
|
|
Post by WhiteNoiseMonster on Aug 30, 2006 20:35:40 GMT 3
Nuori palkkasoturi onnistui kuin onnistuikin pitämään kasvonsa ilmeettöminä loppuun saakka. Kun paikalle saapunut toinen ihminen oli ilmoittanut asiansa, päätti tuo lausua ajatuksensa tarjoukseen nähden. "Olen mukana.", lausui soturi. Eipä tuolla paljon muutakaan vaihtoehtoa tilanteessa olisikaan. Negatiivinen vastaus olisi lähes poikkeuksetta nyt kuolemaksi, ja sotimaanhan hän oli tänne tullut. Ei kai nyt auttaisi takertua sellaisiin pikkuseikkoihin, kuten siihen, että hänen löytämänsä soturijoukko ei ollut pääosinkaan ihmisistä koostuva, tai edes olennoista joilla mahdolisesti inhimillisiä tuntemuksia olikaan. No, ehkä nämä olivat taitavia sodankäynnissä. Ehkä näiltä voisi oppia jotain.
Se oli ainakin selvää, että tuo pitäisi silmällä omaa selustaa näiden läheisyydessä. Ei hän luottanut noihin rottaolentoihin pätkääkään, kun ei juuri muuta niistä tiennytkään, kuin että niillä oli taipumusta vähempiarvoisten (ja miksei joskus suurempiarvoistenkin) brutaaliin kohteluun. Heidän johtajansa vaikutti epätervejärkiseltä, mutta toisaalta sotilaspiireissähän sellainen katsottiin lähinnä eduksi.
|
|
|
Post by zube on Sept 1, 2006 11:49:33 GMT 3
Sahafarn taisi jo mielessään uskoa päässeensä livahtamaan rottajoukon lähettyviltä. Katse kävi vähemmän tarkkaavaiseksi, hänen luodessaan viimeiset silmäykset leirin suuntaan. Hän ei enää erottanut rottia leirillä, joten tuskin nekään häntä, kun olivat muutenkin olleet kiireisiä toisten ihmisvieraiden kanssa. Mies olikin juuri kääntymässä takaisin menosuuntaan, kannustamassa ratsuaan pieneen raviin, kun hänen huomionsa singahti noihin teriin. Eivät ne nyt suorastaan välkkyneet, mutta metallin saattoi havaita metsän keskellä sinne kuulumattomaksi, ja Sahafarnin onneksi, hän omasi myös erinomaisen näön. 'Sinä vanha typerys!' Ratsu pysäytettiin siihen paikkaan, miehen mutistessa sanat itselleen. Ei hän kyllä niin vanha ollut ulkonäöltään, neljänkymmenen ehkä, ja nyt siloposkisena partansa ajeltuaan, mies nuorentui entisestään. Ratsu pysäytettiin äkisti, miehen pyöräyttäessä tamman vinoittain menosuuntaan. Tämä äkkipikaisuus sai ratsun jo vähän vauhkoksi, se ei tiennyt mistä pitäisi vaaraa odottaa. Mutta se vaistosi isäntänsä hermostuneisuuden, eikä sen takia meinannut pysyä paikoillaan. Sahafarn ei kuitenkaan ehtinyt rauhoitella eläintä, veti vain suitset tiukasti taakse ja yritti pitää ratsunsa edes jotenkin aloillaan. Kahta terää vilkaistiin uudemman kerran hänen sivullaan, miehen kierättäessä katsettaan sitten ympäri metsää. Ei pitänyt varautua vaaraan pelkästään yhdestä suunnasta, kun mies saattoi hyvinkin olla jo pahasti piiritettynä. Oman hölmöytensä kiroaminen jatkui, mutta nyt ääneti miehen mielessä. Hän oli johtanut itsensä suoraan ansaan? Suinpäin pakoon hän ei nyt kuitenkaan yrittänyt. Jotain ylpeyttä löytyi sentään miehestäkin, vaikka olikin joutunut valtijattarensa kohdalla huomaamaan, ettei ylpeydellä useimmiten tehnyt juurikaan muuta, kuin hallaa itselleen. Vielä kolmannen kerran katse palautettiin noiden terien suuntaan, joskaan ne enää samalta kohtaa löytyisivät. Mies ei etsinyt miekkaa turvakseen, muuten olisi ehkä saattanut, mutta tietäessään että melkein huutomatkan päässä sijaitsi rottajoukon leiri, hän päätti selviytyä tästä puhumalla. Tai ainakin yrittää.
|
|
|
Post by submarine on Sept 1, 2006 12:46:40 GMT 3
"Hyvä. Nyt annan teille hyvin suuren armon: ilmaisen neuvon. Mikäli sinä, ryöväripäällikkö, tai sinä, palkkasoturi, erehdytte uskomaan voivanne pettää minut vihollisen kanssa, tulette anelemaan pelkkää kuolemaa. Ja jos luulette voivanne lähteä kesken, minä syötän teidät sotilailleni, elävältä", Stileassseal totesi. Se ei edes kuulostanut uhkaukselta, vaan pelkältä toteamukselta. Oli kylläkin melko helppo sanoa, että tahtoessaan rial voisi tehdä näin oletettavasti lähes kenelle tahansa. Ja toisaalta oli erittäin selvää, että kovin moni ei uskaltaisi edes ajatella, että yrittäisi selkäänpuukottaa massiivista rottaa. Oikeastaan moni oli joutuessaan tätä vastaan menneísyydessä jopa miettinyt vakavasti, kykenikö tämän tappamaan millään tavallisella tavalla. Ainakaan tähän asti juuri kukaan ei ollut päässyt edes kokeilemaan.
"Kyllä, voit tuoda joukkosi tänne. Neuvon joukkoani pysymään erossa heistä. Suosittelisin siitä huolimatta, että vältätte typeryyksiä. Näiden", hän täydensi, viitaten sotureihinsa, "Muisti on heikko. Ja neuvoisin myös jokaista pysymään yhtenä ryhmänä. "Vahinkoja" voi sattua." Sanottuaan, mitä aikoikin, mitä aikoikin, rial teki yhden ainoan kädenliikkeen. Siitä johtuen jokainen yhdeksästä paikalla olevasta alemmasta hajaantui erittäin nopeasti tekemään, mitä oli tehnyt äskenkin. "Ja mitä sinuun tulee, palkkasoturi, pysy heidän kanssaan. Äläkä sinäkään luule taistelukokemuksesi riittävän minua vastaan, olipa se kuinka houkuttelevaa tahansa." Oikeastaan saattoi nousta kysymys, kuinka houkuttelevaa se ikinä olikaan? Ainut syy olisi ollut tämän varustus, ja se vaikutti painavankin kevyesti enemmän kuin mies. Jättiläinen olisi ehkä kyennyt käyttämään tämän miekkaa, mutta haarniska oli käsittämättömän raskas kokoonsa nähden. Jos tällä olisi ollut sormuksia, pieninkin niistä olisi suuri keskivertoihmiselle. Niinpä oli melko helppoa sanoa, että ketään ei haluttaisi haastaa tätä nykyisessä tilanteessa.
Samaan aikaan hahmo, josta saattoi nähdä vain kaksi terää pimeydessä, liikkui tappavan rauhallisesti, arvioiden. Se ei oikeastaan lähestynyt hiukkaakaan, mutta vaikutti etsivän hetki hetkeltä parempaa jalansijaa ja asemaa. Ja hetkeen se ei tehnyt mitään. Sitten, tunteeton, piirteetön ääni puhui: "Kulje leiriin." Mitään muuta ei kuulunut, mutta terät jäivät vieläkin siihen, ja oletettavasti myös niiden omistaja.
|
|
|
Post by ninyfa on Sept 2, 2006 10:52:12 GMT 3
Rottien johtaja ei ainakaan jättänyt kuulijalleen sitä mahdollisuutta, että hänen sanansa olisi voinut ymmärtää jotenkin väärin. Sen verran selvästi tämä toi esille asiansa. Ryöväripäällikkö nyökkäsi uuden käskijänsä lopetettua puheensa ja viittasi ryöväreilleen, jotka olivat kuunnelleet rotan sanoja hieman ristiriitaisin mielin. Koko ryövärijoukko siirtyi hieman kauemmaksi laskeakseen kantamuksensa maahan. Heidän ainoaksi vaihtoehdokseen näytti jäävän odottaa, että rotat saisivat kaiken järjestykseen, jonka jälkeen heille varmaan annettaisiin lisää ohjeita. Tai enempi käskyjä, Karl korjasi mielessään. Onneksi hän oli aiemminkin tottunut ottamaan käskyjä vastaan toisilta, joten tähän tilanteeseen pystyi kyllä sopeutumaan. Vaikka mieluummin sitä oli kyllä oma herransa.
Karlia kiinnosti nuori palkkasoturi, joka oli yhtä lailla kuunnellut rotan sanoja ja vastannut myöntävästi tälle. Vaikutti siltä, ettei nuorukainen ollut ensimmäistä kertaa taisteluun lähdössä. Eikä tämä ollut kavahtanut rottia, vaikka tällainen sotajoukko vaikuttikin erittäin epätavalliselta. Rottien johtaja oli käskenyt häntä liittymään ryövärien seuraan. Se sopi kyllä Karlille, hän tekisi mielellään nuorukaiselle muutaman kysymyksen. "Me levähdämme tuolla", Karl sanoi palkkasoturille osoittaen paikkaa, jonka muut ryövärit olivat valinneet itselleen. "Olet tervetullut seuraamme mikäli haluat."
Enempiä odottelematta Karl harppoi oman joukkonsa luokse ja istahti maahan ryöväreidensä kanssa. "Otamme käskymme vastaan häneltä", Karl ohjeisti joukkoaan rottien johtajaan viitaten. "Eikä mutinoita. Ainakaan hänen kuultensa." "Mitä nuo oikein ovat? Jotain sekasikiöitäkö?" joku ryöväri kysyi ääneen sen kysymyksen, mikä oli pyörinyt Karlinkin mielessä. Juuri tähän asiaan hän toivoi valaistusta palkkasoturilta, ehkä tämä tietäisi, mihin joukkoon he oikein olivat törmänneet.
|
|
|
Post by WhiteNoiseMonster on Sept 5, 2006 19:27:26 GMT 3
Rialeiden johtajan puheet olivat samanlaiset kuin joillakin nuorukaisen aiemmin kohtaamilla palkkasotureiden värvääjillä, mutta tälläkertaa tuon uhaukset kyllä saivat aivan uudenlaista merkitystä jo yksin tuon johtaja ulkoisesta olemuksesta.
Palkkasoturi nyökkäsi vaitonaisena ymmärtämisensä merkiksi ja siirsi sitten katseensa lopuksi rosvojoukon johtajaan. Itseasiassa ryöväreidenkään seura ei mitä parhaimmalta kuulostanut, mutta ei tässä nyt ollut vaihtoehtoja. Saattoivathan nuo olla ihan kelvollista väkeä ainakin näissä olosuhteissa. "Se kelpaa oikein hyvin.", mainitsi nuori soturi ehkä hieman helpottuneella äänellä. Kaikki oli ainakin tähän mennessä mennyt oikein hyvin, eikä ketään oltu vielä teurastettu.
Mies asteli edelleen vaitonaisena Karlin perässä ryövärijoukon lähettyville ja laskeutui sitten edelleen hiljaa pysyen polvilleen kaivamaan repustansa ruokaa... Toisaalta tuo oli nyt unohtanut nälkänsä nähtyään jotain niinkin kuvottavaa kuin nuo rottaolennot, ja tunki sitten toisiin ajatukseen tultuansa ruuan takaisin, ja tyytyi ottamaan leilistään pari kulausta vettä. Sitten tuo nosti katseensa uusiin 'aseveljiinsä' ja tutkiskeli noita katseellaan jonkin aikaa, ennen kuin avasi jälleen suunsa. "Hei.", tuo tervehti muita, "Taidamme olla samassa veneessä.".
|
|
|
Post by ninyfa on Sept 5, 2006 20:20:27 GMT 3
Ryövärijoukossa oli yhteensä seitsemän miestä ja kolme naista. Todennäköisesti siinä oli yksi sisaruspari, ainakin mies ja nainen näyttivät sikäli samannäköisiltä, että olivat jotain sukua toisilleen. Kaikilla ryöväreillä oli yksinkertaiset ja käytännölliset ulkoilmaelämään soveltuvat vaatteet, Karlilla kuitenkin hieman hienompi vaateparsi asemansa merkkinä. Jokaisella oli kantamuksena reppu ja makuupussi, joillakin myös teltta. Nämä tavarat he olivat aiemmin laskeneet maahan odotellessaan rottien johtajan ja Karlin käymän keskustelun lopputulosta. Jokaisen ryövärin varustukseen kuului myös jonkinnäköinen ase, joita he pitivät näkyvillä.
Ryövärit nyökkäilivät nuorukaiselle naamat peruslukemilla, mutta kukaan heistä ei vaikuttanut vihamieliseltä. Karl melkeinpä myhäili tyytyväisinä ja ojensi kätensä toista kohti kätelläkseen tätä niin kuin hyvät tavat vaativat. "Terve vaan. Minä olen Karl ja tämän joukon nokkamies. Ja olet tosiaan oikeassa, samassa purtilossa ollaan. Toivottavasti ei uppoavassa sellaisessa."
Ryövärit siirtyivät pikku hiljaa lähemmäksi Karlia ja palkkasoturia niin, että he muodostivat entistä tiiviimmän porukan. Nyt uskaltaisi jo ehkä puhua rohkeamminkin, rotilla näytti olevan sikäli muuta puuhaa, että tuskin niin kovin tarkasti ehtisivät seurata tätä keskustelua. "Osaatko sinä kertoa meille tietämättömille, että minkälaista porukkaa nämä oikein ovat?" Karl kysyy ja viittaa peukalollaan rottien suuntaan. "Paljon oon elämässäni nähnyt, mutten kyllä tällaisiin olentoihin ole ennen törmännyt." "Nii-in. Jotain ylikasvaneita rottia, jotka osaavat puhua ja sotia. Sairasta, eh", eräs punatukkainen ryövärimies kuiskii ja vilkuilee leiriläisiä.
|
|