|
Post by ninyfa on Sept 30, 2006 10:31:20 GMT 3
Karl kuunteli rottien johtajan sanoja tyrmistyneenä, vaikka pitikin naamansa lähes onnistuneesti peruslukemilla. Hän oli odottanut, että rotat lähtisivät hyökkäämään tänään, mutta ei todellakaan vaikuttanut siltä. Pikemminkin niin, että tässä saataisiin odotella vielä pitkäänkin. Tämä harmitti ryöväripäällikköä, sillä alkuperäisissä suunnitelmissaan, siis niissä, jotka oli punottu ennen kuin ryövärit törmäsivät tähän rottasakkiin, hänen tarkoituksensa oli ollut toimia ripeämmin. Rottien johtaja odotti siis jotain, mutta ei aikonut kertoa heille muille, mistä oli kysymys. Ei mikään ihme.
Päällikkönsä lähellä seisoivat ryövärit ja kuuntelivat kookkaan rotan sanoja vaiti, mutta muutama pudisti päätään, eikä kukaan näyttänyt tyytyväiseltä. Takkutukkainen Mike vilkaisi vieressään seisovaa Karlia, ja näki pomonsa kasvoilla hetken sen ilmeen, joka kieli Karlin pettymyksestä. Mutta pian päällikkö vaikutti olevan taas entisellään ja Mike tiesi, että toinen oli tehnyt päätöksensä ja pyrkisi pitämään joukkonsa kurissa.
Rottien johtajan vaikuttava esitys, jossa miekka upposi kiveen niin helposti, sai muutamat ryöväreistä huudahtamaan hämmästyneinä: "Taikuutta! Noituutta!" Karl kohotti kätensä ja hiljensi näin yhdellä eleellä joukkonsa, etteivät nämä sentään tuon enempää alkaisi ääneen ihmetellä. Ryöväripäällikkö katsoi vaiti silmänsä sulkenutta johtajaa ja aprikoi, mitä tämän päässä mahtoi liikkua. Tuskinpa rotta ainakaan oli tuohon nukahtanut, vaikka joku saattaisi erehtyä sitäkin luulemaan.
Karl ei katsonut tarpeelliseksi vastata rottien johtajalle mitään ääneen, sillä hän uskoi, että tämä oli jo ennen lyhyttä kokoustaan tiennyt, että ryövärit tottelisivat kyllä käskyä, olipa se sitten mikä tahansa. Koska puheet tältä erää oli ilmeisesti pidetty, Karl kääntyi ympäri ja harppoi ryöväreidensä lomitse kohti sitä paikkaa, jonka he olivat valinneet omakseen. Ryövärijoukko lähti päällikkönsä perään, mutta punatukkainen Ronny jäi hetkeksi muista jälkeen ja vilkuili vielä kookasta rottaa kasvoillaan hieman vihainen ilme. Sitten hänkin lähti toisten perään.
|
|
|
Post by zube on Oct 2, 2006 9:42:26 GMT 3
Eipä kuulunut ilonhuudahduksia myöskään kaksikon suunnalta, rialherran ilmoittaessa päivän tai parin lisäviiveestä. Päinvastoin, nainen sihahti huppunsa suojissa käärmemäisesti melkein samantien, kun rotan sanat kerkesivät hänen korviinsa. Ei voinut olla totta! Yksi päivä olisi ehkä vielä ymmärretty, mutta rialherra ei luvannut hyökkäystä edes huomiseksi. Ja rotta ei selvästikään ollut antamassa tarkempaa selitystä moiselle hidastelulle. Syy varmasti oli, mutta kun sellaista ei heille kerrottu, nainen ei saanut harmitustaan laantumaan. Kun rial herra vielä kehtasi pistää heidät 'talutushihnaan', kieltäen poistumasta kilometrin säteeltä, Dragomir taisi saada tarpeekseen. Hän käännähti ympäri, yskähtäen käheästi nauruntapaisen äänen, lähinnä vain tuskastuneelta kuulostaen. Kuin olisi naurullaan ilmoittanut, mitä mieltä oli toisen käskyistä, ja paljonko niitä arvosti. Dragomirilla olisi ollut paljonkin sanottavaa, mutta äänensä lähes menettäneenä nainen pystyi vain puremaan huultaan, ja antaa sanojensa pistellä kurkussaan. Hän kiiruhti jo poispäin hieman kumarassa kävellen, puristi viitanreunoja vasemmassa nyrkissään kylkeään vasten. Hänen jälkeensä jäi vain leijumaan tuo epämiellyttävä ummehtunut mädän haju.
Sahafarn ei reagoinut uutiseen lainkaan valtijattarensa tavoin. Oikeastaan, hän taisi olla vain helpottunut hyökkäyksen siirtymisestä. Parempi vain jos koko taistelua ei koskaan tulisikaan. Vaikka tuo ajatus tuntui kovin epätodennäköiseltä, eikä sille siksi kannattanut antaa paljoa sijaa. Sahafarn jäi mietteliään näköisenä katselemaan kiven lävistämää miekkaa. Hän ei tulisi rikkomaan rialin antamaa käskyä, mutta valtijattarestaan mies ei enää tiennyt niin varmasti. Jo aikaisemminkin mainittuna, Dragomir tosiaan osasi olla joskus liian äkkipikainen ja ylpeytensä takia vähän väliä ongelmissa. Sahafarn joutuisi vain jälleen kerran asennoitumaan siihen, että hänen valtijatartaan sai toisinaan vahtia ja torua kuin lasta.
Rialherra ei näyttänyt jatkavan puheitaan, joten Sahafarn kumarsi syvään kiittäen tiedotuksesta. Arvatenkin mies suuntasi sen jälkeen valtijattarensa perään, joka oli ohittanut heidän leiripaikkansa, edeten syvemmälle metsään. Nainen oli kuitenkin joutunut hidastamaan kävelyään alkutahdistaan, matkan muuttuessa huomattavasti vaivalloisemmaksi, niin ettei Sahafarnilla ollut vaikeuksia saada naista kiinni. Mies laski kätensä Dragomirin olkapäälle, yrittäen siten hidastaa toisen kulkua, ja saada nainen edes hetkeksi pysähtymään ja kuuntelemaan. Ajattelemaan asioita järjellä, eikä vain ylikuohuvin tuntein. Kevyttä otetta olkapäästä ei kuitenkaan tervehditty ilolla, kun nainen värähti huomattavasti kosketuksesta, käännähti katsomaan miestä palavin silmin. Niin kirjaimellisesti, kuin silmien uskoisi edes voivan palaa, jossain syvällä katseen takana.
Nainen riuhtaisi olkapäänsä irti Sahafarnin otteesta, aikoi kääntää miehelle selkänsä ja jatkaa matkaa. Mutta eteenpäin liikahtava jalka sattui kuitenkin kopsahtamaan yllättäen puunjuurakkoon, eikä nainen heikoilla voimillaan pystynyt pitämään itseään pystyssä, vaan tajusi kaatuvansa taaksepäin. Kädet ojentuivat kurkottumaan miestä kohti, koukistuinen sormin kuin petolintu yrittäessään tarttua saaliiseen, mutta yritys tapahtui liian myöhään. Nainen tajusi iskeytyvänsä johonkin selälleen, multaista maata ja muutama puunjuuri sen olisi pitänyt olla, mutta hänestä tuo tuntui paremminkin tuhannelta miekalta, myrkytetyin terin. Raivoisa huuto kajahti ilmoille siinä samassa, sellainen eläimellinen ja liskomainen rääkäisy, missä ei tuntunut olevan ihmisyydellä sijaa enää lainkaan. Ääni sai jopa Sahafarnin jähmettymään hetkellisesti kauhusta, sen verran täynnä vihaa ja tuskaa tuo huuto oli. Ja sitten ääni katkesi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin, kuin veitsellä leikaten, naisen vaipuessa tiedottomuuteen.
|
|
|
Post by WhiteNoiseMonster on Oct 2, 2006 23:44:57 GMT 3
Caer, kuten Ronnykin, jäi muun joukon jälkeen toviksi paikalle katseensa kiinnittyneenä tuohon kiven lävistäneeseen miekkaan. Sen täytyi olla joillain loitsukeinoin ehostettu. Ehkä kantajansakin jossainmäärin. Rottaherra ei kuitenkaan vaikuttanut sellaiselta henkilöltä jonka kanssa palkkasoturi olisi halunnut alkaa juttusille oikeastaan mistään, ellei sitten ollut välttämätön pakko.
Pyörittäen mielessään ajatusta hyökkäyksen viivästymisestä ja rialpäällikön hieman arvoituksellisesta tavasta pitää rosvojoukkoa jännityksessä, asteli palkkasoturikin vihdoin muiden rosvojen perään joutuen ottamaan muutamia juoksuaskelia ehtiäkseen noiden mukaan kauemmas epämiellyttävistä rotista. "Nyt ei sitten voida edes vierailla pusikossa oloa keventämässä tarvimatta pelätä uusia liittolaisiamme...", totesi palkkasoturi hieman enemmän ehkä huvittuneeseen kuin närkästyneeseen sävyyn noiden päästessä kuuloetäisyyden ulkopuolelle rialeista. Kyllä miehellä huumoria riittäisi, tiettyyn pisteeseen asti. Vielä tässä ei ketään oltu tapettu turhaan, ainakaan tuon tietäen. Tuleva taistelu rottien rinnalla epäilytti varmasti muitakin, mutta hermoileminen ei välttämättä parantaisi asioita nyt.
Caerin mietteet, kuten ehkä joidenkin muidenkin, keskeytyivät äkkiä kummallisen kiljaisun päästessä ilmoille etäämpää, eilen illalla saapuneen kaksikon suunnasta. Näiden nykyisestä olinpaikasta Caer ei ollut pitänyt kirjaa, eikä ääni kuulostanut kummemmalta, kuin jonkun kummallisen eläimen aikaansaamalta. Kenties rottaväellä oli jotain tekemistä asian kanssa. He tuntuivat muutenkin olevan mieltyneitä väkivaltaan, tai ainakin sillä uhkaamiseen. Liekö joku eläin joutunut uhriksi?
Asia tuntui kuitenkin siinä määrin kummalliselta, että tuo vilkuili hetken ympärilleen, josko joku olisi aikeissa tehdä asian suhteen jotain. "Haluaisiko joku liittyä iloiseen seuraani ja ottaa selville, mistä tuo ääni tuli?", kysyi soturi sitten ryövärijoukolta puolivakavaan sävyyn noita kysyvästi hetken silmäillen. Kaiketi rottapäällikön kehotusta olisi noudatettava.
|
|
|
Post by submarine on Oct 3, 2006 8:36:40 GMT 3
Stileassseal oli tyytyväinen. Hän oli tyytyväinen tähän odotukseen, joka sai kiristelemään hampaitaan ja haluamaan tappaa jokaisen. Jos ihmiset olisivat osanneet tulkita rialeiden ilmeitä, olisi rialherran vastine ollut tällä hetkellä mielipuolinen, hampaat paljastava, raivoisa irvistys. Rialit tietenkin tunsivat, ja pyrkivät ehdottomasti pysymään missä tahansa muualla, kuin herransa näköpiirissä. Tämä oli niin lähellä hulluutta, kuin rikkoutumatta saattoi olla. Tai oikeastaan, niin yli hulluuden, kuin hallitusti kykeni olemaan. Kyllä, hän oli tyytyväinen tähän. Hän oli tyytyväinen pelkoon, sotilaistaan uhkuvaan raivoon, omaan voimaansa, tähän odotukseen, pikaiseen valloitukseen. Odotus ajoi häntä hulluksi, ja hän oli tyytyväinen siihenkin! Hän odotti hetkeä, jona kaikkien sotilaiden arvossa pitämä sankari astuisi esiin, ase ilmaa viistäen. Hän odotti hetkeä, jona sotilaat näkisivät parhaimpiensa murskautuvan maahan. Hän odotti hetkeä, jona vastustajat vihdoin panikoisivat, jähmettyisivät aloilleen pelosta tai ryntäisivät huutaen pakoon, unohtaen kaiken muun. Hän odotti hetkeä, jona vastapuolen johtaja kaatuisi. Ja hän odotti hetkeä, jonpa parhaimmistosta tulisi hänen ateriansa.
Stileassseal seurasi, kuinka kaksi rialia lopulta antoi periksi paineelle takertui kiinni toisiinsa ja alkoi taistella valtavassa huumassa. Ne pieksivät, potkivat, purivat, hakkasivat, potkivat, repivät, raastoivat, karjuivat, sähisivät. Loppujen lopuksi, kun tuli kuoliniskun aika, rialherra tarrasi voittajaa niskasta pyöritti sitä sokaisevalla vauhdilla ympäri ja paiskasi menemään. Muutamaa minuuttia myöhemmin "voittaja" lopulta kykeni nousemaan takaisin jaloilleen, kaatui ja yritti nousta uudelleen. Rialherra oli tyytyväinen tähänkin.
Tämän tyytyväisyyttä ei yhtään vähentänyt sekään, kun hänelle kerrottiin lastin liikkuvan oletettua nopeammin, ja olevan täällä jo muutamassa tunnissa. Ja Stileassseal oli valtavan tyytyväinen, kun hänen askeleidensa tielle osui eräs viimeisistä hiisistä. Otus ei ehtinyt edes tajuta mitään, kun sen lantioon osui valtava, teräkseen verhottu jalka voimalla, joka sinkosi luisevan olennon valehtelematta kymmenen metriä eteenpäin ja tuhosi jokaisen luun vyötärön alapuolelta. Rampautunut hiisi yritti ryömiä pakoon, kiljuen kaiken aikaa kauhusta ja kivusta. Pian siihen kuitenkin tarttui rialherran valtava koura, joka kohotti hiiden ilman vaikeuksia ylös. Ja viimeinen asia, jonka se näki, oli valtava, puukkomaisten hampaiden täyttämä kita.
Rialherra viskasi välinpitämättömästi jäljelle jääneen, melkoisen pienen osan hiittä maahan, ja jatkoi suupielet verta tihkuen kävelyään.
|
|
|
Post by ninyfa on Oct 3, 2006 13:58:16 GMT 3
Palattuaan telttojen ja makuupussien äärelle Karl istahti maahan. Hevosmies ja tämän seurassa matkaava nainen loittonivat muusta porukasta ja katosivat metsään. Karl mietiskeli naista. Tämän ympärillä huokui suoraan sanottuna paha haju, niin kuin nainen kantaisi mukanaan jotain mätänevää lihaa. Eikä naisen reagointi rottien johtajan sanoihin ollut ihan ihmismäinen. Olivatko he jo toisen kerran lyhyen ajan sisällä törmänneet johonkin, mikä ei ollut ihminen? Tämä alkoi olla jo liikaa.
Ryövärit palailivat päällikkönsä perässä leiriin naureskellen palkkasoturin sanoille. Jotkut käärivät valmiiksi pakkaamansa makuupussit uudelleen auki. Ei ollut mitään kiirettä valmistautua lähtöön. Pian lähes kaikki istuivat aloilleen ja valmistautuivat kuluttamaan aikaansa miten parhaiten taisivat. Vain Ronny jäi seisomaan hieman kauemmaksi muista.
Hetken kuluttua metsästä kuuluva rääkäisy, joka kuitenkin loppui lyhyeen, sai ryöväreihin liikettä, moni nousi seisomaan ja veti aseensa esiin. Karl istui tyynenä maassa kuin moinen huuto olisi maailman luonnollisin asia ja mutisi: "Voihan perhana." Ryövärit rauhoittuivat suhteellisen nopeasti huomatessaan, että päällikkö otti tilanteen varsin rauhallisesti ja aseet sujahtivat takaisin tuppiin. Hämmentyneinä ja pelokkainakin he katselivat vuoroin metsään, vuoroin rottien suuntaan.
Ronny, joka oli seisoskellut hieman sivummalla, huudahti Caerille: "Minä tulen kanssasi! Tuu perässä!" Ripein askelin, kuin olisi vain odottanut tilaisuutta saada hieman liikuntaa, punatukkainen ryöväri lähti edeltä menemään metsää kohti välittämättä siitä, että rotat saattaisivat käsittää tämän käskyn uhmaamiseksi. Hän sukelsi metsään suunnilleen siinä kohdassa, mistä nainen ja mies olivat aiemmin menneet ja toivoi osuvansa näin samalle kulkureitille heidän kanssaan. Ronny oli varma, että huuto liittyi jollakin tapaa noihin kahteen muukalaiseen.
|
|
|
Post by zube on Oct 9, 2006 11:14:31 GMT 3
Meni hetki ennen kuin Sahafarn tajusi havahtua järkytyksestään. Hän ei ollut tainnut koskaan myöntää itselleen aivan tosissaan, että nainen oli muuttumassa. Mutta kuullessaan tuon rääkäisyn, josta ei enää erottanut ihmistä lainkaan, hänen täytyi herätä todellisuuteen. Miehen oli kyllä pakko ihmetellä itseään, sitä kuinka kauan hän oli pystynyt vähättelemään asiaa ja kieltämään itseltään jopa silmin nähtävät muutokset. Enää niitä oli vaikea torjua, kun hän näki kaiken edessään kuin uusin silmin.
Dragomir makasi maassa elottomana, sairaankalpean ihonsa ja syvälle kuoppiinsa painuneiden silmiensä takia nainen näytti todellakin kuin kuolleelta. Muttei hän ollut, hengitys kuului korisevana heikoista keuhkoista, vaikka naisen rintakehä tuskin liikahteli. Sahafarn saattoi jopa nähdä levollisuutta noissa tiedottomissa kasvoissa, niistä puuttui vääristynyt ilme ja viha, johon mies oli jo melkeinpä tottunut. Ja nyt nähdessään valtijattarensa taas rauhallisen ilmeettömänä, murheettomana, näky lähes liikutti häntä.
Muttei mies ehtinyt kauaa siinä herkistellä, kun taustalta, tarkalleen leirin suunnalta, alkoi kuulua rasahtelua ja askeleita. Sahafarn katsahti taakseen, hahmottaen puiden lomassa miehen, ja hetken päästä toisenkin. Nuo olivat niitä ryöväreitä luultavimmin, ja Sahafarn oli siitä vain helpottunut. Hän ei halunnut asioida rottien kanssa enemmän kuin oli välttämätöntä. Mies epäili, että aivan kaikki tämän leirin rialit eivät edes ihmiskieltä ymmärtäneet, ja Sahafarn jätti mieluummin noiden mieletkin rauhaan.
Nopeasti mies kumartui valtijattarensa puoleen, nostaen naisen ensin istumaan ja sitten miehen kannattelemana ylös seisomaan. Eihän se näyttäisi lupaavalta ryöväreiden silmissä, jos nainen makaisi kuolleen näköisenä maassa, varsinkaan tuon äskeisen rääkäisyn jälkeen. Sahafarn nosti naisen käsivarsilleen, kääntyen sitten takaisin leiriin päin. Noille ryöväreille, joihin Caer edelleen näytti kuuluvan Sahafarnin mukaan, nyökättiin ystävällisesti hymyillen, vaikka tilanne olikin hieman kiusallinen. Sahafarn ei keksinyt mitään luontevaa sanottavaa. Eikä hän nähnyt velvollisuudekseen selvittää tilannetta tarkemmin, ellei sitä ensin vaadittu. Dragomir nuokkui tajuttomana miehen kantaessa häntä takaisin leiriinpäin. Huppu oli valahtanut naisen kaatuessa alas päästä, eikä Sahafarn ollut huomioinut laittaa sitä takaisin. Vasta nyt kävellessään ryöväreitä kohti ja ohitse leiriin päin, mies ehkä huomasi noiden katseista, että hänen olisi sittenkin kannattanut huolehtia tuosta pikkuseikasta. Naisen hiukset, kummasti violetilta näyttävät, oli letitetty päätä myöten seitsemälle letille, jotka ulottuivat vain niskaan asti. Otsaa ei ollut suojaamassa mikään, joten saattoi aivan helposti havaita, kuinka naisen ohimoilta näytti kohoavan pienet sarvenalut. Tällä hetkellä ne tosin näyttivät enemmänkin epämuodostumilta, ehkä olivatkin. Läheltä katsottuna pystyi erottamaan, kuinka iho otsalla oli muuttunut suomujen kaltaiseksi, ja hieman sinertäväksi, kuin jollain liskolla. Sama muutos jatkui niskassa vielä selvemmin, jossa saattoi erottaa aivan selvästi violettia suomupeitettä, ja muutama luinen piikki.
|
|
|
Post by WhiteNoiseMonster on Oct 9, 2006 22:12:56 GMT 3
Caer ei ollut odottanut kenenkään lähtevän aivan näin tuli hännän alla, mutta toisaalta ei hän ollut tilannetta muiden kannalta ehtinyt kovinkaan paljoa mietiskelemään. Kiireesti tuo sitten lähti harppomaan raskaassa varustuksessaan, ettei punatukkainen mies tyystin ehtisi kadota näköpiiristä. Liikuntahan tekisi ihan verryttelymielessäkin varmasti hyvää taistelua ajatellen...
Palkkasoturi saapui tapahtumapaikalle raskaiden rusahdusten saattelemana. Herkkäkorvaisimman, tai muuten vaan metsän hiljaisista äänistä pitävän mielestä olisi ehkä kuulostanut siltä, kuin maaemo olisi itse parahdellut tuskasta taisteluvarustuksessa paikalle tarpovan soturin alla. Matka ei ollut kovin pitkä, mutta kyseisessä varustuksessa se uuvutti nopeasti. Nuorukainen oli kuitenkin hyväkuntoinen.
Nainen makasi maassa, matkakumppaninsa edessä. Oliko mies päästänyt naisen päiviltä? Ei kai tämä sellaista kuitenkaan voi olla. "Mitä tapahtui? Onko hän kunnossa?", uteli tuo hieman huolestuneen oloisena astuen nyt rauhallisesti askeleen edespäin nähdäkseen paremmin maahan vajonneen naisen. Naisessa oli joitain outoja asioita, jotka soturi pisti merkille naisen matkakumppanin nostaessa tuota pystyyn. Nainen näytti kaiken lisäksi huonokuntoiselta. Caer kavahti vaistomaisesti hieman taaemmas huomatessaan tuon naisesta lähtöisin olevan omituisen hajun.
Hajun, ja muiden oudon oloisten asioiden ihmetteleminen sai kuitenkin hetkeksi väistyä mielestä palkkasoturin vilkuillessa hermostuneena rottien leirin puoleen. He saattaisivat ehkä havaita tilanteessa joitain syitä käyttää tarpeetonta väkivaltaa ties ketä kohtaan, tai muuten vain villiintyä. Nuorukainen päätti palata ryövärileiriin naista kantavan miehen perässä kaiken varalta.
(( keksin tuon hajun aiemmista teksteistäsi, zube. Korjaa jos olen väärässä ))
|
|
|
Post by submarine on Oct 9, 2006 22:18:45 GMT 3
((Hmmh, minä jättäydyn pois tältä kierrokselta, ja mahdollisesti seuraavaltakin, jos ilmoitan siitä seuraavalla vuorollani. Rialit ovat tekemässä sitä samaa, mitä tekivät edellisissäkin viesteissä. Jos jollain on niille asiaa, palaan tietenkin asiaan.))
|
|
|
Post by ninyfa on Oct 10, 2006 20:15:51 GMT 3
Nähdessään naisen ja miehen metsässä Ronnyn mieleen tulee ensimmäiseksi sama kysymys, kuin Caerillakin. Oliko tässä tapahtunut tappo? Mutta ryöväri tulee pian siihen tulokseen, että kyse oli jostain muusta. Naisen käytös oli jo aiemmin hämmästyttänyt häntä ja nyt myös hevosmiehen käytös alkoi vaikuttaa kummalliselta. Itse asiassa melkein kaikki tyypit, joihin ryöväriporukka oli viime aikoina törmännyt, olivat tavalla tai toisella kummallisia. Rotat, pahalta haiseva nainen, tämän seurassa oleva hiljainen mies. Ainoa, jota saattoi sanoa normaaliksi, oli häntä seurannut palkkasoturi, joka näytti lähtevän takaisin kohti leiriä.
Ronny vilkuilee noita kolmea ja katselee myös toiseen suuntaan. "Tuun kohta perässä", hän huikkaa sitten Caerille ja jää odottamaan, että kulkijat häviävät puiden sekaan. Heti kun on varma, että toiset eivät enää näe häntä, ryöväri lähtee juoksemaan poispäin leiristä punainen tukka heiluen. Tässä oli hänen mahdollisuutensa päästä eroon koko tästä omituisesta porukasta ja löytää itse tie aarteen äärelle. Näin sitä ei tarvitsisi jakaa kenenkään kanssa. Hieman ilkeästi virnistäen Ronny jatkaa juoksuaan, vaikka hiki nousee pintaan ja hän alkaa puuskuttaa. Jostain melko läheltä kuuluu hevosten kavioiden kopse, mutta ketään ei kuitenkaan näy.
Jonkin ajan kuluttua Ronnyn on pakko hidastaa vauhtinsa kävelyksi, mutta hän jatkaa silti sisukkaasti eteenpäin. Mielessään hän arvelee, että Myrkmeren linnakin varmaan jo lähestyy. Linnaa ryöväri ei löydä, mutta sen sijaan kalliolouhikon, jossa on ahdas, kuitenkin ihmisen mentävä, halkeama. Ympärilleen vilkuillen Ronny lähestyy vieläkin puuskuttaen tätä kalliota. Ehkäpä hän oli löytänyt jonkin oikoreitin aarteen äärelle. Peläten, että muut ryövärit, tappoaikeissa liikkuvat rotat tai jotkut vielä omituisemmat kulkijat ovat seuranneet häntä, Ronny päättää pujahtaa kallionhalkeamaan toivoen, että pääsee näin eroon mahdollisista takaa-ajajistaan. Hän näkee ihmeekseen edessään romahtaneen portin ja suunnattoman suuren liskon, arvatenkin lohikäärmeen, jäänteet. Onneksi muinainen olento on aikoja sitten heittänyt lusikkansa nurkkaan. Hetkellisestä säikähdyksestä toivuttuaan Ronny pyyhkii hikeä otsaltaan ja uskaltautuu astumaan pimeään käytävään, joka johtaa jonnekin ties minne. Ääneen vaimeasti kiroillen hän lähtee hitaasti kulkemaan käytävää pitkin liu’uttaen kättään kiviseinää pitkin, jotta pysyisi perillä siitä, mihin suuntaan hänen on mentävä.
* * *
Vaikka Karlin esimerkkiä noudattaneet ryövärit eivät olleetkaan lähteneet mihinkään, on heillä pian aivan riittävästi katseltavaa muutenkin. Hevosmies palaa leiriin kantaen käsivarsillaan naista, joka näyttää voivan huonosti. Käytöstapansa tyystin unohtaneina ryövärit kurkottelevat kaulojaan ja kuiskailevat keskenään naisen nähdessään. "Ei se ole ihminen." "Tekee kuolemaa." "Katso sen ihoa." "Onko sillä otsalla sarvet?" Karliakin kiinnostaa suuresti naisen huomiota herättävä ulkomuoto, joka nyt on melko selvästi kaikkien nähtävillä. Hän luo vakavia katseita ryöväreihinsä ja saa vähitellen nämä hiljenemään. Kukaan ryöväreistä ei kuitenkaan tohdi tulla lähemmäksi tuota pientä kulkuetta, vaan heidän annetaan kulkea rauhassa. Monet katselevat myöskin palkkasoturia. Ehkä tällä olisi heille jotain mielenkiintoista kerrottavaa.
Karl nousee äkkiä seisomaan ja viittaa kädellään. Ryöväreiden mielenkiinto suuntautuu päällikön osoittamaan suuntaan. "Onko siellä ratsastajia?" Mike kysyy päälliköltään, joka katselee leirin reunamille. "Taitaa olla. Mutta saavat tulla lähemmäksi, ennen kuin voi sanoa mitään varmaa. Nyt joka iikka varoo ottamasta aseita esiin ja keskittyy tarkkailemaan tilannetta. Vahtikaa rottia, ne eivät varmaan tule pitämään tästä uudesta tilanteesta, tuli tuolta sitten keitä tahansa", Karl mutisee. "Ja missä on Ronny?" vaaleatukkainen Kate kysyy ympärilleen vilkuillen. Muut ryövärit kohauttelevat olkapäitään, ja Karlin otsa rypistyy.
((Ronny häipyy porukasta kohti uusia seikkailuja (Muut ulkopuoliset alueet -> 4. käytävä).))
|
|
|
Post by zube on Oct 10, 2006 23:13:54 GMT 3
Sahafarn ei todellakaan voinut sanoa tuntevansa oloaan luontevaksi kantaessaan valtijatartaan takaisin leiriin. Nainen makasi elottomana hänen käsivarsillaan, ja kieltämättä tuon pistävän hajun takia olisi voinut vaikka vannoa miehen kantavan mukanaan montaa päivää vanhaa, mätänevää ruumista. Ainoastaan erona oli se, ettei ruumis ollut kangistunut. Eikä tilanteen vaivaituneisuutta lainkaan helpottanut se, että mies huomasi olevansa useiden tarkkaavaisten katseiden kohteena. Häntä ei varmaankaan tämän jälkeen otettaisi niin luottavaisin mielin vastaan ryöväreiden keskuudessa. Sahafarn tiesi, että hänen valtijattarensa ei välittäisi asiasta tuon taivaallista, mutta mies itse olisi mieluummin pitänyt hyvät suhteet liittolaisiinsa.
"Hän on vain väsynyt matkasta. Ma uskon, että hän kaipaa vain unta, ja on jo huomenna kunnossa." Mies vastasi silti mahdollisimman kohteliaasti Caerille. Tosin Sahafarn tiesi, etteivät hänen sanansa vakuuttaisi ketään, vaikka kuinka huolettomasti hän yrittäisikin ne ilmaista. Ei hän uskonut niihin itsekään. Vaikka Dragomir heräisikin huomiseen mennessä, ei se suinkaan tarkoittanut, että nainen pysyisi edes jalkeilla, saati sitten olisi valmis taistelemaan. Täytyi vain toivoa parasta. Mies kulki päättäväisin askelin eteenpäin, kohti omaa leiripaikkaansa. Osittain tuo päättäväisyys saattoi kyllä johtua siitä, että mies tahtoi karistaa Caerin jälkeensä, ja päästä mahdollisimman nopeasti laskemaan valtijattarensa alas. Hän ei halunnut herättää huomiota enempää kuin oli välttämätöntä. Sahafarn jätti naisen nojaamaan puunrunkoa vasten, istumaan samalla tavalla kuin nainen oli siinä ollut koko edellisyön. Huppu vedettiin Dragomirin pään suojaksi, ja tällä kertaa mies tosiaan tahtoi suojata naista myös muiden katseilta, ei vain auringonvalolta. Mutta harva enää hämääntyisi luulemaan, että nainen vain nukkui.
Sahafarn istahti valtijattarensa viereen. Hän oli tällä hetkellä kovin tiedoton siitä, mitä tehdä. Miehen olisi varmaankin pitänyt saada Dragomir virkoamaan, mutta jostain syystä hän jätti naisen mieluummin vielä pyörtyneeksi. Dragomir saattaisi olla herätessään aikasempaa arvaamattomampi. Oikeastaan Sahafarn ei edes tiennyt, sen jälkeen kun oli kuullut sen eläimellisen rääkäisyn, olisiko hänen valtijattarensa herätessään enää edes ihminen.
|
|
|
Post by WhiteNoiseMonster on Oct 10, 2006 23:54:31 GMT 3
Caer palasi takaisin ryövärileiriin, sillä ei tuolla ollut liiemmin parantajan taitoja, tai muutenkaan halua häärätä pahanhajuisen, ja kaikesta päätellen kuolemaa tekevän naisen äärellä. Olisihan se tietysti mukavaa ja inhimillistä 'hädänalaisia' ajatellen, mutta tilanne vaati keskittymistä sotatilaan.
Muiden ryöväreiden kokoontuessa ihmettelemään paikalle tuotua naista, asteli palkkasoturi päinvastaiseen suuntaan, nuotiolle päin, kunnes pysähtyi vaaleatukkaisen naisen mainittua Ronnysta. "Se punatukkainen...", mumisi palkkasoturi, jonka katse kääntyi kohti metsää josta tuo juuri tuli. "...sanoi tulevansa perästä.". Joko rotat olivat saaneet tuon miehen, tai sitten hän toimitti jotain pitkällisempää asiaa metsässä. Punapää oli kyllä aiemmin päivällä vaikuttanut hieman oudolta, hermostuneelta, mutta nuorukainen oli laskenut sen jännittyneen tilanteen piikkiin. Toisaalta ehkä ryöväri oli vain saanut tarpeekseen rotista ja nyt tuosta naisesta. Ehkä hän oli katsonut parhaaksi mahdollisuudeksi elossapysymisen kannalta luikkia tiehensä. Ei mikään mahdoton ajatus. Caer oli itsekin ajatellut häipyä paikalta eläimelliset liittolaisensa nähtyään, mutta olipa kuitenkin päättänyt jäädä.
"Pitäisikö asia tarkistaa?", tuo vielä kysyi Karlilta valmistautuen ravaamaan takaisin metsikköön etsimään puuttuvaa miestä. Metsän ja leirin välin sahaaminen vaikuttaisi ehkä vähän hölmöltä, mutta jos joku päättäisi, että punapää olisi vaarassa, niin kai se sitten pitäisi varmistaa pikaisesti.
|
|
|
Post by ninyfa on Oct 11, 2006 18:10:08 GMT 3
Ryöväripäällikköä harmitti suuresti, että hevosilla saapunut lähetystö oli jäänyt niin kauaksi. Hänellä ei ollut mitään mahdollisuuksia yrittää täältä käsin seurata tuota keskustelua, joka sentään koski läheisesti ryöväreitäkin. Sikäli kun nyt saattoi olettaa, että ratsastajat olivat tulleet neuvottelemaan mahdollisesta taistelun välttämisestä. Tosin oli hieman vaikea kuvitella, että taisteluhullut rotat niin vain luopuisivat koko sotaretkestä ja lähtisivät kotiin. No, mitä tahansa saattoi tapahtua.
"Ehkä parempi, ettei lähdetä Ronnyn perään, ainakaan nyt. Jatkuva juoksentelu metsän suuntaan voi saada rotat käsittämään koko jutun aivan väärin, vaikka ne tähän mennessä ovatkin ottaneet rauhallisesti. Toivon mukaan Ronny tulee sieltä piankin. Tai sitten...", Karl jätti lauseen kesken ajatellen, että punatukkainen ryöväri oli hyvinkin saattanut törmätä metsässä johonkin vartiota pitävään rottaan. Silloin hänen kohtalonsa tuskin jäi epäselväksi. Puhuessaan Karl katseli hyväksyvästi nuorta palkkasoturia. Toinen oli jälleen osoittanut rehtiä meininkiä ja joukkuehenkeä huolehtiessaan yhden ryövärin kohtalosta.
Ryövärit kokoontuivat jälleen päällikkönsä ympärille jättäen hevosmiehen ja tämän seuralaisen lopulta rauhaan uteliailta katseiltaan. "Mitä siellä metsässä oikein tapahtui? Noituiko tuo hevosmies naisen tuohon kuntoon?" vaaleatukkainen Kate kysyi Caerilta. Näytti siltä, että muutkin ryövärit olivat kiinnostuneita kuulemaan, mitä oikein oli tapahtunut ja monta uteliasta silmäparia kohdistui nyt palkkasoturiin vastausta odottaen. Karl hymyili ryöväreidensä innostukselle, mutta häntä itseään kiinnosti kyllä enemmän saattue ja sen elkeet. Mike huomasi päällikkönsä katseen suuntautuvan jälleen leirin laidalle ja kysyi: "Pitäisikö sinne mennä jonkun kuuntelemaan?" Karl pudisti kuitenkin päätään: "Odotetaan nyt vielä. Ettei tule mitään väärinkäsityksiä."
|
|
|
Post by submarine on Oct 11, 2006 19:57:53 GMT 3
((Noniih, tällä kertaa vastaankin sitten. Stileasssealhan tosiaan on siellä toisessa pelissä nyt.))
Stileasssealin lähdettyä rialeiden leirissä vaikutti olevan vieläpä hieman turvattomampaa, kuin äsken. Nyt ilman johtajaa suurin osa rotista näytti siltä, että saattaisi hetkenä minä hyvänsä räjähtää verenhimostaan ja koettaa tappaa kaiken, mitä ympäriltä löytyi. Mutta ainakin vielä se, että tämä oli lähettyvillä, piteli niitä aloillaan. Mutta ei välttämättä loputtomiin. Samaan aikaan äskettäin -tosin hyvin monen tahon tietämättä- vakoilijana toiminut rial tarkasteli sitä alkavaa sekasortoa, jonka tiesi aivan varmasti tulevan. Tämä vain seisoi aloillaan, tekemättä oikeastaan vielä mitään. Stileassseal ei ilmeisesti välittänyt paskaakaan, mitä rialeista tulisi jäämään jäljelle -tai kenestäkään muustakaan... Ja ihmisilläkin oli menossa jokin tilanne. Mutta häntä itseään ei huvittanut nähdä, kuinka joutuisi paremmaksi maaliksi joukon harvetessa. Asialle tuli tehdä jotakin, hyvin nopeasti.
Tottuneena tavalliseen tapaan saada lisää valtaa rial asteli suurimman -ja selvästi eniten toisille mahtailevan- lajitoverinsa luokse ja kopautti tätä olkaan. Toinen pyörähti ympäri kuin vieteri -ja takaisin saadessaan asiat omiin käsiinsä ottaneen rotan nyrkistä päänsivuunsa. Isku tuli lujaa ja osui tarkasti, uhri ehti juuri ja juuri vinkaista, ennenkuin lyyhistyi maahan. Toinen veti samaan aikaan esiin lyhyen, käyrän miekan, jota piteli varsin uhkaavasti edessään. "Ja nyt te perkeleen saastat kuuntelette", se sihisi muille rialeille. "Jos jotakuta huvittaa vielä riehua, niin se saa terästä sisustensa seuraksi." Yksikään rialeista ei näyttänyt haluavan kokeilla uhkauksen todenperäisyyttä -ainakaan, ennenkuin loputkin päättäisivät tehdä saman.
Tilanne olisi voinut kehittyä hyvin huonoon suuntaan -ainakin jokaisen rialin kannalta, kunnes yhtäkkiä jotakin odottamatonta tapahtui. Sieltä, mistä sotajoukkokin oli tullut, vyöryivät esiin vankkurit -ja toiset -ja vieläpä kolmannetkin! Niitä näyttivät vetävän lehmäntapaiset olennot, ja ohjaavan muutama rial ruoskien kanssa. Lastit oli peitetty tummilla kankailla. Eräällä ohjaajanpenkillä istui rialin vieressä myöskin jokin suunnilleen samanmittainen, kaapuun ja huppuun verhoutunut olento, joka saattoi vallan hyvin olla myös rial. Pian kaikki kolme vankkuria ajoivat eräänlaiseen puolikaareen, ja jokainen rial jäi tuijottamaan toista.
|
|
|
Post by zube on Oct 13, 2006 14:27:24 GMT 3
Leirissä alkoi tunnelma muuttua yhtäkkiä hyvin levottomaksi. Sahafarn tajusi vasta hetkisen tilannetta tarkkailtuaan, että rialherra oli kadonnut tavalliselta vahtipaikaltaan. Eikä rottajohtajaa näkynyt muuallakaan leirissä. Mies suuntasi ihmettelevän katseensa ryövärileiriin päin. Sielläkin huomio näytti siirtyneen Sahafarnista ja naisesta muualle, kauemmas metsikköön. Mutta Sahafarnin katsoessa samaiseen suuntaan, hän ei pystynyt hahmottamaan mitään erityistä. Ehkä jos mies olisi liikkunut muutamankin metrin lähemmäs, hän olisi saattanut nähdä puiden lomasta mitä oli meneillään, mutta mies ei mielellään enää jättänyt valtijatartaan yksin. Eikä ryövärileirissäkään kukaan näyttänyt tekevän lähtöä, joten parasta oli kai odottaa paikallaan.
Rialit näyttivät nyt arvaamattomilta, koska Sahafarn huomasi selvästi, että johtajan puuttuminen oli tehnyt ne villeiksi. Eikä mennytkään sitten kuin lyhyt hetki, kun mies jo saattoi nähdä kuinka yksi rialeista otti komennon omiin käsiinsä, tai haastoi riitaa, kauempaa miehen oli vaikea sanoa mitä oli tapahtumassa. Jotain asetta siellä kuitenkin jo heiluteltiin, ja yksi rialeista iskettiin maahan. Mies kohottautui valppaampaan asentoon istuessaan, tarkkaillen tilannetta nyt tiiviisti. Katse käväisi miekassa, joka odotti edelleen huotrassaan ratsun kyljellä. Sahafarn halusi varautua hyvissä ajoin, jos alkoi näyttämään siltä, että rialit ajautuisivat kunnon tappeluun, tai päättäisivät yllättäen käydä muukalaisten kimppuun.
Ja sitten, kaikkien onneksi tai ei, jostain vyöryivät leiriin nuo vankkurit. Mies oli ollut jo sen verran varuillaan ja valppaana, ettei hänen olemuksensa nyt paljoa muuttunut, ainoastaan pää kääntyi vankkureiden suuntaan. Ne vaikuttivat suorastaan uhkaavilta, tummilla kankailla peitettyinä, koska lastin sisältöä ei tällöin voinut kuin vain arvailla. Sahafarn aavisteli lastin olevan jotain sotakalustoa, mutta mies ei pystynyt päättelemään mitään sen tarkempaa vankkureiden muodosta. Lähemmäksi hän ei edes harkinnut menevänsä. Sahafarn jäi tarkkailemaan tuota kaapuun pukeutunutta hahmoa, joka kieltämättä erottui pukeutumisellaan kaikista ympärillä olevista rialeista. Ehkä Sahafarn joutuisi vielä myöhemmin pettymään ja myöntämään erehtyneensä, mutta tällä hetkellä hän tunsi olevansa helpottunut siitä, että paikalle oli ilmaantunut viimeinkin joku 'rial', joka ei näyttänyt olevan täynnä pelkkää lihasta, terästä ja raivoa.
|
|
|
Post by submarine on Oct 13, 2006 22:43:37 GMT 3
((Hmmh, kun nyt kerran rialeiden tapahtumat eivät ole suorassa kytköksessä muihin, ja ajattelin hieman nopeuttaa hommaa, niin jatkan tähän nyt sitten jo ennen omaa vuoroani.))
Miekkaa pitelevä rial -kuten jokainen muukin rotta tällä hetkellä- tarkkaili silmä kovana kaikkia kolmea vankkuria, vaikka jokainen tiedosti, ainakin jollakin tasolla, syyn niiden ilmestymiseen. Mutta, kuten moni rotta oli todennut, varomaton rial oli kuollut rial. Se, että lastit olivat omia, ei juurikaan rauhoittanut yhtäkään. Kaapuun pukeutunut hahmo tarkasteli ajajanpukiltaan tätä joukkoa. Hah, pelkkää saamatonta saastaa. Toista olisi, kun hän ottaisi komennon, tai ainakin manipuloisi sen järkijättöisen hullun omiin tarkoituksiinsa. Silloin alkaisi tapahtua, ja nopeasti alkaisikin! Kun nämä lastit saataisiin käyttöön, vaivaisten ihmisten linna murenisi kivi kiveltä! Ja kun hän palaisi, tämän niin "mahtavan" rialherran pään kanssa, kunnioitusta tulisi välittömästi! Tämä ei ollut edes vaikeaa, kuin olisi tappanut vastasyntyneitä poikasia!
Muutama, ilmeisesti orjan asemassa oleva rial oli jo vetämässä kankaita peittämästä vankkureita, kun lyhyt hahmo puoliksi loikkasi, puoliksi astui alas vankkureilta, melkein kompastui omaan helmaansa ja potkaisi vihaisesti ärjähtäen tarpeeksi lähelle sattunutta luisevaa rottaa. "Perkeleen idiootit! Nopeammin, ei tässä ole yhtään liikaa aikaa! Ja VAROKAA sen viimeisen lastin kanssa, jos se vahingoittuu, minä paistan teidät omassa rasvassanne", hahmo raivosi rialinkielellä palvelijoilleen. Kuulijat ryhtyivät hetimiten entistä kovempiin ponnistuksiin. Pian kävi selväksi, että lastit olivat jotakin melko epätavallista: puuta ja terästä, selvästi kaikki yhteenkuuluvia osia. Lisäksi suureen osaan oli kaiverrettu nyt sammuneita, monimutkaisia riimukuvioita. Oli kokonaisuus, mitä oli, se ei varmaankaan tulisi olemaan mitään mukavaa. Viimeisten vankkureiden lasti oli kuitenkin näiden osien lisäksi jotakin aivan muuta -valtava häkki. Nyt, kun valoa näkyi sinne, sisälläolija alkoi tempoia, riuhtoa ja yksinkertaisesti hakata kaltereitaan kaikin voimin. Kyseessä oli rial, tai ainakin jokin, jossa oli suuri osa rialia. Toinen puoli saattoi olla mahdollisesti jotakin peikontapaista. Se oli hieman gorillamainen, erittäin vahvarakenteinen ja painoi varmaankin toistasataa kiloa. Pelkkää lihasta ja jännettä koko peto. Suhteettoman suuret, valtaviin kynsiin päättyvät kourat takoivat teräskaltereita voimalla, joka olisi saanut heikomman metallin taipumaan. Jokainen orja, joka oli sattunut ahertamaan juuri näiden vankkureiden kanssa, ryntäsi kauemmas olennon paljastuessa. Tätä vastoin vielä piilossa oleva hahmo asteli pelottomasti eteenpäin. nyt sen toisessa kädessä oli nahkaruoska.
"Perkeleen pikkupeto, tottele!" tämä kirkui, osoittaen melkoista raivoa aivan yhtäkkiä. Samaan aikaan hahmo läimi häkkiä ruoskallaan. Tämä sai, yllättävää kyllä, sisällä olevan pedon rauhoittumaan -ainakin hieman. Ohimennen saattoi huomata, että sen kaulassa oli vankka teräspanta, josta kulki kettinki kaltereiden ulkopuolelle. Hahmo tarrasi arkailematta siihen, ja iski sitten yllättäen jotakin orjista aivan jalkoihin ruoskallaan. "Avaa se salpa! Nyt!" Alentuva rial näytti siltä, että koetti parhaansa mukaan etsiä jotakin pakokeinoa. Kärsimättömästi hahmo teki taidokkaan ranneliikkeen, joka sai ruoskan takertumaan uhrin kaulan ympärille. Hetken aikaa se jaksoi kynsiä käsittämättömän sitkeää nahkaa, ennenkuin luhistui hapenpuutteesta. Toinen ranneliike sai ruoskan hellittämään. "Ja haluaako joku muu kieltäytyä? Sinä siinä! Avaa se!" hahmo komensi, osoittaen toista orjaa paksusti hansikoidulla kädellään. Hitaasti, haluten varmasti kaikkea muuta, rial alkoi hivuttautua häkkiä kohti ja tarttui salpaan. Heti, kun se vedettiin sivuun, koko ovi näytti räjähtävän -se todella lensi saranoiltaan pedon paiskatessa sen auki. Orja ehti juuri tajuta lentävänsä puoliksi tajuttomana ilman halki, ennenkuin tömähti maahan ja menetti viimeisetkin ymmärryksensä rippeet. Muutama ruoskanisku lisää palautti olentoa taas ruotuun.
Hahmo -pidellen nyt petoaan kuin mitäkin koiraa- asteli sitten, selvästi ylemmän elkein, muiden eteen. Pian tämä, ja äsken jotakin järjestystä aikaansaanut rial olivat alkaneet keskustella, lähestulkoon rauhallisesti. Samaan aikaan orjat purkivat yhä lastia, keräten sitä ilmeisesti parhaansa mukaan lajiteltuihin pinoihin
|
|