|
Post by WhiteNoiseMonster on Sept 15, 2006 20:46:09 GMT 3
Caer seurasi myös ainoaa asiaa, missä seuraamista oli, eli kahden hahmon saapumista leiriä kohti. Sama hevosmies, joka oli käynyt aikaisemmin rottien leirissä, tuli nyt ryövärileiriä kohti mukanaan toinenkin henkilö. Lisää liittolaisia?
Vartiovuoroja siis pidettiin. Oikeastaan se oli itsestäänselvää, mikäli pitäisi nukkua. "Nuku sitten kauneusunet minunkin puolestani... Minusta tuntuu etten hyötyisi sellaisista pärstävärkkiäni ajatellen.", lausahti Caer hyvin pienesti hymyillen naiselle, joka oli hänelle puhunut. Kyllä häntä väsytti, mutta olisi kai parempi tehdä jotain koko joukon eteen, jos aikoi hyötyä joukon osana olemisesta. Palkkasoturi asettui sitten pitkälleen reppuunsa osittain nojaten, ja seurasi tuon vieraan miehen saapumista leiriä kohti.
Vai halusi tuo vettä. Hänellä itsellään oli sitä vajaa leilillinen, se tosin oli aika iso leili, joten pienen määrän tuo ehkä voisi luovuttaa, mikäli se vähääkään vaikuttaisi taistelujen sujumiseen. Ainahan vettä jostain olisi löydyttävä lisääkin... Viimeistään huomenna. "Minulla on hieman vettä.", mainitsi mies tulijalle kaivaen samalla leilinsä esille jakaakseen omansa tulijan kanssa. Mistä lie moinen ystävällismielinen ajatus vallannut soturin mielen.
|
|
|
Post by ninyfa on Sept 16, 2006 20:13:48 GMT 3
Vaaleatukkainen ryövärinainen hymyili Caerille nuotiotulen loimussa ja pujahti sitten omaan makuupussiinsa. Pian ryöväreitä oli hereillä enää Karl ja hänen lähin luottomiehensä Mike, joka istui nuotion lähellä vanha ja hieman pahalta tuoksahtava viltti harteillaan otettuaan sovitusti ensimmäisen vahtivuoron. Miken takkuinen tumma tukka roikkui melkein hänen silmillään, mutta tuo heitti sen kädellään pois naamaltaan ratsain saapuneen miehen tullessa heidän leiriinsä leiliä heilutellen.
Karl pani tyytyväisenä merkille, että palkkasoturi noinkin nopeasti tarjosi ventovieraalle vettä. Ei tainnut olla mikään turha nuorukainen tuo. Itsekin hän viittasi kädellään nuotion lähellä nököttävään suurehkoon vesileiliin, joka oli periaatteessa aina täynnä, kunhan vettä vain oli löydetty, sillä ryöväreiden oli tapana pitää sitä yhteisenä vesivarastona, josta jokainen sai täyttää leilinsä. Kun leili alkoi tyhjentyä, viimeisen velvollisuutena oli hankkia siihen uutta vettä. Tällä hetkellä leili oli vielä melko täynnä, sillä se oli täytetty aiemmin ryöväreiden pysähtyessä ja odotellessaan päällikköään palaavaksi, kun tämä oli lähtenyt rotan perään.
"Iltaa vaan sinullekin hevosmies. Tuostakin voi ottaa, jos siltä tuntuu", ryöväripäällikkö vastaa miehelle leiliin viitaten. Toinen vaikutti reippaalta, ellei suorastaan rempseältä ja hyväntuuliselta, vaikka oli varmaan itsekin hieman ymmällään siitä, millaiseen porukkaan oli törmännyt. Karlista tuntui, että sotaan oli lähdössä ihan kunnon väkeä, jos laski rotat pois joukosta, sillä sekä palkkasoturi Caer että toistaiseksi nimetön hevosmies vaikuttivat rehdeiltä tyypeiltä. Ratsumiehen seurassa olevasta naisesta hän ei vielä voinut sanoa mitään, mutta epäili, että tämä voisi olla enemmänkin riippakivi kuin hyödyllinen aseveli. Ei sillä, etteikö naisista muka olisi ollut hyötyä. Olihan ryövärijoukossakin reippaita naisia, jotka rosvosivat siinä missä miehetkin. Mutta vieraan mukana tullut nainen vaikutti hieman erilaiselta, ei tosiaankaan miltään soturilta.
Mike lisäsi nuotioon muutaman tikun ja ne räiskähtelivät iloisesti. Ääni katkaisi Karlin mietteet ja hän asteli ryövärinsä luokse asettuen istumaan. Ryöväripäällikkö heitti itsekin villaviltin jalkojensa peitoksi ja asettui mukavaan asentoon.
|
|
|
Post by submarine on Sept 17, 2006 12:44:48 GMT 3
Rotta kuunteli huppunsa suojista puhetta, jonka joutui toteamaan melko yhdentekeväksi. Ainakaan vielä näistä ryöväreistä ei ilmennyt minkäänlaista petturuutta, eikä siis rahaa hänelle... Vaikuttivat vain olevan kiinnostuneita selviämään itse tästä kaikesta hengissä. Olihan tietenkin mahdollista, että nämä silti aikoivat jotain, mutta rial ei oikein uskonut sitä. Oikeastaan, jos siltä kysyttiin, tämä kaikki vaikutti hieman turhalta. Tietenkin tästä sai hyvän palkkion, mutta oliko tässä silti mitään järkeä. Hän katsoisi kyllä mielihyvin, kuinka ihmisiä revittiin kappaleiksi, mutta ei tosiaankaan halunnut joutua lähitaisteluun kenenkään kanssa. Paljon mieluummin rial olisi ollut vieläkin vuoren sisässä, hyödyntämässä kykyjään heikompiin, ei järjettömällä sotaretkellä joitakin sileäihoisia vastaan. Mutta Stileasssealille ei sanottu "ei"...
Ohimennen vakoileva rial huomasi -rialeilla on lähestulkoon yhtä hyvä pimeä-, kuin päivänäkökin-, kuinka yksi tämän lajikumppaneista näytti olevan kauempana kahden vaiheilla, aikoisiko yrittää tappaa hevosmiehen mukana tulleen naisen vaiko ei. Pohdinta oli helppo päätellä aivan siitä, että tämä katsoi siihen suuntaan. Tämän tappamista ei mitenkään oltu suorasti ainakaan kielletty. Mutta oliko se riskin arvoista... Ei kai. Päätettyään ilmeisesti pitävänsä enemmän hengestään kuin mahdollisesta saaliista, rial siirtyi muualle katsomaan, mikäli löytyisi jotakin oikeasti tapettavaa, kuten vaikka mahdollinen leiriin saapuja. Tällä kertaa täytyisi olla vain nopeampi, kuin kävisi käsky pysyä erossa... Ja niin varmasti oli päättänyt jokainen muukin vartiossa olevista.
Päätettyään, että tästä paikasta ei löytyisi mitään minkään arvoista, rial vetäytyi pois, lähtien tarkastelemaan muuta leirin ympäristöä.
|
|
|
Post by zube on Sept 18, 2006 20:28:39 GMT 3
Sahafarn huomasi ilokseen, että ryövärileiristä löytyi varsin vieraanvaraista porukkaa. Viisastahan se vain oli, tulevaa taistelua ajatellen, että huolehdittiin muistakin kuin itsestään. Kurjasti kävisi, jos sodassa pökertyisi aseveljiä pelkästä vedenpuutteesta. Nyt mies oli ojentamassa kättään kohti Caerin vesileiliä, mutta kun samantien tarjottiin myös vähän suuremmasta leilistä, mies empi hetkisen. "No jos ma sittenkin otan tuolta..." Kättä huitaistiin kohti suurta leiliä. Miehen sitten liikahtaessa sitä kohti. " Niin ma en vie kaikkea sinulta." Naurahdettiin Caerille. Olihan se aina törkeämpää tyhjentää toisen henkilökohtainen leili kokonaan, kuin ottaa vain osa jostain isommasta.
Mies keskittyi nyt kaatamaan vettä omaan leiliinsä, vilkaisten siinä välillä taivaalle. Mustalta se näytti hänestä, kuu ja tähdet loistivat paikoillaan, kuitenkaan paljoa maata valaisematta. Ilta ei ollut mitenkään erityisen viileä, oikeastaan aika miellyttävä, koska oli tyyntä, eikä satanut. "Ma sanon kyllä, nyt on kaunista, mutta taistelun tultua sataa aivan varmasti. Aina on niin tehnyt, ja sitten me rämmimme polvia myöten mudassa." Ehkei nyt ihan aina, mutta Sahafarn kuulosti juuri siltä, kuin hänellä olisi pari erittäin selkeää muistoa taistelusta kaatosateessa, ja mutaisissa vallihaudoissa. Mutta tuokaan ei hänen mielialaansa näyttänyt liikaa masentavan. Kun sai leilinsä täyteen ja kiinnitti taas korkkia, mies jopa naurahti. "Nojaa. Toisaalta ma kaipaankin jo suihkua." Tuo kai paljasti, että mies oli matkannut kaukaa. Tieto aarteesta oli tosiaan kulkenut pitkälle.
Ryöväreitä katseltiin taas, ehkä noita nukkuvia hieman kateellisestikin. Uni kyllä kelpaisi niin kovin. Kun ryöväripäällikkö asetteli vilttiä jalkojensa suojaksi, ja näytti etsivän mukavaa asentoa, Sahafarn ei voinut olla virnistämättä. "Ei parane ottaa liian hyvää asentoa. Ma taidan istua tämän yön nokkosissa, ihan vaan kaiken varalta." Jos sekään auttoi. Mies tiesi kyllä pystyvänsä nukahtamaan mitä kummallisimmissa paikoissa, varsinkin silloin kun ei pitänyt. "Mutta ma toivotan teille nyt hyvää yötä. Ja kiitos tästä." Mies sanoi vielä kohteliaasti, heilauttaen vesileiliä pitelevää kättä hyvästiksi. Hän aikoi nyt palata takaisin valtijattarensa luo. Vaikka nähtäisiinhän tässä vielä. Ja viimeistään aamulla oltaisiin taas kasvokkain. Aamusta ei silti mainittu mitään ryöväreille, Sahafarn ei turhaan halunnut masentaa tulevalla. Nyt kannatti vain kerätä voimia ja olla miettimättä liikaa huomista. Sieltä se tulisi kuitenkin, ja luultavimmin aivan liian nopeasti.
|
|
|
Post by WhiteNoiseMonster on Sept 19, 2006 21:26:53 GMT 3
Caer veti leilinsä takaisin, hymähtäen hieman huvittuneena tulijan positiivisesta asenteesta. "Kaunis päivä olisi ikävä sotkea vereen taistelun merkeissä...", tuo mumisi hieman unisena ja siirtyi sitten hieman lähemmäs nuotiota kamppeineen. Niin lähelle tuo tuli, kun vain väljästi tilaa pystyi pitämään ympärillään. Hyvän makuupaikan löydettyään, tuo levitti repusta kaivamansa huovan maahan, ja vähensi sitten raskaimpia varusteita yltään. Eikai kukaan täysijärkinen nyt taisteluvarustuksessa nukkuisi. Tikari tyynyn sijaa toimittavan repun alla ajaisi hyvin hätävaran virkaa, eikä sotanuijakaan kaukana olisi, mikäli yöllä tulisi hälyytys.
Hänet ilmeisesti herätettäisiin vahtivuoronsa koittaessa, oli se milloin hyvänsä. Olihan hän nyt ilmoittautunut vapaaehtoisesti ottamaan vahtivuoron, niin tuskin tilaisuutta vähän pidempiin uniin jätettiin muiden puolesta käyttämättä.
Caer heilautti kättään vielä tuolle miehelle, joka oli käynyt täyttämässä leilinsä. Ihmeellinen tyyppi, johtuikohan hänen ulospäin rento asenteensa sitten vain jännityksestä? Hänen matkakumppaninsa ei ilmeisesti ollut yhtä seurallinen, kun tyytyi pysymään taka-alalla koko ajan, mutta eiköhän tuostakin vielä jotakin selviäisi ajan kuluessa. Haukotellen palkkasoturi asettautui parempaan asentoon huovassaan ja loi sitten silmäyksen yötaivaalle, ennen kuin silmät sulkeutuivat kuin omasta tahdostaan.
|
|
|
Post by ninyfa on Sept 20, 2006 19:22:33 GMT 3
Vaikka ryöväripäällikkö pitikin itseään suhteellisen tarkkana miehenä ja ajatteli samoin muistakin ryöväreistä, ei kukaan heistä havaitse pimeässä liikkuvaa rottaa, joka kuuntelee keskustelua korvat tarkkana. Mahdotonta sellaisen huomaaminen olisikin, joka todella osasi pysyä näkymättömissä.
"Hyvät yöt vain sulle hevosmies", Karl toivottaa vieraalle ja nyökkää ottaen vastaan kiitokset tarjotusta vedestä. Pientähän tuollainen apu oli ja oikeastaan itsestään selvyys, että tuollainen pyyntö täytettiin.
Palkkasoturin asettuessa nukkumaan Karl jää Miken seuraksi pitämään vahtia nuotion tulen loimussa. Mike vilkaisee päällikköään ja mutisee: "Nuku sinäkin. Eihän tässä mitään hätää ole ja jos tulee, niin tiedät, että sut herätetään ensimmäisenä." Karl pudistaa vaiti päätään, hän tiesi velvollisuutensa ja aikoi toimiakin sen mukaisesti. Matalalla äänellä ryöväripäällikkö ja hänen lähin miehensä kertaavat päivän tapahtumia siitä alkaen, kun rotta ilmestyi heidän silmiensä eteen. Paljon olikin ehtinyt tapahtua lyhyessä ajassa, ja Karl katsoi tarpeelliseksi jakaa osan omista ajatuksistaan ja havainnoistaan Miken kanssa. He pyrkivät puhumaan kuiskaamalla, jotta eivät häiritse nukkujia.
|
|
|
Post by submarine on Sept 20, 2006 20:51:20 GMT 3
Vakoileva rial sai pian huomata, että tämän työtehtävät alkoivat jäädä hieman vähäisiksi. Ihmiset nukkuivat, lepäsivät tai puhuivat jostakin yhdentekevästä. Sellaisen tarkkailu tuntui jo enemmän kuin turhalta. Jos halusi olla hyödyksi, täytyi tehdäkin jotakin, eikä rotta tosiaankaan halunnut jäädä hyödyttömäksi täällä. Ohimennen se ohitti erään lajikumppaninsa varsin läheltä ilman mitään reaktiota, selvä merkki siitä, että suurin osa varmasti torkkui jo tässä vaiheessa, tai ainakin niin paljon, kuin ikinä uskalsi. Tosin se tarkoitti, että ne vain sulkivat silmänsä eivätkä suorastaan yrittäneet osoitella kaikkea aseilla. Nämä rialit nukkuivat hyvin harvoin.
Asteltuaan hetken ympäri leiriä, kuin varjo, rial lopulta päätyi taas Stileasssealin lähistölle. Valtava rialherra istui jalat ristissä aloillaan, valtava aseensa vieläkin vierellään. "Niin?" tämä kysyi vakoilijalta, onnistuen jotenkin pitämään äänensä sekä erittäin lujana, että puhumaan hiljaa. "Herrani, täällä minulla ei ole enää mitään, jota tarkkailla", toinen vastasi. "Sinulla on jo tarvittavat välineet. Mene, ja tutki vihollistamme." Vastaamatta enää mitään rial lähti. Ohimennen tämä otti mukaansa yhden kantamuksista, joita sotajoukko oli mukanaan tuonut, ja katosi kohti linnaa.
|
|
|
Post by ninyfa on Sept 24, 2006 15:58:32 GMT 3
Yön kuluessa ryövärit vaihtoivat sovitusti vahtivuoroja ja yksi noista vuoroista tosiaan lankesi nuorelle palkkasoturille. Punatukkainen ryövärimies Ronny, joka oli aiemmin suhtautunut rottiin ehkä kaikkein epäilevimmin – tai ainakin ihmetellyt ääneen noita omituisia sotureita – herätti Caerin ravistamalla tätä kovakouraisesti olkapäästä ja murahti: "Puoliyö ohitettu. Ei mitään erikoista tapahtunut. Karl jatkaa sinun jälkeesi." Pidempiä puheita pitämättä ryöväri kääriytyi makuupussiinsa ja pian sieltä suunnalta kuului äänekäs kuorsaus. Nuotio on koko yön palanut tasaisesti, tulta ei parannut päästää sammumaan. Ryöväripäällikkö istui yllättävän pirteän näköisenä nuotion lähellä viltti hartioillaan ja tuijotteli tuleen. Hän ajatteli menneitä ja suunnitteli tulevaa.
Vakoilijan ja rottien johtajan käymä keskustelu ja yksinäisen rotan poistuminen leiristä jäivät ryöväreiltä huomaamatta pimeyden keskellä. Eivätkä rotat tainneet liikkeistään suurta elämää pitääkään. Ryövärileiri nukkui rauhallisesti tietämättä paljoakaan siitä, mitä muualla leirissä tai kauempana linnan ympäristössä ja sisätiloissa tapahtui.
|
|
|
Post by WhiteNoiseMonster on Sept 24, 2006 19:33:25 GMT 3
Nuorukainen heräsi sikeästä unestaan ja joutui vähän aikaa taistelemaan itsensä kanssa saadakseen silmänsä kunnolla auki. Vielä ennen kuin tuo ryöväri meni takaisin nukkumaan, nyökkäsi Caer tuon suuntaan sen merkiksi että oli ymmärtänyt mitä tuolle oli sanottu... vaikka se saattoi vaikuttaa hieman arveluttavalta. Päästäkseen hieman paremmin heränneeseen tilaan pirskotteli palkkasoturi hieman vettä leilistä kasvoilleen ja räpytteli sitten silmiään jonkun aikaa saadakseen ne pysymään avoimina vartiovuoronsa ajan.
Sitten tuo nousi seisomaan poimien sotanuijansa mukaan ja puki sen vyönsä mukana ylleen (vyölenkkiin). Ilman mitään pidempiä toimia tuo sitten asteli lähemmäs nuotiota, missä joukon johtaja vielä oleskelikin. Istuttuaan tulen äärelle vaitonaisena lisäsi tuo siihen sitten pari puuta.
Välillä tuon oli pakko vilkuilla ympärilleen yön pimeyteen, ettei totaalisesti menettäisi pimeänäköään nuotioon tuijottamisen voimasta. Se olisi voinut kostautua ikävällä tavalla, mikäli joku olisi leiriin yrittänyt pahat mielessä. Samalla tuo vältti liiallista aloilleen jämähtämistä, mikä olisi voinut johtaa vaikka nukahtamiseen.
|
|
|
Post by zube on Sept 25, 2006 16:23:59 GMT 3
Sahafarn oli palannut suoraan valtijattarensa luokse, ja koko lopun yön mies oleskelikin vain naisen seurana. Ei hänelle olisi muutenkaan ollut mitään syytä vaellella ympäri leiriä. Sellainen olisi vain herättänyt epäilyksiä rotissa. Tosin hetkisen aikaa, juuri ryövärileiristä palattuaan, mies oli kierrellyt seuralaisensa lähettyville, keräillyt maasta sopivankokoisia kuivia oksia ja risuja. Hän selvästi kokosi nuotiota, ja saatuaan tarpeeksi puita kokoon, mies kyykistyi maahan risukasan viereen. Muutamia suurempia oksia mies asetteli hetkisen paremmin, saadakseen tarpeeksi ilmaa puiden alle. Lopulta mies näytti olevan tarpeeksi tyytyväinen asetelmaansa, siirtäessään kätensä hieman kauemmas, katseli vain lähes valmista nuotiotaan. Tai ainakin aluksi se näytti vain katselemiselta, mutta kun mies viipyi tuossa paikalleen jähmettyneessä asennossa kauemmin kuin olisi saattanut olettaa, kädet edelleen nuotion yläpuolelle ilmaan pysähtyneinä, tapahtuma näytti varmasti hieman kummalliselta. Ja sitten, pilkkopimeässä yössä saattoi aivan erityisen hyvin havaita, kuinka pieni oranssi kipinä syttyi risukasan alla, roihahtaen jo saman tien ahnaiksi liekeiksi. Tuli tarttui tehokkaasti rutikuiviin risuihin, ja pian miehen edessä rätisi innokkaasti palava nuotio.
Viimein Sahafarn laski kätensä alas, palautuen taas eloisaksi tuosta äskeisestä liikahtamattomasta olemuksestaan. Mies poimi vesileilin viereltään, kaataen sen sisällön rautaiseen pannuun. Hetkisen mies viritteli jonkinlaista tankoa, taikka varrasta, muutamasta puun oksasta, jotta saisi pannun sopivasti roikkumaan nuotion yläpuolelle. Tässä kuluikin mukavasta aikaa, eikä mies päässyt nukahtamaan ainakaan vahingossa, kun tekemistä riitti. Lopulta oli vesipannu porisemassa nuotion päällä, miehen kaivaessa viittansa suojista pienen kangaspussin. Samaisen, jonka oli aikaisemmin ottanut itselleen ratsun kantamuksista. Nyt mies kaatoi pussin sisällön - jonkinlaisia kuivattuja, jauhettuja kasvinosia - kiehumaan veteen, nostaen sitten pannun pois tulelta, jäähtymään ruohikkoon. Mieto mutta raikkaan piristävä yrttien tuoksu leijaili Sahafarnin nenään, jonka seurauksena hän kumartuikin hetkeksi pannun ääreen, hengitti tuoksua syvään. Hän antoi teen hautua hetkisen, ottaen sitten esille kaksi puista kuppia, kaataen valmistamaansa teetä molempiin.
Nainen oli herännyt sillä aikaa, mies ei ollut tarkalleen huomannut milloin, mutta katsahtaessaan nyt valtijatarta, hän huomasi naisen tuijottavan takaisin. Dragomir oli laskenut huppunsa alas, nyt pimeässä sillä ei tosin ollut suurta eroa. Sahafarn ei pystynyt näkemään edes noita pieniä kohoumia, kuin sarven alkuja, naisen otsalla, ainoastaan arvailemaan että ne olivat siellä. Mutta se sai miehen vain helpottuneeksi: jos hän ei nähnyt niitä, tuskin kukaan muukaan. Mies ojensi toisen teekupeista naiselle, helpotuksekseen huomasi, että se vastaanotettiin suostuvaisena. Tosin juodessaan nainen irvisteli pariinkin otteeseen. Litku ei tainnut maistua mitenkään ihanalta. Ja juotuaan kuppinsa tyhjäksi, nainen joutui harmistuneesti katselemaan, kuinka Sahafarn kaatoi loputkin pannusta hänelle. "Jotta sa jaksaisit huomenna." Mies selitteli, nähdessään naisen ärsyyntyneen katseen. Ja mahtoiko johtua aiemmasta kokemuksesta, vai mistä, niin nainen ei uhmakkaasta ilmeestään huolimatta kieltäytynyt toisesta annoksesta, vaan kumosi senkin alas kurkustaan, tosin pienesti sihahdellen. Mutta kyllä hän tiesi juoman auttavan, eikä siksi kannattanut tapella vastaan.
Näiden kahden matkalaisen yö jatkui sitten kovin yksitoikkoisesti. Sanaakaan ei vaihdettu, ainakaan ääneen. Ja eipä muutenkaan, naisen vaipuessa taas unenkaltaiseen, silmät tuo oli sulkenut ja pää nuokkui puuta vasten. Sahafarn oli asettunut makuulleen nuotion viereen, pienen viltin päälle. Käytti hyödyksi hiipuvan nuotiotulen lämmön, katsellen jonnekin ylös tähtitaivaalle. Taisipa mies itsekin pian sammahtaa siihen, kun oli varomattomana ottanut aivan liian hyvän asennon. He saattoivat hyvinkin nukkua siinä ihan aamuun asti, ellei ennen sitä tapahtuisi jotain hälyyttävää.
|
|
|
Post by submarine on Sept 25, 2006 17:56:05 GMT 3
Yö kului, kuten se nyt vain saattoi kulua, hiljaisuuden rikkoutuessa aina välillä jonkin rialeista kohdatessa esimerkiksi pieneläimen. Vaikuttipa muutama niistä kahinoivan keskenäänkin, syistä jotka eivät välttämättä olleet aivan selviä ulkopuolisille. Ja yötä seurasi aamu, kuten aina ennenkin. Se paljasti verta joissakin kohden leiriä, muttei mitään suurempaa. Oli tosin todettava, että mahdolliset irtoraajat, raadot tai sormet olisivat kadonneet aivan varmasti parempiin suihin, jos niitä alunperin olikin ollut. Muutamalla rotalla näytti olevan tänään hieman arpia, tuoreita sellaisia.
Stileassseal, vieläkin suunnilleen samalla paikalla, kuin äsken, asteli hiljalleen ympäriinsä, ja jopa näin vaatimaton liikkuminen sai rialherran näyttämään kammottavan voimakkaalta. Omassa, mutkikkaassa ja joskus lähes käsittämättömässä mielessään hän oli vain tyytyväinen siihen, että sotilaat kiistelivät. Sillä tavalla niillä olisi enemmän aggressiota ja sisua, kun oikea taistelu tulisi. Jo tämä lyhyt aika, jona ne eivät olleet saaneet tappaa, oli saanut ne aivan raivon partaalle. Niiden silmissä paloi ärsyyntynyt, turhautunut lieska, joka kertoi jokaisen niistä haluavan tappaa. Se ja tietenkin unenpuute, pian ne olisivat jo aivan maanisessa tilassa, jossa yksikään ei pakenisi. Ja niin kuuluikin olla, Stileassseal totesi mielessään. Hän voisi vielä hieman tyrkkiä niitä lähemmäs sekoamisen reunaa, kun tilanne vain tulisi. Ja se reuna oli yleensäkin rialeilla hyvin lähellä.
"Jokainen ulkopuolinen astukoon esiin heti!" rialherra karjaisi aivan yhtäkkiä. Ja se oli karjaisu, jolle ei kyennyt sanomaan "ei", eikä ainakaan jättämään huomiotta. Lohikäärme tuskin olisi pystynyt parempaan. Lähempää se olisi varmaankin kyennyt kuurouttamaan jonkun.
|
|
|
Post by ninyfa on Sept 26, 2006 20:20:35 GMT 3
Ryövärit heräsivät aamuun kuin mihin tahansa muuhunkin päivään, poikkeuksena tietenkin se, että he eivät olleet yksin. Ryöväripäällikkö oli valvonut yön ja pitänyt itse vahtia aamuyön ikävinä tunteina antaakseen joukolleen mahdollisuuden levätä. Kaikesta huolimatta Karl tunsi olevansa sellaisessa kunnossa, että kykenisi kyllä tekemään päätöksiä jatkon suhteen ja neuvottelemaan päätöksistä muiden kanssa. Kaikkein terävimmässä kunnossa hän ei tietenkään ollut, mutta uskoi, että selviäisi päivästä kunnialla kun kerran oli pakko.
Kukin ryöväri heräsi tavallaan, toiset hitaammin ja toiset hieman nopeammin, mutta jonkin ajan kuluttua he olivat yhtenä miehenä ja naisena päässeet ulos makuupusseistaan ja istuivat puoliympyrässä päällikkönsä lähellä syöden vaatimattomia retkieväitään. Mitään kuumaa juotavaa kukaan ei ryhtynyt keittämään, varsinkaan kun rottajoukon johtajan käsky äkkiarvaamatta keskeytti aamiaisen.
"Kantava ääni tuolla", lähemmäs kaksimetrinen ryöväri Sam hymähti kookasta johtajarottaa tarkoittaen. Karl nyökkäsi todetessaan: "Meidän on varmaan parasta mennä kaikkien sinne. Ettei tule mitään epäselvyyksiä." Hän oletti Caerin tulevan joukon mukana ja mietti ehkä enemmänkin hevosmiestä ja tämän seuralaista, jotka olivat viettäneet yönsä vähän kauempana. Mutta ryöväripäällikkö oli sitä mieltä, että nuo kaksi saisivat ainakin toistaiseksi huolehtia itse itsestään, eiväthän he olleet pahemmin ryövärijoukon seuraa hakeneetkaan, vaan halusivat pitää ilmeisesti hieman etäisyyttä.
Rauhallisin askelin, turhia kiirehtimättä, mutta ei sentään vetelehtienkään, Karl johti ryövärijoukkonsa rottien johtajan lähettyville. He jäivät vaiti odottamaan, minkälaisen puheen tuo pitäisi ja mitä käskyjä kenties antaisi.
|
|
|
Post by zube on Sept 26, 2006 22:46:40 GMT 3
Rialherran karjaisu sai Sahafarnin havahtumaan hereille. Mies kohosi samantien istumaan, katsellen hieman pöllähtäneenä ympärilleen. Äänen mahdista päätellen olisi voinut luulla, että rial olisi jyrähtänyt jossain ihan vieressä. Mutta Sahafarn löysi rottajohtajan entiseltä paikaltaan, ja kieltämättä se oli suuri helpotus. Harva halusi herätä kasvotusten rialin kanssa. Mies kömpi nyt sen enempää aikailematta pystyyn. Yön läpi valvominen oli selvästikin epäonnistunut pahasti, mutta onnekkaasti oltiin vielä yhtenä palasena. Hetkisen Sahafarnin katse kiersi ympäri leiriä. Muuallakin näytti olevan kaikki suurin piirtein ennallaan, luukuun ottamatta muutamia taistelunjälkiä. Kumma kyllä mies ei ollut kuullut niistä pihahdustakaan nukkuessaan.
Ryövärileirissä näytti alkavan pieni liikehdintä, selvästi rialherran käskyt otettiin tosissaan. Eikä Sahafarnkaan aikonut viivytellä. Hän käännähti valtijattarensa puoleen, aikeenaan herättää naisen. Mutta taas kerran mies sai vain todeta naisen jo olevan valveilla, tuijottamassa häntä hiljaisuudessa, ties mistä lähtien. Mikä sai miehen tällä kertaa jo hieman säpsähtämään. Nainen osasi näyttää joskus hyvin kammottavalta, kuin kuolleelta, istuessaan vain liikkumattomana ja melkein hengittämättä. Nainen oli vetänyt huppunsa takaisin pään suojaksi. Hän suojasi itseään auringonvalolta, liialta kuumuudelta ja ennen kaikkea kirkkaudelta, joka aristi hänen silmiään.
"Jospa menemme sitten..." Nainen lausui käheästi, rikkoen hiljaisuuden. Ääni oli taas lähes kadonnut yön aikana. Käsi kohotettiin ylös, Sahafarnia kohti kurkottamaan. Mies tarttui siihen saman tien, ja veti valtijattarensa mahdollisimman nopeasti ylös. Niin se olisi naiselle vähiten kiusallista, joskin paljon tuskaisampaa. Mutta Dragomir oli selvästi päättänyt kestää tänään kaiken inahtamatta, sillä hän ei jäänyt edes hetkeksi vetämään henkeä. Jatkoi vain ylös päästyään suoraan matkaa, kävellen kohti leirin keskustaa, ja rialherraa. Sahafarn jopa hämmentyi tästä, jääden hetkiseksi valtijattarensa jälkeen. Katseli vain hetkisen, kuinka nainen askelsi rauhallisesti mutta päättäväisesti eteenpäin, osoittamatta pienintäkään merkkiä kivusta. Ja se sai Sahafarnin vain hämmästelemään naisen mielen lujuutta. Kunnes viimein mies tajusi kiiruhtaa perään, muutaman juoksuaskeleenkin otti saavuttaakseen naisen, ja jatkoi sitten lopun matkaa tuon rinnalla.
He pysähtyivät kuulomatkan etäisyydelle, vaikka sekin oli aika hämärä käsite nyt, kun rialherran mahtiääni oli tullut tunnetuksi. Kuitenkin, siihen muutaman, ehkä viiden metrin päähän jäivät nuo matkalaiset, ja suurinpiirtein saman verran tilaa jätettiin toisella sivulla oleville ryöväreille. Dragomir ei tuntunut tarkkailevan hupun kätköistä ympärilleen, pää osoitti suoraan ja liikahtamatta kohti rialherraa, ja luultavimmin huomio olisi kokonaan kyseisessä rotassa. Sahafarn sen sijaan tarkasteli myös muita, tervehtien jälleen ryöväreitä pienellä nyökkäyksellä ja aurinkoisella hymyllä. Mitään keskustelua ei kuitenkaan edes harkittu aloitettavan, olihan se nyt selvää, ketä tähän oli tultu kuuntelemaan.
|
|
|
Post by WhiteNoiseMonster on Sept 28, 2006 11:32:50 GMT 3
Caer haukotteli siihen malliin että unet todella olisivat maistuneet, mutta eiköhän tästä vielä liikkeelle päästäisi. Hieman tuo joutui venyttelemään jäseniään, ennen kuin tunsi olevansa valmis päivän koitoksiin, oli ne koitokset sitten taistelemista tai lorvailemista.
Keveän aamiaisen niukoista ruokavaroistaan nautittuaan, palkkasoturi keräili sitten tavaransa kasaan, ja puki päälle yöksi riisumansa varusteet. "Tuosta tyypistä tosiaan on ainakin komentelemaan...", mumisi mies lähinnä itselleen astellessaan tavarat paketissa muun ryövärijoukon mukana kohti noita epäilyttävän oloisia liittolaisia. Päivänvalossa niiden läsnäolo ei onneksi tuntunut niin pahalta ajatukselta.
Yhä hieman silmiään hieroskellen ja väsymystä tuntien tuo sitten jäi muiden tavoin odottamaan, minkälaista tehtävää rialien johtaja oli heidän osalleen päättänyt, vai oliko mitään.
|
|
|
Post by submarine on Sept 28, 2006 16:47:58 GMT 3
Stileassseal tarkasteli saapujia näiden tullessa ja sai todeta antamiensa käskyjen pitäneen -kenenkään joukossa ei näkynyt yhtäkkistä hengenlähtöä. Tietenkin, jos olisi, hän olisi pitänyt huolen, että seuraavalla kerralla itsemurhakin olisi tuntunut jokaisesta rotasta käskyjen rikkomista paremmalta idealta. Mutta sellaista ei nyt tarvitsisi tehdä. Tavallaan harmillista. "Me emme tule hyökkäämään vielä tänään, emmekä välttämättä huomennakaan. Se riippuu tietyistä asioista. Sen sijaan suosittelen jokaista teistä valmistautumaan, kuten pystytte. Aiottua suunnitelmaa ei paljasteta, eikä sitä paljasteta myöhemmin tänäänkään. Mikäli hyökkäämme huomenna, kuulette sen juuri sopivalla hetkellä."'
Sitten, aivan ilman varoitusta, rialherra kiskaisi miekkansa uudelleen esiin -ele joka sai paikalla olevat rialit perääntymään jo sinällään- ja iski sen uudelleen maahan. Tosin oli mainittava, että tällä kohtaa oli vieläpä kivi, jonka läpi se kulki, ilman pienintäkään hidastusta. "Ja toinen asia: kenenkään ei tule poistua kilometriä pitemmälle tästä miekasta ilman lupaa. Minun sotilaani eivät erota ihmistä toisesta, ja aikovatkin iskeä maahan jokaisen, joka tavataan niin kaukana täältä. Ja suosittelen teitä pysymään yhä ryhmissä tai pareina." Sitten, ilmeisesti sanottuaan kaiken sanomisen arvoisen, Stileassseal istui alas. Ulkopuolelta näytti, että tämä oli vain ummistanut silmänsä, mutta sisäpuolella oli varsin erilaista.
Herra, kuului rialherran mielessä ääni, joka jatkoi: Olen tutkinut kaiken tarvittavan, enkä voi sanoa havaittuani mitään, mistä ei jo tiedettäisi Stileassseal odotti hetken, ennenkuin vastasi ajatuksissaan: Ja lasti? Saapuu vielä tänään Rialherra soi itselleen hyvin lyhyen, raivoisan hymyn, ennenkuin katkaisi yhteytensä toiseen, kohottautui takaisin seisomaan ja alkoi astella pitkin leiriä.
|
|