|
Post by zube on Sept 5, 2006 21:42:10 GMT 3
Mies kuuli hyvin pimeässä väijyvän sanat. Eikä niitä ollut mahdollista ymmärtää väärin. Sahafarn taisi myös tajuta, ettei aikailulle ollut paljoa sijaa. Joten ehtimättä miettiä sen tarkemmin, mihin oli nyt itsensä johtanut, mies käänsi ratsuaan vielä neljäsosan kierrosta, suunnaten takaisin leiriin päin. Aivan kohti noita teriä ei mies mennyt, vaikka selvästikin aikoi ohittaa ne läheltä. Hän tahtoi tietää kuka häntä pimeässä väijyi. Ja kenen ansiosta hän oli jäänyt kiinni. Mitä luultavimmin se olisi yksi noista rotista. Sentään Sahafarn oli helpottunut tajutessaan, että ymmärsi käskijän kieltä. Ja tietysti siitäkin, että häntä oli vain puhuteltu, vielä, eikä sentään murhattu kylmästi, kuten karkulaisille toisinaan tehtiin. Mies aikoikin olla nyt entistä varovaisempi. Tuskin hänen onnensa tästä kauaa jatkuisi.
Ratsain ravattiin kevyesti leirin näköpiiriin, miehen kuitenkin hidastaessa samantien, kun rotat havaitsivat hänet. Ei olisi ehkä viisainta viedä jo valmiiksi hermostunutta ratsua keskelle jättiläisrottalaumaa. Mutta sitäkin hänen olisi pitänyt ajatella ajoissa. Nyt mies ei voinut muuta, kuin laskeutua ratsailta ja jatkaa matkaa ratsuaan taluttaen. Hän piteli suitsista tiukasti, aivan hevosen turvan lähellä, niin ettei tamma pääsisi riehaantuessaan kiskaistua itseään irti. Nyt ratsu näytti kuitenkin kulkevan aika mallikkaasti, vaikka olemuksesta näkyi kyllä, kuinka se tunsi suuntaavansa kohti saalistajaansa.
Mies ei pitänyt kävelyssään kiirettä. Hän toivoi että osa rotista tulisi mieluummin miestä vastaan, kuin että hänen täytyisi aivan leirin keskelle uskaltautua. Taaksekin vilkaistiin, miehen etsiessä hänen käskijäänsä. Tilanne oli Sahafarnin kannalta vähintäänkin epävarma. Luultavimmin hän näyttäisi tällä hetkellä rottien silmissä lähinnä vihollisten tiedustelijalta. Lymyiltyään metsikössä, ja vielä yritettyään poistua paikalta kenenkään huomaamatta. Mies ei ollut juuri nyt lainkaan varma, miten hän saisi vakuutettua tarkoituksensa aivan toisiksi. Sentään jotain helpotusta toi näky ihmisjoukosta leirin toisella laidalla. Rotat suostuivat siis myös yhteistyöhön ihmisten kanssa. Kuitenkin Sahafarn kirosi nyt enemmän sitä, ettei ollut sattunut löytämään tuota ryövärijoukkoa ensin, rottien sijaan.
|
|
|
Post by submarine on Sept 5, 2006 22:17:10 GMT 3
Rotat pysyttelivät nyt erossa muodostuneesta ryövärijoukosta, ja olivat päästäneet yksittäisenkin miehen läpi minimaalisella ärinällä ja aseiden osoittelulla, lähinnä koska eivät halunneet nähdä, tekisikö niiden johtaja jotakin asialle. Jos tämä oli kerran puhunut jollekulle, eikä seuraavaksi repinyt tätä palasiksi, niin varmastikin tämä halusi säilyttää tämän. Ainakin hetken. Rialeiden aivot koettivat juuri parhaansa mukaan päätellä, mihin purkaa agressiotaan. Hetken näytti siltä, että ne alkaisivat piestä toisiaan, kun kerran ihmisryhmää ei voinut. Muutama alkoikin jo töniä toista, joka nopeasti alkoi töniä takaisin, joka taas aiheutti vastareaktion.
Mutta sitten ne, ehkäpä omaksi onnekseen, saivat näköpiiriinsä aluksi hevosella liikkuvan miehen, joka kuitenkin laskeutui pian ratsailta. Mies itse, vaikka kuinka oli saattanut katsellakin, ei luultavasti ollut nähnyt mitään käskijästään. Jos tarkkoja oltiin, tämä tosiaan oli rotta, hyvin musta ja mustilla vaatteilla varustettu. Ja sellainen, joka oli oppinut henkensä pitimiksi olemaan näkymättä, kun tarvitsi. Terät kuitenkin yhä pysyivät paikoillaan, ja niistä saattoi tosin nähdä, että niillä oli pitelijäkin, josta taas olisi voinut arvioida summittaisesti tämän sijainnin. Kuitenkin, kaikesta riippumatta, miestä kohti liikkui nyt varsin vihamielisesti jokainen rotista, haluten melko selvästi katsella, miltä tämä näyttäisi ilman päätään. Tälläkin kertaa ne joutuivat tosin pysähtymään, taaskin johtajansa ja herransa takia.
Suunnilleen samaan aikaan, kun ensimmäiset olivat lähteneet rynnäkköön, oli näiden takaa kuulunut valtava rysähdys. Katsomalla äänen suuntaan näki hyvin nopeasti syynkin. Stileassseal oli tilannetta seuratessaan vetäissyt molemmin kourin valtavan miekkansa selästään, ja iskenyt sen valtavassa kaaressa maahan. Osuessaan massiivinen terä iskeytyi kevyesti läpi maanpinnasta, ja puoleen väliin koko kaksimetristä pituuttaan. Siitä lähti myöskin ymmärrettävän valtava meteli ja roipetta moneen suuntaan. Eikä Stileassseal vaikuttanut edes hengästyneen siitä, vaikka tavallinen ihminen ei olisi voinut edes toivoa pystyvänsä kannattelemaan moista asetta. Tämä teko sai jälleen rialit jähmettymään, nyt koska kukaan ei halunnut nähdä, miten helposti se halkoisi niskuroijan.
"Ja sinä olet?" hän kysyi, jättäen aseensa ainakin täksi hetkeksi paikoilleen maahan.
|
|
|
Post by WhiteNoiseMonster on Sept 7, 2006 22:15:33 GMT 3
Palkkasoturi puristi Karliksi itsensä esitelleen kättä. "Caer.", tuo esitteli itsensä jälleen, vaikka toinen olikin jo varmaan kuullut hänen nimensä Rialeiden leirissä. Tämä erillinen poppoo oli siis ilmeisesti osittain omasta tahdostaan nuorukaisen itsensä tavoin etsimässä jonkinlaista yhtenäistä joukkoa muurien sisäpuolelle pääsemiseksi. Nuo olivat sitten nyt sellaisen löytäneet, mutta tämän rottakansan liittolaisena oleminen vaikutti ainakin alkuun hyvin arveluttavalta.
Mies pudisti päätänsä kun häneltä kysyttiin noista aikaisemmin tavatuista olennoista. "Koskaan en tuollaisia ole nähnyt. Toivottavasti tässä ei nyt käy niin, että taistelujen alkaessa joutuisimme vahtimaan selkää liittolaisten teriltä." Liittolaisilla tuo selvästi viittasi rialeihin, sangen arveluttavaan oloiseen joukkoon. "No, toivottavasti rotilla on jokin keino päästä linnoituksen sisäpuolelle. En usko että meillä ainakaan vielä on tarpeeksi joukkoa ryhtyä piiritystoimiin." Tuo vilkaisi ympärilleen siltä varalta, että jossain päin olisi jäänyt huomaamatta vielä jokin leirillinen sotureita lisää, mutta sellaisia tuo ei missään havainnut.
|
|
|
Post by ninyfa on Sept 8, 2006 23:23:18 GMT 3
Karl nyökkäilee palkkasoturin sanoille hieman harmissaan siitä, ettei hänelle vieläkään oikein selvinnyt se, minkälaisiin otuksiin he oikein olivat törmänneet. Mutta ehkä tähän kysymykseen saataisiin vastaus jossain myöhemmässä vaiheessa. Olihan tässä periaatteessa muutakin mietittävää. Vaikutti selvästi siltä, että nuorukainen ei juurikaan luottanut rottiin ja ehkäpä ryöväreiden kannattaisi suhtautua rottajoukkoon samalla lailla. Olihan rottien johtaja toistaiseksi ainakin luvannut heille rauhalliset oltavat, mutta eihän sitä koskaan tiennyt. Ja tämän puhetta kuunnellessa Karlille oli kyllä selvinnyt se, että virheisiin ryövärijoukon puolelta ei takuulla ollut varaa. Yksikin moka, joka ei miellyttäisi rottien johtajaa, ja tämä saattaisi tapattaa heidät noin vain. Siinä olisi maailma sitten taas yhtä ryövärijoukkoa köyhempi. Mutta vaikka liitto näiden rottien kanssa olikin löyhä ja solmittu enemmän olosuhteiden pakosta kuin mistään muusta syystä, ei Karl voinut olla ajattelematta kultaa ja jalokiviä, joista hän uskoi linnan aarteen koostuvan. Se välkkyi hänen mielessään eikä sille mahtanut mitään. Mutta vaikka ahne olikin, niin piti myös pitää terve järki mukana. Aarteesta ei olisi mitään iloa heille kenellekään, jos ei olisi enää ketään sitä ottamassa.
"Lukumäärällisesti meitä on edelleen aika vähän, se on totta. Mutta jospa yksi tuollainen vastaa aina vähintään kahta tavallista miestä, niin sitten menee jo paremmin", Karl arvelee ääneen miettien.
Muut ryövärit toteavat piankin nuorukaisen sopivan kohtuullisen hyvin heidän porukkaansa, eivätkä enää kiinnitä tämän paikallaoloon sen suurempaa huomiota. Matalalla äänellä ryövärit alkavat keskustella aikansa kuluksi niitä näitä. Ainakin siinä puhutaan rotista, linnan aarteesta ja esitetään arvailuja siitä, millä tavalla linnaan olisi parasta pyrkiä. Jotkut muistelevat vielä edellisiä ryöstöretkiä ja kehuskelevatkin hieman urotöillään. Karl kuuntelee juttuja huvittuneena, mutta koska on itse ollut niissä mukana, ei jaksa innostua jutustelusta sen kummemmin. Hän kaivaa taskustaan sinne aiemmin laittamansa pienen metallilevyn, jonka sai yhdeltä rotalta ja alkaa tutkailla sitä.
Leirissä tapahtuva kuhina vetää kuitenkin Karlin huomion pian puoleensa ja ryöväritkin vilkuilevat keskustelunsa lomassa samaan suuntaan. Rottien joukossa näyttäisi olevan liikettä ja heidän mielenkiintonsa on kohdistunut johonkin yhteen asiaan. Karl nousee jopa seisomaan nähdäkseen paremmin ja onnistuu näkemään rottien johtajan kieltämättä vaikuttavan esityksen miekkojen kanssa, vaikkei saakaan aivan täysin selvää, mihin tämä aggressiivinen purkaus liittyy. Tarkemmin katsoessaan Karl kuitenkin huomaa, että leiriin on saapunut yksi kulkija lisää. "Katso! Lisää vieraita", hän mutisee palkkasoturille ja komentaa sitten ryöväreitään: "Istukaa kaikki. En halua, että kukaan noista luulee meidän yrittävän jotain temppuja."
|
|
|
Post by zube on Sept 10, 2006 16:50:28 GMT 3
Sahafarn tajusi kyllä hyvin äkkiä, nähdessään jokaisen rotan liikkuvan häntä kohti hyökkäystä valmistellen, ettei hän ollut kovinkaan tervetullut leiriin. Vaistomaisesti mies pysähtyi, kääntyen jo hieman sivuttain ratsuaan kohti. Ehkä jos mies toimisi nopeasti, hän saattaisi onnistua pakoyrityksessään. Elleivät rotat sitten osanneet jousien ja heittoaseiden taitoa. Mutta mies oli jo valmis ottamaan sen riskin, rottien päästessä aina vain lähemmäs. Ja tuskin Sahafarn olisi enää aikaillut hetkeäkään pidempään, ellei juuri silloin tuo valtava miekka olisi iskeytynyt maahan, ja saanut metelillä ja täräyksellään jopa miehen hypähtämään, vaikkakin oli turvallisen matkan päässä. Ja sen jälkeen hän jähmettyikin aloilleen, katsahtaen äänen aikaansaajaa. Jo ensisilmäyksellä suurimmasta rotasta huomasi, että tässä oli nyt joukon johtaja. Muiden rottien alistuvaa reaktiota ei myöskään voinut olla huomaamatta, kun niiden eteneminen pysähtyi siihen paikkaan. Sahafarn ei kuitenkaan osannut huokaista helpotuksesta, sillä hän oli itsekin yhtä jännittynyt. Paikallaan tuo silti pysyi, ja jotenkuten ratsukin, koska Sahafarn piteli edelleen suitsista kiinni aivan rystyset valkoisina. Onneksi rottajohtaja puhutteli miestä ensin, sillä Sahafarn oli unohtunut täysin tuijottamaan tuota valtavaa miekkaa, ja sen haltijaa, joka oli vähintäänkin yhtä vaikuttava ilmestys. Kysymys havahdutti miehen kuitenkin nopeasti, hänen tajutessaan taas missä oikein oli, ja keiden piirittämänä. "Ma olen Sahafarn... " Vastaus tuli itsestään, jonka jälkeen mies kuitenkin hiljeni hetkeksi. Hänen kannattaisi varmaankin miettiä tarkoin, mitä sanoisi, eikä ainakaan jäädä täysin sanattomaksi, nyt kun vielä sai mahdollisuuden puhua. "Ma, ja seuralaiseni lady Dragomir, olemme ottamassa osaa tähän 'aarrejahtiin', josta varmasti tiedätte. Ma otaksun, että tekin olette saapuneet tänne samaisesta syystä? Etsimme parhaillamme liittolaisia, tai edes hieman tietoa siitä, mitä kaikkea linnassa saattanee meitä odottaa." Sahafarn oletti, että oli ollut viisasta mainita hänen valtijattarestaankin samantien, ettei myöhemmin joutuisi epäilyksien kohteeksi. Jos edes tästä vielä oli kuiville selvinnyt. Hän uskoi myös, että oli ollut kannattavaa ilmoittaa, että hekin olivat seuralaisensa kanssa suunnittelemassa hyökkäystä linnaan, ja tavoittelemassa osaa tuosta aarteesta. Pakkohan rottienkin oli täällä olla hyökkäystä varten, harvoin linnan puolustajat muurien ulkopuolella enää tässä vaiheessa oleskelivat. Mies ei uskaltanut vielä päästää itseään liiaksi rentoutumaan. Rottajoukko oli paikallaankin tarpeeksi vaarallinen, vaikka näyttikin siltä, että nuo tottelivat johtajansa käskyjä mutisematta. Mikä vain lisäsi johtajan vaikutusvaltaa. Ja se saikin Sahafarnin pian vakuuttuneeksi, että jos jotain, niin juuri tällaisia liittolaisia he tarvitsivat. Ainakaan viholliseksi ei rottia kannattanut hankkia.
|
|
|
Post by submarine on Sept 10, 2006 17:41:25 GMT 3
"Minä olen tullut tänne vain yhtä tarkoitusta varten -sotimaan. Aarteet ja sotasaalis ovat samantekeviä", Stileassseal totesi. Hän lepuutti ohimennen toista massiivista kouraansa valtavalla miekankahvalla. Kyseinen liike sai alemmat rialit silminnähden jännittymään, mutta ne eivät silti uskaltaneet liikkua, eivät halunneet olla selvä kohde muiden joukossa. Mutta oli aivan varma, että jos Stileassseal päättäisi alkaa tappamaan niitä, ne hajaantuisivat kuin kasa tuhkaa tuulessa, vaikkakin paljon sekasortoisammin. "Minä tarjoan sinulle, ja naisellesi, samaa, kuin muillekin", rialherra sanoi, viitaten samalla kohti muiden muodostamaa joukkoa. "Liity minuun ja kerää, mitä voittoa ikinä haluatkin. Tai kieltäydy, ja sinusta tulee vihollinen."
Tämä loppuilmoitus sai muut rialit vilkaisemaan miestä oikein häijysti. Se kertoi oikein hyvin, minne mies päätyisi, jos ei tottelisi -niiden seuraavaksi ateriaksi. Tosin ne tiesivät, katkerasti, että suurin osa näistä olennoista päätti liittyä joukkoon. Mutta jos ne eivät -mitä suuresti toivottiin- suostuisi, olisi se vain voittoa rotille.
|
|
|
Post by zube on Sept 11, 2006 15:25:38 GMT 3
"Teidän tarjouksenne on rehti, ja ma suostun siihen." Mies kumarsi pienesti nyökkäyksen kanssa, hyväksyen näin rottajohtajan ehdotuksen. Mitäpä muutakaan hän olisi voinut, kieltäytyminen tarkoitti näissä olosuhteissa varmaa kuolemaa. Niinpä hän myönsi itselleen hieman liioitelleen tuosta tarjouksen rehtiydestä, mutta omille tavoilleen uskollisena ei voinut jättää kohteliaisuuksia väliinkään. Ja jos asiaa mietti hieman pidemmälle, oli rialherran toimintatavat aivan ymmärrettävät. Sodassa harvemmin oli tilaa puolueettomille. Sahafarn oli erittäin mielissään kuullessaan, etteivät rotat olleet täällä aarretta varten. Vähemmän jakajia, vähemmän ongelmia. Hän oli myös varma, että tieto ilahduttaisi hänen valtijatartaan erityisen paljon. Alkusäikähdyksen jälkeen alkoikin nyt vaikuttaa siltä, että törmääminen näihin rottiin oli sittenkin ollut erityisen onnekas tapahtuma.
Mies laski kätensä ratsunsa kaulalle, silitti muutaman kerran rauhoittavaan sävyyn. Hevonen saisi luvan tottua näiden rottien läsnäoloon, vaikka se kieltämättä pitkän matkan taivallettuaan kaipaisi nyt vain rauhaa ja lepoa. Mies tuumi itsekin, että joutuisi jättämään yöunet sikseen, ainakin tänään. Rottien häijyt ilmeet, kun ne nyt silmäilivät miestä, eivät jättäneet epäselväksi, mitä kaikkea saattaisi tapahtua, jos mies uskaltautuisi liian varomattomaksi. "Ma siirryn hieman syrjemmälle, jos sallitte, ja kutsun seuralaiseni. Hän ei ole kaukana. Niin. Ja mitä sotaan tulee, seuraamme komentojanne, ja olemme valmiit, kun niin sanotte." Mies odotti vielä hetkisen, jos rialjohtajalla olisi vielä jotain sanottavaa. Oli selvää, että rialeilla olisi täällä komentovalta, eikä Sahafarn aikonut sitä kyseenalaistaa. Se sopi hänelle muutenkin aivan hyvin. Hän toivoi vain, että valtijattarensakin suostuisi asiaan ongelmitta. Mies ainakin uskoi, että rialeilla oli kokemusta sodankäynnistä, eikä hän epäröinyt antaa päätäntävaltaa heille.
Saatuaan keskustelun päätökseen, mies kuljetti ratsunsa syrjemmälle, mahdollisimman etäälle noista rotista. Ainakin nyt aluksi, luultavimminhan rialit hajaantuisivat taas omiin askareisiinsa, eikä mies voinut vältellä niistä kaikkia. No, kunhan hiisiä ei olisi aivan vierellä. Ratsu sidottiin suitsistaan pitävästi puuhun, mies ei aikonut päästää hevosta karkuun pelkästään huolimattomuuttaan. Ihmisten muodostama leiri sijaitsi aivan lähettyvillä. Mies olisikin muuten mennyt tervehtimään tulevia sotaveljiään samantien, mutta hänen täytyisi ensin kutsua valtijattarensa paikalle. Niinpä ryövärit, ja tuo palkkasoturi, saattoivat nähdä vain ystävällisen kädenheilautuksen leirin suutaan. Sahafarn asettui istumaan samaisen puun juurelle, johon oli ratsunsa sitonut, nojautuen runkoa vasten. Hän sulki silmänsä, näyttäen muutenkin rentoutuvan, kuin olisi nokosia ottamassa. Mutta päinvastoin mies keskittyi nyt kunnolla, mistä pian kertoi muutama ryppy otsalla, kulmakarvojen välissä tarkalleen. Hän kutsui seuralaistaan telepaattisesti, ja näytti käyvän naisen kanssa pitkänkin keskustelun. Ainakin hän pysyi liikahtamatta ja keskittyneenä, kaukaa katsottuna tosin kuin nukahtaneena, hyvin pitkän aikaa.
|
|
|
Post by WhiteNoiseMonster on Sept 11, 2006 18:36:17 GMT 3
Caer istui edelleen vaiteliaana paikallaan ja kuunteli sivusta muiden hiljaista keskustelua. Tässä vaiheessa hän oli jo päässyt ohitse suurimmista vastenmielisistä tuntemuksista uusia liittolaisiaan kohtaan, ja oli kaivanut repustaan palan kuivattua lihaa, jota parhaillaan järsi mietteliään oloisena.
Uuden tulijan saapuessa rialeiden leiriä kohti ja Karlin asiasta mainitessa käännähti nuorukainenkin, yhä istuallaan tosin, katsomaan mitä tapahtui. Rialeiden johtaja esitteli jälleen taitojaan, eikä välttämättä syyttä. Kyllähän tuollaisella oli hyvin varaa tehdä selväksi tuntemattomille, kenen kanssa oltiin tekemisissä. Oikeastaan se oli järkevää. Muut sen kaltaiset olennot näyttivät pelkäävän tuota johtajaa sen verran etteivät varmasti uskaltaneet edes harkita johtajansa tielle asettumista.
"Se on varmasti toimiva tapa johtaa sellaista joukkoa, jolla näkyy olevan mielessä päällimmäisenä vain kaikista aggressiivisimmat toimintatavat...", kommentoi tuo hiljaiseen ääneen rottakansan joukon johtajan toimintaa lähinnä Karlille, varovaisena siitä ettei kukaan ylimääräinen ja etenkään ei-ihminen kuulisi ääntään. "Ne ovat varmasti hyviä taistelukentällä, ainakin silloin jos ne pelkäävät omaa johtajaansa enemmän kuin vihollista. Niinkuin nyt."
Caer mietti hetken, millaiseen soppaan oli itsensä onnistunut saamaan. Rialeiden 'palkkaamilla' sotureilla olisi aivan varmasti samanlaiset 'edut' ja velvollisuudet taistelukentällä kuin muilla rialsotureilla. Toisinsanoen: Jos pakokauhu valtaisi jonkun siinä määrin että tämä joku yrittäisi paeta, hänet todennäköisesti lahdattaisiin rottakansan toimesta. Tässä vaadittaisiin nyt hyviä hermoja ja taktikointia. Tällaisten 'liittolaisten' kanssa kannatti ajatella toden teolla selviytymistä omalla kohdalla, ja yrittää pitää edes jonkinlainen hätävarasuunnitelma, mikäli kaikki ei menisi yhteisien suunnitelmien mukaan.
|
|
|
Post by ninyfa on Sept 11, 2006 19:24:41 GMT 3
Palkkasoturi puhui Karlin mielestä pelkkää asiaa todetessaan, että moinen hieman käytöshäiriöinen ja arvaamaton rottajoukko tarvitsi vertaisensa johtajan. Toisaalta ryövärien päällikkö ei salassa voinut olla hieman ihailematta rottien johtajan tapaa hoidella tilanteita. Itse hän ei olisi oikein voinut kuvitella toimivansa niin kuin toinen, mutta oli pakko myöntää, että miten sitä muutenkaan olisi asemansa säilyttänyt. Tuollaisten sotilaiden kanssa piti pysyä ehdottoman tiukkana ja näyttää olevansa valmis raivaamaan esteet tieltään. Heikko johtaja ei olisi tällaista laumaa saanut millään ojennukseen, siitä Karl oli täysin varma.
"Sopii vain toivoa, että pelkäävät sitä niin paljon, että pysyvät erossa meistäkin", eräs ryövärimiehistä kommentoi palkkasoturille ja katseli rottia päätään pudistaen. "Ja entä jos se käskeekin niitä nitistämään meidät, häh? Sittenhän me hukassa vasta ollaankin. Tuo nyt voi saada päähänsä ihan mitä vain." Karlin ei tehnyt mieli sanoa tuohon yhtään mitään, vaikka jotain samansuuntaista epäilyä oli käynyt hänenkin mielessään. "Jokainen pitää silmänsä ja korvansa auki ja huolehtii itsestään ja kaveristaan. Caer mukaan lukien, ainakin minun puolestani hän kuuluu nyt toistaiseksi tähän porukkaan", Karl totesi sitten osoittaen sanansa kaikille ryöväreilleen. Nämä olivat vaiti, minkä Karl tulkitsi myöntymisen merkiksi. Aina ei tarvittu edes sanoja, tämä joukko ymmärsi toisiaan muutenkin.
Ryöväripäällikkö oli niin ikään seurannut miehitykseen liittyneen uusimman tulokkaan toimia ja vastannut reippaasti tämän rehtiin eleeseen ennen kuin mies oli poistunut hevosensa luokse ja jäänyt sinne. "Meniköhän se nukkumaan?" vaaleatukkainen ryövärinainen kysyi nyökäten ratsulla saapuneen miehen suuntaan. Kukaan ei suureen ääneen vastannut hänelle, mutta ryövärien joukosta kuului pian sellaista hiljaista naurua, että joku oli ilmeisesti heittänyt jonkin aiheeseen liittyvän vitsin, joka oli huvittanut muita suuresti. Karl ei kuullut vitsiä, eikä häntä muutenkin tässä suuremmin naurattanut. Näytti mitä ilmeisimmin siltä, että taistelu lähestyi ja se veti naaman vakavaksi.
|
|
|
Post by submarine on Sept 11, 2006 19:54:48 GMT 3
"Sitten sinun tulee tietää vain sama asia, kuin kaikkien muidenkin: asetu tielleni, tai asettukoon naisesi tielleni, ja minä tuhoan teidät. Hitaasti. Siinä kaikki", Stileassseal vastasi. Ja siinä oli todella kaikki, mitä tähän sisältyi: ihmiset täällä olivat hänelle työskenteleviä, ja pettäessään hänet he kuolisivat. Juuri niin nopeasti, kuin hän antaisi heidän. "Itse asiassa", rialherra jatkoi tarttuen samalla miekankahvaansa, "Mikäli yksikään ulkopuolinen koettaa hyökätä minua vastaan, te kaikki kuolette. Siksipä toivonkin, että pidätte itse huolen asioistanne." Yhdellä valtavalla liikkellä Stileassseal riuhaisi miekkansa maasta, vaikka oikeastaan se olisi vaatinut jätin, ja silläkin olisi varmasti ollut ongelmia. Ja se vain vahvisti sitä seikkaa, että tämä voisi melko varmasti toteuttaa uhkauksensa jopa yksin.
Hiljalleen loput rialit alkoivat tajuta, että tänään ei nille tulisi saalista. Siksi ne alkoivatkin hiljalleen, uskaltamatta kuitenkaan edes mutista, palailla takaisin tekemään, mitä ne aluksikin olivat. Nyt oli tosin muutama hiisi vähemmän potkittavana, mutta niitä potkittaisiinkin entistä tarmokkaamin. Nyt muutama joutui jopa osoittamaan, että osasi itse todella pystyttää leirin, jos ei ollut muita mahdollisuuksia.
Hiljalleen alkoi tulla iltakin, ja vastaavasti rialeiden silmät alkoivat hiljalleen kimaltaa pimeässä. Tässä vaiheessa Stileassseal oli tosin ainut, joka pysyi tarpeeksi kauan paikoillaan, jotta sen olisi voinut huomata kunnolla. Muut nimittäin liikkuivat melkoista vauhtia, vahdissa, rähinöiden keskenään ja hakaten pieneläimiä, joita saattoi ilmaantua eteen. Samaan aikaan, tosin tämän tietämättä, oli yksittäistä uutta miestä seurannut, kokoajan, vaikkakin etäältä, sama hahmo kuin aikaisemminkin. Tämä ei ollut tullut missään vaiheessa tekemään mitään, mutta oli silti taukoamatta seurannut tätä. Ilmeisesti rialherra ei luottanut aivan valtavasti sanoihin.
|
|
|
Post by zube on Sept 13, 2006 0:06:42 GMT 3
Sahafarn havahtui siihen, että ilta oli äkkiä pimentänyt koko maiseman. Hän oli tainnut vahingossa torkahtaa, turhan hyvät unenlahjat kun oli saanut, ja nyt meni hetkinen, kun mies vain tähyili ympärilleen. Hän varmisti, että kaikki oli ennallaan leirissä. Rotat näyttivät olevan edelleen valveilla, ja työn touhussa, vaikka nyt niistä näkyi enää varjo tai silmien pilkahdus iltahämärässä. Tai epämääräistä melua jostain suunnalta. Vilkaisu ryövärileiriin päin paljasti, että sielläkin valvottiin edelleen. Mahtoivatkohan ryövärit nukkua tänäyönä ollenkaan? Mies epäili itsekin nukahtaneensa vain muutamaksi kymmeneksi minuutiksi, ja loppuyö taitaisi mennä valvoessa. Haukotus karkasi huulilta kuin huomaamatta. Hän kaipasi aikoja, jolloin oli voinut nukkua päiviä, jopa kuukausia. Nykyinen elämänsä oli aivan liian nopeatempoista.
Mies alkoi luisua uudelleen pelkästä unenkaipuusta jonkinlaiseen horrokseen, mutta tälläkertaa hän säpsähti hereille melkein samantien, kun pää ehti notkahtaa alas. Kauempaa metsästä kuului vaimeaa, mutta tasaista rasahtelua. Selvästi joku liikkui metsässä, eikä näyttänyt olevan huolissaan aiheuttamistaan äänistä. Mistä Sahafarn osasikin jo päätellä, että kyseessä oli mitä todennäköisemmin hänen valtijattarensa. Mies kömpi pystyyn, jääden sitten odottamaan saapuvaa. Pian kauempana metsässä saattoikin erottaa tumman hahmon, joka lähemmäs päästyään selkiintyi kahdeksi: kävellen matkaavaksi naiseksi, ja ratsuksi hänen vierellään. Nainen talutti ratsuaan, itse hyvin lähelle nojautuneena, melkein kuin tukisi itseään hevosen kylkeä vasten. Hän oli pukeutunut tummansiniseen viittaan, joka illan hämäryydessä toki näytti vain mustalta. Viitan huppu oli vedetty pään suojaksi, näyttäen kasvoista ainoastaan kapean nenänvarren. Mutta Sahafarnille tämäkin näky oli toki tuttu, eikä hän epäröinyt tervehtiä kädenheilautuksella, kävellen samantien vastaan.
Mitään iloista vastatervehdystä mies ei kuitenkaan saanut. Kun nainen pääsi kohdalle, ratsun suitset tyrkättiin miehelle, hänen jatkaessaan sitten ohitse sanaakaan sanomatta. Ainoastaan lievästi rahiseva hengitys, tavallista kiivaampaan tahtiin, sai miehen päättelemään, että matka tänne ei ollut ollut hänen valtijattarensa mieleen. Sahafarn ei kuitenkaan jäänyt kyselemään naisen vointia, seurasi vain hiljaisena perässä, johdattaen ratsun sitten oman hevosensa luokse, sitoen siihen vierelle. Ehkäpä elikot saisivat edes jotain turvaa toisistaan. Sivusilmällä mies ennätti nähdä, kuinka nainen oli juuri istuutumassa alas puunjuurakkoon. Hän oli tarpeeksi lähellä erottaakseen, kuinka nainen joutui jännittämään jokaisen jäsenen itsessään, jotta onnistuisi noinkin yksinkertaisessa asiassa sulavannäköisesti. Mies kiitti mielessään, ettei hän voinut nähdä naisen kasvoja nyt. Mutta ilmankin, hän saattoi aavistaa tuskan siinä, kuinka nainen värähti silminnähtävästi nojautuessaan puunrunkoa vasten. Kynnet puristuivat juurakkoon kiinni ja upposivat melkein maahan asti, hellittämättä otettaan pitkään aikaan. Mutta äännähdystäkään nainen ei päästänyt.
Tuo tummiin pukeutunut rotta, se joka Sahafarnia oli metsässäkin käskyttänyt, oli arvatenkin onnnistunut pysymään huomaamattomana. Mies ei ollut tarpeeksi valppaana toista huomioimaan, ja nainen ei siihen olisi nyt edes kyennyt. Ja jos tuo muisti olla tarpeeksi tuulensuojassa, eivät edes ratsut pystyisi rottaa haistamaan. Ne tosin näyttivät olevan jo muutenkin hermostuneita, eikä yksi rotta muita lähempänä saisi ratsujen käytöstä muuttumaan enää niin paljoa, että Sahafarn olisi siitä osannut epäillä olevansa tarkkailtu. Jos tuo rotta lymyili tarpeeksi lähellä, oli sekin ehkä huomannut naisen käytöksessä jotain vaivalloista. Mutta ehkä vielä hätkähdyttävämpää, varsinkin jos rial omasi hyvän hajuaistin, oli yllättävä haju, mikä tuntui lähtevän tuosta naisesta. Yllättävä lähinnä sen karmeudessa, sillä haju toi mieleen mätääntyvän lihan. Se tuntuisi suorastaan pistävänä, jos aivan lähelle eksyisi, ja kauempana enemmänkin ummehtuneena hajuna. Miellyttävä se ei kuitenkaan ollut missään tapauksessa. Ja herätti varmasti kysymyksiä.
|
|
|
Post by WhiteNoiseMonster on Sept 13, 2006 18:28:27 GMT 3
Caer seurasi myös katseellaan uutta tulokasta ratsuineen, ja naurahti pienesti jonkun mainitessa etäämpää nukkumaan menemisestä. Täytyisi kai olla aika itsevarma ja peloton jos nyt kykenisi tuolla rottien leirin lieppeillä käymään, ja menemään sieltä sitten suoraan nukkumaan noin vain ja vielä yksin... Nukkumaan! 'Minäpä menen nyt nukkumaan.', ajatteli palkkasoturi tuon repliikiksi ja hymyili ajatukselle.
Uni kyllä maistuisi, mutta kaikkien oli nyt pidettävä silmänsä ja korvansa auki? "Me emme siis nuku ollenkaan?", uteli Caer Karlilta kohottaen hieman toista kulmaansa kummastellen. Kai tässä nyt jonkinlainen vahtivuorosysteemi olisi kehiteltävä, jos odotettiin miehistön olevan seuraavana päivänä kykeneväinen taisteluun... Ellei tuolla nyt sitten olisi yöksi jonkinlaisia muita suunnitelmia.
|
|
|
Post by ninyfa on Sept 13, 2006 20:02:35 GMT 3
Ryöväripäällikkö katseli miettiväisenä uusinta tulokasta, joka saapui metsästä ratsuaan taluttaen. Kovin hyvin ei illan tummentuessa tuota enää nähnyt, mutta osasi kyllä päätellä, että kyseessä oli naispuolinen henkilö. Kyllä sitä nyt aina miehen ja naisen toisistaan erotti, vaikka ei auringonpaiste ollutkaan. Samalla Karl näki, että nainen ei suinkaan vaikuttanut olevan siitä hyväkuntoisimmasta päästä. Mitäköhän hevosella saapuneen miehen mielessä oli mahtanut liikkua, kun hän oli kutsunut naisen paikalle? Karlin teki mieli selvittää tämä asia, mutta hän hillitsi luontonsa. Tässä piti nyt olla hissunkissun ja pitää mahdollisimman vähän melua itsestään.
"Häh?" Karl murahti palkkasoturin kysymykselle ja ravisti itsensä irti omista mietteistään. "Kyllähän sitä varmaan hyvä ois silmiä ummistaa itse kunkin. Meillä on tapana, että vahtivuoro kiertää yön aikana mieheltä ja naiselta toiselle, siihen on tietty sovittu järjestys. Minä pidän vahtia harvoin, jos ei siihen ole mitään erityistä syytä. Jos haluat ottaa vuoron, niin tuskin nuo siitä pahastuvat", Karl jatkaa ryöväreihinsä viitaten. Nämä kohauttelivat olkapäitään, heille asia näytti olevan se ja sama. Sitten samainen vaaleatukkainen nainen, joka jo aiemminkin oli ollut äänessä, avasi suunsa: "Tietty sitä arvostaa sellaista miestä, joka tarjoutuu naisen puolesta valvomaan. Eiköhän ne kauneusunet ole naisille tärkeämpi juttu? Vai oletko sä Caer kauhean väsynyt?"
Muutamat ryöväreistä pystyttivät näppärästi pienet, yhden hengen teltat ja aukaisivat makuupussinsa. Ilmeisesti heillä ei vahtivuoroa olisi, sillä hieman liiankin leveästi haukotellen ja muille virnistellen he kääriytyivät makuupusseihinsa. Karl nousi seisomaan oikoakseen koipiaan ja katseli samalla ympäri leiriä, mutta ei nähnyt juuri mitään muuta kuin rottien kiiluvat silmät, jotka vaihtoivat yhtenään paikkaa. Lisäksi kuului ääniä, jotka syntyivät noiden liikkeistä. Hän tuskin saisi itse juurikaan nukutuksi. Nyt jos koskaan oli sellainen yö, että joukon päällikön tuli pysyä hereillä ja varmistaa siten osaltaan miestensä turvallisuus.
|
|
|
Post by submarine on Sept 13, 2006 21:43:53 GMT 3
Omista, mitä uskomattomimmista paikoistaan, vakoileva rial tarkkaili miestä ja naista jokaisena hetkenä näiden saapuessa. Se pani merkille kaiken, aivan kaiken, pienimmästä liikahduksesta huomattaviimpaan asiaan. Tietenkin se huomasi jokaisen oudon asian tästä naisestakin. Se ei kuitenkaan tehnyt mitään, tarkkaili vain. Ja pian se kertoisi tietonsa eteenpäin. Oikeastaan sitä ei edes todella kiinnostanut, mistä oli kyse. Ainoastaan eduista, joita sen taskuun tippuisi tästä asiasta. Ja arvattavasti niitä olisi aivan siedettävästi. Yökin alkoi jo tulla... Kun sitten nuo kaksi lopulta asettuivat aloilleen, laskeutui rottakin tarkkailupaikaltaan, tietäen ettei kuitenkaan erottuisi ihmisten heikkoon näköön ilman valoa. Se vilkaisi nopeasti ryövärien leiriä, ennenkuin kulki osoittamatta mitään pelkoa suoraan Stileasssealin luokse. Rialherra näytti jo tietävän, mikä sitä kohti oli tulossa, sillä tämä ei reagoinut mitenkään siihen. Oli hyvin oletettavaa, että jos tämä olisi pitänyt tulijaa vaarana, se ei olisi ehtinyt päästä muutamaa metriä lähemmäs.
Nopeasti musta rial oli kumartunut kuiskaamaan muutaman sanan tämän korvaan, ennenkuin jatkoi matkaansa suoraan eteenpäin, vaikuttamatta edes aikoneen aluksi puhua mitään rialherran kanssa. Mutta sitten, kun aivan varmasti mikään ulkopuolinen katse ei enää voinut sitä nähdä, se teki käännöksen kohti ryövärien leiriä. Ja sitten, hiljempaa kuin kovakuoriainen sen jalan vieressä, se hiipi niin lähelle, kuin ikinä kykeni. Ja siitä se jäi kuuntelemaan, kyyristyneenä viittansa ja huppunsa alle. Vaikka joku katsoisi suoraan tätä kohti, olisi sen havaitseminen silti melkoinen teko. Ja siinä, liikkumatta, ääntäkään päästämättä, se kuunteli nyt tämän leirin sanoja.
|
|
|
Post by zube on Sept 15, 2006 19:01:12 GMT 3
Sahafarn oleskeli edelleen hevosten luona, etsi nyt parhaillaan jotain ratsunsa kantamuksista. Muutama vesileilin tapainen löytyi ja otettiin esille, mutta harmistuneesti murahtaen joutui mies toteamaan niiden kummankin olevan tyhjiä. Vain muutama pisara irtosi toisesta leilistä, mutta sekin karkasi suoraan maahan. Kantamuksia pengottiin vielä hetkisen, mutta turhaan. Tosin pari pientä kangaspussia vaihtoi paikkaa, miehen viitan taskuun. Säkit suljettiin sitten, mutta mies piteli edelleen leilejä mukanaan. Samantien katse siirtyikin toiveikkaana ryövärileiriin. Eiköhän sieltä hieman vettä liikenisi heillekin. Sahafarn ei oikein innostunut ajatuksesta lähteä harhailemaan metsään, jonkinlaista puroa tai lähdettä etsimään. Oikeastaan, hän ei edes muistanut oliko leiristä poistuminen kiellettyä. Ja turhaa siitä oli ottaa selvää ja hankkia itselleen ongelmia, jos ei välttämättä tarvinnut.
"Ma käyn katsomassa, josko heiltä löytyisi vettä. Tee tekisi hyvää nyt." Mies ilmoitti aikeistaan naiselle, puhuen ehkä tarpeettomankin kovaan ääneen, nyt kun oli yö, ja muuten hyvin hiljaista. Hän ei vain ollut varma, oliko nainen jo nukahtanut siihen, silmät suljettuina ja pää puunrunkoa vasten nojaten. Tai kuuliko nainen toista enää edes hereillä ollessaan. He eivät puhuneet muutenkaan enää paljoa, eivät ääneen. Lyhytkin keskustelu tuntui rasittavan valtijatarta, joka muutenkin joutui kestämään aivan liikaa. Niinpä Sahafarn ei kehdannut vaivata enempää. Hän näki kuitenkin naisen alentavan kulmiaan, rypisti ne jonkinlaiseen ärtymyksen eleeseen, vaikkei tuo avannut edes silmiään. Jokin miehen sanoissa oli kai saanut naisen taas suuttumaan, eikä Sahafarn enää edes muistanut, mikä ei saisi. Mutta hän ymmärsi, pakkohan hänen oli. Oleellisinta oli nyt kuitenkin, että nainen oli selvästi kuullut hänet, ja mies saattoi rauhassa suunnata ryövärileiriä kohti. Ei Sahafarn uskonut, että nainen siitä säikähtäisi, jos heräisi yksinään ja mies olisi poissa, mutta olihan se toki kohteliasta kertoa minne meni.
Ryövärileiri sijaitsi siinä ihan lähellä, itsehän mies oli paikkansa niin viereltä valinnut. Ei se häntä häirinnyt, mielellään olisi lyöttäytynyt seuraan heti rottaleiriin tultuaankin, mutta syystä oli hylännyt sen ajatuksen. Hänen valtijattarensa ei olisi siitä pitänyt. Nainen kaipasi rauhaa ja yksinoloa, ja niin olisikin parempi. Mutta Sahafarn ei voinut seuranhakuiselle luonteelleen mitään. Ja niinpä nytkin ilmestyessään leirin näköpiiriin, nuotiotulen valoon, jos ryöväreillä arvatenkin sellainen oli, hänen kasvonsa olivat iloisesti hymyssä. Kuin sotaan menosta ei olisi tietoakaan. Harmaa rengaspanssari, edestä avonaisen viitan alta näkyen, ilmoitti kuitenkin, että mies oli jo varautunut tulevaan. Kahta vesileiliä heilautettiin nyt käsissä, mikä osaltaan kertoi syyn miehen saapumiseen ryövärileiriin.
"Iltaa teille, leiriväki." Vähän vitsaillen lausahdettiin, kuin olisi iltakävelyllään sattumalta törmännyt ryhmään ihmisiä. Tuo hilpeys saattoi tässä tilanteessa jopa joitakin ärsyttää, kuten hänen valtijatartaan esimerkiksi, kun oikeasti oli vakavimmista asioista kyse. "Mahtaisikohan täältä löytyä muutama leilillinen vettä? Ma en kehtaisi lähteä kauemmas vedenhakuun nyt yöllä, luulevat vielä, että tässä ollaan karkuteillä." Virnistettiin sanojensa päätteeksi, vaikka tottahan mies kokoajan puhui. Totuus ei silti näyttänyt ainakaan Sahafarnin mieltä suuresti masentavan, ainakaan ei sitä ulkopuolisille osoittanut. Katseli kyllä ryövärijoukko tarkoin, johon palkkasoturikin oli nyt soluttautunut sen verran hyvin, ettei Sahafarn toista enää erikseen laskenut. Ja kannattikin katsella, ettei sitten taistelussa jäisi epäselväksi, ketä vastaan tapella. Rialit sentään näyttivät sen verran erikoisilta, ettei vahingossa voinut mennä puolet sekaisin. Toivon mukaan ei menisi tarkoituksellakaan.
|
|