|
Post by R.C. on Feb 16, 2007 22:19:11 GMT 3
(( Aikani kuluksi ja tylsistymisen pisteeksi ajattelin aloittaa pienen tarinan, johon toivoisin ensisijassa mukaan pelaajia, joiden kanssa en ole aiemmin pelannut. ^^ ( Tosin ehdin jo luvata yhden poikkeuksen... ) Noudattaisin mielelläni sääntöä, jossa kahden viikon vastausviiveen myötä vuoro skipataan pelin jatkumiseksi, ellei hiljainen pelaaja ole tarkemmin ilmoittanut katoamisensa syystä. Eipä sitten muuta kuin mukaan vaan... =) ))
"Lääkäri K. Assamite ottaa sairaita ja haavoittuneita vastaan iltahämärästä varhaiseen aamunkoittoon. Yliluonnollisia vaivoja hoidetaan tietyin varauksin. Kotikäyntejä tehdään mahdollisuuksien mukaan. "
Oheinen ilmoitus haki huomiota kyltissä, joka oli vasta hiljattain kiinnitetty erääseen Meyweren kaupungin sivukujan oveen. Katutasossa oleva vastaanotto vaikutti syrjäisen sijaintinsa vuoksi vielä hyvin hiljaiselta. Yksinäisen ikkunan eteen vedetty paksu, musta verho esti suoran näkyvyyden sisätiloihin, mutta kankaan ja karmin väliin jäävistä ohuista raoista saattoi silti erottaa himmeää valonkajastusta. Hoitolan omistaja oli jo hereillä ja hääräili parhaillaan vuokraamissaan tiloissa, vilkuillen ja kuulostellen kuitenkin aina välillä uloskäynnin suuntaan. Myöhäisestä ajankohdasta huolimattakin hän vartoi vielä vieraita sekä asiakkaita.
Vast’ikään yhteisöön muuttanut lääkäri ei tuntenut oloaan vilkkaassa Meyweressä vielä kovinkaan kotoisaksi. Hän oli tottunut hiljaisempiin kyliin ja tiiviimpiin ystäväpiireihin. Näin ruuhkaisessa kaupungissa tuntemattomien oli tapana vieroksua toisiaan; aiheetonta hymyilyä oudoksuttiin ja vähänkään pidempiin katseisiin vastattiin rahapussiin takertumalla. Kaduilla rämistelevien vaunujen äänet kaikuivat taloihin usein yömyöhälle saakka, kuten läheisistä kapakoista kantautuva juopunut rellestyskin. Äänien tauoton jyskytys sai rauhaa rakastavan hermot pingottumaan. Lääkäri hieraisi ohimoaan ja huokaisi hiljaa.
Yhtä kaikki oli hän arvellut tarvitsevansa kipeästi lomaa viimeisten koettelemustensa jälkeen, koskapa ei kestänyt jäädä enää hetkeksikään mökkiin, jossa oli jo useamman kuukauden takaperin ehtinyt asustaa. Lääkäri muisti kyllä hyvin, kuinka tuon ennen niin viihtyisän tuvan seinät tuntuivat kaatuneen hänen päälleen, eikä iltaisin verhoja avatessa voinut olla enää varma, odottiko ulkona kirkas auringonpaiste vaiko armollinen pimeys. Niinpä hän oli pakannut pikaisesti tavaransa ja lähtenyt maallisine omaisuuksineen etelään kun tiet olivat vielä auki.
Ensilumi oli satanut Meywereen. Myöhäisen illan taivas kaartui pimeänä kaupungin yllä ja vihmovassa viimassa saattoi tuntea tulevan talven kirpakan tervehdyksen. Kymmenet levottomina lepattavat lyhdyt valaisivat pääkatua, mutta sivukujille ne tarjosivat vain kainon kajastuksen. Kylmänä orasteleva yö olisi ensimmäinen, jona vieraan lääkärin vastaanotto palvelisi Meyweren asukkaita kuten ulkopuolisiakin. Tai ehkäpä vain joku satunnainen kulkija huomaisi putiikin ja tulisi tervehtimään yksinäistä...
|
|
|
Post by submarine on Feb 16, 2007 22:57:33 GMT 3
Teuntekilla oli kylmä, niin valtavan kylmä. Hän ei voinut kuin vain hangata hentoisia raajojaan, ja silti niistä oli menossa tuntoa. Muutama ohikulkija vilkaisi epäluuloisesti näiden mielestä aivan tavalliselta näyttävää miestä, joka jostain syystä tarpoi päämäärättömästi katua, eikä ilmeisesti kestänyt edes pientä kylmää, vaikka tällä olikin aivan kunnolliset vaatteet päällä - tai näytti olevan. Mikäli yksikään olisi kyennyt näkemään läpi harhakuvasta, olisi näiden silmien edessä ollut ennennäkemätön, vähintäänkin huolestuttavalta vaikuttava olento, jonka varsin laihan ruumiin ympärille oli kiedottu ainoastaan melkein läpinäkyvä, äärimmäisen ohut viitta. Teuntekille tällainen pienikin kylmä oli jo hyvin huomattava seikka, monestakin syystä.
Hän saattoi tosiaan näyttää monen silmiin aivan tavalliselta, ruskeatukkaiselta mieheltä, jolla oli tumma nahkapaita ja -housut, mutta se ei juuri lohduttanut. Hän ei kerännyt rasvakerrosta, vaikka kuinka olisi yrittänyt. Ja tämä viittakaan ei edes eristänyt, aivan turha. Hytisten kylmässä Teuntek koetti turhaan hangata käsiään yhteen. Olisi pakko päästä pois täältä, jonnekin lämpimään, johonkin taloon, jossa olisi jonkinlaista lämpöä. Hän alkoi olla jo aivan kohmeessa, sormetkin olivat jäykät. Oli aivan pakko päästä sisään, aivan pakko. Ja jotain vaatteita olisi saatava, aivan mitä tahansa. Ajatus edes niistä röttöisistö vaatteita, joita hänellä muka oli, tuntui nyt valtavan houkuttelevalta. Jos vain saisi jostakin...
Hetkellisesti Teuntek mietti, josko vain istuisi hetkeksi aloilleen ja koettaisi lämmetä. Mutta oli hänen opinnoistaan sentään niin paljon hyötyä nytkin, että hän tiesi moisen aivan typeräksi. Siinä voisi vain kylmetä lisää, eikä hän kestänyt ajatustakaan siitä. Olisi pakko pysyä liikkeessä, vaikka se uuvuttikin. Hän oli ollut jo pitkään täällä kylmässä, nälkäkin alkoi olla. Tilanne oli kaiken kaikkiaan vain huono. Olisi ollut ehkäpä parempi mennä sittenkin jonnekin muualle... Hetken Teuntek hytisi paikoillaan, mutta enää ei voinut kestää tätä. Nyt se, että saattaisi tavata jonkun aggressiivisen henkilön, joita vaikutti olevan melkoisesti, tuntui toisarvoiselta mahdollisen lämmön rinnalla. Kestämättä enää miettiä hän koputti vain sattumanvaraisesti valittuun oveen, jonka takana vielä tuntui olevan valveilla joku. Idea olisi saattanut tuntua paremmalta, mikäli hän olisi osannut lukea kyltin ovesta. Mutta lopputulos oli suureksi osaksi kuitenkin sama. Ehkäpä lääkäri saisi uuden potilaan piakkoin...
|
|
|
Post by R.C. on Feb 18, 2007 12:21:24 GMT 3
(( Peliin saa edelleen liittyä jos haluaa. ))
Kadulta kantautuneen koputuksen kuullessaan kohotti työpöytänsä ääressä istunut lääkäri katsettaan, noustakseen kohta myös ylös tuoliltaan. Näinkö pian hänen tuore hoitolansa oli herättänyt huomiota? Potilaita oli toki odotettu, mutta ei aivan näin nopeasti. Kukaties vilkkaammilla kaupungeilla oli sittenkin puolensa? Moista mahdollisuutta pohtien asteli lääkäri ulos huoneestaan ja jatkoi kulkuaan kohti ulko-ovea. Se ei varsinaisesti ollut lukittu, joten hän ihmetteli hieman vieraan kohteliaisuutta. Yleensä avoimiin puoteihin oli tapana astua muitta mutkitta sisään ja lähinnä muiden asukkaiden koteihin omia aikojaan tunkeilu oli lukoin ja salvoin evätty. Vuokrattu huoneisto toimi lääkärille tosin sekä vastaanottona että asuntona. Ehkäpä myöhäinen ajankohta oli saanut tämän muukalaisen arastelemaan?
Kizelmay seisahtui hetkeksi hymyilemään ja ravistelemaan päätään. Hänellä oli aina tapana ajatella liikaa, ratkoa arvoituksia ja vaivata turhaan mieltään jo etukäteen. Varautua kaikkeen. Helpoimmin mysteeri ratkeaisi vain katsomalla ja kysymällä, niinpä nainen toimikin juuri näin. Hän ei raottanut oveaan kuten vainoharhainen kaupunkilainen vaan veti sen reilusti sisäänpäin kohdatakseen takana odottavan kasvokkain. Pehmeä valo lankesi kylmettyneen ylle, kutsuva kaminan lämpö tulvahti toista vasten. Mukavuuden edessä seisoi enää yksi este, pitkä ja hoikka nainen valkoisessa tohtorintakissa, joka oli rennosti avoinna ja paljasti asukkaan muutoin mustan vaatetuksen. Hyvin tummat, miltei mustat silmät lankesivat toiseen. Niitä olisi voinut luonnehtia pistäviksi, ellei katse olisi ollut ystävällinen.
Lääkäri oli hyvin asiallisen oloinen. Hän ojensi kalpean ja yllättävän viileän kätensä tervehtiäkseen vierasta ja antoi tälle sitten sen enemmittä epäluuloitta luvan astua peremmälle. ”Hyvää iltaa. Käy toki sisään ennen kuin jäädyt kynnykselle.”, kehoitti nainen hymyillen ja sulki oven tiukasti toisen takana, pitääkseen kiristyvän pakkasen loitolla. Jos vieras ei ollut tarvinnut toista kutsua siirtyäkseen sisään, saattoi tuo nyt erottaa jokseenkin poikkeavan asunnon edessään. Aivan oven lähettyvillä oli naulakko ja penkki. Tästä eteenpäin näkyi huoneen oikealla laidalla kaksi siististi sijattua vuodetta ja sen verran tyhjä paikka, jotta kolmannenkin olisi uskonut siihen mahtuvan. Vasemmalla seinustalla roihusi pieni takka, jonka edessä jökötti pari mukavaa nojatuolia. Asunnon vastakkaisella puolella oli keittokomero kellarinluukkuineen ja kuuma kamina, ja välittömästi tämän lähistöllä pieni pesutila. Toisella puolen avautui ovi vielä yhteen huoneeseen, jonka kokoonpanoa ei sisäänkäynniltä käsin saattanut kartoittaa. ”Jätä toki kenkäsi tähän ja lainaa vieraille varattuja tohveleita. Eikö sinulla ole takkia?”, ihmetteli nainen vierastaan tarkastellen. Kuvitteliko kaltainen vain vai oliko toisessa jotakin outoa, määrittelemätöntä? Vainusiko hän tässä ihmisen laisinkaan, näkikö punervan veren virtaavan suonissaan, vai mikä muukalainen mahtoi olla miehiään? Nainen puisteli toistamiseen hieman päätään. Ehkäpä hän kuvitteli taas omiaan, vai...?
|
|
|
Post by submarine on Feb 18, 2007 13:47:24 GMT 3
Teuntek joutui toteamaan, että tämä oli mennyt hieman eri tavalla, kuin hän oli kaavaillut. Posiitivisimmassakin tilanteessa hän oli olettanut, että asunnon omistaja olisi ensin tiedustellut pitkään mistä oli kyse ja sitten vaatinut jonkinlaista maksua. Mutta tämä ei vaatinut edes selitystä, ohjasi vain suoraan sisään, kuin olisi odottanut. Se tuntui häkellyttävältä, niinkin paljon että hän oli vähällä tarttua toisen käteen. Mutta kaikeksi onneksi hän kuitenkin tajusi vetää sen pois, sillä vaikka käsi näytti täysin ihmismäiseltä, vaikkakin yhtä piirteettömän tavalliselta kuin kaikki muukin, ei se todellakaan tuntuisi siltä. Sen sijaan hän nyökkäsi ja koetti parhaansa mukaan hymyillä, vaikka ilme olikin hänelle hieman vieras.
Teuntek ei tosiaan tarvinnut toista kehotusta astuakseen peremmälle. Vaikka tilanne olikin odottamaton, hän oli aivan jäässä, eikä yksinkertaisesti kestänyt jäädä paikalleen seisomaan vaikka olisikin halunnut vielä pohtia asioita. Soperrettuaan jotakin kiitoksen tapaista toisen puheisiin hän kiiruhti istumaan aivan takan eteen heti havaittuaan sen. Tohvelit saivat jäädä odottamaan jonkun muun jalkoja, kuten myös tarkempi huoneen tarkastelu sai jäädä myöhemmäksi. Pian jumalaiselta tuntuva lämpö alkoi levitä kohmeiseen ruumiiseen, sormia ja jalkoja kihelmöi kun veri alkoi hiljalleen kiertää paremmin. Se kaikki tuntui aivan uskomattoman hyvältä. Tällä hetkellä kaikki muu ajattelu jäi pienemmälle, kun Teuntek vain yritti lämmitellä itseään mahdollisimman tehokkaasti. Melko nopeasti se alkoikin jo onnistua, sillä vaikka hän kylmeni nopeasti, nopea lämpeneminen johtui aivan samoista syistä. Jo muutamassa minuutissa hänen täytyi ottaa hieman etäisyyttä, vaikkei kuitenkaan paljoa. Nyt saattoi jo keskittyä hieman muuhunkin, kuten vaikkapa tarkkailemaan ympäristöään. Jostain syystä sänkyjä näytti olevan kaksi, ja mahdollisesti kolmas jossain, vaikkei asujia ollutkaan kuin yksi. Muuten Teuntek ei paljoa osannutkaan sanoa sen pohjalta, mitä muutamissa käymissään taloissa oli nähnyt - eikä tosiaankaan sen pohjalta miten oli itse asunut koskaan. Kaipa tämä oli kuitenkin tavanomainen asunto, vaikkakin hieman suurempi kuin jotkin muut...
Lämmiteltyään vielä hetken tulen edessä ja hierottuaan itseään Teuntek alkoi jo pikkuhiljaa miettiä muitakin asioita. Esimerkiksi se, miksi hänet oikein oli otettu näin hyvin vastaan, kiinnosti - ehkäpä ihminen oli odottanut jotakuta toista? Se tosin tuntui epätodennäköiseltä, koska nämä osasivat kyllä erottaa kaksi eri yksilöä toisistaan. Mitään kovinkaan hyvää syytä hän itse ei osannut keksiä. "Miksi sinä päästit minut noin vain sisään?" hän sitten yksinkertaisesti kysyi, haluten saada asiasta selvyyden. Puhe kuulosti hieman kokeilevalta ja huomioitavan muodolliselta. Lisäksi mies ei näyttänyt katsovan puhuessaan toista kohti eikä muutenkaan osoittanut puhuvansa juuri tälle, kuin elekieli olisi ollut tälle jotenkin outoa. Oikeastaan se saattoi jopa enemmän näyttää siltä, että hän oli puhunut itselleen.
|
|
|
Post by R.C. on Feb 19, 2007 12:49:02 GMT 3
(( Sub, oletan lääkärin aistivan hahmosi verenkierron kulkevan kuten valeasu antaa ymmärtää, ja vihjaat sitten kun ja jos mitään omituisuutta on ylipäätään mahdollista havaita. =) ))
Kizelmay ihmetteli kovasti kiirettä, jolla vieras ohitti hänen tuttavallisen eleensä ja tarjotut tohvelit marssiakseen suorinta tietä tekemään tuttavuutta huoneessa hohkavan takan kanssa. Toisen täytyi olla todella kylmissään, vaikka eihän ulkona ollut näin alkutalvesta kuin muutamia asteita pakkasta, jotka armoton tuuli tosin sai tuntumaan kaksi kertaa kirpakammilta. Vaan ei kai vieras nyt kovinkaan pitkää matkaa noilla vetimillä ollut voinut kulkea? Vähästä vaatetuksesta päätellen lääkäri arveli tätä yhdeksi kaupungin asukkaista. Yleensä nämä olivat tosin alati kiireessä, huutaen toreilla ja juosten kaduilla kuin järkensä kyydistä jättäneet. Tämä mies sen sijaan vain istua jökötti ja hytisi paikallaan kuin lumiukko lumihangessa, aivan kuin lääkärin leikkimielinen varoitus jäätymisestä olisi todella käynyt jo toteen.
Muukalaisen mykkä, patsasta muistuttava olemus veti hoitolan omistajankin vaitonaiseksi. Nainen jäi hetkeksi hieman neuvottomana ovelle seisomaan, kunnes hän kohautti harteitaan ja asteli kaikessa hiljaisuudessa keittonurkkaukseen. Pari puuklapia lisättiin kaminaan ja vettä kaadettiin kattilaan, joka nostettiin liedelle kuumenemaan. Kizelmay oli päättänyt vartoa rauhassa vieraansa virkoamista kohmeestaan. Kun kysymys sitten esitettiin, sai se naisen oikeastaan vain kahta enemmän kummastumaan. Hän käännähti vieraansa puoleen, tarkastellen tätä vielä kerran päästä varpaisiin vastatessaan: ”Kuvittelin päinvastoin sinun kertovan siihen syyn. Vaikka et vaikuta olevan loukkaantunut, mikä on vain hyvä. Tämä on yhtä kaikki julkinen hoitola, joka ei valikoi asiakkaitaan näiden rahapussin painon perusteella.”, selitti nainen ympärilleen viitaten. Hänen vastaanottonsa ei toki ollut koolla pilattu, mutta yksityiseltä hoitolalta sopi tuskin sairastuvan kaltaisia puitteita odottaakaan. Kaiken lisäksi pienet ja huolellisesti siistityt tilat hautoivat vähemmän tauteja kuin valtavat salit.
”Haluaisitko minun tutkivan mahdolliset paleltumasi? Pahimmassa tapauksessa niistä voi kehittyä kuolio.”, jatkoi nainen ystävälliseen sävyyn, ollen sanoissaan kuitenkin niin yksioikoinen, että saattoi hyvällä tarkoituksellaan vain hieman järkyttää kuulijaansa. Hänellä ei ollut tapana kaunistella totuutta, kun kyse oli vakavista asioista. ”Ja ottaisitko kupillisen teetä lämmikkeeksi?”, lisäsi hän kaminalle kohottamaansa kattilaa vilkaisten. Vesi alkoi vähitellen olla kiehumispisteessä. ”Nimeni on Kizelmay.”, esitteli lääkäri jälkiajatuksena itsensä, jättäen tarkoituksella mainitsematta toimenkuvansa, joka yksin asustaan oli varmasti pääteltävissä. Vieraalla ei vaikuttanut olevan tapana korottaa kansanpuoskareita jalustoille, toisin kuin monilla pienempien yhteisöjen jäsenillä. Kenties kaupungin kilpailutilanne sai ihmisten asenteet viilenemään. Tämä ei toisaalta harmittanut Kizelmayta yhtään. Hänestä oli lähinnä huvittavaa, kuinka taitavia lääkäreitä palvottiin syrjäisemmillä kylillä kuin jumalista seuraavina.
|
|
|
Post by submarine on Feb 19, 2007 14:00:09 GMT 3
((Ok, sopii hyvin. Veren koostumus tosin on jokseenkin erilaista, mutta en usko sen olevan kamala ongelma. Lisäksi ruumiinrakenteessa on jotain erilaisuuksia, joita tosin ei tarvitse kamalasti miettiä, ellei Teuntekia aleta leikellä auki, jota varmaan ei tapahdu.))
Tämä oli hoitola, vieläpä jonkinlainen julkinen sellainen? Oliko hän todella onnistunut hankkiutumaan sellaiseen? Olipa tosiaan uskomaton yhteensattuma! Teuntekilla kesti jonkin aikaa edes suhtautua kunnolla siihen, että oli onnistunut jotenkin hankkiutumaan juuri parhaaseen mahdolliseen paikkaan aivan vahingossa. Alemmilla lajeilla oli termikin tätä varten, kohtalo. Tai jotakin sellaista sillä tarkoitettiin. Lisäksi puheistaan päätellen jopa tämä ihminen kuulosti asiantuntevalta, ainakin oman lajinsa lääketieteessä. Koko käytökseltään tämä vaikutti oppineelta ja sivistyneemmältä, kuin moni jotka hän oli tähän asti tavannut. Sellainen tuntui miellyttävältä. "Tämä on siis todella parantola? Melkoinen yhteensattuma, minä en tiennyt sitä ennalta", Teuntek vastasi. Oletettavasti hän olisi saanut sen selville, mikäli olisi osannut lukea kirjoituksen ovessa. Mutta muunkielisten tekstien opetteluun ei ollut ollut vielä aikaa, hän ei osannut vielä täydellisesti edes puhetta. "Kyllä, en ole loukkaantunut, tulin ainoastaan lämmittelemään. Olin vähällä paleltua", hän lisäsi vielä mietittyään hetken. Missään vaiheessa ei vieläkään näyttänyt siltä, että hän olisi mitenkään edes katsonut toista kohti, paitsi mahdollisesti sivusilmällä.
Toisen tarjous tutkia hänet aiheutti pientä huolta, täysin samasta syystä kuin hän ei ollut halunnut kätellä. Se yksinkertaisesti ei vain käynyt päinsä. Hieroen käsiään vielä hieman yhteen Teuntek sanoi toiselle: "Arvostan tarjousta, mutta olen aivan kunnossa. Vain kylmettymistä, ei sen vakavampaa. Alan jo lämmitä." Puhe oli taas samalla tavalla tottumatonta ja töksähtelevääkin, nyt kun pitempiä lauseita käytettiin. Oikeastaan hän uskoikin olevansa aivan kunnossa, tai ainakin epäili. Hän ei itsekään ollut aivan ymmärtämätön lääketiedettä kohtaan, vaikkakin kyseessä olikin erilainen lääketiede kuin nyt, eikä ollut omasta mielestään kärsinyt mitään pysyvää vahinkoa. Sen olisi pitänyt näkyä jo nyt - hänelle itselleen siis.
Toinen vaikutti haluavan tarjota jotakin, jota kutsui teeksi. Teuntek ei ollut aivan varma, mitä kyseinen aine olisi tai mihin sitä käytettäisiin. Tosin se, että toinen vaikutti puhuessaan katsovan astiaa, jossa oli kiehutettavaa vettä, antoi jonkin verran käsitystä että kyseessä olisi oletettavasti nestemäinen ravinto. Se kuulosti aivan hyväksyttävältä. "Kyllä, voin ottaa. Minä olen Teuntek. Mutta kerro, sinä siis tunnet lääketiedettä? Voisitko kertoa minulle, millaista kaikkea ruumiista löytyy? Kyselen tässä aivan uteliaisuuttani, kun itse en koskaan sellaista ole tutkinut", hän vastasi, koettaen kuulostaa tosiaan vain mahdollisimman viattomasti uteliaalta. Sellaiset tiedot auttaisivat hänen tehtävässään suuresti. Jos saisi edes kuulla, miten ihmisruumis suunnilleen toimi, olisi jo pelkkä ruumiinavauksen suorittaminen joskus tulevaisuudessa paljon yksinkertaisempaa. Nyt mies näytti ehkäpä jopa aavistuksen kiinnostuneelta, siihen pisteeseen että käänsi aavistuksen verran päätään toista kohti.
|
|
|
Post by R.C. on Feb 20, 2007 14:31:04 GMT 3
Nyt kun vieraan kielenkantimet olivat hieman alkaneet keventyä, kuulosti tuon puhe sen verran kömpelöltä ja kokeilevalta, jotta lääkärillä oli syytä epäillä miestä muukalaiseksi Meyweren maisemissa. Tosin mistä niin kaukaisesta paikasta tuo henkilö oli mahtanut matkata, ettei edes yleiskieli ottanut tältä sujuakseen, ei Kizelmay osannut kuvitella. Tai kenties toisella oli vain puhevika? Vaikutti niin ikään hassulta kuinka mies tuijotti vain eteensä, aivan kuin tämä olisi puhunut takalle eikä naiselle taustalla. Mahtoiko moinen huomion väistely olla välinpitämättömyyttä vaiko jonkinasteista sokeutta? Nainen tajusi taas pyörittelevänsä vieraan olemusta aivan turhankin kanssa mielessään. Aiempi, hämärä aistimus ei vain suostunut jättämään häntä rauhaan. Lääkäri soimasi hieman itseään. Viimesyksyiset, oudot tapahtumat ne vain olivat ajaneet hänet vainoharhaiseksi.
Kizelmay nyökkäsi lyhyesti vieraan kysyessä vahvistusta kuulemalleen. Hän arvaili ohimennen mielessään, oliko toinen jättänyt lukematta kyltin ovessa, vai eikö mies ymmärtänyt kieltä laisinkaan. Toisaalta lukutaito sekin tapasi kansan keskuudessa olla vielä poikkeus säännöstä. Lääkäri hyväksyi vieraan torjuvan vastauksen mukisematta ja käännähti hetkeksi kiehuvan kattilan puoleen. Kuuma vesi kaadettiin nyt haudutuspannuun, jonka siivilään annosteltiin pienistä maustepusseista teelehtiä ja tuoksuvia yrttejä. Viileäkaapista poimittiin pienempi kannullinen vaniljalla maustettua maitoa ja hyllyltä napattiin kupit, lusikat ja asetit sekä pieni, sievä sokerikko ja purkki hunajaa. Teenlaiton taito oli Kizelmaylle harvinainen ilonaihe, ja hän hoitikin puuhan melkoisella taidolla ja antaumuksella. Oppia tähän kaikkeen oli haettu itäisistä maista asti, vaikka sen monimutkaisemmat juontirituaalit oli naisella tapana jättää sikseen.
Saatuaan kaiken tarpeellisen siististi kasattua kantoi lääkäri tarjottimen kahden höyryävän kupin kera takanedustalle ja asetti sen pienelle pöydälle nojatuolien väliin. Hän istahti alas vapaalle paikalle ja kohotti lähempänä olevan kupin itselleen, nauttien ilmeisen tyytyväisenä juomasta tulvahtavista aromeista. Tämä tee oli hyvin laitettua, kuten yleensäkin. Vieraan seuraava tiedustelu tuli naiselle sen sijaan yllätyksenä. Mies oli todella kiinnostunut lääketieteestä? Ja nainen oli jo ehtinyt epäillä tuota maalaiseksi. Kysymys oli tosin töksähtävän yksioikoinen, jopa huvittavassa määrin. Pieni hymy käväisi Kizelmayn huulilla hänen pohtiessaan vastausta hetken mielessään. ”Millaistako kaikkea ruumiista löytyy… kaikenlaista, tietenkin. On tärkeitä elimiä kuten sydän ja keuhkot, ravintoa käsittelevä vatsa ja suolisto. Luut ja lihakset pitävät kehon liikkeessä…”, kuvaili lääkäri lähinnä suurpiirteisesti, antaakseen ymmärtää kuinka laaja aihe oli kyseessä. ”Minulla on työhuoneessani anatomisia karttoja ja näytekappaleita, jos sinua kiinnostaisi niihin myöhemmin tutustua.”, totesi hän lopuksi miestä vilkaisten ja teetään siemaisten. Nainen aikoi nauttia juomansa rauhassa, joten turha hätäileminen ei kuulunut asiaan. ”Vaan etkö kertoisi ensin jotakin itsestäsi, Teuntek? Mistä olet kotoisin? Aiotko kukaties opiskella lääkäriksi, vai miksi moinen kiinnostus ihmiskehoon?”, tiedusteli nainen vuorostaan, laskien kuppinsa lähellä syliään kannattelemalleen asetille ja silmäillen vierastaan vastavuoroisen uteliaasti.
|
|
|
Post by submarine on Feb 20, 2007 15:25:35 GMT 3
Nyt Teuntek siirtyi myös istumaan nojatuolille, lähinnä vain koska toinenkin teki niin. Katseltuaan hetkisen tarjotinta hän otti kokeilevasti oman kuppinsa ja alkoi tarkastella sitä. Hän ei ollut nähnyt kunnolla, miten aine oli valmistettu, mutta osasi suunnilleen arvata, että siihen oli käytetty kasveja. Tai ehkäpä jotakin eläinpohjaista, oli vaikea sanoa varmasti. Siinä oli paljon erilaisia aromeita, jotka eivät olleet suorastaan pahoja, vaikkeivät suorastaan hyviäkään. Kaiken kaikkiaan se ei välttämättä eronnut valtavasti ravinnosta, jota hän oli nauttinut kotona. Tutkiskeltuaan vielä hetken sitä hän lopulta kohotti kupin varovasti juotavaksi. Toinen saattoi huomata, että hän joi jokseenkin oudosti; sen sijaan että olisi kallistanut kuppia, mies piti sen suorassa ja näytti imevän teetä huuliensa läpi. Juoma oli... oli vaikeaa sanoa mitä se tarkalleen oli. Teuntek joutui miettimään hetken, miltä se edes todella maistui. Se ei ollut oikeastaan pahaa, ainoastaan hieman outoa. Oikeastaan hän taisi hieman pitääki siitä. Hän otti vielä uuden siemauksen ennen kuin keskittyi toisen puheeseen. Selitykset ruumiista kuunneltiin erittäin tarkkaan.
"Olisin erittäin kiinnostunut sellaisesta mahdollisuudesta", Teuntek vastasi, ottaen samalla taas uuden kulauksen. Taaskaan katse ei siirtynyt toista kohti. Oikeastaan, kun asiaa mietti, juoma oli oikein hyvää. Hänen täytyisi suositella sitä sitten, kun sellaisen aika tulisi. Mutta se oli nyt sivuseikka, paljon huomattavampaa olisi mahdollisuus nähdä oikeita piirustuksia ja jopa näytepaloja. Tilaisuus voisi olla lähestulkoon ainutkertainen, eikä sitä saisi tuhlata mitenkään. Innostus kasvoi hitaasti, mutta varmasti - tällainen voisi ratkaisevasti vähentää hänen taakkaansa! Toisen kiinnostus häntä kohtaa vaati hetken miettimistä. "Minä olen... jostakin kaukaa. Tulin vuorten yli", hän vastasi sitten. Eikä se nyt oikeastaan ollutkaan valhetta. sillä tarkalleen ottaen hän oli tullut kaukaa, ja oli kulkenut vuorten ylitse. Tosin nyt se vain antoi kuvan, että hän olisi asunut jossakin siellä, mutta siitä ei voinut häntä syyttää. "Olen kiinnostunut lääketieteestä, koska se on hyödyllinen ja tärkeä ala, jota tulee kehittää", hän vielä lisäsi, ja se olikin täysin totta. Hänen mielestään lääketiede oli äärimmäisen tärkeää, koska se... se pelasti henkiä.
Pohdinta katkesi kesken, kun sanat toivat äärimmäisen epämiellyttävän ajatuksen taas päällimmäiseksi. Se kummitteli aina jossakin, valmiina kalvamaan häntä, kun vain sai pienenkin tilaisuuden. Tiv... Hetkeksi Teuntek näytti suorastaan synkistyvän, katse kapeni, suu tiukkeni pelkäksi viivaksi. Pitäisikö hänen... pitäisikö tiedustella tältä lääkäriltä asiasta? Osaisiko tämä auttaa, kykenisikö tämä tekemään mitään? Edellinen ei ollut kyennyt, mutta tämä oli ollutkin vain jokin yhdentekevä, primitiivinen parantaja, ei samalla tavalla sivistynyt, selvästi kokenut lääkäri. "Sinä tunnet paljon lääketiedettä. Voitko..." hän aloitti varovasti, melkein kuin toiveikkaasti. Katse jopa lähestulkoon kohosi naiseen. Sormet hipelöivät jännittyneesti kupin ympärillä. Mutta sitten, äkisti, hetken toiveikkuus meni ohi. Katse siirtyi taas alas: "Ei, unohda mitä äsken sanoin", hän totesi, ääni lähestulkoon romahtamispisteessä, ja vaikeni sitten täysin. Olipa alun varovainen koettelu ollut mitä tahansa, sen tuoma rohkeus oli kadonnut heti. Tuli painostavan hiljaista.
|
|
|
Post by R.C. on Feb 22, 2007 18:09:46 GMT 3
Jos nainen havaitsikin toisen juomistavoissa jotakin outoa, ei hän tästä antanut ainakaan näkyä tai kuulua, välttääkseen turhaan tärkeilemästä. Kukin tyylillään, kun ei tässä sentään missään seremoniassa oltu mukana. Lääkäri pisti sen sijaan merkille miehen sanoista kuultavan kiihtymyksen, joka antoi kuin ymmärtää tuon pitävän itseään parhaillaan varsin onnekkaana. Miksi ihmeessä? Olihan kaupungissa toki lukuisia muitakin hoitoloita, joista tosin useimmat olivat jo tainneet lukita yöksi ovensa. Naisella ei puolestaan tuntunut olevan kiire mihinkään, kaikesta vähiten nukkumaan, minkä vieras olisi tiedostanut varmasti paremmin, mikäli olisi taannoin ehtinyt tutustua vastaanoton tavanomaisesta poikkeaviin aukioloaikoihin.
Kizelmay kuunteli vieraansa ylimalkaista selitystä taustoistaan melko ilmeettömänä, pistämättä nähtävästi pahakseen tämän niukkasanaisuutta. Eiväthän toisen asiat kuuluneet hänelle loppujen lopuksi senkään vertaa, jotta tässä olisi tarvinnut tiukempaa kuulustelua ruveta harjoittamaan. Oli lähinnä mukava tietää edes jotakin henkilöstä, jolle myöhemmin esittelisi omaisuuttaan. ”Näkemystäsi on helppo myötäillä...”, totesi nainen hymyillen. Lääketiede oli toki hänenkin sydäntään lähellä osaltaan juuri ihanteidensa vuoksi. Mitäpä siitä vaikka hänen olemuksensa lieni toimenkuvaansa nähden hieman ristiriitainen, ja menneisyytensä moraalisesti arveluttava, oli nykyinen pyrkimyksensä silti puhtaasti hyvä ja vähintään anteeksiantoa tavoitteleva.
Miehen varovainen puheenavaus sai Kizelmayn terästämään kuuloaan, kun toinen vaikutti yllättäen kovin hermostuneelta. Odottelu ei kuitenkaan tuntunut tuottavan lauseelle jatkoa, vaan vieras koetti samassa vetää sanansa takaisin. Lääkäri rypisti kulmiaan, eikä puhunut hetkeen mitään. Lopulta hän totesi hyvin vakaalla äänellä: ”Kerro pois jos mieltäsi jokin painaa. Kysymys ei maksa vaivassa juuri mitään, mutta saattaisit vielä myöhemmin katua sen esittämättä jättämistä.”, muistutti nainen ja siemaisi hajamielisesti teetään. ”Äläkä huolehdi korvauksista. Ne eivät aja sinua perikatoon kun kerran molemmat ymmärrämme elämän arvon.”, lisäsi lääkäri jälkiajatuksena, epäillen miehen ehkä pelänneen joutuvansa pahoihin velkoihin.
|
|
|
Post by submarine on Feb 22, 2007 18:40:12 GMT 3
Teuntek vain tuojotti hiljaa lattiaan. Tuntui siltä, kuin joku olisi kiristänyt valtavia teräsrenkaita rinnan ympärille, se oli jo tuttu tunne vuosien varrelta - eikä se koskaan lieventynyt. Mitä väliä sillä oli, vaikka hän kysyisikin? Apua ei kuitenkaan tulisi, kukaan ei osaisi auttaa, kukaan ei koskaan ollut osannut auttaa. Se olisi turhaa, niin täydellisen turhaa. Turhautunut, suruun hukkuva ääni kertoi, että se kaikki olisi turhaa, pelkkää valheellisen toivon elättelyä. Hänen täytyisi vain tyytyä osaansa, jota ei voinut muuttaa. Täytyisi... täytyisi vain tyytyä siihen osaan, joka Tiville oli annettu. Kaikki oli turhaa. Mutta hän ei ollut kysynyt vielä täältä. Toinen, pieni mutta valtavan sitkeä ääni väitti vastaan. Hän ei ollut kysynyt tältä ihmiseltä, eikä edes tästä maailmasta. Tai kyllä hän oli, oli kysynyt jo kerran - mutta tämä oli ollut pelkkä parantaja, ei todellinen lääkäri, ei ollut osannut todella mitään. Hän oli hyödyntänyt paljon tehokkaampaa lääketiedettä - mutta täällä oli erilaisia lääkkeitä ja taudit erilaisia.
Teuntek riiteli itsensä kanssa, toivo ja toivottomuus myllersivät hänen sisällään. Hän ei kyennyt päättämään, mitä olisi tehnyt. Se tuntui niin ahdistavalta, kuin hän olisi tukehtunut. Turhautuessaan ja ahdistuessaan yhä vain lisää hän päästi toisen käden irti kupista ja peitti sillä silmänsä. Mitä hänen kuului tehdä? Hän joutui haukkomaan henkeään, niin ahdistavalta se kaikki tuntui. Hän ei edes kyennyt puhumaan tästä kunnolla! Kului pitkä hetki, monta minuuttia pelkkää hiljaisuutta. Sitten, paljon äskeistä hitaammin, äärimmäisen varovaisesti, Teuntek koetti puhua. Äänen selvittelyä, kakomista, muutama pitkä hengenveto. "Jos... tunnetko sinä..." hän yritti aloittaa. "On eräs henkilö, hyvin... hyvin sairas henkilö. Sairaus... se... se kalvaa häntä, hitaasti, tuskallisesti, syö... syö hengiltä. Kukaan ei kykene hoitamaan sitä, se on aina ollut... kuolemaksi", hän selitti, puhe katkeillen aina välistä.
"Mikään ei sitä paranna, ei edes taikuus, ei mikään lääke. Sitä voi vain hidastaa, se ei... hän ei..." Teuntek jatkoi, mutta ääni romahti kesken, se kohosi korkeaksi pihinäksi ja kuoli sitten pois. Ei, hän ei enää kyennyt jatkamaan, ei vain kyennyt. Miksi hän oli edes aloittanut!? Osoittaen suurta itsehillintää hän sai juuri ja juuri asetettua kupin pois, ennen kuin hautasi kasvot käsiinsä. Kyyneliä ei ollut, ei minkäänlaisia, kuin tämä ei olisi kyennyt itkemään. Muuten tämä näytti aivan siltä, että olisi tehnyt niin. Ääntäkään ei juuri kuulunut, ainoastaan epätasainen, puuskittainen hengitys.
|
|
|
Post by R.C. on Feb 24, 2007 12:16:31 GMT 3
Lääkäri istui hiljaa, liki hievahtamatta. Hän saattoi vain seurata sivusta miehen sisimmässä kärvisteleviä ristiriitoja ja tuota kärsimystä, joka niin selvästi kuvastui toisen olemuksesta. Mutta vieraan oli tehtävä päätöksensä itse, eikä nainen osannut tätä kovin hyvin lohduttaakaan, vaikka tunsikin äänetöntä myötätuntoa Teuntekin puolesta. Turha hysterisointi toisen kanssa olisi kuitenkin ollut vakava virhe siinä missä katteettomien lupausten tai perusteettoman toivon herättäminenkin. Kaikkia näitä kolmea koetti lääkäri visusti välttää nähdessään seuralaisensa olevan jo valmiiksi tolaltaan. Hän saattoi vaikuttaa viileältä ja etäiseltä, vaikka ei missään nimessä tarkoittanut olla välinpitämätön saati kylmä.
”Sanoistasi kuultavasta tuskasta päätellen tämä henkilö on sinulle hyvinkin rakas ja läheinen.”, totesi lääkäri vaimeaan ääneen, annettuaan miehen ensin viimeistellä katkonaisen vastauksensa ja rauhoittua hieman. Hän laski asetin ja kuppinsa hitaasti alas pöydälle ja risti kätensä rinnalleen. Naisen kulmat olivat kaartuneet surullisesti ja hänen ilmeensä oli vakava. Silti tyyneys lieni vallitsevin piirre kaikista. ”Olen pahoillani puolestasi ja teen parhaani jotta löytäisit vastauksen tältä vastaanotolta.”, jatkoi Kizelmay sanojaan, mutta rypisti tässä yhteydessä hieman kulmiaan. ”Vaan kuten varmasti itsekin ymmärrät, on tilanne kannaltani hankala: En pääse tutustumaan näihin oireisiin tarkemmin, koskapa kerroit olevasi kotoisin kaukaa vuorten takaa. Kotikäynti tulisi tuskin kysymykseen ainakaan kovin kevein perustein.”, lisäsi lääkäri realistisesti.
”Parasta tässä tilanteessa olisikin, jos osaisit kuvailla potilaan tilaa mahdollisimman tarkasti ja perusteellisesti, siitäkin huolimatta että tiedän sen tuntuvan pahalta. Kaikki tieto auttaa kuitenkin vain rakastasi ja nopeuttaa hoidon mahdollista löytymistä.”, puhui Kizelmay edelleen tiukempaan sävyyn. Miehen täytyisi nyt viimeistään ryhdistäytyä ja ajatella selkeästi. Tarttua oljenkorteen tai luovuttaa. Tätä mieltä nainen oli. ”Kuten jo lupasin, voin näyttää sinulle kirjoituksia, kuvia ynnä muuta lääketieteellistä materiaalia, jotta saattaisit helpommin löytää yhteyksiä läheistäsi vaivaavaan sairauteen. Seuraa minua työhuoneeseeni kunhan tunnet olevasi tähän valmis.”, kehoitti nainen ja nousi nojatuolistaan. Hän asteli kauemmas takasta ja katosi sisään ovesta huoneen toisessa päässä.
|
|
|
Post by submarine on Feb 24, 2007 21:20:22 GMT 3
Teuntek istui hiljaa aloillaan, kasvot yhä käsiin haudattuina. Toisen sanat tuntuivat turhauttavilta, ne tuskastuttivat häntä. Mitä tämä muka tiesi hänen tuskastaan? Tämä ei edes kuulostanut oikeasti olevansa pahoillaan, äänikin pysyi tyynen. Ei mitään, tuo ei yhtikäs mitään. Hän ei halunnut teeskenneltyä sääliä, vaan apua, parannuskeinon. Kaikki muu olisi turhaa, merkityksetöntä. Tällä hetkellä, nopeasti syvenevässä olotilassaan, hän olisi antanut aivan kaiken omaisuutensa, aivan kaiken, parannuskeinosta. Vaikka tietenkinhän hän olisi antanut kaiken muulloinkin, nyt se olisi tapahtunut silmänräpäyksessä, ilman kysymystäkään.
Toisen mentyä hän saattoi vain jäädä istumaan alas, ankaroihin pohdintoihin. Tätä samaa hän oli miettinyt jo äsken, mutta nyt se tuntui vielä paljon vaikeammalta. Oliko tämä pelkkää tyhjän toivon ruokintaa? Oliko hän vain äärettömän typerä, odottiko kulman takana vain uusi pettymys? Mutta mitä, jos parannuskeino todella olisi, silloinhän hänen tulisi ehdottomasti mennä toisen mukaan, olipa mahdollisuus miten pieni tahansa. Mutta oliko se edes mahdollista? Kestäisikö hän jättää tämän tähän? Samanlaiset mietteet toistuivat useita kertoja. Teuntek ei voinut, kuin rutistaa päätään lujempaa tuskissaan. Hän ei osannut tehdä tällaisia päätöksiä, ne olivat aivan järjettömiä! Hänellä ei ollut takeita mistään, ja silti olisi pitänyt päättää jotakin näin tärkeää! Hänen piti keskittyä! Tuskistuneena hän iski muutaman kerran ohimoaan, kuin toivoen sen ratkaisevan jotakin. Mitään ei sellaista ei kuitenkaan tullut, pelkkä tylpää kipu. Aikaa kului.
Teuntek mietti pitkään, vakavasti, punnitsi eri vaihtoehtoja parhaansa mukaan. Ja sitten, lopulta, se alkoi kuitenkin tuntua selvältä, tai ainakin hän tukeutui tähän nimenomaiseen ajatukseen. Hän ei tehnyt tätä itsensä, vaan Tivin takia. Ei ollut väliä, vaikka hän kokisikin valtavan pettymyksen, jos se voisi auttaa Tiviä. Se tuntui lohdulliselta, että hän ei kuitenkaan ollut yksin tämän kaiken kanssa. Tämä kaikki liittyi Tiviin, ja tämän vuoksi hänen täytyisi tehdä tämä, johtipa se mihin hyvänsä. Jos se olisi valheellista toivoa, hän tietäisi seuraavaksi yrittää jotakin muuta. "T’vekl Tiv gepoh", hän kuiskasi itselleen, niin hiljaa ettei sitä olisi kuullut edes vieressä seisova. Ja sitten, vedettyään syvään ilmaa keuhkoihinsa, hän nousi hitaasti ylös. Hän meni oven luokse, jokainen askel edellistä varmempana, ja veti sen auki. "Minä... minä arvostan apuasi", hän sanoi naiselle, ja astui sisään.
|
|
|
Post by R.C. on Feb 25, 2007 13:26:49 GMT 3
Huoneessaan jo hyvän tovin odotellut nainen käännähti vieraan puoleen tämän viimein saapuessa. Hän ei nähtävästi ollut seisonut paikan päällä toimettomana, vaan kasannut vartoessaan varsin kattavan määrän lupaavalta tuntuvaa lähdemateriaalia työpöydälleen. Pääasialliset tutkimuksensa oli nainen siirtänyt syrjemmälle. Pikaisella silmäyksellä ne näyttivät käsittelevän ihmiskehoa ja etenkin veren koostumusta. Vaan tässä kaikessa oli tuskin mitään niin kiinnostavaa kuin esineissä ja teoksissa, joihin lääkäri pyrki kiinnittämään toisen huomion puhuessaan: ”Kas näin... voit katsoa ja lueskella rauhassa, tai pyytää tarkennusta jos jokin asia vaikuttaa tutulta mutta silti hämärältä.”, lausahti Kizelmay alkuunsaattavasti. Hänen katseensa kierteli valppaana teoksilla ja pergamenteilla, joista osassa oli enimmäkseen kirjoitusta, toisissa taas runsaasti kuvia. Lisäksi oli useita, pieniä lasipurkkeja, joihin oli säilötty alkoholiin erilaisia ruumiinosia, lähinnä elimiä. Seinillä näkyi anatomisia karttoja ja kirjahyllylläkin oli vielä paljon tavaraa. Pikaisen silmäyksen myötä arveli Kizelmay kaiken tarpeellisen olevan nyt käsillä.
Lääkärin huoneesta löytyvä aineisto oli kaiken kaikkiaan jopa hämmästyttävän laaja. Siinä missä tavallisilla puoskareilla oli yleensä vain yksi tai kaksi yleisintä hoito-opasta, omisti hän myös eksoottisimmista sairauksista kertovaa kirjallisuutta ja niinkin tieteellistä ja vaikeatajuista tekstiä sisältäviä niteitä, ettei niistä maallikko ymmärtänyt juuri mitään. Yksi paksuista kirjoista käsitteli ainoastaan tauteja, joihin ei vielä oltu löydetty parannusta. Sivujen yhteydessä oli tosin useita pieniä pergamentinpaloja täynnä tutkimustuloksia. Nainen vaikutti opiskelleen alaa jo satojakin vuosia, vaikka ulkonäkönsä puolesta hän oli iältään tuskin kolmeakymmentä. Joidenkin esineiden kulttuurillinen monimuotoisuus ja kirjojen kielellinen rikkaus välittivät lisäksi kokemuksia pitkistä matkoista muuhun maailmaan.
”Kuten huomaat, tutkittavaa on paljon. Saatan auttaa sinua tehokkaammin jos kerrot hieman tarkempia yksityiskohtia tästä taudista. Kuinka se alkaa ja etenee? Miten se tarttuu? Mikä on potilaan arvioitu elinaika sairauden puhjettua?”, luetteli lääkäri joitakin kohtia täysimittaisesta taudinmäärityksestä. Hän toivoi miehen noudattaneen kehoitustaan ja valmistautuneen henkisesti tähän kuulusteluun. Kizelmay vaikutti edelleen tyyneltä sanoissaan ja teoissaan, mutta saipa hänes myös helposti asiallisen tehokkaan vaikutelmankin. Sääliä ei takuulla teeskennelty saati jossiteltu joutavia. Hoito löydettäisiin tai sitten ei, mutta parhaansa kyllä yritettäisiin. Kunnolla hoidetussa työssä ei olisi jälkeenpäin mitään katumista, mutta siihen asti hetkeäkään ei olisi hukattavissa.
|
|
|
Post by submarine on Feb 25, 2007 14:37:14 GMT 3
Teuntek katseli kirjojen ja esineiden paljoutta. Täällä oli yllättävän suuri määrä lääketieteellistä materiaalia, se hänen oli myönnettävä. Ehkäpä täältä voisi tosiaan löytyä parannuskeino, ehkäpä hyvinkin. Ainakin tästä huoneesta olisi hyvä aloittaa, se tarjoaisi paljon ylitsevedettävää materiaalia tulevan varalle. Sekin oli tärkeä seikka, turhien keinojen poistaminen. Nähdessään tämän kaiken hän alkoi tuntea olonsa hieman positiivisemmaksi, vaikkei kuitenkaan paljoa. Ainakin jotain toivoa oli taas. Teuntekilla tosin oli yksi ongelma, hän ei osannut lukea tätä kieltä. Tosin hän ei ollut varma, olisiko siitä haittaa, koska paikalla oli avustaja, joka mahdollisesti oli itsekin tietoinen ongelmasta, johtuen siitä ettei hän ollut osannut lukea kylttiäkään. Mutta kuvia hän kykeni katsomaan, ne olivat melko universaali käsite.
"Minä kiitän tästä", hän vastasi toiselle. Jos asiaa olisi ruvennut miettimään, tämä oli ensimmäinen kerta kun hän oli kiittänyt ketään alemman lajin edustajaa mistään. Mutta nyt sitä ei edes huomattu, oli paljon tärkeämpiä asioita mietittävinä. Tutkittavaa oli paljon, ja se täytyisi mahdollisesti käydä kaikki läpi. "Kuten sanottua, en osaa lukea, joten apusi on korvaamatonta", hän vielä lisäsi, ennen kuin avasi sattumanvaraisesti jonkin kirjoista. Tässä kyseisessä oli kylläkin luonnoksia, mutta se näytti käsittelevän lähinnä fyysisistä tekijöistä - kuten väkivallasta - johtuvia vammoja. Ei mitään kovinkaan merkittävää tässä tilanteessa. Kuitenkin hän selasi sen suuripiirteisesti läpi ennen kuin asetti pois.
Teki vieläkin hieman pahaa joutua puhumaan taudista tai ajattelemaan sitä, mutta nyt oli vain pakko. Niinpä Teuntek, hetken pohdinnan jälkeen, vastasikin toiselle: "Taudin tarttumiskeinosta ei ole tietoa, se on täysi mysteeri. Niin seurassa oleminen kuin edes kosketuskaan eivät vaikuta levittävän sitä mitenkään. Lisäksi sairaan käyttämää ravintoa voi aivan hyvin nauttia ilman vaikutuksia. Näyttää siltä, että tauti vaikuttaa vain yhteen henkilöön, eikä leviä. Tapauksia ei ole, kuin äärimmäisen harvoin." Alku oli vielä helppoa, mutta sitten tuli hetki, jona hänen täytyi ehdottomasti pitää hetken tauko kyetäkseen jatkamaan. "Tauti alkaa yksinkertaisina, harmittomalta vaikuttavina oireina, tavallisena sairasteluna. Yskimistä, kalpeutta, tavanomaisia oireita. Kuitenkin, hitaasti, tauti pahenee ja voimistuu. Ensin oireet alkavat pahentua noin muutaman kuukauden ajan, kunnes mukaan tulee uusia. Ensimmäiset uudet oireet ovat haavojen huono tyrehtyminen, aaltoileva, toisinaan raskas kipu ja ihon kuivuminen ja hilseily. Tämä vaihe saataa kestää jopa useita vuosia, ennen kuin mitään uutta ilmenee. Seuraava vaihe muuttuu paljon vakavammaksi. Uhrin... uhrin aistit alkavat rappeutua, kuten myös koko keho. Se etenee hitaasti, mutta varmasti. Voitaisiin... sanoa että tauti alkaa syödä... syödä ruumista. Lopulta se ei enää kestä, vaan... kuolee", Teuntek jatkoi, joutuen pitämään välissä taukoja. Äänikään ei oikein tahtonut kantaa. Kovinkaan huomattavia yksityiskohtia hän ei kertonut. "Elinennuste on viidestä viiteentoista vuotta", hän vielä totesi synkästi loppuun, haluamatta ajatella asiaa kovinkaan tarkkaan.
|
|
|
Post by R.C. on Feb 27, 2007 14:48:01 GMT 3
Kizelmay kuunteli tarkoin miehen selostusta sairaudelle tyypillisistä piirteistä, pistäen toisen sanoista merkille vähintään parikin seikkaa. Toisen lopetettua hän nyökkäsi lyhyesti ja esitti alustavan päätelmänsä, jossa ei välttämättä ollut mitään kovin häikäisevää tai edes yhtenevää tapauksen kanssa, mutta joka mielipiteenä saattelisi keskustelua kenties eteenpäin ja lähemmäs ratkaisua: ”Puheidesi perusteella uskoisin vaivan lähtökohdan olevan synnynnäinen, vaikka ympäristön vaikutusta ei tietenkään kannata kokonaan poissulkea. Nämä kaksi liittyvät yleensä aina toisiinsa.”, totesi lääkäri tuumivasti ja etsi käsiinsä eräälle pergamentille laaditun kaavakuvan, joka näytti lähinnä monihaaraiselta viivojen sekä pienien neliöiden että ympyröiden kokonaisuudelta. ”Joitakin tauteja on havaittu ilmenevän enemmän tietyissä aatelissuvuissa ja kylissä kuin muissa.”, jatkoi nainen ajatuksiaan ääneen. ”Perinnöllinen heikkous yksin voi altistaa potilaan ympäristönsä haitoille muita selvemmin ja voimakkaammin.”, lisäsi hän vielä kunnes vaikeni hetkeksi tutkimaan toista käteensä löytämäänsä kirjasta.
”Onko samaa vaivaa esiintynyt hänen sukulaisissaan?”, tiedusteli nainen vieraaseen vilkaisten. ”Monet luettelemistasi oireista viittaisivat elimistön puolustautumiseen jotakin ulkoista tekijää vastaan. Veren hyytymättömyys puolestaan saattaa kertoa puutteellisesta ravinnosta tai sen kulutuksen heikkoudesta. Pahimmassa tapauksessa potilas kärsii useammasta kuin yhdestä eri taudista, joiden vaikutukset vielä voimistavat toisiaan. Kaikki nämä ovat tietenkin pelkkiä arvailuja.”, muistutti Kizelmay hieman olkiaan kohauttaen. Hän pyrki olemaan realistinen, sillä toisen taudista antama kuva vaikutti melkoisen hankalalta. Mies oli kuitenkin ylittänyt naisen odotukset kyvyssään puhua vaikeista asioista, eikä hän halunnut toista suotta lannistaa. ”Mitä hoitokeinoja tähän tautiin on jo kokeiltu ja miten ne ovat tehonneet? Kuinka kauan parannusta on jo etsitty?”, jatkoi Kizelmay vielä suorasukaisesti aiheen setvimistä. Hoitohistorian kartoituksella hän osaisi kenties helpommin arvioida uusien keinojen kokeilemista. Nainen jätti huomaavaisesti jakamatta tämän epätoivoisen omaisen kanssa tietonsa siitä, kuinka kömpelöä uusien sairauksien hoito saattoi alkuun olla. Yritys ja erehdys eivät ensimmäistä kertaa olleet vieneet potilailta henkeä, niinpä oli tärkeää tietää kaikki olennainen ennen varsinaisia toimenpiteitä. Lääkekin saattoi olla yhdelle pelastus ja toiselle myrkky.
|
|