|
Post by submarine on Feb 27, 2007 17:22:09 GMT 3
Teuntek kuunteli toisen epäilyjä hetken, osaamatta varmasti sanoa juuri mitään niistä. Oikeastaan hän ei tuntenut Tivin perhettä juuri mitenkään, oli tavannut nämä kerran ohimennen. Suurin osa keskustelusta oli tosin mennyt siihen, että vanhemmat olivat pitäneet koko tapausta jonkinlaisena julmana pilana - eivät olleet voineet uskoa oman lapsensa päässeen alemman professorin kumppaniksi. Ainakaan kenelläkään elävällä ei vaikuttanut olevan samaa tautia. Mutta ei hän kauaa ollutkaan viipynyt sen perheen luona, hänellä oli kuitenkin ollut työnsä. Mutta toisaalta, Tiv ei koskaan ollut maininnut, ei edes sairautensa alettua, että olisi edes tuntenut ketään, jolla olisi ollut kyseinen tauti. Toisaalta, ei se kuitenkaan ollut mahdotonta. Ehkäpä edellinen sairastaja vain oli elänyt niin kauan sitten, ettei sitä muistettu. Toinen mahdollisuus oli se, että hän ei vain tiennyt kaikista sukulaisistaan. Kiprit saattoivat saada lukuisiakin jälkeläisiä, ainakin keskiluokkaisemmat. Eihän tämä ollut, kuin spekulointia, mutta se kuulosti järjelliseltä mahdollisuudelta. "En voi olla varma asiasta, hän ei koskaan puhunut sellaisesta", Teuntek vastasi. "Mutta se on mahdollista, vaikka tautia onkin tavattu aikojen saatossa hyvin useissa erityyppisissä henkilöissä. On vaikea sanoa, onko se todellinen syy, osasyy vaiko syy ollenkaan."
"Epäilen, ettei että kyseessä voisi olla ainakaan heikko ravinto, tai huonot olot. Voitaisiin sanoa, että minä itse olen ylempää luokkaa, vaikka hän olikin syntyessään keskiluokkainen. Voin todeta täydellisellä varmuudella, että ravinto, hygienia ja elintapamme ovat olleet hyviä", Teuntek jatkoi mietittyään hetken, enemmänkin neuvoen kuin suorastaan kiistäen. Se ainakin oli totta, että hän saattoi sanoa sekä itsensä että Tivin eläneen hyvin. Vaikka se kuulostikin niin järjettömän typerältä, niin kammottavan ironiselta.
Puhuminen alkoi olla helpompaa nyt, kun asiaa oli jo käsitelty hieman, vaikkei kuitenkaan mikään mieluisa aihe. Siltikin, toisen kysymyksiin saattoi vastata, vaikkakin viimeiset olivatkin äärimmäisen vaikeaselitteisiä - eivät hänelle vaan naiselle. Sillä vaikka hän tiesikin sen, millaista hoitoa oli yritetty, sitä olisi vaikea selittää tämän maailman asukkaalle. Tämä ei varmasti ymmärtäisi mitään esimerkiksi koneista. Ja juuri siksi hän täällä olikin, koska hoitokeinot olivat erilaisia. "Keinoja on etsitty jo monta sukupolvea, muttei aina aktiivisesti, sillä tauti on harvinainen. On hieman vaikea selittää, mitä potilaan hyväksi voidaan tehdä, mutta voin vakuuttaa että kyseiset keinot eivät ole tuttuja täällä. Eivätkä ne myöskään auta, pelkästään hidastavat. Kokonaisuudessaan tilanne on vaikea, sillä tähän asti edes edistyneet keinot eivät ole samaan tapaan kuin hidastaneet sitä. Jotkin lääkkeet - joista en osaa juuri kertoa - ovat saaneet jonkinlaista edistystä terveydentilassa aikaan, mutta ne ovat olleet myöskin vain hidaste, suurempi määrä olisi kuolettava. En voi auttaa juurikaan tässä asiassa, paitsi ehkäpä kertoa, mitä mahdollisesti on kokeiltu ja mitä ei, jos kykenet luettelemaan eri keinoja minulle?" Teuntek yritti auttaa parhaansa mukaan, tietäen kuulostavansa nyt äärimmäisen saamattomalta ja turhalta. Mutta parempaan hän ei pystynyt.
|
|
|
Post by R.C. on Mar 2, 2007 12:29:49 GMT 3
Vieraan epämääräinen vastaus viimeksi esittämäänsä kysymykseen ei sanottavammin auttanut lääkäriä työssään. Lisäksi hän ihmetteli lähes avoimesti miehen mainitsemia ’keinoja, jotka eivät varmasti olleet täälläpäin tunnettuja’. Tavallisimmat vaivat ja hoitotoimenpiteet eivät ainakaan naisen kokemuksen mukaan poikenneet juurikaan toisistaan edes eri kulttuureissa, vaikka varsinkin erilaisten lääkekasvien tuntemus vaihtelikin suuresti elinympäristön mukaan. Kizelmay päätteli itsekseen, ettei toinen joko osannut kuvailla näitä tiedustelemiaan menetelmiä tai halunnut paljastaa kansansa salaisuuksia. Niinpä hän antoi huomaavaisesti hedelmättömän tivaamisen jäädä sikseen, lähestyäkseen aihetta miehen toivomalla tavalla.
”Tähän mennessä kertomastasi saamani käsityksen mukaan voi kyseessä olla joko heikkouden edesauttama alttius useille eri sairauksille tai tauti, joka aiheuttaa hyvin monenlaisia oireita. Yksiselitteistä hoitoa ei siis välttämättä ole olemassakaan.", muistutti Kizelmay vielä kertaalleen ennen jatkamistaan: "Elimistössä ympäristöä kohtaan puhjenneen vastareaktion syy on yleensä selvitetty siedätyshoidoin, toisin sanoen ravintoa ja olosuhteita sekä niiden vaikutusta tutkimalla. Veren hyytymättömyys on sen sijaan vakavampi ongelma, johon tosin siihenkin on kehitelty jo lääkkeitä. Perimmäisin syy lienee aineenvaihdunnan häiriö, mutta puuttuvaa tekijää ei vielä ole onnistuttu määrittämään. Haavojen umpeutumisen nopeuttamiseen on kuitenkin jo olemassa valmisteita, joista muutamia olen itsekin kehitellyt.”, selvitti nainen joitakin ensinnä mieleensä tulleita ratkaisuja, mutta kuten sanottua, mitään ihmelääkettä ei hän tähän hätään osannut ehdottaa, jos sellaista olisi ylipäätään olemassakaan.
Tuskin Kizelmay oli ehtinyt vaieta, kun hänen korviinsa kantautui ääniä. Ne olivat hyvin vaimeita, tuskin kuultavia, mutta kaltaisen tarkemmille aisteille silti tavoitettavissa. Vaikutti siltä kuin joku toinenkin olisi pyrkimässä sisään ulko-ovesta. Nainen käänsi katsettaan ja antoi ymmärtää huomanneensa jotakin. Pian hän puhui tekemästään havainnosta myös ääneen: ”Taisin saada juuri lisää vieraita, joten lienee parasta että menen ottamaan heidät vastaan. Voit kaikessa rauhassa jäädä tänne tutkimaan aineistoa. Palaan aivan pian takaisin.”, kehoitti nainen ystävällisesti mutta myös sen verran suorasukaiseen sävyyn, ettei mahdollisille vastaväitteille suotu pahemmin sijaa. Kuka hyvänsä vastaanotolle olikaan siis saapunut, halusi lääkäri kohdata tämän aluksi yksinään. Hän asteli ripeästi ulos huoneestaan ja sulki oven perässään.
|
|
|
Post by submarine on Mar 2, 2007 17:08:05 GMT 3
Toisen mentyä tarkastamaan ilmeisesti uutta saapunutta Teuntek joutui miettimään hetken, josko oli kyennyt selittämään asiaa kunnolla. Varmaankaan ei, sillä toinen keskittyi lähinnä umpeutumattomiin haavoihin, joka olisi ollut pikkuvaiva joka olisi voitu korjata nopeasti monellakin eri tavalla. Se ei ollut ongelma, vaan se, että tauti todella, absoluuttisen kirjaimellisesti, alkoi syödä ruumista ajan kanssa. Se surkastutti lihakset, luut, aivan kaiken, söi niitä hiljalleen sisältä ja ulkoa. Jo pelkkä ajatus kuvotti häntä. Hän oli nähnyt... oli nähnyt kuinka Tiv oli vuosien saatossa kuihtunut pelkäksi varjoksi entisestään, todella pienentynyt. Jo monta vuotta sitten hänelle oli jouduttu laittamaan avuksi ulkoisia tukia. Ja siitäkin huolimatta... siitäkin huolimatta yksi tarpeeksi luja isku liikutettaessa oli riittänyt katkaisemaan käden...
Ei, hän ei halunnut enää ajatella sitä. Avustaisi ihmistä oikeille jäljille vain mahdollisimman hyvin tämän palatessa eikä puhuisi enempää. Teuntek koetti parhaansa mukaan karistaa ajatuksen päästään, etsien mitä tahansa huomioitavaa. Vaikka kääntäjä olikin poistunut paikalta, alkoi hän siitä huolimatta tutkia erästä kirjaa. Tässäkin oli luonnoksia, tarkempia kuin edellisessä, lähinnä sisäelimistä. Tarkastellessaan sitä hän jopa onnistui viemään ajatuksiaan pois edellisestä aiheesta, se oli suuri helpotus. Eräällä sivulla oli tarkkaan piirretty läpileikkaus ihmisestä, vaikka ilmeisesti se olikin luonnosteltu suoraan avatusta ruumiista, ja näytti siksi arveluttavan rujolta. Kuitenkin, siitä näki kaikkea mielenkiintoista. Seuratessaan sormellaan suusta eteenpäin Teuntek teki havaintoja: jo suu oli hyvin erilainen, toisia keuhkoja ei ollut, mutta sitäkin enemmän ruoankäsittelyjärjestelmää. Se näytti siltä, miltä kiinteää ravintoa käyttävien kuuluikin näyttää. Jonkinlainen sulatuskammio ja paljon suolistoa, joka oletettavasti imi sulatetusta ravinnosta ravinteita. Tämän verran hän kykeni olettamaan ennestään tutkittujen elämänmuotojen perusteella. Kaikkea muutakin mielenkiintoista löytyi.
Kaiken kaikkiaan kirja tarjosi paljon apua ihmisten tarkasteluun, mutta Teuntek oli kiinnostunut muustakin. Tarkemmin sanoen siitä, mitä huoneen ulkopuolella tapahtui. Pohdittuaan asiaa hetken hän laittoi lopulta kirjan pois, asteli oven luokse ja painoi molemmat kätensä sitä vasten. Näin hän kuuli, mitä toisella puolella puhutiin suunnilleen samalla tavalla, kuin ihminen olisi kuullut painamalla korvan ovea vasten.
|
|
|
Post by R.C. on Mar 4, 2007 13:28:20 GMT 3
Tuoreen tulokkaan mukana oli sisään vastaanotolle tulvahtanut varsin äitelä vanhan viinan, tupakansavun ja ajat sitten rinnuksille kuivuneen oksennuksen löyhkä. Hajusaasteen kantaja hänkin noudatteli hyvin selvästi mielikuvaa henkilöstä, jonka tästä hämärille räkälöille ominaisesta aromista saattoi muodostaa. Kyseessä oli satunnainen laitapuolen kulkija, jonka aikeet alkoivat olla lääkärille jo selvät. Kizelmayn epäluuloa ei alunperin ollut herättänyt vieraan ulkomuoto vaan tuon tapa hiipiä kuin varkain asuntoon. Hän erotti kyllä milloin ovi koetettiin avata ääniä päästämättä. Nainen piti ilmeensä silti kireillä peruslukemilla, vaikka rasvainen haju kouraisi häntä vatsanpohjista saakka.
”Kuinka voin auttaa?”, tiedusteli Kizelmay sen verran tuikeaan sävyyn, että viestin saattoi hyvin ymmärtää myös kysymykseksi: ’Mitä te täältä haluatte?’ Rähjäisen miehen katse oli parhaillaan harhaillut ympäröivissä huonekaluissa kuin jotakin arvokasta etsien. Oli ilmiselvää, ettei miekkonen ollut eksyksissä, sairas saati loukkaantunut, vaan aivan selvinpäin ja rispaantunut puukko vielä 'kaiken varalta' kourassa. Naisen käsi hivuttautui kääntämään avainta vast’ikään takanaan sulkemassaan ovessa. Vieras olisi paremmassa turvassa lukkojen takana, mikäli tilanne äityisi hankalaksi. Kizelmay oli kyllä osannut odottaa tällaisia ongelmia suuressa kaupungissa näin myöhäisenä ajankohtana.
Yllätetyksi tultuaan käännähti ruojake nopeasti ympäri ja suuntasi katseensa paikalle ilmestyneen naiseen. Säikähdyksen kirvoittama irvistys suli kuitenkin pian pelkäksi ilkeäksi virnistykseksi tuon arpisilla kasvoilla. Oliko sisar hentoinen todella ainoa asukas? Kuinka sopivaa, mikä tuuri tässä oli käynytkään! Kätensä rinnalleen ristinyt Kizelmay huokaisi hiljaa itsekseen. Muukalaista ajatuksineen saattoi lukea kuin avointa kirjaa. ”No johan sattui somasti! Voit toki auttaa minua monellakin tavalla, hoitsu. Kuten vaikkapa riisumalla vaatteesi ja pysymällä hiljaa, kun pidän vähän hauskaa.”, röhötti renttu nauramaan ja nuolaisi härskisti huuliaan. Kizelmay tunsi ohimonsa alkavan tykyttää raivosta. ”Erehdyit osoitteesta jos ilotaloon toivoit päätyväsi. Eikä täällä ole mitään varastettavaa, joten voisitko poistua?”, yritti nainen vielä kärsivällisesti kehottaa, vaikka ei suonutkaan pahemmin odotuksia sanojensa vaikutukselle.
|
|
|
Post by submarine on Mar 4, 2007 14:27:34 GMT 3
Teuntek kuuli hyvin, mistä oli puhe, ja se kuvotti häntä. Tälle oli oma terminsäkin - raiskaus. Lajipohjaisesti tällainen ei ollut hänelle tuttua, mutta aihepiiri oli silti helposti ymmärrettävä ja vähintäänkin sairas. Hän ei osannut sanoa, mitä olisi pitänyt tehdä. Olisiko pitänyt mennä auttamaan, vaikka siinä olikin riskinsä - jos hän saisi vaikka veitsestä? Vai olisiko sittenkin vain parempi odottaa ja katsoa, miten asiat kehittyivät? Hetken hän olikin jäämässä sille kannalle, vain odottamaan asioiden etenemistä, mutta kuitenkin kaikki hänen ihanteensa huusivat sitä vastaan. Nainen oli ollut valmis auttamaan häntä pyyteettömästi, ehkäpä jopa todella olisi onnistunut pelastamaan Tivin - hän ei voisi yksinkertaisesti jättää tätä pulaan, olipa alempaa lajia tai ei. Ja sitä paitsi, mitä jos tämä kuolisi tai olisi muuten kykenemätön enää auttamaan? Toista lääkäriä saisi etsiä pitkään ja hartaasti. Vaikka hän pelkäsikin tilannetta, oli aivan liian monta syytä, miksi sitä pelkoa ei voinut nyt totella. Jos ei mitään muuta, hän voisi järkyttää - ikävä kyllä oletettavasti myös naista - ulkonäöllään.
Hitaasti, varoen kiinnittämästä liikaa huomiota, Teuntek kohotti kätensä ovenkahvalle ja alkoi kääntää - paitsi että ovi ei auennut mihinkään. Toinen, kovempi vetokaan ei tuottanut tulosta. Ovi oli lukossa! Mutta miksi, mitä järkeä naisen oli laittaa se lukkoon, tämähän vain vaaransi itsensä niin! Lyhyen hätäännyksen aikana hän sekä veti että työnsi ovea ja yksinkertaisesti rämpytti lukkoa kaikin mahdollisin tavoin, tietenkin ilman tulosta. Hän jäi hetkeksi pohtimaan kuumeisesti ratkaisua. Mitä tässä tilanteessa nyt voisi tehdä, huutaako? Hänen äsköinen yrityksensä oli kyllä varmasti jo kuultu mutta se ei siltikään vaikuttanut hyvältä vaihtoehdolta. Eikä hänellä tietenkään ollut voimaa hajottaa ovea. Keksimättä muutakaan hän kumartui tutkimaan lukkoa itsessään. Se oli kyllä yksinkertainen, mutta hänellä ei ollut vaadittavia työkaluja. Vai oliko?
Kiireesti Teuntek alkoi tutkia, mitä kaikkea hänellä oikeastaan olikaan mukanaan. Tavaraa näytti ilmestyvän tyhjästä, tai tarkemmin sanoen tyhjästä tämän oikean olkapään lähettyviltä. Ensin hän tutki esinettä, joka muistutti puolimetristä raippaa, sitten suurehkoa, melko leveää veistä, sen jälkeen vielä toista, sopivan kapeaa mutta erittäin ohutta terää. Mikään ei vaikuttanut sopivalta. Mutta aivan viimeiseksi käteen sattui pieni kivihakku, joka näytti lähinnä lelulta. Se oli hänen näytteiden ottoon tarkoitettu hakkunsa. Sen terä oli sekä melko kapea, että kuitenkin suhteellisen kestävä. Pohdittuaan asiaa hetken ja todettuaan, että parempaakaan vaihtoehtoa ei kaiketi ollut, hän työnsi hakun terän lukkoon ja koetti pyöritellä sitä siellä. Hänellä ei oikeastaan ollut aavistustakaan siitä, mitä oli tarkoitus tehdä, mutta pakko oli yrittää. Suurimmaksi saavutukseksi näin aluksi jäi se, että avain tipahti lukosta toisella puolella. Ainakaan ovi ei auennut, eikä välttämättä aukeaisi ollenkaan tällä tavalla...
|
|
|
Post by R.C. on Mar 6, 2007 13:48:22 GMT 3
Viereisestä huoneesta äkisti kantautunut ovenkahvan tempominen ja ryskytys sai lääkärin hätkähtämään. Jos kaltaisen iho ei olisi ollut niin viileä, olisi hän varmasti punehtunut nyt kasvoiltaan. Kizelmay oli salaa toivonut vieraansa noudattaneen kehoitustaan ja syventyneen tutkimustensa pariin sillä välin kun hän hoitelisi asiattoman tunkeilijan takaisin kadulle. Kuinka hän selittäisi oven lukitsemisen muukalaiselle tuon luottamusta horjuttamatta tai loukkaamatta kovin pahasti miehistä itsetuntoa? Hassu tosiasia vain sattui olemaan, ettei nainen tarvinnut juuri kenenkään apua kamppailuun, varsinkaan kun kyseessä oli näin alkeellisesti varustautunut vastustaja. Varkaan uhkaus oli pelkkä vitsi hänen korvissaan, vaikka Kizelmay otti sen tietenkin myös loukkauksena, minkä roisto saisi kyllä tuntea nahoissaan.
Myös rentun huomio oli kiinnittynyt lattialle pudonneen avaimen kilahdukseen ja sen myötä oveen, josta koetettiin selvästi päästä läpi. ’Mitä ihmettä täällä oli oikein tekeillä?’, taisi miekkosen mielessä käväistä, kunnes hän joutui keskittymään taas aiempaan kohteeseensa. Kizelmay oli käyttänyt hetken hämmennystä hyväkseen ja päättänyt toimia. Silmänsä kaventuneina ja huulensa tuimana viivana marssi hän kohti tuota haisevaa sikaa, väisti ohimennen puoleensa hädissään huitaistua puukkoa ja iski junkkarista ilmat pihalle. Tukevalla niska-persotteella kuin kapakanisäntä ikään tarttui hän kivusta kaksin kerroin käpertynyttä miestä takaa, kyydittääkseen tuon vähääkään väsymättä tiehensä. Äijä lennätettiin ulkoilmaan kuin roskapussi kadunpieleen.
Hankkiuduttuaan eroon häiriöstä sulki lääkäri ulko-oven salvalla ja meni pesemään kätensä. Työhuoneeseen jäänyt mieshenkilö vaikutti tähän mennessä hiljenneen. Kizelmay veti syvään henkeä ja antoi ilman karata hitaasti liikkumattomista keuhkoistaan. Hänellä olisi pian selitettävää, ja pieni valkoinen valhekin taitaisi olla paikallaan, jottei toisessa heräisi epäilyksiä kaltaisen tavallisuudesta poikkeavia kykyjä saati voimia kohtaan. Molemmat olisivat kenties selittyneet naisen menneisyydellä, mistä hän ei kuitenkaan mielellään kertoisi. ”Suo anteeksi, laitoin oven vahingossa lukkoon. Hyväksi todettu tapa pinttyy turhankin herkästi.”, mutisi nainen nostaessaan avaimen ja kääntäessään sitä lukossa, ellei toinen ollut jo pakottanut tietään ulos omin voimin. ”Täällä sattui pieni välikohtaus, joten en ehtinyt heti korjata erhettäni.”, lisäsi lääkäri aivan kuin mitään erikoisempaa ei olisi todella tapahtunutkaan.
|
|
|
Post by submarine on Mar 6, 2007 16:34:31 GMT 3
Teuntek joutui toteamaan, että ei todellakaan osannut mitään tällaista. Hakun kääntely tuntui aivan käsittämättömältä, vaikka hän tiesikin suunnilleen, mitä olisi pitänyt tehdä. Yhtään liu'utettavaa levyä nyt ei vain yksinkertaisesti löytynyt. Hän oli vieläpä reilusti kehittyneemmän lajin edustaja jonkin näin yksinkertaisen tehtävän edessä, ja silti se oli aivan liian vaikeaa, tämä oli turhauttavaa! Ehkäpä, jos hän olisi tutkinut asiaa hetken rauhallisesti, vastaus olisi löytynytkin, mutta tällä hetkellä pelko naisen - ja näinollen myös Tivin - puolesta oli liian suuri kunnon ajattelua varten. Miten ske'rt tämä oikein oli tarkoitus tehdä?
Toisaalta, äkillisesti sisältä kantautuvat äänet saivat hänet muutenkin lopettamaan hedelmättömän yrityksen. Sieltä kuului tuskanhuuto, mutta hän saattoi vannoa että se ei ollut naisesta lähtöisin. Oliko tämä mahdollisesti kyennyt puolustamaan itseään? Vaikka vaikuttikin heikommalta, kuin mitä mies varmaankin oli ollut? Kaipa se olisi mahdollista, ainakin toivottavasti, koska hän ei pääsisi täältä ulos. Mitä siellä oikein tapahtui? Ihmetellen Teuntek painautui rinta edellä ovea vasten ja hätkähti kuullessaan kuinka joku - hän vilpittömästi toivoi sen olevan mies - viskattiin ulos. Kaiken järjen mukaan ajatellen sen täytyikin olla, koska tämän... aikomukset... oltaisiin oletettavasti suoritettu sisällä. Ja kyllä, mies se tosiaan oli ollut, hän kuuli lääkärin liikkuvan sisällä, tavalla jolla tämä oli aikaisemminkin suunnilleen kävellyt. Helpotus!
Oven avautuessa, varmuudestaan huolimatta, Teuntek veti hakkunsa lukosta ja astui muutaman askeleen taaksepäin. Lääkärihän siellä tosiaan oli, yllättävän rauhallisena vieläpä. Teuntekilla kesti hetki tajuta, että olisi pitänyt sanoa jotakin. "Niin... tuota... niin", hän vastasi epäselvästi, vilkaisten ohimennen toisen ohitse huoneeseen. Kaiketi asia oli tosiaan järjestyksessä... ohimennen hän tajusi jopa työntää hakkunsa pois näkyvistä.
|
|
|
Post by R.C. on Mar 7, 2007 19:09:12 GMT 3
Miehen änkyttäessä vastaustaan hymyili lääkäri tälle vain vaitonaisena takaisin, ulkoiselta olemukseltaan yhtä tyynenä kuin sileä, järkkymätön kivipaasi ikään. Pieninkään piirre ei kavaltanut naisessa pelkoa tai edes kiihtymystä äskettäin sattuneen välikohtauksen seurauksena. Hän vaikutti yhtäältä hyvinkin kylmähermoiselta tapaukselta, ja toisaalta myös henkilöltä, joka olisi voinut viedä joltakulta hengen ilmeenkään värähtämättä. Liki mustat silmät olivat piinkovat katseeltaan ja varmasti paljon enemmän nähneet kuin monella muulla ikäisellään naisella. Olemuksesta välittyvää voimaa ei voinut niinkään nähdä kuin aistia, viimeistään vieraan vast'ikään todistaman koitoksen myötä.
”Älä huoli, varmistin ettei kukaan muu asiaton kulkija pääse häiritsemään meitä enää tänä yönä. Joillakin on vain paha tapa tulkita avoimet ovet väärin. He kuvittelevat kai voivansa marssia sisään ja viedä mukanaan mitä lystäävät.”, naurahti Kizelmay viileästi ja käännähti lähes kannoiltaan ympäri. Hän asteli hakemaan takanedustalle jääneen tarjottimen ja kantoi sen takaisin keittonurkkaukseen. Nainen ei vielä palannut aiempaan aiheeseen, sillä hän näytti vajonneen vaihteeksi omiin ajatuksiinsa. Toisaalta Kizelmay ei kieltänyt miestä jatkamasta etsintöjään, ja olisi varmasti auttanutkin tätä tarpeen mukaan. Kaikki vain ei tuntunut olevan nyt kohdallaan. Kaltainen tunsi heikkenevänsä. Ei suinkaan äskeisen tarmonpuuskansa takia, vaan ihan yleisesti ottaen. Hän ei ollut ravinnut itseään pitkään aikaan...
|
|
|
Post by submarine on Mar 7, 2007 19:51:03 GMT 3
"Niin... juu", Teuntek myönteli keksimättä, mitä olisi oikein voinut sanoa. Oikeastaan ihminen teki häneen lähes vaikutuksen, hieman samaan tapaan kuin harvinaisen huomattava eläin olisi ehkä tehnyt puolestaan tätä kohtaan. Hän ei olisi halunnut joutua erimielisyyksiin tällaisen olennon kanssa, olipa miten alhaista lajia tahansa. Tämä vaikutti jotenkin "paremmalta", kuin muut ihmiset, vaikka olikin vaikea sanoa, mistä se tarkkaan johtui. Ainakin hyökkäystä yrittänyt mies oli saanut kokea paljon suurempaa vastarintaa kuin kykeni taltuttamaan, vaikka hänen ymmärryksensä mukaan naiset olivat jokseenkin heikompia, kuin miehet. Ilmeisesti tässä oli sitten poikkeus...
Toisen lähtiessä tekemään jotakin muuta Teuntek koki pienen pettymyksen, hän olisi mieluummin jatkanut tutkimuksiä niin nopeasti kuin vain mahdollista. Mutta toisaalta, vastaanväittäminen naiselle ei tuntunut hiukkaakaan mukavalta vaihtoehdolta. Olisi sitten kai vain odotettava hetki. Hän itse ei saisi paljoakaan irti kirjoista ilman apua. Ehkäpä hän voisi sitten vaikkapa keskustella toisen kanssa sen aikaa, koska muutakaan tekemistä ei ollut. Jos vain keksisi puheenaiheen... "Anteeksi tämä, mutta sinä et taida olla täältä kotoisin?" Teuntek kysyi ovelta, näyttäen samalla raapivan karmia hieman kiusaantuneena. Hän ei välttämättä halunnut katsoa toista suoraan silmiin, vaikka ne olivatkin hänelle varsin oudot. Mutta karmi oli puuta eikä muuksi muuttunut, ja hetken kuluttua hän kohottikin katseensa toista kohti. Tai jos tarkkoja oltiin, hän näki kyllä vielä karmin - ja myöskin suuren osan huonetta takanaan, mutta kasvot nyt suunnilleen osoittivat naista kohti. Oli tosin luonnollisesti vaikeaa katsoa tarkkaan mihinkään, jos näkökenttä oli niin laaja, vaikka sattuikin nyt näyttämään kapealta toisen silmiin.
|
|
|
Post by R.C. on Mar 9, 2007 15:02:12 GMT 3
Naisen väliaikapuuhailu saattoi vaikuttaa sittenkin pelkältä horjutetun mielenrauhan hapuilulta, mutta tämänkaltaisessa tulkinnassa olisi sivusta seuraava mennyt pahasti metsään. Vastaanotolla kääntymässä käväissyt öykkäri ei ollut enää muuta kuin pelkkä muisto vain, ja lääkärin päätä vaivasivat jo aivan muut asiat. Kuinka hän parantaisi oloaan tulematta paheksutuksi? Mies ei missään nimessä saisi tietää naisen todellisesta olemuksesta mitään... Ilmaan heitetty kysymys havahdutti Kizelmayn, joka kääntyi samassa takaisin vieraansa puoleen. Nainen vaikutti hieman poissaolevalta ja katseensa hämärtyneeltä. ”En ole... saavuin vain joitakin päiviä takaperin ja avasin hoitolan ensimmäistä kertaa tänä samana yönä.”, vastasi hän vältellen. Kaltainen joutui samalla itsekin muistelemaan lähtökohtiaan. Irlannistahan hän oli alunperin kotoisin. Siitä tuntui olevan niin kauan, kun Kizelmay oli viimeksi käynyt kotimaassaan...
”Taidan käydä hakemassa lisää vettä kellarissani olevasta kaivosta. Voimme jatkaa sairauden setvimistä taas pian.”, ilmoitti nainen nopeasti ja kumartui kampeamaan auki keittiön lattiassa olevaa luukkua. Hän arveli miehen odottavan jo kärsimättömänä päästä jatkamaan etsintöjä, sillä miksipä tuota olisi todella kiinnostanut tietää lääkäristä enempää. Kizelmay hoiti vain virkaansa, ja he kaksi kohtaisivat tuskin toisiaan enää tämän yön jälkeen, muistaen kuinka kaukaa muukalainen kertoi tulevansa. Pientä öljylyhtyä kantaen kävi nainen pian laskeutumaan alas luukusta lähteviä portaita ja katosi kellarin hämärään. Jos vieras oli pysynyt valppaana, saattoi tämä kummastuksekseen havaita keittiössä jököttävän vesisammion olevan vielä puolillaan, ja pienemmän, tyhjän ämpärin unohtuneen tynnyrin vierelle. Milläköhän nainen aikoi vettä kantaa?
Kizelmay alkoi totisesti olla jo ajatuksiltaan sekava ja teoissaan huolimaton. Hän kiiruhti portaat alas pimeään kellariin, jonka koleus tuntui helpottavalta kalpeiden kasvojensa ihoa vasten. Askeleet veivät naisen edelleen suurelle varastokaapille huoneen sivustalla, eivätkä suinkaan kaivolle, joka sijaitsi aivan toisella puolella huonetta. Lähellä oli pöytä ja akvaario, joka oli täynnä iilimatoja. Näiden otusten syljestä oli Kizelmaylla tapana eristää hirudiinia, joka esti verta hyytymästä ja haavaa umpeutumasta. Välittämättä sytyttää viileään tilaan enempää tarpeetonta valoa tempaisi hän kaapin auki ja hapuili käsiinsä yhden sisällä hyllyllä olevista purnukoista. Kansi avattiin aikailematta ja lasipurkki kohotettiin vapisten huulille. Nainen sulki silmänsä kun tumma ja tahmea, raudanmakuinen neste valui hänen suuhunsa. Hän oli yhtäältä tyystin huumaantunut, ja tunsi toisaalta olonsa sairaaksi. Hän olisi halunnut itkeä inhosta ja nauraa nautinnosta, jota tämä kallisarvoinen elämänneste uupuneeseen kehoonsa valoi.
|
|
|
Post by submarine on Mar 9, 2007 16:49:26 GMT 3
"Ahaa", Teuntek vastasi yksiselitteisesti toiselle. Eipä hän juuri parempaakaan sanottavaa keksinyt niin yksinkertaiseen toteamukseen. Hetkeä myöhemmin hän vastasi taas: "Ahaa" kun toinen ilmoitti poistuvansa alas. Ei hänellä siihenkään ollut mitään kovin luovaa sanottavaa. Hetken hän pohti, seuraisiko toista, mutta päätti sitten kuitenkin jäädä ylös. Hänestä ei olisi siellä mitään apua - eikä hän nyt oikeastaan edes halunnut olla suuremmin avuksi tällaisessa - ja nainen vaikutti haluavan olla yksin muutenkin. Olisi turha tuppautua mukaan ilman mitään järjellistä syytä. Ja ehkäpä se vain lykkäisi tämän paluuta, jos hän olisi ollut hidastamassa.
Pohdittuaan hetken paikallaan Teuntek istuutuii nojatuoliin. Hänellä ei kaiken kaikkiaan ollut mitenkään kovin loistava olo. Se johtui kokoaikaisesti pienestä keskittymisestä, jota hän joutui pitämään yllä ollakseen herättämättä huomiota. Mutta oli se kuitenkin parempi kuin olla onnistumatta yhtikäs missään. Istuessaan hän ohimennen totesi omaavansa aivan käsittämättömän vääränlaisen ruumiinrakenteen tällaiseen tuoliin. Ihmisillä - kirjojen kuvien mukaan - leveä lantio ja ja suunnilleen erilainen selkäranka. Siksipä, kaikella kunnioituksella naista kohtaan, hän veti pitkäkseen tuolin käsinojien ylitse. Se tuntui sentään hieman luonnollisemmalta. Samalla hän päätti hieman lievittää keskittymisentarvettaan, koska ketään nyt ei ollut paikalla. Tämän ulkonäkö ei muuttunut mitenkään välittömällä tavalla, vaan näytti enemmänkin liukuvan erilaiseksi. Tämä laihtui reilusti, kaula piteni ja kapeni huomattavasti, kasvot muuttuivat pitkänomaisemmiksi. Nyt hän näytti reilusti epäihmismäiseltä, vaikka sitä ei kukaan ollutkaan näkemässä. Sitten, makoiltuaan siinä jonkin aikaa, hän päätti olla leikkimättä onnellaan. Pian kaikki epätavallinen liukui takaisin tavalliseksi. Siinä oli taas sama henkilö, kuin äskenkin, vaikkakin pienellä erotuksella. Teuntek ei juurikaan kiinnittänyt huomiota yksityiskohtiin tällaisessa, ja siitä johtuen tällä olikin nyt eriväriset - toinen vihreä ja toinen jokseenkin sininen - silmät, pitemmät kynnet ja muutamaa senttiä lyhyemmät hiukset, jotka olivat lisäksi vieläpä tummentuneet. Tosin hänelle itselleen ero ei oikein valjennut, oli tarpeeksi vaikeaa muutenkin ottaa kunnon muoto kun sitä ei itse kuitenkaan nähnyt. Hänelle hänen ruumiinsa oli koko ajan samanlainen. Sitten hän nousi ylös ja jäi odottamaan toista takaisin.
|
|
|
Post by R.C. on Mar 11, 2007 13:06:10 GMT 3
Kizelmay ei turhia viivytellyt työssä, jota hän oli lähtenyt tekemään, vaan palasi melko pian takaisin yläkertaan. Nainen oli ehtinyt nousta portaiden ylimmälle askelmalle kohottaessaan huomionsa vartovaan vieraaseensa. Kaltainen vaikutti jo huomattavasti virkeämmältä. Hänen katseensa oli taas kirkas ja terävä, liikkeensä sulavat ja liki tavallista silmää nopeammat. Lääkäri seisahtui äkisti ja räpäytti silmiään. Hymy ei kuitenkaan kadonnut hänen kasvoiltansa, ja sanat olivat pikaisesti huulillaan, aivan luontevasti, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan: ”Olenpa hajamielinen. Saatuani kaivonkannen auki huomasin ettei minulla ollut ämpäriä, mutta nähtävästi olinkin unohtanut sen tänne ylös. Suo anteeksi, tässä ei mene enää kauan.”, totesi lääkäri sävyttömästi, kurottui tarttumaan sangonkahvaan ja kääntyi palatakseen kellariin. Tällä kertaa hän tulikin paljon ripeämmin takaisin, tyhjensi kantamuksensa tynnyriin ja laski ämpärin takaisin lattialle. Pitkän takkinsa oli hän nähtävästi jättänyt alakertaan, estääkseen kaiketi valkeaa kangasta likaantumasta. Tahroja voisi olla vaikea hangata myöhemmin irti vaatteesta. ”No niin, jatkakaamme siitä mihin jäimme.”, ehdotti Kizelmay hymyillen ja viittasi vierasta käymään edellään työhuoneeseen.
|
|
|
Post by submarine on Mar 11, 2007 14:27:00 GMT 3
Teuntek kuuli toisen tulevan ylös ja nousi nopeasti pystyyn, lähinnä koska epäili istuvansa väärällä tavalla ja jotenkin loukkaavansa toista. Nyt ihmisessä oli tosin jotakin erilaista, jotenkin enemmän energisyyttä. Tämä vaikutti virkistyneen jollakin tavalla, piristyneen. Se sai Teuntekin tuntemaan itsensä hieman epävarmaksi. Mutta toisaalta, olisi ehkä parasta olla ihmettelemättä kaikkea liikaa - hän oli jo oppinut että se saattoi välillä tuottaa ongelmia. Aivan yhtä hyvä päätös oli olla lähtemättä tälläkään kertaa naisen perään tämän kadotessa uudelleen alas. Hän vain odotteli paikallaan, tosin toimitus ei kestänytkään kovin kauaa tällä kertaa.
Naisen palatessa nyt uudelleen ja ilmoittaessa että he jatkaisivat Teuntek tunsi tyytyväisyyttä. Hän ei halunnut viivyttää tätä hetkeäkään enempää kuin olisi pakollista. Niinpä, sanomatta vielä mitään, hän astelikin työhuoneeseen ja uudelleen pöydän luokse. "Niin, siis, verenvuoto ei ole ongelma, sitä voidaan hoitaa. Tauti... surkastuttaa ruumista, suorastaan syö sitä. Itse tauti ei aiheuta... ei aiheuta kuolemaa, vaan ruumiin... h-hajoaminen", Teuntek selitti lyhyesti ja vaikeni sitten, haluamatta sanoa äskeistä enää missään nimessä uudelleen.
|
|
|
Post by R.C. on Mar 11, 2007 15:25:23 GMT 3
Nainen odotti kunnes muukalainen oli ehtinyt kääntyä selin ja liikahtaa pahaa aavistamatta kohti työhuoneen avonaista ovea. Varjo oli viimein langennut hänen kasvoilleen ja hymy hiipunut tiukaksi viivaksi huulilleen. Pieni, vaivihkainenkin liike oli nyt pitkä harppaus heidän välillään, kun Kizelmay seurasi toista kissamaisella salakavaluudella. Miehen etenemisen esti äkisti tämän kurkulle kohonnut hopeinen sirppi, joka välkehtivästä terästään päätellen olisi leikiten voinut viiltää tuon kaulan katki. Kizelmay oli tullut toisiin aatoksiin pian palattuaan ensimmäistä kertaa kellarista. Valpastunein aisteineen hän oli havainnut muutoksen miehessä ja päättänyt pitää varansa. Niinpä lääkärin olennaisin syy lisäviivytykseen oli aseensa hakeminen alakerrasta.
”Ei enää askeltakaan. Valeasusi oli hyvä, mutta kävit huolimattomaksi. Silmäsi paljastivat sinut, ja vähän muukin. Alahan siis selittää, kuka oikeasti olet ja mitä teet täällä? Kantaako joku taas kaunaa minulle?”, sähähti assamiitti kiukkuisesti toisen korvaan. Kenties mies oli todella kaltaisensa salamurhaaja, taitava naamioituja. Nainen osasi tämän kyvyn kyllin hyvin itsekin tietääkseen salailun tarkoituksen olevan vain harvoin hyväntahtoinen. Kizelmay oli niin ikään jo riittävän usein aiemminkin törmännyt vihamielisiin vampyyreihin, jotka eivät suvainneet hänen elävän tällä tavoin rauhassa. Entinen salamurhaaja oli vieläpä hankkinut liudan verivihollisia itsekin, tehtyään työtä ruhtinaille klaanista riippumatta.
Entäpä muukalaisen puhe sairaista omaisista ja hoidoista? Oliko se kaikki ollut pelkkää taitavaa valhetta? Ja miehen murhe silkkaa teeskentelyä? Tarkemmin ajatellen löysi lääkäri aukkoja ja epämääräisyyttä monestakin kohtaa vieraansa kertomusta. Kuinka perin kömpelöä. Ja hän itse oli typeryksistä suurin. ”Jollet puhu näillä sekunneilla, hajoaa täälläkin tänä iltana ruumiita. En ole vannonut valaa vampyyreitä suojellakseni, niin kauan kun heitä ei lasketa tavallisiksi ihmisiksi.”, murisi Kizelmay matalasti. Oikeastaan päätös joustaa tässä asiassa oli kohtalon sanelema, eikä niinkään naisen omaa selittelyä. Jos hän oli jo kerran aiemminkin joutunut päästämään kaltaisiaan päiviltä pakon edessä, ei auttanut enää hurskastella moisesta moraaliseikasta tulevissakaan tilanteissa.
|
|
|
Post by submarine on Mar 11, 2007 15:53:14 GMT 3
Teuntek sekä järkyttyi että jähmettyi tapahtumien saamasta käänteestä. "Mitä? Minä..." hän takelteli, koettaen etsiä sopivia sanoja. "Minä... minä en halua mitään pahaa", hän sai loputa sanottua. Hän ei tiennyt, miten ihminen oli saanut selville hänen olevan jotain muuta kuin esitti, mutta niin se kuitenkin oli. Ja tämä kyseinen reagoi siihen ilmeisesti aggressiivisesti, vaikka ei hän voinutkaan tätä sellaisesta turhan paljoa syyttää, jos asiaa mietti tarkemmin. "Tuota... katsos... minä, jos asia ilmaistaan yksinkertaisesti, en näytä itseltäni täällä turvallisuussyistä. Moni ihminen vaikuttaa suhtautuvan tuntemattomiin asioihin äkkipikaisesti."
Hetken Teuntek mietti, olisiko pitänyt miettiä hieman tarkemmin, sillä juuri tällä hetkellä hänen kurkullaan oli primitiivinen, mutta äärimmäisen varmasti tappava ase, jota piteli juuri äkkipikaisesti suhtautuva ihminen. Pitäisi varoa, mitä teki tai sanoi. "Vakuutan olevani täällä aivan siksi, kuin olen sanonutkin. En aio vahingoittaa sinua. Voin jopa todistaa sen, ja voin ottaa pois tämän valehahmon, mikäli haluat." Nyt oli turha suhtautua asioihin liian itsevarmasti, hän oli hengenvaarallisessa tilanteessa eikä selviäisi siitä ilman myönnytyksiä.
|
|