|
Post by Cirsicca on Jul 21, 2008 3:05:10 GMT 3
Kouristelu jatkui. Ja jatkui vielä hieman kauemmin. Lopulta se kuitenkin alkoi asettua. Nytkähdys nytkähdykseltä niin, että jonkin ajan kuluttua ei ollut jäljellä kuin lähes tasainen hengitys ja satunnainen lihaksen tahdoton nytkähdys silloin tällöin. Sen olisi voinut kuvitella nukahtaneen siihen aloilleen, ellei juuri sellaisen harha-ajatuksen myötä jostain käsien puristuksesta olisi kuulunut pihahdusta ja käheää korahdusta, jonka sanoja jouduttiin hakemaan hyvä tovi. "Sotatila tai ei..." Jäseniä yritettiin kuulostella. Kaikki olivat vielä tallella, mutta veisi hetken ennen kuin tästä käveltäisiin saati tehtäisiin mitään tarkkuutta vaativaa. "...viittisitkö kysyä seuraavalla kerralla?" Se ihan kysyi. Pihisten ja pistäen peräti jo hieman hanttiinkin, yrittäen päästä irti itsensä täysin sitovasta lukosta. "Ja rauhottavia älä koskaan ikinä tuo lähellekään, ellet sä haluat että mä pistän koko tän rakennelman paskaks ja revin sulta silmät päästä." Aika selväähän se on, että sä olet joku hullu soolo. Lääkäristä päätellen ties mikä vinksahtanu, joka käyttää ihmisiä koekaniineina tai jotain muuta yhtä piristävää. Et kai sä täällä möhjöttäis jos et olis. Rehellisesti? Mä uskon kyllä, että sä oot ihan vitun pelottava ja kaikkee, mutta ihan niinku sillä olis mulle väliä. Nyt vaan on niin...Että mä haluun vaan helvettiin täältä, eroon tästä kaikesta ja kerrankin elämässäni olla vapaa.
Vaikka keho vähän hangoittelikin otuksella ei tuntunut olevan ihan hirmuista kiirettä pois sylistä saati jaloilleen. Suurimmaksi syyksi siksi, että lihakset eivät vielä totelleet ja hermosto vasta kuulosteli tyyntynyttä ilmaa. Ja olihan siinä ihan mukavakin olla. Ihan hetken ajan. Tästä seuraisi vielä ihan helvetinmoinen päänsärky. Ja koska unta ei olisi tiedossa vielä pitkään aikaan...noh, eipä auttanut muuta kuin kestää. Eipä voisi sanoa, etteikö moiseen olisi jo totuttu. Sitten, aivan kuin mitään ihmeellistä ei olisi tapahtunut ja itseasiassa aivan kuin he olisivat vasta tavanneet toinen käsi liikahti ja ojentui kohti. "Eliza Spiro. Mikä sun nimi on?" Ja hätkähdyttävän kirkkaiden silmien katse tuntui nauilutuvan jotenkin häiritsevän läheltä ja painuvan kiusallisen syvälle siitä lähitetäisyydeltä. Vaaleat kulmat olivat hieman kurtussa aivan kuin nainen vasta nyt olisi tajunnut että tämä kohtelias tietojen jako oli kokonaan jäänyt suorittamatta. Kauhistus sentään.
|
|
|
Post by Kalin D. on Jul 21, 2008 16:47:19 GMT 3
Ote hellitti kunnolla vasta kun saattoi olla varma, etteivät kouristukset alkaneet uudelleen. Siinä pisteessä Dare vain nojasi takakenoon ja asettui kannattelemaan vain itseään rennosti kämmenet maassa takanaan. "Hyvä on. Ei rauhoittavia. Mikä saa aikaan tuollaisen vastareaktion lääkitykseen ja koska tämä on todettu?" Yhtä hyvin olisi voinut istua lääkärin vastaanotolla kirkkaasti valaistussa hygienisessä tutkimushuoneessa, vaikka mitään mainittua ei näkynyt satojen kilometrien säteellä. Ainoa valokin suodattui kankaan läpi ja tihkui pienistä rei'istä hehkuvina kultaisina kiiloina alas lämpimään hämärään. Kuvuton lamppu hehkui pöydän kulmalla lenkissä unohdettuna. Sekin oli työmaalamppu, mutta heikkotehoinen. Jokusen hetken piilopaikassa oli jopa rauhallista. Kenttä-Mengelekin rentoutui tarpeeksi rötkähtääkseen kyynärpäidensä varaan puoliksi selälleen ja tuijottamaan kattoa pää takakenossa. Huh. Helvetti, mikä päivä. Puolet töistä on tekemättä ja generaattori kuulostaa yhä keuhkotautiselta kamelilta. Mikäli tyttö ei kykene töihin, pitää yrittää itse korjata se rakkine..
Mikä sun nimi on? Kylmät, kapeapiirteiset kasvot synkkenivät epäluulosta ja pää nousi takaisin ylös. Ilme oli vähintäänkin näkemisen arvoinen. Tarkka-ampuja olisi voinut tarjota käärmettä kädessään, siten lääkintämies sitä katsoi. Siitä on jo aikaa, ne ovat löytäneet toisen syntipukin. Tai rankaisseet sitä, joka sen rangaistuksen ansaitsee. Eivät kaikki jahtaa minua, tärkeämpiäkin operaatioita on.. Kynnekäs käsi, hoikkasorminen kuin pianistilla, ojentui epäröiden ja tarttui kiinni. Ele oli melkein unohdettu ja tuntui vieraalta vuosien eristyksen jälkeen. Ei täällä kukaan kätellyt kuin rusentaakseen tarjotun käden murskaksi. "Ylikersantti Dareio Fitch, Koalition tiede- ja lääkintäupseeri, mutta sanovat täällä Dareksi." Käheä ääni oli vähän kummeksuva, eikä itsekään oikein tahtonut ymmärtää omia sanojaan. Oliko se noin helppoa? Sanoa ääneen kuka oli ja toistaa esittelyrituaali, joka oli joskus ollut rutiinia. 'Hyvää päivää, olen tohtori Fitch'. Miksi oman nimen lausuminen tuntui näin oudolta? Milloin olen viimeksi esittäytynyt kenellekään millään muulla nimellä kuin Dare tai edes suonut kunniaa tietää nimeni? Minä olen vain se lääkäri, jota ne kaikki tuijottavat...
|
|
|
Post by Cirsicca on Jul 21, 2008 19:30:35 GMT 3
Sormien ote oli kevyt. Se oli sellaisten sormien ote, joiden elämäntehtävä oli koskea asioihin, jotka saattaisivat pienestäkin virhe liikkeestä räjähtää silmille tai levitä käsiin. Mutta ehkä enemmän kuin ote, huomiota osakseen vaati hiljaisuus. Se vain tuijotti. Tuijotti meripihkaiset kissansilmät nyt jo lähes hetkeä aiemmin vallinneeseen kirkkauteensa palanneina. Mittaillen, kuin rakennusurakoitsija työmaataan. Sentti sentiltä, milli milliltä. Toinen käsi ojentui ja kurkottui vetämään mustat bokserit luokse ja siirtyen pienesti pois sylistä ne vedettiin jalkaan niin, että sentään kriittisimmät alueet olivat peitetyt ennen kuin tästä hiljaisuudesta seuraavaa keskustelua jatkettaisiin. Nyt istuen siinä toisen vieressä ja yhä vain tuijottaen se kallisti hieman päätään. Osaset törmäilivät hiljalleen selkenevässä mielessä ja saivat aivan uusia mittasuhteita. Fitch. Dareio Fitch. SE Dareio Fitch? Yritätkö sä sanoa mulle, että jouduttuani mottiin kaikkien mahdollisten tahojen hylkäämälle kiven palalle mä päädyn sinne mottiin Legendan kanssa? Ou jea. Tämähän on...Whiiiiiiiiiiiiiii. Tosin...mä kyllä oon aina kuvitellu sut jotenki...Isommaks. Ei sillä, että koolla olis väliä. Tietystikään. Mutta...
Hiljaisuus vain piteni. Mikään ei vihjannut siitä että nimi olisi merkinnyt olennolle mitään muuta kuin miehen nimeä. Hiljaisuus, joka pakotti osapuolet tarkkailemaan toisiaan huomautti, että vialla oli jotain muutakin kuin hiljaisuus. Nimittäin naisen kunto. Kuinka monesti ja kuinka monesta kohtaa miehen kynnet olivat hoikkaa vartta raapineet ja viillelleet viimeisten tuntien aikana? Ja silti...niistä ei näkynyt jälkeäkään ja jos näkyi niin...vain muisto jostain, jonka olisi pitänyt olla auki ja vuotaa verta. Sitten, varoittamatta silmät räpsähtivät. "Ookey, Dare. Kutsu mua Liziks tai miks oikeestaan ikinä tahdotkaan. Mua on kirottu vähintään kerran elämässäni kaikilla mahdollisilla nimillä, mitä löydettävissä on ja rakastettu yhtä monilla. Joten valinta vapaa. Toivottavasti se narttu oli sen arvonen pano. Näyttäis siltä, että perjaatteessa meidän olis kaikkien sotasääntöjen mukaan pitäny nirhiä toisemme. Vielähän sen tietysti ehtii, mutta ehkä voidaan vaan katsoa toinen toisemme toistemme sotavangeiks. Kidutusmenetelmistä voidaan neuvotella. Mun mutsi oli narkkari. Veti aineita koko sen ajan ku mä kellin sen sisuksissa ja delas vielä siihen että puski mut pihalle. Ilmeisesti mä olen kaikkien niiden aineiden ansiosta viallinen. Poikkeava sähkönen aivotoiminta sanoivat ja yrittivät tunkea täyteen lääkkeitä vaan tajutakseen, että kiitos sen nimenomasen poikkeavan sähkötoiminnan ne saa sen vaan entistä enemmän sekasin. Jännää. Välillä pää naksahtaa ylikierroksille ja sillo ei sit nukuta ilman toksisia määriä unilääkkeitä, nuijanukutusta tai sitä pistettä jollo keho romahtaa ja pakottaa päänki sammumaan. Joskus tulee vähän muuta settiä vaivoiks. Ei sitä tarkkaan edes tiedetä mitä kaikkea mussa on vialla. Joten diagnoosi on: Yleispätevästi paskana. Toi generaattori kuulostaa kyllä siltä, että sillä on ikävä mun käsiä. Mustasukkanen, höpsö." Konekivääri laukoi täysin henkeä vetämättä kaiken sanottavansa yhteen ketjuun, jossa ei väliä tai asianerotteluja tunnettu. Kun viimeinen lause pääsi piipun suulle olento nousi kunnolla istumaan, kuulosteli päänsä mielipidettä. Kun vastalauseita ei ohimoille jytisevää särkyä lukuunottamatta kuulunut se kohottautui kyykkyyn ja siitä seisomaan. Sitten se olikin jo kiskomassa haalareita ylleen hilpeästi...hyräillen? Kyllä, hyräillen.
|
|
|
Post by Kalin D. on Jul 22, 2008 0:12:34 GMT 3
Hiljaisuus venyi hieman liian pitkäksi. AIVAN liian pitkäksi. Voi... Ei, älä. Älä tunne. Ei, et ole kuullut. Sano, ettet ole kuullut. Dareion ilme alkoi mennä hitusen valpastuneen ja säikähtäneen näköiseksi, siitä hän oli ilkeän tietoinen eikä voinut estää niskakarvojaan nousemasta pystyyn. Hetken aikaa Mafian metsästämä lainsuojaton jo toivoi olevansa kuivilla ja nousi ylös vaimeasti keuhkonsa tyhjiksi puuhaltaen. "Okei, Liz. Ei ole kaukana Lucysta. Työnimi." Pitihän potilasta jollain nimellä kutsua vaikka se tajuton olikin. Kummallisen hyvin kyllä parantuu, sitä varten on varmasti oma biorakenteensa tai muokkausta rakenteessa. Ihonäyte antaisi varmasti ensimmäisen viitteensä testeissä, voisi kysyä jos... Lääkäri pysähtyi matkalla työpöydälleen ja jäätyi täysin.
Gah! Se narttu..! Juuri se. Mikä sen nimi oli? Typhoon jotain. Kynnekäs yskäisi yrittäen olla katsomatta tarkka-ampujaa päin, ei ollut mielekästä antaa naisen nähdä sitä paniikkia ja säikähdystä, joka kapeilla kasvoilla kuvastui. Vähän tärisevä käsi nappasi pöydän reunalta lasin ja kulautti käytännössä myrkkyä olevan nesteen kurkustaan alas. Nyt joutui jo irvistämään pahemmin ja lattia heilahti rajusti jalkojen alla. Kurkku tuntui palavan karrelle, silmissä vilisi, mutta pahimman pyörrytyksen aiheutti tajunta. Sitä ei ole vieläkään unohdettu. Ei vieläkään.. Minne tässä voi enää mennä? Onko viimeinen piilopaikka nyt tässä? Uusi identiteetti tekisi aivan käsittämättömän hyvää, mutta se tarkoittaa myös vierailua plastiikkakirurgilla. Kasvot on pakko ehkä muuttaa. Tästä ei selviä. Ykseyden nimeen.. Onko otettava yhteyttä omiin ja anottava Ääneltä turvapaikkaa? Näillä syillä ne eivät päästäisi edes ensimmäistä Hyppyä pidemmälle.. Höpötys meni täysin ohi korvien, mieleen tarttui vain pieni häive siitä mitä nainen sanoi ja tuntui sillä hetkeltä tärkeämmältä pitää vain kiinni pöydän reunasta, ettei tuupertunut lattialle. Järkytys, kyllä, se oli isoin ehkä vuosiin. Verenpaine.. Verenpaine.. Ehkä jotain 200/130. Sykettä oli parempi olla miettimättä, en laske, mutta liikaa se on. Pienesti nieleskeltyään ja kurkkuaan selväksi karauteltuaan ylikersantti viimein puhui, katsoen kulmiensa alta pää roikuksissa. "Liz. Kaapissa alhaalta laskettuna neljännessä laatikossa on levy vaaleansinisiä tablettaja. Tuo ne minulle. Samoin puolen litran kirkas pullo sieltä. Laatikossa lukee Micardis." Käsi huitoi voimattomana kohti kaappia, joka oli sekin rakenneltu jämäpaloista aivan samalla tavalla kuin kaikki muukin piilopaikassa.
|
|
|
Post by Cirsicca on Jul 22, 2008 0:33:20 GMT 3
Haalarit ylleen vyötärölle asti saanut otus ei katkaissut hyräilyään sitoessaan haalarin yläosan nyt ensialkuun vyötäisilleen. Tasaisen rauhallinen ääni, joka kulki minkälie vanhan kappaleen mukaan. Samanaikaisesti katseen seuratessa tarkkaavaisena Tohtorin edesottamuksia. Mitä mä nyt muka sanoin? Tohtori Sedän pitäis osata ottaa vähän lunkimmin. Noh. Ehkä se vielä saadaan koulutettua. Hyräilyä, aina vain. Omalla tavallaan yhtä rauhoittavaa kuin naisen käsien kosketus tietyillä pisteillä anatomisesti. Liikkumista tuskin kuuli nyt, kun otus liikkui yhä vielä paljain jaloin ja vain hieman aiemmin parsittua jalkaansa ontuen. Katkaisematta hetkeksikään hyräilyään se teki työtä käskettyä, tassutteli ohjattuun päämäärään ja avasi ensiyrittämällä oikean laatikon, poimien ohjeistetun liuskan mukaansa.
Sitten se...ei, ei kävellyt kirkkaan pullon luokse, vaan sen sijaan suuntasi sinne mihin näytettiin kasanneen olennon itsensä mukana tullutta sotasaalista. Tavaroita nosteltiin sivuun yhä hyräillen, kunnes...Käsi tapasi jotain, jonka olemassaolo oli itsestään selvyys. Juomapulloa ravistettiin hieman ja sen hölskähdellessä lupaavasti hyräilyssä vaihtui kappale toiseen ja... Ei, ei se ihan vielä tassutellut miehen luokse. Sen sijaan se kumartui poimimaan jotain muutakin kasasta matkaansa. Kaksi reisikoteloa, vyö ja kotelon täytteenä pistoolit. Nyt se oli sitten sekä hullu, arvaamaton, että aseistettu. Lääkeliuska laskettiin pöydälle toisen eteen ja sitten käsi ojentui tarjoamaan juomapulloa. Hyräily taukosi. "Mä en voi perjaatteesta koskea alkoholiin. Oon vierotuksessa ja se tappaa." Täysin vakava naama, tiukka katse, jonka myötä kulmat hieman kurttuuntuivat ja saivat omituisen otuksen näyttämään hetken aivan uskomattoman söötiltä. Niin hullua kun se tapauksen kohdalla olikin. "Ja tais tosiaan olla huono pano." Täysin nurkan takaa tilalla napsahtava hilpeä virnisty, kevyt taputus olalle ja paluu hyräilyyn naisen irroittaessa toisesta katseensa ja vyötä ja koteloita itseensä kiinnitellen kääntyessä kohti ulos johtavaa teltan lievettä.
|
|
|
Post by Kalin D. on Jul 22, 2008 1:22:48 GMT 3
Mikä kestää? Katse seurasi kulmien alta alkaen muuttua hiljalleen ärtyneeksi ja siitä vihaiseksi. Älä helvetti pistä mua odottaan... Hetkeksikään tuijotus ei hellittänyt irti, ei ennen kuin levy rahisi pöydällä. Aseistettu. Voi hienoa, mutta parempi antaa olla. Sitä ei ikinä tiedä jos hälyttimiin on tullut vikaa ja ne eivät toimi. Eikä enää itse minnekään ilman asetta, ei minnekään. Tästä tulee tuskallista. Kaikki pitää järjestää uudelleen. Miten nyt voi jatkaa tutkimusta kun tuollainen pitää meteliä vieressä? Sotasaalista oli ehditty kerätä hyvä määrä ennen äkkilähtöä. Laatikoista löytyi ensiaputarvikkeita, kaikki irtoavat aseet, ammukset ja muona, jota retkikunnalla oli ollut mukanaan ja yksi ihminen ehti irti repiä tunnissa. Hiekkakirppu oli ollut aika täydessä lastissa paluumatkan.
Tohtori tuijotti vesipulloa epäuskoisen lakonisesti, kohottaen viimein kulmiaan. "Et ole tosissasi. En minä sinulle juota lähes puhdasta alkoholia. Se on minulle itselleni." Hulluko tämä nainen oli? Alkoholi maksoi planeetalla omaisuuden, etenkin puhdas. Labra-alkoholi oli verrattavissa kultaan kotipolttoisten rinnalla. Ihminen, joka osasi repiä promillet vähistä aineksista oli guru. Sellainen myös kaipasi ryyppyä parhaillaan enemmän kuin koskaan. Dare kuitenkin nappasi vesipullon murjottaen ja painoi liuskasta kaksi tablettia irti, nyhtäisten ne suuhunsa veden kera. Tästä tulee todellakin pitkä työsarka.. Vesihörppy meinasi mennä melkein henkeen viimeisen kuitin kohdilla. Nainen oli jo lähes kangasovesta ulkona kun ääni ja henki viimein kulki - kulkivat sitten myös kunnolla karjaisun muodossa. "No ei jumalauta ollut tämän vaivan arvoinen!!!" Kiehui, nyt todellakin kiehui. Kynnet painettiin pöydän metallisesta pinnasta läpi ja lääkintämies pakotti itsensä laskemaan hitaasti kymmeneen useamman kerran. Rauhoitu, rauhoitu, rauhoitu. Mafia ei löydä tänne. Ne eivät pääse tänne. Eivät mitenkään. Olen turvassa. Olen ihan turvassa täällä niin kauan kun kukaan ei tiedä nimeäni. Kyllä se tästä. Mieti suunnitelma uusiksi. Täältä on kuitenkin päästävä, niillä ei mene kauaa keksiä jos joku alkaa kaipaamaan tuota tyttöä. Kolmiliitto lähettää vähintään tiedustelupartion kun huomaavat yhteyden tuohon sakkiin menneen. Aikaa ei ole ehkä paljoa. Täältä on päästävä..
|
|
|
Post by Cirsicca on Jul 22, 2008 1:44:38 GMT 3
Se todellakin ehti ovensuuhun ja olisi kai ehtinyt siitä uloskin ellei olisi oivaltanut kenties tarvitsevansa myös saappaita ja sukkia. Ne kun olivat yhä operointipöydän vieressä. Niinpä se pysähtyi aloilleen ja otti vastaan miehen ryöpyn, joka sai aikaan oikeastaan vain hyräilyn vaikenemisen. Hiljaisuus. Se osasi todellakin olla hyvin huomaamattomasti hiljaa halutessaan. Olento, jonka saattoi unohtaa nurkkaan istumaan ja tajuta läsnäolon vasta siinä vaiheessa kun se ilmestyi viereen ja tökki tikulla silmään. "Me harvoin ollaan." Se kuulosti lähes osaaottavalta. Ehei, ei. Turha luulla että mä puolustaisin omaa sukupuoltani yhtään missään. Me ollaan juonittelevia, hyväksikäyttäviä narttuja, joiden kanssa tekemisissä oleminen johtaa yleensä vaan ongelmiin. Ei mitään vastaanväitettävää täällä.
"Mutta ei sun nyt tartte pulttejas hukata täällä keskellä ei mitään siksi että mä satun tietämään, kuka sä olet? Sä oot yhden miehen missio. Sä oot henkilökohtasta. Jos Shaw nyt päättäis jostain syystä delata ei kellään olis enää syytä jahdata sua sen asian takia. Ei kannata menettää toivoaan." Se puhui tassutellessaan hieman varmuuden vuoksi koukaten operointipöydän ja saappaidensa luo. "Olkoonkin että sen delaaminen ny on aika epätodennäköstä, mutta hei ei sitä koskaan tiedä. Joten jos nyt vaikka otettais asia kerrallaan. Mä korjaan ton generaattorin, sä kiskot aivos vapisevista munaskuistas takasin ylös ja mietit mitä seuraavaks pitää tehdä. Ja me murehditaan lainsuojattomuutta, uusia identiteettejä ja väärään rakoon pantuja kaluja sitte myöhemmin? Mä voin sitte vaikka omistaa uuden vapaan elämäni sille, että otan Setä Mafian päiviltä, jos en muuta keksi." Olkien kevyt kohautus samalla ku palattiin suunnistamaan jälleen kohti teltan oviaukkoa. "Ajattele se niin, ettei Mikään Voi Olla Pahempaa ku mun sietäminen ja siitäkin pääsee aika helposti eroon." Oviläppä heilahti hiljaisuuteen otuksen kadotessa siitä ulos.
Tuolta Tohtoriltahan sanoo aivojen suonet vielä Poks, jos tämä jatkuu. Täältä on päästävä pois. Kukaan mua tule täältä etsimään. Ei mua. Mä oon kuollu, koska en oo palannu ja tiedot mun pään mukana. Ei niillä ole tänne mitään syytä palata. Mutta täältä on päästävä pois. Ennen ku tuo Setä päättää sittenkin tarjota mut naapurustolle Brunssina.
|
|
|
Post by Kalin D. on Jul 22, 2008 2:31:50 GMT 3
Dareio kävi itse hakemassa sen paremman pullon ja täytti lasinsa (joka oli oikeastaan leveä mittakuppi asteikolla). "Harvoin - ikinä." Mies irvisti nurjasti ennen kuin otti kulauksen. Helvetti, mitä myrkkyä, mutta juurikin nyt tuntui siltä, että alkava projekti vaati kännin. Ei siitä muuten tulisi selviämään. "Yhden miehen missio, mutta Shaw ei nosta omaa persettään. Tuntien tapauksen hän lähettää sopivaksi katsomansa joukon salamurhaajia murskaamaan polvilumpioni tai jotain muuta, mitä varmasti tulen kaipaamaan." Lasi kalahti pöydälle tuoreiden reikien viereen. "Pistä se generaattori kuntoon, minua ei nyt juuri kiinnosta mikään muu." Käheä ääni murisi jo alkaen menettää uudelleen hermojaan. Kuolleet olivat paljon parempaa seuraa. Nyt taas muistaa miksi pää ei kestänyt leireissä.. Liikaa puhuvia ihmisiä. Valitettavasti Lizard oli oikeassa, siitä ylikersantti ei käynyt kiistämään. Kangas sai valahtaa alas, nyt alkoivat työt.
Generaattori rohisi itsekseen aivan metalliromusta tehdyn seinän vierellä. Asumuksen muoto paljastui myös parhaiten ulkoa katsottuna. Se oli louhittu syvänteeksi oranssinruskean kallion kupeeseen, sopivan suojaisaan paikkaan railoon. Pinta-alaa ulkona ei ollut hirveästi, koska railo kapeni melkein heti liian ahtaaksi kulkea. Liki pystysuoraan seinämään oli isketty koukkuja jokusen metrin välein ja vaalea köysi riippui tuulessa heilahdellen vaikeampana kulkureittinä ylös kadoten kallion mutkan taakse. Sitä pääsisi kiipeämään pätkän matkaa suoraan, sitten siirtymään sivusuunnassa rosoista seinämää pois näköpiiristä. Pakotie oli oltava, vaikka se vaikea olikin. Rakennelma taas... No, se ei ollut kaunis, mutta käytännöllinen. Kangaskatto laskeutui viistosti laskoksin kallion mukaisesti, sen päälle oli heitelty aavikkokuvioista naamiointiverkkoa ja sieltä täältä pilkisti tuuletusläppiä. Seinät kantoivat ruostetta ja romua, ne olivat tuettu isoilla kivillä ja maalattu vaalean ruskealla maalilla sulautumaan ympäristöönsä. Kaukaa katsottuna koko rakennelma näytti röykkiöltä kiviä kumpareisessa ja kallioisessa maastossa. Sinne ei aivan heti löytänyt, ellei tiennyt minne oli menossa. Tohtori Fitch piti selvästi yksityisyydestä.
Sisällä alkoi liike vasta jonkun tovin kuluttua kun alkoholin vaikutus potkaisi kunnolla. No niin. Nyt alkaa. Soolo kaivoi varastamansa varusteet läpi eritellen pöydälle välttämättömästi tarvittavat - Ruokapakkaukset, ammukset, sopivan valikoiman aseita ja suurinpiirtein sopivat vaatteet. Kuolleet eivät niitä enää kaivanneet. Ainakin olivat vahvaa tekoa ja aavikkocamoa. Helpotti piiloutumista. Ylimääräiset aseet siirrettiin luolan takaosaan kaivettuun arkkuun, muona ja vaatetus ulkona olevaan samanlaiseen piilopaikkaan. Mennessään lämäri vilkaisi miten generaattorin kanssa pärjättiin. Vanha se rakkine oli, mutta kestänyt yllättävän paljon paremmin kuin uudemmat täysin digitaaliset laitteet. Tämän joutui ihan vetämään käyntiin.
|
|
|
Post by Cirsicca on Jul 22, 2008 12:14:14 GMT 3
Ehkä se ongelma onkin just siinä, Tohtori, että sua ei kiinnosta mikään muu. Kauhee stressi sen takii, että oot Mafian etsityimpiä miehiä. Ensinnäkin täysin oma vikas. Toiseks, Tohtori sä oot Legenda. Piru vie jos sä kuolet, sä kuoletkin sellasena. Miks surra sellasta, joka tapahtuu kuitenkin ennemmin tai myöhemmin? Ääneen sanottua vastausta ei enää tullut. Ulkoa vastasi vain hiljaisuus ja generaattorin epämääräinen murina, joka todellakin tuntui vetävän viimeisiään. Tuntiessaan Ison Punaisen jo viilenneen, mutta silti kihisevän poltteen ihollaan Blitz seisahtui kiskomaan haalarin ylös asti samalla kun kartoitti uutta sijaintiaan kapeat silmät viiruina. Jahas, jahas... Työkalupakki poimittiin ylös ja matka jatkui kohti ulvovaa potilasta.
Mä en oikeestaan oo mikään mekaanikko, mutta et sä vartu teknikoks Mafian hoivissa ymmärtämättä miten asiat liikkuu. Et sä ole kastis parasta valikoimaa alallas, jos sä et käsitä mikä saa asiat tikittämään. Ja kun tietää miten päin työkalu pidetään kädessä ja mistä viat johtuu, sitä huomaa äkkiä olevansa yllättävän hyvä sellasessakin, johon ei suoranaista koulutusta ole saanut. Ja sitä oppii improvisoimaan. Se on mun alaa. Improvisointi. Generaattori jatkoi epätasaisen raahaavaa puksutustaan. Sitä ei menty sammuttelemaan. Sen sijaan olento liukui istumaan repaleisista halkeamistaan irvistelevään maahan. Kyynärpäät painuivat vasten polvia ja hiljaisuus laskeutui naisen ja koneen ylle antaen täyden tilan generaattorin epätasaiselle ulvonnalle. Ja sitten...Sitten ei tapahtunut yhtään mitään. Ei niin yhtään mitään.
Kului tovi, kului toinen, eikä ulkoa kuulunut mitään muuta kuin sama vanha generaattorin ruksutus. Oli kuin sitä korjaamaan lähtenyt nainen olisi kadonnut tuhkaksi viiltelevään tuuleen. Blitz istui polviinsa nojaten ja rähisevää konetta tuijottaen. Meripihkaiset silmät kiiluivat ja seurasivat kuinka osat liukuivat toisiinsa, tärähtelivät ja kääntyivät. Kului vielä kolmas tovi. Siinä se istui vielä silloinkin kun Dareio sai huolellisen inventarionsa päätökseen. Istui vain ja tuijotti. Mikään muu, kuin generaattorin osaset eivät liikkuneet. Kun silmiä ei voinut nähdä olisi voinut luulla naisen nukahtaneen istualleen. Oli se sentään hiuksensa ehtinyt kiinni sitoa työkalupakista löytyneellä lenkillä. Sen ansiosta saattoi nähdä niskan tatuoinnin, joka kaiken tietäen oli selvästi siinä peittämässä huolellista leikkausarpea, jonka kautta implantti oli aivokuoreen ujutettu. Sitten, juuri kun takaraivossa ehti herätä ammatillinen tarve mennä tarkistamaan pulssista oliko koko olento enää edes hengissä se liikkui. Ojensi kätensä sammuttamaan generaattorin, joka puksui hiljakseen ja pysähtyi. Sitten naisen hansikoidut kädet katosivat koneen sisään. Poimivat ylös satunnaisen työkalun pakista ja katosivat jälleen. Se ei kokeillut ja vetkutellut osasia. Se ei haihatellut ympäri konetta etsien mahdollista vikaa, vaan pureutui järkähtämättömästi suoraan sen ytimeen mitään muuta näkemättä tai kuulematta.
Mä en ehkä ole mekaanikko, mutta korkeammat voimat yksin tietää kuinka hyvin mä tiedän mikä saa asiat tikittämään. Mä saatan olla viallinen, mutta mun viallisuuteni ansiosta, mä totisesti nään, jos jokin muukin on. Sielunsisaruutta kaiken kanssa, joka on väistämättömästi romuna. Huulille taipui virne, olento veti kätensä pois ja siirsi ne toisaalle. Kiristi, väänsi ja paikkasi. Siihen ei mennyt edes kovin kauaa. Kauemmin olennolla oli mennyt koneen ääressä istumiseen ja sen eleettömään tuijottamiseen. Kun öljyisistä hansikkaista riisutut kädet viimein irrottautuivat koneen pinnasta ja Blitz nousi ylös illan viileys vasta hiipi esiin maanraoista. Kädet tarrasivat kiinni ja kiskaisivat rivakalla äkkinäisellä liikkeellä. Vanha ja voipunut generaattori yskähti kerran, yskähti toisen ja kolmannen yskähdyksen jälkeen...hyrähti käyntiin kuin vuosistaan vapautettu vanhus, joka tajusi saaneensa teini-ikäisen latauksensa takaisin. Tasainen ja lähes hilpeä murina. Tarkalleen ottaen ääni kuulosti täysin vieraalta. Generaattori ei ollut kuulostanut samalta edes nuoruuden päivinään. Pieni kieroutuma ei välttämättä ole elämässä ollenkaan pahitteeksi. Hulluus on hyvästä.
|
|
|
Post by Kalin D. on Jul 22, 2008 23:05:36 GMT 3
Varusteet haudattiin piiloonsa huolellisesti, jäljet hienolla hiekalla sotkettiin ja jätettiin tuulen peitettäväksi, mutta sitten taas se generaattori... Dare jäi vähän matkan päähän tuijottamaan vankiaan kädet puuskassa, epäuskoinen ihmetellen. Kauanko ajattelit vain tuijottaa sitä masiinaa? Ei se itsekseen kuntoon säikähdä. Pieni huojahtelu kertoi humalan tukevuusasteesta, mutta juuri nyt sitä kaipasi enemmän kuin pitkään aikaan. Välillä saattoi kyllä vilkaista pikaiseen olkansa ylitse kallioiden rosoisia reunoja korkealla pään yläpuolella ja rinteen suuntaan, joka laski suht jyrkästi alas pienen tasanteen jälkeen jolle piilopaikka oli rakennettu. Paikalta oli hyvä näkyvyys kauas kallioiden sylistä ja maasto muuttui hiljalleen aavikkoiseksi dyynien mereksi. Välimatkaa kaikkialle oli paljon, mutta siltikään ei halunnut ottaa riskejä. Kummallista.. Aiotko todella tehdäkin sille jotain? Mitään ylikersantti ei sanonut, odotti vain otsa rypyssä kunnes viimein alkoi tapahtua. No niin, hienoa. Nyt saattoi palata takaisin asumukseen ja jatkaa kasaamalla hyvänkokoisen päivärepun tiiviisti täyteen lääkintätarvikkeita reissua varten.
Tästä tulee pitkä rupeama, joten parempi varautua kaikkeen. Sidetarpeet, desinfiointiaineet, työvälineet, antibiootteja, kipulääkkeitä, joilla tainnuttaisi norsun.. Mitä vielä? Se vesi.. Camelpak-juomalaitteita pitäisi vielä olla muutama kappale, sitten tarvit... Ajatus katkesi generaattorin hurahtaessa kehräämään tyytyväisyyttään. Ohoh. Kynnekäs joutui tulemaan ulos asti katsomaan oliko ääni todellakin peräisin samasta laitteesta. Ovikangas hartiallaan puoliksi roikkuen saattoi vain todeta, että kyllä oli. Hämmästys ja pieni kunnioitus näkyivät ilmeessä, vaikka Dareio ei sanonut yhtään mitään.
|
|
|
Post by Cirsicca on Jul 22, 2008 23:29:02 GMT 3
Jälleen hiljaista tuijotusta. Aivan kuin kummajainen olisi unohtunut ihastelemaan aikaansaannostaan. Sitten se tuntui lähes hätkähtävän kuin horteesta ja ulos tupsahtanut tarkkailijakin huomattiin. Ja todennäköisesti huomattiin myös se ilme, joka toviksi oli parkkeerannut Tohtorin kasvoille. Ah-ha. Luulit mun vaan soittavan suutani. Ah-ha. Se on sit 1-2 vieraille. Kyl musta johonkin on. Pää saattaa olla vinksallaan kuin korkkiruuvi, mutta turha väittää että näissä käsissä olis vikaa. Hilpeä virnistys, joka ei oikeastaan ollut omahyväinen. Se oli vain...hilpeä ja väreili huulilla samalla kun työkalupakki napattiin matkaan ja otus tassutteli teltan oviaukon ja sen läheisyyteen parkkeeranneen lämärin luokse. Pakki laskettiin millin tarkkuudella samaan paikkaan, mistä se oli alunperin poimittukin ja sitten...?
Pihkasilmät tapittivat Tohtoria jälleen kerran niin kovin suoraan. "Luuleekos Tohtori Kynsikäs, että mä olisin ansainnu ny jotain fiksumpaa päällepantavaa?" Hoikka sormi kohosi ja jos ei väistömanöövereitä suoritettu tökkäsi miestä rintakehään hieman öljyisellä ja näpertelyssä värjääntyneellä sormella. -Tök- Se oli tonkinut sotasaaliskasaa aseita metsästäessä ja kyllä sieltä suunnilleen oikean kokoista asustetta löytyisi. Käytännöllisempää ja mukavampaa kuin pelkkä suojahaalari, joka ei lainkaan sallinut sellaista liikkumisvapautta mihin Lisko oli tottunut. Hius karkasi jälleen poninhännältä, jossa vaalea armeija pysyi hädin tuskin ja se puhallettiin pois silmiltä. Katse ei silti luovuttanut, vaan pysyi siinä...tapittaen. "Ja sit sä voitki kertoo mitä mä seuraavaks teen." Turha luulla, että mä olisin valmis. Kun mä käyn kierroksilla, ni mähän käyn kierroksilla ja kaikille turvallisempaa on, että sillon löytyy myös jatkuvaa tekemistä. Näkisitpä meikäläisen ilman tekemistä tässä tilassa. Täällä ole edes seiniä joille hyppiä.
|
|
|
Post by Kalin D. on Jul 23, 2008 0:12:00 GMT 3
Ainakaan mies ei paennut sisälle vaan jäi katsomaan takaisin pokerinaamansa palauttaen. Ei, en tuijottanut, enkä ole mitenkään vaikuttunut, en. "Fiksumpaa? Emme ole Vegasissa, babe." Dare puisti päätään koettaen näyttää mahdollisimman neutraalilta, vaikka ajatus tietyllä synkällä tavalla huvittikin. Ei, ei ollut mikään Vegasin vapaa-asema, jolla kasinot ja bordellit pyörittivät elämää ikuisessa oravanpyörässä. Se koko avaruusasema toimi pelkästään laittomilla ja laillisilla tavoilla tienata ilman Kolmiliiton tai Kauppaliiton valvontaa. Sijaintikin oli hyvä, kaukana kaikesta ja avaruuden ei-kenenkään-maalla, jolla ei valvontaa ollut. Sinne piti vain osata löytää ja kartat koordinaatteineen maksoivat omaisuuden - tai henkilökohtaisen kutsun. Tietenkin kirurgi oli viettänyt siellä nuoruudessaan paljon aikaa. Mikään ei myöskään antanut takuita, että lääkäri olisi kantanut mukanaan sektori 47:lta mitään muuta kuin pienen kasan miesten vaatteita, jotka olivat revitty kuolleiden päältä. Kun asiaa myös ajatteli (jos ajatteli), kynnekkään ympärillä tuoksui kevyesti kalma ja kuolon tuoksu pinttyneenä tiukasti ominaistuoksuun. "Sä voisit seuraavaksi tsekata työpöydän alla olevan puhdistimen ja pistää sen valmiiksi kuljetusta varten. Sitten lyödään kamat kasaan ja käydään kaivolla kunhan tulee tarpeeksi kylmä. Olettaen, että selviät ilmanalassa." Tämän kenttä-Mengele halusi myös nähdä, altistuksen äärimmäiselle kylmälle ja säälle, joka heittelehti paahtavasta satunnaisiin lumimyrskyihin arvaamattomalla planeetalla.
|
|
|
Post by Cirsicca on Jul 23, 2008 0:31:19 GMT 3
Ehe-ehe-ehe. Liikkumaton hiljaisuus, jonka aikana miestä vain tuijotettiin. Sitten? Sitten otuksen huulilta karkasi se pulppuava puro, joka samanaikaisesti oli kirkas kuin lähde ja öljyinen kuin taustalla hurisevan generaattorin koneisto. Jotain, jonka taustalla tanssivista ajatuksista oli mahdotonta ottaa todella konkreettista otetta. Sormi ei liikahtanutkaan, vaan paremminkin painui tiukemmin ihoa vasten otuksen hekottaessa silmät tuikkien. Sitten nauru katkesikin kuin leikaten hengenvetoon ja nainen astui lähemmäs, tuoden itsensä lähes kiinni humalaiseen lämäriin. "Ihan ymmärrettävää, että sun mielestä 'Fiksu' tarkottaa sitä, että multa ei olis peitossa kun aivan välttämättömin...Olethan sä kiimanen uros." Virne, joka jälleen kerran olisi voinut leikata lasia ja nyt siinä oli mukana ripaus jotain lähes pirullista. "Mutta mä tarkotin mitä tahansa, missä mulla on parempi liikkuvuus sekä parempi suoja just mainitsemaas säätilaa kohtaan. Katoit sä noita varusteita? Hittoako meitä olis lähetetty tälle kiven kappaleelle ilman asiaankuuluvia varusteita. Ja hitollako sä luulet, että mä selvisin jo puolestatoista vuorokaudesta tällä saatanan murikalla räjäytellen samanaikasesti päälle puskevia tyyppejä, joilla oli kova hinku saada mun pääni käsiinsä ja samalla nauttien tästä ihanteellisesta lomasäästä vaan ristimällä käteni ja rukoilemalla? Ja sanot, mitä sanot, niistä rääsyistä, mitä sä revit mun kuolleiden sotilaiden yltä löytyy kyllä kokoluokkaa, joka menee mulle. Joten oletko antamassa, vai pitääkö mun pyytää...Nätisti?" Hoikat sormet ojentuivat painaen käden loputkin sormenpäät iholle ja pää kallistui hieman.
|
|
|
Post by Kalin D. on Jul 23, 2008 0:44:21 GMT 3
Ei täällä oltu kotia leikkimässä, joten kohmeloinen ja pienesti tasapainonsa vippaamisesta toisinaan huojahtava lämäri ei ajatellut kuin sitä ensimmäistä ja välttämättömintä asiaa. Käytännöllisyyttä. Laitteita korjatessa piti olla haalarit, ettei roiskinut koneöljyä joka paikkaan. Oli sitten taas ihan täysin naisen omaa epäloogisuutta kun piti vielä näyttää sievältä. Tämä taisi olla jotain naisten logiikkaa, jossa Dareio ei pysynyt lainkaan kärryillä. Itseasiassa ei pysynyt parhaillaan missään mitä Lizard sanoi. "En minä nyt juuri enää mitenkään kiihottuneeksi itseäni tunne, joten tämä on hieman outoa.." Ylikersantti totesi vähän ihmetellen varsin rehellisesti. Tätäköhän ne vanhemmat jermut olivat tarkoittaneet sillä sotilasnaisten käsittämättömyydellä? Ehkä. Ei sillä, että siviilinaisetkaan olisivat ikinä olleet mitenkään helpommin tulkittavia. Okei, takaisin siihen käytännöllisyyteen, siitä ainakin tiesi paljon.
Here we go again.. Dare käänsi päänsä sivuun raskaasti huokaisten ja tuijotti jonnekin tyhjään yläviistoon odottaen avautumisen loppumista. "Sinä et tule tarvitsemaan liikkuvuutta mitenkään taktisen paljoa tunnin päästä, vain suojaa kylmyyttä vastaan. Kaiva vapaasti, vaatteet ovat arkussa asunnon perällä. Jätin kaikki vähääkään pienemmät varusteet kentälle, en tee niillä mitään, enkä ota tänne turhaa romua viemään tilaa. En myöskään olettanut sinun selviävän vuorokautta tai kahta pitempään elossa, joten en myöskään varautunut vaatettamaan vieraita." Kynnekäs käsi nosti kankaan avaten tien kämppään. "Ole hyvä vain, älä unohda villasukkia ja toppatakkia." Nätisti ei tarvinut pyytää, mutta eipä tohtori aikonut alkaa kamppeita itse kaivamaan. Ei missään nimessä, tämä ei ollut täysihoitola, eikä myöskään hotelli.
|
|
|
Post by Cirsicca on Jul 23, 2008 1:33:20 GMT 3
Nyt ei kyllä pysy kärryillä. Ei mene tajuntaan selvästikään mikään. Ei sekään, että ne kamppeet ei ole mitään ihan normimateriaalia. Kyllä, ne on aavikkocamoa. Kyllä, ne on armeijan kamppeita, mutta sen lisäks niitä on vähän tuunattu. "Liike luo lämpöä, luulis sunkin sen tänään viimeistään sisäistäneen..." Otus totesi samalla kun veti sormensa irti ihosta ja pujahti telttaan lievettä nostavan käden alitse ja löysi tiensä haudatun varustevalikoiman tienoille. "...eikä sulla olis koko varusteita, ellei olis tullu niitä vieraitakaan. Onni vaan, että niistä yli 90 prosenttia räjähti paloiks, että sait tuliaisia." Se ei enää oikeastaan puhunut Lämärille, vaan maalattialle edessään. Sitten se teki työtä käskettyä ja kaivoi esille arkun kannen, joka sitten kiskottiin auki. Kulmat kurtistuivat keskittymisestä käsien ryhtyessä käymään lävitse repertuaaria, jota oli keretty vain silmäistä aiemmalla tonkimiskerralla. No, totta kyllä...varusteet olivat omaa kokoaan selkeästi isompia, mutta housujen pituuden saattoi kääntää kaksin kerroin ja samalla tuplata säärien lämpöeristyksen. Sitten kun tunki ne saappaiden varsista sisään niin toimisivat ihan hyvin, kun ylhäällä saisi pidettyä vyöllä ja asekoteloiden remmeillä. Eiköhän täältä...
Kädet selasivat lävitse, ottivat, tarkistivat ja hylättyään taittelivat siististi ja asettivat sivuun. Kun koko valikoima oli kahlattu läpi otus vilkaisi syntyneitä kasoja ja alkoi kasata hylkäystuomion saanutta valikoimaa takaisin arkkuun. Jokin uupui. Sen oli kirkasta kuin aurinkoon tuijottaminen. Se nakersi mielen perukoilla, nakersi ja nakersi, kunnes yksinäisen hailakan valon taittuminen metallista sai osaset loksahtamaan paikalleen. Kivääri. Mun kivääri. Armeijan jumalattoman kallis prototyyppi, joka toimi kuin piru ite. Siinä se oli vieressä kun löysi ja jätti sen siihen? Kulmat kurtistuivat paheksuvasti arkun kannen jysähtäessä kiinni ja olennon kömpiessä pystynpään samalla maata kannen päälle sysien. Hiljaisuus kuitenkin jatkui haalarin tullessa ravistelluksi yltään. Se viikattiin millin murto-osien tarkkuudella, kuin henkisen viivottimen ohjaamana ja laskettiin sivuun. Kunhan uusi asustus saatiin kiskottua päälle, se todettiin tilanteen huomioon ottaen ihan kelvolliseksi.
Housut olivat, kuten ennakoida saattoi, väljät. Ne kuitenkin pysyivät (vaikkakin hädintuskin) vyötäisillä ilman vyötäkin, mikä tarkoitti ettei vyön hajoaminen, jos sellainen sattuisi eteen, pudottaisi housuja nilkkoihin. Plussaa. Paita oli myös kokoluokkaa väljä. Jokin, joka oli tarkoitettu lähinnä ihonmyötäiseksi jätti pienikokoisen naisen päällä sisälleen väljyyttä, mikä tosin ei kylmyyttä vastaan taistellessa ollut lainkaan huonoin asia. Hihoja sai käännellä, mutta kankaan materiaalin ansiosta käännetyt hihat pysyivät suhteellisen hyvin käännettyinä ja liian suuri koko pituus suunnassa ei ollut haitaksi. Lämmittäisipä pidemmältä. Päälle kiskottiin vain muutaman sirpaleen puhkoma takki, joka sekin jäi väljäksi, mutta ei puskenut silti tielle. Hanskatkin se oli sieltä itselleen kaivanut. Ne tosin tungettiin vielä takin taskuihin. Sitten asekotelot kiinni ja itsensä verhonnut tapaus seisoit hetken aloillaan. Hiljaisuus. Sitten tuo jo suuntasikin askeleitaan kohti työpöytää ja sen alaista puhdistinta. Jotain se silti mutisi henkensä alla. Jotain, joka kuulosti kovasti: "...kallis ku taivas. Tarkempaa saa ettiä. Ainoo laatuaan. Prototyyppi. Aarre. Mun. Kuka idiootti jättää sellasen ottamatta..." Sitä ei oltu osoitettu oikeastaan kenellekään, ei varsinkaan Lämärille. Se oli yleisluontoinen purkaus, joka mutistiin teltan hiekanvärisille seinille.
|
|