|
Post by Kalin D. on Oct 20, 2007 20:29:09 GMT 3
Punaisen oranssi aavikko kiisi kumpuilevana linjana vasten sotkuisen harmaata taivasta, jota läikittivät öljyisen tummat pilven riekaleet. Ne näyttivät raskailta, valmiilta satamaan lyijyä ja visvaa hehkuvan kuumalle hiekalle. Ilmakehä pölisi öljypalojen ja tuhkan kaasujen värittämää saastetta, samensi auringon haalean kehrän. Ei siinä mitään, kuumuus oli silti sietämätön ja ultraviolettisäteily korvensi yhtälailla valtavan auringon raivolla. Kasvusto kitui risaisina puskina ja piikkisinä pensaina suojellen sitä vähää ravintoa, jota pitivät sisällään vielä parkkiintuneemmilta eläimiltä. Vitun rusakot, niitä oli kaikkialla, aivan sama millainen ympäristö muutoin, mutta ne vitun rusakot. Maasto lainehti hitaan hiekan vaelluksen mukaan merenä, josta oli turha piirtää karttoja. Siellä täällä oli kyllä keitaita, likaisia ja saastuneita lukuisien sotien ruudista ja palaneesta bensiinistä. Silti niitä vartioitiin mustasukkaisella raivolla - syystäkin. Mitäs ajattelit juoda? Ja milläs ajattelit tislata nesteesi puhtaaksi? Teknologia oli ihmeellinen ja arvokas asia moisessa jumalan hylkäämässä loukossa, planeetalla, jota kutsuttiin Isoksi Punaiseksi.
Iso Punainen oli kärsinyt sodan kasvoina viimeiset vuosikymmenet aivan galaksin reunamilla, jonne sivistys ja kehittynyt teknologia ei ollut vielä päässyt kunnolla. Alkuperäiset syyt Kolmiliiton ja Koalition väliselle sodalle olivat osiltaan yhä hämärän peitossa, mutta julkinen syy oli planeetalta louhittavassa titaniumissa ja timanteissa, joita syntyi hehkuvan hiekkapallon uumenissa kuin sieniä sateella. Se oli rikas planeetta, äärimmäisen arvokas ja luonteeltaan tyly kuin halpa, mutta hyvännäköinen huora. Siinä oli riittämiin taistella pitkään ja raivolla alueiden hallinnasta. Ajan saatossa sota oli unohtunut, media menettänyt kiinnostuksensa. Uutiset kulkivat hitaasti ja nihkeästi sotilaslähteiden salaillessa tiedoista niin paljon kuin kykenivät. Armeijat hiipuivat unohduksiin, samoin liput ja korkea moraaliset aatteet, joita kantaen planeetan kiertoradalle ankkuroitiin ensimmäisen kerran. Koalitio tai Kolmiliitto, ketään ei enää kiinnostanut siinä vaiheessa kun emoalukset olivat tiedottamatta irrottautuneet ja jättäneet palkka-armeijat sotilaineen jälkeensä. Kukaan planeetalla ei tiennyt syytä äkilliseen hylkäämiseen, eikä yhteyksiä ollut, joten...
Hei, vittu, oikeesti? Kuka jaksaa välittää lantin vertaa? Tääl soditaan vieläki, murehi jotain, mitä tartteeki murehtia. Aye?
Matala murina rikkoi punaiset dyynit ja yski läpi hiekkapilvien moottoria rääkkäävällä vauhdilla. Pölystä haalea radio ulvoi muinaista rokkia, jotain Rolling Stoneksi kutsuttua bändiä, jolla oli näemmä sen verran ollut painoarvoa että kiekko oli löytynyt arkistoista. Helkkarin vanhaa teknologiaa, jotain kämäisiä pyöreitä levyjä vielä. Phah! Se kuitenkin kelpasi aavikkokirppua, matala ja leveäpyöräistä mönkijää, ajavalle miehelle. Vanhan kaasunaamarin hihnat puristivat pienelle sängelle kasvanutta päänahkaa kätkien kuljettajan kasvot täysin sumeiden lasien taakse. Aurinko ja kuumuus saivat polttaa paljaan ylävartalon karrelle, mies ei edes hikoillut. Likaisen vaaleiden ja paksujen siteiden peittämä käsi taputteli ratin repaleista nahkapäällystä musiikin mukana. Hirveää kuultavaa se oli, mutta parempaa kuin ilmavirran monotoninen suhina ja viimeisiään vetelevän moottorin armon anelu. Dareio nautti yksinäisyydestä, jolloin saattoi hypätä oranssiksi maalatun kirppunsa rattiin ja polkaista tallan lattiaan. Aavikolla oli pakko ajaa niin kovaa kuin vain pääsi - ja mutkitella myös kaiken varuilta. Moni jätti palaamatta; joko ajoi miinaan, osui rosvojen väijytykseen tai kranaatinheittimien keskitykseen. Sota jatkui, vain syyt vaihtuivat. Iso Punainen oli vapaata riistaa laumoille kokeneita tappajia ja murhaajia, jotka olivat liittyneet palkka-armeijoihin paetakseen milloin mitäkin. Aikoinaan Koalition vapaa-asemalle syntynyttä kirurgia olisi odottanut huomattavasti vankilaa pahempi kohtalo siviilissä ja yhteiskunnan parissa. Mutta ei se mitään, Isolla Punaisella hän oli turvassa, niin paljon kuin voi sanoa olevansa turvassa sotatoimialueella.
Kaiken nähnyt ja kokenut M16-rynnäkkökivääri lepäsi pelkääjän paikalla hihnastaan kiinni sidottuna, jatkuvana muistutuksena, ettei entinen huippulääkäri ollut koskaan yksin. Olihan planeetalla kaupunkejakin, toki. Sivilisaatioita ja yhteisöjä syntyi välittömästi kun useampi ihminen kohtasi ja joutui pysymään paikoillaan pitempään kuin viikon. Hylätyt asemat vallattiin aina uudelleen, sen verran saattoi luottaa itsetehtyihin vanhoihin karttoihin. Hyvää pommisuojaa ei kannattanut jättää hyödyntämättä, ellei se näyttänyt teurastamolta, silloin joku muukin tiesi paikan ja osaisi etsiä. Ylikersantti Dareio Fitch - entinen tiede- ja lääkintäupseeri, biologisen sodankäynnin ekspertti ja nykyinen itsenäinen palkkasotilas - tiesi tämän varsin hyvin. Sana oli kiirinyt, että sektorilla 47 oli taisteltu Hornan raivolla pari päivää sitten. Hyvällä tuurilla, helvettiä leiskuvan auringon avulla ja nopeudella 'Dare' ehtisi paikalle ajoissa. Ehkä joku oli vielä elossa. Ajatus sai siropiirteisen miehen virnistämään leveästi kaasunaamarinsa sisällä. Huoli pois, lääkintämies on tulossa torvet soiden ja punainen risti lipussaan liehuen.
|
|
|
Post by Cirsicca on Jul 10, 2008 15:56:37 GMT 3
Nopeasti sisään, nopeasti ulos. Tutkan alla. Ymmärrättekö, tutkan alla. Kenenkään ei tule tietää teidän koskaan edes olleen siellä. Menette, haette haettavanne ja häivytte. Kukaan ei osaa odottaa teitä, kukaan ei...
Jokin vinkuu, vinkuu ja inisee, saa liikahtamaan. Kipu kiskoo eteenpäin, keuhkoihin tunkeva pöly pakottaa köhimään, saa mytyksi suuren lohkareen juureen valuneen repaleisen ja verestä tahmean kasan liikahtamaan. Välähdys tietoisuuden edellä saa sormet puristumaan sylissä lepäävän tarkk'ampujan kiväärin paahteessa kuumentuvan metallin ympärille. Mikä se malli olikaan? Jokin uusi. Vasta kehitetty. Koeversio. Oli vihelletty kun se oli saatu käsiin. Sen verran muistettiin, että vihelletty. Kaunis ase ja vielä pirun toimiva. Nythän se oli todistettu, nyt...Vinkun yhdistyy hajanaisen muistikuvan vihellykseen saaden kasan liikahtamaan uudelleen. Tuskaa. Tietoisuus rynnii eteenpäin, pakottaen tarttumaan tarjottuun oljenkorteen. Silmät raottuvat, avautuvat hädin tuskin. Kuivunut veri on liimata toisen umpeen. Ensimmäinen, mihin sumea ja etovasti välähtelevä näkökenttä osuu on käsi. Ei oma, koska se merkitsisi kolmatta. Kuitekin käsi. Jonkun käsi. Kenen? Ei tietoa, koska halkeilleessa maassa hitaasti hiekan alle peittyen on pelkkä käsi, ilman ruumista.
Kukaan ei osaa odottaa teitä. Nopeasti sisään, nopeasti ulos.
Paskat.
Vaikea irrottaa otetta aseesta, aivan kuin siihen tarrautuminen voisi muuttaa todellisuuden toisenlaiseksi. Sen todellisuuden, että heitä odotettiin. Vyöryivät päälle sillä sekunnilla kun hylätyn aseman ovi oli saatu murrettua ja tiedot löydetty. Puolet osastosta kuoli siltä seisomalta. Räjäyttivät saatanat kuljetusaluksen. Osa kuoli jo räjähdykseen, osa sirpaleisiin. Sormet tavoittavat reiden. Mutta puolet jäi henkiin. Kukin missäkin kunnossa. Reidestä törröttävä tahmea metallikappale selitti hengissäolon. Jos sen repisi irti vuotaisi kuiviin. Mutta ehkä se olisi parempi. Kuolla verenhukkaan mieluummin kuin kiinnijääneenä tai...Käsi haparoi vesikanisteria, joka osoittautui ei-vain-tyhjäksi vaan myös hävinneeksi. Tai janoon. Puolet jäi henkiin, mutta seuraavan puolentoista vuorokauden aikana viholliset olivat vyöryneet päälle kuin muurahaiset. Aalto aallolta. Ne eivät vain olleet tienneet. Ne olivat myös nälkäisiä kuin sudet. Joku, kuka tahansa tai mistä tahansa, oli tehnyt selväksi ettei yksikään saisi jäädä henkiin. Miksi? Haluanko mä edes tiedää? Todennäkösesti en. Asemasta ei ollut jäljellä mitään. He olivat asentaneet räjähteet ja räjäyttäneet sen puolestaan taivaan tuuliin vetäytyessään. Saivatpahan kolauksen omiin joukkoihinsa siinä rytäkässä. Jossain alhaalla, missä maanalaisen tutkimusaseman sijainti ilmeni alas painuneena kraaterina oli suurin osa ruumiista, osa palasina osa ehjinä. Osa omia, osa vihollisten. Siitä ryhmästä, joka oli Isolle Punaiselle lähetetty oli jäljellä...Äännähdys, joka olisi ehkä toisessa tilanteessa ollut nauru oli nyt vain groteski korahdus. Mä. Koko ryhmästä on jäljellä tasan yksi snaippaaja teknikko. Koska mä hain ne tiedot. Mulla on se data. Mä painoin sytytintä ja mä taistelen etäältä. Mä olen hengissä koska mä en oo sotilas. Vitun ironista. Tai siis...oon vähän kauemmin hengissä. Mä...
Ääniä. Lähestyviä ääni. Kasa jäkistyi aloilleen, valahtaen sekunnin murto-osissa takaisin elottomaksi massaksi. Hetkeä ennen kuin kaksi kuluneen ja loppuun asti nääntyneen oloista hahmoa työntyi näkökenttään. Ei sotilaita, ei vihollisia. Ehei. Nämä kaksi olivat niitä helvetin korppikotkia. Kiertelivät taistelukenttien laidalla, laskeutuivat keskelle kuolleita. Jättivät kitumaan ja varastivat kaiken mistä sai edes pari lanttia pimeissä kaupoissa. Sanoivat, että tuntolaatat olivat kovaa valuuttaa. Kiskoivat perheiltä omaisuuksia jotta nämä voisivat olla varmoja omaistensa menehtymisistä. No, niitä eivät täältä löytäisi. Mutta miksei vihollisia? Mikseivät ne jo tulleet hakemaan sitä, minkä vuoksi olivat lahdanneet kaiken tieltään? Sitten se ymmärsi. Mielikuva kolahti yhteen. Eivät kai ne tulisi, kun olivat kaikki kuolleet. Tai tulisivat, mutta vasta kun lähin yksikkönsä ehtisi perille asti. Ne olivat luulleet yllättävänsä täysin, ne olivat luulleet selviävänsä pikku nahistelulla. Fuck you. Haistakaa paska. Raivo turrutti kivun, käsi upotti leveän taisteluveitsen niin syvälle lähelle seisahtuneen korppikotkan jalkaan että käden sija koski ihoon. Samalla alhaalta tuleva ammus lävisti toisen korppikotkan kurkun saaden tuon putoamaan koristen maahan. Jalkansa lävistäneen veitsen vuoksi kirkuva korppikotka tavoitteli asettaan, mutta ennen kuin ehti siitä saada edes otetta toinen ammus repii läpi leukaluiden välistä ja saa takaraivon kaistaleet repeämään irti mukanaan. Läheltä tuleva ammus saa korppikotkan kaatumaan selälleen yksinäisen käden päälle. Fuck off. Painukaa helvettiin ja antakaa mun kuolla rauhassa.
Moottorin matala murina peitti alleen hiipuvat laukausten kaiut. Nyt ne tulee. Tulevat hakemaan omansa. Ja vitut. Yrittäkää saatana! Liikkua ei voida, ei ainakan nousta ylös, mutta hampaat irvessä tartutaan kivääriin ja liikahdetaan niin, että pystytään tähtäämään äänen suuntaan. Kohde löytyy ja liipasin painuu sekunnin murto-osissa. Vasta kun ammus on jo lähtenyt aistit ottavat tietoisuuden kiinni ja jokin tähtäimen läpi lähelle tulevassa, mutta silti huomattavan kaukana olevassa liikkuvassa kohteess saa maailman heittämään aisteissa volttia. Punainen risti. Perkeleen punainen risti! Ammus jysähtää kirpun toiseen ajovaloon, saa sen räsähtämään voimalla pirstaleiksi. Jos käsi olisi vakaa ja tähtäyskyky kohdallaan, se olisi itsestäänselvästi osunnut juuri sinne minne oli tarkoitettukin, mutta nyt...Oooh Shit. Oh Shit Oh Shit. Kasa valuu mytyksi ote irtoaa aseesta ja tietoisuus haluaa pakoon. Pois vaan ja rauhaan. Eikä ensimmäistä lakausta seuraa enää toinen. Vain raskas ja verinen hiljaisuus ruumiiden, veren ja metallisten aaveiden yllä. Keskellä palavan lihan löyhkää.
|
|
|
Post by Kalin D. on Jul 10, 2008 23:23:13 GMT 3
Hieno hiekka pölisi ja luisti paksujen renkaiden alla, tunkeutui moottoriin pienimmistäkin rakosista, mutta kone kesti kaiken urheasti. Tappavan kuuma ilmasto hämäsi ja kuva olisi antanut ymmärtää maailman Isolla Punaisella olevan kolean pölyinen. Harmaata ja punaista, mutta kokonaan taistelukentäksi muuttunut planeetta hohkasi hiekastakin poltetta. Se räjähtää, niin Vanhat väittivät kivenkovaan kaivaessaan itselleen bunkkereita tai rakentaessaan pieniä aluksia paetakseen. Sama vaikka räjähtäisi, lääkintäupseeri oli todennut ohuen ilmakehän myrkkykaasujen ja ultraviolettisäteilyn tekevän lopun nopeampaa. Tai kuumuuden, joka kiipesi lähemmäksi neljääkymmentä astetta päivällä, pahimmillaan ulos meneminen tappaisi ilman asianmukaista varustusta. Yöllä taas... No, kukapa haluaisi myöskään paleltua ja jäädä routaa syleilemään. Aivan kuin ympärillä riehuva sota olisi ollut vain sivuseikka, Isolla Punaisella oli helppo kuolla tietämättömyyttäänkin. Tai ilman varusteita. Siksi varkaita pelättiin erityisen paljon. Siihen oli syytäkin. Hiekkakirpulla liikkuva soolo oli varautunut melkein kaikkeen, mutta lämpötilojen vaihtumiset eivät olleet hänelle huoli. Eivät ennen kuin laukaus elottomaksi arvioiduista raunioista paukautti lampun hajalle.
"Posrat!" Käheän tukahtunut ääni ähkäisi naamarin alta, vihreät silmät revähtivät täysin auki. Mistä TUO tuli!? Säikähdys vaihtui kylmään raivon leimahdukseen, puski adrenaliinin vereen ja kaasun pohjaan. Repaleisella nahalla päällystetty ratti riuhtaistiin sivuun, vielä lisää kaasua ja ajoneuvo 'törmäsi' hiekkamonttuun lentäen ympäri. Ase, nappaa ase. Jumissa, kiinni penkissä. Ei aikaa, kevytrakenteisen kirpun renkaat olivat jo irti hiekasta ja moottori ulvoi kuin riivattuna. Pois! Sotilas hyppäsi, enemmänkin vain heittäytyi mukana, ulos oranssina usvana pölyävään ja ihon karrelle purevaan hiekkaan. Paksut harmaat kengät upposivat ja potkaisivat vauhdin irrottautua liikkeelle pois pyörivän kirpun alta. Liikkeen hallinta meni hyvin laskelmoidusti, joskin ei ehkä siten miten ammattisotilas olisi toiminut hyökkäystilanteessa. Kuka helvetti sieltä ampui?! Tuliko lisää? Oikeastaan Dareio ei välittänyt ammuttiinko enää vai ei, jahti oli päällä ja lääkintämies oli unohtanut ristin, jota kantoi käsivarressaan tatuoituna. Eteenpäin. Harvat kivet ja räjähdyksen ympäriinsä lennättämä romu toimivat loistavasti suojina, mikäli nyt sellaista olisi tarvinnut. Raunioihin kuului varmasti kivien rasahtelu ja vaimeat nopeat tömähdykset, jotka kertoivat jotain olevan tulossa kohti - nopeasti. Siteiden peittämät kämmenet työnsivät jäntevän laihan kehon eteenpäin kissamaisella ketteryydellä, lähes pelottavan eläimellisellä sulavuudella.
Vuosikaudet tässä Jumalan hylkäämässä hiekkalaatikossa ja joku kusipää hanuristin virittäjä ampuu multa kirpun alta?! Ei helvetti! Näitkö sä sen punasen ristin, MITÄ!? Älä ikinä hyökkää lämärejä päin, eikö kukaan ole ikinä kertonut sulle, että Punaisen lämärit ovat...
Vauhti pysähtyi kuin seinään. Raivostunut, taistelunhaluinen ja kaikin puolin tappiinsa asti kiehahtanut palkkasotilas tuijotti näkyä. Riekaleita, romua, verta, ruumiin kappaleita ja nainen. Hetken kuului vain kevyt hengitys, ennen kuin lääkintämies muisti kuka oli ja mitä teki. "Picha zmrzla.." Dare mutisi hämmästyneenä ja nyhtäisi hengityssuojaimen kasvoiltaan, köyttäen sen nopeasti vyölleen, josta roikkui muutakin varustusta. Pieniä taskuja lippaille, lääkintälaukku, useita veitsiä ja pistimiä, pistooli koteloineen reidellä... Kaikki lähes värittömiksi haalistuneiden ja vanhan veren läikittämien maastohousujen päällä. "Hei, hei." Matala, hieman haukahteleva ääni kutsui varautuneena. Aurinko paahtoi ikuisen pilviverhon läpi jo kirkkaammin, päivän kuumin hetki iskisi kolmen tunnin kuluttua. Alkoi olla kiire. Kunhan silmänsä saisi auki, aivan vieressä betonin palasen päällä istui kyykyssä ruskettunut mies repien likaisia siteitä käsistään ja tuijotti silmät viiruina. Kaksi sotkuista rastaa roikkui kuin hyönteisen tuntosarvet kapean siroilla kasvoilla. Komea mies, vain vähän sänkeä, mutta silti kasvonpiirteissä oli jotain hermostuttavaa. Ehkä se tapa, jolla yhä jännittynyt ja adrenaliinihuuruinen ylikersantti tuijotti nälkäisenä haavoittunutta arvioiden hyökätäkkö vai auttaakko.
|
|
|
Post by Cirsicca on Jul 11, 2008 0:48:47 GMT 3
Niin, nainen. Sillä naiseksi vaatteen riekaleiden, veren ja tahmeuteen liimautuvan pölyn sekä lian alta juuri ja juuri hengittävän ilmestyksen saattoi hahmottaa. Sen kavalsi ehkä parhaiten koko. Kun 168 senttiä ja vaivaiset 55 kiloa painetaan kasaan, jäljelle ei jää paljoakaan katseltavaa. Ei ainakaan mitään sellaista, mitä odottaisi näkevänsä saapuessaan paikalle, joka on kylvetty täyteen paloja ja kappaleita raavaista sotilaista. Maassa lepäävä vereen tahriutunut kivääri kertoi yksiselitteisesti sen, kuka kirppua oli ampunut. Ottaen huomioon sijaintinsa ja…kuntonsa…se oli kunnioitettavan tarkka laukaus. Mutta tarkka oli kiväärikin. Maassa ei nimittäin maannut mikään vuosikymmeniä vanha rakkine, vaan himmeästi hohtava ase, joka suorastan huusi Uutta Teknologiaa suurilla kirjaimilla. Muutakin erikoista ympäristössä oli. Tai ainakin varustuksessa. Ei minkäänlaisia merkkejä, ei minkäänlaisia tunnuksia siitä, mihin ryhmittymään, osastoon tai kuppikuntaan kuuluttiin. Sen verran kuin sirpaleiden ja päiviä kestäneen kiduttavan kamppailun jälkeensä jättämien riekaleiden keskeltä saattoi sanoa.
Kaiken keskellä ei tuntunut olevan mitään järjellistä selitystä sille, miksi hennonoloinen ilmestys oli hengissä. Kaiken pölyn ja saasteiden keskellä hengitys korahteli vaivalloisesti. Ties kuinka kauan tapaus oli joutunut hengittämään saasteita keuhkoihinsa ilman minkäänlaista toimivaa suojaa. Oikeaa reittä ympäröivä lahje oli tummunut tahmeaksi verestä. Sen keskeltä näytti törröttävän kohtuullisen kookas metallinen sirpale. Liekö kuinka syvälle uponnut ja ties mitä matkallaan katkonut? Oliko sillä väliä?
Helvetti kun väsyttää. Vois vaan nukkua…No ei helvetissä. Punanen risti, se punanen risti. Tähän asti ei olla tultu, että vaan nukuttais pois. Taistele niinku kunnon katukakara.
Lian, pölyn ja veren tahrimissa kasvoissa avautuivat silmät kahtena viiruna. Selviytyjän ulkoisesta kauneudesta oli paha mennä sanomaan sen enempiä kaiken lian ja vammojen alta. Hiuksetkin näyttivät lähinnä likaisen harmailta. Ainakin sen verran, mitä niitä päätä suojaavan huivin alta saattoi nähdä. Pienikokoinen ja sangen siro se kuitenkin oli, niin…nainen. Siitä huolimatta, että toinen silmä oli muurautunut lähes umpeen, saattoi niiden väristä nähdä häivähdyksen. Kultaa? Oliko se vivahdus kultaa, joka hetkellisesti häivähti näkyvillä silmien taistellessa itsensä auki ja asettuessa viimein johonkin olemattoman viirun muottiin. Paha sanoa, liikaa likaa ja kuivunutta verta tiellä. Todennäköisesti se oli vain paahtavan punervan auringon ja saasteiden luoma harha.
Lähes koristen henkeä vetävä ilmestys tuijotti nyt silmät auki saatuaan läheisyyteen parkkeerannutta miestä. Vain tuijotti hetken. Sitten sivulle katseelta piiloon jäänyt käsi liikkui hyvin hitaasti, veriset sormet raahasivat sivulleen katseilta suojaan jääneen pistoolin käden sijasta kiinni pitäen ja sysäsivät sen loitommalle. You see, mä oon aseeton. Puhuminen vaati paljon. Ääntä ei oltu käytetty useampaan vuorokauteen, nestettä ei oltu saatu aikoihin ja kuiva sekä kuuma pöly turrutti äänihuulet. ”…M…” Yskähdys ja uusi ilkeästi rahiseva hengenveto. No, ainakin se hengitti. ”Mä..luu..” Se joutui pinnistelemään. Kivut jäytivät kroppaa, saivat haluamaan suloista pimeyttä. Ei, ei ja vielä kerran ei. Saatana. ”Luulin että oot niitä.” Ei nyt selkein mahdollinen ulostuonti, mutta olipahan sentään ulostuonti ja välttävä selitys. Jos se oli ampunut tuolta etäisyydeltä tuossa kunnossa ja osunut? Uskalsiko sitä ajatellakaan mihin se olisi osunut, jos olisi ollut kunnossa? Sitten rikkinäisille ja rohtuneille huulille taipui jokin, jota olisi voinut kutsua lähes virneen häivähdykseksi, jos se ei olisi tuntunut täysin absurdilta. ”Nä…näkö vähän h…h…heikko…” Sitten tilanteeseen täysin sopimaton ja absurdi ironia pyyhkiytyi pois, kuin salaman lyömänä. ”Ne…ne…tulee…” Olento irvisti, kiskaisi itsensä silkalla sisulla hieman pystynpään. ”…ta…takasin…vielä.” Joten oisitko ystävällinen ja järjestäisit mut pois? Pikimmiten? Arvostaisin suuresti. Hengitys tuntui käyvän vaikeammaksi, aavistuksen pinnallisemmaksi. Koko ajan nouseva kuumuus vaikeutti entisestäänkin raskasta toimintaa. Ja siitä huolimatta näytti siltä, että oltiin joko nousemassa ylös itse tai toiselle tulisi kiire siirtyä tuijottamisesta toimintaan. Sirpaleineen kaikkineen se nimittäin alkoi taistella itseään ylös pölisevästä ja halkeilleesta maasta, vaikka hädin tuskin oli pysyä tajuissaan. Pöly näytti vasta alkavan laskeutua kahden naista lähinnä olevan ruumiin päälle. Kaksi luihua hahmoa, jotka eivät tuntuneet sopivan muuhun ympäristöön, muihin paloihin lähellään. Toisella näytti törröttävän jalasta taisteluveitsi ja puuttuvan huomattava kaistale takaraivoa. Toinen näytti kuolleen kurkkuaan epätoivoisesti pidellen ja armottomaan verenvuotoon. Ehkä siihen sittenkin oli syynsä kuinka nainen saattoi olla hengissä...?
Käsi haparoi tukea suojaa edes hieman antaneesta järkäleestä, mutta jalat...jalat ne eivät vain tahtoneet millään kantaa. "Pitää...pois..." Sanat alkoivat puuroutua, muuttua sekaviksi. Keskeisiksi ajatuksiksi, jotka onnistuivat puskemaan tiensä läpi verenpunaisesta kivun ja kauhun usvastakin. Hiljainen pakokauhu, joka yksin Kuolemaa tuijottaessaan oli turtunut ja jäänyt keskeisimpien asioiden alle tunki pinnalle ja pääsi ääneenkin. Se väreili kuin jännite sekaviksi painuvien ja katkonaisten sanojen taustalla. Käsien haparoidessa mitä tahansa tukea ja jättäessä jälkeensä verisiä juovia, kämmenten kuvioita.
Mä en ole sotilas. Mä olen teknikko. Mä en ole sotilas. Mä olen teknikko. Mä en ole...Ne tiesi, ne tiesi, ne tiesi että me tullaan. Vuoto, vuoto, jossain on vuoto. Mä en ole sotilas, mä en, mä en...Pakoon, pakoon. Pois täältä. Ne tulee. Ne tulee, ne tulee ja tuhoaa. Mä en ole sotilas, mä en ole sotilas, mä en...
|
|
|
Post by Kalin D. on Jul 12, 2008 1:32:36 GMT 3
Objekti reidestä läpi, ei ole vahingoittanut reisivaltimoa, muutoin potilas olisi vuotanut kuiviin jo aikoja sitten. Ruhjeita, ei tarkkaa tietoa mahdollisista murtumista. Vaatii välittömästi tiputuksen neste- ja verenhukan vuoksi. Roger that. Dareio laskeskeli ja nyhti solmun siteessä auki hampaillaan, hellittämättä katsettaan irti verisestä mytystä. Ne tulee? Ei mitään väliä ketkä, mutta rosoinen ääni karahti puhumaan. "Pää kii, ei mitään turhaa sotilas. Kauanko siitä on?" Missä muuten sen arvomerkit ja joukkuetunnukset olivat? Niitä ei näkynyt missään. Koska kohde ei tehnyt vastarintaa, lääkintämies pudottautui alas ja koukkasi hieman kiertäen lähemmäksi, tutkien vielä hartiat ja käsivarret läpi etsien merkkejä. Ei mitään. Kummallista. Kyllä nyt jotain olisi pitänyt olla.. "Missä sun tunnukset on, sotilas?" Samanlainen kylmä haukahdus murisi sanat ulos puolittain vihaisena, aivan kuin se olisi suurikin rikos. Ne tulee. Katse nousi tähyämään. Huomio ailahteli poukkoillen milloin minnekin kuin ajatuksella ei olisi suoraa selkeää viivaa, jota seurata. Koska sitä ei ollut.
Tämä on täydellistä, elävää kudosta. Vahingoittunutta, mutta silti elossa ja mikäli sen saa vielä pidettyä siinä samassa tilassa olisi suorastaan ihanteellista päästä suorittamaan korjausoperaatio. Labra on siivottava välittömästi ja desinfioitava välineistö vielä kertaalleen ennen kosketusta, tuo kappale on likainen ja voi aiheuttaa pahan infektion, mikäli sitä ei puhdisteta asianmukaisesti. Tästä tulee haastavaa. Onko siellä vettä? Parasta olla, sitä tarvitaan. Viimeistään huomenaamulla on tarpeeksi. Mutta koska ne tulee, ei ole aikaa kaikkiin tarvittaviin valmisteluihin. Potilaan kannallta turvallisinta olisi hoitaa tämä tässä ja nyt, mutta olosuhteiden pakosta on mentävä vaikeampaa ja ristialttiinpaa kautta. No. Mitä vielä aikailemaan.
Ei varoitusta, ei mitään lohdun sanoja. Lääkäri sai viimein siteet irti käsistään ja lähes pudottautui tarkka-ampujan päälle hajareisin, alkaen köyttää toista siteistä mahdollisimman tiukalle reiden ympärille sanomatta enää mitään. Kireälle, kunnes saattoi melkein toivoa verenkierron pysähtyvän edes osittain. Kädet tutkivat osaa ja totesivat sen olevan osin kiinni maassa. Harjaterästä, kahdentoista millin tankoa. Tämä ei irtoaisi kuin rälläkällä. Hetken vihreät silmät katsoivat henkitoreista neitiä vakavina. Ja toivottavasti et huuda hirveästi.. Ylös, ylös ja varoittamatta käsivarret pienen kehon alle. Ylös, nopealla ponnistuksella irti maasta. Aivan takuulla se sattui, veisi mahdollisesti tajun, mutta lääkintämies luotti siteensä pitävyyteen ainakin veren puolelta. Ennen äkkinäistä nostoa kädet vilahtivat esillä. Niissä oli jotain kummallista ja epämuodostunutta, mutta vaistonvarainen liikkuminen pyrki pitämään ne katseelta piilossa. Kipu vei varmasti tajun, antoi armon, jota jääräpäisyys ei ollut suostunut hyväksymään.
Melkein siinä, vielä vähän. Vesi kiehui, instrumentit olivat valmiit. Spriitä, se vähä mitä oli jäljellä. Tämän on parasta olla arvokasta tai tyttö ostaa itse aineet, jotka kuluvat. Mikähän hänen nimensä on? Olkoot Lucy siihen asti, että saisi selvyyden. Ei edes tuntolaattoja, mitä tämä on? Siviilikö muka? Ei tänne lähetetä siviilejä, mahdotonta. Ei tänne lähetetä enää ketään. Täällä on vain sota ja me - soolot.
Kun taju sai viimein palata lääkehuurujen läpi, vastaan tuijotti hiljaa tuulessa lepattavan hiekanvärisen teltan katto. Kipu oli poissa, kadonnut miellyttävän turtaan oloon, joka piti paikoillaan vailla huolta. Morfiinia. Juuri sitä morfiinia, josta kerrottiin vain historiankirjoissa ja lääkärit naureskelivat muinaisen lääkeaineen alkeelliselle kaavalle, arvuutellen sivuvaikutuksia, joita ei enää nykypäivänä tunnettu. Ylikersantti Fitch tunsi ne hyvin näkemänsä perusteella ja vartioi tippaa, joka oli kiinnitetty kyynärtaipeeseen. Jos jotain niin desinfiointiainetta riitti vielä gallonan verran. Kumikäsineet ja kasvosuoja pitävät bakteerit erillään haavasta, jota lämäri tutki. Mikäli jaksoi nostaa päätään, näki ettei Dareio vain tutkinut, mutta pari sormea oli tunkeutunut sisälle rosoiseen haavaan. Kipua ei vain ollut, vaikka olisi kuulunut. Mies näytti lähes samalta kuin aikaisemminkin, mitä nyt oli verhonnut itsensä pestyyn, mutta tahroista läikikkääksi pinttyneeseen labratakkiin. Kuivaa verta, jotain sinistä roiskeina, palojälkiä, harmaan sävyä, joka ei ikinä irtoaisi. Sama takki oli kulkenut monta taistelukenttää läpi. Kädet työskentelivät hyvällä vauhdilla paikaten lihassyitä kuntoon, asettelivat viimeisiä tikkejä paikoilleen. Ympäillä oli verta jonkin erran, tarpeeksi elvyttääkseen yhden ihmisen. Ottaen huomioon maailman, Isolla Punaisella lääketiede oli hengenvaarallisesti jäljessä ja ammattitaitoinen lääkäri oli kultaakin arvokkaampi. Sellainen työskenteli nyt tyynesti haavan yllä, liikutellen käsiään pienesti. Niissä oli jotain, mikä vaati huomiotaan ohimennen, mutta tiukasti. Katso, mutta älä uskalla tuijottaa. Katso tai kosketa kunnolla. Luodilla tai rystysillä. Rystysistä puski esille kissapedon kynnet, jykevät ja suuret sormien mukaan liikkuvat biomekaaniset osat. Ne olivat varmasti maksaneet paljon. Ei vain leikkaus, mutta geenien manipuloiminen yhteensopiviksi tulevan kantajan geenien kanssaa myös.
|
|
|
Post by Cirsicca on Jul 12, 2008 11:00:27 GMT 3
Sotilas? Sotilas? Emmä ole sotilas. Tai olen. Tai en. Kai mun pitäis olla. Mutta en. Älä kysy. Älä kysy. Älä kysy. Emmä vastaa kuitenkaan.
Hiljaisuus, ei äännähdystäkään. Ainoa vastaus jonka mies kysymyksiinsä sai oli himmeän katseen vääntäytyminen sivuun niin, että sitä olisi saattanut pitää tarkkailijan katseen väistämisenä. Ehkä. Tai sitten se ei vain vastannut, koska ei ollut enää voimia vastata, eikä aikaa. Hetkeä ennen kuin lääkintämies repi potilaansa irti maasta, johon metallin kaistale oli naisen naulinnut, tuo havahtui ymmärtämään mitä olisi tulossa. Eikä se ollut huuto, mikä naisesta pääsi tasaisina jäytäneiden tuskan aaltojen kuohuessa ylitseen ja hukuttaessa alleen. Se oli ulvahdus, terävä ja villi kuin...eläimellä. Haavoittuneella eläimellä tai tarkalleen nurkkaan ajetulla sekä haavoittuneella eläimellä. Valitus hiipui tuuleen, kuin olisi imeytynyt halkeilleeseen maahan mielen viimeinkin päästäessä irti ja autuaan tiedottomuuden turruttaessa aistit sekä ymmärryksen. Vain pimeys ja liikkumattomuus.
Lääkintämiehelle oli varmasti nopeasti selvinnyt ettei kyseessä todellakaan ollut vain nainen, vaan myös pienikokoinen ja kevyt sellainen. Mielikuva ei siis johtunut vain ymmärryksen luokittelusta vaan siitä tosiasiasta ettei olennossa todellakaan ollut miltään kantilta katsottuna mitään, minkä olisi voinut luokitella raavaaksi. Pienikokoinen, suorastaan siro, jäntevä kyllä muttei varsinaisesti mitenkään atleettiin verrattavissa. Vammoja löytyi tutkittaessa, mutta suurin osa osoittautui vanhoiksi. Vasen käsi oli lähes olkavarren puoleenväliin pienten paloarpien verkoston päällystämä. Kokonaisuutena jäljet muistuttivat erikoista hämähäkin verkkoa, jonka asukas ei ollut juuri tällä hetkellä kotona. Osa arvista oli kaukaa vuosien takaa, osa taas...huomattavasti tuoreempia. Kaulan sivusta oli yhtälailla paloarvilla koristeltu, mutta ne vaikuttivat kaikki olevan jostain ajan takaa. Ja sitten oli oikea käsi...sitä peitti musta hansikas, joka ylsi kyynärpään yli. Tunnustellessa se oli tuntunut ehjältä...ei murtumia. Mutta myös...jotenkin...väärältä. Tavalla, jota päälle painavien akuutimpien asioiden keskellä oli vaikea tavoittaa. Jalan kookkaan vamman lisäksi potilas tuntui selviytyneen hämmästyttävän vähällä ollakseen löydetty irtonaisten kappaleiden keskeltä. Haavoja, ruhjeita, nirhamia ja kolhuja, mutta mikään niistä ei ollut hengenvaarallinen tai tappava, ellei sitten menisi tulehtumaan kaikesta pölystä ja epäpuhtaudesta. Kaiken kaikkiaan pöydällä makaava potilas ei istunut edes vammoineen ympäristöönsä.
Milloin taivaasta tuli ton värinen? Miksi se lepattaa kuin olis kiinteä. Whoa. Vähänkö se lepattaa. Saiskohan siitä otteen? Vois kiivetä taivaaseen. Paeta helvetiltä. Kuka tikapuita tarvii? Tai kutsua? Mä oon ollu kuokkavieras koko ikäni. Miksen siis omassa kuolemassanikin...? Pöydällä levännyt vasen käsi liikahti, alkoi nousta hitaasti ja viimein kohosi lähes kohtisuorana kohti teltan lepattavaa kattoa. Mä vaan livahdan sisään ennen ku kukaan huomaa, ku kerran kuollu jo ole...Whoa. Käsi seisahtui, kääntyi niin että kämmen osoitti kohti vaivoin raottuneita silmiä. Aivan kuin jalkaa operoivaa ilmestystä ei oltaisi vielä huomattukaan. Hetkinen...Mun käsi on kiinteä. Mä olen kiinteä. Eikä taivas oo hiekanvärinen. Hengissä? Käsi laskeutui koskettamaan likaisia, kuivuneen veren koristamia ja ruhjeista hieman tuvonneita piirteitä. Oli kuin potilas olisi sillä hetkellä kokenut suurenkin oivalluksen. Hengissä! Se oli pihahdus, jota olisi voinut kutsua naurahdukseksi, jos moinen äännähdys olisi mitenkään sopinut asetelmaan. Mutta missä?
Silmät rävähtivät auki tai ainakin avautuivat niin suuriksi kuin oli mahdollista kaikkien umpeenmuuraamista yrittävien tekijöiden keskellä. Käsi putosi alas, samalla kun pää liikkui kohoten sen verran ylös, että potilas sai näköyhteyden jalkoihinsa. Ja sitten melkeinpä siroksi luokiteltava naisolento vain tuijotti. Ei kauhuissaan, tuskinpa se olisi ollut edes mahdollista morfiinin lempeästi sumentavan vaikutuksen alla. Ei kauhuissaan vaan paremminkin ja lääkehuuruistaan huolimattakin suurella mielenkiinnolla. Kuin tutkija, joka mittaa, arvioi, jakaa osiin ja analysoi jokaisen liikkeen, piirteen ja vivahteen purkkiin suljetussa laboratoriorotassa. Sellaisen ihmisen katse, jonka saattoi odottaa hetkenä minä hyvänsä unohtuvan aloilleen tuijottamaan jotain pientä yksityiskohtaa ymmärtääkseen perin juurin sen sisäisen mekanismin. Oli kyse sitten sota-aluksesta tai antiikkisesta kynästä. Kuinka osuva totuus se pöydällä makaavan lääkehuuruisen olennon kohdalla olikaan...Katse seurasi käsiä, niiden tarkkaa ja ensiluokkaista operointia ja katse seurasi kynsiä, niiden liikkeitä, liikahduksia, muotoa ja materiaalia. Ja kun avautuneiden silmien katse viimein kohosi lääkäriin itseensä raukeuden pakottaessa pään laskeutumaan takaisin pöydän lähes viileälle pinnalle välähti jälleen aavistus kultaa, ennen kuin luomet painuivat kiinni ja hengitys palasi tasaisen rauhalliseksi. Missä? Asiansa osaavissa käsissä. Minkä puolen? Sitä voisi murehtia sitten, kun olisi siihen voimia. Nyt...
((EDIT: Kirjoitusvirheiden karsimista ja yhden pois jääneen yksityiskohdan lisääminen. Uuden hahmon kanssa tuppaa jotain aina unohtumaan...Pahoittelen säätöä.))
|
|
|
Post by Kalin D. on Jul 14, 2008 17:19:15 GMT 3
Punaista lihaa, läpikuultavaa kalvoa ja valkeita jänteitä. Ne seurasivat omaa kartaansa piirtäen maiseman, joka oli hyvin tuttu. Niitä oli avautunut edessä lukemattomia, myös oma liha. Tämä kuitenkin poikkesi normaalista sillä, että se oli enemmän elossa kuin viimekuukausien kohteet. Suorastaan piristävää. Tajuton nainen oli yhtä inhimillinen kuin kimpale lihaa lääkärin keskittyessä tekemiseensä täydellisesti. Käden nousua ei huomannut, se meni täysin ohi ottaessa viimeiset rikat pois ennen lopullista desifiointia ja tikkausta, jota varten asetellut välineet odottivat pienellä apupöydällä. Vasta tuijotuksen tunne sai tummat suorat kulmat rypistymään hieman ja katseen kääntymään. Hetkellisesti Dareio näytti unesta herätetyltä ja hieman hölmistyneeltä, ennen kuin tosiaan näytti muistavan että käsitteli elävää ja ajattelevaa olentoa. "Huomenta Lucy." Yhä puhumattoman käheä ääni tervehti vaimeasti toivuttuaan työtranssistaan.
Ai niin. Sillä todennäköisesti on luonne ja persoona, se ilmaisee itseään sanallisesti ja toivottavasti myös järkiperäisesti. Koska se on naispuolinen, ei käyttäytymiskaavoista voi mennä aivan takuuseen, joten tämän kanssa pitää olla sitten hieman skarpinpana, ettei tule tulkintavirheitä. Ne voivat olla kriittisiä näissä olosuhteissa. Kauanko siitä oli kun tosiaan oli edes nähnyt naisen viimeksi? Puolivuotta vai jo vuosi? Hölmö, et sitten nostanut edes paitaa ja tsekannut tissejä. Myöhäistä nyt. Hm. Potilas kärsii vielä väsymyksestä, vaikka on palannut jo tajuihinsa. Toivoa sopii, että annos on riittävä, sitä ei heru enempää ellei ole pakko.
Skalpelli ja pihdit putosivat loiskahtaen vesiastiaan ja kynnekkäät kädet siirtyivät parsimaan rosoista haavaa umpeen. Kolikon kokoinen pala keinoihoa siirrettiin alkoholista peittämään aluetta, jolle naisen oma iho ei enää repeiltyään riittänyt suojaamaan lihasta. Tikkaus oli pientä ja siistiä, suorastaan neuroottisen tarkasti tehtyä. Siitä tuskin jäisi isoa arpea, vaikka hieman erisävyinen iholäikkä näkyisi oman aikansa, kunnes sulaisi osaksi elimistöä. Keinoihon hyviä puolia, kudos sekoittuisi hiljalleen aidon uusiutuvan kudoksen kanssa kunnes olisi kokonaan hävinnyt. Siihen menisi vuosi tai pari, mutta vaalea jälki ei ollut ikuinen. Ruhjeet ja pienemmät haavat olivat pyyhkäisty puhtaiksi liinoilla sieltä mistä ihoa näkyi äkkiseltään. Huomio oli kuitenkin ollut alusta asti ensisijaisesti isoimmassa vammassa, jonka hoitoa ei saanut pitkittää yhtään pidempään kuin oli pakko. Käsivarsi oli tarkistettu, mutta hansikas oli vielä paikoillaan. Sen vuoro tulisi jalan jälkeen ja koska kädellä oli ammuttu, se ei voinut olla liian pahassa kunnossa. "Mitä sä teet täällä?" Kasvosuojan taakse osin kätkeytynyt lääkäri kysyi, jatkaen operaatiotaan omalla tahdillaan loppuun.
|
|
|
Post by Cirsicca on Jul 14, 2008 18:07:40 GMT 3
Oli kuin nainen olisi vaipunut saman tien takaisin horteeseensa. Tajuissaan olosta vihjasivat ensi alkuun lähinnä liike luomien alla. Se seurasi, ehkei katseellaan, mutta muilla aisteillaan ympäristön tapahtumia samalla kun mieli ryömi lääkehorroksesta kirkkaammille vesille hitaasti kuin humalainen rapu. Toivotukseen huomenesta reagoitiin viiveellä, mutta viimein luomet liikahtivat ensin kuin kokeillen ja vasta sitten silmät raottuivat samalla kun vasen käsi kohosi pyyhkäisemään hiuksia. ”Lucy?” Se oli käheä kähähdys, käyttämättömyyden ja pölyn rahisuttama mutta sen takaa saattoi tarkasti kuunnellen aistia äänen luontaisen kirkkauden lähtökohdat. Korostuksessa oli hassu aksentti, sellainen joka ei ollut oikein mistään kotoisin ja oli helpointa yhdistää jonkin sortin katuslangiin. Pöydällä makasi kaikkea muuta kuin sivistynyt puhuja. Käden liike sai aikaan löyhästi enää hiuksia suojanneen huivin siirtymisen sivuun ja vaaleiden hiusten vapautumisen vankilastaan. Siellä missä huivi oli suojannut naisen hiuksia, niiden väri oli määriteltävissä lähemmäs oikeaa kuin pölystä värjäytyneistä. Se oli vaalea. Itse asiassa erittäin vaalea. Pellavaiseksi olisi sitä saattanut kutsua joku, jos pellava olisi ollut nykyisin vielä aktiivisessa terminologiassa osallisena. Ja vaaleuden keskeltä hohtivat hopeiset raidat, jotka ennestään muovasivat vaikutelmaa luontaistakin vaaleammaksi. Ne eivät olleet pitkät, eivät kyllä varsinaisesti lyhyetkään, jotain siltä väliltä ja näyttivät vahvasti siltä, että joku oli vain ottanut sakset käteen ja katkonut ne rikkonaisesti vähän sinne päin.
Nainen tuntui käyttävän vasenta kättään varsin luontevasti. Liekö vasenkätinen? Samassa, kuin rikkoakseen vaikutelmaa oikea käsi liikkui, työntäen asentoa pystympään. Alaraajat eivät hievahtaneetkaan, paikattavana olevaksi tuossa oli jotain kovin…parkkiintunutta? Mutta pää kohosi ja aavistuksen verran hartiatasokin. Silmät olivat kunnolla auki, vaikka toisen kasvojen puolen turvotus vielä veti vasemman silmän normaaliakin viirummaksi ja niiden värin saattoi tavoittaa. Meripihka. Kultaan vivahtava meripihka. Selitti kultaiset välähdykset varsin luontevasti, vaikka väri ei ollutkaan niitä tavallisimpia. Silmät olivat vinohkot, vaikka hiukset ja iho olivat luontaisesti varsin vaaleat. Erikoinen yhdistelmä, joka teki naisesta vielä sukupuolensa lisäksi jotenkin…eksoottisen. Tai ehkä paremminkin Oudon, niin kaunis kuin lopputulos siistittynä varmasti olisi. Viehättävä, mutta outo ulkonäkö, kuten oli niin moni muukin asia tämän olennon kohdalla. Katse ei kiinnittynyt taaskaan varsinaisesti lääkintämieheen, joka parsi hänen reittään, vaan työhön jota reidelle tehtiin. Taitavaa. Asiansa osaavaa. Voisin kysyy samaa sulta…
Mitä ihmettä mä sanon? Emmä ole koskaan joutunu selittämään kenellekään mitään. Sisään, nouda, ulos. Kuin koira ja tutkan alla. Mun olemassaoloni tarkotus on toimia niin ettei kukaan huomaa. Ei multa kukaan tule kysymään mikä mun asiani on milloinkin ja missä. Kunhan olen ulkoilemassa? Joo, just. Muuten vaan ammuskelen lämäreitä tarkka’ampujan kivääreillä ja räjäyttelen porukkaa palasiks? Eh-he-heh. Totuus? Ei tule kuuloonkaan. Tai no…eräänlainen totuus...
”Sitä...en voi...sanoo.” Yskähdys, joka johtui oikeastaan vain ja ainoastaan kurkun kuivuudesta. Katse irtosi työskentelevistä käsistä ja liukui kyynärtaipeeseen ja siinä törröttävään tippaan. Oman kyynärvarren hämähäkinverkon näköiseen paloarpien armeijaan katse jämähti toviksi, ennen kuin jatkoi matkaa kartoittamaan telttaa ja sen mahdollista sisältöä. Jokin nakersi mielen perukoilla, yrittäen saada äänensä kuuluviin. "Keskilämpötilä vuorokauden kuumimpana aikana 40astetta. Ilmakehä koostuu…" Pään lähes huomaamaton ravistus. Hiljaa siellä. Yhtä vaivihkaa kuin oli liukunut mieleen, tiedon täysin irtonainen jyvänen poukkoili edes takaisin, kunnes asettui pysyvästi johonkin sopivaan sopukkaan. Ei nyt. Pitää pysyä aiheessa. Sitten se jokin nakertava ponkaisi ylös ja sai hälytyskellon pärähtämään.
Ne tiesi. Ne tiesi meidän tulevan hakemaan sitä, mitä ikinä me nyt tultiinkin hakemaan. Vuoto. Mun pitää…mun pitää saada yhteys… ”Mun pitää saada yhteys…” Mihin? Siihen alukseen, joka oottaa meitä takasin? Ainoa vaihtoehto, jos ne vielä on paikalla…Mikä vuorokausi? Ne saatanat puski päälle reilusti yli vuorokauden, enemmänkin? Ei varmasti odota enää, ne olettaa kuolleiks. -KIA- Perkele. Mitä mä…? Pieni vaivihkainen ajatus sai täysin omiin ajatuksiinsa vaipuneen naisen varoittamatta hätkähtämään ja jalan lähes liikahtamaan pois työskentelevien sormien otteesta. Kuitenkin vain lähes. Vapaa. Sä olet kuollut, kukaan ei osaa etsiä, sen kun juokset ja jätät kaiken tän paskan taakses…Joo just ja törmäät ekaan virkavallan edustajaan. Selitä siinä sitten miksi vitussa susta ei ole olemassa mitään. Ei mitään missään. Joo, ei toimi. Oman ties valitsit, eikä sitä suostumista silloin vuosia sitten enää peruta…Mitä helvettiä… Täydellinen raskas hiljaisuus ja täysin eleetön tuijotus, joka oli seisahtunut lääkäriin, mutta joka itse asiassa tuntui menevän suoraan lävitse mitään näkemättä ja sitten kuin joku jossain olisi painanut kytkintä silmät räpsähtivät ja ääni selkeni kuin naksahduksesta. ”Mihin täältä voi saada yhteyden?” Kai täältä nyt joku yhteys oli johonkin? "Isoks Punaiseksi kutsutun planeetan säätila on..." Metallinen ääni tuntui puhuvan aivan korvan juuressa. Liian vähän unta, liikaa stressiä ja addrenaliinia. Sillon se paheni. Äänet. Tieto, jolla ei ollut mitään järkevää pistettä. Se tunki kaiken päälle ja turrutti kaiken muun. "Hitto." Puuskahdus ilman, että sille oli oikeastaan suoranaista syytä havaittavissa tuli tunteella ja suoraan rinnast...siis sydämestä. Varmasti oppinut puhumaan kadulla, mutta millä kadulla?
|
|
|
Post by Kalin D. on Jul 14, 2008 20:08:05 GMT 3
Viimeinen tikki nipsahti pienissä saksissa sopivan lyhyeksi ja hieman kummallisempi tohtori nykäisi kasvosuojansa alas. No niin. Lehtiö ja kynä. Dareio teki muistiinpanonsa poikkeuksellisesti perinteisin vanhoin menetelmin, eikä oikein luottanut kirjoitustauluihin, jotka tekivät saman elektronisessa muodossa suoraan koneelle ladattavasti. Osin siitä syystä, että sähköä oli rajallisesti ja generaattori oli alkanut näyttää hajoamisen merkkejä. Silmät: Kupari. Hiukset: Vaaleat, hopearaidat. Ihon väri: Vaalea. Pituus: Noin 170cm. Paino: Noin 50kg. Rotu: Homo Sapiens Sapiens. Kansallisuus: Ei tietoa. Merkinnät tulivat nopeasti pikaisella arviolla, joskin pituuden saisi paremmin kun näkisi potilaan seisomassa. Ei voi sanoa? Pikimustat kulmat kohosivat kysyvästi, kuin tivaten miksi ei. "Älä liiku liiaksi, annos on vahva, muttei sisällä nanotechiä, se on pelkkä kipulääke." Sori, ei korkeampaa teknologiaa tai toivoa, että pääsisi kuntoon käsittämättömän pienien kudosta ja soluja korjaavien bottien avulla kuten sivistyksen parissa. Iso Punainen todellakin oli niin rikki revitty ja loppuun kaluttu kuin jermut väittivät. Kankaasta viritetty katos lepatti hetken kovempaa tuulessa ja asettui hiljalleen kynsikkään naputellessa kynällä lehtiötä miettivänä kuin olisi pohtinut miten asetteli huonon uutisen vähemmän järkyttävään muotoon. Lopulta ylikersantti päätti, ettei asettelisi, koska ei kuitenkaan osaisi. "Lucy, täältä ei voi saada yhteyttä mihinkään." Karhea ääni oli tasainen ja neutraali. Asia oli nyt vain näin.
Miksi tuo kuulostaa jotenkin tutulta? Aivan kuin olisi kuullut ennenkin tuollaisen tavan ääntää ja lausua sanat. Yhteyttä ei kuitenkaan ole, sitä on yritetty jo ennenkin, mutta on syytä olla enemmän huolissaan minne tämä yhteys olisi toivottavaa saada. Planeetan sisälle? Ulos? Ytimeen? Tiesikö tämä nainen lainkaan mihin oli itsensä pistänyt? Sitten se iski. Kynä tipahti hervottomista sormista lattialle ja kirkkaat silmät levisivät tuijottamaan naista. "Ar tebe falešný hráč mne?" Käheä ääni parahti suorastaan epäuskoisena. Tajunta seurasi suoraan sydämestä tullutta huudahtusta. Koura tarttui skalpelliin pöydällä ja hyvin nopeasti terä kosketti naisen kaulavaltimoa. Aikaa estämiseen ei ollut ja märkä terä oli tappavan tarkasti paikoillaan. "Zmrde zkurvenej..!" Sanat tulivat murisemalla irvistyksen läpi, joka muutti rastatukkaisen välittömästi vaaralliseksi ja selvästi kykeneväksi rikkomaan etiikkansa lääkärinä. "Oletko Kuusta? Vastaa!" Terä painui ihosta rikki, nostaen pintaan kapean hurmeisen viirun.
|
|
|
Post by Cirsicca on Jul 14, 2008 20:53:55 GMT 3
Katse seurasi miestä, kynää ja lehtiötä. Mitä se kirjoittaa? Musta ei sais jäädä mitään tietoja. Mihinkään. Sanoivat että se on tavallaan se pointti. Jutun juju. Punainen lanka. Whatnot.Sitten jokin, jota saattoi kutsua valitettavaksi oivallukseksi pyyhkäisi yli ruhjeiden alla sirojen piirteiden. Ei mitään? Ei minkäänlaista yhteyttä mihinkään? Oh FUCK. Kyllä ne sano, että tää on takapajunen paikka, mutta emmä tajunnu...No ei mun tätä ennen tarvinnu tajuta. Ku ei minkään pitäny mennä vikaan. Miks aina mä? Aina? Nainen oli aukaisemassa suutaan todetakseen jotain, kun miehen ensimmäinen vieraskielinen purkaus ja koko tilanteen äkillinen räjähdys vaiensivat täysin. "Ixiä" Hajanainen tieto, joka poukkoili taas jostain ja jatkoi matkaansa jonnekin. Se tuli reaktiona, vaistonvaraisesti. Älähdys takaisin, joka samalla kuin vahingossa paljasti jotain etnisestä perimästä jos kielen tunnisti. "Oh Hölle. Was?!" Enempää ei suusta ehditty päästää, kun samassa skalpellia jo tökittiin kaulavaltimon suuntaan.
Voi helvetinperkeleentuska sentään. Miks aina mä olen se, joka törmää näihin sekopäihin? Koska sä olet itse sellanen. No. Totta tuokin. Kiitos muistutuksesta.
Erikoisen väriset silmät laajenivat, mutta hengitys muuttui kuin käskystä pinnalliseksi, niin ettei mikään vaan vahingossakaan sysäisi kurkkua eteenpäin ja upottaisi skalpellia syvemmälle. Uhkaako se mua koska mä saatan olla vai siks, että se ei tiedä oonko mä. Eli viiltääkö se jos mä sanon että olen, vai sitten jos mä en ole? Scheisse. Sitten otus teki jotain...mielenkiintoista. Se sulki silmänsä suorastaan puristaen ne kiinni, kurtisti kulmansa ja valmistui aivan selkeästi kaikin puolin iskuun. "Kyllä...?" Se tuli lähes kokeilevasti samalla hetkellä kun alettiin mutista jotain puoliääneen kaikkea muuta kuin ymmärrettävällä kielellä. Ihan kuin otus olisi...rukoillut? No kai mulla nyt edes sen verran karmaa on takasinki pitänyt tulla että vaikka sitten se saatana auttaa hädässä...?
|
|
|
Post by Kalin D. on Jul 14, 2008 21:26:36 GMT 3
Mistä tämä oli, mitä se täällä teki, tiesikö se minkä kanssa oli tekemisissä vai oliko se vain joku? Ei, kukaan ei ollut joku vain, eikä millään asialla. Tässä oli jotain, mikä ei nyt täsmää.
Kyllä? "Devka, sä olet niin kusessa, että sä et voi ku sukeltaa, joten nyt tällä samalla kuluvalla hetkellä sinä kerrot minulle nimesi, kotisi, kuka sinut tänne lähetti ja millä asialla olet? Kuka maksaa palkkasi?" Rahiseva ääni pysyi pakotettuna tasaisena, väkisin hillittynä, jottei lääkäri olisi alkanut huutamaan kysymyksiään suoraan kasvoille. Voi kyllä, tämä Lucy on Kuusta ja nyt se on pulassa. Skalpellia pitelevä käsi tärähti kevyesti Dareion kumartuessa lähemmäksi, sihahdellen puhuva suu aivan naisen lähellä, myös ääni meni kuiskaukseksi kuin hän olisi halunnut suojella kysymyksensä uhkaavan salaisuutena - aivan heidän kahden välillään. "Ja jos sinä uskallat alkaa valehtelemaan tai syöttämään sontaa, saat olla varma, että Kuun Mafia ei unohda kasvojasi." Kuun Mafia. Pahamaineisen rikollisliigan nimi lausuttiin pelkkänänä kähinänä raivon viedessä ääneltä kaiken inhimillisen väreen. Vihreät silmät leimusivat peittelemättä raivoa, joka etsi ja suorastaan rukoili syytä päästää helvetin irti tämän nuoren naisen kimppuun. Sano jotain väärin, anna tulla. Anna syy repiä itsesi kappaleiksi ja jos niitä vastauksia ei ala hiljalleen irtoamaan niin sitten alkaa irtoamaan raajoja.
|
|
|
Post by Cirsicca on Jul 14, 2008 21:51:38 GMT 3
Vielä hengissä? Toinen silmä raottui ja perässä seurasi toinen niin että oltiin silmät sepposen selällään kun toinen työntyi vielä lähemmäs. Tunki iholle ja mitä se sanoi? ANTEEKSI MITÄ? Sen saattoi nähdä silmien katseesta. Jokin naksahti. Jokin määrittelemätön vipu naksahti asennosta toiseen, pelosta ja ahdistuksesta aivan toiseen laitaan, joka todennäköisesti oli se todellinen laita. Se hullu ja täysin arvaamaton. Rupeetko sä saatana vielä hieroon mun kasvoille jotain tollasta?! Yhdessä silmänräpäyksessä katseeseen ei enää vastannut arkaileva ja pelokas olento vaan jokin joka välkkyi ja välähteli. Oli kuin silmien taakse olisi lävähtänyt auki ihan toisenlainen maailma. Niin vinksallaan, että sinne katsominen alkoi jossain vaiheessa etoa. Niin vauhdilla tunteet välkkyivät kahdessa kupariseksi luokitellussa silmissä. Ja kun se puhui ei käheyden takaa puskenut enää esille pelkkä äänen kirkkaus vaan myös terä, joka soi ja sinfonioi. Ja sitten hetkeä aiemmin iskuun valmistautunut olento liikahti millin täysin tietoisesti eteenpäin. Skalpelli liikahti hieman syvemmälle. Pienikin liike lisää ja se olisi kaulavaltimossa. Ihan niinkuin tapaus olisi päättänyt yhtäkkiä vain todeta, että Hei, joko sä tökkäät sen sinne tai mä pistän sut tökkään sen sinne, mutta PÄÄTÄ NY JO HELVETTI!
"Ei varmasti unohda, kun eivät ole tähänkään mennessä unohtaneet." Mä olen jo sillä listalla, kamu. Todennäkösesti kaikilla niistä. Silläkin, jota ei vielä ole edes tehty. Saatan olla, vaikka olettaisivat kuolleeksi. Joten älä helvetissä ala hieroon mun haavoihini tätä paskaa. "...ja mun liekaani kiskoo Kolmiliiton Armeija." Tauko ja silmien kapeneminen. "Mihinkään muuhun SUN turvaluokitukses EI riitä." Ja enempää sä et musta irti saa tunkemalla leikkuu vehettäs mun kurkkuuni, joten...Anti mennä jo? Vai väitätkö valehtelijaks?
|
|
|
Post by Kalin D. on Jul 14, 2008 22:22:17 GMT 3
Kuun Mafia. Kolmiliitto. Olet niin pulassa, Dare... Onko tämä tyttö muka Mafiassa? Ei ole mahdollista. Epäusko hiipi katseeseen, jonka raivo ei ottanut laantuakseen. "Luuletko turvaluokituksien ja järjestelmien toimivan täällä? Katso ympärillesi, Lucy, täällä ei ole mitään, mikä turvaisi statuksesi." Valitettavasti lääkäri puhui totta. Tila, jota olisi voinut hetken olettaa kenttäsairaalaksi oli hiekkakiviseen kallioon louhittu syvennys, jolle teki osan kattoa taivasta matkinut kangas. Seiniksi olivat kelvanneet ruostuneet ovet, jotka olivat revitty saranoiltaan ja pultattu jos milläkin tuomaan vähän suojaa hiekalta ja tuulelta. Romu rakensi pöytiä ja sopen, josta saattoi ottaa suojaa ja hyvän ampumapaikan. Se oli umpikuja, mutta suojaisampi silti kuin useampi yksittäinen paikka planeetalla. Mitään sähköön viittaavaa ei oikeastaan ollut yhtä jykevin salvoin suljettua arkkua ja irrallista hehkulamppua enempää. Missään ei ollut minkään armeijan tai ryhmittymän tunnuksia. Lainsuojattomammaksi ei voinut enää mennä.
Tämä on vain pahaa unta, tämä ei ole totta. Tämä ei VOI olla totta. Ei, en hyväksy. Tälle on selitys, se yrittää bluffata. Älä niele tuota temppua.
"Todista. Mikä on Mafian päämiehen nimi? Oikea nimi, ei lisänimi tai virastojen tuntema nimi. Ristimänimi." Kysymys sähisi hillittyä kiukkua ja smaragdeina hehkuvat silmät kapenivat viiruiksi. Tätä ei tiennyt kuin Sisäpiirissä olevat, tärkeät henkilöt. Kuun kaduilla juoksevat nulikat tiesivät vain valenimiä ja koodinimiä, joilla saattoi puhua julkisella paikalla kenenkään huomaamatta mitään outoa. Dare ei tiennyt mitä odottaa, mutta toivoi väärää vastausta, ihan omaksi parhaakseen. Mikäli tyttö vastaisi oikein.. No, se asettaisi eteen uuden entistä pahemman ongelman.
|
|
|
Post by Cirsicca on Jul 14, 2008 22:38:22 GMT 3
Luokittelivat hulluksi tai itseasiassa paremminkin lievästi maaniseksi eivät sokeaksi. Kyllä mä nyt helvetti alan ymmärtää mihin todellisuuden persreikään olen päätyny. Ei tartte tökkii sillä asialla kaulavaltimoon enää. Skalpelli riittää, kiitti vaan. Mä muutenkin otan veitteni mieluummin terävinä ku tylppinä. Katkeepahan suonet nopeemmin ja valuu veri ilosemmin. Ai et sitten aiokaan viipaloida mun kurkkua? Koettaisit nyt päättää. Tää paikallaan istuminen alkaa käydä tunnon päälle...
Pihkaiset silmät tuntuivat äkkiä yhtä tahmeilta kuin pihka itse. Liimautuivat kiinni. Muutos oli yhtä keinuttava kuin hetkeä aiemmin tapahtunut, mutta nyt tuo luonnon ärhäkkyys ei kuitenkaan ottanut kadotakseen. Ehkäpä se oli se kaikkein todellisin puoli. Eivät ne Blitziksi olleet nimenneet ihan tuulesta temmaten. Hah. Pihkasilmät liimautuivat piirteille, jäivät odottamaan pienintäkin sävyä reaktiossa...joka... "Thane Alastair Shaw." ...seuraisi. Ei vain syntymänimeä, vaan KOKO syntymänimi. Pilkulleen oikein. "Ellei siellä oo tapahtunu vallanvaihtoo viimesten vuorokausien aikana, jollon mulla on ollu vähän kiireitä..." Se jatkoi, kuulostaen äkkiä siltä kuin puhuisi päivän säästä. No, tavallaan se puhuikin.
|
|
|
Post by Kalin D. on Jul 14, 2008 22:55:45 GMT 3
Skalpelli piti paikkansa nyt vakaasti, sillä sotilas ei ollut lainkaan varma minkä kanssa oli tekemisissä, mutta se jokin oli vähintään jonkin asteen sotilas - eli vaarallinen myös haavoittuneena. Mitä jäit miettimään? Vastaa nyt. Kyllä tyttö vastasikin ja hyvin vastasi. Ei tarvinnut odottaa vain pientä sävyeroa reaktioissa, sen näki selvästi. Raivolta taittui terä ja käsi kurkulla alkoi täristä ilman kontrollia. Pelkoa. Puhdasta pelkoa valahti lihaksiin ja jänteisiin kuin kylmää vettä. Shaw. Voi Ykseyden Ääni... Skalpelli siirrettiin sivuun, ettei se leikannut kurkkua auki ja kädet nousivat avoimina ylös. "Et voi olla..." Säikähdyksen tielle yritti puskea totuuden kieltäminen ja kiistäminen. Jopa pieni epäuskoisen hermostunut naurahdus. Ei voi olla.. Lämäri puisti päätään kiivaasti ja peruutti hieman takaraivoaan ja päänsä muutaman millin sänkeä hiestäen. Miten...? Katse kääntyi uudelleen kohti asteen itsekuria ja luottamusta takaisin saaneena. "Mitä sä teet täällä?" Äänenpaino oli laskenut ja vaihtunut puolustuskannalle, saanut tilaa pahimmille peloille.
Vallanvaihtoa ei todennäköisesti ole tapahtunut, ellei konfliktin suuntautuminen pois kauppayhteyksistä ja vakoilusta ole ollut liian suuri ja resursseja syövä. En kyllä usko, että se olisi vienyt niin paljon huomiota, mutta kuitenkin sitä asiaa ei ollut mahdollista jättää sivuttamatta kevyesti. Mikäli tämä nainen on lähetetty tiedustelijaksi on sillä myös oltava keinonsa sopivien välineiden avulla ottaa yhteys kiertoradan sateliitteihin ja lähettää viesti.. VOI HELVETTI!
Ylikersantti Fitch näytti hetki hetkeltä hermostuneemmalta ja eläväisemmältä. Kädet liikkuivat levottomasti pyörittäen skalpellia sormien välissä ja raapien kynsillä kaulalla riippuvaa kasvosuojusta. Mitä tälle voi tehdä?Onko se pakko tappaa? Kerrankin elävä, olisi niin suuri haaskaus pistää elävä kudos jäihin jos generaattorikin pettäisi pian.
|
|