|
Post by submarine on May 6, 2006 20:44:20 GMT 3
//Eli mukaan saa tulla kuka haluaa//
Päivä oli kääntymässä iltaan, auringonlasku värjäsi taivaan tulenpunaiseksi. Se valaisi vielä hetken verran hautausmaatakin, sen teitä, hautoja ja aitaa. Näky oli kaunis, mutta samalla se muistutti katselijaa tämän omasta kuolevaisuudesta ja elon lyhyydestä, kiistämättömistä ja varmoista vajoista jokaisen yllä. Kuolema oli luonnollinen osa elämää, niin paljon kuin sitä toiset pelkäsivätkin.
Yksinäinen hahmo liikkui hiljalleen kivettyä tietä pitkin. Toisin kuin niin monet maailmassa, se ei pitänyt mitään kiirettä. Se ei myöskään astellut kuin laiskottelija tai tylsistynyt, vaan kuin joku jolle ajalla ei olisi merkitystä. Se oli rial, vanha rial. Hän oli pukeutunut raskaaseen, punertavanruskeaan kaapuun, jonka huppu peitti täysin silmät. Ainoastaan mustaturkkinen kuono työntyi esiin, kaiken muun peitti kangas. Rialin vasemmassa kädessä lepäsi musta sauva, ikivanha, tunnistamisen tuolla puolen olevasta puusta tehty, vääntynyt sauva. Joka toisella askeleellaan hän nojasi siihen, aiheuttaen kuuluvan kopahduksen - vai nojasiko sauva sittenkin rialiin? Oikea käsi lepäsi rauhallisesti sivulla, liikkumatta mihinkään. Hänen vasemmalle kupeelleen oli vyötetty huotrineen kapea, erittäin hyvää työtä oleva sapeli. Ase ei heilahdellut senttiäkään sen omistajan astellessa eteenpäin. Rialin takana tämän häntä raahasi maata kuin kuollut köysi, liikkumatta itse mihinkään.
Tämä rial oli nähnyt tarpeeksi monta auringolaskua tietääkseen, miltä ne voisivat näyttää kauneimmillaan. Hän ei vaivautunut kohottamaan katsettaan edes hetkeksi sitä kohti. Hän oli katsellut aurinnousuja haltioiden metsistä, kääpiöiden luolastojen suilta, valtavien linnojen torneista, jäätiköillä ja aavikoilla ja lukemattomissa paikoissa. Sellaiset asiat eivät enää kiehtoneet häntä. Jos sen olisi voinut mitenkään huomata, rial haisi, ei kuten likainen haisee, vaan vain kuten aika voi saada jonkin ikivanhan haisemaan.
Vanha rial jatkoi askeleitaan, sallien välillä niin suuren armon kuin nopean nyökkäyksen tai vilkaisun jotakin hautaa kohti. Jos olisi kysytty, hän olisi voinut nimetä vanhimmankin vainajan kuolin- tai synnyinvuoden tapahtumia. Sauva iski samaan tapaansa tietä vasten. Hiljalleen hahmo eteni, kantaen ruumistaan arvokkaasti yli vainajien viimeisen leposijan.
Lopulta hän pysähtyi, edessä kohosi hautaholvi. Se oli varmasti valtavan vanha, sitä kannattelevat marmoripilarit olivat alkaneet hiljalleen murentua vuosien painosta. Se oli myöskin valtavan hieno ja varmasti vaatinut työtä ja rahaa aikanaan, ulkonäöstään päätellen holvi olisi kelvannut kuninkaallekin. Rial asteli hieman lähemmäs. Päästyään sopivalle etäisyydelle hän kohotti sauvansa perän ja juoksutti sen hitaasti yli pronssisen muistolaatan, joka oli kiinnitetty kiveen. Laskien sauvansa alas hän nyökkäsi lyhyesti, paikka oli oikea, tänne se oli jätetty. Hän nojautui molemmin käsin sauvaansa ja jäi odottamaan.
|
|
|
Post by catman on May 7, 2006 10:50:11 GMT 3
((Päätinpä liittyä tähän peliin.Komean pituisia viestejä sinulta tulee!Voit sanoa jos viestini pituudet eivät kelpaa sinulle...))
Vanha Jolgar oli saapunut hautausmaahan ihan vain kuluttamaan aikaansa ja miettimään erästä arvoitusta mihin hän on kuluttanut jo monta vuotta.Hän istuutui penkille hautausmaalla ja alkoi kaivella kaavunsa taskuja.Jolgar nosti kätensä hiljaa taskustansa.Hänellä oli kädessä punaista kiiltävä kivi jonka hän oli löytänyt vuoristosta.Jolgar katseli sitä silmät loistaen."Miten yksi kivi voi kiehtoa minua monta vuotta?Miten se on mahdollista?"Hän saneli itsekseen.Jolgar mietti jatkuvasti kiven arvoitusta.Jo kahdelta hän oli kysynyt mikä se on ja mitä voimia se omaa.Toinen ei tajunnut mitään, ei edes kauneutta.Ja toinen oli oikein viehättävä ja viisas nuori neiti joka ei ikävä kyllä hänkään tiennyt kiven merkitystä.Jolgar katseli ympärilleen ja huomasi hahmon hautaholvin edessä.Jolgar nousi ja lähti kävelemään hahmoa kohti tunkien kiven samalla taskuunsa.Hän käveli hahmon viereen ja sanoi:"Iltaa.Kukas sinä olet?Nimeni on jolgar ja olen velhojen suuren neuvoston puheenjohtaja.".
|
|
|
Post by submarine on May 7, 2006 13:15:24 GMT 3
//Kaikki pituudet kelpavat, tässähän ei ole kyse kilpailusta//
Niin vanha, niin jalo ja jylhä. Vokisht muisti, hän muisti aina. Vuosisata oli kulunut siitä, kun holvin sisusta oli viimeksi nähnyt valon. Hän oli seisonut silloin tällä samalla paikalla, katsellen kuinka miestä oli laskettu lepoon saattueessaan. Siitä oli kauan, tai vain muutama hetki, näkökulmasta riippuen. Ikivanha rial arvuutteli hetken, niin paljon kuin hän uskoi minkään voivan olla arvuutettavissa, josko ruumis vielä muistaisi. Tietenkin se muistaisi, vainajille aika pysähtyi viimeiseen hetkeen, sen jälkeen suurimmalla osalla oli edessään pitkä odotus. Se muistaisi, niin sopimuksen, niin hänet kuin kaiken muunkin. Ehkä se ei pitäisi siitä, mutta se muistaisi. Ja se noudattaisi sopimustaan, niinkuin vain pystyisi. Niin kuuluivat säännöt, jotka oli laadittu magialla ennen aikaa, niitä ei voinut kiertää.
Ja nyt täytyisi vain odottaa, mutta aikaa hänellä oli. Kuullessaan tulijan hän kääntyi hiljalleen, ilman kiirettä katsomaa tätä. Sanat kohottivat uusia muistoja esiin. Muutaman hetken aikana hänen mielensä asettui uudelleen, etsi tietoja niistä suunnattomista varannoista hänen päässään, Vokisht ei unohtanut mitään ja tiesi paljon, ja löysi haluamansa. "Minä olen vaeltaja, kaukaa kauas", sanat kaikuivat ilmassa. Ne olivat kuin öljyttyä silkkiä, niin pehmeitä ja liukkaita. Moni olisi puhunutellut näin kunnianarvoisaa henkilöä alentuvasti, mutta Vokishtin ääni pysyi täysin neutraalina. Siinä oli ehkä jopa sävy, hyvin hieno ja käsittämättömän pieni sävy, kuin sellainen jolla vanhempi puhuttelee lasta, ei pilkallinen kuitenkaan. "Kerrohan, kuinka suuri velhojen neuvosto voi? Muistan, että se voi hyvin kun viimeksi näin sen. Tosin siitä on aikaa, kauan aikaa."
|
|
|
Post by catman on May 7, 2006 13:45:41 GMT 3
((se on hyvä se))
Jolgar epäröi hetken.Kannattaisiko kertoa mitään suuresta neuvostosta."Oletko jäsen?"Hän kysyi vastomaisesti ja nopeaan sävyyn."Jos et ole niin en saa kertoa mitään ykstyisasioita enkä myöskään...Njääh!Olenhan minä muillekkin jäsenkorttia vailla oleville henkilöille kertonut.Tulen satamasta.,Siellä pidettiin puuheenjohtajaäänestys.Hyvin sielä voidaan.Melko loistavasti.Uusia oppipoikia tulvii.Minut äänestettiin puuheenjohtajaksi."Jolgar jatkoi.Mihin elmenttiin sauvasi on erikoistunut?"Hän kysyi hetken hiljaisuuden päästä."En ole ennen moista sauvaa nähnyt."Jolgar selitti osoittaen sauvaa vaeltajan kädessä.Hänen mieleensä hyökkäsi nopeasti ja arvaamatta ajatus kivestä.Vaeltaja näytti olevan jo vanha ja viisas.Jolgar päätti kysyä kivestä myöhemmin.Hänen suunsa levisi pieneen hymyyn.Ehkä hän nyt saisi tietää kiven arvoituksen.Jolgarista tuntui sekavalta. Tavata ilmeisesti velhojen suuren neuvoston puheenjohtajaa viisamman miehen samalla kun tuli miettimään maagisen kiven arvoitusta.Juuri pari päivää sitten hänet oli valittu puheenjohtajaksi.Hänen sisällään vallistsi sekasorto.Puuheenjohtajaksi valitseminen, kivi, mies, aavikolle eksyminen ja ties mitä..."Niin.Mihin elementtiin sauvasi on erikoistunut?"Hän kysyi uudestaan hymyillen.
|
|
|
Post by submarine on May 7, 2006 14:06:15 GMT 3
//Ei ole mies, jos huomasit. Ihan tässä vain yleisen selvyyden vuoksi kerron.//
"Epäilen, ettei neuvosto olisi minun paikkani. Ellen erehdy, paikoillaan seisominen ja samojen kirjojen tutkiminen ei juurikaan auttaisi. Mikään julkiseen käyttöön tarkoitettu loitsukirja ei voisi tarjota minulle suurtakaan opetusta", Vokisht totesi hiljaa. Sanat ikäänkuin virtasivat verkkaasti ympäristöön, kuin ne olisivat olleet öljyä. Ja tosiaan, hän oli nähnyt satoja loitsukirjoja, hän muisti niistä jokaisen.Enää ei voinut vain tutkia jotakin vanhaa, täytyi kurottaa sen taakse ja etsiä vanhuutta vanhempia asioita. Hän oli löytänyt monia sellaisia asioita, kun ajalla ei ollut merkitystä saattoi kuluttaa vuosikymmeniä etsien yhtä ainoaa sattumalta jossakin tarussa mainittua sormusta, eikä menettänyt käytännössä mitään vaikka se olisikin ollut vain tarinaa.
Kysymyksen kuullessaan rial ei reagoinut siihen millään näkyvällä tavalla. Olemattoman hetken, alta sekunnin, hänen mielensä siirsi muut muistot taka-alalle ja etsi sauvan. Kun mieli oli näin täynnä, se tavallaan järjestyi. "Tämä sauva ei erikoistu samalla tavalla elementteihin, kuin joidenkin valmistamat. Tämä ei koske tulta, ei vettä, ei ilmaa, ei maata, ei mitään niistä. Ilmeisenä velhona varmaankin ymmärrät, etten voi paljastaa kaikkea itsestäni kaikille. Riittää, kun sanon, että se on auttanut minua monesti." Osoittaen, että lausunto oli lopullinen sauvan suhteen hän nojautui siihen hiukan selvemmin. Liike toi esille suuren, sinikivisen sormuksen hänen mustaturkkisen vasemman kätensä pitkäkyntisessä etusormessa.
|
|
catman jonka kone temppuilee
Guest
|
Post by catman jonka kone temppuilee on May 8, 2006 14:43:43 GMT 3
((Taitaa olla turkista ja kynsistä päätellen koira tai kissa ihminen?))
"Ymmäränhän minä."Sanoi Jolgar hiljaisella äänellä, mutta hänen äänensä kirkastui suorastaan innokkaaseen huudahduksen."Onko tuo?Tai siis ei kai..Tai voihan se!Anteeksi uteliaisuuttani, mutta onko tuo se sormus?Siis se yksi maailman suurimmista magiasormuksista?Se joka on ollut kadoksissa kymmeniä vuosia?!?"Hän kysyi äänekkäällä äänellä joka hiljeni taas puiden huminan alapuolelle.Jolgar istui läheiselle penkille nauraen hiljaa."Mahdotonta, mahdotonta..."Hän mutisi hetken aikaa ja sitten tuli hiljaista."Niin, oliko tuo se sormus miksi minä sitä luulin?"Hän vielä toisti rauhallisesti.Nyt vielä tämäkin!Tämän sisäisen sekasorron jälkeen hän vuokraa huoneen majatalossa ja nukkuu kaksi seuraavaa päivää putkeen.Voiko tämä olla mahdollista?Hän matkaa vuorilla ja löytää maagisen kiven, eksyy melkein samantien aavikolle, sen jälkeen velhojen suuren neuvoston puheenjohtajaksi valitseminen ja nyt hän löysi voimmakaimman velhon jota oli koskaan nähnyt.
Nyt Jolgar oli jo noussut penkiltä ja odotti vastausta.
((Älä välitä nimestäni.Tämä on tapahtunut useimminkin.Koneeni ei suostu kirjautumaan sisään... Se on syy siihenkin miksi catman on lähettänyt noin vähän viestejä...))
|
|
|
Post by submarine on May 8, 2006 17:23:00 GMT 3
//Rotta, itse asiassa. Rialit ovat rottaotuksia. Tässä on kuva kahdesta, kumpikaan ei tosin ole Vokisht, mutta sen pitäisi antaa mielikuva. Vokishtilla on sii myös kokoajan huppu niin, että vain kuono näkyy. i35.photobucket.com/albums/d198/Erabus/Rials.jpg//Vokisht ei katsonut sormukseen, kun sitä huudettiin. Hänen ei tarvinnut, jotta saisi tietää mitä toinen katsoi. Tällä hetkellä mies oli hyvin kiihtynyt Kuolleiden Sormuksesta, korusta jota hän piti eräänä suurista voitonmerkeistään. Se ei varmaankaan ollut miehen huutama sormus, mutta voimakas kuitenkin. Ja hyödyllinen. "Ehkäpä ei yksi suurimmista, mutta suuri kuitenkin. Siitä on muutama maininta eräissä kirjoissa, mainittavimmin "Kuolleiden Kronikassa". Kauan sitten, monta ihmisikää siitä kaiketi on, löysin sen. Velhona varmasti tunnet sellaiset olennot kuin likhit. Sellaisen lopulta kuolleista sormista minä tämän väänsin irti, yhdessä sauvani kanssa. Se on Kuolleiden Sormus, ja nimensä veroinen", rial kertoi. Tällainen tieto oli melko yhdentekevää, ja kyseessä oli sitä paitsi toinen velho. Vaikka Vokisht keräsikin mahdollisimman paljon tietoa ja antoi mahdollisimman vähän, tällainen tieto ei ollut varjelemisen arvoista. Nojaten sauvaansa hän vilkaisi ohimennen hautaholvia. Vielä kuluisi aikaa. //Selvä. Note: Likhit ovat erittäin vahvoja, epäkuolleita velhoja. Ne voivat esimerkiksi viedä olennon sielun. Ihan siltä varalta ettet tiennyt niin kerroin.//
|
|
|
Post by catman on May 10, 2006 14:04:44 GMT 3
((No niin. Tiedämpähän nyt senkin...hih))
"Ahaa...Kerrompa tästä, että olet mahtavin velho jonka olen koskaan nähnyt."Jolgar sanoi .Hän käveli pientä lenkkiä lähistöllä ja kompastui oksaan.Jolgarin taskusta vieri punainen kivi maahan juuri hänen silmiensä eteen.Nyt hän muisti kiven.Jolgar nousi istumaan ja tarkisti onko se ehjä.Hänen onnekseen kiveen ei tullut edes naarmua. Nyt Jolgar oli noussut ihmeissään seisomaan katsellen kiveä.Hän käveli Vokishtin viereen ja sanoi:"Katso!Tämän kiven arvoitusta olen vuosia etsinyt. Mahtavana velhona tiedät ehkä kiven omistajan voimat tai iän.Tiedätkö kiven arvoituksen?"Hän kysyi katsellen kiveä outo katse kasvoillaan.
((Lyhyttä pukkaa...Ei ole pitkään aikaan ideoita syntynyt, mutta ajattelin, että pakko sitä on joskus tähän peliin vastata))
|
|
|
Post by submarine on May 10, 2006 17:33:39 GMT 3
"Kuka tahansa, mikä tahansa, kasvaa mahtavaksi, jos aika ei ole este", Vokisht totesi. Moni eli liian vähän aikaa voidakseen tulla todella mahtavaksi, mutta jokainen voisi tehdä sen, jos aikaa olisi paljon enemmän. hänellä sitä oli ollut, enemmän kuin tarpeeksi.
Jolgarin näyttäessä kiveä hän ei katsonut sitä hetkeä pidempää, tapansa mukaan hän näki kaiken tarvittavan kerralla. Kyllä, hän tunnisti tällaisen kiven, aivan varmasti. Hän oli käsitellyt sellaista, muovannut sitä. Hänen silmänsä olivat nähneet sellaisen lukemattomia kertoja - vasen enemmänkin kuin nähnyt. Ja tottakai hän tiesi sen voiman. Mutta mies ei tiennyt, ja halusi palavasti saada selville. "Ehkäpä tiedän. Mutta ehkäpä mieleni ei enää jaksa muistaa, tai sitten se ei enää jaksa kertoa tietojaan minulle. Tai ehkäpä se vain tarvitsee rohkaisua, palvelusta kenties?" rial totesi, äänessään selvä vihjaileva sävy.
|
|
|
Post by catman on May 10, 2006 18:22:22 GMT 3
"Taidan yrittää tulla mahtavaksi, jos se minulta onnistuu..."Jolgar sanoi ja tunki kiven takaisin taskuunsa."Palvelusta?Ja minkäslaista?"Hän kysyi kun kuuli toisen sanat.Mielellään hän palveluksen tekisi kunhan tietäisi mitä tekisi."Vai sinun mielellesi pitäisi palvelus tehdä.Nyt menee yli ymmäryksen...miten voi tehdä palveluksen mielelle?"Hän kysyi hetken aikaa mietittyään.Jolgar, ettei hän vielä tuntiswi läheskään kunnolla tätä ystävällistä rialia.Palvelus mielelle oli saanut Jolgarin aivan ymmälleen Hän ei tajunnut pätkääkään toisen puheesta.Ehkä mielellä on jollain tavalla oma tahto...Joka tapauksessa ei Jolgarilla ollut harmainta aavistusta toisen puheesta.
|
|
|
Post by submarine on May 10, 2006 18:44:37 GMT 3
Jolgar saattoi olla pätevä velho, muttei ilmeisesti takertui liikaa sanoihin. Vokisht oli tavalliseen tapaansa vain pyörittänyt sanoja toistensa ympärille, periaatteessa hän oli sanonut, että jos halusi tietoa, sai tehdä jotain sen eteen. Hänen muistinsa toimi aina, eikä hänen mielellään ollut ongelmia. Mutta sitä hän ei turhaan alkaisi selittää, varsinkin kun siitä ei olisi suurempaa apua. "Jos tahdot tietosi, saat antaa apuasi. Kun sanon, astumme sisään, ja sinä teet ohjeiden mukaan. Sisällä on muutamia asioita, jotka jäivät sinne tarpeettomina kauan sitten. Nyt niille on taas tarvetta. Mutta, kuten yleensäkin, tällaisilla esineilla on tapana houkutella lähestulkoon käsittämättömättömällä tavalla erilaisia riesoja. Uskoakseni suurin osa ei tule olemaan aivan tavallisimpia olentoja."
Tosiaan, niitä esineitä voisi tarvita nyt, kun ajat olivat muuttuneet. Silloin, kun hän oli ne jättänyt, ne olivat olleet hyödyttömiä ja turhia tilanviejiä, mutta nyt niille tulisi ehkäpä käyttöä. Tottakai Vokisht voisi itsekin raivata kaiken tieltään, mutta hän oli oppinut tärkeän seikan elämänsä aikana: Oli kuinka mahtava tahansa, saattoi aina kaatua. Ja hänellä olisi muutakin puuhaa, kuin hätyyttää olentoja kimpustaan. Ohimennen hän vilkaisi taas hautaholvia kohti, hetkinen vielä.
|
|
catman jonka kone temppuilee
Guest
|
Post by catman jonka kone temppuilee on May 10, 2006 20:29:22 GMT 3
"Joten sauvalle saattaa olla käyttöä!"Sanoi Jolgar iloisesti kopauttaen sauvaansa maahan.Hänen sanojensa merkitys oli hyväksyvä vastaus."Tahdon todellakin tietää kiven salaisuuden."Jolgar sanoi ja alkoi muistella loitsuja."Mites se nyt menikään..."Hän sopersi ja heilutteli sauvaansa.Jolgar alkoi mutista ja sopertaa itsekseen kunnes sauvasta lennähti sininen valo puunoksaan joka irtosi loitsun voimasta."Siinähän se oli!"Jolar huudahti.Hän tosiaan oli pätevä.Ei mahtava, ei aloittelija.Ehkä amatööri.Hän ei osaa ihme loitsuja mutta ei ole myöskään tietämätön.Suurimmat loitsut ovat ehkä vesitaika äsken loitsittu loitsu ja valotaika.Aurinkokellonkin hän kyllä osaa loitsia, mutta eipä sen enempää.Muistettuaan loitsun hän katsahti Vokishtiin joka katseli holvia.Siitä hän huomasi, ettei ole enää montaa minuuttia.Jolgarkin alkoi odottaa.Hänen sillänsä kihelmöi.Kohta hän astuisi pimeään hautaholviin jossa olisi ties mitä olentoja.Sen jälkeen hän tietäisi kiven salaisuuden ja miksi se löytyi maasta.
|
|
|
Post by submarine on May 11, 2006 15:49:52 GMT 3
Vokishtin katse oli muuttunut tuijotukseksi, joka oli niin terävä että sen saattoi lähes uskoa lävistävän koko holvin oven. Enää se ei ollut vain ohimenevän tarkkaileva, vaan läpitunkevan kaikkinäkevä. Vaikka hänen silmiään ei voinutkaan nähdä, koko hänen olemuksensa kertoi täydellisestä, jakamattomasta katseesta. Sitten, yhdellä määrätietoisella ja hyvin nopealla liikkeellä, hän kohotti sauvansa ja iski sen äsken niin sileään kiveykseen oven edustassa. Sauva upposi sihahtaen kymmenisen senttiä ja pysähtyi sitten. Rial puristi sitä ja käänsi, kuin olisi vääntänyt veistä haavassa. Hitaasti kivi sauvan ympärillä alkoi mustua, kuin se olisi mädäntynyt. Pian mustuudesta alkoi levitä kuvioita ympäristöön, kuin jalkojaan levittelevä hämähäkki. Nopeasti mustuus kerääntyi oven ympärille, ilma rätisi.
Vokisht saattoi tuntea, kuinka hänen itse langettamansa suojataiat vääntyivät ja kuluivat puhki tässä pommituksessa. Hän oli tehnyt ne aikanaan sillä tavalla, että sadan vuoden kuluttua langettamisesta riimut olisivat kaikkein heikoimmillaan, kuten seuraavan sadan ja niin edelleen. Nyt ne eivät vaatineet valtavaa ponnistusta murtuakseen avausloitsun alla. Pian ovet ponnahtivat auki ja paljastivat sisuksensa. Sisäpuoli haisi vanhalta, mutta ei siellä mitään sen erikoisempaa ollut. Jos Jolgar oli odottanut valtavaa hirviötulvaa, hän saattoi pettyä nyt. Holvissa ei ollut muuta kuin seinät ja kivinen arkku. Mutta Vokisht tiesi hyvin, että täytyi vain osata oikeat keinot päästäkseen haluamaansa.
|
|
|
Post by catman on May 12, 2006 13:42:28 GMT 3
Jolgar tunki itsensä jo ennen rialia holviin ja loitsi valotaian.Hän alkoi tiirailla jännittyneenä ympärilleen.Lattian läpi vilisti harmaa rotta.Paikka oli selvästi vanha.Paikkaa asuttivat hämähäkit rotat ja lepakot.Jolgar huomasi ihmeissään arkun."Mitä noin kaunis arkku täälä hyödyttömänä tekee?"Hän kysyi itsekseen.Jolgarin sydän hyppi kuin riivattu.Vaikka ei mitään mutantteja sielä hyppinytkään niin silti sielä oli hyvin aavemainen tunnelma.Jolgar käveli kohti arkkua ja polvistui sen eteen.Hän otti hieman hämähäkin seittiä ja tuijotti sitä."Lukki.Inhoan lukkeja."Jolgar totesi hetken aikaa seittiä tutkittuaan.Valotaian voima haihtui yhtäkkiä ja Jolgar kaatui selälleen säikähdyksestä.Hän loitsi sen sekunnissa uudestaan ja nousi seisomaan."Öh...Tämä taitaa olla etsmäsi..."Jolgar huikkasi rialille joka oli ilmeisesti hänen takanaan.Jolgar ei siittänyt katsettansa Vokishtiin vaan piti kasvonsa lujasti vastakkaisessa seinässä.
|
|
|
Post by submarine on May 12, 2006 21:30:51 GMT 3
Vokisht tarkasteli itsekin paikkaa, yhtälailla sama. Vain vanhempi, vaikka sisällä mikään ei olisi liikkunut, vanhuuden pystyi tuntemaan. Se oli kuin kylmyys tai kuumuus, pyrki iholle. Seiniä pitkin juoksi muutama hämähäkki edestakaisin, sen suurempaa elämää ei näkynyt. Yksi kiipesi hänen häntänsä yli, mutta rial ei juuri tästä välittänyt. Hän oli nähnyt miljoonakertaisesti ikävämpiäkin otuksia, pieni lukki oli pelkkä elävä olento muiden joukossa. "Tämä on hautaholvi, oletettavasti arkussa on ruumis. Ellei muistini petä, kyseinen ruumis kuoli taistellessaan kymmenkertaista ylivoimaa vastaan, purren kurkkua auki vastustajaltaan ajaessaan samalla molempia miekkojaan kahteen muuhun, jalat vieläpä katki ja murtunut selkä ainoastaan kiven varassa tuettuna", Hän totesi vilkaistessaan arkkua, "Niin häipyvää on urhoollisinkin elämä."
Miehen laskeutuessa arkun luokse Vokisht tarkkaili hetken, josko jotakin tapahtuisi. Yleensä ruumiit pysyivät aloillaan, mutta kyllä ne saattoivat henkiinkin herätä, ainakin paikassa jossa magiaa oli tarpeeksi. Mutta mies ei nyt hypännyt ruumiin takia taaksepäin, vaan arkun yläpuolella tönöttävän otuksen takia. Tai ainakin se joskus oli ollut otus, nyt se näytti puoliksi sulaneelta kivikynttilältä. Joskus se oli kai ollut pikkupiru, pieni lepakonsiipinen otus, mutta nyt se oli mureneva patsas. Kaiketi yrittänyt ropeltaa arkun kanssa turhan paljon. "Ei, ei se ole tuo. Mutta jospa nostaisit arkun kannen, kun kerran olet siinä?"
//Arkusta itsestäänkään ei löydy sitten vielä mitään, paitsi pahoin kärsinyt, sata vuotta vanha ruumis.//
|
|